Kohtasin Herta Müllerin

Jokunen aika sitten aloitin Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani -teoksen. Ja lopetin aika pian. Tartuin kuitenkin nyt uudelleen toiseen hänen kirjoittamaansa. Tänään en halunnut tavata itseäni on vaikuttava teos, niin sisältönsä kuin ja erityisesti myös kielensä, kerrontansa ja lauseensa perusteella.

Müllerin tapa kertoa tuo mieleeni Mihail Šiskinin, vaikkakin Šiskinin  lause on pidempi. Molemmilla teksti kulkee yhden kertojan kokemaa ja näkemää polveilevasti seuraten, usein loikkienkin ulkoisessa ja sisäisessä rajanylityksiä erittyisesti merkitsemättä. Lukijana saa olla tarkka pysyäkseen mukana. Aina on mukana epäilys ymmärtääkö mikä on eri asioiden ja huomioiden  yhteys ja merkitys.

Valtiollinen poliisi kutsuu nuorta naista kuultavaksi (t)orstaina tasan kymmeneksi. Matkalla majuri Albun kuultavaksi on aikaa miettiä omaa elämää ja kohtalonomaista osallisuutta järjestelmän rattaana. Totalitarismi vääristää ihmissuhteet.  Müller tavoittaa jotain herkällä kerronnallaan: Hellyydellä on omat silmukat, jos haluan kutoa verkon kuin hämähäkki, jään siihen itse kiinni, verkko menee sotkuun. Müllerin tekstissä on tiheänä aforistisia lauseita. Joskus hengästyttävästi. Voi vain ihastua siihen, miten kirjailija on kyennyt tuottamaan näin pitkään tarinaa näin tiheää tekstiä siten, että lukijakin pysyy mukana.

On palattava Herta Müllerin muihinkin kirjoihin. Uskon, että tämä kohtaaminen synnyttää pitkän ja kestävän suhteen.