Elena Ferranten Tyttären varjo on kirjallinen helmi. Se keskittyy teemaltaan päähenkilön, 48-vuotiaan yliopisto-opettaja Ledan oman kasvun ja äitiyden ristipaineeseen. Tästä kirjasta pidin varauksetta, toisin kuin Ferranten laajemmasta, moni tavoin ansiokkaasta, Napoli-sarjasta. Tyttären varjossa laajempi yhteiskunnallinen taustoitus jää vähemmälle, mutta päähenkilön tilitys on mielestäni johdonmukainen ja sävykäs. Pohdin, oliko Napoli-sarjan naisten aiheuttama ärtymykseni peräisin siitä, että kuvatut naiset eivät käyttäytyneet miehekkäästi. Miehekkyys on tässä termi, jota usein käytetään kuvaamaan oikeudenmukaista, johdonmukaista, päättäväistä ehkä urhoollistakin toimintaa, toimintaa jossa perusteena on jokin, usein ylevä tai moraalisesti oikeutettu periaate, jota noudattamalla toimitaan rohkeasti oikeaksi katsotulla tavalla riippumatta siitä tuottaako se tuskaa itselle. Onko miehekkyys ja humaanisuus yhdistettävissä? Tai millä tavalla ne voitaisiin yhdistää? Miehenä on erittäin vaikea nähdä tai kokea eläytyen äitiyden vaativuutta ja haastetta Ferranten kuvaamalla tavalla. Se ei herätä kateutta, myötätuntoa kyllä, mutta myös ärtymystä siitä, että miesten ja naisten tasa-arvon on edelleen kovin kaukana.
Ferranten kirjassa, ja elämässä yleensä, on harvoin tilanteita, jossa oikein tekeminen on oikein tekemistä kaikille. Sosiaalipolitiikkaa opiskellessani mieleeni iskostui vaatimus siitä, että puhuttaessa yhteiskunnallista ongelmista, on aina kysyttävä, kenen ongelma tai kenelle jokin asia on ongelma? Samalla tavalla mikä on oikein sitoutuu vahvasti siihen, kenelle asia on oikein. Ferranten kirjan päähenkilö toimii oikein oman kehityksessä kannalta, asettuu vastarintaan vallitsevia normeja ja odotuksia vastaan siitä huolimatta, että tietää joutuvansa vaikeaan tilanteeseen ei vain yleisten normien ja lähipiirinsä, perheensä, tyttäriensä ja sukunsa kanssa, vaan myös itsensä kanssa. Parta-Kalle aikoinaan määritteli hyvin ihmisen yhteiskunnallisten suhteiden ensembleksi, sosiaalinen kosmos taittuu ihmisen persoonan mikrokosmokseen, prismaan, jossa valon eri taajuudet näkyvät monina väreinä. Ihmiset tavoittelevat erilaisia asioita ja lopputulema on usein jotain, jota kukaan ei tavoitellut tai halunnut. Joskus tosin yhteistyöllä saadaan paljon parempi tulos kuin ainaisen kamppailun tuloksena.
Ferrante rajaa tapahtumat Ledan lomamatkaan, ja pään sisäiseen kuvaukseen. Hän käyttää selkeää ja hyvin osoitteleviakin vertauksia (nukke, hiusneula...), mutta onnistuu pitämään hienosyisen tarina näin onnistuneesti koossa. Ja kerronnan taito on mestarillisen runsasta. Hyvä Leda, voi hyvin, kaikesta huolimatta.
Ferranten kirjassa, ja elämässä yleensä, on harvoin tilanteita, jossa oikein tekeminen on oikein tekemistä kaikille. Sosiaalipolitiikkaa opiskellessani mieleeni iskostui vaatimus siitä, että puhuttaessa yhteiskunnallista ongelmista, on aina kysyttävä, kenen ongelma tai kenelle jokin asia on ongelma? Samalla tavalla mikä on oikein sitoutuu vahvasti siihen, kenelle asia on oikein. Ferranten kirjan päähenkilö toimii oikein oman kehityksessä kannalta, asettuu vastarintaan vallitsevia normeja ja odotuksia vastaan siitä huolimatta, että tietää joutuvansa vaikeaan tilanteeseen ei vain yleisten normien ja lähipiirinsä, perheensä, tyttäriensä ja sukunsa kanssa, vaan myös itsensä kanssa. Parta-Kalle aikoinaan määritteli hyvin ihmisen yhteiskunnallisten suhteiden ensembleksi, sosiaalinen kosmos taittuu ihmisen persoonan mikrokosmokseen, prismaan, jossa valon eri taajuudet näkyvät monina väreinä. Ihmiset tavoittelevat erilaisia asioita ja lopputulema on usein jotain, jota kukaan ei tavoitellut tai halunnut. Joskus tosin yhteistyöllä saadaan paljon parempi tulos kuin ainaisen kamppailun tuloksena.
Ferrante rajaa tapahtumat Ledan lomamatkaan, ja pään sisäiseen kuvaukseen. Hän käyttää selkeää ja hyvin osoitteleviakin vertauksia (nukke, hiusneula...), mutta onnistuu pitämään hienosyisen tarina näin onnistuneesti koossa. Ja kerronnan taito on mestarillisen runsasta. Hyvä Leda, voi hyvin, kaikesta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti