Vähennetty kvintti

Kjell Westön Tritonus (2020) on taattua Westöä: sujuvaa, ammattitaitoista, huolella rakennettua. Se on paljon, mutta ei sen enempää. Westön tapa tuottaa kirja lukijalle on melko lähellä kirjan päähenkilöiden, kapellimestari Thomas Brandellin ja psykologi harrastajamuusikko Reidar Lindellin, elämäntilannetta. Kuudenkymmen vuoden ikä lähestyy, elämä alkaa kääntyä loppuaan kohti, on aika tehdä tiliä oman urakehityksen, perheen,  elämään kuuluneiden naisten ja muuttuvan maailman ongelmien tai ongelmaksi koettujen asioiden kanssa. Jonain päivänä loppu koittaa ja vielä ei ole mitenkään selvää, ennättääkö tehdä tilit selviksi läheisten, maailman ja oman menneisyytensä ja itsensä kanssa. Ja pitääkö kaivaa esiin kaikki pelot ja pettymykset vai tyytyä unohtamaan tai muistamaan valikoivasti. Elämän kipukohtien leikkaus voi johtaa tilanteeseen, jossa leikkaus onnistuu, mutta potilas kuolee.

Hienointa Westön teoksissa on pyrkimys tavoittaa ajan ilmiöt ja henki. Tritonus on kirja aivan meidän ajassamme, jopa covid-19 on päässyt mukaan terrorismin, maahanmuuton, oikeistoradikalismin nousun, ympäristökatastrofien, luonnon tuhoutumisen ja eliitin piittaamattoman elämäntavan lisäksi.

Kirjan keskuksena on Tritonus, mahtipontinen rakennus, jonka Brandell on rakentanut huvilakseen, tulevaksi asunnokseen, turva- ja pakopaikaksi maailman kauheuksia vastaan. Nimensä rakennus on saanut tritonus -soinnusta, vähennetystä kvintistä tai ylinousevasta kvartista. Sitä kutsutaan myös paholaisen sointuksi ja aikoinaan kirkon mahtimiehet kielsivät sen käytön musiikissa. Kirja sisältää paljon melko yksityiskohtaisia kuvauksia klassisen musiikin teoksista, Sibeliuksesta Mahleriin, viittauksia suomalaisen klassisen musiikin skeneen ja sitä tuntevat saattavat tunnistaa joidenkin hahmojen elävät tai kuolleet esikuvat. Westö kiittääkin lopussa lukuisia asiantuntijoita, joilta hän on ammentanut tietoa alasta ja sen tekijöistä.

Päähenkilön ja hänen (mies) ystäviensä tuumailut, puuhailut ja pohdinnat ovat kyllä monin osin tuttuja, mutta silti kuvattu joukko on kuitenkin jotenkin keskenkasvuisen oloista (ja sitä tässä tietysti Westö haluaakin kuvata). Vertauskuvat luonnon villeihin eläimiin, lepakkoihin, supikoiran, metsoihin jne. ovat ilmiselviä, paikoin puuduttavia. Kyseessä on kehityskertomus, mutta kehitys kirjan alusta loppuun on melko lievä ja nytkähtelevä. Henkilöille ei jäettä tilaa kehittyä, he kiertävän kehää tai säntäilevät pimeässä lepakon tavoin, ilman sen kykyä väistellä esteitä. Ehkä oikeassa elämässäkin näin on, mutta onneksi on musiikki, kirjallisuus ja taide jonne paeta. Vaikka kirjassa liikutaan kovin tutussa maastossa, suomen rannikolla, niin silti suomenruotsalainen miljöö on kuitenkin omalla tavallaan vieras, hieman ärsyttävä, mutta ei kuitenkaan eksoottisen kiinnostava.

Kirja on siis ajatuksia herättävä, ei osu ihan nappiin, mutta  on ”ihan hyvä”. Ja tuo tarkoittaa hyvä, vaikka sanontaa pidetään usein väheksyntänä. Kaikki ei kuitenkaan voi olla tosi hyvää tai loistavaa. Kirjan kieli on sujuvaa, tarinan kerronta etenee ja juonta on riittävästi, jotta haluaa saada selville, kuinka henkilöille käy. Ja viisaasti Westö jättää tarinan auki, musiikki jatkuu ja hiipuu mielestä vähitellen.

Ankeriaan testamentti

Patrik Svensson on valinnut Ankeriaan testamentti -kirjansa tyylilajin vaativasti. Hän yhdistää muisteluksia isänsä kanssa käymistä kalastusretkistä, tieteenhistorian ja luonnontieteellisen tutkimuksen tuloksia, kertoo ankeriaan mytologiasta, kuvauksista kaunokirjallisuudessa, pohtii eläinten inhimillistäminen metodologiaa ja pedagogiikkaa, laajentaa esitystä yleisemminkin eri lajien olemisen tutkimiseen, nykyiseen tilaan ja tulevaisuuden uhkiin ja haasteisiin. Esikuvana kirjoittamisessa hänellä on ympäristökirjallisuuden suuri klassikko Rachel Carson. Hänen Äänetön kevät (1962) oli itsellenikin yksi ensimmäisistä ympäristötietoisuutta herättäneistä teoksista.

Svensson onnistuu kyllä hienosti tavoitteissaan. Kirja on helppolukuinen, vaihteleva, tarkka ja sisältää lisäksi monia kiinnostavia tieteenhistoriallisia anekdootteja vaikkapa Sigmund Freudista ankeriaantutkijana. Hienoa on myös, että Svensson sitoo esitykseensä sosiologista tarkastelua ankeriaan sosiaalihistoriasta, kulttuurisesta merkityksestä ja asemasta luokkayhteiskunnan hierarkiassa.

Empiirisen tutkimuksen, tiedon ja uskon suhdetta Patrik Svensson käsittelee myös pätevästi, joskin empiirisen tutkimuksen, havaintojen, kokemuksen ja teorian välisen suhteen tarkastelu jää paikoin ohueksi (mutta se ei ole kuitenkaan tämän kirjan keskeistä ainesta). Parhaiten kirja toimii juuri esitellessään ankeriaan tutkimuksen historiaa. Yleisempi ¨filosofinen¨pohdinta on paikoin toisteista ja ankeriaan arvoituksellisuuden korostaminen sekä muutaman kielikuvan (pajunlehti) kertaaminen hieman laskevat kirjan loistetta.

Lukemisen arvoinen, ehdottomasti.

              

Tyttären varjo

Elena Ferranten Tyttären varjo on kirjallinen helmi. Se keskittyy teemaltaan päähenkilön, 48-vuotiaan yliopisto-opettaja Ledan oman kasvun ja äitiyden ristipaineeseen. Tästä kirjasta pidin varauksetta, toisin kuin Ferranten laajemmasta, moni tavoin ansiokkaasta, Napoli-sarjasta. Tyttären varjossa laajempi yhteiskunnallinen taustoitus jää vähemmälle, mutta päähenkilön tilitys on mielestäni johdonmukainen ja sävykäs. Pohdin, oliko Napoli-sarjan naisten aiheuttama ärtymykseni peräisin siitä, että kuvatut naiset eivät käyttäytyneet miehekkäästi. Miehekkyys on tässä termi, jota usein käytetään kuvaamaan oikeudenmukaista, johdonmukaista, päättäväistä ehkä urhoollistakin toimintaa, toimintaa jossa perusteena on jokin, usein ylevä tai moraalisesti oikeutettu periaate, jota noudattamalla toimitaan rohkeasti oikeaksi katsotulla tavalla riippumatta siitä tuottaako se tuskaa itselle.  Onko miehekkyys ja humaanisuus yhdistettävissä? Tai millä tavalla ne voitaisiin yhdistää? Miehenä on erittäin vaikea nähdä tai kokea eläytyen äitiyden vaativuutta ja haastetta Ferranten kuvaamalla tavalla. Se ei herätä kateutta, myötätuntoa kyllä, mutta myös ärtymystä siitä, että miesten ja naisten  tasa-arvon on edelleen kovin kaukana.

Ferranten kirjassa, ja elämässä yleensä, on harvoin tilanteita, jossa oikein tekeminen on oikein tekemistä kaikille. Sosiaalipolitiikkaa opiskellessani mieleeni iskostui vaatimus siitä, että puhuttaessa yhteiskunnallista ongelmista, on aina kysyttävä, kenen ongelma tai kenelle jokin asia on ongelma? Samalla tavalla mikä on oikein sitoutuu vahvasti siihen, kenelle asia on oikein. Ferranten kirjan päähenkilö toimii oikein oman kehityksessä kannalta, asettuu vastarintaan vallitsevia normeja ja odotuksia vastaan siitä huolimatta, että tietää joutuvansa vaikeaan tilanteeseen ei vain yleisten normien ja lähipiirinsä, perheensä, tyttäriensä ja sukunsa kanssa, vaan myös itsensä kanssa. Parta-Kalle aikoinaan määritteli hyvin ihmisen yhteiskunnallisten suhteiden ensembleksi, sosiaalinen kosmos taittuu ihmisen persoonan mikrokosmokseen, prismaan, jossa valon eri taajuudet näkyvät monina väreinä. Ihmiset tavoittelevat erilaisia asioita ja lopputulema on usein jotain, jota kukaan ei tavoitellut tai halunnut. Joskus tosin yhteistyöllä saadaan paljon parempi tulos kuin ainaisen kamppailun tuloksena.

Ferrante rajaa tapahtumat Ledan lomamatkaan, ja pään sisäiseen kuvaukseen. Hän käyttää selkeää ja hyvin osoitteleviakin vertauksia (nukke, hiusneula...), mutta onnistuu pitämään hienosyisen tarina näin onnistuneesti koossa. Ja kerronnan taito on mestarillisen runsasta. Hyvä Leda, voi hyvin, kaikesta huolimatta.

Tekstibulevardeja Modianolta

Patrick Modianon tekstin Kehäbulevardit lukeminen on kuin flandeeraus Pariisn kaduilla ja kujilla. Lukija haluaa eksyä sinne ja tuonne, ilman päämäärää ja tavoitetta ja pyrkii välttämään joutumasta pimeään tai umpikujaan. Illan hämärtyessä keinovalot eivät riitä varsinkaan vieraalle kulkijalle ja sumun laskeutuessa toden ja kuvitelman rajat sulautuvat toisikseen. Hetken levon ja ravintolassa nautitun viinilasillisen jälkeen jaksaa taas jatkaa ja pian huomaakin tulleensa kirkkaaseen ja selkeään kohtaan, ehkä aukiolle tai puiston vehreyteen.

Modiano on mestari kuljettamaan tarinaa, kehimään samoja asioita uudestaan hieman eri näkökulmasta ja liikkumaan uskottavuuden rajoilla. Tarkkailija on yksittäinen ihminen, mutta maisemana on muutaman ihmisen kautta koko Eurooppa ja sen synkkä historiallinen näyttämö Ranskan saksalaismiehityksen ajalta.

Raportti Tonavalta

Jörn Donnerin Raportti Tonavalta ilmestyi lähes 60-vuotta sitten, 1963. Kirjaa on pidetty yhtenä Donnerin parhaimmista ja hyvä se onkin. Elävä, monipuolinen, analyyttinen ja tulee lukijaa lähelle. Tonava-raportin päähenkilöt, Wien, Budapest ja Praha, valaistaan eri tavoin ja myös toisiinsa verraten. Myös viittaukset Berliiniin ovat kiinnostavia. Parhaiten itselleni on tullut tutuksi Praha ja Budapest - Wienissä olen vain käväissyt. Oli ilo kulkea tämän kirjan kanssa itselle tuttuilla kaduilla ja aukioilla pätevän oppaan tarinointia kuunnellen.

Donner pyrkii etsimään omaa tietään ja samalla osoittamaan uusia teitä niin kovan kapitalismin kuin vielä kovemman kommunistisen sosialismin välimaastoon. Donneria kiinnostaa muun muassa Georg Lukácsin ajattelu ja toiminta viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla Unkarissa. Kävin samassa asunnossa, jossa Donner haastatteli 77-vuotiasta filosofi Lukácsia vuonna 1962, vuosia myöhemmin, vuonna 2013. Georg Lukács arkisto sijaitsee hänen entisessä asunnossaan Tonavan varrella osoitteessa Belgrád rkp. 2. Sen toimintaa oli vaikeutettu jo 2013, mutta toukokuussa 2018 käydessäni arkiston ovella, sen toiminta oli jo lopetettu. Ovien lukot oli vaihdettu,  tutkijat ja aineiston toimittajat eivät enää pääse arkistoon työtään tekemään. Myös Lukácsin patsas läheisessä puistossa on saanut väistyä. Unkarin nykyjohto kirjoittaa historiaa uusiksi.

Kriittisiä, sivistyneitä, rohkeita donnereita tarvittaisiin nytkin Tonavan rantoja koluamaan. Jos suunta aiemmin oli väärä ja mutkikas, niin nyt suunta on hukassa tai se johtaa kohti aikoja, joita kukaan ei ole toivonut tai uskonut enää tulevan.

Kehtaako lukea, kehtaako kirjoittaa?

Tiedän, että Kai Ekholmin Donner - kuinka kehtaatte teosta ei ole helppo kirjoittaa itselleni auki. Ei niinkään siksi, että Donner olisi minulle jotenkin vaikea tai läheinen aihe - oikeastaan päin vastoin. Suhteeni Donnerin on melko tavanomainen, julkisuudesta tuntemani henkilö, jonka muutaman romaanin olen lukenut, pariin reportaasin tutustunut ja tietysti nähnyt elokuvia, joita Donner on tehnyt tai ollut osallisena niiden tekemiseen. Donnerin poliittinen karriääri oli minulle myös tuttu pääpiirteissään ennen käsillä olevaan kirjaan tutustumista.

Epäröin tarttua Kai Ekholmin kirjaan melko henkilökohtaista syistä. Pelkäsin, että kirja on huono tai nolostuttava, mutta onneksi näin ei ollut. Kirja on moninpuolin ansiokas, paneutuva, huolella  kirjoitettu ja osoittaa kirjoittajastaan useita ansiokkaita piirteitä. Aineistopohjaisuus, pääasiassa olennaiseen keskittymistä, rajaamisen taitoa, kykyä välttää pahimmat sudenkuopat ja henkilökohtainen ote pohtia omaa suhdetta kirjoitettavaan, kirjan tematiikkaan ja itse Jörn Donnerin ovat eittämättä kirjan ansioita.

Epäröinnilläni oli henkilökohtaiset syyt. Ekholmin ja oma elämänpolkuni ristesivät työtoveruutena yli kolmekymmentä vuotta sitten Oriveden Opistossa. Olemme lähes ikätovereita ja monet kiinnostuksen kohteemme ja elämäntarinoidemme käänteet ovat lähellä toisiaan. Olimme luokkatovereita, tosin vain autokoulussa ja sielläkin jo varttuneella iällä kolmikyppisinä nestoreina. Teimme tahoillamme väitöskirjaa, saimme lapsia samoihin aikoihin ja myös erosimme silloisista avioistamme. Oriveden aikojen jälkeen olemme tavanneet vain satunnaisesti ja olleet yhteydessä vain pinnallisesti.

Oriveden Opiston aika, kaksikymmentä vuotta opettajana ja erilaisissa opiston johtotehtävissäkin, oli oman elämäni kypsymisen aikaa, niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisestikin. Edelleen monet uneni sijoittuvat Opiston miljööseen, liittyivätpä unien tapahtumat tai henkilöt tosiasiallisesti sinne tai eivät. Kai Ekholm ei noissa unissa ole kuitenkaan ollut mukana. Mutta muistissa kuitenkin.

Luin aikanaan hänen, muistaakseni aina väitöskirjaksi asti suunniteltua Paavo Rintalan dokumentarismia käsittelevää tekstiään. Kai E. oli turhautunut - laaja, muistaaksen lähes 400-sivuinen käsikirjoitus oli professorilta saanut kommentin ”kunhan saatat tuon tieteelliseen muotoon”. Väitöskirjaa siitä ei tullut, mutta ehkä lisensiaattityö. Myöhemmin nyt hyllystäni löytämäni vuonna 1988 ilmestynyt ”Things to come” -julkaisu lienee tuota perua.

1980-luvun lopun ja 90-luvun alun nousukiidossa, meihinkin tarttui yrittäjyyden henki: pitäisikö tuotteistaa oma osaaminen ja myydä se hyvään hintaan, näin kuvittelimme, markkinoilla, kun samaan aikaan aiempi vallankumouksellinen into ja usko sen toteutumiseen alkoi hiipua. Näin emme tehneet. Mieleeni jäi kuitenkin. Kai E:n avautuminen siitä, että hänen tavoitteensa, haaveensa tai unelmansa olisi päästä kansalliskirjaston johtajaksi. Pidin ajatusta suuruudenhulluna haihatteluna ja melkoisena itsekorostuksena. Samoin Kai E:llä oli jo silloin varsin vahva taipumus ”name droppailuun” - milloin missäkin  yhteydessä nousi nimi toisensa jälkeen kansakunnan kaapin päältä tai julkisuudesta.

Mutta näinpä vaan: hänestä tuli lopulta kansalliskirjaston johtaja (ylikirjastonhoitaja), kirjailija, monen keskeisen kulttuurivaikuttajan tuttu ja nyt käsillä olevan kirjan kirjoittamisen yhteydessä hänellä on ollut mahdollisuus kohdata nimihenkilöitä kasvotusten tai kirjallisesti, jututtaa nimihenkilön Donnerin lisäksi niin Matti Klingeä, Peter von Baghia, Antti Alasta, Anja Snellmannia, Olli Alhoa kuin montaa muutakin. Jutta Zilliacus ei ryhmään kuulunut ja siitä tämä närkästyi. Mutta niin närkästyi Kai E:kin FB-päivityksessään:  ei kiittänyt puuttuvan lähdeaineiston huomaamisesta tai kertonut syytä sen tipauttamiseen eepoksestaan.

Pääosin kirja on saanut suopean vastaanoton ja muiden kirjojensa ohella, toiminnastaan sananvapausasioissa ja virassaan, nostaa Ekholmin nimeksi muiden joukkoon, jos ei vertaiseksi, niin ainakin tapahtumiin kirjuriksi, ymmärtäjäksi ja sanansaattajaksi. Kirjailija imee veren kohteistaan, on eräänlainen drakula tai parasiitti. Ja eipä malta Kai E. olla nostamatta kirjan lopussa omaa agendaansakaan esille, sinänsä tärkeää aineistojen digitointia. Donner ei tähän tarkoitukseen ole ehkä paras keppi- tai Trojan hevonen, mutta varmasti ansaitsisi tulla otetuksi huomioon.

Parasiittikasvin tavoin Kai E. kietoo itsensä kohteensa ympärille, kietoo lonkeronsa, mutta ei kuristajakäärme tavoin tukahduta sitä, vaan jättää riittävästi ilmaa kohteensa ympärille. Donner on niin elinvoimainen (sic!) kohde, että kuristaminen tai tukahduttaminen ei onnistuisikaan. Siellä täällä
on kuitenkin mahdollisuus imeä elämän nesteitä ja hedelmöittää omaa tekstiä. En siis syytä tässä kullinlutkuttajaksi, mutta ilkeys täytyy käyttää, jos sen keksii, kuten Urho Kekkosen kerrotaan sanoneen. Donner ei tosiaan jätä kylmäksi, ei naisiaan tai yleisöään. Ylisanoja on vaikea hänen kohdallaan välttää, mutta liioittelua on sanoa, että kaikki meistä joko rakastaisivat tai vihaisilta häntä. Monelle hän on aivan liian etäinen hahmo, kaikesta huolimatta. merkittävä suomalainen persoona ja vaikuttaja. Kyllä. Mutta etäinen, niin myös minulle.

Miten Kai E:n kirja vertautuu muutamaan muuhun samantapaisen kirjaan. Walter Isaacsonin Leonardo Da Vinci -kirja on yliveratinen ja vertailu siihen olisi kohtuuton, vaikkakin kiinnostava. Jari Tervon Loiri. puolestaan oli nolostuttavaa luettavaa, vaikka Tervo kirjoittajana ja tarinankertojan on vielä monin verroin Ekholmia taitavampi. Riitta Kylänpään Pentti Linkola – ihminen ja legenda. -kirja on siistimpi, asiallisempi ja kokonaisvaltaisempi, mutta tylsä. Eli oikein hyvin tässä epätasaisessa sekasarjassa mennään. Mutta ansaitsisiko Donner kunnon biografisen opus mangan? Kyllä varmaan. Mutta sen laatiminen olisi kyllä todella iso työ, vielä mittavampi kuin käsillä oleva rapsodi tai potkuri. Kai E. rajaa kirjaansa luonnetta kritiikin ulottumattomiin monin tavoin ja asettaa esitykselle näin järkevästi rajansa.

Kirjan alussa odotin, milloin intro loppuu ja päästään asiaan. Monissa kohdissa asiaan päästiinkin, mutta usein asia vain esiteltiin. Huolella, sikäli kuin vaikutelmasta on kysymys, Kai E. dokumentoi tekstiä ja seuloo aineistoaan. Monin paikoin data muuttuu informaatioksi, joskus informaatio tiedoksi. Oivaltavia kielikuvia ja rinnastuksia on ylipursuavasti, mutta Jörn Donnnerin olemus ei aukene - ehkä siksi, että hän, kuten jokainen meistä, on yhteiskunnallisten suhteiden näyttämö, vääristävä tai särkynyt peili, teatterin hämärässä kellastunut valkokangas, johon parhaat päivänsä nähnyt projektori heijastaa filminauhan kuvia. Ääniraita rahisee, filmin kuljetus takkuaa. Digitointi auttaisi, mutta samalla se tosi alkuperäisen puutteet selkeämmin esiin. Rappio, rauniot ja nostalginen menneisyys palaisi hetkeksi ja asettaisi nykyisyyden omaan paikkaansa - menneisyyden tulevaisuudeksi.

Mulkerot

Ari Turusen Mulkerot - Patsaalle korotettujen suurmiesten elämänkertoja on kyllä silmiä avaava kirja. Se on musertavaa ja miksei masentavaakin luettavaa. Suurmiehet, ja huom. miehet, ovat tässä kirjassa poikkeuksetta murhaajia, teloittajia, julmureita, raakuuksiin syyllistyviä narsistisia, psykopaattisia ja/tai machiavellistisiä pimeän tien kulkijoita. Olipa kyse Aleksanteri Suuresta, Napoleonista, Lepold II:sta tai Che Guevarasta.

Turunen on pohjatyönsä kyllä tehnyt huolella, lukuja, päivämääriä, historian käännekohtia ja julmuuksien yksityiskohtia on dokumentoitu kiitettävästi. Ei hänen kuvauksiaan kuitenkaan elämäkerroiksi voi kutsua. Huolimatta siitä, että kohteet ovat mulkeroita, kuvaus on yksipuolisesti painottunut. Turunen oikoo historiaa ja henkilökuvausta. Myös mulkerot ovat ihmisiä ja juuri siksi myös mulkeroita. Parhaiten sen huomaa niistä tapahtumista ja henkilöistä, joista itsellä sattuu olemaan suhteellisen hyvää tietoa tai mahdollisuuksia asettaa heidän toimintansa laajempaan kokonaisuuteen. Tämä ei poista sitä Turusen korostamaa eettistä lähtökohtaa, että julmuuksien kohteeksi joutuneiden tuska ja kärsimys on ollut ja on tämän päivän mulkeroiden toimesta aitoa ja pysyvää, tuomittavaa ja paheksuttavaa. On hyvä muistuttaa humanismin perusperiaatteista, toimia tai yrittää toimia moraalisesti arvokkaasti ja pyrkiä edistämään hyvää elämää. Aika vähän tämänkaltaisia kirjoja on tullut luetuksi, eikä niitä ehkä kovin paljon jaksakaan lukea.

Syvemmälle ja perusteellisemmin, etenkin viime vuosisadan julmuuksiin ja niiden perustuksiin, voi tutustua Jonathan Gloverin erinomaisen kirjan Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistorian kuvauksia ja analyysia tutkimalla. Turusen kirjan lähestymistapa on suurmies-historiankirjoitusta, asiat selittyvät yksilöiden toimista, rakenteelliset seikat jäävät unhoon. Vaikuttavaa, mutta johtaa kyllä helposti harhaan historian ja nykypäivän arvioimisessa.

Patagonia, Patagonia

Kerroin ystävälleni lukevani Bruce Chatwinin kirjaa Patagonia, Patagonia ( ap.1977, suom. Leena Tamminen 1987) Kirjan minäkertoja tutkii Patagonian aluetta, sen historiaa ja asukkaita. Yllykkeenä on 1950 -luvulla, kylmän sodan aikana, brittikoulupoikien ajatus siitä, että tuo alue olisi maailman turvallisin paikka. Sinne voisi paeta atomisodan puhjettua. Ystäväni totesi, ettei nykyään ole maailman turvallisinta paikkaa, ei edes romanttisissa kuvitelmissa.

Ajatus on pelottava. Vai merkitseekö tämä vihdoin sitä, että yksikään meistä ei voi enää paeta, pakenemisen sijasta on siirryttävä taisteluun elämän puolesta ajasta ja paikasta riippumatta.

Chatwinin kirja on melko erikoinen yhdistelmä tutkimusraporttia, matkakirjaa ja seikkailua. Romanttisten kuvitelmien Patagonia osoittautuu hurjaksi paikaksi. Sinne on vuosien kuluessa paennut eri tavoin syrjäytyneitä ihmisiä, rikollisia, uskossaan vainottuja, taiteilijoitakin. Maan luonto on karu, kulkeminen on vaikeaa: Ensin sinne menee tie jota ei oikein voi tieksi sanoa, ja sitten sinne menee polku jota ei voi sanoa edes poluksi. Näin kertoja kulkee läpi omien muistojensa, maan todellisen ja kuvitellun historian, kuunnellen ihmisten tarinoita ja maastoa sekä esineistön todistusta kuunnellen.

Vapaus ei lisäänny, menimmepä mihin tahansa maailman kolkkaan. Tiet ja polut on kuljettu, paratiisi ja helvetti ovat tässä ja nyt.

Ihmisen kaksoiselämää

Paljon kiitosta saanut, syystäkin, televisiosarja Le Bureau - Vakoojaverkosto innosti lukemaan tuoreen tositarinan vakoilusta. Vakoojan erityisammattitaitoa on soluttautua peiterooliinsa kokopäiväisesti, elää käsikirjoittetua elämää. Komennuksen päätyttyä heidän pitää jättää omaksumansa identiteetti ja elämäntilanne taakseen. Koulutuksesta huolimatta on vaikeaa tai mahdotonta unohtaa kokemansa ja hylätä tärkeiksi muuttuneet ihmiset. He ovat siis omalla tavallaan näyttelijöitä tai tosielämän kirjan hahmoja.

Tästä Le Bureau -sarja ja nyt käsillä oleva kirja kertoo. Ne ovat molemmat hyviä kuvauksia ihmisten välisistä suhteista yleensä ja erityisesti myös työyhteisöjen toiminnasta, vaikka edustavatkin äärimuotoa epäilyksen, juonittelun ja petturuuden kulttuurista.

Ben Macintyre kertoo Vakooja ja petturi. Kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio (Atena 2020) kirjassaan lopulta KGB:n everstiksi kohonneen Oleg Antonovitš Gordijevskin tarinan. Gordijevski syntyi ja eli koko elämänsä vakoilun, urkinnan ja salaisten operaatioiden parissa. Ensin KGB:n palveluksessa ja sitten kaksoisagenttina siirtymällä Britannian ulkomaantiedustelu M16:n vakoojaksi peitenimellä NOCTON. Hän paljasti KGB:n ja Neuvostoliiton vakoilun ja politiikan saloja länsimaille kylmän sodan kuumina vuosina ja kirjan mukaan oli yksi niistä henkilöistä, jonka tietojen avulla kyettiin välttämään kylmän sodan aikaisen ydinsodan vaaran puhkeaminen. Osaltaan Gordijevškin toiminta nakersi Neuvostoliiton hallinnon uskottavuutta ja edisti näin Neuvostoliiton hajoamisprosessia. Lopulta Gordijevški jäi kiinni CIA:n petturin tietojen perusteella, pakeni  Moskovasta Suomeen  Sierran takakontissa brittitiedustelun salakuljettamana ja jatkoi Norjan kautta Britanniaan kesällä 1985. Tämän jälkeen hän toimi Brittien ja Yhdysvaltalaisten neuvonantajana ja elää eläkevuosiaan edelleen tiettävästi Britanniassa.

Macintyren kirja on vakuuttavasti ja kirjallisessa miellessä hyvin kirjoitettu. Jännittäviä tilanteita, aikaikkunoita, rinnakkaisia tapahtumakulkuja, henkilöiden välisiä vuorovaikutusuhteiden kuvauksia ja pikkutarkkoja yksityiskohtia riittää. Jonkin verran tekstissä on toisteisuutta, mutta toisaalta se auttaa lukijaa pysymään mukana monimutkaisissa operaatioissa. Macintyre on saman ongelman edessä kuin länsimainen tiedustelu oli KGB:n kanssa: toisaalta välillä organisaatio ja sen ihmiset kuvataan tehottomaksi, omaa etuaan ajavien "idioottien" koostumaksi, jossa vain muutamilla on inhimillisesti postiivisia ja kulttuurisia piirteitä, toisaalta KGB on murskaavan tehokas ja pystyy valvomaan kaikkia, ainakin Neuvostovenäjällä, mutta myös muualla. Melko luotettavasti Macintyre kuitenkin selviää, vaikka brittitiedustelun inhimillisyys, kunniallisuus ja sanasta kiinnipitäminen kuvataankin paikoin epäuskottavan ihanteellisesti rukoushetkineen ja kyynelten tirahduksineen. Draaman lakeja noudatetaan, narratiivi toimii.

Kirjaa - samoin kuin Vakoojaverkko-sarjaa (josta alkaa uusi 5.kausi 1.7.2020 Ylellä) - on kiinnostavaa lukea, koska sen käsittelemät asiat ovat tapahtuneet, jos ei aivan kokonaan niin pääosin, aikana jonka itse muistaa enemmän tai vähemmän tarkasti. Gordijevskin tapaus oli itseltäni pimennossa niin 1980-luvulla kuin vielä kauan sen jälkeenkin. Tässä lajityypissä todellisuuden, narratiivin ja kirjallisuuden suhteet asettuvat erityisen kiinnostavaan suhteeseen. Lukija ja katsoja pakotetaan arvioimaan omia tietojaan ja arvostuksiaan suhteessa kerrottuun. Macintyren retoriikka vetoaa "tämä on totta" lukutapaan, Le Bureau -sarjan alkutejksteissä muistutetaan siitä, että sarjan tapahtumat ovat fiktiota. Niin tai näin, kosketus todellisuuteen säilyy. Toisin kuin Faustilla, elävällä ihmisellä, olipa hän agentti tai ei, on rinnassaan vain yksi sydän.

JK. Gordijevski kuoli 86-vuotiaana maaliskuussa 2025.

Muistin muistolle

..., ja asetin ensimmäistä kertaa elämässäni maiseman muotokuvan edelle. (s. 436)

Miksi oikeastaan haluamme muistaa menneen? Katsoa valokuvia, kirjoittaa historiaa, penkoa sukumme varhaisia vaiheita? Uskoa, että tämä tässä on tallentamisen arvoista, jos ei nyt, niin vuosien kuluttua?

Mari Stepanova on kirjoittanut oivaltavan kirjan Muistin muistolle. Galja-täti on kuollut, jäljelle on jäänyt huoneisto täynnä vanhoja esineitä, pepereita, merkillisiä kapineita, valokuvia.

Mutta valokuvan mekanismi ei pyri olevaisen säilyttämiseen. Sen logiikka muistuttaa enemmän näytteiden keräämistä jälkimaailmalle tai avaruusolennoille: todisteita ihmiskunnasta, kaikkein parhaimman antologiaa ... Mona Lisa, Shakespeare, sikari tai iPhone, Kalašnikov, penisiliini. Tämä kaikki muistuttaa egyptiläisiä hautauksia, jotka ovat kuin tilavat matkalaukut pakattuna täyteen kaikkea välttämätöntä.

Stepanova päättää kirjoittaa sukunsa historian, mutta monet asiat jäävät vaille vastausta. Valokuvissa katse kohtaa tuntemattomattoman. Tai tunnettun, mutta kuvat eivät kerro mitään, katsoja ja kirjoittaja kertoo, luo näiden näytteiden pohjalta tarinaa, kuva jää mykäksi. Katsottuaan kuvia tarpeeksi, voi päätyä ajatukseen, että unohtaminen on olemisen alku. Miksi ihmeessä emme jätä isoisiä ja isomummoja  albumin sivulle laatikon lepoon? Monasti he eivät edes elinaikanaan halunneet muistaa kaikkea tapahtunutta.

Stepanova kirjoittaa suvun historiaa, juutalaisten asettumista Venäjälle,  vainoa ja eristyneisyyttä, aikaa ennen Neuvostoliitoa, sen aikaan ja sen jälkeen. Samalla metakertomus avaa tarinan syntyä, sen edellytyksistä, viittaa oppineesti niin kirjallisuuteen, kuvataiteeseen, Venäjän poliittiseen historiaan kuin feministiseen teoriaan ja käytäntöön. Kirja on melkoinen keitos ja runsaudensarvi, paikoin hieman puuduttavakin yksityiskohtineen, mutta kaikkinensa säihkyvä ja säteilevä, ajattelua herättävä, koskettava kuvaus aikamme venäläisen älymystön pyrkimyksestä kehittää ymmärrettävä kuva historian pimeästä negatiivista tai saada kuvien pikselit sellaiseen järjestykseen, että suunnistaminen tulevaisuuteen olisi mahdollista.

Menneestä jää, kaikesta tallentamisesta huolimatta ja nykyään entistä enemmän sen vuoksi, pirstaleinen kuva. Jos emme näe kauneutta ihmisen katseessa, jäljelle jää vielä maisema. Tarinan kauneus on katsojan silmässä.

Giordano tarttuu tartuntaan

Italialaisen kirjailija Paolo Giordanon haastattelu HS:ssa 17.4.2020 oli kiinnostava. Hän oli tarttunut ajan haasteeseen ja kirjoittanut meneillään olevasta pandemiasta kirjan, samantien suomennetun Tartunnan aikaan. Kirja oli kuitenkin pettymys, vaikkakin puolustaa toki paikkaansa dokumenttina tästä ajasta.

Olen lukenut Giordanon suomennetun esikoiskirjan Numeroiden yksinäisyys. Siinä samoin kuin nyt julkaistussa kirjassa ilmenee hyvin hänen koulutuksnsa fyysikkona. Giordano on mieltynyt lukuihin ja korona-raportissaankin hän malttaa huolella aluksi tarkastella koronaviruksen tarttumisen matemaattisia malleja, tilastoja ja niiden pätevyyttä. Pääasiassa kirjassa toistetaan anti-koronatoimien vaatimia pidättyväisyyksiä ja kärsivällisyyttä, mikä on kyllä perusteltua. Tärkeää on myös varoittaa tulevasta ja siitä, miten tämä ja tulevat kriisit vaarantavat globalisoituvan maailman perusrakenteet ja kulttuurisen kehityksen. Paikoin hienosti hän kuvaa myös ajan sykkeen rytmihäiriöitä. Kuva tulevaisuudesta on synkkä ja mahdollisesti tosi.

Kiinnostavinta kirjassa on kuitenkin kuvaukset italialaisten reaktioista koronaan ja myös eräisiin muihin aiemmin ilmenneisiin haasteisiin (mm. oliivipuiden taudit). Tästä olisi lukenut enemmänkin. Jostain syystä pientä ärtymystä herätti Giordanon saarnaava tyyli, pyrkimys osallistua koronakriisistä selviytymisen sielunmessuun, järkevään tiedepohjaiseen diskurssiin vastakohtana ”kansan” tunnepohjaiseen reagointiin. Tästä huolimatta kunnioitettava pyrkimys antaa panos haastavaan tilanteeseen.

Jäähyväiset uskonnolle - kohti henkisyyttä

Jätin jäähyväiset uskonnolle jo viisikymmentäyksi vuotta sitten. Minut on kastettu, rippikoulu on käyty ja herran ehtoollinen nauttittu kerran ja vain kerran. Pakanaa minusta ei saa tekemälläkään, en minä itse eikä kukaan muukaan. Kirkostakin erosin heti 18 v. täytettyäni. Tehtyäni pesäeron uskontoon katsoin kuitenkin viisaaksi olla liittymättä "taistelevaan ateismiin" tai muutenkaan kiihkoilla uskonasioissa. Kantaani voisi kutsua post-ateismiksi, aivan kuten Timo Airaksinen nimeää omaa suhtautumistaan uskontoon ja hengellisyyteen kirjassaan Jäähyväiset uskonnolle. Henkisyyden puolustus (Bazar Kustannus Oy, Helsinki 2020). Airaksisen tavoin ihmettelen ja jätän uskonnon silleen, ainakin melkein, mutta samaa huvittenuisuutta, jonka Timo A. itselleen sallii, en oikein tavoita. Uskovaiset ovat filosofien tavoin purjehtijoita totuuden myrskyisellä merellä. Leikki on siitä usein kaukana, mutta sijansa saakoon.

Kirja on raikas, railakas ja pilke silmässä kirkastuu sitä lukiessa. Airaksinen on armoton tarinankertoja ja päästää itsensä valloilleen, poikkeaa joskus sivupoluille, mutta palaa aina keskeiseen teemaan. Miten elää henkistä elämää maailmassa, jossa hengellisyys tunkee oppejaan, käsityksiään, arvojaan, uskomuksiaan, rituaalejaan, valojaan, sotiaan, virsiään ja muita rituaaleja ovista ja ikkunoista, pyrkii juurruttamaan, täällä meillä Suomessa ja muuallakin, kristillisiä arvoja elämän perustaksi niin koulussa, armeijassa, valtiollisissa menoissa, häissä ja hautajaisissa, kasteessa, puhumattakaan kirkosta instituutiona pappeineen ja muine virkailijoineen?

Airaksinen erottaa tiukasti henkisyyden ja hengellisyyden: Henkinen ja henkistyminen, kuten henkinen elämä ja henkisyyden kokeminen, merkitsevät suuntautumista aineellisesta maailmasta, yhteiskunnasta ja ihmisistä kohti jotain korkeampaa, olennaista, tuonpuoleista ja suuremmoista ilman, että antaisi sille muodon ja loisi siitä kuvan. (s. 25) Monissa uskonnoissa kuvan tekeminen on kyllä kielletty, mutta hengellisyys jatkaa mielikuvituksen voimin kohti tuonpuoleista, mystistä ja mysteeriä, pyrkii ratkaisemaan ratkaisemattoman, luo uskonnon, kirkon, jumalan ja jumaluuden, valemaailman vailla vertaa. Ihmisen mieli ei hevin taivu ajatukseen tuntemattomattomasta, rajan tuolla puolla olevasta, siitä mistä emme voi nähdä tai kokea, jota emme saavuta rationaalisin tai josta emme saa muillakaan keinoin saada varmaa varmuutta. On vaikea hyväksyä, että joskus kaikki päättyy. Ikuisen elämän ajatus lohduttaa.

Itselleni ajatus jumalasta, jumalista tai Jumalasta kaatui ja kaatuu helposti, monen mielestä ehkä liiankin helposti: jos jumala on kaikkeus, kaikkivoipa, taivaan ja maailman luoja eikö hän samalla ole ei-mikään, nimeämätön, hän josta ei voi puhua, nimetä. Hegeliä lukieassani juuri tämä viehätti hänen dialektiikassaan: olemisen ja ei-olemisen identiteetti, josta kaikki alkaa ja johon kaikki päätyy. Werdenin-prosessi käynnistyy. Logiikan tiede, hengen fenomenologia. Airaksinen ei Hegeliin viittaa, ei ehkä koskisi tikullakaan, hänen filosofinen kotinsa on muualla ja oikea kotikin on Vaasassa, josta ponnistettaan erilaisin eväin.

Airaksinen on sujuva kirjoittaja ja oiva retoorikko. Usein hän tyytyy myös, joskin ehkä kieroa vaatimattomuuttaan (!) toteamaan, että ei tiedä tai ymmärä mistä on kysymys. Mutta näinhän se on. Tunnen itsekin lukuisia ns. tapakristittyjä, muutamia uskossa olevaa tosikristittyä ja joitakin "vierasuskoisia". Jotkut heistä varsin fiksuja ihmisiä. En kuitenkaan millään jaksa ymmärtää miten heillä on otsaa heittäytyä Jumalan ja uskonnon huomaan. Ei vaikka näen heidän onnellisen ilmeensä ja uskonsa autuuden. Tunnen myös ateisteja, jotka jaksavat jatkuvasti ihmetellä ja kamppailla uskon ja uskonnon asioiden piirissä, vierailla kirkoissa, ihailla niitä ja samalla vihata sitä vahinkoa, jota uskonto ja uskonnot maailmaan tuovat ja ovat tuoneet. Väitteeni on, että en voi tietää olisiko maailma parempi ilman uskontoa, vaikka uskon niin, mutta se ei oikeuta päättelemään, että maailma uskontojen kanssa on paras mahdollinen maailma. Uskonnot ovat kuitenkin olemassa omalla tavallaan ja miksi näin on, siihen Airaksinen antaa mainioita vihjeitä.

Kirja on ensimmäinen osa trilogiasta. Toinen osa käsittelee vanhuutta, vanhenemista ja vanhustenhuoltoa, kolmas seksiä. Tätä ensimmäistä voi kyllä suositella kaikille luettavaksi. Kiinnostavaa olisi kuulla miten siihen suhtautuu Airaksisen kanssa eri linjoilla oleva. Itselleni kirja oli terapeuttista luettavaa, sen verran vuosien mittaan on korvennut pakollinen osallistuminen erilaisiin valtakulttuurin uskonnollisiin rituaaleihin ja menoihin. Niitä ei voi välttää helposti loukkaamatta tuota itsestään selvänä pidettyä kristillis-mustaa perinnettä, eikä oikein halua tai jaksa teutaroida sitä vastaankaan. Ylimielisesti on helpompi ajatella antavansa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä tai oikeastaan ymmärrä, mitä tekevät. Uskonto on kansan oopiumia murheen laaksossa, ei siis vain pappien tarjoamaa oopiumia kansalle. Uskontoa henkisempiä asioita on  tarjolla ja tekemistä riittää.

Tyhjää ei kannata täyttää mielikuvitusolennoilla. Tyhjä on tyhjää vaikka voimme ihmisinä (onneksi) kuvitella sitä, tätä ja tuota. Mutta vaarallinen sivuluisu alkaa, kun sekoitamme toden ja mieleikuvituksen luomat. Vai onko myös niin, että filosofia on oppineen eliitin tapa älyllistää ja vieraantua herran armosta?

Uinuvia muistoja

Patrick Modianon Uinuvia muistoja on suppea, vain 117 sivua ja nekin melko isolla fontilla ja väljästi taitettuna. Kirja kuuluu kuitenkin sarjaan ”pieni loistava timantti” tai jos ei aivan timantti, niin ainakin helmi tai kultahippunen.

Jean D. johdattaa kävelylle halki Pariisin ja halki nuoruutensa vuosikymmenten tuntemiensa naisten välityksellä. Muistelu kulkee harhailleet, eksyen, sanat ovat selkeitä, lauseetkin vain tunnelma ja muistin harsoinen hapuilevuus synnyttää kuin ylivalottuunen kuvan tai repeileen haalistuneen polaroidin. Samalla ajastaan jääneen, nostalgisen, mutta tyylikkään.

Miellyttävä kirja lukea, muta ei yllä Jotta et eksyisi näillä kulmilla teoksen intensiteettiin ja vaikuttavuuteen.

Oliven tarina

Katsoin aikoinani HBO:n mainion neliosaisen minisarjan Olive Kitteridge (valmistunut 2014). Sarjan ja nyt käsillä olevan kirjan nimihenkilö, Olive Kitteridge, on eläköityvä opettaja, koulunsa pelätyin, suorasukainen, oikukas, kitkerä ja katkera, ilkeäkin. Hän on kiltin Harryn aviopuoliso ja ainokaisen poikansa Christopherin äiti. Poika on lopulta se, joka niin kirjan kuin Oliven elämän lopputaipaleella, saa Oliven näkemään, edes hiukan, omien sanojensa ja toimintansa ikävät seuraukset elämänpiirissään ja omassa elämässään. Moni kärsii, mutta niin kärsii Olive Kitteridge itsekin, valtaosaltaan ymmärtämättä kärsimyksensä, vihansa ja ahdistuksensa syytä, itseään ja suhdettaan maailmaan. Poika Christopher toteaa, ilmeisesti omaa terapeuttiaan lainaten, ahdistuksen synnyn olevan vihassa. Olive vihaa yksinäisyyttään, mutta vielä enemmän hän vihaa muita ihmisiä ja maailman menoa. Hänen vihansa kohdistuu usein muihin, mutta myös omaan itseen ja elämään kaiken kaikkiaan. Itselleen hän vakuuttaa rakastavansa oppilaitaan, puolisoaan Harrya ja poikaansa Christopheria. Kirja on järkyttävä kuvaus siitä, miten hukkaan heitetyt mahdollisuudet rakkaudessa katkeroittavat, sokeus omien toimien seurauksista siirtää epäonnen perinnettä eteenpäin ja kylvää tuskaa. Vanhemmat odottavat lapsestaan omien unelmiensa toteuttajaa ja oman elämänsä täydellistäjää ja lopulta, kun nuo toiveet eivät toteudu, syyllistä oman elämänsä katkeruudelle.

Strout onnistuu kuvaamaan amerikkalaisen yhteiskunnan pakkopaitoja hienolla tavalla, opetukseksi ja osviitaksi, eikä vain henkilökohtaiseksi rakennusaineeksi itse kullekin, vaan myös kulttuurisen kurimuksen välttämiseksi. Oliven vanhuuden kuvauksessa on samalla lohdullisia piirteitä. Strout sanallistaa humaanin tarkastelun ylivertaisuuden yli poliittisten erojen. Inhimilliset heikkoudet eivät noudata poliittisia rajoja. Yhdysvaltojen demokraattien ja republikaanien sinänsä terävästi kuvatut erot kirjan loppupuolella, jäävät oikeutetusti humaanisen tarkastelun varjoon. Kirjan tunnelma ei kaikesta huolimatta ole synkän ja myrskyisän syyspäivän, vaan enemmin viiltävä ja kuulas, terävä kuvaus elämän hylkäävästä ja hylkäämästä naisesta, äidistä ja puolisosta puskemassa päin vaikeuksia ja lopulta pilkahdus siitä, miten koskaan ei ole liian myöhäistä sanoa elämälle kyllä, kaikesta huolimatta. Strout ei ole sentimentaalinen, mutta empaattinen.

Stroutin kirjaan perustuva sarjan päähenkilöä Olive Kitteridgeä on, kirjan mainostekstin mukaan, ”helppo rakastaa, vihata ja sääliä”. Sääliä en tuntenut, myötätuntoa kyllä, nyt kirjan lukemisen jälkeen entistäkin enemmän. Lyhyesti sanottuna: erinomainen tv-sarja ja vielä loistavampi kirja.

Keidas kauheuden ja tylsyyden keskellä: Bolaño: 2666

...tiedemiehet tietävät, että kaikki luvut ovat vain arvioita. Parhaat fyysikot, matemaatikon, kemistit ja kustantajat tietävät, että kaikki on pelkkää hapuilua pimeässä. (Herra Bubis, kirjan henkilö, s. 900)

.


On uskomatonta, että Cervantesin, Dostojevskin, Musilin, Kafkan, Döblinin, Mannin ja Joycen jälkeisenä aikana voi syntyä jotain näin oivallista. Bolañon nimen voi arvelematta lisätä tähän listaan, tämä ja hänen Kesyttömät etsivät teoksensa osoittavat uskomatonta taituruutta ja syvällistä elämän ja kirjallisuuden ymmärtämystä. Romaanitaiteen elämä ei päättynyt Karamatsovin veljiin tai Thomas Mannin Faustukseen. Ikätoverini Bolaño otti haasteen vastaan ja onnistui.

Roberto Bolañon 2666 on keidas kauheuden ja tylsyyden keskellä.  Julkaistu  on petetyn testamentin  tulos. Kirjailija kirjoitti viisi romaania ennen lähestyvää kuolemaansa ja ilmoitti tahtonaan, että kukin kirja julkaistaisiin vuoden välein. Näin hän uskoi turvaavansa perheelleen toimeentulon. Perikunta päätti toisin, ja niin meillä on luettavana järkäle, opus magna, 977 sivua tekstiä  ja jälkisanat. Hyvä näin, sillä teksti valaisee pitkään, kuin tähti jonka valo ulottuu tulevaisuuteen sen itsensä jo kuoltua.

Kirjan pakopisteenä on vuosi 2666, jolloin kaikki (nykyinen?) on unohdettu ja haudattu, hautausmaalle, joka kylpee syntymättömän lapsen silmäluomen alla, tyynessä nesteessä. Keskeisenä tapahtumien paikkana, jossa kirjan teemat ja tapahtumat tavalla tai toisella risteävät, on kuvitteellinen Pohjois-Meksikolainen kaupunki Santa Teresa. Sen esikuva on Meksikon todellinen "murhapääkaupunki", Yhdysvaltojen rajan tuntumassa oleva Ciudad Juárez, jota pidetään monien lähteiden mukaan yhtenä maailman vaarallisimpana urbaanina keskuksena.

Bolañon kirjaa voi lukea "kauhun keitaana keskellä tylsyyden aavikkoa" ( kirjan motto, Charles Baudelaire), mutta nykyinen kauhu Meksikossa ja maailmassa tekee siitä kyllä keitaan kauheuden ja tylsyyden keskellä. Etenkin neljäs kirja on tyrmäävä ja musertava loppumattomalta tuntuvine kuvauksineen sarjamurhaajan tai -murhaajien uhrien tapauksista: nuoria naisia murhataan, raiskataan brutaalisti ja hylätään Santa Teresan kujille ja joutomaille. Rikolliset, epäillyt ja todennäköiset syylliset pääsevät pälkähästä, jos sitten eivät satu murhaamaan toisiaan. Poliisi, poliitikot, vankilat ja myös journalistit kieppuvat korruption, köyhyyden ja kaoottisen todellissuuden tornadossa vailla suuntaa tai näkymää paremmasta. Rikollisuudella rikastuneetkin sekoittavat päänsä ja elämänsä omilla maalaisrancheillaan pakoillessaan virkavaltaa ja kilpailevia rikollisklaaneja.

Kirjassa on myös suvantovaiheensa, alkupuolen kirjallisuustieteellinen ja -tutkimuksellinen avaus melko perinteisin henkilödraamoin kerrottuna, lukuisat pienet kauniit kuvaukset mitä erilaisimmista elämän pienistä ja suurista asioista, syvältä ja pinnalta.

Roberto Bolaño on epäilemättä yksi hienoimmista kirjoittajista, sujuva, ajatuksiltaan terävä, huumorintajuinen ja armoton kertoja, jonka juttua kuuntelee ja ihailee, vaikka aina ei oikein ymmärrä miksi ihmeessä tämä tai tuo tarina on otettu mukaan. Kirja on  lavea ja avoin teos, jossa kohtaa kaiken, mikä meitä pelottaa, kauhistuttaa ja musertaa. Tekstissä myös viitataan Bolañon tavoitteisiin ja estetiikkaan. Teoksen tulee olla kuin taistelu, joka haavoittaa, saa veren virtaamaan ja "löyhkän leyhymään" - muotoilu on mukaelma kirjan yhden henkilön, Amalfitanon luonnehdinnasta, jossa hän vertaa suppeita ja näppärästi rakennettuja romaaneja (kuten Melvillen Bartleby tai Kafkan Muodonmuutos) uskaliaampiin romaaneihin kuten Moby Dick tai Oikeusjuttu.

Bolañon tekstin lukemiseen kannattaa varata aikaa. Kirja ei ole helppo ja eri osat vaihtelevat paljon teemoiltaan ja kerronnan tavaltaan ja tarinoiden välisiä yhteyksiä on vaikea hahmottaa, aivan kuten elämässä ja maailmassa muutoinkin. Kirjan kattavuus jäljittelee elämää, mutta ei yksi yhteen, vaan luovasti tyypitellen luomalla uraa virtaavan veden lailla lukijan omaan kokemusmaailmaan. Teksti ei ole hiljaa virtaava Don tai Dnepr, usein kuin sortuva kallio tai soramontussa laittama. Kun kirjan vihdoin saa päätökseen, ja kirjassa on toki myös melko vaativia tai pitkiä jaksoja kuljettavansa, sen soisi jatkuvan, vai pitäisikö lukeminen aloittaa alusta. Kirjan rakenne osoittautuu kehämäiseksi tai spiraaliksi. Lukija palkitaan sekä jatkuvana kirjallisella taituruudella, että panoramaattisena heijastuksena maailmasta, jossa elämme päivästä päivään, aina ja edelleen, kunnes eräänä päivänä kaikki päättyy.

Mukana Ishiguron unessa

Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti (ap. 1995, suom. 2019) yllätti ja hämmensi. Luin kirjaa, yli 650-sivuista opusta, alusta, odottaen, milloin oivallan mistä on kysymys. Vielä sadannen sivun kohdalla näin ei tuntunut tapahtuvan ja vähän ennen puoltaväliä aloin pelätä, ettei teos varmaan  avaudu ja lopussa toivoin, että se jää avoimeksi mieltä lannoittamaan. Teksti piti otteessaan tiivistyvästi, mutta ei avautunut, sitoi ympärilleen. Ishiguro onnistuu siinä, missä suurin osa meistä epäonnistuu. Hän ei pelkästää vaikutu omasta ”unestaan”, vaan kertoo vakuuttavasti ja vaikuttavasti lukijalle ajallisesti ja paikallisesti epävakaasta maailmasta, liikaa psykologisoimatta ja samalla sitoo pienin viittauksin tarinan euroopan kulttuurihistoriaan, poliittisiinkin tapahtumiin ja lukijan omaan maailmaan.

Hain apuja kirjan ymmärtämiseen muutamasta kritiikistä ja jopa analyyttisimmista tutkimuksistakin. Niissä kerrottiin, että Ishiguro pyrki näyttämään osaamisensa kriitikoille, verrattiin kirjaa Kafkan Linnaan ja pohdittiin kerronnan epäjatkuvuuksia, toistuvia perhe- ja parisuhdemuotoja. Itselleni tuli mieleen, varsinkin kirjan alkupuolella Haruki Murakami, kirjailija johon olen kyllä Ishiguroa ennenkin verrannut, mutta en niinkään tyylillisesti. Ishiguro on tähän kirjaan mennessä esittäytynyt minulle perinteisempänä kertojana aiemmissa teoksissaan. Muistini mukaan alotin Ishiguron lukemisen mestarillisesta Pitkän päivän ilta (ap. 1989, suom. 1990) ja jatkoin siitä taaksepäin erinomaisiin Silmissä siintävät vuoret (ap.1982, suom. 1984) ja Menneen maailman maalari (ap. 1986, suom. 1988). Vuonna 2002 suomennettiin Me orvot (ap. 2000). Luin sen, mutta se jäi jollain tavalla sekavaksi mielessäni. Ole luonanani aina (ap. 2005 suom. 2011), jonka perusteella on tehty myös Mark Romanekin ohjaama samanniminen erinomainen elokuva vuonna 2010, oli jälleen täysosuma. Yösoittoja ilmestyi suomeksi 2011 (ap. 2009) ja nyt käsillä olevaa teosta edelsi 2016 suomennettu varsin oivallinen Haudattu jättiläinen (ap. 2015)

Surullisen pianistin päähenkilö, kuuluisa ja menestynyt pianisti, herra Ryder, saapuu esitelmöimään ja esiintymään saksalaiseen kaupunkiin. Hän tutustuu kaupungin yhteisölliseen tilanteeseen, tapaa kaupungissa asuvan poikansa Brunon ja vaimonsa (?), keskustelee tapahtuman järjestäjän, hotellin johtaja Hoffmanin perheen ongelmista, sekaantuu juopon ja nyt maineensa palauttamiseen pyrkivän kapellimestari Brodskyn kariutuneen parisuhteen selvittelyyn, kuuntelee kaupungin kantajien ongelmia. Hänellä on oman käsityksensä mukaan jatkuvasti kiire valmistautua puheeseensa ja esitykseensä, mutta toistuvasti hän ajautuu sivupoluille. Aikataulut eivät pidä, matkalla tapaamisiin hän eksyy, ei löydä oikeaa ovea tai unohtaa mennä lupaamiinsa kohtaamisiin, lehdistövastaanottoihin, gallerioiden avajaisiin tai tapaamaan ajallaan poikaansa. Tunnelma on painajaismainen, aikataulut, aika itse ja paikat venyvät ja taipuvat. Painajainen ei kuitenkaan tuo minulle mieleen ensisijaisesti Kafkaa, ennemminkin David Lynchin ja jossain määrin myös Andrei Tarkovskin elokuvat.

Paikoitellen kirja on hauska musta komedia, välillä taas yllättävän suorasukaista  mielenmaiseman syväluotausta.

Herkullisesti kirjan tapahtumat ja kuvaukset alkavat muistuttaa omia aiempia uniani ja kirjan tapahtumat tunkeutuvat ja kertautuvat oman mieleni yöpuolella. Valmistautumista johonkin esitykseen, luentoon, puheeseen. Valmistautumista johonkin josta ei koskaan tule valmista, kaikki menee oudolla tavalla mutkalle, vääristyy. Pyrkimystä ja hyvää tahtoa löytyy, mutta kuitenkin ajaudutaan sivupolulle, epäolennaiseen, muiden vietäväksi.

Kirjan tultua päätökseen olen mielissäni lukukokemuksesta, vaikka se oli haastava tai sen tähden. Jos Pitkän päivän illasta ja Ole luonani aina teoksista on helppo sanoa niiden olevaan mestariteoksia, Surullinen pianisti on sitä myös, mutta eri sarjassa. Ishiguro onnistui siis yllättämään ja näitä yllätyksiä toivoo lisää.

Ensimmäinen nainen

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen ristiriitaistaa mielen.  Epäilemättä ja arvelematta kirja on hyvä, hyvin kirjoitettu, kielellisesti kaunis ja selkeä, aihepiiriltään tärkeä, ehyt. Samanaikaisesti en erityisesti pitänyt siitä. Eheys on liiallista, sisäinen jännite jää laimeaksi, intensiteetti kärsii. Myönteisen myötäelämisen sijaan mieleen nousee enemmänkin surkuttelu ja ikävä tunne siitä, että kirjassa esitetty vaatimattomuus ja uhrautuvaisuus nousee vastoin parempaa toivoa, urheudeksi, kohtaloksi, joka on vain tyynesti hyväksyttävä.

Venho onnistuu rakentamaan kirjan hyvin. Ensimmäisen naisen, Sylvi Kekkosen, sisäinen maailma avautuu hänen omalla äänellään dialogissa lähipiiriin, erityisesti keskusteluissa Marja-Liisa Vartion kuvitteellisen hahmon kanssa. Essi Renvallin pohdinnat veistoksensa mallina olevasta Sylvistä luovat etäisyyttä ja karakterisoivat päähenkilöä osuvasti. Henkilöä valaistaan niin sisältä kuin ulkoa ja monesta suunnasta. Kirjansa jälkisanoissa Venho kertookin kirjan taustalla olevasta perusteellisesta taustatyöstä.

En ole ollut Sylvi Kekkosen ihailija ennenkään, mutta sympatiaani häntä kohtaan ei tämän myötä juurikaan kasvanut. Epäilemättä Kekkonen, Urho Kekkonen, ei monista presidentillisistä ansioistaan huolimatta, ollut millään tavalla suuri ihminen aviopuolisona ja kohteli kanssaihmisään usein vallan ja vain vallan näkövinkkelistä. Samasta vinkkelistä Sylvi-puoliso oli uhrautuvan alistuva ja samalla vallastaan ja asemastaan salaisesti nauttiva henkilö. Hauraudessaan ja heikkoudessaan hän oli vahva vaikuttaja ja uskoi, siis tämän romaanin todistusvoimalla, antavansa uhrinsa suurmies Kekkosen ja Suomen hyväksi. Taitaa kuitenkin olla niin, että joka itsensä alentaa, se itsensä alentaa. Puoliso, jos ei ole puolet, on aina kuitenkin osa jostakin. Vähemmistö-osuus kokonaisuudessa "Urho Kekkonen" on sekin paljon.

Kirjassa Venho onnistuu myös kuvaamaan äitiyttä hienolla tavalla ja samalla myös osoittaa miten vaikeaa on luoda sopiva suhde äitinä olemisen ja siitä irrottautumisen välille. Huomata, että kaikesta huolimatta äitiys on vain yksi osa ihmisenä olemista.

Kirjalla on siis ansionsa ja ymmärrän, miksi sitä voi pitää erinomaisena kirjallisena tuotoksena. Moni voinee pitää siitä myös sisältönsä vuoksi empaattisena.  Yksi tapa on myös nähdä se menneen ajan kuvauksena ja kirjan vanhahtava tapa kuvata asioita on valittu aihetta kunnioittaen vanhahtavasti.

Murakami: Tanssi tanssi tanssi

Haruki Murakamin Tanssi tanssi tanssi on alunperin julkaistu japaniksi yli 30-vuotta sitten (1988), mutta ilmestyi vasta nyt Antti Valkaman kääntämänä suomeksi 2019. Kirja on taattua Murakamia - sujuvaa, realismin ja mystisen rajapinnoilla liikkuvaa, runsaasti tuotemerkkellä koristeltua ja musiikkikappaleilla säestettyä proosaa. Teos on jakoa aiemmalle, Suuri lammasseikkailu -teokselle.

Suuri lammaseikkailu oli hämmentävä lukukokemus (ks. blogikirjoitusta vuonna 2014). Nyt useita Murakameja myöhemmin tämä jatko-osa ei niinkään. Lukemisen kuluessa kyllä hiipi mieleen, miksi ylipäänsä luen Murakamia? Ehkä siksi, että se on helposti luettavaa, näennäisfilosofista vain siinä määrin, että joutuu hieman pohtimaan, onko pinnan alla sittenkin jokin syvempi taso. Leikitteleekö Murakami vain todellisen ja tuonpuoleisen suhteella ja kulkemimahdollisuuksilla niiden välillä vai tulisiko ymmärtää ne pelkästään päähenkilön, vähän yli kolmekymppisen nuorenmiehen, pään sisäiseksi liikkeeksi. Murakamin teksti on joskus "tosi pöljää", mutta myös usein yksinkertaisen selkeää havainnointia "kehittyneen kapitalismin" toimintatavoista ja järjettömyyksistä. Urbaani elämänmeno esittäytyy unelmineen ja  kauheuksineen kaupallisena oravanpyöränä, joka vieraannuttaa ihmisten luonnosta, toisista ihmisistä ja itsestään.

Murakami viljelee myös itse-ironiaa kuvailessaan kirjassaan kirjailija Makimura Hirakua ja hänen tuotantoaan: kolmen teoksen jälkeen kirjailijan luovuus on kokonaan kadonnut ja hänen uransa syöksyy edestakaisin pohjamudista avantgardistisiin kokeiluihin.

Monet asiat ovat tässä maailmassa ihan kivoja. Murakami kuuluu niihin. Oikeastaan on ihme, että häntä on veikkailtu nobelistiksin. Sitä hän ei kuitenkaan ansaitse, vaikka kelpo kirjoittaja onkin.

Teksti, tuska ja nautinto

Lucia Berlinin teksteien lukeminen on vierailu tuskien temppeliin. Temppelin seinällä voi katsoa elämänkamppailuun naulittuja ihmisiä, arjen pyhimyksiä. Tekstiä mielessään toistaessaan lukee pitkän ripin ja rukouksen, myötäelää ja kokee tuskaa ja jos armahtaa itsensä, kokee puhdistautuvansa. Sieltä voi myös tulla ulos raikkaseen ilmaan, kulkea kirjallisen hautausmaan kautta ja kohottaa katseensa taivaalle, nähdä pääskyjen lentävän korkealla, sateen laskeutuvan tai myrskyn pauhaavan. Kokea kauneuden. Kaikesta huolimatta. Armottomasti, julmasti, rakastaen.

Berlinin yksi kertojaminä ymmärtää kanssakulkijaansa vasta kun huomaa olevansa hänen kaltaisensa. Kyseisessä tarinassa kertoja ymmärtää enonsa toimintaa vasta, kun on itse hänen laillaan alkoholisti. Itse Berlin, alkoholisti hänkin, kykeni irrottautumaan omasta alkoholismistaan, katsomaan sitä etäältä ja kirjoittamaan siitä. Näin hän teki monille muille kokemuksilleen. Kertoi ne punomalla ylivertaisen hienosti korkeaa ja matalaa, pinnallista ja syvällistä.  Elämänmakuista kirjallista taituruutta.

Lucia Berlinin Siivojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia, kertoo osittain samoja tarinoita, joita on ollut kahdessa aiemmin lukemassani kokoelmassa. Joissain tapauksissa sama tapahtumankulku kerrotaan tarinan toisen henkilön näkökulmasta. Karheutta ja kauheutta tarinoissa riittää, yksityiskohtaisia kuvauksia ja tragikoomisuutta. Tarinoiden ahdistava kauheus on kerrottu niin hyvin, että lukijan kokema tuska ylittyy tekstin ja kielen kauneuden lukemisen nautinnolla. Tarina ja kieli pitää otteessaan. Se on osoitus erinomaisesta kertomisen taidosta. Lukija jaksaa lukea tukehtumatta kirjoitettujen henkilöiden ahdistukseen. Lisähappea on tiedossa viimeistään jokaisen tarinan lopussa tai joskus myös yksinkertaisesti siinä, että tarina tai kohtaus päättyy, juuri ennen kuin lukija kääntää katseensa muualle.

Myönnettävä on, että nyt kolmatta Berlinin taidonnäytekokoelmaa lukiessa, paikoin on toiston tuntua. Se on helppo antaa anteeksi. Nämä kertomukset ansaitsevat tulla kuulluksi. Ne muistuttavat sekä ihmiselon ankeudesta ja toivottomuudesta, että osoittavat kirjallisen kuvauksen voimaa. Tekstit antavat toivoa niiden puolesta, joilla toivoa ei ole tai jotka eivät aina näe toivoa elämässään.

Berlin on myös siinä mielessä oiva kirjoittaja, että useisiin teksteihin sisältyy metatekstiä. Kertoja antaa vihjeitä siitä, miten tekstiä tulisi lukea tai miten tarina mahdollisesti päättyy. Mutta sepä päättyykin aina tavalla, jota ei voi ennakoida. Suoraakin kirjoittamisen oppia tekstissä on. Yhdessä tarinassa ollaan vankilan kirjoittajapiirissä, opettaja antaa ohjeita, vangit toteuttavat tai kiistävät ohjeet. Kirjoittajana Berlin tuntuu istuvan molemmilla puolilla - kokemusta kirjoittamisesta, sen opettamisesta ja kovista kokemuksista omassa elämässä on. Kun näistä punoo tarinan, syvällinen ja pinnallinen vuorottelevat - nautinto vaihtuu tuskaan ja kipuun, julmuus ja kärsimys nautintoon. Kirjan alku- ja jälkisanoissa kerrotaan tiiviisti kirjailija Berlinin elämäntarinaa, tuotannon syntyä ja autofiktiosta hänen tuotannossaan.

Luodinkestävä lasi Mona Lisan edessä

Lucia Berlinin Ilta paratiisissa on kokoelma lyhytnovelleja. Berlin on loistava kirjoittaja. Hänen tarinansa etenevät näennäisen leppoisasti, mutta jokainen lause on tarkkaan harkittu ja äkkiä, yllättäen, virkkeessä tai lauseessa on yllättävä vertaus tai käänne. Joskus se on sivallus vasten kasvoja, joskus kuin kevyt kosketus poskeen. Nämä kohdat ovat kuin punctum valokuvassa - kohtia jotka viiltävät ja tekevät tekstistä erityisen.

Monet tekstit liikkuvat rikkaiden ja köyhien epätasa-arvoisessa maastossa. Ihmiset ovat onnettomia, juoppoja, huumeiden käyttäjiä ja/tai hylättyjä tai syrjään ajautuneita naisia. Yksi novelli on poikkeuksellisen kirjallinen. Eksyksissä Louvressa -tarina on ylitiökirjallinen ja -kulttuurinen. Siihen Berlin on kirjannut monia kirjallisia esikuvia ja tarinan henkilö kylpee Pariisin tiheässä kulttuurikeskittymässä taiteen ja taiteilijoiden (kuolleiden) ympäröimänä. Mutta jotain uupuu. Ikävä tai oikeastaan jopa se ettei edes ikävöi, tekee olon apeaksi, on vain jollain tavoin loppumattoman lohduton olo. Mona Lisan hymykään ei pääse lohduttamaan: Mona Lisaa en nähnyt. Maalauksen edessä oli aina jono, ja sen eteen oli pantu luodinkestävä lasi, niin kuin viinakauppoissa Oaklandissa. 

Merkittävien teosten tunnusmerkistöön kuuluu kompleksisuus; ristiriitojen ja harmonian yhdistyminen intensiteetiksi, joka ylittää välittömästi esillä olevan. Tuon taidon Berlin osaa ylivertaisen hienosti.

Kuuntelin kirjan ja tässä tapauksessa lukija, Karoliina Kudjoi, tuo tekstiin hienosti äänensä - siitä nauttii ikäänkuin ekstrana Kristiina Drewsin hienon suomennoksen ohessa.


JK. Onko kirjan kuunteleminen lukemista? Eronsa lukemisella ja kuuntelemisella on, toki, mutta en koe sitä olennaiseksi kysymykseksi itse kokemuksen kannalta. Tuotannollisesti on olemassa vaara, että äänikirjojen yleistyminen syrjäyttää ja kaventaa kirjallisuuden tarjontaa. On erittäin ikävää, jos ihmiset menettävät kykynsä lukea, mutta ainakin nykyisellään äänikirjat tarjoavat hyvän lisän kirjallisuuteen.

Surun sytytyslanka

Parhaiten siitä kaikesta osaisi kertoa taloa vastapäätä asunut poika. Häntä ei vain tahtonut löytyä. Ehkä hän oli eksynyt. Tai oikeastaan oli käynyt niin, että poikaa ei enää ollut. Hänestä oli vuosien mittaan tullut aikuinen. Kun mies ryhtyi selvittämään ja muistelemaan lapsuutensa tapahtumia syntyi pelko, että siihen asti piilossa pysynyt suru juoksisi vuosien läpi kuin tuli sytytyslangassa.

Patrick Modiano onnistuu rakentamaan tarinansa Jotta et eksyisi näillä kulmilla (2014, suom. 2015) pienille tapahtumille, sattumuksille ja mielenliikkeille. Sytytyslanka ei pala räiskyen. Se kytee. Se ei räjäytä panoksena olevaa surua ja pelkoa, vaan pitää vain yllä räjähdyksen mahdollisuutta. Pitää lukijan otteesaan. Taitavaa kerrontaa, tunnelmaa, kauniisti piirtävää kieltä, kirjallisuutta.

Modianoa on verrattu joskus W.G. Sebaldiin. Taitava hän on ja kisailee kyllä samassa mestarien sarjassa. Ei kuitenkaan aivan samaan yllä, tuskin edes pyrkii yltämään. Hieno kirjoittaja joka tapauksessa. Ajatuksia kieputtava, menneen, nykyisen ja niitä yhdistävän muistin kiehtova kuvaaja. Itselleni hän oli jostain syystä jäänyt tuntemattomaksi, vaikka sai Nobel-palkinnonkin 2014. 

Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa, suomennoksia on hyvin saatavissa.

Muistaakseni luin kirjan...

Minna Huotilaisen ja Leeni Peltosen Uuden ajan muistikirja (Otava 2020) on hyvä, joskaan ei kovin syvälliseltä tuntuva, esitys muistista, sen neuropsykologiasta ja muistin suhteesta erilaisiin ilmiöihin, muisteluun, elämän arkeen, sairauksiin ja muistitekniikoihin ja visioihin siitä, miten muistin harsoontumistista ja muita sen heikentymiseen vaikuttavia seikkoja voitaisiin ehkäistä tai miten muistia voisi nyt ja tulevaisuudessa parantaa.

Kirjan kattama ala on laaja ja siksi tuntuu, että suuri osa käsitellyistä teemoista on jo melko hyvin yleisesti tunnettua, kovin paljon uutta ja syvällisempää tietoa ei juuri löydy.

Yhtymäkohta aiemmin lukemaani Matthew Walkerin Miksi nukumme -kirjan rakenteeseen on aika ilmeinen, eikä se sinänsä haittaa. Myös suoria viittauksinkin muistin ja unen kytköksisä on, mutta siinä, missä Walker viittaa runsaasti empiirisen tutkimuksen tuloksiin, tässä kirjassa on pääasiassa viittauksia kotimaiseen tutkimukseen ja toisenkäden kansainväliseen tutkimukseen. Esimerkit muistista ovat ärsyttävästi keskiluokkaiseen elämäntapaan liittyviä arkipäiväisyyksiä ("muistan minkälaista avokadopastaa söin eilen"), työelämän ja opiskeluun liittyviä tentiinlukemisen tehostamista koskevia.

Kiinnostava yksityiskohta on siinä, että Walkerin kirjassa kahvi (kofeiini) julistetaan pannaan sen unta heikentävän vaikutuksen vuoksi, kun taas tässä kirjassa Markku T. Hyypän teksteihin viiteten kahvia suorastaan ylistetään muistia virkistävänä huumeena.

Kelpo kirja siis, mutta ei tekstinä pärjää edellä mainitulle Walkerille, puhumattakaan hienosti kirjoitetusta Carlo Rovellin Ajan luonne (Ursa 2018) -kirjasta.

"Ja..." - Toiston pysyvyys

Kirjassaan Toiston pysyvyys Peter Handke ei päästä lukijaa, tai tässä tapauksessa kuulijaa, helpolla. Lukemalla tuskin olisin kirjaa edes "suorittanut", mutta nyt toistuvaa vierautta, syrjintää ja sivullisuutta kokevan kertojaminän vaikerrusta jaksoin kuitenkin kuunnella ihmetyksen vallassa.

Erityistä palkintoa kirja ei kuitenkaan antanut. Tarina on johdonmukainen, omalla tavallaan selkeä ja kauniskin, mutta päähenkilö Filip Kobal ei herätä myötäelämisen kokemusta. Sivullisuuden kokemus ei itsellekään ole vieras, mutta nyt esitelty "tapaus" on sen verran patologinen, ettei se herätä sympatiaa, enemmänkin tarpeen miettiä, minkälaista ammattiapua kyseinen henkilö tarvitsisi. Näin ei kai Handkea tulisi lukea, psykologisoiden. Handke kun pyrkii irti psykologisesta kuvauksesta kohti maailman näkemiseen sellaisenaan, puhtaasti, ei automatisoituneen tavanomaisesti. Ainakin mikäli on uskominen hänestä esitettyjä arvioita. Handken kirjallisuuskäsityksestä kiinnostunut voi lukea aiheesta vaikkapa Jyrki Vainosen asiantuntevan n&n:n artikkelin.

Kirjailja Handke on Nobelinsa jälkeen ja jo ennen sitä herättänyt ristiriitoja. Mutta vähät siitä. Kirja ei kirjailijan epäkorrekteista kannanotoista parane tai pahene, se ei myöskään avaudu, ainakaan minulle, vaikka tiedänkin kirjoittajan kyseenalaisista edesottamuksista. Kuivaa, ikävää, toistavaa valitusta. Miksi Handken kaltainen lahjakkuus jaksaa tuhlata voimiaan tämänkaltaiseen vaikerointiin? Vai onko hän epäonnistunut pyrkimyksessään avata maailma minulle, puhtaana ja  kirkaana vai vain osoittanut minulle, että kaikki tuo on mahdotonta. Olenko ykisinkertaisesti väärä lukija, kirjailija Handen lukijavarjo, jota ei tule sotkea itse puhtaan kielen kirjallisuuteen. Sokea ikkuna?

Parasta kirjassa on kielen rytmi, selkeys ja perinpohjainen paneutuminen sanoihin ja niiden sävyihin. Ajatuksia herättää päähenkilön pohdinnat kotiseudun, eri kielien, pakolaisuuden ja oman minäidentiteetin suhteesta. Filip Kobal etsii kuollutta Gregor veljeään Slovenian, Jugoslavian ja Itävallan maastoista, kotipaikkakuntansa Rinkenbergin kylän tyhjiltä karjapoluilta, talojen sokeista ikkunoista, karstiseudulta. Ja lopulta tajuttuaan olevansa perillä, löytää hänet kertomuksena.

Tajusin olevani perillä. Minähän en ollut ensisijaisesti halunnut löytää häntä vaan kertoa hänestä.

Veljen kirjeessä on kaipaus yhdeksänteen maahan, hääjuhlaan, jossa meidät vihitään yhdeksännen kuninkaan kanssa. Filipin mukaan tuo hurskas toivomus oli siirrettävissä maalliseen ilmentymäänsä: kirjoitukseen. 

Jos Handken kirjoitus ei vienyt minua perille Filip Kobalin maailmaan, toisin voi käydä Sinulle. Toista siis yritys "Ja ..."

Alku, aika ja ihminen

Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat on hänen läpimurtoteoksensa vuodelta 2000 ( suom. Tapani Kärkkäinen, 2007).  Tokarczug ei petä tälläkään kertaa (ks. aiemmat Päivän talo, yön talo, Vaeltajat ). Kirja on kiehtova episodimainen kokonaisuus, jossa on kompleksisuutta, sisäistä koherenssia ja uskomatonta harmoniaa. Jokaisella ihmisella, asialla ja eläimellä on aikansa. Alku puolestaan on paikka jossa aika tapahtuu tai oikeastaan tapahtumat luovat kullekin oman aikansa. Alun ulkopuolellakin on jotain, mutta se esiintyy pääasiassa uhkana - pedot, petomaiset olennot, saksalaiset ja venäläiset sotilaat, puoluekoneisto, tarkastajat, slainen poliisi - kaikki ne ne vaikuttavat siihen, minkälainen aika kuvatuilla asioilla on. Ja moni tulee aikansa päähän samalla kun Alku rapistuu, kutistuu, kurjistuu, raunioituu.

Kirja vastaa perinjuurin stereotypiaa Puolasta: harmaata, hidastempoista, kohtalonomaista, sameaa, mutta samalla juurevaa; elettävä on, kaikesta huolimatta, hienostunutta kauneutta ja ylväyttä välttämättömäksi koetun edessä. Kirja liikkuu pääasiassa arkirealismin ja legendojen välimaastossa, mutta taitavasti Tokarczuk onnistuu punomaan mukaan myös kirjallisia viitteitä ja filosofisia ja teologisia pohdintoja. Kuvaus on tarkkaa sameasta kohteesta.

Kirjan aikakäsitys vastaa hyvin modernia käsitystä ajasta (ks. Rovelli, Ajan luonne). Aika on ihmisen apriorinen käsityskyvyn elementti, pyrkimys järjestää asiat menneseen, nykyiseen ja tulevaan. Aika ei ole vain mekaaninen, objektiivinen, tasalaatuinen ja tasajakoinen, fysikaalinen suure, vaan inhimillinen, joustava ja kokemusessa muokkautuva inhimillinen peruskokemus. Eläimillä tätä viimemainittua  aikaa ei ole, eläimillä ei ole muistia tai sed on ainakin hyvin rajoittunut tai toisenluontoinen kuin ihmisellä, eläimet elävät ikuisessa nykyisyydessä. Ihmisen aika Tokarczukin kuvaamana ei ole edistysuskoista valistuksen aikaa, vaan paljon perustavampaa, arkaaista, ikuista aikaa joka sitoutuu kuhunkin ihmiseen ja paikkaan. Aika kiertää omalla kehällään kohtaamatta sen paremmin historiallista kuin fysikaalistakaan aikaa, joka luodaan yliyksilöllisessä tai teoreettisessa sfäärissä. Pakopaikkoja on vähän, hulluus, kaiken hylkääminen (lähtö pois lapsuudenkodista tai isänmaasta Polasta Brasiliaan) tai uppoutuminen järjestelmän suojatiksi pimeyden syövereihin. Kirjan henkilöt etsivät erilaisia ratkaisuja vähissä olevista vaihtoehdoista tai vaihtoehdottomuudesta. Elämä esittäytyy kohtalona, välttömänä tapahtumien virtana, jossa yksilöt eivät valitse, vaan heidät valitaan - äideiksi, lapsiksi, puolisoiksi, sotilaiksi, puoluevirkailijoiksi, hulluiksi, rikkaiksi ja köyhiksi, petetyiksi ja pettyneiksi.

Veitsenterävästi Venezuelasta

Karina Sainz Borgon Caracasissa on vielä yö -kirja kuvaa Venezuelan viime vuosikymmenten tilannetta veitsenterävästi. Kirjoittajan loppusanoissa korostetaan kirjan fiktiivistä otetta, kirjoittajan kaunokirjallisia ambitioita ja sitä, ettei kirjan ensisijainen tarkoitus ole julistaa tai todistaa Venezuelasta. Kirja onnistuu kuitenkin parhaiten juuri kuvatessaan maan tapahtumien kaoottisuutta, väkivaltaa, röyhkeyttä ja sitä, miten köyhyyteen suistuneet ihmiset asettuvat ja joutuvat asettumaan toisiaan vastaan yrittäessään selvitä edes jollakin tavalla hengissä ahdingossaan. Näitä kuvauksia lomittaa eri tavoin ja hieman päälleliimatun oloisesti viittaukset romaanitaiteestaan tunnettuihin tekijöihin, arkkitehtuurin luomuksiin ja muuhun kultturihistoriaan. Saumattomasti ne eivät kuitenkaan asetu kokonaisuuteen. Vaikka kaunokirjalliset ansiot eivät olekaan huippuluokkaa, kirjan kuvaamat asiat ovat tärkeitä tulla kerrotuksi. Ne on myös kerrottu riittävän hyvin, jotta kirjan jaksaa ja kannattaa lukea.

Tilanne Venezuelassa kirjan kuvaamana on yksiselitteisesti kauhea. Kyseessä ei ole dokumentti, mutta silti on helppo uskoa, että kirjoittaja on kuvannut olennaisen tarkasti maan vajoamisen barbariaan. Öljytulojen varassa elävän maan talous ja yhteiskunta ajettiin kaaokseen presidentti Hugo Chávezin aikana (vallassa 1999-2013). Hänen kunnianhimoiset sosiaaliset uudistuksensa saivat yhdessä öljyn hinnan halpenemisen kanssa aikaan pitkällisen ja syvenevän talouskriisin. Chávezin seuraajan Nicolás Maduron kaudella tilanne on vain pahentunut. Itsevaltaisista menetelmistä ja laajamittaisesta korruptiosta syytetyn Maduron syrjäyttämiseen pyrkivät Venezuelan protestit 2014–2019 ovat laukaisseet maassa myös vaikean poliittisen kriisin.

Kirjan päähenkilö Amanda Falcon päätyy, miljoonien maamiestensä tavoin, hylkämään kotimaansa. Jos aiemmin 1950-luvulla maahanmuutto suuntautui Espanjasta Venezuelaan, nyt tilanne on päinvastainen. Kirjan päähenkilö ei pakene maasta jalkaisin, kuten niin monet ovat joutuneet tekemään, vaan nousee lentokneeseen ja aloittaa uuden elämän Madridissa. Tässä mielessä hän on selviytyjä ja hyväosainen. Kotimaan hylkääminen on kuitenkin aina haastavaa, etenkin jos se ei ole vpaaehtoista. Jäljelle jää viha-rakkaus suhde. Tämä teeman yhteydessä Karina Sainz Borgo tuo esille myös itävaltalaisen Thomas Bernhardin leppymätömän oman maansa pilkkaamisen ja sen ahtaan ilmapiirin kuvaamisen. Maanpakolaisuuden teema yhdistää nyt esillä olevan kirjan myös toiseen mestariin.  Roberto Bolañon kirjoissa on myös viitauksia Thomas Bernhardiin, ainakin Bolañon opus magnassa 2666. Mutta siinä missä Bolaño onnistuu keittämään monista aineksista sakean ja maittavan keiton, Karina Sainz Borgon vasta asettelee ainekset esille, silppuaa ja pilppoo ne, kuumentaa veden, mutta keitto ei ole vielä aivan hautunut valmiiksi. Nälkäiselle lukijalle tämäkin keitto kuitenkin maittaa.

Nukkumisen ihmemaa

Berkeleyn yliopiston neurotieteen ja psykologian professori Matthew Walker kysyy kirjassaan Miksi nukumme oivan kysymyksen. Jos oletamme, että olemme nukkuneet ennen kuin ensimmäisen kerran heräämme, miksi oikeastaan heräämme lainkaan? Tai vaikka olisimme jo erehtyneet heräämään, miksi toistamme tämän uudestaan ja uudestaan?

Jo vanhojen Zen-mestareiden teksteistä voimme löytää ajatuksia, joiden mukaan nukkumisessa on kaiken viisauden ydin. Tätä ei kuitenkaan voi esittää nuorille opiskelijoille, koska he eivät kuitenkaan uskoisi. Unen maailma vapauttaa, rentouttaa ja voimauttaa monin eri tavoin. Haluamme ilmeisesti herätä, heräämme ennen aikojamme ja valvomme koska uskomme, että pystymme nukutun yön jälkeen pystyvämme tekemään jotakin ikuisessa eksistentiaalisessa ponnistelussamme säilyttää itsemme ja elämän maailmassa. Uskomme on niin vahva, että valvomme ja kärsimme elämänjanossamme univajeesta, vaikka oikeastaan tiedämme ja tunnemme, että on korkea aika mennä nukkumaan. Ludwig Wittgenstainkin taisi kirjoittaa päiväkirjassaan jotain siihen tapaan, että hän herää aamulla aina täynnä tarmoa ja uskoa siihen, että kykenee ratkaisemaan jonkin oleellisen pulman, mutta iltaan mennessä vaipuu masennukseen itsemurhaa pohtien.  Ja hän sentään uskoi yhdessä elämänsä vaiheessa ratkaisseensa kaikki filosofian ongelmat. Kunnes huomasi erehtyneensä, tai ainakin asettaneensa kysymyksen väärin. Vaikka mielen aalto ei näin voimallisesti kaikkia meitä kiikuttaisikaan, ohjeessa "nukutaan yön yli" on paljon viisautta.

Walker osoittaa monin eri tavoin, miten nukkuminen on olennaista muun muassa elämänlaadun, terveyden ja oppimisen kannalta. Esimerkit ovat usein yksinkertaisia ja kokeelliset tulokset pääasiassa muistikokeita tai taitojen oppimiseen liittyviä, ne vaikuttavat kiistattomilta ja tukevat myös intuitiivista kokemusta siitä, miten hyvin nukutun yön jälkeen asiat sujuvat. Kyse ei ole kuitenkaan vain vireystilan kohentumisesta, vaan siitä, että rem ja non-rem-unen aikana aivot työskentelevät olemassa olevan aineiston kanssa ja karsivat siitä epäolennaisuuksia pois. Kun tähän yhdistetään ihmisen vuorokausirytmi, saadaan kiinnostavia ideoita elämisen laadun parantamiseen ja oppimisen tulosten parantamiseksi.

Kirjoittaja on pitkän unitutkimuksen uran tehnyt, ääriempiristinen ja tehokkuusajatteluun sitoutunut ja hyvin amerikkalaisesti kirjoittava tutkija, siitä huolimatta, että on syntyjään britti. Kirja on kiinnostava ja vaikuttava, siitä huolimatta, että Walkerilla on hieman jankuttava tapa vakuuttaa sitä, että hän on oikeassa. Hän ei juurikaan pohdi sitä, miksi ihmiset usein toimivat toisin, vaikka tietävät sen olevan väärin. Hyvin Walker kyllä korostaa univajeen yhteiskunnnan rakenteista riippuvia asioita, mutta ei kuitenkaan tee kovin radikaaleja johtopäätöksiä kapitalistisen tavaratuotantologiikan ja univajeen yhteyksistä. Ainoana keinona kasvaviin univajeen tuottamiin ongelmiin hän näkee sen, että yritykset ja yritysjohtaja huomaavat, että nukumalla paremmin tuottavuus ja tehokkuus nousee samalla kun ihmisten omakin hyvinvointi kasvaa. Loppupuolella oleva hyperteknologinen visio itseään teknologisesti tarkkailevasta ihmisestä, itsesäätyvästä asumisympäristöstä ja taloudellisista palkkioista "oikein" nukkuville kansalaisille kuulostaa painajaiselta, ei unelta jonka haluaa nähdä, saatikka elää.

Walker korostaa riippumattomuuttaan lääketeollisuudesta ja vastustaa unilääkkeiden käyttöä niongelmien ratkaisijana (päinvastoin ne lisäävät uniongelmia ja lisäävät kuolleisuutta). Walker puhuu kognitiivisen uniterapian puolesta. Walkerin usko moderniin teknologiaan taitaa kuitenkin olla kytköksissä hänen osallisuuteensa Googlen ja eräiden muiden alan toimijoiden hankkeissa.

Mitä kirjasta opin?

Tiivistetysti: nuku paljon (7-9 tuntia yössä), nuku säännöllisesti, mene ajoissa nukkumaan (21:00-22:00), nuku aamulla 6:00-7:00 saakka, vaikka heräisit kesken unien aamuyöllä. Ota päivänokoset (noin 30 min) ennen kello 15. Älä juo kahvia, alkoholia, älä ylensyö ainakaan illalla. Liiku kohtuullisesti ennen kello 18. Poista tietotekniikka makuuhuoneesta, viilennä ja pimennä huone. Vältä sinistä led-valoa illalla, nauti päivänvalosta aamulla ja päivällä. Älä aja autoa väsyneenä. Nuku ennen vaativaa suoritusta. Vältä unilääkkeitä. Summa summarum: älä varasta Nukkumatilta! Ole kunnon ihminen :-)! Ja lopultakin: älä ota elämäntapaohjeita liian vakavasti!

JK. Walkerin kirjassa on todettu liioittelua ja tutkimustulosten kärjistyksiä. Ks. HS 4.12.2019.

Päivän ja yön tarinoita

Olga Tokarczuk on kovin kiinnostunut ihmisen sisäisestä maailmasta, niin psykologi kuin koulutukseltaan onkin. Sisäinen maailma ei kuitenkaan rajoitu vain psyykeen, vaan sananmukaisesti ihmisen siällä oleviin elimiin, niin eläviin kuin jo kuolleisiin. Nyt käsillä olevassakin kirjassa, Päivän talo, yön talo, on karmivia kertomuksia siitä, miten tilanteen niin vaatiessa, ihminen on valmis syömään lajitoveriaan. Näin tapahtui myös natsien keskitysleireissä, syöjien joko tietäen tai tietämättä. Fyysiesti sillä ei liene paljon väliä, liha kuin liha, mutta psyykkiset seurakset lienevät, ainakin ei-kannibalistissa kulttuureissa, suuret. Käsitys on jo varsin vanha. Platon kirjoitti Valtion kahdeksannessa kirjassa : Kerrotaan, että jos joku maistaa uhrieläimen sisälmysten sekaan paloiteltuja ihmisen sisälmyksiä, hän muuttuu sudeksi. Platonin kertomassa tarinassa kontekstina on valtio ja se, miten kansanjohtajasta kehittyy tyranni. Edellä olevan lauseen lukeminen (tosin hieman muunneltuna Tokarzukin kirjassa) syöksee tavallisen lukion opettaja, nimeltään (sic!) Ergo Sum, ihmissusi-myytin valtaan entistä pahemmin. Ja siitä kai Tokarczugin kirjassakin juuri on kysymys: diktatuuri ja tyrannius ei rajoita ihmisiä vain ulkoisesti, vaan se tunkeutuu ihmisen sisään, syö ja mädättää psyyken ja sitä kautta myös ruumiin.

Mutta miten on kirjailija Olga Tokarczukin itsensä laita. Hänen tarinansa ovat monessa mielessä psyykkistä kannibalismia. Hän etsii ihmisen psyykestä, internetin, keskustelujen, unien ja unikertomusten avulla sisälmyksiä, joita hän nauttii ja tarjoaa lukijalle nautittavaksi uhrieläimen (tarinoiden ulkoinen puite) osien joukkoon paloiteltuna. Osa tarinoista on kyllä omalla melankolisella tavallaan kauniita. Näin syksyisenä sateisena kautena puolalaiseen maisemaan on helppo päästä sisään - kaikki on hieman hämärää, usvaista - toden ja tarinan, koetun ja kuvitellun rajat ovat liukuvia.

Tästä hämäryydestä huolimatta Tokarczug onnistuu kertomaan kauniisti, omalla tavallaan selkeästi ja nautittavasti karuista ihmiselämän käänteistä.

Aika, muisti, entropia

Italialaisen kvanttifyysikko Carlo Rovellin Ajan luonne (Ursa 2018) on hyvä pähkinä purtavaksi. Virkistävää siinä on fyysikon kyky yhdistää ymmärrettävästi vaikeat fysiikan ja kvanttifysiikan teoriat, kokemamme maailman havainnot ja tieteen sekä filosofian kontekstiin.

Laulu on tietoisuutta ajasta, laulu on aika. Rovellin ideana on, että kokemaamme aikaa ei kvanttifysiikan näkökulmasta ole olemassa. "Todellisuus" voidaan selittää ja ymmärtää ilman aikaa. Aika ei ole perustava suure, vaan johdannainen. Enropian kasvu, muutos synnyttää ajan kokemuksen. Muutos ei siis tapahdu ajassa, vaan muutos synnyttää ajan. Maailma ei ole esineiden vaan tapahtumien, prosessien ja vuorovaikutuksen maailma. Ihmisenä oleminen maailmassa synnyttää ajan, koska se on tapamme olla vuorovaikutuksessa matalan entropian tilasta kasvavaa entropiaa kohti. Aika on aivan muuta kuin mitä vaistomme antaisi ymmärtää, mutta se on myös jotain muuta mitä olemme koulun fysiikan tunnilla oppineet newtonilaisittain ajattelemaan. Muistan kyllä miten oppikoulun fysiikanopettajani toistuvasti opetti entropian kasvusta: jos laatikkoon laittaa tavarat järjestykseen, ravistaa laatikkoa, niin entropia kasvaa. Tavarat eivät mene järjestykseen, vaan epäjärjestykseen. Näin ajatellen, elämän perustehtäviä on järjestyksen ylläpito, siivous ja kon-marittaminen!

Aika on innoittanut filosofeja ja taiteilijoita, mutta ajan synty ja suunta ovat tieteen suuria ongelmia edelleen. Aika kulkee hitaammin tai nopeammin eri paikoissa ja eri nopeuksilla, menneisyys ja tulevaisuus eroavat vähemmän kuin ajattelemme, eikä maailmankaikkeus piittaa nykyhetkestämme lainkaan. Tämä on siis fysiikan kanta, filosofiassa näitä asioita on ennakkoitu (tai arvailtu, päätelty, kehitelty) monin eri tavoin. Itse olin tunnistavinani Hegelin olemisen ja ei-olemisen yhteenkäymisen ja dialektiikan monista Rovellin esittämistä ajatuskuluista. Mutta on eri asia esittää filosofisia ajatuksia spekulatiivis-rationaalisin keinoin kuin osoittaa ajatusten pätevyys matemaattis-teoreettisten mallien avulla ja edelleen yrityksellä löytää näitä teorioita tukevia havaintoja tai vasta-evidenssejä. Toisaalta en aivan vakuuttunut Rovellin Platon kritiikistä. Kiinnostavaa olisi tutkia esine-tapahtuma kontroversiota suhteessa essentialismi-fenomenalismi (tai anti-essentialismi) vastakkaisuuteen. Monissa kohdin Rovelli tuntuu kallistuvan käsitteiden suhteen pragmaattiseen nominalismiin.

Ajan luonne purkaa ajan mysteeristä vyyhtiä tieteen, filosofian ja taiteen avulla. Entropiasta Einsteiniin ja kvanttiteoriaan käsityksemme ajasta on kokenut mullistuksia. Aikaa ymmärtääksemme meidän täytyy ymmärtää, miten aistimme ja muistimme luovat aikaa. Vain menneisyydestä jää jälkiä, siksi muistamme menneisyyden, mutta emme tulevaisuutta.

Carlo Rovelli on kansainvälisesti arvostettu teoreettinen fyysikko. Hänen tutkimustyönsä keskeiset alueet luetaan kvanttigravitaation alaan. Hän on yksi silmukkakvanttipainovoimateorian kehittäjistä. Tässä kirjassa hän tuo modernin fysiikan kauneuden kaikkien ulottuville.