Thomas Bernhardin nimi ja tuotanto on minulta mennyt jossain vaiheessa ohi. Suosituksesta tartuin hänen Vanhat mestarit. Komedia -teokseensa kiinnostuksella. Teos yllätti - sisällöllään ja tyylillään. Sain lukukokemuksen loppuun parhaiksi vuoden 2013 viimeisenä päivänä. Ajattelemisen aihetta pidemmäksi.
Alkupuolen sivuja lukiessani en ollut varma teoksen tyylikkyydestä - suominnan kohteena ovat monet klassikot, mutta myös opettajat, oppaat, filosfit (erityisesti Heidegger) ja kansa, kansat ja massaihmiset. Kerronta on moneen kertaan välittynyttä, poukkoilevaa, toisteista. Lauserakenteet pitkiä ja monimutkaisia. Tyylin puheenomaisuus tuo mieleen Célinen teoksen Niin kauas kuin yötä riittää. Ja samoin sisältö ihmisvihassa ja katkeruudessa. Mutta lopussa teos tuo esille päähenkilönsä, musiikkikriitikon Regerin kautta sanoman siitä, että ihmiset tarvitsevat toisiaan, taide ja kaikki muu on sittenkin toisarvoista.
Teoksesta huokuu myös ironisesti lupaus siitä, että kun filosofia, kirjallisuus ja kuvataide meidät lukijat ja kuulijat pettää, voimme vielä paeta musiikkiin, puhtaimpaan ja abstraktimpaan maailmaan (Schopenhauerin ideoita seuraillen). Oma "neroutemmikin" alkaa meille vähitellen palajastua pelkäksi suruksi ja nostalgiaksi.
Bernhardin sanallisen kertojan, Regerin ja siitä kirjoittavan Atzbacherin, sättimisen kohteena on Itävalta ja sen alennustila. Moniin paikkoihin on helppo vaihtaa Itävallan tilalle Suomi. Mutta keitä olisivat suomalaiset kohteet muutettavat muuttaen - Jean Sibelius, Aleksis Kivi, Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela (nuorempi sukunimestään suomalaiseen kulttuuriin lujasti kiinnittyvä Janne on jo riittävästi ivattu siirtyessään gutenbergilaisesta galaksista, jos nyt ei visuaaliseen galaksiin, niin ainakin toistaiseksi rapakon taakse).
Reger sanoi, ja Atzbacher kirjoitti Bernhardin kirjassa: Päätä pitää käyttää etsimiseen, pää on virheiden, ihmiskunnan virheiden etsimistä varten. (s. 30) Ja kun virheitä etsii, niin niitä löytää:
Opettajat ovat valtion kätyreitä, ja kun puhutaan nykyisen Itävallan kaltaisesta henkisesti ja moraalisesti täysin rampautuneesta valtiosta, joka ei opeta muuta kuin raaistuimista ja mädäntymistä ja yleisvaarallista sekasortoa, ovat luonnollisesti myös opettajat henkisesti ja moraalisesti rampoja ja raaistuneita ja mädäntyneitä ja sekasortoisia. (...) Minulle, kuten nykyajan nuorille ihmisille, he eivät antaneet muuta kuin kykenemättömyytensä, minä ajattelen. (35-36)
Heidegger on saksalainen yömyssy- ja tohvelifilosofi, siinä kaikki. (...) Kun vain ajattelenkin, että jopa huippuälykkäät ihmiset ovat menneet Heideggerin ansaan ja että jopa yksi parhaista ystävättäristäni kirjoitti väitöskirjan Heideggerista, ja kirjoitti tuon väitöskirjan vieläpä vakavissaan, minua oksettaa vielä nytkin, Reger sanoi. Tuo ei-mikään on vailla perustaa on naurettavuuden huippu, sanoi Reger. (...) Heidegger oli, se on selvää, tämän vuosisadan hemmotelluin saksalainen filosofi, ja samaan aikaan kaikkein vähäpätöisin. (59-61)
Myös monet taiteen klassikot saavat kuulla kunniansa. Jopa Tintoretton Valkopartainen mies osoittautuu vajavaiseksi kolmenkymmenen vuoden tutkiskelun jälkeen.
Monilla kriteereillä Bernhardin kirjan esitys on kaamea. Sitä vastaan on mahdotonta argumentoida tekemättä itseään naurettavaksi. Vastaan inttäminen on yhtä tarpeetonta. Bernhard on Vanha Mestari, johon vastaväitteet uppoavat kuin mustaan aukkoon. Mutta jos se pimeys, joka Regerin sanoista loistaa, onkin valoa, niin kuinka suuri onkaan tuo valo. Ja myös alaotsikko Komedia on syytä ottaa - hymm, vakavasti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti