Elizabeth Stroutin romaanihenkilö Lucy Barton siirtyy ex-miehensä kanssa koronaa pakoon New Yorkista Mainen maaseudulle. Paikalliset karsastavat newyorkilaisia tulokkaita, korona uhkaa ja tappaa ihmisiä, Lucyn tyttärillä on vaikeuksia avioliitoissaan ja Lucyn siskokin tulee uskoon kun sekä korona että trumpilaisuus ovat upottamassa liberaalin amerikkalaisen elämänideaalin menneen maailman maankamaraan.
On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa. Tuohon tiivistyy kirjan melankolisen positiivinen henki. Lucy päätyy myös ajattelemaan, että se minkä hän, he ja me koimme korona- karanteenin aikoina, toi esiin aiemman: Me elämme kaikki karanteenissa, kaiken aikaa. Emme vain tiedä sitä.
Stroutilla on erinomainen taito kirjoittaa yksinkertaisesti ja selkeästi. Hän punoo hienolla tavalla henkilöidensä elämän solmukohtia aikamme tapahtumiin, pistää arkisen elämänkeitoksen joukkoon hienoja mausteita ympärillä tapahtuvista muutoksista. Lucy huomaa omassa alemmuudentunteessaan ja epävarmuudessaan samoja piirteitä kuin Trumpin kannattajien pettymyksessä ja katkeruudessa. Hän ymmärtää niitä ihmisiä, jotka menivät Capitolin kukkalalle ja rikkoivat ikkunoita. Mutta pian hän huomaa oman ymmärryksensä loppuvan. Capitolin vallanneet olivat natseja ja rasisteja.
Lucyn pohdinnat ovat hämmentävän helppoja siirtää muutettavat muuttaen Suomeen. Lucy ei käytä sanoja natsi ja rasisti varmaan klasissella tavalla, mutta merkitys on helppo ymmärtää. Monia asioita voi yrittää ymmärtää ja ehkä ymmärtääkin, vaikka ei niitä hyväksyisikään. On ymmärrettävää, että koraanin tai raamatun polttaminen loukkaa monia tai on helppoa kohdistaa vihaa erilaisiin ihmisiin ja muihin elänlajeihin (kissoihin, koiriin, susiin tms.). On ymmärrettävää, että on vaikeaa nähdä, missä rasismin rajat kulkevat ja milloin ns. terve ennakkoluulo on paikallaan. Tapahtumat omassa lähipiirissä kytkeytyvät maailman menoon, mutta mihin raja on vedettävä. Oman kuplan laajuuteen tai karanteenin piiriin voi vaikuttaa. Älä mene hukkaan - näin minuakin on viisaasti neuvottu. Ja hukkaa paetessa, voi karhu tulla vastaan.
Stroutia on joissain yhteyksissä verrattu Hemingwayhin. Se ei kuitenkaan ole mielestäni kovin osuvaa. Molemmat ovat toki kertojina mestareita. Vaikka Hemingwayn kirjat ovat tasoltaan epätasaisia, niin parhaimmillaan hän on kyllä ylivertainen. Strout on tasaisen varma (ainakin näissä suomennoksissa joita olen lukenut). Hemingway on viiltävän viileä ja traaginen melankolia huokuu ja tihkuu lauseista ja sanoista ja uuttuu lukijan mieleen. Stroutin teksti puolestaan hehkuu lämpöä. Tarkkanäköisyydestään huolimatta Strout myötäelää henkilöidensä kanssa. Teksti ei silti muutu nyyhkytykseksi tai siirapiksi kuten helposti käy.
Korona-epidemia puhdisti ilmaa ja sen jälkeen taivas on jälleen sinisempi ja kirkkaampi. Emme tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta uutta ja tuntematonta kohti, rohkeasti, on ilo kulkea.
No comments:
Post a Comment