Ei ole maailmassa parempaa kuomaa
kuin mies talo täynnä viisasten juomaa.
Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme on monin tavoin viehättävä kirja. Ginzburg kertoo oman perheensä ja sen lähipiirin tavasta käyttää sanoja, sanontoja ja fraaseja ympäristönsä arviointiin. Kielen käyttö on suomalaisittain reipasta, varsinkin, kun Ginzburgin lapsuuden perhe on varsin oppinutta väkeä. Luonnontieteilijöitä, kustantajia, kirjailijoita, lääkäreitä. Monista ihmisistä todetaan suorasukaisesti heidän olevan aaseja, murjaaneja ja usein myös rumia tai pölvästejä. Joskus molempia. Varsinkin kirjailijan isä on kielenkäytössään ja käytöksessään aggresiivinen ja töykeä. Liekö kyseessä italiankielisten ilmaisujen la bella figura ja la brutta figura runsaasta käytöstä, en ole tarkastanut alkukielisestä tekstistä.
Samalla Ginzburg kertoo Italian historian vaiheita pääasiassa 1920- ja 1930-luvulta ja jonkin verran myös II maailmansodan jälkeen 1940-luvulla. Asiat kerrotaan sammakkkoperspektiivistä, mutta nämä sammakot asustavat aika korkealla, joten niillä on näkymät lehtiin ja niiden toimittajiin, kirjoihin, niiden kirjoittajiin ja kustantajiin. He eivät aina muista oliko heillä palvelijoita ja miten he selvisivät ilman heitä omien mittapuidensa mukaisessa köyhyydessä. Italialaisen fasismin synty, nousu ja tuho, juutalaisten vainoaminen ja se, miten kirjailijoita estettiin käyttämästä sanoja vapaasti tulee hienosti esiin kaikessa karuudessaan, paisuttelematta ja liikaa tunteilematta. Antifasistinen liike ajautui vaikeuksiin ja fasistisen represession kohteeksi, monet perheen jäsenistä ja lähipiiristä pidätettiin, vangittiin tai he joutuivat lähtemään maanpakoon. Poliittisen murhan kohteeksikin osa. Monet juutalaiset muuttivat nimensä, hankkivat väärennetyt paperit selvitäkseen fasistien puhdistuksista ja kätyrien ilmiannoilta. Ginzburg onnistuu kertomaan tämän yhtenä tarinanan, ei perheensä tarinanana ja sen taustalla olleesta historiasta. Historia on tässä kerrottuna elävänä elämänä.
Italian ja Ranskan kulttuuriset erot ja vauorovaikuitus niiden välillä tulee myös kiinnostavasti esiin. Ranskalaisen kirjallisuuden, Proustin ja Bauderlainen sekä muiden kirjailijoiden arviointi suhteesssa perheen arkirunouteen ja italialaiseen sivistykseen luo erikoisen taikapiirin, jossa lapset ja vanhemmat kehittyvät ja kinastelevat, välillä myös taistelevat toisiaan vastaan. Miten tulee suhtautua Neuvostoliittoon, kommunismiin, vasemmistolaisuuteen ja mikä on niiden paikka antifasistisessa taistelussa idiootteja ja aaseja vastaan? Mitä on hyvä käytös ja ennen kaikkea mikä tekee ihmisestä murjaanin? Ja samalla miten valita sopiva asu vierailuun tai kuka on oivallisin räätäli ompelemaan uuden leningin?
Ginzburgia lukiessa voi samalla muistella oman lapsuutensa ja nuoruutensa kielimaailmaa ja sitä minkälaisia sanoja ja sanontoja tulee viljelleeksi. Se on sellaista. Mainiota!
Ginzburg, Natalia, Kieli, jota puhuimme. Suom. Elina Melander. Aula & Co, Helsinki 2021. ISBN 978-952-364-140-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti