Kertojan ystävä Owen Meany

Jopas on tarina! Ei voi kuin varauksettomasti ihailla John Irvingin taitoa kertoa. Hän sitoo totuuteen pajunköyttä on uskomatolla tavalla. Tuloksena on enemmän kuin faktoina kerrottu totuus voi koskaan olla.

Ystäväni Owen Meany -kirjan kertojaminä tarinoi itsestään ja Owen Meanystä, ystävästään sekä äidistään, isäpuolestaan, kadoksissa olevasta isästään, serkuistaan. Samalla hän kertoo Yhdysvaltojen Vietnamin sodan kansallista tragediaa 1950-luvulta aina vuoteen 1987. Hän kertoo amerikkalaisuudesta, jonka tyypillisin ääni on kiväärin ja baseball-mailan kopsahdus palloon. Hän kertoo sen Kanadaan muuttanneen sivullisen, mutta perin juurin amerikkalaisen, äänellä.

Owen Meany on HYVIN EPÄTODELLINEN hahmo tai yhtä uskottava kuin Jeesus. Hän tietää tulevaisuuden ja oman kohtalonsa. Itse tarinakin on hyvin epäuskottava, mutta juuri siksi se viehättää. Liikutaan rajalla, jolla tekee mieli heittää kirja sivuun ja sanoa, EI VOI OLLA TOTTA. Mutta eihän kukaan ole väittänytkään kirjan olevan totta. On vain uskottava tarinaan, kertojaan ja kertomukseen. Se palkitsee.

Owen Meany pitää Julius Caesarista peräisin olevista säkeistä:

Monesti eläessään arka kuolee
mies uljas maistaa kuolemaa vain kerran.

Hän katsoo velvollisuudekseen ja kohtalokseen osallistua Vietnamin sotaan. Kirjan kertoja taas elää itse valittua tylsää elämää, käy kirkossa ja opettaa koulussa. Hänen elämänsä on luettavien kirjojen lista. Hän välttää sotapalveluksen erikoisella tavalla ja vetäytyy vapaaehtoiseen maanpakoon Kanadaan. Kirjan kertoja kokee jännnityksen Owen Meanyn kautta. Kertojan serkkutyttö Hester on sodan aktiivi vastustaja. Isäpuoli on myös opettaja, henkilö johon päähenkilö tuntee kiintymystä. Oma isä, kun hän vihdoin löytyy, on suuri pettymys. Äidin varhainen kuolema uskomattoman sattuman tai välttämättömän kohtalon oikusta, johtaa kertojan ja Owen Meanyn erikoiseen oidipaaliseen kierteeseen suhteessa toiseen sukupuoleen. Henkilöiden monipuolinen kirjo mahdollistaa asioiden tarkastelun monelta suunnalta. Lukijan on helppo osallistua keskusteluun sodasta, sen oikeutuksesta, sen vastustamisen välttämättömyydestä ja keinoista, koska lukijalle tarjotaan monia erilaisia näkökantoja.

Ystäväni Owen Meany on kirja muistista:
Ihmisen muisti on hirviö: ihminen unohtaa - se ei. Se vain panee asioita talteen. Se tallettaa muistot tai kätkee ne - ja kutsuu ne sitten esiin oman tahtonsa mukaan. Ihminen kuvittelee hallitsevansa muistiaan, mutta se hallitsee ihmistä !

Irvokkuudessaan kirjan yksi keskeinen kohta Vietnamin sotaa kuvattaessa on tieto siitä, kuinka sotaan 1966-68 välillä kutsutuista sotilaista 40% oli käynyt alle kuusi luokaa koulua, 41 % oli mustia, 75 % tuli pienituloisista kodeista. Puolustusministeri McNamara näki tässä hienon piirteen: Amerikan vähäosaisilla ei ole ollut mahdollisuutta ansaita kohtuullista osaansa tämän kansan rikkauksista, mutta nyt he saavat tilaisuuden puolustaa maataan.

Owen Meany tiivistää puolustusministerin sanoman oivasti: KUOLLKSEEN ei TARVITSE OLLA VALKOINEN - EIKÄ HYVÄ LUKIJA!

Hieno kirja, hieno tarina. Tarinan laveutta ei aina jaksa ymmärtää. Esimerkiksi koululaisten joulukuvaelman näin laajaa ja pikkutarkaa ruotimista. Suomalaisessa monokultuurissa eläneenä on vaikea aina erottaa eri uskontokunnista tulevien rituaalikäyttäytymisen hienojakoisia eroja ja niiden merkitystä tarinan kannalta.

Irvingin kirja on hieno muistomerkki siinä kehityksesä jossa koti, uskonto ja isänmaa -tyyppinen ajattelu joutuu, tai ainakin toivoisi sen joutuvan, historian hämärään. Tai voihan olla niinkin, että koti, uskomukset ja kansainvälisyys johtaakin synkään katastrofiin, jossa kuolevat ensin köyhät sotilaat ja köyhät siviilit ja vähä vähältä koko ihmiskunta vajoaa barbariaan.

Vastuu alkaa unesta

Haruki Murakamin Kafka rannalla on sakeana kirjallisia ja kielellisiä viittauksia. Otsikkoni Vastuu alkaa unesta  viittaa Yeatsiin.

Antiikin draamat ovat vahvasti esillä. Päähenkilö Tamura Kafkan isä on ennustanut pojalleen Oidipuksen kohtalon: tapat isäsi ja makaat äitisi - ja vielä ekstrana makaat myös siskosi. Viittauksia on Bildungsromaniin, moniin satuhin ja tietysti myös japanilaiseen kirjallisuutteen ja mytologiaan. Viittaukset populaarikultuuriin ja kulutuskeskeisen yhteiskunnan tavaramerkkeihin ovat jo aiemmin lukemistani Murakamin kirjoista (1Q84, Norwegian Wood) tuttuja.

Franz Kafkallakin on oma osuuteensa, mutta onko kyseessä Kafka Tamuran (kirjan päähenkilön) odysseija, kasvutarina vai ikuinen paluu tai kirtokulku elämäksi kutsutussa, arvaamattomassa teloituskoneessa?

15-vuotias Tamura karkaa kotoaan, isä murhataan, hän pakoilee viranomaisia ja yrittää tavoittaa kadonnutta äitiään ja siskoaan. Matkallaan hän tapaa useita henkilöitä. Mutta onnistuuko hän ja haluaako hän välttää kohtalonsa? 

Kafkan isä on opastanut poikaansa muun muassa lauseella teoria on taistelukenttä ihmisen päässä. Kafkan ystävä ja auttaja hänen matkallaan, Oshima, puolestaan avaa Oidipuksen tulkintaa: Kohtalo määrää ihmistä. (...) Ihmiset eivät ajaudu syvemmälle tragediaan vajaavaisuutensa, vaan hyveittensä takia. (...) Tuloksena on siis vääjäämätön ironia.
Ironia syventää ihmistä, auttaa häntä kypsymään. Se on portti pelastukseen korkeammalla tasolla, paikkaan josta voi löytää yleispätevämmän toivon.

Kreikkalaisten tragedioiden elämän paradigmaattiset tragediat eivät toteudu sananmukaisesti vaan metaforisesti. Me emme siis tapa isäämme ja makaa äitimme kanssa (yleensä, vaikka voihan näinkin tapahtua) vaan metaforisesti. On olemassa metafora-niminen väline, jonka avulla me otamme ironian vastaan, ja sen myötä kasvamme ja meistä tulee ihmisinä syvällisempiä.

Oshiman suulla myös ilmaistaan hienosti ongelma ontoista ihmisistä. On ... tärkeää tietää, mikä on oikein ja mikä on väärin. Yksittäiset arviointivirheet voi yleensä korjata. Kaiken voi aina muuttaa, kunhan on rohkeutta myöntää omat virheensä. Mutta suvaitsemattomat, ahdasmieliset ja mielikuvituksottomat ihmiset ovat kuin loisia, jotka valtaavat isäntänsä ja muuttavat muotoaan. 

Tamuran ja Oshiman suhde on kuin Daniel Kahnemanin kokevan ja arvioivan minän suhde: Tamura kokee erilaisia asioita ja hänen vanhempi ja kokeneempi - myös lukeneempi - ystävänsä arvioi, mitä tuo kokemus merkitsee tai miten sitä tulisi tulkita. Mukarakami myös etsii yhteyksiä japanilaisen mytologian ja länsimaisen teorian välille, muun muassa yhteyksiä Jungin käsityksiin arkkityyppien ja alitajunnan merkityksestä ihmisen tietoisuudessa ja toiminnassa.

Tamura käy myös keskustelua Varis -nimisen pojan kanssa. Varis on kuin Tamuran jakautuneen mielen toinen puoli. Variksen suulla kerrotaan, miten häntä kiskotaan aikasilmukkaan ja paikoin Tamuran kertojaääni kertautuu Variksen toiseuden äänellä: Lasken käsivarteni... - Lasket käsivartesi ...

Murakami onnistuu luomaan varsin kauniita lauseita sopivasti tekstin eri kohtiin: Kaikki sanat ovat kuolleet ajan onkalossa ja kasautuneet äänettömästi tulivuorijärven pimeälle pohjalle. 

Populaarikulttuuristen viittausten lisäksi Murakami mainitsee usein myös klassisen musiikkin - Schubert, Haydn, Puccini.

Viehättävinä yksityskohtina voi mainita esimerkiksi Oshiman ja Tamuran omaksuma halu matkustaa Espanjaan ja osallistua sisällisotaan (joka on päättynyt 60 -vuotta kertomuksen ajankohtaa aikaisemmin). Osallistuminen ei olisi todellista, vaan metaforista.

Kaikkien todellisuuden yksityskohtien tuolla puolen ovat unet. Ja kaikki elävät niissä.

Tamura Kafkan matka pimeyden ja metsän ytimeen osana kertomusta ja kertomuksen yhtenä labyrinttimaisena kuvauksena tuo myös mieleen Sinuhe egyptiläisen. Tamura ei merkitse reittiänsä Ariadnen langalla, eikä Hannun ja Kertunkaan tavoin. Labyrintin ydinkään ei ole pelottava hirviö, mutta joka tapauksessa Tamura käy kaukana tuonpuoleissa ja palaa tuonpuoleisesta ennen kuin portti sulkeutuu.

Ritariromaanien ja keskiaikaisen tarinankerronnan yhtenä teemana oli ”saavuttamaton rakkaus” - donna, jota saattoi etäältä rakastaa ja ihannoida. Tämä perinne jatkuu myös Murakamin teoksissa. Saavutetun ja saavuttamattoman rakkauden, ei-eroottisen seksin, rakkauden eri muotojen pohdiskelu, sukupuolisuuden ristiriitaisuudet ja myös Oshiman suulla tapahtuava (telaketju) feminisimin kritiikki luovat kirjasta rikkaan kudelman. 

Kafka rannalla on lukemistani hienoin Murakamin teos. Se ei kuitenkaan ole kehitys- tai kasvatusromaani. 15-vuotias päähenkilö ei kasva aikuisuuden mittoihin, ei tuhoudu tai kypsy yhteiskuntaan, vaan palaa jossain mielessä alkuruutuun. Hän palaa kouluun tehtyään selväksi (sananmukaisesti) menneisyytensä: isä on murhattu, äidin ja siskon kanssa maattu - valinta elämästä on tehty. 

Murakamin luoma maailma on yksi hieno lisä Platonin filosofiaan tehdyistä reunamerkinnöistä. Filosofian, Bergsonin ja Hegelin upottaminen lihallisen maailman temmelykseen, tuo Murakamin kerrontaan paljon huumoria, mustaakin sellaista. 

Kaikessa runsaudessaan maailma, ainakin Murakamin tekstissä, on järjestelmä jonka sisäinen liike näyttää ulkoa katsottuna ja kuvattuna pysähtyneisyydeltä. Käytämme kaiken aikamme etsiessämme kadonnutta toista puoliskoamme. Tai ehkä olemmekin pirstaleina maailmalla ja siksi identiteettityö on palapelin kokoamista, tuhannen ja yhden yön tarinoiden kertomista, kutomista ja purkamista, loputtomiin.

Murakamin lukeminen on palkitsevaa. Aivan kuin olisit etuoikeutettuna katsomassa unta, jonka hän on sinulle luonut aistivoimaisena, todellisen-epätodellisena.

Ja kun tarina päättyy, olet valmis aloittamaan uuden: Olet osa aivan uutta maailmaa.

JK. Kirjassa on pari kiinnostavaa käännöskompaa: Platonin Pitojen käännöskohdassa kerrotaan Zeuksen halkaiseen mies/nais -olennon veitsellä kahtia. Platonin teoksissa (suomennetuissa) kuitenkin puhutaan siitä, miten Zeus halkaisi puolikkaat kuten muna halkaistaan hiuksella. Toinen liittyy  Kafka-nimeen. Murakamin tekstissä, tai siis käännöksessä, väitetään, että Kafka tarkoittaisi varista (Corvus corone cornix) tsekin kielessä. Ystäväni Jirin mukaan on kuitenkin kyseessä naakka (Corvus monedula), "kavka", joka saksalaisittain ääntyy kuten Kafka. Miten tuo lienee alkuperäisessä tekstissä, ja onko poika nimeltä Varis sittenkin poika nimeltä Naakka?

I once had a girl - Norwegian Wood

Haruki Murakamin Norwegian Wood -kirjassa on paljon samoja elementtejä kuin myöhemmässä 1Q84 opus magnumissa. Päähenkilönä on parikymppinen kirjallisuuden opiskelija, Toru Watanabe, joka kaipaa menetettyä ja menetettyjä rakkauksiaan. Kirjallisia ja populaarikulttuurisia viittauksia on runsaasti, päälimmäisenä Beatlesien samannimissen kappaleeseen viittaava nimi ja nimeltä mainiten erityisesti Thomas Mannin Taikavuori  ja Fizgeraldin Kultahattu.

Kirja on hyvin luettava - tarina etenee selkeästi kertojan johdolla. Vaikka tarinassa on yllättäviäkin käänteitä, niin kuitenkin se on jotenkin ennakoitavissa hyvissä ajoin. Murakamilla on erikoinen tapa kertoa vähän lapsekkaan realistisesti tai sadunomaisesti päähenkilöidensä murheelliset kokemukset keveästi. Teksissä on itsemurhia, kuolemaa, vanhuutta, nuoruutta ja seksiä. Mutta seksikin kuvataan jollain lailla ei-eroottisesti, vaikkakin yksityiskohtaisesti. Päähenkilöt keskustelevat siitä avomieleisesti, seksi on ongelmallista, mutta samalla jotenkin kuin jokapäiväistä leipää. Kirja ei mielestäni ole romanttinen, kuten usein tämän krijan yhteydessä on väitetty. Murakami ei tässä kirjassa yhdistele juuri lainkaan surrealistisia tai maagisia elementtejä kerrontaan, päähenkilö ei elä romanttisten haaveiden vallassa, eikä loppu ole onnellinen. Kaikki tapahtuu kohtalonomaisesti.

Päähenkilö tekee Taikavuoren Hans Castorpin tapaan matkan parantolaan, vuorille. Mutta hän palaa ajallaan takaisin alempaan ilmanalaan. Päähenkilön tapa kokea maailma on tasaisen realistinen: vaikka hän on nuori ja kokee monia mieltä ja ruumista sykähdyttäviä asioita, kerronta etenee kuitenkin rauhallisesti, realistisesti. On jopa vaikea ajatella, että tapahtumat koskevat noinkin nuorta henkilöä, vaikka kertojaminä onkin jo etääntynyt tapahtumien ajankohdasta.

Sivuhenkilöt ovat kiinnostavia. Päähenkilön opiskelija-asuntolan kämppäkaveri on opiskelulleen omistautunut eksentrikko ja Watanaben ystäväpiiriin kuuluu myös rikas elostelija Nagasawa. Watanabe etsii omaa paikkaansa suhteessa muihin, mutta epäilee koko ajan oman toimintansa mielekkyyttä. Reiko, Watanaben suuren rakkauden Naokon ystävä, toteaakin parantolan potilaiden olevan täysin normaaleja koska tiedämme olevamme epänormaaleja. Watanaben paras ystävä Kizuki jää melkoiseksi arvoitukseksi niin Watanabelle itselleen kuin lukijallekin. Murakamin taito kertojan piilee juuri tässä: tarina on aukkoja täynnä, lukija pakotetaan pohtimaan mistä oikein mahtaa olla kysymys.

Päähenkilö myös toteaa itsestään: Olen sellainen, että ymmärrän asiat kunnolla vasta sitten kun olen pannut ne paperille. Näin ymmärrämme asiat vasta jälkikäteen. Synkäksi asian muuttaa  Watanaben otaksuma: Mitäpä jos sisismmässäni on jokin synkkä unhola, johon kaikki tärkeimmät muistoni kasaantuvat ja maatuvat hiljalleen? Kokeva ja arvioiva minä ovat mielessämme asuvat ystävykset, jotka eivät aina ole yksimielisiä siitä, mitä meille, siis minän eri puolille, oikein tapahtuu.

Oli niin tai näin, tutkimukset Murakamin maailmaan jatkuvat. Luvussa on nyt Kafka rannalla - teos jota kriitikot ovat pitäneet Marakamin parhaana.

Bolje grob nego rob! (Parempi haudassa kuin orjana!)?

John Irvingin Vapauttakaa karhut -teoksessa lauletaan useasti serbialaista laulua Parempi haudassa kuin orjana! (Bolje grob nego rob!  ). Vai olisiko asia sittenkin toisinpäin - parempi orjana kuin haudassa? Ja siihenkö vaihtoehdot jäävät?

Ihmisten keskinäinen suhde toisiinsa ja eläimiin antaa mahdollisuuden monenlaisiin vertauksiin. Kirjan nuoret miehet, Siggy ja Graff, lähtevät seitsemänsataakuutioisella Royal Enfildillä tien päälle kokemaan seikkailuja ja etsimään itseään.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1967 ja siitä kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin, 1930-luvun loppuun, Itävallan ja Balkanin maisemiin. Tuon alueen historian ja suunnitelmalle vapauttaa eläintarhan eläimet, on helppo nähdä yhtäläisyyksiä. Vaikeampaa on tulkita mitä John Irving sillä haluaa sanoa. Tai haluaako sanoa mitään, haluaako hän vain nostattaa kysymyksen siitä, tuoko vapaus tullessaan aina verilöylyn ja syökö vallankumous lapsensa, kuten usein, vähän kliseemäisestikin, on tapana sanoa.

Kirja jakautuu kolmeen osaan: Siggy, Muistikirja ja Vapauttaminen. Ensimmäisessä luvussa leikitellään hauskasi kertomalla siitä mitä "oikeasti" tapahtui ja miten nämä tapahtumat tiivistyivät Siggyn muistikirjassa lyhyiksi aforismeiksi. Tarina on monessa mielessä kerroksEllinen.

Viimeisen osan alussa Irving tai tarkemmin kirjan kertoja Graff tekee myös tekstiin liittyviä niin rakenteellisia kuin sisältöön viittaavia kommentteja. Muistikirjan rakenne lomittaa kaksi aikatasoa, vuoden 1967 kerronnan ja 1930-tapahtumien kerronnan, keskenään. Graff myös huomauttaa, että perustelu lomittamiselle on myös siinä, että Siggy luo joitain hämäriä yhteyksiä oman kamalan menneisyytensä ja eläintarhaiskusuunnitelmansa välille; vaikken minä kylläkään tajua kaikkea siinä piilevää logiikkaa.

Tässä on varmaan vihje myös lukijalle - kirjan logiikkaa ja eri asioiden yhteyksiä on vaikea hahmottaa, mutta juuri siinä piilee kirjan viehätys. Vetävästi ensimmäisessä luvussa alkanut tarina, road movien tapaan etenevä, tulee toisessa luvussa kuoppaiselle tielle, jossa edetään melko verkkaisesti ajassa edestakaisin kulkien. Viimeisessä luvussa tarina etenee jouhevammin kohti loppuratkaisua. Kirja päähenkilöt tosin jatkavat kuvitteellista elämäänsä hämärää tulevaisuutta kohti.

Yksi kirjan hienoista tiivistyksistä on sivulla 268. Siinä Siggy pohtii sitä, mitä teet jos puolisataa eläintä on irrallaan eläintarhassa.

Miten sanot:" Okei, menkää ulos portista ja tehkää se nopeasti!"

Jotkut niistä eivät kenties edes suostu lähtemään.

Se on yksi syy, miksi olen aina epäillyt Nooan siistiä keinoa marssittaa kaikki eläimet pareittain laskusiltaa myöten arkkiin.

Uskoa tämä koettelee. Tuskin on mieltä keskustella kaaoksen mahdollisuudesta, koska kyse on joukon mielentilasta, Me joko saamme ne mukaan tai sitten emme. Eikä rajaa voi vetää mihinkään. Ei tällä kertaa.

Ei ole kovinkaan selvää, että eläimet, puhumattakaan ihmisistä, haluavat olla vapaita. Erich Fromm on hienosti omissa teksteissään kuvannut sitä, miten ihmiset pikemminkin pakenevat vapaudesta kohti turvallisuutta, kuin ottavat vastaan vapauden arvaamattomuuden. Suloinen sana vapaus maistuukin useille meistä karvaalta.

JUGOSLAVIAN historian museo, Belgrad, Serbia.

Kirjan tapahtumiin on helpohko mennä mukaan. 60-luvun lopussa haaveilin ajavani Royal Enfieldillä (mutta varmaan "vain" 500-kuutioisella!) tai Indiana-pyörällä, vapaana ja avoinna maailman sattumuksille, jonnekin, kauas pois. Tapahtumapaikkana Wien ei ole niinkään tuttu, mutta kirjan vanhempi kerrostuma, 30-luvun Jugoslavian alue tuli tutuksi joitain vuosia sitten Serbiaan ja Montenegroon suuntautuneella matkalla. Näillä vuorilla Titon partisaanit taistelivat. Jugoslavia oli yritys sulattaa alueen monia kansoja elämään sovussa toistensa kanssa. Nyt Jugoslavia on mennyttä eikä tilanne ole vieläkään asettunut aloilleen. Eri kansat koettelevat rajojaan.

Titon muistomuseossa (Belgrad)  on kokoelma soihduista,
joita juoksutettiin läpi Jugoslavian yhtenäisyyden merkeissä.

Titon elinaikana rakennettu muistokeskus on edelleen olemassa (nykyään nimellä Jugoslavian historian museo). Siellä on muun muassa soihtuja, joita nuoret, tulevaiuuden toivot, juoksuttivat vuosittain läpi eri Jugoslavian alueiden Titon kunniaksi  Nuorison päivänä 25. toukokuuta (Myös Titon syntymäpäivän kunniaksi). Näiden soihtujen oli määrä valaista ja johdattaa kansat yhdessä kohti valoisaa tulevaisuutta. Toisin kävi. Titon haave vapauttaa ihmiset oli sittenkin ehkä paremminkin yritys laittaa kansat häkiin ja estää niitä käymästä toistensa kimppuun. Mutta sitten tuli jälleen vapaus - ihmiset eivät marssineet häkeistään ulos kauniisti parijonossa. Kyse oli joukkojen mielentilasta. Kyse on joukon mielentilasta.

Austerin mielen maisemat

Paul Austerin Mielen maisemissa (Tammi 2014, ap.  Report from the Interior, 2013) ei alkusivuillaan vetänyt puoleensa. Yritys muistella omaa lapsuuttaan alle 12-vuotiaana tuntui epätoivoiselta yritykseltä. Olin jo jättää lukemisen silleen. Kuitenkin viittaukset lapsuuden kokemuksiin, syventyvä ymmärrys Austerin juutalaisuudesta ja melko vaatimattomista (keskiluokkaisista) lähtökohdista  auttoivat löytämään kosketuskohtia omiin kokemuksiin. Erikoista on lukea samoista kirjoista - erityisesti poikien seikkailukirjoista, intiaanikulttuurista ja lännenelokuvista, joihin on hieman myöhemmin itse tutustunut. Auster on itseäni kahdeksan vuotta vanhempi, vähän kuin isoveljeni, joka on puolestaan vuotta Austeria vanhempi.

Alun lapsuudenmuistelukset laajenevat kirjan edetessä nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen, niissä kirjoittaja on enemmän omillaan.

Auster pohtii päiväkirjan kirjoittamisen mielekkyyttä, ja sitä miksi ne jäivät kesken. Nuorena hän ei ymmärtänyt kirjoittavansa tulevaisuudessa itselleen, vieraalle henkilölle, jota ei vielä ollut. Siksi päiväkirjat jäivät kirjoittamatta. Jäljelle oli kuitenkin jääneet kirjeet, joita hän kirjoitti tulevalle, sittemmin entiselle, vaimolleen. Niiden avulla hän saattaa tarkastella omaa minäänsä nuorena, sellaisena, jonka hän on jo unohtanut, Paul Austeria, josta vasta oli tulossa kirjailija  Paul Auster.

Asetelma on samankaltainen kuin Umberto Econ kirjassa  Kunigatar Loanan arvoiituksellinen liekki (WSOY,  2005). Auster tunnistaa oman historiansa dokumentteja ja yrittää kertoa niiden avulla omaa tarinaansa. Semanttinen ja episodinen muisti käyvät vuoropuhelua keskenään ja suhteessa historian kulkuun. Mukana on myös kuvia (liiteenä), samoin kuin Econ kirjassa. Kuvan ja sanan vuoropuhelu toimii - tämä on melko harvinaista romaanikirjallisuudessa, jossa perinteisesti on väheksytty kuvaa (paitsi romaanin varhaisvaiheen naiiviksi tulkitussa kuvittamisessa - ritariromaan á la Don Quiote ja sen edeltäjät tai kuvaraamatussa).

Austerilla on tilaa vielä kypsyyden kauden muisteluksiin. Uskoisin, että hän haluaa kirjoittaa elämänsä valmiiksi, mikäli vuosia ja terveyttä riittää. Hyvä niin. Valitettavasti nämä muistelukset eivät kirjallisesti anna kovin paljon, mutta taustoittavat kyllä Austerin tuotantoa ja elämänkulkua yleisimminkin, hienosti.

Yövalvojat

Nocturama on se alue eläintarhassa,  jonne sijoitetaan yöllä valvovat eläimet. Mutta minne sijoitetaan ihmiset, jotka valvovat öisin, katsovat silmänsä sokeiksi pimeydessä, muistavat historian ja surevat?
Ja näkevätkö yöllä valvojat sellaista, mitä päivänvalossa ei voi nähdä tai jota edes ei ole olemassa päivämaailmassa?

Rax Rinnekangas on lukenut Sebaldia (Nocturama. Sebaldia lukiessa. LURRA Editions, Helsinki 2013). Winfred Georg Maximilian Sebaldin lisäksi Rinnekankaan alueella on Imre Kertész,Thomas Bernhard ja Peter Handke. Sebald on ehtymätöntä ravintoa heille, jotka ovat sisäistäneet tai pyrkivät sisäistämään kulutusta ja pelkkää viihtymistä syvemmät arvot.

Rinnekangas on kokenut hengenheimolaisuutta näiden kirjailijoiden kanssa. Selityksenä Sebaldin, ja muuttujat muuttaen, muidenkin kirjailijoiden synnylle, heidän auteur-luonteelle, on ulkopuolisuus.
Peruuttamaton ulkopuolisuus antoi hänelle kyvyn ja kielen tarkastella ennen kaikkea menneisyyden maailmaa ja ihmisen sielun maailmaa suhteessa todellisuuteen, joka älyllisen ihmisen ympärillä tuntuu kaatuvan alas täydelliseen pimeyteen, jossa kaikki on menetetyn tuntuista, koskaan toteutumattoman huomisen kaltaista. Rinnekangas tunnistaa Sebaldissa hienosti juuri sen, että Sebald ei ole kansallinen kirjailija. Milan Kundera on korostanut romaanin taiteen piilevän juuri siinä, että kirjallinen teos ylittää kansallisen rajoittuneisuuden. Ehkä tämä kansallisuuden rajoittumisen ylittäminen on avain myös elämän taiteeseen - kosmopolitismi ei kuitenkaan ole koskaan ollut kovin suosittu katsantokanta. Usein se snobiudessaan on varmaan asettunut jonnekin humansimin ja hampaattoman antropofilian lähimaastoon.

Rinnekankaan teos on hieno yritys nostaa ajatteleva kirjoittaja ja lukija kunniaan. Viisaat istuvat varjossa. Usein he jäävät sinne. Heitä eivät huomaa muut, tuskin he itsekään.

Kangastus 38

Kjell Westö on luottettava kirjoittaja, jopa siinä määrin, että hänen tapansa kirjoittaa on lähes pitkästyttävä. Aihepiirinä 1930-luvun Suomi on kuitenkin kiinnostava, joten ajattelin, että on kiinnostavaa lukea mitä Kjell kirjoittaa.

Mutta paljon sanottavaa tuosta ei kuitenkaan ole: tarinan kuljetus on selkeä, henkilöhahmoja on riittävästi, jotta erilaisia kantoja ajan henkeen ja taphtumiin voidaan välittää. Juutalaiskysymys, olympialaiset ja Stadionin avajaiskisat antavat keskiviikkoisin kokoontuvalle herraseurallle mahdollisuuden kommentoida asioita. Vuoden 1918 tapahtumat puolestaan heittävät edelleen varjonsa tapahtumien kulkuun hyvin dramaattisesti. Mutta jostain syystä kerronta on kaikesta tästä huolimatta veretöntä. Ja veri tässä tapauksessa viittaa siihen vereen, joka laittaa ihmiset intohimoisesti toimimaan maailman mylleryksessä, ei siihen vereen joka virtaa kun ihmisen fyysinen pinta murretaan verenvuodatukseen saakka.

Westö käsittelee kyllä meidän aikammekin teemoja, juutalaisuutta, homoutta, raiskauksia, kansallismielisyyttä, hulluutta. Mutta päähenkilöt ottavat etäisyyttä asioihin, vaikka traumaattiset kokemukset mieltä myllertävätkin. Asian ydin heijastuu kirjasta kuin kangastuksena.

Syy elää, kirjoittaa?

Toistaiseksi arvoitukseksi on jäänyt, mistä ja miten Thomas Bernhard on löytänyt voiman kirjoittaa kirjoja ja näytelmiä. Fiktiivisessä kirjoittamisessa, kuten hänen Vanhat Mestarit -teoksessaan, synkän maailman- ja ihmiskuvan voi sälyttää fiktiivisille hahmolle ja kertojille, mutta omaelämänkerrallisessa tekstissä sävy on sama: sysipimeässä kauhun, vihan ja inhon maailmassa on vain pieniä pilkahduksia: isoisä, äiti (varauksella) ja eno, joiden toimet antavat pientä valoa elämän kulkuun. Mikäli mukaan ei lueta viulunsoittoa ja itsemurhan suunnittelun suomaa lohtua.
Onko kirjoittaminen yksi ja ainoa tapa purkaa kauhun kierrettä ulospäin?

Thomas Bernhardin Syy on aloitus viisiosaiselle omaelämänkerralliselle teossarjalle. Tapahtumien näyttämönä on kauneudestaan tunnettu Salzburg. Salzburgin näyttäytyy Bernhardille elävänä ja orgaaninisena vain pommitusten runtelmassa tilassa. Muulloin kaupunkia tyrannisoi kansallissosialismi tai katolilaisuus. Näiden tyrannioiden välillä Thomas B. ei näe eroa. Koululaitos, vanhemmuus, koko kasvatsu on vain yksilön alistamista tyhmyyteen, luovuuden tukahduttamista.

Voi olla, että asia avautuu myöhemmissä osissa. Tällä kertaa Bernhardia on tullut annosteltua aivan riittävästi. Jos joku lukijoistani (?) tietää vihjeen tämänkaltaisen (siis Bernhardin) kirjoittamiseen, kerro. Yhteiskunnalliset syyt luulen tietäväni, mutta psykologinen ymmärrykseni ei riitä.

Vanha Mestari Thomas Bernhard

Thomas Bernhardin nimi ja tuotanto on minulta mennyt jossain vaiheessa ohi. Suosituksesta tartuin hänen Vanhat mestarit. Komedia -teokseensa kiinnostuksella. Teos yllätti - sisällöllään ja tyylillään. Sain lukukokemuksen loppuun parhaiksi vuoden 2013 viimeisenä päivänä. Ajattelemisen aihetta pidemmäksi.

Alkupuolen sivuja lukiessani en ollut varma teoksen tyylikkyydestä - suominnan kohteena ovat monet klassikot, mutta myös opettajat, oppaat, filosfit (erityisesti Heidegger) ja kansa, kansat ja massaihmiset. Kerronta on moneen kertaan välittynyttä, poukkoilevaa, toisteista. Lauserakenteet pitkiä ja monimutkaisia. Tyylin puheenomaisuus tuo mieleen Célinen teoksen Niin kauas kuin yötä riittää. Ja samoin sisältö ihmisvihassa ja katkeruudessa. Mutta lopussa teos tuo esille päähenkilönsä, musiikkikriitikon Regerin kautta sanoman siitä, että ihmiset tarvitsevat toisiaan, taide ja kaikki muu on sittenkin toisarvoista.

Teoksesta huokuu myös ironisesti lupaus siitä, että kun filosofia, kirjallisuus ja kuvataide meidät lukijat ja kuulijat pettää, voimme vielä paeta musiikkiin, puhtaimpaan ja abstraktimpaan maailmaan (Schopenhauerin ideoita seuraillen). Oma "neroutemmikin" alkaa meille vähitellen palajastua pelkäksi suruksi ja nostalgiaksi.

Bernhardin sanallisen kertojan, Regerin ja siitä kirjoittavan Atzbacherin, sättimisen kohteena on Itävalta ja sen alennustila. Moniin paikkoihin on helppo vaihtaa Itävallan tilalle Suomi. Mutta keitä olisivat suomalaiset kohteet muutettavat muuttaen -  Jean Sibelius, Aleksis Kivi, Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela (nuorempi sukunimestään suomalaiseen kulttuuriin lujasti kiinnittyvä Janne  on jo riittävästi ivattu siirtyessään gutenbergilaisesta galaksista, jos nyt ei visuaaliseen galaksiin, niin ainakin toistaiseksi rapakon taakse).

Reger sanoi, ja Atzbacher kirjoitti Bernhardin kirjassa: Päätä pitää käyttää etsimiseen, pää on virheiden, ihmiskunnan virheiden etsimistä varten. (s. 30) Ja kun virheitä etsii, niin niitä löytää:

Opettajat ovat valtion kätyreitä, ja kun puhutaan nykyisen Itävallan kaltaisesta henkisesti ja moraalisesti täysin rampautuneesta valtiosta, joka ei opeta muuta kuin raaistuimista ja mädäntymistä ja yleisvaarallista sekasortoa, ovat luonnollisesti myös opettajat henkisesti ja moraalisesti rampoja ja raaistuneita ja mädäntyneitä ja sekasortoisia. (...) Minulle, kuten nykyajan nuorille ihmisille, he eivät antaneet muuta kuin kykenemättömyytensä, minä ajattelen. (35-36)
Heidegger  on saksalainen yömyssy- ja tohvelifilosofi, siinä kaikki. (...) Kun vain ajattelenkin, että jopa huippuälykkäät ihmiset ovat menneet Heideggerin ansaan ja että jopa yksi parhaista ystävättäristäni kirjoitti väitöskirjan Heideggerista, ja kirjoitti tuon väitöskirjan vieläpä vakavissaan, minua oksettaa vielä nytkin, Reger sanoi. Tuo ei-mikään on vailla perustaa on naurettavuuden huippu, sanoi Reger. (...) Heidegger oli, se on selvää, tämän vuosisadan hemmotelluin saksalainen filosofi, ja samaan aikaan kaikkein vähäpätöisin. (59-61)

Myös monet taiteen klassikot saavat kuulla kunniansa. Jopa Tintoretton Valkopartainen mies osoittautuu vajavaiseksi kolmenkymmenen vuoden tutkiskelun jälkeen.

Monilla kriteereillä Bernhardin kirjan esitys on kaamea. Sitä vastaan on mahdotonta argumentoida tekemättä itseään naurettavaksi. Vastaan inttäminen on yhtä tarpeetonta. Bernhard on Vanha Mestari, johon vastaväitteet uppoavat kuin mustaan aukkoon. Mutta jos se pimeys, joka Regerin sanoista loistaa, onkin valoa, niin kuinka suuri onkaan tuo valo. Ja myös alaotsikko Komedia on syytä ottaa - hymm, vakavasti?

1Q84 - Murakami

Haruki Murakami on minulle uusi tuttavuus. Löysin hänet sattumalta, vaikkakin tarkoituksella. Etsin luettavaa, joka olisi enemmän kuin Nesbön salapolisiiromantiikka, vaikkakin taitavasti kirjoitettua, juonenkäänteitä täynnä. Lukijaa harhauttavaa ja samalla viihdyttävää kerrontaa.

Murakamin 1Q84 täyttää hyvin erinomaisesti kirjalle asettuvia vaatimuksia. Se tutkii aikaamme monen henkilön kautta, yksilöt ovat poikkeuksellisia (kuten aikamme yksilöt ovat) massayhteiskunnan ja maailmallisen kulttuurin tuotteina "massamaisesti" yksilöllisiä. Teoksessa lukijaa viedään tarinankerronan ja kirjallisuuden maailmassa viittaillen maailmankirjallisuuden klassikoihin, mutta samalla myös hyvin muotitietoiset päähenkilöt nivotaan ajankuvaan hyperrealismia, mytolgiaa ja yliluonnollisia olentoja kiehtovalla tavalla yhdistäen. Kaunit, herkät ja aistivoimaiset kuvaukset yhdistyvät raakoihin yksityiskohtiin ilmeisen japanilaisella tavalla. On vaikea kuvitella tämänkaltaisen tekstin synnyinkehdoksi Yhdysvaltoja tai Eurooppaa.

Kirjan kerronta etenee kahden ensimmäisessä kirjassa Aomamen ja Tengon, päähenkilöiden, roolittamana. Kolmannessa osassa mukaan tulee Ushikawa, salapoliisi, joka selvittää päähenkilöiden taustoja ja koko kirjan tapahtumienkin taustaa. Tarina ei etene kovin sujuvasti ja jumittuu myös hieman viipyileväksi. Helsingin sanomien kriitikko Harri Römpötti tylyttikin kirjaa kunnolla. Römpötti ei jaksanut ponnistaa kirjan arviointiin ja analyysiin saakkaa, vaan lykkäsi ulos oman puuskahduksensa ja pettymyksensä. Ei siis kirja-raviointi lainkaan, vaan ainoastaan ala-arvoinen röyhtäisy.

Yltiöromanttinen rakkaustarina ei sävyillään loista, mutta antaa mahdollisuuden tarkastella tarinankerrontaa, erilaisia todellisuuksia, Japanin historiaa ja erilaisten uskonnollisten liikkeiden syntyä ja kehitystä.  Kirja ei ole realistinen tyyliltään, eikä siltä oikein siis voi odottaakaan uskottavuutta. Hieno saavutus on joka tapauksessa siinä, että lukijana jaksoin tarinan seurata alusta loppuun, yli 1200 sivua. Monet kuvaukset tuovat tarantinolaisittain esille hyperrealistisia ja taianomaisen epätodellisiä mielikuvia. Ei olisi ihme, jos tekstin pohjalta tehtäisiin elokuva.

Lukulistalle Murakami pääsee jatkossakin.

Taiteenvartija riisuu jouhipaidan

Hannu Väisäsen "Anteron" seikkailut jatkuvat nyt alttaritaiteeseen ja sieltä pois. "Taivaanvartijoissa" nöyryys kirkkoisien ja seurakuntaneuvosten edessä muuttuu itsevarmaksi ja paikoin jopa ylimielisyyteen taipuvaksi taiteilijuudeksi.

Havainnon fenomenologia on Väisäsen vahvuus. Menneitä mielikuvia täydentää nykyisyyden mielikuvitus ja taidehistoriallinen oppineisuus. Alun kirjallisesti häkellyttävätkin mielenliikkeiden kuvaukset ovat tyylillisesti selkeytyneet luettavammaksi kertomiseksi. Kuvat ja värit ovat monitulkintaisia, samoin tekstit.

Komiikan lempeä kajo

Milan Kunderan Esirippu avaa maailman ja kirjallisuuden huumaavalla tavalla. Esirippu aukeaa ja tuntuu, kuin näkisi maailman näyttämöllä - kunnes taas huomaa, että näytelmässä esitetään näytelmää. Maailma on kuin Bunuelin elokuvan intohimon hämärä kohde.

Vaikka Kundera eri tavoin väittää välttävänsä filosofista ja koukeroista, käsitteellistä kieltä, hän antaa monia hienoja esimerkkejä siitä, miten käsitteet mahdollistavat asioiden ymmärtämisen. Esiripussa on oivallisia käsitteellisiä erotteluja. Vaikkapa kirjallisuuden historian tarkastelu suppeassa ja laajassa kontekstissa. Niiden avulla voi helposti arvioida, minkälaisiin taide- ja kulttuuripoliittisiin umpikujiin ajaudumme, jos ryhdymme tarkastelemaan kultuuria kansallisista, suppeista konteksteista emmekä näe niitä ihmisyyden toteutumina. Ajankohtainen keskustelu unkarilaisesta kansallisuuden korostamisesta tai perussuomalaisesta  taiteesta asettuu kerralla oikeisiin puitteisiinsa. Taide, tiede ja filosofia ylittävät kansalliset ja kielelliset rajat ja juuri siinä on niiden voima.

Romaanin ja romaaniteorian siirtymä psykologisista  selityksistä eksistentiaalisten tilanteiden kuvaamiseen auttaa ymmärtämään, miksi kysymys identiteetistä  ei palaudu yksilöön vaan yksilöön yhteiskunnallisessa tilanteessa, vuorovaikutuksessa aikaansa, historiaansa ja toisiin ihmisiin (myös omaan toiseuteensa). Identiteettityö jota paljon korostetaan ei siis merkitse vaipumista omaan sisäiseen, yksilölliseen minään, vaan se merkitsee oman itseyden tutkimusta historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Faktuaalisen  muistin ohella eksistentiaalinen muisti määrittää sitä mitä olemme nyt ja mitä olemme olleet. Unohdus pyyhkii, muisti muuntaa. Kundera käsittelee hienosti byrokraattisen maailman eksistentiaalista tilannetta ja sen ilmentymistä niin kirjallisuudessa (Adalbert Stiftler) kuin sosiologiassa (Max Weber) aina Kafkaan ja meidän päiviimme saakka. Hyvä havainto on, että monet asiat nousevat tarkasteluun juuri silloin kuin ne ovat uusia ja vielä usein huomaamattomia, eivätkä silloin, kun ne ovat jo valloittaneet elämämme, mielemme.

Kunderan tekstissä näkyy myös hyvin itsekriittinen näkemys nuoruuden ja varttuneen iän eroista. Vasta varttuneemmalla iällä on mahdollista nähdä oma elämä ja ajan historia, ei oikein, mutta uudessa valossa: Tämän kokemuksen jälkeen ... tietää, ettei kukaan olekaan se, jona itseään pitää, että tämä väärinkäsitys on yleinen, perustuvanlaatuinen, ja että se heijastaa ihmisiin (...) komiikan lempeän kajon.  (s. 82)

On oikeastaan harmi, että Kundera ei juuri käsittele omia kirjojaan, vaikka lukijan on helppo nähdä, miten intensiivisesti hän on tekstejään tuottanut, miten laajasti ja syvällisesti hän on tutkinut romaanin historiaa ja asettanut kysymyksen omissa romaaneissaan siitä, miten voisi löytää uuden, kätketyn aspektin "ihmisluonnosta". Kundera asettuu päättävästi vastustamaan "storyn" ylivaltaa. Romaani ylittää monella tavalla yksinkertaisen tarinan. Tarinallisuus (narratiivisuus) kaikessa muodikkuudessaan voi johtaa myös narratuksi tulemiseen. Hyvät tarinat ovat edelleen intensiivisiä siksi, että ne ovat sekä kompleksisia että harmoonisia. Hetken päästä lukija on pyyhkinyt pois mielestään suuren osan lukemastaan.  Ja muistaa muunneltuna lukemansa. Emme voi hallita menneisyyttä tai tulevaisuutta, mutta voimme valita mitä luemme, kirjoitamme tai puhumme. Tai ainankin uskoa, että asia on näin, juuri nyt.

Luonto iskee

Philip Roth on yksi arvostetuimmista elävistä yhdysvaltalaisista kirjailijoista, eikä syyttä. Kirjassaan Nemesis hän tarkastelee ihmisen toiminnasta ja valinnoista kumpuavaa kiertämätöntä syyllisyyttä. Onko valinnoillamme merkitystä muiden ihmisten ja oman elämämme kannalta vai onko kaikki lähes puhdasta sattumaa? Kysymys asettuu samalla tavoin kuin Woody Allenin elokuvissa ja erityisesti Match Pointissa - siitä putoaako pallo osuessaan tenniskentän verkkoon omalle vai vastustajan puolellelle riippuu pelin voitto. Mutta voittaako parempi vai onnekkaampi? Ja edelleen onko onni olla voittaja?

Rothin kirjan päähenkilön vastustaja on luonto polion rampauttavassa ja tappavassa esiintymässä. Herra Cantor, kirjan keskushenkilo, nuori mies, on nuorista miehistä yksi parhainpia, vastuuntuntoinen, urheilullinen, vakava ihminen. Tahtomattaan ja vastoin omia toiveitaan ja ehkä syvintä omaatuntoaankin hän tulee toimimaan "pahana nuolena" elämässä ja vammauttaa sekä aiheuttaa toisten ihmisten kuoleman. Tai näin hän ainakin kokee. Vai onko niin, että elämä käyttää häntä välineenä? Onko elämän, luonnon ja ihmisten päätösten takana jumala, julma kaikkivaltias joka on mieltynyt erityisesti tappamaan lapsia ja nuoria taudeilla ja sodan julmuksilla?

Rothin kirja on armoton - keskushenkilö ei pyrkimyksistään huolimatta saa oikeutta tai onnea. Ainoa lohtu, jonka kirjasta saa, on tieto siitä, että tähänastisen elämän kulku on ollut suopea (mikäli on voimia kokea asia niin). Rikkomuksia luontoa, sekä ulkoista että omaa sisäistä, vastaan on jo kertynyt riittävästi. Hybristä seuraa nemesis. Iskeeekö luonto jo huomenna vai vasta päivän, viikon tai muutaman vuoden päästä takaisin, sitä ei voi tietää eikä siihen oikeastaan voi edes valmistautua. Voi myös olla, että luonto moukaroi meitä päivittäin, mutta onnistumme elämänmenolla peittämään tuskan ja lievittämään sen tarinoilla, joissa asiat kerrotaan parhain päin.

Tonava

Tonava, Belgrad

Luettuani hiljattain Tamas Matekovitsin hienon Budapest Metro -teoksen, tartuin Claudio Magrisin kirjaan  Tonava. Kirjoissa on yhtäläisyyksiä: molemmat ovat "road movien" tapaan rakennettuja, kuljetaan reittiä ja kerrotaan sen asemapaikojen tai kaupunkien historiasta, kulttuurista ja politiikasta. Matekovits matkustaa Budapestin metrolla M3, Magrisin reitti taas on pidempi, mutkittelevampi ja verkkaisempi.

Erotkin kirjojen välillä ovat toki  selvät. Magrisin teoksessa ei ole valokuvia ja sanalliset kuvailut ovat runsaita ja rönsyileviä. Magris on kotoisin Triestestä ja hänen tarkastelupisteensä on germanistiikan asiantuntemuksen tuomassa kirjallisuudessa, kun Matekovits ponnistaa nykyajan perspektiivistä. Ja jos vertaisi vain kirjojen luomaa kuvaa Unkarista, huomaisi sen, minkä Magriskin kertoo: Unkari ja unkarilaisen kulttuurin ymmärtämisessä on kielimuuri, jota on vaikea ylittää. Mutta tämänkaltainen vertailu on turhaa.

Tonavaa seurataan sen alkulähteiltä Donaushingenistä/Furtwangenista aina Mustalle merelle saakka. Magrisin tyyli on polveileva, pyörteinen, kiemurainen, leveä - kuin Tonava. Kirjan alussa oleva karttapiirros on nostalginen. Keskeisessä Euroopassa on maita, joita ei enää ole: Länsi- ja Itä-Saksa, jota jälkimmäisen itseymmärryksen mukaan ei koskaan ollutkaan, oli DDR, Saksan demokraattinen tasavalta ja se toinen "Saksa". Jugoslavia, Tsekkoslovakia. Magris siis kuvaaa nuoruuteni Eurooppaa (kirja on ilmestynyt alunperin 1986), Eurooppan suuria poliittisia muutoksia ja EU:n rajoja ruhjovaa integraatiota. Kriisieurooppa, joka on kuitenkin rauhanomaisempi kuin menneisyyden karkea, kuin rakeisena Tri-X:lle piirtyvä mustavalkoinen, muurin jakama, tulevaisuuden odotuksiin raukeava, mahdollisuuksien maailma.

Tonava virtaa läpi Euroopan, matkan varella on neljän maan pääkaupungit, Wien, Budapest, Belgrad ja Bratislava. Magris ei kuitenkaan anna pääkaupungeille erityistä painoa, vaan poikkeaa pienempiinkin kaupunkeihin ja kyliin, varsinkin kun niistä löytyy kulttuuri- tai kirjallisuushistoriallisesti kiinnostavia kohteita.

Vaikka matkustaminen on moraalitonta, se tuo pettymyksen, mutta on kuitenkin yksi lohtu elämän menossa: Silloin jokin liikahtaa ja lävistää ruumiin, ilma kahahtaa vaatteisiin, ja oma minä sykkii kuin meduusa, ... (11). Siitä pitäen, kun Herakleitos kysyi kysymyksensä, voiko samaan virtaan astua kahdesti, juuri joki on liittynyt identiteettikysymykseen. (20) Magris pohtii kiinnostavsti vaikkapa kysymystä "itävaltalaisuudesta". Hän päätyy ytimeen, joka on sen määrittelemättömyys. (28)

Keskiössä on Saksa: kun tänä päivänä miettii mieleän Eurooppaa, jutuu samalla miettimään omaa suhdettaan Saksaan. (30) Saksalaisen kulttuurin ja kultturialueen tuntijana Magris on erinomainen. Kafkan kuolintalossa Magris kykenee eläytymään hyvin Franzin yksinäisyyteen. (177-179) Mutta Magrisin rajoitteuneisuus tulee esiin kun hän tarkastelee Wittgensteinin talon muotokieltä. Sitä Magris ei ymmärrä, ei yhtään.(182-183) Niukkuuden estetiikka ei avaudu hänelle. Jos avautuisi hänen kirjansakaan ei varmaan olisi laajuudeltaan 439 sivua, vaan puristettuna, ehkäpä 200 sivua. Mutta moni tarina olisi silloin jäänyt kertomatta.

Magrisin kirja ei ole luontokirja, mutta hienosti hän kiinnittää huomion luonnon ja kulttuurin suhteeseen vaikkapa Konrad Lorenzin yhteydessä (Kaksoiskotka ja merikotka, s. 172-177) tai huomauttaessaan siitä, että György (Georg) Lukács tuskin paljon katsoi asuntonsa ikkunasta Budapestissa Tonavaa tutkiessaan kirjoja ja kirjoittaessaan.

Magrisin oppineessa ja tarinoivassa seurassa viihtyy, vaikka paikka paikoin, varsinkin liikuttaessa oman tuntemuksen kannalta vieraimmissa paikoissa, Unkarin, Bulgarian ja  Romanian rajamailla, kiinnekohdat alueen kirjallisuuteen ja kulttuurin tekevät juonteiden seuraamisesta haastavaa. Lähes joka sivulta löytyy hienoja lauseita ja osin oivaltavia tiivistyksiä eurooppalais-saksalaisesta hengenperinnöstä.

Mutta yksi Tonavan rantamailta puuttuu. Ja sitä kohti Tonava virtaa.
Tonavalta puuttuu meren sini - meren eeppisyys muistuttaa meitä siitä, että olimme kerran jumalia. (146-147)

Huimaus

W.G. Sebaldin Huimaus avautuu helpommin kuin aiemmin lukemani Austerliz.
Nytkin liikutaan laajasti niin ajallisesti kuin maantieteellisesti. Sebaldin kieli, sanat, lauseet ja tarinan kuljetus on hiottua ja viimeisteltyä. Suuret linjat ja yksityiskohtaiset kuvat maisemasta ja mielen liikkeistä levittäytyvät rauhallisesti lukijalle. Sebald on esimerkki kertojasta, jonka verkkaisuus palkitsee (vain) kärsivällisen lukijan.

Kirjan alussa pohditaan muistamisen vaikeutta ja sitä, miten (piiros)kuvat tuhoavat muistikuvia ja siksi niitä pitäisi välttää. Itse asiassa muisti on paradoksi: jos siihen luottaa, se osoittautuu pettäväksi, jos muistin tukena on kuvia tai muistiinpanoja, elävät mielikuvat hajoavat ja niitä on mahdoton palauttaa mieleen.

Sebald asettuu taitavasti kokijaksi vieraaseen, vaikkapa Franz Kafkaksi matkalla Italiassa. Hallittua tekstiä, hienoja lauseita, intensiivistä seesteisyyttä. Mutta huimausta, kuitenkaan, kirja ei aiheuttanut.

Budapest, bassomusiikki, kulttuurin valo

On kirjoja, joita lukiessa ja katsoessa tulee olo: tästä pitää kirjoittaa, tämä on tärkeää ja oivaltavaa. Kun sitten aloittaa huomaa kin, mitä minulla onkaan tähän lisättävää?

Tamas Matekovitsin BUDAPEST METRO - kaupunki ja vallankumous pinnan alta. maanalainen kuva-arkkitehtuuri, radikaali konstruktivistinen liike kaupungin rakenteissa, pinnan alta pääoman tuolle puolen bassomusiikin tahdissa - on kirja, jonka alaotsikon pituus voisi viitata siihen, että rajaus voisi olla tiukempi. Mutta kuvista, moniäänisestä tekstistä, netistä löytyvästä ääni- ja kuvaraidasta koostuu monenkirjava, värikäs ja runsas historian virtaan heittäytyvä pohdinta, joka antaa kouraisevan tunteen siitä, mitä Unkarissa ja Budapestissa on läsnä: myllerrys, jonka lopputulosta voi vain aavistella ja pelätä.

Radikaali konstruktivismi pyrkii valaisemaan pinnan tapahtumia maan alta ja luottamaan siihen, että maan alla, tarkemmin metrolinja M3:n reitillä, on tapahtunut paljon, mutta liike ei pysähdy. Matekovits pyrkii antamaan muodon rakenteelle ja sen prosessiluonteelle. Kirja on "teos". Sitä on mahdoton purkaa osiinsa: dokumentaarista kuvaa, teorian säikeitä, henkilöiden tarinoita, haastatteluja metron rytmillä kuulutuna. Eräänlainen, ei road movie, vaan underground multimedia, joka rakentuu lukijasta riippuen monella tavalla.

Kävin pikavierailulla Budapestissa ja saatoin todentaa M3:n semien tilanteita: Déak Tér asemalta Erzébetin aukiolle - Gödör oli saanut väistyä, tilalal oli Aquarium. Seinillä näkyi Jobbik -kirjoituksia ja etsimättä tapasin nuoren, joka väitti, että ulkomailla oleva käsitys puoleen rasistisuudesta on virheellinen. Argumentti oli klassinen: en ole rasisti, mutta asia on vain niin, että mustalaiset ovat rikollisia ja juutalaiset myyvät maamme. Sanoimme ennen ei Moskovalle, nyt emme ota neuvoja Brysselistä. Slavoj Žižekin ajatus siitä, että postpoliittisessa tilanteessa tai muunlaisissa umpikujissa nuoret miehet eivät löydä todellista konstruktiivista vaihtoehtoa - vallankumouksen ja muutoksen tarve on suuri, mutta muutostarpeen kanavoituminen saa helposti aivan satunnaisen tai historian painolastista johtuen alistavan luonteen. Unkarin historia ei tunnu antavan helposti aineksia monikulttuurisen, avoimen, demokraattisen ja ihmisten tarpeista lähtevälle politiikalle ja taloudelle. Sosialismin varjo on synkkä, uusliberalistin kapitalismi, ja markkinatalouden rynnistys lupaa paljon, mutta synnyttääkin sanoinkuvaamattoman kaaoksen, niin arjen elämään kuin ihmisten ajatteluun. Vihollinen on löydyttävä ja turva etsittävä, nyt taas nationalismista ja ylikansallisen pääoman vastaisista tunnuksista.
Unkarissa konstruktiivinen radikalismi ei ehkä onnistu nousemaan metron pimeydestä päivänvaloon. Uusi eliitti on voimansa tunnossa. Radikaali konstruktiopyrkimys nousee varmasti ja valaisee kirkaalla kiilalla sydänyössäkin. Se ei ehkä riitä, mutta valoa ei kannata sammuttaa. Jos tunnelin päässä oleva valo onkin vastaantulevan junan, se ei pysädy ainakaan, jos ei näe mihin on törmäämässä. Viisas pysähtyy valoissa, varsinkin jos valo on punainen.

Kirjeitä ystäviltä?

Edellisen Paul Austerin kirjan (Talvipäiväkirja) lukemisen yhteydessä jouduin jo pohtimaan sitä, mikä, lopultakin, Austerin teksteissä viehättää. Nyt lukiessani Austerin ja J.M. Coetzeen kirjeenvaightoa  Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä samankaltainen hämmennys valloitaa mielen. Luenko heidän tekstejään kuin ystäviltä saamiani kirjeitä?

Tekstit kiinnostavat ja lukiessa on oivalluksen hetkiä ja pettymyksiä. Ensimmäinen pettymys liittyy Austerin luokattomaan perusteluun, jolla ystävykset luopuvat käsittelemästä 2008 alkaneen globaalin talouskriisin teemaa. Jo ennen kuin he aloittivat sen käsittelyn ymmärsin, että kirjeiden kirjoitusjänne 2008-2011 on poikkeuksellisen kiinnostava. Auster aloittaakin lupaavasti, Coetzee vastaa kiinnostavasti, mutta sitten he pääättävät luopua aiheesta. Miksi? Auster sanoo ilomielin jättävänsä taakse taloustieteellisen vatvonnan. Hänellä on siihen kuulemma huonot eväät.  Ja sitten tulee harvinaisen lattea, ehkäpä ironiseksi tarkoitettu, lausuma: kannatan kiihkeästi yleismaailmallista onnellisuutta. Haluaisin että jokainen maailman ihminen saisi tehdä tyydyttävää, henkisesti palkitsevaa työtä ... mutten osaa kuvitella alkuunkaan, miten niin yleviin päämääriin päästäisiin. Näin ollen sivuutan kyseiset aiheet vaikenemalla. (s. 43)

Latteaa tuo on siksi, että niin Auster ja Coetzee ovat hetkeä aiemmin virittäneet melko kiinnostan keskustelun "suurpääoman kriisistä" ja sen seurauksista ihmisten elämään maapallolla.

Toinen, mutta nyt ei pettymys, vaan oivallus syntyi Coetzeen shakkipelikokemuksista. Itse en ole innostunut mistään urheilusta, en intohimoisesti, en juuri lainkaan. Jalkapallon maailmanmestaruuskisat seurasin sattumalta ja joskus satunnaisesti Wimbledonin tennismatseja. Vuosi sitten vielä ajatelin, että voisin mennä katsomaan Ässien jääkiekkomatsien yleisön reaktioita, mutta nyt jääkiekon ympärillä käytävä keskustelu on kaiken kaikkiaan niin etovaa, että taidan sivuutta aiheen vaikenemalla :-).

Voittaminen urheilussa on aina tuntunut minusta, myös itse siihen osallistuessani, kiusalliselta. Riippumatta siitä olenko voitettu vai voittaja.

Auster ja Coetzee kirjoittavat jäntevästi ja väliin myös päästäen lukijan läheisen tuntuisesti omaan arkielämäänsä. Kiinnostavaa on lukea rinnakaisaikana syntyvistä Sunset Park  ja Talvipäiväkirja -kirjojen synnystä, vaikkakin kovin suppeasti. Auster on myötäilevämpi keskustelija, Coetzeesta löytyy ilmeisesti kovuutta enemmän, aivan samoin kuin heidän kirjoistaan. Ikääntyvät mestarit ovat joka tapauksessa hienoa luettavaa, "isoveljiä" joidan ajatusmaailmaa ei tarvitse jakaa kaikilta osin, mutta kuitenkin kuunnellen miltä maailma näyttää rapakkojen takaa katseltuna.

Louis-Ferdinand Céline ajattelijana ja kirjailijana

Louis-Ferdinad Célinen teosta Niin kauas kuin yötä riittää lukiessa tulee kiertämättä mieleen Matt. 6:23 : Mutta jos silmäsi on viallinen (pilveytynyt) koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!

Katse on maailman valo, jos se peittyy pilveen, synkkään, niin maailma on synkkä synkälle katsojalleen. Kirjailijana Céline on ilmeisen hieno ja oivallinen kirjoittaja. Hän onnistuu kirjoittamaan 533 sivua tekstiä, jossa synkkä yksinpuhelu saa runollisen muodon, hiertää esiin epäilyksen, josko Celine on oikeassa, vai onko sittenkin kyseessä sataprosenttinen musta huumori. Tekstiä lukiessa hymynkare nousee esiin, useasti. Vaikka myös niin, että tekstin inhorealismi yllättää,  hymy hyytyy. Céline kieli tarttuu mieleen kuin kieli metallitankoon pakkasella.

Ajattelijana Céline on yhden ajatuksen mies, mutta taitava sellainen. Hänen individualistinen katseensa, jonka kantajana teoksessa on Ferdinand Badamu, suodattaa maailmasta usein hienoja kuvia. Teollisen yhteiskunnan synty piirtyy verkkokalvolle tikarinterävänä pistona:

Niin pieni kuin Topo onkin, sinne mahtui siis kaksi sivilisaatiojärjestelmää, luutnatti Grappan lähinnä roomalainen järjestelmä, jossa ruoskittiin alamaisia verojen kiskomiseksi joista Alcide väitti Grappan pidättävän itselleen häpeällistä osinkoa, ja toisaalta Alciden monimutkaisempi järjestelmä jossa näkyi jo merkkejä sivistyksen toisesta kehityskaudesta, asiakkaan syntymisesta jokaisessa sotamiehessä, siis kaupan ja sotalaitoksen yhteistoiminnasta, joka oli edellistä paljon nykyaikaisempi ja tekopyhempi järjestelmä; meidän sivilisaatiomme. (Mt. 173)

Célinen tekstissä loistokasta onkin juuri sen kerroksisuus - samaan aikaan yhden henkilön kautta juoksutetaan julmaa sotakuvausta, siirtomaakurjuutta, teollisuuskapitalismin brutaaliutta, köyhälistön kurimusta, miesten ja naisten pari- ja monisuhteiden röyhkeyttä. Ja kaikki tämä esitetään hengästyttävän runollisena jatkumona.

Miksi Céline kirjoittaa? Pyrkiikö hän kirjoittamaan pelkonsa pois?

Näin häviävät meidän salaisuutemme kun ne tuodaan julki ja päivänvaloon. Meissä ja maan päällä ja taivaassa saattaa olla kauheaa vain se mitä ei vielä ole sanottu. Vasta sitten päästään rauhaan kun kaikki on sanottu, lopullisesti, silloin vihdoin vaietaan eikä kukaan enää pelkää vaikenemista. Silloin on hyvä.  (Mt. 349)

Mutta ennen vaikenemista vaihtoehtoina on (epätoivoinen) lohdun ja tuen etsiminen kirjoittamisesta ja sanomisesta, toisesta ihmisestä. Jos se ei onnistu vaihtoehtona on hulluus:

Ei mitään apua vaikka avaisi silmänsä selko selälleen pimeään. Kaikki on pelkkää kadotetun kauhua, siinä koko juttu. Yö on kahmaissut kaiken, myös katseet. Se on imenyt meidät tyhjiin. Silti täytyy pitää toisiaan kädestä, muuten kompastuu. (Mt. 363)

Kun elää yksin, oma elämä musertaa alleen. Silloin tylsistyy. (...) Yksinäisyys on harjoittelua kuolemaa varten. (Mt., 403)

Sanojen, katseen ja kumppanuuden pettäessä musertunut ihminen ajatuu hulluuteen.

Hullu on tyyppi jolla on tavallisen ihmisen ajatukset, mutta visusti suljettuina pääkopan sisään. (...) Suljetusta päästä tulee kuin laskuojaton järvi, mätäpesäke. (Mt., 439)

Céline kuvaa myös hyvin "sivistystarvetta":

Olemassaolon valtava väsyttävyys johtuu ehkä vain ponnisteluistamme pysytellä järjissämme 20 vuotta, 40 vuotta, kauemminkin, jotta olisimme vähän enemmän kuin yksinkertaisesti ja syvästi oma itsemme, toisin sanoen iljetys, hirviö ja hullu. Painajainen on sitä että alkuperäinen ali-ihmisemme on voitava esittää aamusta iltaan yli-ihmisenä, maailmankaikkeuden ihanneolentona. (Mt., 441)

Tasapainon etsiminen ruumiin ja ravinnon välillä on perustehtävä. Mutta mielemme vaivaa meitä kaikista tukahdutusyrityksistä huolimatta ja saa meidät unettomiksi. Älkää koskaan uskoko suoraan, jos joku väittää olevansa onneton. Kysykää, voiko hän vielä nukkua? ... Jos voi, kaikki on hyvin. Se riittää. (Mt., 453)

Vaikeneminen on tavoite.  Sanoja ei osaa ikinä varoa tarpeeksi, sanat eivät tunnu miltään, eivät ainakaan vaarallisilta, ...(...) Sanoja on piilossa toisten sanpjen takana kuin pikkukiviä. (...) ne vavisuttavat koko sitä elämää, joka ihmisessä asuu, ytimiä myöten, sen heikkouksia ja vahvuuksia ... Ja silloin puhkeaa paniikki ... Todellinen maanvyöry ... (Mt., 515)

Yö on edelleen mahdollisimman epäkorrekti teos, kuten kirjan kääntäjä Jukka Mannerkorpi kirjoittaa jälkisanoissaan. Se on raju individualismissaan, luokittelemattomuudessaan ja ihmisen häilyvyyden kuvauksessa, se pistää ajattelemaan. Céline on kirjalijana oivallinen, ajattelijana, ainakin tässä kirjassa, yhden ajatuksen mies. Tästä yhdestä ajatuksesta valottuu koko ihmisenä olemisen kurjuus, ei niinkään ihanuus. Kamppailu sanojen, katseiden ja toisten ihmisten kanssa jatkuu. Elämykset korvautuvat verbeillä, katsoa, kirjoitaa, sanoa, puhua, kohdata.

Poliittisen taloustieteen kritiikkiä

Kuin pisteenä i:n päälle Porin taidemuseossa avatui helmikuun 1. päivänä useita hienoja taidenäyttelyitä. Merkittävin niistä on It´s the Political Economy, Stupid.  The Global Financial Crisis in Art and Theory. Tähän näyttelyyn liittyy saman niminen kirja. sen ovat toimittaneet  Greggory Sholette & Oliver Ressler (Pluto Press, London 2013). Näyttely enteilee poliittista ja toiminnallista käännettä niin kansallisessa kuin kansainvälisessä kulttuurellis-taloudellisessa muutoksessa. Ja tälle enteelle tämä näyttely on piste, ei loppu vaan piste vanhalle menolle, josta alkaa uusi tarina, ehkäpä jopa kertomus. Minkälainen draama siitä rakentuu jää nähtäväksi.

Kesällä 2012 elin muutaman kuuman kesäpäivän Kasselin dOCUMENTA13 näyttelyssä ja Frankfurtin pilvenpiirtäjien ja Euroopan keskuspankin varjostoissa. OccypyFrankfurt (http://www.occupyfrankfurt.de/) oli pystyttänyt telttansa sekä Euroopan keskuspankin eteen että Kasselin näyttelyn keskusaukiolle. Liike näyttäytyi banderolleineen esteettisesti surkeana, posthippiliikeen näköisenä ja vallankumousliikkeen rappeutuneena irvikuvana, vaikka joissain sen esittämissä lauseissa oli iskevyyttä.

En tiedä miten kiinteästi It´s the Political ...  liitty Occupai-liikkeeseen tai sen kriitikoihin, mutta  viittauksia siihen kuitenkin on. Slavoj Žižekiltä peräisin oleva Bill Clinton (It´s the Economy, Stupid) parafraasi ja kirjan toimittajien alkusanat viittaavat Occupy Wall Street -liikkeeseen ja kytkevät näyttelyn kiinnostavaan ja elintärkeään keskusteluun nykyisen kapitalismin voittokulusta, talouden kriisistä ja mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista nykyiselle talouden kriisistä toiseen kulkevalle vuoristoradalle.

Näyttelyn esittelyssä sen taiteilijoista sanotaan, että (h)e eivät luovu toivosta käsillä olevan katastrofin edessä, vaan kysyvät, eikö nyt olisi aika ryhtyä vastustamaan kapitalistisen logiikan kurinpitovaatimuksia taiteen ja teorian kautta, ja lähettää retkikunta pelastamaan yhteiskunnallisuuden käsitettä.

En ole ennättänyt riittävästi perehtyä tähän keskusteluun, mutta alustava horisonttini keskustelulle on: miksi poliittinen taloustiede, eikö kyseessä ole kuitenkin poliittisen taloustieteen kritiikki (Kritik der Politischen  Ökonomie)? Josko lukijoissani on  Žižek-tuntijoita, voitte oikaista horisonttiani tai näkökulmaani, en tunne kohdetta (Žižek) juurikaan. Joka tapauksessa, jostakin on tässäkin lähdettävä liikkeelle.

Toinen esillä oleva hieno näyttely on Felice Varinin abstraktien muotojen visuaalinen iloittelu. Näyttelyn visuaalinen juju (ks. alla) sopii hyvin myös tuohon talous, poliittinen taloustiede ja sen kritiikki asetelmaan: mistä perspektiivipisteestä voimme nähdä globaalin talouden ja suomalaisen yhteiskunnan tilan "oikein". Kaikki katsojan positiot ovat tietysti oikeita, mutta vain yhdestä kohtaa palaset asettuvat kohdalleen. Muista positioista osa kuvioista vaikuttaa vain roiskeilta, joiden keskinäistä yhteyttä ei voi hahmottaa.

Varinin teos pysyy paikallaan, katsoja ....

...vaihtaa paikkaa. Onko kyseessä sama teos?

Fragmentteja

Vuoden viimeisenä päivänä posti toi Franz Kafka -suomennoksen: Tuberkuloosifragmentit (Savukeidas, Turku 2012). Hankinnan alla oli myös Louis-Ferdinand Céline´n (1894–1961) Niin kauas kuin yötä riittää uusi tarkennettu suomennos. Porin Suomalaisessa sitä ei kuitenkaan ollut, joten Kafka päättää kirjavuoden kunniakkaasti.

Luvussa oli jokin aika sitten W.G. Sebaldin Austerlitz, mutta se ei edennyt loppuun, kuten ei edelliselläkään kerralla, joten jätän sen edelleen hautumaan ja odottamaan parempaa lukijaansa. Kiinnostava yritys kuitenkin vallata lukijan mieli.

Luettavana oleva Åsa Larssonin Uhrilahja (joululahjaksi saatu ;-)) on kyllä luettava ja asetelmaltaankin kiinnostava dekkari, jossa on historiallinen ote Ruotsin pohjolaan. Teksti ja juoni kulkee, mutta jollain tavalla viime vuosisadan alkupuolelle asetetut henkilöhahmot käyttäytyvät anakronisesti, liian nykypäivän ihmisen tavoin. Vaikka kirjan opettajatar Elina edustaakin edistystä ja vapaamielistä ajattelua, käytös on sata vuotta myöhempää tai ainakin henkilöhahmo on ristiriitainen ihanteellisuudessaan ja käytöksensä vapaudessa.

Mutta takaisin Kafkaan. Ainakin ensimmäinen fragmentti uppoaa:

 Oikea tie on nuora, jota ei ole kuitenkaan viritetty korkealle ilmaan, vaan lähelle maan pintaa. Se on asetettu siihen luultavasti siksi, että kompastuisimme siihen, eikä siksi, että kulkisimme sitä pitkin.

Tällä on hyvä päättää vuosi ja aloittaa uusi vuosi 2013. Lupaukset voi asettaa kuinka alas tahansa ja silti niihin usein kompastuu sen sijaan, että kulkisi valitsemaansa kaitaa, todella kaitaa, tietä (narua), kärsivällisesti ja vakaasti. Oikeat tiet ovat "vääriä",  mutkikkaita, vaihtelevia, kuin metsän polut tai ylös alas kulkevat vuoriston reitit.