Tšernobylistä nousee aktiivisuutta

Vierailin Tšernobylissä alkuvuodesta 2018. Katsoin neliosaisen Chernobyl-sarjan HBO:lta nyt keväällä 2019 ja 12.7.2019 luin HS:n sivuilta siitä, miten Ukrainan presidentti kertoo siitä miten tästä saastuneesta alueesta aiotaan tehdä turistikohde, joka osoittaa luonnon toipumisen ihmeen. Ei mene kuin 24 000 vuotta ja alue on jälleen asuinkelpoinen. Nyt virallisesti vihitty uusi suojakuori kestää sata vuotta, edellinen kesti 30-vuotta (epäilyjä tosin on, että se vuoti). Ehkäpä 100-vuoden päästä insinööritekniikka on niin kehittynyttä, että voidaan rakentaa 1000-vuotta kestävä kupu, jota varmaan hallinnoi 1000-vuotinen valtakunta. Voi tätä kaikkivoipaisuuden julistusta, eikö mikään riitä!

Svetlana Aleksijevitšin  Tšernobylistä nousee rukous -kirjan lukenut ymmärtää, että Tšernobylin ydinvoimaonnettomuudesta (26.4.1986) on kysymys paljosta muustakin kuin siitä, mitä tapahtui tuolloin, muutamia vuosia ennen ja jälkeen katastrofin. Keväällä 1986 asuin Orivedellä ja muistan, kuinka naapuriini muutti perhe Saksasta. He kyselivät, olivatko kottaraiset pudonneet Suomessa puusta radioaktiivisuuden vuoksi. Tällaista ei täällä tapahtunut, mutta saksalaisista lehdistä he olivat asian näin ymmärtäneet. Näin ilmeisesti olisi voinut käydä ja myös koko läntinen Eurooppa oli vaaravyöhykkeessä. Mutta se miltä me täällä vältyimme, kohtasi ja kohtaa edelleen lukuisia ihmisä niin Ukrainassa kuin Valko-Venäjällä.

Oivaltavasti Aleksijevitš pohtii kirjoittaessaan Tšernobylistä, kirjoittaako hän menneisyydestä vai tulevaisuudesta. Vähintäänkin on syytä kirjoittaa preesensissä - Tšernobyl on, sitä ei voi unohtaa, sitä ei voi vain muistella ja kirjata historiankirjoituksen yhdeksi episodiksi. Tšernobyl on kohdattava nyt. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä, ehkä siis futuurikin on tarpeen. Sanotaan, että joka ei tee virheitä, ei yleensä tee muutakaan. Eikö ole myös niin, että kun toimitaan atomivoiman kanssa, myös virheet ovat mahdollisia ja todennäköisiä. Yhdinvoimaonnettomuudet eivät siis ole poissuljettua todellisuutta, ydinaseiden käytön mahdollisuus tuntuu kasvavan ja ydinenergiajätteen säilömisellä on riskinsä.

Tšernobylin suojavyöhyke Ukrainan ja Valko-Venäjän rajalla 5.1.2017

Aleksijevitšin kirjan merkitys on siis ennen kaikkea sisällössä. Lisäksi se on hyvin kirjoitettu ja edustaa kiinnostavaa kirjallisuuden muotoa, niin sanottua yhteisöromaania. Kirjailija on haastatellut Tšernobylin alueen ihmisiä ja erittyisesti hän tuo esiin Valko-Venäjän alueen kärsimykset ja osallisuuden. Haastateltavat eivät säästä itseään etsiessään selitystä ja ymmärrystä sille mitä tapahtui, miksi niin kävi ja olisivatko he itse voineet jollakin tavalla toimia toisin. Kirjan todistukset ja tarinat ovat järkyttäviä jo itsessään, mutta erityisen kiinnostava teksin osa on kappale jossa Kirjailija haastattelee itse itseään huomiotta jääneestä historiasta ja siitä, miksi Tšernobyl kyseenalaistaa koko maailmankuvamme (s. 38-51). Kirja todellakin haastaa haastattelemaan itseään ja asettaa maailmankuvan koetukselle.
Aleksejevitšin kirja päättyy katastrofi-turismin kritiikkiin. Olin itse tuollainen turisti ja mielestäni ymmärrän kritiikin perustan. Mutta toisaalta käymällä alueella, näkemällä edellä mainitun fiktiivisen (mutta todenoloisen) sarjan ja lukemalla käsillä olevan kirja alan vasta hahmottaa Tšernobylin merkityksen. Sitä on vaikea rinnastaa mihinkään. Kirjan yksi haastateltava, Natalja Arsenjevna Rostova tiivistää ongelman hyvin:  Olemme yhtä aikaa Tšernobylin uhreja ja uhripappeja. (s. 356)

Yksi toinen kirjan kertojista, Victor Latun, sanoo, rupesin valokuvaamaan, koska minulta loppuivat sanat ...

Tšernobylin reaktori 3:n suojakupu  5.1.2017

Enemmän ottamiani kuvia kalli.kuvat.fi -osoitteessa.