Oliven tarina

Katsoin aikoinani HBO:n mainion neliosaisen minisarjan Olive Kitteridge (valmistunut 2014). Sarjan ja nyt käsillä olevan kirjan nimihenkilö, Olive Kitteridge, on eläköityvä opettaja, koulunsa pelätyin, suorasukainen, oikukas, kitkerä ja katkera, ilkeäkin. Hän on kiltin Harryn aviopuoliso ja ainokaisen poikansa Christopherin äiti. Poika on lopulta se, joka niin kirjan kuin Oliven elämän lopputaipaleella, saa Oliven näkemään, edes hiukan, omien sanojensa ja toimintansa ikävät seuraukset elämänpiirissään ja omassa elämässään. Moni kärsii, mutta niin kärsii Olive Kitteridge itsekin, valtaosaltaan ymmärtämättä kärsimyksensä, vihansa ja ahdistuksensa syytä, itseään ja suhdettaan maailmaan. Poika Christopher toteaa, ilmeisesti omaa terapeuttiaan lainaten, ahdistuksen synnyn olevan vihassa. Olive vihaa yksinäisyyttään, mutta vielä enemmän hän vihaa muita ihmisiä ja maailman menoa. Hänen vihansa kohdistuu usein muihin, mutta myös omaan itseen ja elämään kaiken kaikkiaan. Itselleen hän vakuuttaa rakastavansa oppilaitaan, puolisoaan Harrya ja poikaansa Christopheria. Kirja on järkyttävä kuvaus siitä, miten hukkaan heitetyt mahdollisuudet rakkaudessa katkeroittavat, sokeus omien toimien seurauksista siirtää epäonnen perinnettä eteenpäin ja kylvää tuskaa. Vanhemmat odottavat lapsestaan omien unelmiensa toteuttajaa ja oman elämänsä täydellistäjää ja lopulta, kun nuo toiveet eivät toteudu, syyllistä oman elämänsä katkeruudelle.

Strout onnistuu kuvaamaan amerikkalaisen yhteiskunnan pakkopaitoja hienolla tavalla, opetukseksi ja osviitaksi, eikä vain henkilökohtaiseksi rakennusaineeksi itse kullekin, vaan myös kulttuurisen kurimuksen välttämiseksi. Oliven vanhuuden kuvauksessa on samalla lohdullisia piirteitä. Strout sanallistaa humaanin tarkastelun ylivertaisuuden yli poliittisten erojen. Inhimilliset heikkoudet eivät noudata poliittisia rajoja. Yhdysvaltojen demokraattien ja republikaanien sinänsä terävästi kuvatut erot kirjan loppupuolella, jäävät oikeutetusti humaanisen tarkastelun varjoon. Kirjan tunnelma ei kaikesta huolimatta ole synkän ja myrskyisän syyspäivän, vaan enemmin viiltävä ja kuulas, terävä kuvaus elämän hylkäävästä ja hylkäämästä naisesta, äidistä ja puolisosta puskemassa päin vaikeuksia ja lopulta pilkahdus siitä, miten koskaan ei ole liian myöhäistä sanoa elämälle kyllä, kaikesta huolimatta. Strout ei ole sentimentaalinen, mutta empaattinen.

Stroutin kirjaan perustuva sarjan päähenkilöä Olive Kitteridgeä on, kirjan mainostekstin mukaan, ”helppo rakastaa, vihata ja sääliä”. Sääliä en tuntenut, myötätuntoa kyllä, nyt kirjan lukemisen jälkeen entistäkin enemmän. Lyhyesti sanottuna: erinomainen tv-sarja ja vielä loistavampi kirja.