Bolje grob nego rob! (Parempi haudassa kuin orjana!)?

John Irvingin Vapauttakaa karhut -teoksessa lauletaan useasti serbialaista laulua Parempi haudassa kuin orjana! (Bolje grob nego rob!  ). Vai olisiko asia sittenkin toisinpäin - parempi orjana kuin haudassa? Ja siihenkö vaihtoehdot jäävät?

Ihmisten keskinäinen suhde toisiinsa ja eläimiin antaa mahdollisuuden monenlaisiin vertauksiin. Kirjan nuoret miehet, Siggy ja Graff, lähtevät seitsemänsataakuutioisella Royal Enfildillä tien päälle kokemaan seikkailuja ja etsimään itseään.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1967 ja siitä kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin, 1930-luvun loppuun, Itävallan ja Balkanin maisemiin. Tuon alueen historian ja suunnitelmalle vapauttaa eläintarhan eläimet, on helppo nähdä yhtäläisyyksiä. Vaikeampaa on tulkita mitä John Irving sillä haluaa sanoa. Tai haluaako sanoa mitään, haluaako hän vain nostattaa kysymyksen siitä, tuoko vapaus tullessaan aina verilöylyn ja syökö vallankumous lapsensa, kuten usein, vähän kliseemäisestikin, on tapana sanoa.

Kirja jakautuu kolmeen osaan: Siggy, Muistikirja ja Vapauttaminen. Ensimmäisessä luvussa leikitellään hauskasi kertomalla siitä mitä "oikeasti" tapahtui ja miten nämä tapahtumat tiivistyivät Siggyn muistikirjassa lyhyiksi aforismeiksi. Tarina on monessa mielessä kerroksEllinen.

Viimeisen osan alussa Irving tai tarkemmin kirjan kertoja Graff tekee myös tekstiin liittyviä niin rakenteellisia kuin sisältöön viittaavia kommentteja. Muistikirjan rakenne lomittaa kaksi aikatasoa, vuoden 1967 kerronnan ja 1930-tapahtumien kerronnan, keskenään. Graff myös huomauttaa, että perustelu lomittamiselle on myös siinä, että Siggy luo joitain hämäriä yhteyksiä oman kamalan menneisyytensä ja eläintarhaiskusuunnitelmansa välille; vaikken minä kylläkään tajua kaikkea siinä piilevää logiikkaa.

Tässä on varmaan vihje myös lukijalle - kirjan logiikkaa ja eri asioiden yhteyksiä on vaikea hahmottaa, mutta juuri siinä piilee kirjan viehätys. Vetävästi ensimmäisessä luvussa alkanut tarina, road movien tapaan etenevä, tulee toisessa luvussa kuoppaiselle tielle, jossa edetään melko verkkaisesti ajassa edestakaisin kulkien. Viimeisessä luvussa tarina etenee jouhevammin kohti loppuratkaisua. Kirja päähenkilöt tosin jatkavat kuvitteellista elämäänsä hämärää tulevaisuutta kohti.

Yksi kirjan hienoista tiivistyksistä on sivulla 268. Siinä Siggy pohtii sitä, mitä teet jos puolisataa eläintä on irrallaan eläintarhassa.

Miten sanot:" Okei, menkää ulos portista ja tehkää se nopeasti!"

Jotkut niistä eivät kenties edes suostu lähtemään.

Se on yksi syy, miksi olen aina epäillyt Nooan siistiä keinoa marssittaa kaikki eläimet pareittain laskusiltaa myöten arkkiin.

Uskoa tämä koettelee. Tuskin on mieltä keskustella kaaoksen mahdollisuudesta, koska kyse on joukon mielentilasta, Me joko saamme ne mukaan tai sitten emme. Eikä rajaa voi vetää mihinkään. Ei tällä kertaa.

Ei ole kovinkaan selvää, että eläimet, puhumattakaan ihmisistä, haluavat olla vapaita. Erich Fromm on hienosti omissa teksteissään kuvannut sitä, miten ihmiset pikemminkin pakenevat vapaudesta kohti turvallisuutta, kuin ottavat vastaan vapauden arvaamattomuuden. Suloinen sana vapaus maistuukin useille meistä karvaalta.

JUGOSLAVIAN historian museo, Belgrad, Serbia.

Kirjan tapahtumiin on helpohko mennä mukaan. 60-luvun lopussa haaveilin ajavani Royal Enfieldillä (mutta varmaan "vain" 500-kuutioisella!) tai Indiana-pyörällä, vapaana ja avoinna maailman sattumuksille, jonnekin, kauas pois. Tapahtumapaikkana Wien ei ole niinkään tuttu, mutta kirjan vanhempi kerrostuma, 30-luvun Jugoslavian alue tuli tutuksi joitain vuosia sitten Serbiaan ja Montenegroon suuntautuneella matkalla. Näillä vuorilla Titon partisaanit taistelivat. Jugoslavia oli yritys sulattaa alueen monia kansoja elämään sovussa toistensa kanssa. Nyt Jugoslavia on mennyttä eikä tilanne ole vieläkään asettunut aloilleen. Eri kansat koettelevat rajojaan.

Titon muistomuseossa (Belgrad)  on kokoelma soihduista,
joita juoksutettiin läpi Jugoslavian yhtenäisyyden merkeissä.

Titon elinaikana rakennettu muistokeskus on edelleen olemassa (nykyään nimellä Jugoslavian historian museo). Siellä on muun muassa soihtuja, joita nuoret, tulevaiuuden toivot, juoksuttivat vuosittain läpi eri Jugoslavian alueiden Titon kunniaksi  Nuorison päivänä 25. toukokuuta (Myös Titon syntymäpäivän kunniaksi). Näiden soihtujen oli määrä valaista ja johdattaa kansat yhdessä kohti valoisaa tulevaisuutta. Toisin kävi. Titon haave vapauttaa ihmiset oli sittenkin ehkä paremminkin yritys laittaa kansat häkiin ja estää niitä käymästä toistensa kimppuun. Mutta sitten tuli jälleen vapaus - ihmiset eivät marssineet häkeistään ulos kauniisti parijonossa. Kyse oli joukkojen mielentilasta. Kyse on joukon mielentilasta.