Mustaa Taidetta

Musta Taide -sarjan kaksi uutta kirjaa putosi muutama päivä sitten postiluukusta. Ensivilkaisulla näytti siltä, että Catarina Ryöppy on ajellut Pariisin metrolla (Metro#4 Paris) ja nappaillut kuvia ikkunan läpi asemilta. Hanna Koikkalainen  puolestaan on retkeillyt Suomen ja Venäjän rajamaastossa (Raja), ottanut valokuvia ja kirjoittanut päiväkirjaa näkemästään ja muistoistaan. Rohkaisevia kirjoja kumpikin - tosin täällä Porissa ei ole metroa ja Venäjän rajakin on kaukana :-).

Pariisin metrolla olen ajanut minäkin, käynyt myös Venäjällä jokusia kertoja. On syytä iloita jokaisesta kirjasta ja kuvasta jonka valokuvaajat/taiteilijat esille asettavat. Katsojan tehtävänä on löytää sisään kuviin, halusipa ne nähdä sitten peileinä kuvaajan omasta maailmasta tai ikkunana yhteiseen maailmaamme.

Catarina Ryöpyn Metro#4 Paris -kirjassa kuvaaja jää etäälle kohteistaan sekä etäisyytenä että materiaalein mitattauna. Maanalaisen ikkunan läpi metroasemat liukenevat valojen ja värien pinnaksi, maalaukselliseksi otoksiksi ohikiitävästä, muuttuvasta ja katoavasta maailmasta. Kuvat paikallistuvat Pariisiin, taiteen ja kulttuuriin menneseen pääkaupunkiin, tihentymäpisteeseen, joka melkein automaattisesti muuttuu taideteokseksi asettuessaan kameran välityksellä ja teknisesti kiiltävälle paperille painettuna katsojan tarkasteluun.

Ryöpyn teokset toimisivat varmaan visuaalisen ihastelun kohteena paremmin isoina galleriavedoksina. Nyt odotukset asettuvat kuitenkin toisin. En voi olla vertaamatta Ryöpyn kirjaa Tamas Matekovitsin Budapest metro kirjaan. Siinä missä Matekovitsin kirja on perusteellinen, verevä ja eurooppalaisessa historiassa elävä sanallisesti ja visuaalisesti upea, siinä Ryöppy on sanallisesti aneeminen ja visuaalisesti pikkusievä.  Taidekriitikko Marja-Terttu Kivirinnan Jälkisanat eivät tilannetta kuivakkuudessaan ainakaan paranna. Liekö tavoitteena ollut skandinaavinen eleettömyys vai haluttomuus arvottaa Ryöpyn teoksia. Erilaiset kirjat ja tekijät sijansa saakoon, mutta kuitenkin.

Hanna Koikkalainen onnistuu puolestaan kirjassaan Raja oikein hienosti. Kuvat ovat myönteisessä mielessä arkisen oloisia, teksti tulee lähelle. Pehmeä painopaperi antaa kuville mattapintaisen, lähes pastejamaisen sävyn. Kuvaajan lapsuudenmuistot ja niistä valokuvaajaksi ja aikuiseksi kasvaminen, henkilökohtaisten ja valtiollisen rajan ylitykset, kutoutuvat sympaattisesti yhteen. Kirja on miellyttävä kokemus. Ajattelevaa pohdintaa, ei ylivireistä puurtamista, mutta ei myöskään mitäänsanomatonta löpinää.