Vaikka Kundera eri tavoin väittää välttävänsä filosofista ja koukeroista, käsitteellistä kieltä, hän antaa monia hienoja esimerkkejä siitä, miten käsitteet mahdollistavat asioiden ymmärtämisen. Esiripussa on oivallisia käsitteellisiä erotteluja. Vaikkapa kirjallisuuden historian tarkastelu suppeassa ja laajassa kontekstissa. Niiden avulla voi helposti arvioida, minkälaisiin taide- ja kulttuuripoliittisiin umpikujiin ajaudumme, jos ryhdymme tarkastelemaan kultuuria kansallisista, suppeista konteksteista emmekä näe niitä ihmisyyden toteutumina. Ajankohtainen keskustelu unkarilaisesta kansallisuuden korostamisesta tai perussuomalaisesta taiteesta asettuu kerralla oikeisiin puitteisiinsa. Taide, tiede ja filosofia ylittävät kansalliset ja kielelliset rajat ja juuri siinä on niiden voima.
Romaanin ja romaaniteorian siirtymä psykologisista selityksistä eksistentiaalisten tilanteiden kuvaamiseen auttaa ymmärtämään, miksi kysymys identiteetistä ei palaudu yksilöön vaan yksilöön yhteiskunnallisessa tilanteessa, vuorovaikutuksessa aikaansa, historiaansa ja toisiin ihmisiin (myös omaan toiseuteensa). Identiteettityö jota paljon korostetaan ei siis merkitse vaipumista omaan sisäiseen, yksilölliseen minään, vaan se merkitsee oman itseyden tutkimusta historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Faktuaalisen muistin ohella eksistentiaalinen muisti määrittää sitä mitä olemme nyt ja mitä olemme olleet. Unohdus pyyhkii, muisti muuntaa. Kundera käsittelee hienosti byrokraattisen maailman eksistentiaalista tilannetta ja sen ilmentymistä niin kirjallisuudessa (Adalbert Stiftler) kuin sosiologiassa (Max Weber) aina Kafkaan ja meidän päiviimme saakka. Hyvä havainto on, että monet asiat nousevat tarkasteluun juuri silloin kuin ne ovat uusia ja vielä usein huomaamattomia, eivätkä silloin, kun ne ovat jo valloittaneet elämämme, mielemme.
Kunderan tekstissä näkyy myös hyvin itsekriittinen näkemys nuoruuden ja varttuneen iän eroista. Vasta varttuneemmalla iällä on mahdollista nähdä oma elämä ja ajan historia, ei oikein, mutta uudessa valossa: Tämän kokemuksen jälkeen ... tietää, ettei kukaan olekaan se, jona itseään pitää, että tämä väärinkäsitys on yleinen, perustuvanlaatuinen, ja että se heijastaa ihmisiin (...) komiikan lempeän kajon. (s. 82)
On oikeastaan harmi, että Kundera ei juuri käsittele omia kirjojaan, vaikka lukijan on helppo nähdä, miten intensiivisesti hän on tekstejään tuottanut, miten laajasti ja syvällisesti hän on tutkinut romaanin historiaa ja asettanut kysymyksen omissa romaaneissaan siitä, miten voisi löytää uuden, kätketyn aspektin "ihmisluonnosta". Kundera asettuu päättävästi vastustamaan "storyn" ylivaltaa. Romaani ylittää monella tavalla yksinkertaisen tarinan. Tarinallisuus (narratiivisuus) kaikessa muodikkuudessaan voi johtaa myös narratuksi tulemiseen. Hyvät tarinat ovat edelleen intensiivisiä siksi, että ne ovat sekä kompleksisia että harmoonisia. Hetken päästä lukija on pyyhkinyt pois mielestään suuren osan lukemastaan. Ja muistaa muunneltuna lukemansa. Emme voi hallita menneisyyttä tai tulevaisuutta, mutta voimme valita mitä luemme, kirjoitamme tai puhumme. Tai ainankin uskoa, että asia on näin, juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti