Neljän tien risteyksen jälkeen odotukset Lopotti kirjalle olivat korkeat. Hyvin kirja lupauksen lunastaa. Kinnusen tavoite kirjoittaa teos oman tien löytämisestä, halusta tulla isäksi sekä taidosta olla äiti on onnistunut. Synkkien sävyjen rinnalle on tullut ripaus lisää sarkastista huumoriakin, kohtauksia, jotka elävässä elämässä jäänevät usein toteutumatta, mutta ihmisten mielissä kyllä.
Kirjan avaa aivan upeasti tunnelmaan virittävä isän kirje tulevalle lapselleen. Kyseessä on kuitenkin ja tietenkin ja tottakai suomalainen kärsimysnäytelmä, jossa pettymyksiä, petosta ja väärinymmärrystä riittää. On mukava ajatella, että Kinnunen kirjottaa menneisyydestä, mutta samalla hän tuo menneisyys kovin lähelle nykyisyyttä.Eikä tästä kuvauksesta välttämättä nouse voimakkaana vapauden sanoma, vaan ajatus murheiden laakson syvyydestä ja pituudesta on niin vakuuttava, että sen alhosta on vaikea kuvitella varsinaista nousua onnelaan. Eikö niin, että näin on oikeastikin, mutta mikä on ollut kirjoittajan ajatus?
Mieltä kalvaa myös ajatus perinteisestä heteronormatiivisesta perhekeskeisyydestä. Vaikka näyttää siltä, että kirjassa pyritään osoittamaan sen tuhoavuus, nii toisaalta tässäkin se on kuitenkin normi, jota kaikkien tulee noudattaa. Niin sokean Helenan tai homo-Tuomaksen tulisi vain saada oikeus ja mahdollsiuus elää niin kuin keskiverto familistiperhe aiemmin. Eikö oikeasti ole mahdollisuutta ajatella tulevaa siten, että voisimme elää kukin tavallamme ilman perhekeskeisyyden luomaa käsitystä normaalista elämästä.
Kirjan päähenkilöt suistuvat raiteiltaataan, kun mahdollisuus tai halu lapsensaantiin tyrehtyy. Vaihtoehtoina on silloin vain alkoholismi tai konsumistinen elämäntapa.Vaikka lapset ja lapsenlapset ovat meille rikkaus, niin ei liene kai mahdottomuus ajatella rikasta ja merkityksellistä elämää ilman tätä. Ei tietenkään kaikille, mutta joillekin ja monellekin niin haluavalle. Ihmiskunnassa ei ole määrästä puutetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti