Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on hieno kirja, samoin nyt luvussa ollut Sanojen paino. Otsikkokin on monimerkityksinen: sanoja painetaan, niillä on painoa ja sanapaino asettuu eri sanoissa ja kieleissä eri tavoin. Kaikista näistä on puhetta, mutta ennen kaikkea on kysymys identiteetin etsinnästä, muiden äänen kuulemisesta, eri kielien kääntymisestä toiseksi, rikoksesta, rangaistuksesta, sovittamisesta - muistoista, menneisyydestä, valinnoista ja ajasta.
Mercierin kerronnan tapa kirjassa on eräänlaista moninäkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan pääasiassa päähenkilön, Simon Leylandin näkökulmasta, mutta hän kertoo samaa tarinaa myös kirjeissään kuolleelle vaimolleen. Lopulta kääntäjänä ja kustantajana toiminut Leyland löytää oman äänensä ja ryhtyy kirjoittamaan kirjaa, jossa asioista kerrotaan taas omalla tavallaan. Itse asiassa hän peittää itsensä kirja henkilön taakse eikä uskalla kohdat itseään ilman kirjallista välimatkaa. Leyland on välimeren kieliin erikoistunut kääntäjä, joka kulkee kahden kaupungin, syntymäkaupunkinsa Lontoon ja kotikaupunki Triesten, välillä. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä: Toisinaan mietin: kohtaamiset, varsinkin ensimmäiset, ovat ennen kaikkea kohtaamisia itsemme kanssa, sillä itsestämme emme tiedä mitään.
Hyväosaisten, joihin Leyland epäilemättä kuuluu, identiteettikriisit ovat toki kiinnostavia, nekin, mutta aiheellinen on kysymys, jonka yksi kirjan henkilöistä, Andrei esittää: Voimmeko vakavissamme pohtia, sopisiko pilkku vai puolipiste paremmin, kun toiset eivät tiedä, missä nukkuisivat paleltumatta kuoliaaksi? Ja kuitenkin, myös vastaus (kääntäjälle ja kirjoittajalle) on ilmeinen: Ja sitten pohdin pilkkua. Esille nousee myös päätelmä: Nykyään ajattelen, ettei ole mitään merkityksellisyyden arvojärjestystä, jota vasten kärsimystä ja pilkkuja voisi verrata. Merkityksellisyys - ei se ole mitään yhtenäistä.
Mercier käsittelee laajasti myös vanhempien suhdetta lapsiinsa, samoin kuin Yöjuna Lissaboniin kirjassaan: Jätämme lapsiimme syviä jälkiä, väistämättä, ja toisinaan he saavat tehdä koko elämänsä töitä niiden löytämiseksi ja tulkitsemiseksi.
Kirja on lavea, 570 sivua painavia sanoja. Kerrontatekniikka luo kerroksellisuutta ja monipuolisuutta, mutta myös paljon toisteisuutta, pitkästymiseenkin saakka. Kirjan yksi teema, lähimmäisten auttaminen ja erityisesti rahallisten lahjoitusten tekeminen sekä siihen liittyvä ihmissuhteita rasittavaa kiitollisuuden kierrettä setvittään turhan pitkään ja ikävystättävästi. Jos syystä tai toisesta rikastuneet ihmiset haluavat todella auttaa yhteiskunnallisesti merkittävällä tavalla, eikö olisi mielekästä maksaa kiitollisesti veronsa tai lahjoittaa rahansa itse katsomilleen hyödyllisille yhteisöille. Yksilöllinen hyväntekeväisyys on useimmiten nöyryytyksen ja alistuksen peitelty muoto, josta ei lopultakaan usein hyvää seuraa.
Pascal Mertcier tai oikeammin nimen taakse kätkeytyvä Peter Bier on kirjoittanut kirjan puutteista huolimatta hienosti ja paikoin oikein oivaltavasti. Kirjassa on myös kirjallisia viittauksia runsaasti, aina päähenkilön entisen tyyttöystävän nimeä myöten. Kannattaa siis lukea painettuja painavia sanoja, näin saatat keventää raskasmielisyyden taakkaa.
JK. HS:n kriitikko Jukka Koskelainen 29.8.2021 ei tavoita mielestäni lainkaan kirjan merkityksellistä tasoa.
No comments:
Post a Comment