Toinen oman elämän sankarina

 

Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski on kelpo satiiri kuuluisuuden ja julkisuuden hausta. Pääsy "kansakunnan kaapinpäälle" tai jopa kansainväliseen kuuluisuuteen ajaa etsimään keinoja oman minän pönkittämiseen. Pitäisikö valita hyökkäyksen kohteeksi jo tunnettu henkilö ja provosoida oma tiensä julkisuuteen? Vai olisiko mahdollista ajoittaa elämäkerta ilmestymään sopivalla hetkellä kuolevasta taiteen suuruudesta?

Sebastian Zöllner, Kehlmannin kirja päähenkilö, ottaa kohteekseen tunnetun, mutta salaperäisen, kuvataiteen suuruuden, Manuel Kaminskin. Hän urkkii ja haastattelee keinoja kaihtamatta Kaminskia ja hänen läheisiään saadakseen aineistoa elämänkerralleen. Zöllner hahmottellee taiteilijan "koskettavan" tarinan mielessään ja järjestelee asioita ja tapahtumia tarinan mukaan. Mutta kuinkas sitten käykään?

Kehlmannin teksti ja tarina etenee sujuvasti. Kirja on helppo ja nopealukuinen, mutta ei jostain syystä kuitenkaan napannut erityisesti. En tiedä onko tarinalla yhtä suoranaista esikuvaa todellisuudessa, mutta kiinnostavaa olisi lukea joskus "behind-the-scenes" juttu elämänkertureiden työstä. 

Kuolemaa lähestyvistä merkkihenkilöistä ja julkkiksista kerätään aineistoa, sitä tarinallistetaan ja kehitellään. Näinä aikoina kuin itsensä brändäys on joillain aloilla lähes elinehto, kannattaa jo miettiä omaa elämänkertaansa ajoissa ja somitella siihen mukavia käänteitä, juonipaljastuksia ja loppuhuipennuksia. Eikö niin?

Elämänkerturille ongelmallista lienee pitää oma ego kurissa, pysyä oman elämänsä sankarina, päähenkilönä, joka vie tarinaa eteenpäin. Ja samalla kätkeä itsensä tarinan taa.