Eero Ojanen
Asuuko henki lammessa?
Oriveden Opisto 1909-2009
Kansanvalistusseura, Helsinki 2010. 303 s.
Kirjan kansikuvassa, ei siis tässä vieressä olevassa kuvassa, kaksi nuorta naista, toinen valkoisessa toinen mustassa mekossa, istuu nurmella. Molemmat ovat juuri maistamassa juomaa kahvikupeista. Molemmat naiset ovat huoliteltuja. Sormukset ja rannerenkaat koristavat käsiä ja paljaita käsivarsia. Taustalla siintää maalaismaisemassa oleva lampi. Kuva on kirjan kannessa ja kanteen on kirjoitettu kysymys: Asuuko henki lammessa? Ja kuin lupauksena vastauksesta alaotsikkona on Oriveden Opisto 1909-2009. Kuvan merkityksen kuulee vasta kun yhdistää sen ympäristöönsä, voi kuulla kesän äänen, luonnon ja kahvikuppien kulttuurisen kilahduksen puheensorinan keskeltä.
Sitäkö Oriveden Opiston henki on? Kevyehköä keskustelua kahvikupin ääressä, luonnon ja kulttuurin maisemassa?
Oriveden Opiston ottaminen kirjan päähenkilöksi on vaativa tehtävä. Opisto on toki ollut maantieteellisesti lähes paikoillaan koko satavuotisen historiansa, mutta maailma sen ympärillä on pyörähtänyt monta kertaa. Kirjan otsikon kysymyksen ymmärtää jos on käynyt opistolla, varsinkin kesäaikaan. Lammen symbolinen arvo on muodostunut historian myötä: lampikin syntyi vasta 1929 opiston valmistautuessa 20-vuotisjuhliinsa. Henki ei siis ole tullut luonnosta, vaan se on ihmisten rakentamaa.
Opiston perustamisvuonna 1909 idän taivas oli harmaata harmaampi, mutta tänään aurinko loistaa lännestä, ehkäpä se on jo laskemassa länteen. Opisto on elänyt erilaisissa valoissa ja varjoissa: Suomi ei ollut vielä itsenäinen opiston syntyessä ja jatkaa toimeaan aikana jolloin Suomi ei enää ole perinteisessä mielessä itsenäinen; Suomi on liudentumassa osaksi euroopan yhteisöä. Alun yhteiskunnallinen intomieli on vaihtunut taiteiden tekoon, maatalousyhteiskunnan kädentaidot tietoyhteiskunnan kulttuurituotantoon. Opisto on etsinyt itseään ja tehtäviään kautta aikansa. Ja koko opiston historian aikana on voitu sanoa: opistolla on maineikas ja kunniakas historia ja hieno tulevaisuus - mutta juuri nyt elämme vaikeita aikoja.
Eero Ojanen on valinnut viisaan linjan kirjoittaessaan Opiston historiaa: Opisto ja sen vaiheet ovat pääosassa, vaikka opistoon ovat vaikuttaneet useat henkilöt. Kyseessä ei siis ole henkilöhistoriallinen (“suurmies”) kuvaus yhdestä Suomen keskeisestä kansanopistosta, vaan opisto elää elämäänsä yhteiskunnallisena toimijana, mutta myös yhteiskunnallisten tavoitteiden toimittajana.
Tullessani Opiston opettajaksi 1970-luvun lopussa, opistossa vietettiin 70-vuotisjuhlia (1979). Tehtäväni oli ohjata juhliin saapuvia vieraita. Paikalliset pankinjohtajat kiistelivät “leikkisästi” siitä, kenelle kuuluisi paras paikka salissa. Osalle näistä pankeista kävi huonosti 90-luvulle tultaessa. Opisto puolestaan on selvinnyt ajan aalloissa ja myrskyissä hyvin. Tuolloin ei julkaistu historiaa, vaan toimitettiin kokoelma Nykyihmisen etiikka ja moraali. Oriveden Opiston 70-vuotisjuhlakirja. Aikaisempia historiikkeja olivat Arvi Laaksovirran Oriveden opisto 1909-1929 ja Arvo Oksasen Oriveden Opisto 1909-1959 ja Oriveden Opisto 1909-1984. Liekö kulttuurin saralla moraalinen kestävyys sittenkin vahvempaa kuin taloudessa. Talouden ja talouselämän arvoilla ei taida, ainakaan sellaisenaan, syntyä mitään kestävää.
Tuolloin 1970-luvulla “aika” oli muuttumassa. Ensimmäiset mieleeni jääneet keskustelut liittyvät opettajan asemaan yhteisössä, Open Univerisity -opiskeluun ja siihen sallitaanko muiden kuin kihloissa olevien eri sukupuolta olevien opiskeleijoiden asua yhdessä ja samassa opiskelijahuoneessa. Poliittinen opiskelijaliike oli talttumassa, mutta vielä Toveri-liiton, Opiston opiskelijoiden yhdistyksen, vaalikokoukset olivat kiihkeitä: opiskeltiin kokoustekniikkaa ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Rauhanmarsseille lähdettiin sankoin joukoin Tampereella ja järjestettiin myös omia kulkueita Orivedellä. Yhteiskunnallinen linja oli laaja, muistaakseni ensimäisillä sosiaalipolitiikan luennoillani oli lähes 70-opiskelijaa.
Aika oli siis jo vaihtunut, jälleen kerran Opiston historiassa. Eero Ojanen jakaa kirjansa kolmeen pääjaksoon: Kannatusyhdistyksen aika 1909-1946, Kansanvalistusseuran aika vuodesta 1946 ja Uuteen aikaan 1970-luvulta 2000-luvulle. Ensimmäistä kautta kannatteli kansallisuusaate ja maatalousyhteiskunnan sivistystarve (“Kalevalaa ja hevoshoitoa”), toinen kausi oli suomalaisen yhteiskunnan sodanjälkeistä jällenrakennusta, tietopuolisen koulutuksen kasvun ja taideopetuksen eriytymisen ja itsenäistymisen kautta. Ja lopulta kolmas kausi 1970-luvulta lakaisee maaseutuopiston historiaan, ja vähitellen yhteiskunnallisesta opistosta tulee monialainen taideoppilaitos. Samalla myös Kansanvalistuseuran kirjeopisto yhdistyy Opiston kanssa.
Vaikka opiston päätoimintamuotona on ollut nuorille aikuisille suunnatut pitkät (syksystä seuraavaan kevääseen) kurssit, joiden aikana kirjan nimessä mainittu lampi on pääasiassa jäässä, opiston henki on puhaltanut virikkeisestä lyhytkurssitoiminnasta ja Oriveden Suvesta. Klemetti-Opisto, Topelius-Akatemia, yhteiskunnalliset seminaarit ja kuvataidekurssit ovat koonneet vaikuttavan joukon suomalaisen kulttuurin kulloisiakin merkkihenkilöitä ja tulevia suunnannäyttäjiä koolle. Opisto on tajonnut tilaa keskustelulle ja vuorovaikutukselle. Talven pitkät kurssit ovat luoneet kuitenkin perustan monelle eri alan osaajalle. Joillekin Opistovuosi on ollut välivuosi, mutta monille myös se vuosi, jota kautta elämä on saanut suuntansa.
Opiston on “huippuyksikkö” ja se on “brändännyt” suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria jo kauan ennen kuin kyseiset termit keksittiin.Tuloksia korostavassa ajassamme olisi todella tärkeää, että esimerkiksi kirjoittajakoulutus vihdoin saisi sille ansaitun paikan Suomessa. Kurjuuden filosofia, opiston toimnnan merkitykseen nähden niukka rahoitus, on toki synnyttänyt monia hienoja tuloksia, mutta tuskin sen tähden, vaan siitä huolimatta.
Ojanen kirjoittaa sujuvasti ja hyvin luettavasti. Tekstin tyyli ei ole järeää ja usein kuivaksi jäävää historiallista dokumentointia, mutta ei myöskään kepää tarinointia. Sopivasti siitä väliltä. Kirjassa on mittava määrä kuvia vuosien varrelta ja erityinen kiitos on annettava myös Jenni Noposelle kirjan hienosta graafisesta asusta. Tekstin lukemisen jälkeenkin on hieno palata selailemaan kirjaa.
Lammen hengestä merten yli eurooppalaisen kulttuurin ytimiin ei ole pitkä matka. Mutta niinpä taisi kulttuurihistorioitsija Wofgang Schivelbusch jo aikoinaa todeta, että kupillinen kahvia sitoo meidät tiivisti yhteiskuntaan. Kirjan kansikuvien neidot siis eivät varmaankaan vain rupattele huolettomasti euroopppalaisen kulttuurin tilasta, vaan esittävät siitä ja koko globaalista maailmantaloudesta sattuvia huomioita. Taiteella jos millä on meidän aikanamme vielä jonkinasteista kriittistä potentiaalia. Jospa lamen henki omalla tavallaan pitää sitä edelleen yllä.
Eero Ojasen kirjoittama historia vie kansiin tärkeän jakson suomalaista kulttuurihistoriaa.
Kansanvalistusseura, Helsinki 2010. 303 s.
Kirjan kansikuvassa, ei siis tässä vieressä olevassa kuvassa, kaksi nuorta naista, toinen valkoisessa toinen mustassa mekossa, istuu nurmella. Molemmat ovat juuri maistamassa juomaa kahvikupeista. Molemmat naiset ovat huoliteltuja. Sormukset ja rannerenkaat koristavat käsiä ja paljaita käsivarsia. Taustalla siintää maalaismaisemassa oleva lampi. Kuva on kirjan kannessa ja kanteen on kirjoitettu kysymys: Asuuko henki lammessa? Ja kuin lupauksena vastauksesta alaotsikkona on Oriveden Opisto 1909-2009. Kuvan merkityksen kuulee vasta kun yhdistää sen ympäristöönsä, voi kuulla kesän äänen, luonnon ja kahvikuppien kulttuurisen kilahduksen puheensorinan keskeltä.
Sitäkö Oriveden Opiston henki on? Kevyehköä keskustelua kahvikupin ääressä, luonnon ja kulttuurin maisemassa?
Oriveden Opiston ottaminen kirjan päähenkilöksi on vaativa tehtävä. Opisto on toki ollut maantieteellisesti lähes paikoillaan koko satavuotisen historiansa, mutta maailma sen ympärillä on pyörähtänyt monta kertaa. Kirjan otsikon kysymyksen ymmärtää jos on käynyt opistolla, varsinkin kesäaikaan. Lammen symbolinen arvo on muodostunut historian myötä: lampikin syntyi vasta 1929 opiston valmistautuessa 20-vuotisjuhliinsa. Henki ei siis ole tullut luonnosta, vaan se on ihmisten rakentamaa.
Opiston perustamisvuonna 1909 idän taivas oli harmaata harmaampi, mutta tänään aurinko loistaa lännestä, ehkäpä se on jo laskemassa länteen. Opisto on elänyt erilaisissa valoissa ja varjoissa: Suomi ei ollut vielä itsenäinen opiston syntyessä ja jatkaa toimeaan aikana jolloin Suomi ei enää ole perinteisessä mielessä itsenäinen; Suomi on liudentumassa osaksi euroopan yhteisöä. Alun yhteiskunnallinen intomieli on vaihtunut taiteiden tekoon, maatalousyhteiskunnan kädentaidot tietoyhteiskunnan kulttuurituotantoon. Opisto on etsinyt itseään ja tehtäviään kautta aikansa. Ja koko opiston historian aikana on voitu sanoa: opistolla on maineikas ja kunniakas historia ja hieno tulevaisuus - mutta juuri nyt elämme vaikeita aikoja.
Eero Ojanen on valinnut viisaan linjan kirjoittaessaan Opiston historiaa: Opisto ja sen vaiheet ovat pääosassa, vaikka opistoon ovat vaikuttaneet useat henkilöt. Kyseessä ei siis ole henkilöhistoriallinen (“suurmies”) kuvaus yhdestä Suomen keskeisestä kansanopistosta, vaan opisto elää elämäänsä yhteiskunnallisena toimijana, mutta myös yhteiskunnallisten tavoitteiden toimittajana.
Tullessani Opiston opettajaksi 1970-luvun lopussa, opistossa vietettiin 70-vuotisjuhlia (1979). Tehtäväni oli ohjata juhliin saapuvia vieraita. Paikalliset pankinjohtajat kiistelivät “leikkisästi” siitä, kenelle kuuluisi paras paikka salissa. Osalle näistä pankeista kävi huonosti 90-luvulle tultaessa. Opisto puolestaan on selvinnyt ajan aalloissa ja myrskyissä hyvin. Tuolloin ei julkaistu historiaa, vaan toimitettiin kokoelma Nykyihmisen etiikka ja moraali. Oriveden Opiston 70-vuotisjuhlakirja. Aikaisempia historiikkeja olivat Arvi Laaksovirran Oriveden opisto 1909-1929 ja Arvo Oksasen Oriveden Opisto 1909-1959 ja Oriveden Opisto 1909-1984. Liekö kulttuurin saralla moraalinen kestävyys sittenkin vahvempaa kuin taloudessa. Talouden ja talouselämän arvoilla ei taida, ainakaan sellaisenaan, syntyä mitään kestävää.
Tuolloin 1970-luvulla “aika” oli muuttumassa. Ensimmäiset mieleeni jääneet keskustelut liittyvät opettajan asemaan yhteisössä, Open Univerisity -opiskeluun ja siihen sallitaanko muiden kuin kihloissa olevien eri sukupuolta olevien opiskeleijoiden asua yhdessä ja samassa opiskelijahuoneessa. Poliittinen opiskelijaliike oli talttumassa, mutta vielä Toveri-liiton, Opiston opiskelijoiden yhdistyksen, vaalikokoukset olivat kiihkeitä: opiskeltiin kokoustekniikkaa ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Rauhanmarsseille lähdettiin sankoin joukoin Tampereella ja järjestettiin myös omia kulkueita Orivedellä. Yhteiskunnallinen linja oli laaja, muistaakseni ensimäisillä sosiaalipolitiikan luennoillani oli lähes 70-opiskelijaa.
Aika oli siis jo vaihtunut, jälleen kerran Opiston historiassa. Eero Ojanen jakaa kirjansa kolmeen pääjaksoon: Kannatusyhdistyksen aika 1909-1946, Kansanvalistusseuran aika vuodesta 1946 ja Uuteen aikaan 1970-luvulta 2000-luvulle. Ensimmäistä kautta kannatteli kansallisuusaate ja maatalousyhteiskunnan sivistystarve (“Kalevalaa ja hevoshoitoa”), toinen kausi oli suomalaisen yhteiskunnan sodanjälkeistä jällenrakennusta, tietopuolisen koulutuksen kasvun ja taideopetuksen eriytymisen ja itsenäistymisen kautta. Ja lopulta kolmas kausi 1970-luvulta lakaisee maaseutuopiston historiaan, ja vähitellen yhteiskunnallisesta opistosta tulee monialainen taideoppilaitos. Samalla myös Kansanvalistuseuran kirjeopisto yhdistyy Opiston kanssa.
Vaikka opiston päätoimintamuotona on ollut nuorille aikuisille suunnatut pitkät (syksystä seuraavaan kevääseen) kurssit, joiden aikana kirjan nimessä mainittu lampi on pääasiassa jäässä, opiston henki on puhaltanut virikkeisestä lyhytkurssitoiminnasta ja Oriveden Suvesta. Klemetti-Opisto, Topelius-Akatemia, yhteiskunnalliset seminaarit ja kuvataidekurssit ovat koonneet vaikuttavan joukon suomalaisen kulttuurin kulloisiakin merkkihenkilöitä ja tulevia suunnannäyttäjiä koolle. Opisto on tajonnut tilaa keskustelulle ja vuorovaikutukselle. Talven pitkät kurssit ovat luoneet kuitenkin perustan monelle eri alan osaajalle. Joillekin Opistovuosi on ollut välivuosi, mutta monille myös se vuosi, jota kautta elämä on saanut suuntansa.
Opiston on “huippuyksikkö” ja se on “brändännyt” suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria jo kauan ennen kuin kyseiset termit keksittiin.Tuloksia korostavassa ajassamme olisi todella tärkeää, että esimerkiksi kirjoittajakoulutus vihdoin saisi sille ansaitun paikan Suomessa. Kurjuuden filosofia, opiston toimnnan merkitykseen nähden niukka rahoitus, on toki synnyttänyt monia hienoja tuloksia, mutta tuskin sen tähden, vaan siitä huolimatta.
Ojanen kirjoittaa sujuvasti ja hyvin luettavasti. Tekstin tyyli ei ole järeää ja usein kuivaksi jäävää historiallista dokumentointia, mutta ei myöskään kepää tarinointia. Sopivasti siitä väliltä. Kirjassa on mittava määrä kuvia vuosien varrelta ja erityinen kiitos on annettava myös Jenni Noposelle kirjan hienosta graafisesta asusta. Tekstin lukemisen jälkeenkin on hieno palata selailemaan kirjaa.
Lammen hengestä merten yli eurooppalaisen kulttuurin ytimiin ei ole pitkä matka. Mutta niinpä taisi kulttuurihistorioitsija Wofgang Schivelbusch jo aikoinaa todeta, että kupillinen kahvia sitoo meidät tiivisti yhteiskuntaan. Kirjan kansikuvien neidot siis eivät varmaankaan vain rupattele huolettomasti euroopppalaisen kulttuurin tilasta, vaan esittävät siitä ja koko globaalista maailmantaloudesta sattuvia huomioita. Taiteella jos millä on meidän aikanamme vielä jonkinasteista kriittistä potentiaalia. Jospa lamen henki omalla tavallaan pitää sitä edelleen yllä.
Eero Ojasen kirjoittama historia vie kansiin tärkeän jakson suomalaista kulttuurihistoriaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti