Mennyttä miestä

Luigi Pirandellon Mennyttä miestä (ap.1904, suom. Liisa Ryömä, 3.p. 1993) mainostetaan etukannessa trendi-klassikoksi. Eihän siihen voinut olla tarttumatta, kun Häijään K-markitin mainio kirjojen vaihtokirjojen hylly tuon tarjoamian silmiini antoi. Trendi ja klassikko samassa paketissa lupaa karvaan-makeaa, pehmeän täyteläistä ja hellän voimakasta lukuelämystä ...

Kirja onkin kiinnostava ajatuskoe siitä, mitä tapahtuu, jos saisimme aikuisiällä valita ikään kuin vapaasti uuden identiteetin. Näin käy kirjan päähenkilö Mattia Pascalille, joka saa lehdestä lukea ruumiinsa löytyneen kuolleena. Näin hänelle avautuu vapauden tie. Mattialla on mahdollisuus kertoa uudelleen elämänsä tarina ajassa taaksepäin, mutta kantaako se eteenpäin myös tulevassa elämässä. Pirandello käsittelee ja paikoin pyöritteleekin turhankin kiemuraiosesti teemaa monella tavalla ja saattaa päähenkilönsä tilanteisiin joissa mennyt, monin tavoin "epäonnistunut" elämä, osoittautuukin ehkä sittenkin paremmaksi.

Trendikäs kirja on ainakin siinä mielessä, että kysymys oman identiteetin löytämisestä tai sen rakentamisesta ovat aikanamme hyvin ajankohtaisia. Miten lujasti olemme sidoksissa aikaamme ja paikkaamme, situaatioon ja faktisuuteen? Missä valintamme rajat kulkevat? Vai onko niin, että me emme valitse, vaan meissä valitaan, me emme puhu, meissä puhutaan, me emme ajattele, meissä ajatellaan?

Pirandellon kirja päättyy epätavalliseen pohdintaan kirjallisuuden ja todellisuuden suhteesta; jokainen meistä on oman itsensä marionetti, ja lopulta potku, joka lennättää koko tönön ilmaan. Pirandelleon kirjassa oleva metateksti ja itsereflektiivisyys antaa mahdollisuuden pohtia Matia Pascalin elämää monella tasolla, suhteuttaa sitä itse kirjaan ja lukijan omaan todellisuuteen ja todellisuuskäsitykseen. Ajatus tarinallisesta identiteetistä, niin kirjallisuudessa kuin niin sanotussa todellisuudessakin, asettuu kiinnostavaan kulmaan. Tarinan luoja luo tarinaa, mutta tarinallapa onkin oma logiikkansa, uskomattoman uskottava, uskottavan uskomaton.

Kirjaan luo myös kiinnostavan lisänsä kirjailijan oman elämänhistorian suhde kirjan syntyyn sekä Pirandellon suhde omaan aikaansa ja Mussolinin Italian poliittiseen liikehdintään. Hienon kuvauksen Pirandellon yksi henklöhahmo, Anselmo Paleari, antaa muun muassa Roomalle. Rooma on kuollut kaupunki - jokainen yritys herättää sitä henkiin on turha, uskokaa pois. Uljaan menneisyytensä uneen sulkeutuneena se ei ole tietääkseen tästä mitättömästä elämästä joka itsepintaisesti kuhisee sen ympärillä. (...) Paavit tekivät siitä - omalla tavallaan tietenkin - vihkivesiastian; me italialaiset olemme omalla tavallamme tehneet siitä tuhkakupin. (s. 144) Mene, näe ja koe - elämä kuoleman läheisyydessä on joskus melko elähdyttävää.