Haudattu jättiläinen

Haudattu jättiläinen on rauhoittava, mutta ei unettava,
vaikka kuvasta voisi näin päätellä.

Epäilemättä yksi hienoimmista Ishiguron teoksista ja romaanitaiteen helmi. Kirja rakentuu sekä henkilökohtaisella tasolla muistin (muistamisen ja unohtamisen) että historian merkityksen pohdiskelevana, surumieleisenä pohdiskeluna. Kirja toimii sekä emotionaaliselle että kognitiivisella tasolla, kerronta on kaunista, viipyilevää. Mukana on, yllättävästikin, paljon toiminnallisia kohtauksia tarkasti kuvattuna.

Onko ihmisen parempi unohtaa ja kulkea kuin kauniissa sumussa, jossa menneisyys peityy usvaan? Vai onko syytä toivoa sumun väistyvän, kirkaan totuuden piirtyvän esiin ja murkaavan illuusiot? Ishiguron kirja ei, ei tietenkään, vastaa joko tai. Pikemminkin on kysymys siitä, että ymmärrämme näiden välisen suhteen, kirkkaan totuuden ja elämän sumuisen illuusion vuorovaikutuksen. Kysymys on realistisen maailmankuvan ja luovan mielikuvituksen suhteesta ja samalla myös historian ja kirjallisuuden välisestä hienosta yhteydestä. Ishiguron Haudattu jättiläinen on hieno osoitus sisäisestä totuudesta, jonka lukija saattaa kirjasta tunnistaa.

John Irving ihmieiden tiellä ja sivupoluilla

John Irving on ihmeellisen taitava tarinankertoja. Sen hän on osoittanut jo moneen kertaan ja taitava hän on tälläkin kertaa. Ihmeiden tie  suorastaan pursuaa tarinaa ja annostelee tarinan juonta ja sen käänteitä lähes lääketieteellisen täsmällisesti. Aina kun lukija on uupumassa, annetaan jokin uusi vinkki siinä ihmeellisessä tarinassa joka kietotuu  päähenkilön,Juan Diegon, elämän ympärille. Juan Diago on meksikolainen kaatopaikkalapsi, joka lukutaidon myötä onnistuu nousemaan amerikkalaiseksi menestyskirjailijaksi (mikä lienee hienointa mitä ajatella saattaa :-)) Mutta identiteetti on hukassa. Lääkitys, beettasalpaajat ja Viagra, auttavat oman menneisyyden käsikirjoituksen etsimisessä ja hukkaamisessa, apuna mutta samalla hämennykseen johdattajina on myös katolilaisuuden neitsyt-huora myytteihin liittyvien parhaiden perinteiden mukaiset aavemaiset naishahmot, Miriam ja Dorothy. Biologisten vanhempien poissaolo ja adoptiovanhempien kuuluminen yhteisöjen marginaalin rajaa päähenkilön identiteetin vakautta, mutta antaa samalla mahdollisuuksia sen syväluotaukseen.

Runsaudessaan Irvingin kirja tuo mieleen Federico Fellinin tai Pedro Almódovarin elokuvien "kummallisten otusten orkesterin" ja tyyliltään myös Irvingin opettajan Kurt Vonnegutin. Mutta kyllä Irving kykenee tässäkin osoittamaan hienosti, miten moninainen, monenlainen, poikkeava ja normaali lopulta on. Elämä yllättää ja yllätys, kaikessa karvaudessaan, on sittenkin vapauttava. "Elä ja anna toisten elää" on hyvä lähtökohta. Miten vältää kuitenkin ajatus "elä ja anna toisten kuolla", varsinkin jos nämä toiset haluaisivat elää. Kirjan näyttämöinä on kaatopaikka, sirkus, suurkaupungit.

Kirjassa on ihmisten lisäksi eläimiä, koiria, kaloja ja myös poni on ikävällä tavalla kirjan kuvastoa.

Herttua katsoi mieluummin omia kuin John Irvingin luoman ihmeellisen henkilön unia.

Kirjana Ihmeiden tie ei ole Irvingin parhaita - parhaina pidän edelleen Viimeinen yö Twisted Riverillä   ja Ystäväni Owen Meany -teoksia (unohtamatta Vapauttakaa karhut -kirjaa). Huikea tarina kuitenkin, kesälukemista ja ajattelemisen aihetta kesän jälkeenkin.

Aivan parastaan Irving ei nyt anna. Vaikeus kirjaa lukiessa on sopivan kontekstin löytäminen. Tarinan ihmeet ovat sen verran vieraita, että on vaikea uppota tarinan maailmaan. Lukukokemus säröytyy kun  pohtii tarinan metatasoa: mitä Irving sanoo, minkälainen suhde tekstillä ja sen päähenkilöllä on kirjan kirjoittajaan, siis Irvingiin itseensä, mikä on kirjan henkilöiden maailman ja meidän maailmamme suhde. Miten kirja kommentoi kirjallisuuden historiaa Shakespearesta, Dickensiin, Melvilleen ja Twainiin? Ja miksi? Vai onko konteksti todellakin katolisuuden ihmetarinoissa, aidsissa ja transeksuaalisuudessa? Kirjaa voi ylistää runsaudesta tai moittia sekavuudesta ja ylipursuamisesta. Kaikki käy. Kirja on edellyttänyt runsasta pohjatyötä ja siksi se hämmentää: eikö ole ollut malttia karsia vai onko tavoitteena (ihanteena) ollutkin juuri tämänkaltainen rönsyily (ja joidenkin kohtien toisto).

Takakansi väittää kirjan olevan "hauska ja hillitön" sommitellessaan pöyristyttäviä epäonnen ilmentymiä. Samalla Irvingin väitetään olevan  ( NY Timesin kriitikon mukaan) älykäs mutta helppolukuinen. Hillitön, ehkä, mutta hauskuudesta en mene takuuseen. Lopulta kuitenkin ihmisten välisen vuorovaikutuksen salliminen monissa muodoissa, avoimuus ja elämän moninaisuuden kohtaaminen sellaisenaan, siinä lienee Irvingin kirjan sanoma. Lukijan on vain anettava sen tapahtua itselleen. Taide on totuuden tapahtuma.

Mennyttä miestä

Luigi Pirandellon Mennyttä miestä (ap.1904, suom. Liisa Ryömä, 3.p. 1993) mainostetaan etukannessa trendi-klassikoksi. Eihän siihen voinut olla tarttumatta, kun Häijään K-markitin mainio kirjojen vaihtokirjojen hylly tuon tarjoamian silmiini antoi. Trendi ja klassikko samassa paketissa lupaa karvaan-makeaa, pehmeän täyteläistä ja hellän voimakasta lukuelämystä ...

Kirja onkin kiinnostava ajatuskoe siitä, mitä tapahtuu, jos saisimme aikuisiällä valita ikään kuin vapaasti uuden identiteetin. Näin käy kirjan päähenkilö Mattia Pascalille, joka saa lehdestä lukea ruumiinsa löytyneen kuolleena. Näin hänelle avautuu vapauden tie. Mattialla on mahdollisuus kertoa uudelleen elämänsä tarina ajassa taaksepäin, mutta kantaako se eteenpäin myös tulevassa elämässä. Pirandello käsittelee ja paikoin pyöritteleekin turhankin kiemuraiosesti teemaa monella tavalla ja saattaa päähenkilönsä tilanteisiin joissa mennyt, monin tavoin "epäonnistunut" elämä, osoittautuukin ehkä sittenkin paremmaksi.

Trendikäs kirja on ainakin siinä mielessä, että kysymys oman identiteetin löytämisestä tai sen rakentamisesta ovat aikanamme hyvin ajankohtaisia. Miten lujasti olemme sidoksissa aikaamme ja paikkaamme, situaatioon ja faktisuuteen? Missä valintamme rajat kulkevat? Vai onko niin, että me emme valitse, vaan meissä valitaan, me emme puhu, meissä puhutaan, me emme ajattele, meissä ajatellaan?

Pirandellon kirja päättyy epätavalliseen pohdintaan kirjallisuuden ja todellisuuden suhteesta; jokainen meistä on oman itsensä marionetti, ja lopulta potku, joka lennättää koko tönön ilmaan. Pirandelleon kirjassa oleva metateksti ja itsereflektiivisyys antaa mahdollisuuden pohtia Matia Pascalin elämää monella tasolla, suhteuttaa sitä itse kirjaan ja lukijan omaan todellisuuteen ja todellisuuskäsitykseen. Ajatus tarinallisesta identiteetistä, niin kirjallisuudessa kuin niin sanotussa todellisuudessakin, asettuu kiinnostavaan kulmaan. Tarinan luoja luo tarinaa, mutta tarinallapa onkin oma logiikkansa, uskomattoman uskottava, uskottavan uskomaton.

Kirjaan luo myös kiinnostavan lisänsä kirjailijan oman elämänhistorian suhde kirjan syntyyn sekä Pirandellon suhde omaan aikaansa ja Mussolinin Italian poliittiseen liikehdintään. Hienon kuvauksen Pirandellon yksi henklöhahmo, Anselmo Paleari, antaa muun muassa Roomalle. Rooma on kuollut kaupunki - jokainen yritys herättää sitä henkiin on turha, uskokaa pois. Uljaan menneisyytensä uneen sulkeutuneena se ei ole tietääkseen tästä mitättömästä elämästä joka itsepintaisesti kuhisee sen ympärillä. (...) Paavit tekivät siitä - omalla tavallaan tietenkin - vihkivesiastian; me italialaiset olemme omalla tavallamme tehneet siitä tuhkakupin. (s. 144) Mene, näe ja koe - elämä kuoleman läheisyydessä on joskus melko elähdyttävää.

Elämän voitto - Lopotti?

Tommi Kinnunen on epäilemättää uusi, lahjakas ja todennäköisesti tulevaisuudessakin tuottelias kirjoittaja. Hänen tapansa kirjoittaa on luotettavan varmaa ja tyylipuhdasta.

Neljän tien risteyksen jälkeen odotukset Lopotti kirjalle olivat korkeat. Hyvin kirja lupauksen lunastaa. Kinnusen tavoite kirjoittaa teos oman tien löytämisestä, halusta tulla isäksi sekä taidosta olla äiti on onnistunut. Synkkien sävyjen rinnalle on tullut ripaus lisää sarkastista huumoriakin, kohtauksia, jotka elävässä elämässä jäänevät usein toteutumatta, mutta ihmisten mielissä kyllä.

Kirjan avaa aivan upeasti tunnelmaan virittävä isän kirje tulevalle lapselleen. Kyseessä on kuitenkin ja tietenkin ja tottakai suomalainen kärsimysnäytelmä, jossa pettymyksiä, petosta ja väärinymmärrystä riittää. On mukava ajatella, että Kinnunen kirjottaa menneisyydestä, mutta samalla hän tuo menneisyys kovin lähelle nykyisyyttä.Eikä tästä kuvauksesta välttämättä nouse voimakkaana vapauden sanoma, vaan ajatus murheiden laakson syvyydestä ja pituudesta on niin vakuuttava, että sen alhosta on vaikea kuvitella varsinaista nousua onnelaan. Eikö niin, että näin on oikeastikin, mutta mikä on ollut kirjoittajan ajatus?

Mieltä kalvaa myös ajatus perinteisestä heteronormatiivisesta perhekeskeisyydestä. Vaikka näyttää siltä, että kirjassa pyritään osoittamaan sen tuhoavuus, nii toisaalta tässäkin se on kuitenkin normi, jota kaikkien tulee noudattaa. Niin sokean Helenan tai homo-Tuomaksen tulisi vain saada oikeus ja mahdollsiuus elää niin kuin keskiverto familistiperhe aiemmin. Eikö oikeasti ole mahdollisuutta ajatella tulevaa siten, että voisimme elää kukin tavallamme ilman perhekeskeisyyden luomaa käsitystä normaalista elämästä.

Kirjan päähenkilöt suistuvat raiteiltaataan, kun mahdollisuus tai halu lapsensaantiin tyrehtyy. Vaihtoehtoina on silloin vain alkoholismi tai konsumistinen elämäntapa.Vaikka lapset ja lapsenlapset ovat meille rikkaus, niin ei liene kai mahdottomuus ajatella rikasta ja merkityksellistä elämää ilman tätä. Ei tietenkään kaikille, mutta joillekin ja monellekin niin haluavalle. Ihmiskunnassa ei ole määrästä puutetta.

Teuraat tantereella - elämän salaisuuden äärellä

D. kerää voimia lukemiseen ...

John Williamsin Butcher's Crossing on armoton, hyvä ja  armottoman hyvä kirja. Lännetarina jossa emersonilainen luonnonfilosofia laitetaan koetukselle synkin tuloksin.  Nuori mies, Will Andrews, matkustaa vuonna 1873 Bostonista länteen, villiin luontoon, yliopistosta karskien miesten maailmaan. Sivistyksen reunamailla oleva Butcher's Crossing on rajatila - rautatie on vasta rakenteilla. Kaukana, tiettömien taipaleiden takana on kätketty aarre - suunnaton biisonilauma. Sen perään ratsastaa härkävankkureineen neljä miestä - Miller, Hoge, Schneider ja Andrews. Luonto näyttää voimansa, iskee takaisin. Erityisesti retkikunnan johtaja Miller antaa aseensa puhua, uudelleen ja uudelleen. Mutta kaikkia tarvitaan, metsästäjä-johtajan lisäksi nylkyriä-epäilijä-palkkarenki, varusteiden hoitaja-uskovainen sekä asioiden pohtija, retkikunnan riskisijoittaja, pääomittaja Will Andrews.

Kirjassa on kyse ihmisen ja luonnon suhteesta, eksistentiaalisesta etsinnästä, omien rajojen ja rajatilan kokemisesta. Kaikkea tätä on yllinkyllin ja hienosti kuvattuna. On myös kysymys markkinoista - puhvelinnahkaturkit menevät pois muodista. Niille käy kuin majavannahkahatuille aiemmin. Markkinatilanteen muututtua hurjimmatkaan haaveet rikastumisesta eivät toteudu. Kirjassa kuvataan oivallisesti kapitalistiseen markkinatalouteen liittyvää ns. luovaa tuhoa.

Ihminen syntyy ja hänelle syötetään valheita, ja hänet vierotetaan valheilla, ja koulussa hänelle opetetaan konstikkaampia valheita. Ihminen elää koko ikänsä valheilla, ja kenties sitten, kun on valmis kuolemaan, hän oivaltaa, ettei ole mitään, ei niin mitään paitsi sinä itse ja se mitä olisit itse voinut tehdä. Mutta sinä jätit tekemättä, koska sinulle valehdeltiin, että olisit jotain muuta. Silloin sinulle valkenee, että olisit voinut saada koko maailman, koska olet ainoa, joka tietää sen salaisuuden. Mutta silloin on liian myöhäistä: olet liian vanha.

Onneksi Williams kertoo tämän meille nautittavana tarinana. Voimme levollisin mielin ratsastaa vanhuuden iltaruskoon - tämä on ihmisen osa. Näinköhän?

Romantiikka, Anarkia ja Asiallisuus

 Hermann Brochin nimen kuulin ensimmäisen kerran nuorena filosofian opiskelijana. Liekö saksalainen professori (Albrecht?) ollut puhumassa aiheesta Mann, Musil, Broch ja Sillanpää. Yhdistelmä hämmensi - Mann ja Sillanpää olivat jo tuttuja, mutta Musilista olin vain kuullut ja Broch oli tuolloin (ehkä 1974 tai 1977) minulle tuntematon. Sittemmin Musilia ja Brochia  käännettiin myös suomeksi Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia ilmestyi kahdessa osassa 1980 ja 1987 Kristiina Kivivuoren hienona käännöksenä. Brochin Unissakulkijat trilogia (ap. 1931-32) kääntyi suomeksi Oili Suomisen, myös taidolla, vuosina 1988,1990 ja 1994.

Musil vei mennessän jo tuolloin, mutta Broch tuntui tuolloin vieraalta, enkä edes saanut trilogiaa luetuksi kokonaan. Nyt oli aika ja aikaa yrittää uudestaan.

Trilogian I osa - Luutnantti Pasenow eli Romantiikka. 1888 kertoo nimensä mukaisesta luutnantista, Joachim von Pasenowista, hänen isästään maatilallinen von Pasenowista,  Jochimin ystävästä, siviili Bertrandista, Joachimin rakastajattaresta böömiläisestä puolimaailman naisesta Ruzenasta ja Joachimin tulevasta kihlatusta ja vaimostaan Elisabethista. Kirja kertoo tuon ajan maailmasta Joachimin pohdintojen kautta - siviilien ja sotilaiden eetoksen eroista, sovinnaistavoista, sydämen äänestä, kunniasta.  Romantiikan tavoin juonen käänteet perustuvat ihmisten nopeisiin ja usein jyrkkiin ja nykyisen maailmankäsityksen mukaisesti psykologisesti epäuskottaviin mielenkäänteisiin.

Joachim ei vapaudu perinnäisen yhteiskunnan normeista, hänestä ei tule oman elämsä subjekti tai sankari, vaan hän taipuu toteuttamaan rooliaan ensin sotilaana ja sitten tulevana maatilallisena ja hyvän suvun tyttären, Elisabethin, aviomiehenä.

II osan pääosan ottaa kirjanpitäjä Esch ( Kirjanpitäjä Esch eli Anarkia. 1903) ja III osassa liikemies Huguenau  astuu esiin (Liikemies Huguenau eli Asiallisuus.1918). II ja III osassa ovat läsnä myös Pasenow ja Esch. Brochin kerronnan tekee kiinnostavaksi, mutta samalla haastavaksi, se että hän ei selitä henkilöidensä toimia vaan kuvaa tapahtumia kertomalla tapahtumat kerrottavien tasolta. Saksan historian käännekohdat ovat vahvasti esillä ja kolmen päähenkilönsä kautta Broch kuvaa ajan henkeä. Kirjan edetessä tullaan suoraan filosofis-teoreettiseen pohdintaan arvoista ja niiden rappiosta. Kantin ja Hegelin filosofiaa lainataan surutta ja suoraan - harvoin kaunokirjallisessa esityksessä filosofia tunkee tekstiin näin suorasukaisesti. Varsinkin viimeisessä osassa teoreettiset esseet, runomuotoiset välisoitot ja juonellinen kerronta lomittuvat melko raskaasti toisiinsa. Ajan hajoamisen kuvauksena kerronnallisen tavan muutos on oivallinen, mutta lukijalle, ainakin minulle, se on vaativa. Mieli lepää ensimmäisen ja vielä II osan tarinoissa, mutta III osassa joutuu ponnistelemaan (usein tuloksetta) ja kysymään miten kyseiset tekstit liittyvät toisiinsa.

Hieno retki 1800-1900 -luvun vaihteen maailmaan, aikaan I maailmansodan pyörteisiin, aikaan ennen Hitleriä ja II maailmansotaa. Valitettavasti monet Brochin henkilöidensä kautta osoittamat
kysymykset tuntuvat hyvin ajankohtaisilta, aivan liian ajankohtaisilta.

Corto Maltese Siperiassa

Monen mutkan jälkeen sain kuin sainkin Rosebud-kirjakaupasta tilaamani uuden Corto Maltese -seikkailun silmieni alle. Nyt onnensoturi seikkailee Siperiassa - ja onnea tarvitaan Punaisten lyhtyjen, panssarijunien ja monia kansallisuuksia edustavien sotilaiden, kasakoiden, roistojen, herttuattarien, petturien ja kullan kiilto silmissä ryntäilevien hahmojen iskuilta välttymiseen.

Corton seikkailu on tässä väkivaltaisimmillaan, sovinismiakin kohtauksissa on, mutta Corto purjehtii ja luovii luotien, räjähdysten, konnien ja kaunottarien räjähdysherkällä kentällä sujuvasti. Prattin kynä on tarkka ja kuvat ovat selkeitä ja sujuvia, kerronnassa käytetään myös inter- ja transtekstuaalisia keinoja, joten seikkailu vie mukanaan Venäjän Aasian puoleiseen osaan, syvälle historiaan ja kysymyksiin luottamuksesta, kannanotosta ja osallistumisesta.

Kantaja

Buster Keatonin oloisella Kari Hotakaisella  on kannettavana raskas taakka - kirjoittaa samalla viihdyttävästi raskaista aiheista sortumatta ylilyönteihin - ainakaan kovin pahasti. Ruusun päivänä 23.4. jaettu kirja vaikuttaa Hotakaisen luonnoskirjasta otetulta luonnokselta, jota kirjailija on jaksanut kehitellä tiettyyn pisteeseen, mutta sitten todennut, että ei tästä sittenkään ole suureksi suomalaiseksi suurromaaniksi, mutta soppeana tekstinä siinä säihkyy pieniä hiomattomia timantteja.

Kaikki me lähdemme täältä kuin roskat rappusilta ja niin tekstitkin lentävät kansien väliin kuin syksyn hautausmaalla. On syytä irroittaa ja vaipua maahan ennen kovia pakkasia. Hotakaisen kirja on virkistävää luettavaa - sana on vapaa, ilmava, lauseet rentoja ja nautittavia. Juoni vain ei kanna aina kovin korkealle.

Maailmanloppu ja ihmemaa

Philadelphia Inquiuerin luonnehtii Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa teosta seuraavasti: Mielikuvituksellista, mystistä ja hauskaa ... fantasiamaailma, joka olisi voinut olla Franz Kafkan käsialaa.  Esquire taas väittää kirjan olevan (y)hdistelmä amerikkalaista komediaa ja japanilaista kauhua.

Näiden luonnehdintojen pitäisi jo herättää vahvoja epäilyä - amerikkalaista, japanilaista, komediaa, kauhua, mystistä, hauskaa, fantasiamaailma. Ehkä nämä luonnehdinnat sopivat jollakin tavalla, mutta Franz Kafkan käsialaa se ei kyllä tule mieleen. Ei ennakkoon eikä varsinkaan kirjan lukemisen jälkeen.

Haruki Murakami on melkoinen tarinankertoja. Varhaisen tuotannon Maailmanloppu ja ihmemaa oli välillä puuduttavaa luettava ja olin jo heittää lukemisen kesken, kun taas jokin säie nosti tarinaan mukaan. Päähenkilönä on jälleen kerran keski-ikäistyvä mies, eronnut, osin erakoitunut puurtaja, joka johdattuu erikoisen tarinan kaksoismaailman kiemuroihin. Yllättävää kyllä, tässä teoksessa itse juoni ei jaksanut oikein vetää, mutta tarina muuttui kiinnostavammaksi, kun siinä käsiteltiin mahdollisia maailmoja, identiteetin rakentumista ja tietoisuuden luonnetta. Yksittäiset tarkkoja havainnekuvia sisältävät lauseet Murakamin teoksissa synnyttävät myös nautinnon tunteita: Kaunottaret eivät vietä sunnuntai-iltapäivää pesulassa naistenlehtiä lukien tai Mustat ruuvit näyttivät onnellisilta riveissä lautasilla. Kauhua en tarinasta löytänyt ja hauskuuskin oli lähes puujalkavitsien tasoista. Amerikkalaisen populaarikulttuurin, japanilaisen mystiikan ja modernin kulttuurin klassikoiden kudelma on kyllä jälleen näkyvissä. Mutta jotakin jää uupumaan, jotta siitä syntyisi tällä kertaa intensiivinen, koherennti ja kompleksinen kokonaisuus.

Tuntuu siltä, että Murakami kirjoittaa yhtä ja samaa teosta aina uudelleen ja uudelleen. Kehitystä on tapahtunut. Pidän edelleen parhaana Kafka rannalla -teosta ja massiivisuudessaan IQ84 on mestariteos. Mutta kyllä Kafka on näistä vielä kaukana, edessäpäin. Tai oikeastaa tällainen vertailu ei ole edes mielekäs. Kyse taitaa sittenkin olla kokonaan erilaisesta tyylistä tai elämäntunteesta. Kafkan maailma on absurdin todellinen, hyytävä ja sisäisesti eheän looginen. Siitä puuttuu Murakamin viljelemä leikittely ja flirttailu (laskelmointi?) modernin maailman populaarikulttuurin kanssa. Kafka ja Murakami ovat eri maailmoista - modernin ja postmodernin eron voisi piirtää vaikka heidän tuotantojensa väliin.

Sinun kirjeesi

Mihail Šiškinin Sinun kirjeesi on kuin kirjailijan kirje lukijalle, minulle. Uskomattoman hienosti Šiškinin kertoo yhden tarinan sisällä monta tarinaa kahden päähenkilönsä, lääkäriksi opiskelevan Aleksandran ja neuvostoarmeijassa palevelan Vladimirin, kirjeiden kautta.

Pääteemana on sielun ja ruumiin eroavuus ja niiden mahdollisuus kohdata toisensa. Demokritoksen ajatus siitä, että ruumis koostuu osista, mutta sielu on jakamaton, johtaa Vladimirin päätelmään: ruumiit voivat koskettaa toisiaan, mutta sielujen välillä on aina välimatka, tyhjää. (s. 80) Kirjan todellisuus kuitenkin osoittaa miten päähenkilöt eivät aivan rakkautensa alkua lukuunottamatta kohtaa ruumiiltaan, mutta sielultaan he ovat tiiviissä yhteydessä ja kohtaavat kuolemassa toisensa: ihmisistä tulee sitä, mitä he ovat aina olleet: lämpöä ja valoa. 

Šiškinin tapa käsitellä maailmaa on kiehtova. Kaikki liittyy yhteen, asiat ovat niin kuin ne ovat. Toisin kuin loogisen empirismin toteavuudessa, kyseessä on kuitenkin jonkinlainen ikuinen, aina ja kaikkialla, menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa oleva läsnäoleva ikuisuus. Tosiasiat ovat sellaisia kuin ne kerrotaan ja kirjoihin kirjataan. Tulevaisuus muuttaa tämän päivän merkityksellisyyden menneisyyden höperrykseksi.

Ja jos haluaa lukea maailman hienoimman ja kauneimman kuvauksen lumisateesta, sen löytää tästä kirjasta: lumisade muuttaa kaiken yhdeksi kokonaisuudeksi. Ennen jokainen maailmassa eleli itsekseen, mutta nyt joka ikinen penkki ja tolppa, postilaatikosta nyt  puhumattakaan, ymmärtää olemassaolon täyteyden ja ykseyden, jossa ei ole saumoja.

Harmi, ettei lumisade yllä koko maailmaan - tuota ykseyttä nyt tarvitsemme. Täällä pohjolan perukoilla satumme samaan sateeseen, niin muiden pohjoismaiden kuin Venäjänkin kanssa. 

Jossakin suhteessa Venäjä ainakin on lyömätön. Kirjallisuudessa se onnistuu tuottamaan aina uusia hienoja kirjoittajia. Kirjoittajia jotka kurottavat yli kansallisten rajojen, luovat romaanin taidetta. Kuvaavaa kyllä Mihail Šiškin, leimallisesti venäläisestä maaperästä ponnistavana, asuu Sveitsissä, terveydellisistä syistä, kuten on kerrottu.

Corto Maltese

Hugo Prattin onnnensoturi on minulle aiemmin pintapuolisen tuttu. Ennen Venetsian matkaa 2014 tutustuin ystäväni E:n vihjeestä CM Venetsiassa -teokseen. Nyt hankin Jalavan kustantaman hienon värillisen uusintapainoksen Suolaisen meren balladi (2015).

Corto Maltesen hahmo on arvoituksellinen. Vieraillessani 2008 Córdoban La Mezquitan, suuren moskeija-katedraalin pylväikössä, saatoin aistia sen hämärässä ehkä sen saman seikkailullisen tunnelman ja kulttuurisen perinnön, josta Prattin sankari on ammentanut ensivaikutelmansa. Vailla kohtalonviivaa Corto rakentaa omaa elämäänsä, seikkailunsa ja unensa.

Kirjan esipuhe, runnollinen, maailmaa halaileva kaikkiallinen teksti ja hienot kuvat, on hyvä johdanto tarinaan. Mutta tämä on vasta alkua. Loppuaukeamalla Corto hyvästelee Pandoran, mutta albatrossin vaalean siiven tavoin tosi merenkulkijan matka jatkuu harhaillen niin 1915 kuin tänään.

Supersankari Lisbeth ja yli-ihmisen inkarnaatio

Se mikä ei tapa, rikkoo ihmisen. Näin tapahtuu varmaan useammin, kuin  ihmisen vahvistuminen rujossa kohtelussa ja synkissä elämän käänteissä.

Kirjoittamishistoriansa kautta kohuksi noussut David Lagercrantzin kirjoittama Milennium-sarjan jatko-osa on sujuvaa kerrontaa. Juonenkulku on suhteellisen selkeä ja teksti on jaoteltu sopiviin annospaloihin nautittavaksi.

Varsinkin kirjan alku vastaa huutoon - siis siihen, että kirjan pitäisi olla jollakin lailla kovasti huono, koskapa sen kirjoittaja on "varastanut" maineen ja henkilöt kuolleelta kirjailijalta. Kirjan alkupuoli on siis kunnossa.

Mutta erityisesti kirjan loppupuolella on heikkoja jaksoja. Mielestäni Lisbethin ja Camillan kaksos-teeman psykologisen taustan pakonomainen ymppääminen juoneen on turhaa. Samoin jaksot, joissa seikkaperäisesti kerrotaan, miten heidän kieroutumisensa liittyy sarjakuvien supersankareiden maailmaan. Kirjassa on epäuskottavia yksityiskohtia - aina kirjan  nimeä myöten. Nietzscheen viitaten tekstissä tunnutaan väittävän, että kirjan henkilöiden siirtymät hyvän ja pahan  tuollepuolen ovat peräisin Nietzschen filosofisen hahmon, yli-ihmisen, inkarnaatiosta. Tuntuu että Lagercrantzilla on tarve selittää lukijalle koko ajan, mitä kirjassa tapahtuu. Tekstistä tulee oppikirjamaista, saarnaavaa ja lapsellista. Mutta kuitenkin: kelpoa viihdettä. Kulttuuriteollisuus osoittaa voimansa; kirjoja tuotetaan ja kirjoitetaan massatuotannon ehdoin ja laatukin saadaan kohtuullisen hyvälle tasolle.

Neljäntienristeys

Ystäväni J. taisi siitä ensin mainita, sisareni sen osti ja äidille jätti. Sieltä sen lainasin ja luin. Vaikutti ensisilmäyksellä tympeän suomalaiselta kurjuusylistykseltä - Ryysyrannan Joosepin punaiselta viivalta,  maan syntiseltä  laululta. Verta, kuolemaa, kurjuutta, uppiniskaista, uskonnollista sivistymättömyyttä - lapsentekoon alistettuja ja lapsivuoteelle kuolevia naisia.

Ja sitä se onkin. Mutta samalla hyvin kerrottua, selkeää ja kaunista kieltä. Kauniita kielikuvia ja hienoin sävyin kuvattuja arjen tapahtumia ja mielen liikkeitä. Kirjan edetessä näkökulmat avautuvat eri henkilöiden kokemana, aikaperspektiivi laajenee hyppäyksittäin alun vuodesta 1895 aina viime vuosisadan lopulle vuoteen 1996. Vaikka kirjan henkilöt, Maria, Lahja, Onni ja Kaarina omia teitään kulkevatkin, he myös risteävät neljäntienristeyksessä. Onni on Lahjalle lahja, muttei onni  vaan onnettomuus. Lahja ei ole Onnin onni, vaan Onnin onni on bussimatkan päässä, Oulun nauravasilmäinen. Perinteisestä suomalaisesta kirjallisuudesta teoksen ajankohtaistaa homoseksuaalisuuden kuvaus. Näin sitä ei ole aiemmin käsitelty. Kinnunen tekee sen hienosti ja hienovaraisesti. Joskin myös voi kysyä, pitääkö homomiehen lunastaa miehuutensa sotasankaruuden ja ankaran normiinpakottatumiskärsimyksen kautta. Niin totta ja vakuuttava kuin tarina onkaan.

Lopulta kärsimysnäytelmä sai kuitenkin käännetyksi puolelleen.  Tommi Kinnusen kyvykkyys kuvata henkilöidensä elämismaailmaa sävykkäästi on kiitettävän hienoa.

Hetki taitaa kuitenkin mennä, ennen kuin tällaiseen perisuomalaiseen kirjallisuuteen tulee tarttuneeksi uudelleen. Siis joko aitoon perinteiseen suomalaiseen kirjallisuuteen tai tällaiseen retrokirjaan. Ja liekö uudelle "vanhalle" kirjallisuudelle tilausta ja onko odotettavissa näin hyvin kirjoitettua jatkoa?

Neidonhius

Ajankohtainen, hienosti kirjoitettu, monitasoinen,
älykäs, kompleksinen, kiihkeä ja rauhallinen.

Mihail Šiškinin Neidonhius on hienoa kirjallisuutta. Kirjaa ei ole aivan helppo ymmärtää. Tarina etenee monessa tasossa ja tarinoiden välistä suhdetta on vaativaa hahmottaa. Mutta kaikkia tarinoita kerrotaan nautittavasti.

Kirjan ydin kiteytyy ikuisen paluun ajatukseen. Menneisyys ja tulevaisuus on läsnä nykyisyydessä. Pakolaisiksi pyrkivien tulkin pään kautta kulkee tekstiä ja sitä kautta teksti päätyy dokumentteihin. Ihmisten olemassa-olo ja heidän asemansa määrittyy tekstin kautta, aivan kuten kirjan henkilöiden olemassaolo on teksti-sidonnaista. Kirjan henkilöt esiintyvät molella näyttämöllä, foorumilla ja eri Euroopan kaupungissa.

Moskova, Pariisi, Rooma sekä Sveitsi-niminen paratiisi on venäjänkielisten pakolaisten mielenmaisemaa: rankat ja raat ihmiskohtalot kietotuvat yhteen kauniiden muistojen, haaveiden ja odotusten kanssa. Elämän jumala, Neidonhius (saniainen) värähtelee hiukkasen tuulessa, se on ollut ennen ikuista kaupunkia Roomaa ja on oleva sen jälkeenkin. Missä sitä ei näy, siellä on sen itiöt. Neidonhius kuuee maailman huudot ja kuiskaukset. Niin, niin, näin se maailma on. Mykkänä se tulkkaa menneisyyttä tulevaisuuteen ja hiljaisella olemisellaan kuiskaa ikuisuuden viestiä.

Šiškin on upottanut tekstiinsä runsaasti lainauksia ja viitteitä. Esimerkiksi Elämästä tulee yhä parempaa - viittaus on  Stalinin vuoden 1935 lausumaan: Elämästä on tullut parempaa, elämästä on tullut iloisempaa. Tekstin tyylin voi paikoitelen kokea ironiaksikin, mutta ennen kaikkea se on runnollinen kuvaus ajasta ja ajastamme. Kirjan tapa yhdistää tarinat tekee siitä omanlaisensa ja meidän ajallemme ominaisen mestariteoksen. Kirja ei ole vain hyvä ja hienosti etenevä tarina, vaan monisyinen kudelma, joka jättää lukijalle paljon purtavaa. siirtymät tarinasta toiseen eivät ole vain kerrontateknisiä "koukutuksia" vaan teos on yksi orgaaninen kokonaisuus. Kuin tiheä metsän juurakko.

Vappu Orlovin käännös on hieno, upea ja kaunis. Oikeastaan vain yhdessä kohtaa kielikorvaani särähti. Ollaan Venäjällä 1919. Kirjan kertoja kirjoittaa päiväkirjassaan sanoneensa: Pavel herää! Ei me olla missään kirjassa! Me ollaan tässä ja nyt!  Tuntematta alkuperäistekstiä tuntuisi kuitenkin luontevammalta, että kyseinen henkilö oslis käyttänyt muotoa Emme me ole (missään) kirjassa! Olemme tässä ja nyt!  Mutta ehkä kääntäjällä ja kenties  Šiškinillä on syynsä?

Kirja kannattaa siis ehdottomasti lukea rauhassa ainakin kerran, jos ei useammin.

Šiškiniltä on käännetty myös Sinun kirjeesi (2012). Täytyy etsiä se käsiin.

Franzen: Vapaus

Sain ystävältäni myöhästyneenä syntymäpäivälahjana Jonathan Franzenin Vapaus -kirjan. Hän arveli minun pitävän siitä. Ja näin olikin. Aloitin kirjan lukemisen lennolla New Yorkiin.  Manhattanilta helteeltä palattuani luin kirjaa hiljakseltaan nauttien ja päätin lukemisen pienellä saateisella ja tuulisella saarella Porin edustalla. Monta ajankohtaistakin ajatusta ja kontrastia oli siis tarjolla.

Kirja on erinomainen. Aikalaisromaanina se tuo mieleen vaikkapa Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät tai John Irvingin Ystäväni Owen Meany. Perhekuvauksena se ei yllä ajallisesti esimerkiksi Mannin Buddenbrookin suvun pitkään historialliseen jatkumoon, mutta hienosti Franzen nivoo perheensä tarinan Yhdysvaltojen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tapahtumiin.

Perhetarinan päähenkilöt Patty ja Walter Berglund, heidän lapsensa Joey ja Jessica sekä Walterin paras kaveri ja Pattyn ihastus rock-muusikko Richard muodostavat kehyksen, jonka ympärille on rakennettu monia teemoja: lintujen- ja luonnonsuojelu, väestön liikakasvu, Irakin sota, terrorismi,  republikaanien ja demokraattien konservatiivisuus-liberaalisuus teema, niukkuuden eetos ja rikastumisen eetiikka. Kysymys on siitä, miten elää modernissa länsimaisessa "hyvinvoivassa" yhteiskunnassa kuolematta ikävyyteen, moraaliseen rappioon tai merkityksettömyyden tunteeseen ennen kuin luonnon saastuminen, ilmastonmuutos ja liikakansoitus tuhoavat meidät tai vähintäänkin tapamme elää.

Franzenin kirjan henkilöt jauhautuvan yhteiskunnan rakenteellisen vääryyden myllyssä monelle mutkalle ja särölle. Heidän vapautensa valita eri vaihtoehtojen välillä tuntuu johtavan vain kohtalonomaisiin tragedioihin ja oman mielenterveyden ajatutumiseen kestokyvyn äärirajoille, valintoihin, joissa ei ole oikeaa, vain huonoja ja vähemmän huonoja tai eettisesti arvelluttavia vaihtoehtoja.

Samaistumisen kohteita kirja tarjoaa kyllin. Ei ole vaikeaa huomata joskus olleensa kuin Walter - on pyrkinyt toimimaan oikein, hyvin ja pyytettömästi  - ja kokenut tulleensa karkeasti petetyksi hyväuskoisuudessaan. Näin Walter joutuu pettymään luonnonsuojeluinnossaan  roistomaiseksi osoittautuneessa ympäristönsuojeluhankkeissa ja samoin pyytettömässä (?) rakkaudessaan vaimoonsa Pattyyn. Richard taas tuntuu moraalittomalla ja kyynisellä suhtautumisellaan maailman ympäristökatastrofiin ja kanssaihmistensä, varsinkin nuorten naisihailijoidensa, tunteisiin, saavan menestystä, vaikkain ne ovat hänellekin, ainakin ajoittain,  Pyrhoksen voittoja. Pattysta kasvaa kirjan kuluessa inhimillisesti kiinnostava henkilö, virheitä on tullut tehtyä, mutta omalla tavallaan ne ovat ymmärrettäviä ja jossain mielessä välttämättömia suhteessa hänen elämänhistoriaansa.

Franzenin tarinassa yhdistyvät hienolla tavalla aristotelisen nautinollisen tarinankerronnan neljä elementtiä. Henkilöiden tunteisiin on helppo samaistua emotionaalisti oman elämänkokemuksen perusteella, heidän moraaliset ristiriitansa ovat tuttuja ja haastavia, tarina etenee loogisesti (vaikka ei aina aivan uskottavasti) ja symbolinen taso yksilön elämänhistorian ja Yhdysvaltojen ja maailmanhistorian aikalaiskuvauvauksen välillä yhdistyyy sopivalla tavalla. Tarina on puoleensavetävä ja palkitsee kokijan nautinnolla. Tarinan rakenne on moninäkökulmainen, mutta ei liian komplisoitu, jotta tarinasta voi muodostaa koherentin kokonaiskuva, vaikka kaikkien henkilöiden tarinaa ei varsinaisesti päätetä (Joey, Jessica ja Richard) ja etenkin perheen tytär Jessica jää kuvauksessa vähälle huomiolle. 

Pattyn ja Walterin tarinan sovinnollinen päätös ei ole kovin uskottavan oloinen, eikä luo, toisin kuin ehkä on ollut tarkoitus, optimistista kuvaa siihen, että meillä ihmisillä olisi mahdollisuus, sittenkin ja kaikesta huolimatta, olla edes jossain määrin oman onnemme seppiä. Vai onko kyseessä (alistunut) ironia, joka ei ole uponnut minuun, lukijaan - kaikki se kestää, kaikki se kärsii? Monissa asioissa on toki kysymys näkökulmasta: hylätyksi tulemisen tunteen kokeminen välittömästi ja jälkikäteen arvioituna (Patty ja Walter arvioivat suhteensa tilaa kirjan loppuvaiheissa  kuusi vuotta puhumatta toisilleen) on kaksi eri asiaa, valintojen tekeminen tunteiden ja tietämisen ristipaineissa ei ole helppoa ja vaan kallistuminen suuntaan tai toiseen on ainakin joiltain osin, ehkä hyvinkin paljon, tahdon asia. 

Samoin taitaa olla politiikassa. Oikea ja väärä ovat kovin suhteellisia asioita kun on kysymys luonnosta, väestönkasvusta tai vaikkapa sodankäynnistä. Aina tai ainakin joskus on valittava puolensa, ajatuksensa ja tekonsa, meni syteen taikka saveen. Näin siinäkin tilanteessa, jossa kokee toimivansa vain niin kuin kussakin tilanteessa tulee toimia.

Monet asiat Yhdysvallloossa ovat toisin kuin Suomessa. Kirjan luettuaan ymmärtää ehkä hieman paremmin, miksi Suomi yhdysvaltalaisesta perspektiivistä näyttää ehkä oudolta ja päinvastoin. Ainakin minusta Suomi voittaa kuitenkin mennen tullen yhdysvaltalaisen vapauden. Kun lukee kirjan kuvauksia perinnönjaosta, verotuksesta, liikennevakuutuksista, koulumaksuista ynnä muista, on vain kiitollinen, että niistä on meillä täällä kohtuulliset säännöt, joiden mukaan mennään erilaisissa tilanteissa. Yhdysvaltalainen vapaus ruokiin ihmisten välistä eripuraa, mahdollistaa vahvemman ja röyhkeämmän ylivallan.

Franzen onnistuu hienosti kirjassaan nostamaan esiin ihmiselon kirjon ja kurjuuden ajassamme. Kiitoksia siis J:lle kirjasta. Osui ja upposi.

Stoner

Kylmääkin kylmempi on tunnelma John Williamsin teoksessa Stoner. Teos on loistava, ei kuitenkaan surua - kuten kirjailija Julian Barnes on todennut - vaan melankoliaa kaikuva romaani.
Kirja kertoon William Stonerin tarinan. Päähenkilömme aloitti opinnot yhdeksäntoistakesäisenä Missourin yliopistossa vuonna 1910. Valmistui filosofian tohtoriksi, opetti samassa oppilaitoksessa aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1956.

Elämänsä viimeisinä hetkinä hän kysyy itseltään: Mitä sinä odotit? Ja vastaa itselleen hallunneensa olla opettaja ja opettaja hänestä oli tullut. Ja oikeastaan hänestä tuli vain ja ainoastaan opettaja - kaikki muu oli menneyt tavalla tai toisella ohi - kaksi maailmansotaa, avioliitto, vanhemmuus ja ainoasta rakkauden täyttämästä suhteestakin hän luopui tai hänen oli luovuttava "ajan hengen mukaisesti".

Stoner ei ole sankari, vaikka suuruuttakin hänestä löytyy - umpimielistä, jurnuttavaa itsenäisyyttä, pidättyvyyttä ja miehuullistakin alistumista elämän ja historian ankeuteen. Hän irrottautuu vanhempiensa maailmasta päättäväisesti, rakentaa omaa uraansa vastaoinkäymistä huolimatta. Nai rakastamansa naisen ja pysyy liitossaaan siitä huolimatta, että avioliitto on monilla mittapuilla mitattuna on katastrofi. Stoner pyrkii pitämään yhteyttä tyttäreensä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.

Maaseudun pölyisiltä ja kuivilta pelloilta Stoner ei siirry akateemisen maailman kirkkauteen vaan kirjojen pölyttyneeseen maailmaan. Molemmista pelloista sato on niukka, mutta kovan työn jälkeen ravitseva. Kun elämän rikkaus pilkistää hänelle varjojen takaa, Stoner tarttuu aluksi kiihkeästikin tilaisuuteen, mutta luopuu siitä mielentyyneytensä säilyttäen. Hän elää elämäänsä kuin se olisi hänelle ennalta annettu - opettajan ja tutkijan elämää, jonka yli pian käy vain tuuli ja jota kukaan ei  muista, ei ainakaan hyvällä. Mutta silti: Stoner eli oman elämänsä.

Vaikka kirja keskittyy yhteen ihmiseen, se on samalla sotaromaani. Kirja kertoo siitä, miten myös sotaan suoranaisesti osallistumattomat kärsivät. Menetetyt ystävät, yliopistoyhteisöstä rintamalle kadonneet lahjakkuudet, sotaan lähetemättömien väheksyntä syövyttävät Stonerin mieltä. Näin oli ja näin oli oltava.

Merkityksettömyyden juhla

Niin taitava kirjoittaja kuin Milan Kundera onkin, niin valjuksi vanhan miehen pilaksi hänen tällä kertaa luettavakseni asettunut teoksensa jää. Kirja eri ole merkityksetön, mutta se jää vajaaksi: esseen, tarinan ja tarinoinnin kudelma on sujuva - nykypäivä ja historia lomittuvat sujuvasti. Näyttämönä on Pariisi ja "vitsin" kautta neuvostoaikainen Stalinin hovi Kremlissä.

Kirja jää pitkähköksi, poimuilevaksi anekdootiksi - sen lukee ja kuuntelee kyllä, mutta syvällistä kokemusta en siitä saa. Se ei ole oikein ranskalaisen keveä tai nokkelakaan, mutta ei tsekkiläisen mustan syvää huuomoriakaan, puhumattakaan, että kohoaisi romaanin taiteen korkeuksiin. Katkeruus, se kirjasta kyllä kaikuu. Ymmärrettävä katkeruus euroopplaisen historian kulusta, mutta se ei oikein johda mihinkään, vaan on merkityksettömyyden juhlaa. Paino on tällöin sanalla merkityksetön.

Sebaldia lukiessa: Saturnuksen renkaat

G.W. Sebaldin Saturnuksen renkaat kirjan lukeminen on erikoinen kokemus. Kirja on lähes juoneton, päähenkilön identiteetistä ei oikein saa otetta, kerrottavat asiat etenevät toisaalta satunnaisen tuntuisesti, mutta kuitenkin selkeästi. Monet asiat ovat tavalla tai toisella tuttuja 1900-luvun historiankirjoituksesta, mutta asiat kerrotaan kuitenkin yhden henkilön perspektiivistä vaikkakin lainaten tunnettujakin lähteitä.


Tuntuu kuin selaisi oman päänsä sisältöä ja kokisi sen samalla kovin vieraaksi.
Siirtomaaherruuden historiallinen taakka on keskeistä aineistoa G.W. Sebaldin Saturnuksen renkaat kirjan päähenkilön pohdinnoissa. Ajatusten virta on kuin Belgian  Kongo-jokea kulkeva siipiratas-alus. Matkan kulku on verkkaista ja viipyilevää. Kuvauksen kohteena on asiat jotka vastaan tulevat, vastaansanomattomasti, lupaa kysymättä. Tunnelma on tosi, unen tuntuinen.

Sebaldin päähenkilö kuvaa sitä, miten sokerikaupalla rikastuneet hollantilaiset sijoittivat omaisuuttaan kaupunkeihin ja taiteeseen. Toisin tekivät britit, he rakensivat maaseudulle mahtavia kartanoita. Taiteeseen sijoittamalla rikkaat saivat erikoista valuttaa, usein kangaspaloja, joihin öljyväreillä oli tehty kuvia heistä itsestään, historian tai uskonnon merkkitapahtumista, myös maisemista, meritaisteluista ja nousevien kansakuntien suurmiehistä ja arkisemmistakin aihelmista.
Tämä historia seuraa meitä modernissa taiteessa. Muutama viikko sitten vierailin Lontoon Tate Modern -museossa.  Museon perustaja, Henry Tate, rikastui sokeripalojen avulla. Nyt hänen museossaan on esillä Kader Aittian teos Oil and Sugar #2, jossa sokerinpalat sulavat öljyyn, toiseen rikkauden ja energian lähteeseen (kuva).

Kader Aittia: Oil and Sugar #2, 2007 (kuvatallenne videoteoksesta)

Sebaldin tarinankertoja etääntyy kohteestaan. Mitä lähemmäs hän pääsee raunioita (s. 266) sitä selvemmin hän huomaa: ympärilläni olivat meidän oman, jonkin tulevan katastrofin tuhoaman sivilisaatiomme jäänteet.Sebald tuntuu vihjaavan, että meidän on ehkä sittenkin viisainta peittää silmämme tulevaisuudelta, koska sivilisaatiomme on jo kuollut: Hollannissa oli aikoinaan tapana peittää mustalla silkillä surutalon kaikki peilit ja maalaukset, joissa oli maisemia, ihmisiä tai maan antimia, jottei vainajan ruumista erkanevaa sielua sen viimeisellä matkalla häiritsisi mikään, ei oma peilikuva eivätkä kohta iäksi kadotetun kotiseudun näkymät.Vai onko niin, että kulttuurimme peittää meiltä mustan silkin tavoin näkemästä tapahtuvaa katastrofia?

Mutta ennen kuin suljemme silmämme lopullisesti, voimme vielä vilkaista muutaman kerran siihen, mikä on ollut - valokuvia, kirjoja, elokuvia, tarinaa menneestä ja mahdollisesta tulevasta.

Peukutan ujoutta ja arvokkuutta

Lukijani, jos olet lukenut Dag Solstadin Ujous ja arvokkuus -teoksen, niin ymmärrät otsikkoni rivon rienaavuuden. Älä pysähdyt otsikon mauttomuuteen. Lue kirja niin ymmärrät.

Edellinen lukemiseni, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on vaikuttava, julma ajankuva. Solstad on vielä viiltävämpi. Kirjan päähenkilö, viisissäkymmenissä oleva opettaja Elias Rukla, on sivuhenkilö omassa elämässään, tai ainakin on ollut. Lähtiessään töihin hän ottaa salkkunsa ja  päänsärkylääkkeensä, kuten on tehnyt jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Mutta juuri sinä päivänä kaikki on toisin, kaikki on loppu. Elias on eksistentiaalisessa kriisissä ja ryhtyy pohtimaan omaa asemaansa kansakunnan palvelijana, ystävänsä kumppanina, vaimonsa miehenä, perheessään kasvaneen vaimonsa tyttären kasvattajana, ihmisenä.

Kirjan takakannen mukaan "Ujous ja arvokkuus  on yleispätevä tarina maailmaan hukkuvasta ihmisestä, jota tuo maailma ei enää tunnista eikä arvosta". Arvio, samoin kuin kääntäjän Tarja Tevan jälkisanoissa toistama ajatus, ei ole riittävän tarkka ja osuva. Elias Rukla pohtii valintojaan modernissa yhteiskunnassa, ei missä tahansa yhteiskunnassa. Sivullisuuden ongelmalla on yhtymäkohtansa ihmisyyden perustalla olevaan eksistentiaaliseen hätään, mutta se ilmenee erityisesti vasta modernissa ja erityisesti jälkimodernissa yhteiskunnassa. Solstad ei ole turhaan antanut päähenkilölleen pohdittavaksi 1920-luvun kirjallisuuden ja 1800-1900-luvun filosofian historiaa Kantista meidän päiviimme. Juuri modernin projektiksi kutsuttu valistuksen tenho on innoittanut Elias Ruklaa työssään. Kun valistuksen lumovoima katoaa, ei vain Eliaksen mielestä, vaan koko yhteiskunnasta, askel kohti romahdusta on otettu. Taikavoima katoaa ja on astuttava alas Taikavuorelta ja lähdettävä pitkälle matkalle kohti autenttista kotia, kohti itseyttä, mutta mikä on oikea suunta? Tarja Teva viittaa hienosti - tässä hän osuus naulan kantaan - Ehkä hän (siis Elias Rukla) ei sittenkään putoa. Hän voi edelleen valita tiensä. Uskaltaa. Ympärillä avautuu tyhjyys, edessä siintää suuri autio maisema. 

Elias Rukla on siirtymässä, jos ei siis putoa, modernista postmoderniin tai jälkimoderniin (transmoderniin?). Jumala on kuollut, sana kantautuu myös Elias Ruklan korviin.  Kristillinen lupaus tuonpuoleisesta tai Marxin opit eivät avaat tietä tuonpuoleiseen tai uuteen yhteiskuntaan. Luonnontieteen ja tekniikan mykkä hengettömyys pysyy hengettömänä. Pelastusta ei ole, vai onko sittenkin - ehkä kirjallisuudessa, ei enää ulkoa luettuna, vaan elettynä. Shakesperen kirjoituksissa on kohta jossa henkilö samalla kirjoittaa ja lukee omaa elämäänsä. Myös Elias haluaisi olla päähenkilö - mutta ironisesti Thomas Mannin kirjassa, tai edes sivuhenkilö jos ei hänen elämästään olisi päähenkilön vaativaan osaan. (Elias oivaltaa opettaessaan Ibsenin Villisorsan  sivuhenkilön merkityksen!)

Solstedtin kirja on loistava ajankuva. Kirjallisuushistoria on siinä rajattu oleelliseen jopa kapeaan: Kafka, Mann, Broch, Musil, Kundera sekä norjalaiset klassikot. Maininnat anglo-amerikkalisesta ja ranskalaisesta (Céline saa pienen maininnan) kirjallisuudesta puuttuvat. (Kyseessä ei tietenkäänn ole kirjallisuuden historia, vaan kaunokirjallinen esitys, mutta olennaista on miten tuota historiaa arvotetaan päähenkilön eksistentiaalisen kriisin kannalta).  Kiinnostavaa on tutkia minkälainen Solstadin kanta näihin on. En usko, että hän voisi olankohautuksella ohittaa Camus´in tai Sartren tai amerikkalaiset nimet Faulkner, Hemingway, Roth, Malamud, Auster tai vaikkapa Irving muutamia mainitakseni (tai vielä tulee mieleen ainakin Coetzee, puhumattakaan venäläisistä klassikoista).

Solstadin kirjassa oli kiinnostavaa pohdintaa myös elämänjanon ja filosofian suhteesta. Elias Ruklan paras ja ilmeisesti ainoa ystävä on lupaava filosofianopiskelija ja tutkija Johan Coneliussen - myöhemmin John Corneliuksen nimen ottava kapitalismin palvelukseen Oslosta NewYorkiin siirtyvä loikkari. Radikaali marxilaisuus vaihtuu Johanilla/Johnilla radikaaliin kaupalliseen kulttuuriin. Filosofian kiehtovuus vaihtuu mainoksien tenhovoimaan. Elias pohtii, onko filosofia juuri niitä varten, joilla on erityisen suuri elämänjano. Filosofia ei tyydytä ainakaan Johanin elämänjanoa, ei edes urheilufanatismiin yhdistettynä.

Elias Rukla on jäänyt huomaamattaan postkantilaisen filosofian verkkoon. Käänteet lingvistiseen, piktoraaliseen ja deskonstruktiooon tai fenomenologiseen filosofiaan eivät ole avanneet hänelle näkymää eteenpäin.  Kiinnittyminen Kantin ja valistuksen ajatuksiin ei ole mahdollistanut hänelle ajatusta siitä, että maailman- ja elämänkatsomus voi kehittyä myös evolutiivisesti. Paradigmaattiset muutokset ovat aina vallankumouksia, mutta ajattelun vallankumouksen ei tarvitse  johtaa uuteen staattiseen käsitykseen maailmasta. Dynaaminen ja reflektiivinen ajattelu on mahdollista.

Tuomari Nurmion sanoin, Vielä yksi opetus:

Jos se joka palvoo kauneutta
Ei tunne rumuutta kohtaan rakkautta
Hän kitukoon päivän kirkkaudessa
Ilman yön antamaa lohdutusta

Vaikka valot ja varjot taistelevat
Ne ovat toisiaan varten olemassa
Yön sylissä enkelit matelevat
Ja jumalat nukkuvat lattialla

Jos ihminen ei elämässään
Ymmärrä muita kuin itseänsä
Hän on vain tylsä näyttelijä
Ja näyttelee väärässä näytelmässä

Vaikka totuus ja valhe vaihtelevat
Vaatteita ilman varoitusta
Pimeinkin yö aavistamattaan
Kuljettaa aamua kainalossaan

Vain rakkaus on lahjomaton
Sen ilme on viisas ja vaatimaton
Ehkä ei muuta tarvitakaan
Kuin halua antaa rakkautta

Valtonen tietää mitä tekee?

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät  on hieno, todella hyvä, ei kuitenkaan "täydellinen" tai "virheetön", mutta lajissaan ainoalaatuinen. He eivät tiedä mitä tekevät on romaani, ei pelkästään suomalaista kirjallisuutta, vaan osa romaanin taidetta.

Mikä kirjasta tekee hyvän? Ensinnäkin se on aikalaisromaani. Tapahtumat, maailman ilmiöt, Suomi ja Yhdysvallat ovat lukijalle, ainakin ikäiselleni ja monelle nuoremmallekin, tuttuja lähimenneisyydestä ja jopa, jos näin voi sanoa, lähitulevaisuudesta.

Kirjassa esiintyy paljon herkullisia kuvauksia itse koetuista asioista mediayhteiskunnan mainonnasta, sosiaalisen median läpimurrosta, ruuasta, eläin- ja ympäristöaktivismista ja titeen etiikasta. Suomalaisen ja amerikkalaisen tapa-, arki- ja tiedekultuurin eroja on kuvattu kriittisesti molempiin suuntiin. Toiseksi  Valtosen kerronta on sujuvaa ja kielellisesti rikasta. Kerronta etenee lähes dekkarimaisesti luoden jännitteitä. Lukija aavistaa toki monet käänteet hyvissä ajoin, mutta samalla jää pohdittavaksi, miten kertoja aikoo ratkaista synnyttämänsä jännitteen. Valtonen malttaa myös pitkittää jännitettä siirtämällä tarinan painopisteitä paikan, ajan ja päähenkilöiden näkökulmien välillä. Kolmanneksi kirja on kriittisen ajattelun ja toiminnan oppikirja. Asioita katsotaan monesta näkökulmasta, päähenkilöt ovat ajattelvia henkilöitä ja vaikka hei eivät tiedä mitä tekevät, he pyrkivät analysoimaan tekojaan, arvojaan, sanomisiaan. He pyrkivät suhteuttamaan oman toimintansa omaan historiaansa, oman elämänympäristönsä yhteiskuntaan, maailman muutokseen ja erilaisten intressiryhmien pyrkimyksiin. Ja he myös pyrkivät muuttamaan maailmaa eri tavoin: Joe tieteellisen tutkimuksen, Alina mediavaikuttamisen ja Samuel kansalaisaktivismin keinoin. Kukaan heistä ei siinä kovin hyvin onnistu tai ainakin seuraukset ovat arvaamattomia heidän oman elämänsä kannalta, mutta joka tapauksessa he yrittävät.

Neljänneksi ja ehkä täm on tärkeintä, Valtosen henkilöt ovat melko sävykkäitä, vaikka samalla kovin tyypiteltyjä. Omalla tavallaan he ovat sympaattisia ja vilpittömiä pyrkimyksissään, vaikka lukija saa heistä eri kertomuksen käänteissä välillä hyvinkin vastenmielisen kuvan. Erityisesti Valtosen kerronnassa miellyttääkin juuri se taitavuus, jolla hän muuntaa kuvaa tapahtumista liukuvasti kesken kerronnan eri toimijoiden näkökulmiin. Kyse ei ole mosaiikkimaisesta moniperspektiivisestä kerronnasta tai kertojaäänien polyfoniasta - henkilöt ovat keskenään vuorovaikutuksessa, vaikkakaan eivät ymmärrä toistensa tekoja, puhetta ja tavoitteita.

Kirja ei ole kuitenkaan täydellinen.  Alun muutaman sivun jättäisin surutta pois, jotakin toisteisia kohteita voisi poistaa ja jotkut iAM-laitteen markkinoinnin manipuloivan toisteisuuden kuvaukset olisivat vakuuttaneet pienemmälläkin merkkimääräällä. Loppukohtauksen vastavuoroisen sovituksen teemat ja lähes välttämättömän epäoikeudenmukaisen kuoleman kuvaus oli ehkä liian symmetrinen ja täydelliseen tarinan päättämiseen pyrkivä. Tarinan olisi voinut hyvin jättää myös auki lopustaan. Varsinkin kun loppua kohti tarina fokusoitui vahvasti isä-poika -kertomukseksi. Äiti Alinan tarina alkoi hyvin vahvasti, mutta oheni loppua kohden. Näin poika Samuel tosin kulki äidin turvallisesta sylistä kohti oidipaalista isänmurhaa, vaikka ei siinä aivan onnistunut.

Valtonen saa teoksellaa lukijan, ainakin minut, ajattelemaan vakavasti erityisesti mediayhteiskunnan nykyisiä ilmiöitä entistä kriittisemmin. Miten olla mukana yhteiskunnassa, jossa vaikuttaminen kietoutuu entistä suoremmin sosiaalisen median mainonnan manipuloivaan järjestykseen? Emme ole enää mainonnan kohteita vaan myös mainonnan välineitä, jopa aktiivisia vertaismainostaja-kuluttajia.

Kirjoitammme tekstejä, joissa suositelemme tuotteita toisillemme - kuten tässäkin tekstissä. Miten se eroaa, tai voi erota, taiteen ja mieltäylentävän sivistystyön ihanteista?

Olemme, me länsimaiset kulutuskeskeiset ihmiset, laskeutuneet Taikavuorelta ajat sitten laaksoihin ja pudonneet rotkoihin ja kanjoneihin, joista nouseminen vaatii ponnisteluja.  Tavarantuotantoyhteiskunta viihdyttää meidät hengiltä, jotkut sananmukaisesti yksilöinä, toiset tulevaisuudessa maksettavana ymäristö- ja sosiaalisina katastrofeina, sotina, terrorismina.

Valtosen kirja ei jää vain yhdeksi joulunajan kausituotteeksi, vaikka se olisi alennusmyynnissä jo hetken kulttua. Merkittävä teos. Siitä jää hieno, vaikkakin kammottava, aikalaisdokumentti luettavaksi. Me tiesimme sen mitä teimme, me jopa luimme siitä ja siitä huolimatta ...

Viimeinen yö Twisted Riverillä

John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä on lähes snobbailevan taitava osaamisen osoitus. Irving tuntuu sanovan lukijalle: katsos näin Romaani isolla R:llä kirjoitetaan.

Kirja on uudenlaista Irvingia, ainakin siltä osin, kun hänen tuotantoaan tunnen. Aikaisemmissakin lukemissani teoksissa on ollut paljon piirteitä, jossa kirjailijan oma elämänhistoria ja kirjassa olevan kirjailijan elämänhistoria kohtaavat. Paljon on myös intertekstuaalisia viitteitä Irvingin omiin teoksiin. Irving myös jaksaa toistaa eri kohdissa miten pitkästyttävää kirjailijalle on kuulla tai lukea jatkuvasti kysymyksiä siitä, miten omaelämänkerrallisia hänen tarinansa ovat. Jätetään siis tämä teema tästä pois.

Irving aloittaa kirjansa useimmiten menemällä suoraan asiaan (in medias res)  tai tarkemmin keskelle tapahtumia. Mieleen tulee Carvaggion taulu (kuva), jossa kuvan tekijä on paikalla juuri kuoleman hetkellä. Tarinan käänne on alussa, vaikka hienolla tavalla se ei ole ratkaisevin kuolema itse tarinan kannalta. Irving kuljettaa lukijaa ensin perinteisemmän tarinankerronnan keinoin turvallisen pitkälle, jotta tarinan uskomattomat ja vulgaarit piirteet jaksaa ottaa vastaan, hyvin samaan tapaan kuin Minä olen monta -teoksessa.

Irving hallitsee kerroksellisen kerronnan. Viimeinen yö Twisted Riverillä rakentuu alun noin sadalla ensisivulla eheäksi tarinaksi, sitten tarina tulkitaa yhden kirjan sisään rakentuvan lukijan toimesta uudelleen ja edelleen osoitetaan kirjan sisäisen todellisuuden kannalta illuusioksi ja fiktioksi. Sen jälkeen tarinaa rakennetaan lisää ajallisesti etenevästi alun vuodesta 1954 aina vuoteen 2005. Samalla rikastetaan aikaisempaa tarinaa yksityiskohdilla ja paljastetaan vaihe vaiheelta alun alkuperäisen tarinan psykologista uskottavuutta. Lopulta tarinoita sidotaan yhteen ja osoitetaan miten tarina on kirjoitettu ja solmitaan tarina lopussa kiinni tarinan alkuun ja saadaan päähenkilön elämänkaarelle eräällä tavalla "onnellinen loppu".

Tarinan sisältö kaikkine käänteineen sisältää kuolemaa, rakkautta, perheen sisäisiä jännitteitä, vähemmistökansojen asemaa (intiaanit, kiinalaiset, vietnamilaiset, italialaiset), Vietnamin sotaa ja USA:n poliittista (sota)historiaa, USA:n ja Kanadan suhteita, sitä, miten kirjoja kirjoitetaan ja kustannetaan, miten karhuja ja hirviä metsästetään, miten varmistat itsemurhan onnistumisen erityisellä tavalla, mitä tapahtuu kun alaston nainen hyppää laskuvarjolla sikolättiin, kuinka erilaisia ruokia valmistetaan, miten hintelät miehet rakastavat ja himoavat isoja naisia ja lukuisia muita teemoja, aiheita, yksityiskohtia. Kummallisella tavalla Irving onnistuu kehimään moninaiset ainekset yhteen siten, että lukija aivan näkee miten asiat tapahtuvat - paikoin kuvaus on tarkkaa kuin elokuvaa katsoisi. Aineksista tulisi melkoista mättöruokaa - pyttipannua - tavallisen kokin käsissä, mutta mestari- ja pääkokki Irving auttaa päähenkilönsä apukokki Daniel Baciagalupon onnistua tarinassaan.

Vaikka Irvingin tarinassa ja henkilöissä on paljon hellyyttä ja särmää, kuvauksessa on vain vähän hunajaa. Juuri sen verran, että henkilöiden karkeus ja karheus ei käy ylivoimaiseksi. Väkivallan, aseiden ja voimankäytön jatkuva läsnäolo on painostavaa, mutta samalla henkilöt elävät, toimivat ja pyrkivät ratkaisemaan mahdollisuuksiaan elää muuttuvassa maailmassa. Usein pakenemalla, usein peittämällä asioiden tosiallisen laidan ja kantamalla tämän pakenemisen ja peittämisen tuoman taakan kohtalokkaalla tavalla.

Lukija kiittää ja harmittelee, ettei oma kirjallinen kyky yllä kyllin kuvaamaan, arvioimaan tai välittämään lukukokemuksen nautintoa.

Oikea nautinto ja tarinankerronta

Aristoteleen Runousoppi on tunnetusti edelleen draaman, tarinankerronnan ja juonirakenteen tarkastelun kannalta keskeinen teos. Siitä on lähdetty, lähdettävä ja siihen usein myös päädytään.

Runousopin nimi johtaa helposti harhaan. Kyseessä on nykykielen termein fiktiotiota (sepitettä) tai kaunokirjallisuutta käsittelevä teos vastakohtana tietokirjallisuudelle, faktalle.  Suomenkielelle teos on käännetty ainakin jo neljästi ( J.W. Calamnius 1871, Pentti Saarikoski 1967, Paavo Hohti 1997, Kalle ja Tua Koronen 2012).

Lisäksi on helpommin lähestyttäviä teoksia kuten mielestäni mainio Ari Hiltusen Menestystarinan anatomia - Aristoteles Hollywoodissa. (Hanki ja Jää, Gaudeamus, Helsinki 1999) Näin siitäkin huolimatta, että aristotelestutkijat (Heinonen ym. 2012, 17) ovatkin siinä käsityksessä, että Aristoteleen ajatusten soveltaminen hänen jälkeensä laadittuun runouteen ei välttämättä tekisi oikeutta kummallekaan.

Lyhykäisyydessään Aristoteleen tai ainakin Hiltusen tulkintaan tukeutuva ajatus on teoria oikean nautinnon mallista.  Oikea nautinto hyvässä tarinassa rakentuu neljään periaatteeseen: 1) Tarvitaan emotionaalinen taso, joka tuottaa jännityksen. Jännityksen ja helpotuksen on jatkuvasti vuoroteltava. Usein tämä edellyttää, että keskushenkilöt herättävät lukijassa tai katsojassa myötäelämisen tunteen, empatian. 2) Moraalinen taso tarvitaan puolestaan siihen, että näiden empaattisten keskushenkilöiden kokema vääryys koetaan (myötä)kärsimyksenä.

Tarvitaan siis empatiaa ja moraalia eli sääliä ja pelkoa Aristoteleen termein. Edelleen 3) tarinan on oltava älyllisesti hyväksyttävä, looginen. Ja lopulta tarinan täytyy tarjota 4) symbolinen taso, joka mahdollistaa lukijalle tai katsojalle mahdollisuuden kuvitella tarina omaan elämäänsä sovellettavana myönteisenä ratkaisumallina. Kun nämä neljä elementtiä, emotionaalinen, moraalinen, looginen ja symbolinen yhdistyvät sopivalla tavalla, tarina on puoleensavetävä ja palkitsee kokijan nautinnolla.

Klassisen draaman ja Hollywood-elokuvan juonen ydistelmä etenee usein kolmena (tai viitenäkin) näytöksenä: I näytöksen nousevassa toiminnassa esitellään emotionaalisesti uskottava ja samaistumiskohteen tarjoava päähenkilö tai päähenkilöt. II näytöksen alkuna päähenkilö (sankari) tai päähenkilöt tekevät kohtalokkaan virheen tai erehtyvät valinnoissaan; tämä synnyttää moraalisen jännitteen, jota ryhdytään (toiminnallisesti) ratkaisemaan. Toiminta on edelleen nousevaa aina huippukohtaan, jossa tapahtuu ratkaisu. III näytöksessä tarina viedään päätökseen ja katsoja saa vahvistuksen sille, että tarinassa paha sai palkkansa ja tarinan moraalinen ratkaisu oli lopultakin oikea tai hyväksyttävä.

Tarina on siis lähtökohtaisesti fiktio, mutta se on parhaimmillaan sisäisesti tosi ja vakuuttava. Yhtenä esimerkkinä onnistuneesta tarinankerronnasta Hiltunen nostaa esille Chinatown-elokuvan. Syd Fieldin mukaan tässä elokuvassa on 1970-luvun paras käsikirjoitus. (Elokuva on monikerroksinen petoksista ja niiden palajastumisista avatuva tarina - juoniselostukseen voi yrittää soveltaa harjoituksena yllä olevaa oikean nautinnon mallia).

Kyseistä mallia on käytetty paljon ja koettuna (luettuna, katsottuna) siitä voi tulla jopa puuduttava. Niinpä aikojen muuttuessa sankareiden tilalle on astunut antisankareita, juonta on monimutkaistettu ja uskottavuutta venytetty äärirajoille. Onnistuessaan se pitkittää nautintoa. Nautinnon kokeminen on kuitenkin vuorovaikutteista, joten itse elokuvan tai kirjan tapahtuma on vasta siinä, kun teksti tai kuva alkaa tarinallistua mielessämme.

Heinosen ym. (2012) teoksessa on hienoja ja oppineita esityksiä muiden muassa avainkäsitteestä mimesis. Jo se, että sanaa ei oikein voi kääntää yhdellä vastineella antaa kuvan sen rikkaudesta ja haastavuudesta: kyseessä on esittäminen, jäljittely, kuvaaminen ja representaatio. Runousopin mimesis viittaa usein siihen, että asiat nähdään sielun silmin, ei siis sellaisena kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin ne voisivat olla tai niiden tulisi olla (sisäisessä totuudessaan).

Jatkolukemista:

Aristoteles, Retoriikka ja Runousoppi, Teokset IX, Gaudeamus, Helsinki 1997
Aristoteles, Runousoppi, Otava, Helsinki 1977 (ap. 1967)
Heinonen ym., Aristoteleen runousoppi. Opas aloittelijoille ja edistyneille. Teos, Helsinki 2012
Hiltunen, Ari, Menestystarinan anatomia. Aristoteles Hollywoodissa, Gaudeamus, Helsinki 1999

Tarua ja totta - John Irving puhuttelee identiteettiä

John Irvingin Minä olen monta puhuttelee monella tavalla. Otsikko lupaa identiteettitarinaa ja sitä kirja on. Irving on aiemmista kirjoista tunnettu armoton, sujuva ja lavea tarinankertoja, niin tälläkin kertaa. Kuitenkin kirja onnistuu yllättämään. Se tuntuu monella tavalla niin todelta, että pakostakin joutuu pohtimaan tarinan suhdetta kirjoittajan omaan elämään, hänen aikaisempiin teoksiinsa, maailman ja Yhdysvaltojen lähihistoriaan sekä myös oman identiteettinsä muodostumiseen.

Kun Irving kirjoittaa jälleen lasten pukeutumisleikeistä, niin muistelee omia lapsuuden leikkejään. Jos Irvingin kuvaamat pojat pukeutuvat äitiensä ja tätiensä naisten vaatteisiin, muistelee teinkö minä niin tai oliko omassa kaveripiirissäni vastaavaa? [ - Itse asiassa muistuu kyllä mieleen leikit isän reumakerrostolla, kun se pimeässä sähköisenä säkenöi, ei juuri tämän dramaattisempaa.] Tai kun kirjan päähenkilö Uudessa-Englannissa asuva Billy Abbott ihastuu neiti Frostiin, kirjastonhoitajaan, miettii, niin asuihan meidänkin yläkerrassa viehättävä, itseäni vanhempi nainen, joka antoi minun pitää villalankavyyhteä, kun hän keri siitä langan keräksi. Ero on kuitenkin siinä, että Billyn lähipiiri osoittautuu lähes poikkeuksetta joksikin muuksi kuin hän itse olettaa. Tällaista en ainakaan tähän ikään tullessa ole itse kokenut (samassa määrin ja syvällisesti) tai sitten tarkkaavaisuuteni on pahasti herpaantunut.

Irving on mestari kertomaan tarinaa - hän vie lukijan aluksi melko turvallisesti nuoren pojan maailmaan ja vähä vähältä raottaa henkilöidensä erilaisia poikkeavuuksia heteronormatiivisesta käyttäytymiskoodista. Tarinan sävyt muuttuvat tummemmiksi tarinan edetessä. Jos Irving kertojana ei pohjustaisi tarinaansa niin huolellisesti alun muutamalla sadalla sivulla, niin uskon, että moni lukija uupuisi loppupuolen massiiviiseen, dokumentoituun kuvaukseen useiden päähenkilölle läheisten henkilöiden elämän vähemmän onnellisesta lopusta, kuoleman kuvista huolella toteutettuna.

Billy Abbot on kirjailija, jonka hahmossa Irving viittaa suoraan itseensä ja toisen romaaninsa Owen Meanyn ajatuksiin. Kirjan Abbot kertoo: Eräässä ... romaanissa...kirjoitin: Muisti on hirviö; ihminen unohtaa- se ei. Se vain kokoaa kaiken, tallentaa tai kätkee kaiken. Muisti palauttaa mieleen asioita omasta tahdostaan. Ihminen luulee muistavansa, mutta muisti se ihmistä ohjaa!

[Ystäväni Owen Meanyssa teksti on käännetty hieman toisin:

Ihmisen muisti on hirviö: ihminen unohtaa - se ei. Se vain panee asioita talteen. Se tallettaa muistot tai kätkee ne - ja kutsuu ne sitten esiin oman tahtonsa mukaan. Ihminen kuvittelee hallitsevansa muistiaan, mutta se hallitsee ihmistä !]

Irving on ilmeisesti huomannut tekstipätkän oivallisuuden ja halunnut käyttää sen uudestaan ja samalla viitannut päähenkilönsä ja itsensä läheiseen suhteeseen. Irvingin teoksissa toistuu kyllä monet samat teemat, mutta tässä kirjassa hän uppoaa henkilöidensä identiteettiin hyvin syvälle - paljon itsetutkiskelua ja syvähaastatteluja teos on ilmeisesti vaatinut.

Vaikka ottaisi Irvingin muistisitaatin sellaisenaan, on myös huomattava, että elämä, kirjat ja keskustelut herättävät muistin henkiin. Ja kun henkiin herätetään kuollutta, jotain piilossa ollutta, mahdollisuutena ja vaarana on, että esiin rymistävät myös hirviöt. On uskallettava ja luetettava siihen, että on jollakin tavalla oman elämänsä sankari.  Ainakin joku meissä, siis joku niistä monesta, ottaa kantaakseen muistin pyrkimyksen hallintaan tai ohjaukseen tai sitten antaudumme sovinnolla oman itsemme vietäväksi - mitä tämä jälkimmäinen sitten voikaan tarkoittaa ja merkitä. 

W.G.Sebald ja ilmasota

W.G.Sebaldin Ilmasota ja kirjallisuus (suom. Oili Suominen) on vaikuttava teos. Se on dokumentaarisesti perusteltu, asiallinen ja persoonallisesti kirjoitettu kuvaus ja kannanotto II maailmansodan Saksan kaupunkien massiivisista pommituksista ja siitä, miten saksalaisessa sodanjälkeisessä kirjallisuudessa nuo pommitukset sekä niiden aiheuttamat mittaamattomat kärsimykset lähes unohdettiin tai niistä vaiettiin.

Voiko kaupunkeihin suunnattu ilmasota olla koskaan perusteltua? Sotilaallisesti ehkä, mutta voiko sen perustella eettisesti?  Brittiläisen filosofi ja historioitsija Jonathan Glover käsittelee kirjassaan Ihmisyys - 1900-luvun moraalifilosofia (Like, Hki 2008) sodankäynnin filosofiaa syvällisesti. Hänen esimerkkinsä ja empiirinen aineistonsa kattaa Vietnamin, Hiroshiman, Ruandan, Stalinin terrorin, Hitlerin Saksan ja myös Brittien II maailmansodan pommitukset. On helppo, teoriassa, sanoa, että päämäärä ei pyhitä keinoja, mutta millä puolella voi olla silloin, kun ei vielä kirjoiteta (voittajien) historiaa jälkikäteen? Historian esimerkit eivät ole menneitä. Ukraina, Gaza tai Isiksen tukialueiden pommitukset 2014 eivät ole historiaa, mutta ne tekevät historiaa.

Sebald kirjoittaa siis aukosta saksalaisessa muistissa. Toisen maailmansodan jälkeen saksalainen kirjallisuus ei käsitellyt liittoutuneiden pommitusten tuhoa Saksan yli 130:ssa kaupungissa. Royal Air Force teki Saksaan 400 000 pommituslentoa, pudotti yli miljoona tonnia pommia, niissä kuoli noin 600 000 siviiliä ja kodittomiksi jäi asuntojen tuhoutuessa seitsemän ja puoli miljoonaa ihmistä.

Sodan jälkeen sakasalaisessa kirjallisuudessa asiasta lähes  vaiettiin tai asia sivuutettiin. Kirjailijat katsoivat toisaalle, ohi kansansa historiallisesta murhenäytelmästä. Kuinka se on mahdollista? Miten siihen tultiin? Vai oliko se hyväksyttävää? Pitääkö veistä kääntää haavassa, eikö ole parempi unohtaa jotkin asiat? Joskus on parempi, että luotikin koteloituu elimistöön sen sijaan, että se yritettäisiin poistaa.

Tuntuu siltä, että meillä Suomessakin on aukkoja historiallisessa muistin lisäksi myös nykyisyyden kokonaiskuvan hahmottamisessa. Hienojakin puheenvuoroja toki kuulee. Yksi niistä oli hiljattain Hanna Arendtista kertovassa elokuvassa. Arendtin mukaan ongelmana ei ole mystinen paha, vaan "pahan banaalisuus". Kykenemättömyys ajatteluun tekee meistä ihmisinä vajaita, me tottelemme käskyjä sokeasti ja ajattelemme, että normatiivisuus vapauttaa meidät vastuusta. Myös Jaakko Belt onnistuu hyvin niin&näin lehden pääkirjoituksessa 3/2014 lainamaan Alan Wolfea ja tekemällä eron pahan ja "poliittisen pahuuden" välillä. Poliittinen paha käyttää tarkoituksellista, tarpeetonta kuolemaa, tuhoa ja viettomien ihmisten kärsimystä omien strategisten päämääriensä toteuttamiseen. Tämän mystifioiminen absoluuttisen pahan ilmentymäksi häivyttää kykymme nähdä poliittisia ja sosiaalisia tekijöitä, jotka kyseisen strategian ovat synnyttäneet. Vajoamme hämäryyteen, jossa kaikki kissat ovat harmaita.