Yövalvojat

Nocturama on se alue eläintarhassa,  jonne sijoitetaan yöllä valvovat eläimet. Mutta minne sijoitetaan ihmiset, jotka valvovat öisin, katsovat silmänsä sokeiksi pimeydessä, muistavat historian ja surevat?
Ja näkevätkö yöllä valvojat sellaista, mitä päivänvalossa ei voi nähdä tai jota edes ei ole olemassa päivämaailmassa?

Rax Rinnekangas on lukenut Sebaldia (Nocturama. Sebaldia lukiessa. LURRA Editions, Helsinki 2013). Winfred Georg Maximilian Sebaldin lisäksi Rinnekankaan alueella on Imre Kertész,Thomas Bernhard ja Peter Handke. Sebald on ehtymätöntä ravintoa heille, jotka ovat sisäistäneet tai pyrkivät sisäistämään kulutusta ja pelkkää viihtymistä syvemmät arvot.

Rinnekangas on kokenut hengenheimolaisuutta näiden kirjailijoiden kanssa. Selityksenä Sebaldin, ja muuttujat muuttaen, muidenkin kirjailijoiden synnylle, heidän auteur-luonteelle, on ulkopuolisuus.
Peruuttamaton ulkopuolisuus antoi hänelle kyvyn ja kielen tarkastella ennen kaikkea menneisyyden maailmaa ja ihmisen sielun maailmaa suhteessa todellisuuteen, joka älyllisen ihmisen ympärillä tuntuu kaatuvan alas täydelliseen pimeyteen, jossa kaikki on menetetyn tuntuista, koskaan toteutumattoman huomisen kaltaista. Rinnekangas tunnistaa Sebaldissa hienosti juuri sen, että Sebald ei ole kansallinen kirjailija. Milan Kundera on korostanut romaanin taiteen piilevän juuri siinä, että kirjallinen teos ylittää kansallisen rajoittuneisuuden. Ehkä tämä kansallisuuden rajoittumisen ylittäminen on avain myös elämän taiteeseen - kosmopolitismi ei kuitenkaan ole koskaan ollut kovin suosittu katsantokanta. Usein se snobiudessaan on varmaan asettunut jonnekin humansimin ja hampaattoman antropofilian lähimaastoon.

Rinnekankaan teos on hieno yritys nostaa ajatteleva kirjoittaja ja lukija kunniaan. Viisaat istuvat varjossa. Usein he jäävät sinne. Heitä eivät huomaa muut, tuskin he itsekään.

Kangastus 38

Kjell Westö on luottettava kirjoittaja, jopa siinä määrin, että hänen tapansa kirjoittaa on lähes pitkästyttävä. Aihepiirinä 1930-luvun Suomi on kuitenkin kiinnostava, joten ajattelin, että on kiinnostavaa lukea mitä Kjell kirjoittaa.

Mutta paljon sanottavaa tuosta ei kuitenkaan ole: tarinan kuljetus on selkeä, henkilöhahmoja on riittävästi, jotta erilaisia kantoja ajan henkeen ja taphtumiin voidaan välittää. Juutalaiskysymys, olympialaiset ja Stadionin avajaiskisat antavat keskiviikkoisin kokoontuvalle herraseurallle mahdollisuuden kommentoida asioita. Vuoden 1918 tapahtumat puolestaan heittävät edelleen varjonsa tapahtumien kulkuun hyvin dramaattisesti. Mutta jostain syystä kerronta on kaikesta tästä huolimatta veretöntä. Ja veri tässä tapauksessa viittaa siihen vereen, joka laittaa ihmiset intohimoisesti toimimaan maailman mylleryksessä, ei siihen vereen joka virtaa kun ihmisen fyysinen pinta murretaan verenvuodatukseen saakka.

Westö käsittelee kyllä meidän aikammekin teemoja, juutalaisuutta, homoutta, raiskauksia, kansallismielisyyttä, hulluutta. Mutta päähenkilöt ottavat etäisyyttä asioihin, vaikka traumaattiset kokemukset mieltä myllertävätkin. Asian ydin heijastuu kirjasta kuin kangastuksena.

Syy elää, kirjoittaa?

Toistaiseksi arvoitukseksi on jäänyt, mistä ja miten Thomas Bernhard on löytänyt voiman kirjoittaa kirjoja ja näytelmiä. Fiktiivisessä kirjoittamisessa, kuten hänen Vanhat Mestarit -teoksessaan, synkän maailman- ja ihmiskuvan voi sälyttää fiktiivisille hahmolle ja kertojille, mutta omaelämänkerrallisessa tekstissä sävy on sama: sysipimeässä kauhun, vihan ja inhon maailmassa on vain pieniä pilkahduksia: isoisä, äiti (varauksella) ja eno, joiden toimet antavat pientä valoa elämän kulkuun. Mikäli mukaan ei lueta viulunsoittoa ja itsemurhan suunnittelun suomaa lohtua.
Onko kirjoittaminen yksi ja ainoa tapa purkaa kauhun kierrettä ulospäin?

Thomas Bernhardin Syy on aloitus viisiosaiselle omaelämänkerralliselle teossarjalle. Tapahtumien näyttämönä on kauneudestaan tunnettu Salzburg. Salzburgin näyttäytyy Bernhardille elävänä ja orgaaninisena vain pommitusten runtelmassa tilassa. Muulloin kaupunkia tyrannisoi kansallissosialismi tai katolilaisuus. Näiden tyrannioiden välillä Thomas B. ei näe eroa. Koululaitos, vanhemmuus, koko kasvatsu on vain yksilön alistamista tyhmyyteen, luovuuden tukahduttamista.

Voi olla, että asia avautuu myöhemmissä osissa. Tällä kertaa Bernhardia on tullut annosteltua aivan riittävästi. Jos joku lukijoistani (?) tietää vihjeen tämänkaltaisen (siis Bernhardin) kirjoittamiseen, kerro. Yhteiskunnalliset syyt luulen tietäväni, mutta psykologinen ymmärrykseni ei riitä.

Vanha Mestari Thomas Bernhard

Thomas Bernhardin nimi ja tuotanto on minulta mennyt jossain vaiheessa ohi. Suosituksesta tartuin hänen Vanhat mestarit. Komedia -teokseensa kiinnostuksella. Teos yllätti - sisällöllään ja tyylillään. Sain lukukokemuksen loppuun parhaiksi vuoden 2013 viimeisenä päivänä. Ajattelemisen aihetta pidemmäksi.

Alkupuolen sivuja lukiessani en ollut varma teoksen tyylikkyydestä - suominnan kohteena ovat monet klassikot, mutta myös opettajat, oppaat, filosfit (erityisesti Heidegger) ja kansa, kansat ja massaihmiset. Kerronta on moneen kertaan välittynyttä, poukkoilevaa, toisteista. Lauserakenteet pitkiä ja monimutkaisia. Tyylin puheenomaisuus tuo mieleen Célinen teoksen Niin kauas kuin yötä riittää. Ja samoin sisältö ihmisvihassa ja katkeruudessa. Mutta lopussa teos tuo esille päähenkilönsä, musiikkikriitikon Regerin kautta sanoman siitä, että ihmiset tarvitsevat toisiaan, taide ja kaikki muu on sittenkin toisarvoista.

Teoksesta huokuu myös ironisesti lupaus siitä, että kun filosofia, kirjallisuus ja kuvataide meidät lukijat ja kuulijat pettää, voimme vielä paeta musiikkiin, puhtaimpaan ja abstraktimpaan maailmaan (Schopenhauerin ideoita seuraillen). Oma "neroutemmikin" alkaa meille vähitellen palajastua pelkäksi suruksi ja nostalgiaksi.

Bernhardin sanallisen kertojan, Regerin ja siitä kirjoittavan Atzbacherin, sättimisen kohteena on Itävalta ja sen alennustila. Moniin paikkoihin on helppo vaihtaa Itävallan tilalle Suomi. Mutta keitä olisivat suomalaiset kohteet muutettavat muuttaen -  Jean Sibelius, Aleksis Kivi, Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela (nuorempi sukunimestään suomalaiseen kulttuuriin lujasti kiinnittyvä Janne  on jo riittävästi ivattu siirtyessään gutenbergilaisesta galaksista, jos nyt ei visuaaliseen galaksiin, niin ainakin toistaiseksi rapakon taakse).

Reger sanoi, ja Atzbacher kirjoitti Bernhardin kirjassa: Päätä pitää käyttää etsimiseen, pää on virheiden, ihmiskunnan virheiden etsimistä varten. (s. 30) Ja kun virheitä etsii, niin niitä löytää:

Opettajat ovat valtion kätyreitä, ja kun puhutaan nykyisen Itävallan kaltaisesta henkisesti ja moraalisesti täysin rampautuneesta valtiosta, joka ei opeta muuta kuin raaistuimista ja mädäntymistä ja yleisvaarallista sekasortoa, ovat luonnollisesti myös opettajat henkisesti ja moraalisesti rampoja ja raaistuneita ja mädäntyneitä ja sekasortoisia. (...) Minulle, kuten nykyajan nuorille ihmisille, he eivät antaneet muuta kuin kykenemättömyytensä, minä ajattelen. (35-36)
Heidegger  on saksalainen yömyssy- ja tohvelifilosofi, siinä kaikki. (...) Kun vain ajattelenkin, että jopa huippuälykkäät ihmiset ovat menneet Heideggerin ansaan ja että jopa yksi parhaista ystävättäristäni kirjoitti väitöskirjan Heideggerista, ja kirjoitti tuon väitöskirjan vieläpä vakavissaan, minua oksettaa vielä nytkin, Reger sanoi. Tuo ei-mikään on vailla perustaa on naurettavuuden huippu, sanoi Reger. (...) Heidegger oli, se on selvää, tämän vuosisadan hemmotelluin saksalainen filosofi, ja samaan aikaan kaikkein vähäpätöisin. (59-61)

Myös monet taiteen klassikot saavat kuulla kunniansa. Jopa Tintoretton Valkopartainen mies osoittautuu vajavaiseksi kolmenkymmenen vuoden tutkiskelun jälkeen.

Monilla kriteereillä Bernhardin kirjan esitys on kaamea. Sitä vastaan on mahdotonta argumentoida tekemättä itseään naurettavaksi. Vastaan inttäminen on yhtä tarpeetonta. Bernhard on Vanha Mestari, johon vastaväitteet uppoavat kuin mustaan aukkoon. Mutta jos se pimeys, joka Regerin sanoista loistaa, onkin valoa, niin kuinka suuri onkaan tuo valo. Ja myös alaotsikko Komedia on syytä ottaa - hymm, vakavasti?

1Q84 - Murakami

Haruki Murakami on minulle uusi tuttavuus. Löysin hänet sattumalta, vaikkakin tarkoituksella. Etsin luettavaa, joka olisi enemmän kuin Nesbön salapolisiiromantiikka, vaikkakin taitavasti kirjoitettua, juonenkäänteitä täynnä. Lukijaa harhauttavaa ja samalla viihdyttävää kerrontaa.

Murakamin 1Q84 täyttää hyvin erinomaisesti kirjalle asettuvia vaatimuksia. Se tutkii aikaamme monen henkilön kautta, yksilöt ovat poikkeuksellisia (kuten aikamme yksilöt ovat) massayhteiskunnan ja maailmallisen kulttuurin tuotteina "massamaisesti" yksilöllisiä. Teoksessa lukijaa viedään tarinankerronan ja kirjallisuuden maailmassa viittaillen maailmankirjallisuuden klassikoihin, mutta samalla myös hyvin muotitietoiset päähenkilöt nivotaan ajankuvaan hyperrealismia, mytolgiaa ja yliluonnollisia olentoja kiehtovalla tavalla yhdistäen. Kaunit, herkät ja aistivoimaiset kuvaukset yhdistyvät raakoihin yksityiskohtiin ilmeisen japanilaisella tavalla. On vaikea kuvitella tämänkaltaisen tekstin synnyinkehdoksi Yhdysvaltoja tai Eurooppaa.

Kirjan kerronta etenee kahden ensimmäisessä kirjassa Aomamen ja Tengon, päähenkilöiden, roolittamana. Kolmannessa osassa mukaan tulee Ushikawa, salapoliisi, joka selvittää päähenkilöiden taustoja ja koko kirjan tapahtumienkin taustaa. Tarina ei etene kovin sujuvasti ja jumittuu myös hieman viipyileväksi. Helsingin sanomien kriitikko Harri Römpötti tylyttikin kirjaa kunnolla. Römpötti ei jaksanut ponnistaa kirjan arviointiin ja analyysiin saakkaa, vaan lykkäsi ulos oman puuskahduksensa ja pettymyksensä. Ei siis kirja-raviointi lainkaan, vaan ainoastaan ala-arvoinen röyhtäisy.

Yltiöromanttinen rakkaustarina ei sävyillään loista, mutta antaa mahdollisuuden tarkastella tarinankerrontaa, erilaisia todellisuuksia, Japanin historiaa ja erilaisten uskonnollisten liikkeiden syntyä ja kehitystä.  Kirja ei ole realistinen tyyliltään, eikä siltä oikein siis voi odottaakaan uskottavuutta. Hieno saavutus on joka tapauksessa siinä, että lukijana jaksoin tarinan seurata alusta loppuun, yli 1200 sivua. Monet kuvaukset tuovat tarantinolaisittain esille hyperrealistisia ja taianomaisen epätodellisiä mielikuvia. Ei olisi ihme, jos tekstin pohjalta tehtäisiin elokuva.

Lukulistalle Murakami pääsee jatkossakin.

Taiteenvartija riisuu jouhipaidan

Hannu Väisäsen "Anteron" seikkailut jatkuvat nyt alttaritaiteeseen ja sieltä pois. "Taivaanvartijoissa" nöyryys kirkkoisien ja seurakuntaneuvosten edessä muuttuu itsevarmaksi ja paikoin jopa ylimielisyyteen taipuvaksi taiteilijuudeksi.

Havainnon fenomenologia on Väisäsen vahvuus. Menneitä mielikuvia täydentää nykyisyyden mielikuvitus ja taidehistoriallinen oppineisuus. Alun kirjallisesti häkellyttävätkin mielenliikkeiden kuvaukset ovat tyylillisesti selkeytyneet luettavammaksi kertomiseksi. Kuvat ja värit ovat monitulkintaisia, samoin tekstit.

Komiikan lempeä kajo

Milan Kunderan Esirippu avaa maailman ja kirjallisuuden huumaavalla tavalla. Esirippu aukeaa ja tuntuu, kuin näkisi maailman näyttämöllä - kunnes taas huomaa, että näytelmässä esitetään näytelmää. Maailma on kuin Bunuelin elokuvan intohimon hämärä kohde.

Vaikka Kundera eri tavoin väittää välttävänsä filosofista ja koukeroista, käsitteellistä kieltä, hän antaa monia hienoja esimerkkejä siitä, miten käsitteet mahdollistavat asioiden ymmärtämisen. Esiripussa on oivallisia käsitteellisiä erotteluja. Vaikkapa kirjallisuuden historian tarkastelu suppeassa ja laajassa kontekstissa. Niiden avulla voi helposti arvioida, minkälaisiin taide- ja kulttuuripoliittisiin umpikujiin ajaudumme, jos ryhdymme tarkastelemaan kultuuria kansallisista, suppeista konteksteista emmekä näe niitä ihmisyyden toteutumina. Ajankohtainen keskustelu unkarilaisesta kansallisuuden korostamisesta tai perussuomalaisesta  taiteesta asettuu kerralla oikeisiin puitteisiinsa. Taide, tiede ja filosofia ylittävät kansalliset ja kielelliset rajat ja juuri siinä on niiden voima.

Romaanin ja romaaniteorian siirtymä psykologisista  selityksistä eksistentiaalisten tilanteiden kuvaamiseen auttaa ymmärtämään, miksi kysymys identiteetistä  ei palaudu yksilöön vaan yksilöön yhteiskunnallisessa tilanteessa, vuorovaikutuksessa aikaansa, historiaansa ja toisiin ihmisiin (myös omaan toiseuteensa). Identiteettityö jota paljon korostetaan ei siis merkitse vaipumista omaan sisäiseen, yksilölliseen minään, vaan se merkitsee oman itseyden tutkimusta historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Faktuaalisen  muistin ohella eksistentiaalinen muisti määrittää sitä mitä olemme nyt ja mitä olemme olleet. Unohdus pyyhkii, muisti muuntaa. Kundera käsittelee hienosti byrokraattisen maailman eksistentiaalista tilannetta ja sen ilmentymistä niin kirjallisuudessa (Adalbert Stiftler) kuin sosiologiassa (Max Weber) aina Kafkaan ja meidän päiviimme saakka. Hyvä havainto on, että monet asiat nousevat tarkasteluun juuri silloin kuin ne ovat uusia ja vielä usein huomaamattomia, eivätkä silloin, kun ne ovat jo valloittaneet elämämme, mielemme.

Kunderan tekstissä näkyy myös hyvin itsekriittinen näkemys nuoruuden ja varttuneen iän eroista. Vasta varttuneemmalla iällä on mahdollista nähdä oma elämä ja ajan historia, ei oikein, mutta uudessa valossa: Tämän kokemuksen jälkeen ... tietää, ettei kukaan olekaan se, jona itseään pitää, että tämä väärinkäsitys on yleinen, perustuvanlaatuinen, ja että se heijastaa ihmisiin (...) komiikan lempeän kajon.  (s. 82)

On oikeastaan harmi, että Kundera ei juuri käsittele omia kirjojaan, vaikka lukijan on helppo nähdä, miten intensiivisesti hän on tekstejään tuottanut, miten laajasti ja syvällisesti hän on tutkinut romaanin historiaa ja asettanut kysymyksen omissa romaaneissaan siitä, miten voisi löytää uuden, kätketyn aspektin "ihmisluonnosta". Kundera asettuu päättävästi vastustamaan "storyn" ylivaltaa. Romaani ylittää monella tavalla yksinkertaisen tarinan. Tarinallisuus (narratiivisuus) kaikessa muodikkuudessaan voi johtaa myös narratuksi tulemiseen. Hyvät tarinat ovat edelleen intensiivisiä siksi, että ne ovat sekä kompleksisia että harmoonisia. Hetken päästä lukija on pyyhkinyt pois mielestään suuren osan lukemastaan.  Ja muistaa muunneltuna lukemansa. Emme voi hallita menneisyyttä tai tulevaisuutta, mutta voimme valita mitä luemme, kirjoitamme tai puhumme. Tai ainankin uskoa, että asia on näin, juuri nyt.

Luonto iskee

Philip Roth on yksi arvostetuimmista elävistä yhdysvaltalaisista kirjailijoista, eikä syyttä. Kirjassaan Nemesis hän tarkastelee ihmisen toiminnasta ja valinnoista kumpuavaa kiertämätöntä syyllisyyttä. Onko valinnoillamme merkitystä muiden ihmisten ja oman elämämme kannalta vai onko kaikki lähes puhdasta sattumaa? Kysymys asettuu samalla tavoin kuin Woody Allenin elokuvissa ja erityisesti Match Pointissa - siitä putoaako pallo osuessaan tenniskentän verkkoon omalle vai vastustajan puolellelle riippuu pelin voitto. Mutta voittaako parempi vai onnekkaampi? Ja edelleen onko onni olla voittaja?

Rothin kirjan päähenkilön vastustaja on luonto polion rampauttavassa ja tappavassa esiintymässä. Herra Cantor, kirjan keskushenkilo, nuori mies, on nuorista miehistä yksi parhainpia, vastuuntuntoinen, urheilullinen, vakava ihminen. Tahtomattaan ja vastoin omia toiveitaan ja ehkä syvintä omaatuntoaankin hän tulee toimimaan "pahana nuolena" elämässä ja vammauttaa sekä aiheuttaa toisten ihmisten kuoleman. Tai näin hän ainakin kokee. Vai onko niin, että elämä käyttää häntä välineenä? Onko elämän, luonnon ja ihmisten päätösten takana jumala, julma kaikkivaltias joka on mieltynyt erityisesti tappamaan lapsia ja nuoria taudeilla ja sodan julmuksilla?

Rothin kirja on armoton - keskushenkilö ei pyrkimyksistään huolimatta saa oikeutta tai onnea. Ainoa lohtu, jonka kirjasta saa, on tieto siitä, että tähänastisen elämän kulku on ollut suopea (mikäli on voimia kokea asia niin). Rikkomuksia luontoa, sekä ulkoista että omaa sisäistä, vastaan on jo kertynyt riittävästi. Hybristä seuraa nemesis. Iskeeekö luonto jo huomenna vai vasta päivän, viikon tai muutaman vuoden päästä takaisin, sitä ei voi tietää eikä siihen oikeastaan voi edes valmistautua. Voi myös olla, että luonto moukaroi meitä päivittäin, mutta onnistumme elämänmenolla peittämään tuskan ja lievittämään sen tarinoilla, joissa asiat kerrotaan parhain päin.

Tonava

Tonava, Belgrad

Luettuani hiljattain Tamas Matekovitsin hienon Budapest Metro -teoksen, tartuin Claudio Magrisin kirjaan  Tonava. Kirjoissa on yhtäläisyyksiä: molemmat ovat "road movien" tapaan rakennettuja, kuljetaan reittiä ja kerrotaan sen asemapaikojen tai kaupunkien historiasta, kulttuurista ja politiikasta. Matekovits matkustaa Budapestin metrolla M3, Magrisin reitti taas on pidempi, mutkittelevampi ja verkkaisempi.

Erotkin kirjojen välillä ovat toki  selvät. Magrisin teoksessa ei ole valokuvia ja sanalliset kuvailut ovat runsaita ja rönsyileviä. Magris on kotoisin Triestestä ja hänen tarkastelupisteensä on germanistiikan asiantuntemuksen tuomassa kirjallisuudessa, kun Matekovits ponnistaa nykyajan perspektiivistä. Ja jos vertaisi vain kirjojen luomaa kuvaa Unkarista, huomaisi sen, minkä Magriskin kertoo: Unkari ja unkarilaisen kulttuurin ymmärtämisessä on kielimuuri, jota on vaikea ylittää. Mutta tämänkaltainen vertailu on turhaa.

Tonavaa seurataan sen alkulähteiltä Donaushingenistä/Furtwangenista aina Mustalle merelle saakka. Magrisin tyyli on polveileva, pyörteinen, kiemurainen, leveä - kuin Tonava. Kirjan alussa oleva karttapiirros on nostalginen. Keskeisessä Euroopassa on maita, joita ei enää ole: Länsi- ja Itä-Saksa, jota jälkimmäisen itseymmärryksen mukaan ei koskaan ollutkaan, oli DDR, Saksan demokraattinen tasavalta ja se toinen "Saksa". Jugoslavia, Tsekkoslovakia. Magris siis kuvaaa nuoruuteni Eurooppaa (kirja on ilmestynyt alunperin 1986), Eurooppan suuria poliittisia muutoksia ja EU:n rajoja ruhjovaa integraatiota. Kriisieurooppa, joka on kuitenkin rauhanomaisempi kuin menneisyyden karkea, kuin rakeisena Tri-X:lle piirtyvä mustavalkoinen, muurin jakama, tulevaisuuden odotuksiin raukeava, mahdollisuuksien maailma.

Tonava virtaa läpi Euroopan, matkan varella on neljän maan pääkaupungit, Wien, Budapest, Belgrad ja Bratislava. Magris ei kuitenkaan anna pääkaupungeille erityistä painoa, vaan poikkeaa pienempiinkin kaupunkeihin ja kyliin, varsinkin kun niistä löytyy kulttuuri- tai kirjallisuushistoriallisesti kiinnostavia kohteita.

Vaikka matkustaminen on moraalitonta, se tuo pettymyksen, mutta on kuitenkin yksi lohtu elämän menossa: Silloin jokin liikahtaa ja lävistää ruumiin, ilma kahahtaa vaatteisiin, ja oma minä sykkii kuin meduusa, ... (11). Siitä pitäen, kun Herakleitos kysyi kysymyksensä, voiko samaan virtaan astua kahdesti, juuri joki on liittynyt identiteettikysymykseen. (20) Magris pohtii kiinnostavsti vaikkapa kysymystä "itävaltalaisuudesta". Hän päätyy ytimeen, joka on sen määrittelemättömyys. (28)

Keskiössä on Saksa: kun tänä päivänä miettii mieleän Eurooppaa, jutuu samalla miettimään omaa suhdettaan Saksaan. (30) Saksalaisen kulttuurin ja kultturialueen tuntijana Magris on erinomainen. Kafkan kuolintalossa Magris kykenee eläytymään hyvin Franzin yksinäisyyteen. (177-179) Mutta Magrisin rajoitteuneisuus tulee esiin kun hän tarkastelee Wittgensteinin talon muotokieltä. Sitä Magris ei ymmärrä, ei yhtään.(182-183) Niukkuuden estetiikka ei avaudu hänelle. Jos avautuisi hänen kirjansakaan ei varmaan olisi laajuudeltaan 439 sivua, vaan puristettuna, ehkäpä 200 sivua. Mutta moni tarina olisi silloin jäänyt kertomatta.

Magrisin kirja ei ole luontokirja, mutta hienosti hän kiinnittää huomion luonnon ja kulttuurin suhteeseen vaikkapa Konrad Lorenzin yhteydessä (Kaksoiskotka ja merikotka, s. 172-177) tai huomauttaessaan siitä, että György (Georg) Lukács tuskin paljon katsoi asuntonsa ikkunasta Budapestissa Tonavaa tutkiessaan kirjoja ja kirjoittaessaan.

Magrisin oppineessa ja tarinoivassa seurassa viihtyy, vaikka paikka paikoin, varsinkin liikuttaessa oman tuntemuksen kannalta vieraimmissa paikoissa, Unkarin, Bulgarian ja  Romanian rajamailla, kiinnekohdat alueen kirjallisuuteen ja kulttuurin tekevät juonteiden seuraamisesta haastavaa. Lähes joka sivulta löytyy hienoja lauseita ja osin oivaltavia tiivistyksiä eurooppalais-saksalaisesta hengenperinnöstä.

Mutta yksi Tonavan rantamailta puuttuu. Ja sitä kohti Tonava virtaa.
Tonavalta puuttuu meren sini - meren eeppisyys muistuttaa meitä siitä, että olimme kerran jumalia. (146-147)

Huimaus

W.G. Sebaldin Huimaus avautuu helpommin kuin aiemmin lukemani Austerliz.
Nytkin liikutaan laajasti niin ajallisesti kuin maantieteellisesti. Sebaldin kieli, sanat, lauseet ja tarinan kuljetus on hiottua ja viimeisteltyä. Suuret linjat ja yksityiskohtaiset kuvat maisemasta ja mielen liikkeistä levittäytyvät rauhallisesti lukijalle. Sebald on esimerkki kertojasta, jonka verkkaisuus palkitsee (vain) kärsivällisen lukijan.

Kirjan alussa pohditaan muistamisen vaikeutta ja sitä, miten (piiros)kuvat tuhoavat muistikuvia ja siksi niitä pitäisi välttää. Itse asiassa muisti on paradoksi: jos siihen luottaa, se osoittautuu pettäväksi, jos muistin tukena on kuvia tai muistiinpanoja, elävät mielikuvat hajoavat ja niitä on mahdoton palauttaa mieleen.

Sebald asettuu taitavasti kokijaksi vieraaseen, vaikkapa Franz Kafkaksi matkalla Italiassa. Hallittua tekstiä, hienoja lauseita, intensiivistä seesteisyyttä. Mutta huimausta, kuitenkaan, kirja ei aiheuttanut.

Budapest, bassomusiikki, kulttuurin valo

On kirjoja, joita lukiessa ja katsoessa tulee olo: tästä pitää kirjoittaa, tämä on tärkeää ja oivaltavaa. Kun sitten aloittaa huomaa kin, mitä minulla onkaan tähän lisättävää?

Tamas Matekovitsin BUDAPEST METRO - kaupunki ja vallankumous pinnan alta. maanalainen kuva-arkkitehtuuri, radikaali konstruktivistinen liike kaupungin rakenteissa, pinnan alta pääoman tuolle puolen bassomusiikin tahdissa - on kirja, jonka alaotsikon pituus voisi viitata siihen, että rajaus voisi olla tiukempi. Mutta kuvista, moniäänisestä tekstistä, netistä löytyvästä ääni- ja kuvaraidasta koostuu monenkirjava, värikäs ja runsas historian virtaan heittäytyvä pohdinta, joka antaa kouraisevan tunteen siitä, mitä Unkarissa ja Budapestissa on läsnä: myllerrys, jonka lopputulosta voi vain aavistella ja pelätä.

Radikaali konstruktivismi pyrkii valaisemaan pinnan tapahtumia maan alta ja luottamaan siihen, että maan alla, tarkemmin metrolinja M3:n reitillä, on tapahtunut paljon, mutta liike ei pysähdy. Matekovits pyrkii antamaan muodon rakenteelle ja sen prosessiluonteelle. Kirja on "teos". Sitä on mahdoton purkaa osiinsa: dokumentaarista kuvaa, teorian säikeitä, henkilöiden tarinoita, haastatteluja metron rytmillä kuulutuna. Eräänlainen, ei road movie, vaan underground multimedia, joka rakentuu lukijasta riippuen monella tavalla.

Kävin pikavierailulla Budapestissa ja saatoin todentaa M3:n semien tilanteita: Déak Tér asemalta Erzébetin aukiolle - Gödör oli saanut väistyä, tilalal oli Aquarium. Seinillä näkyi Jobbik -kirjoituksia ja etsimättä tapasin nuoren, joka väitti, että ulkomailla oleva käsitys puoleen rasistisuudesta on virheellinen. Argumentti oli klassinen: en ole rasisti, mutta asia on vain niin, että mustalaiset ovat rikollisia ja juutalaiset myyvät maamme. Sanoimme ennen ei Moskovalle, nyt emme ota neuvoja Brysselistä. Slavoj Žižekin ajatus siitä, että postpoliittisessa tilanteessa tai muunlaisissa umpikujissa nuoret miehet eivät löydä todellista konstruktiivista vaihtoehtoa - vallankumouksen ja muutoksen tarve on suuri, mutta muutostarpeen kanavoituminen saa helposti aivan satunnaisen tai historian painolastista johtuen alistavan luonteen. Unkarin historia ei tunnu antavan helposti aineksia monikulttuurisen, avoimen, demokraattisen ja ihmisten tarpeista lähtevälle politiikalle ja taloudelle. Sosialismin varjo on synkkä, uusliberalistin kapitalismi, ja markkinatalouden rynnistys lupaa paljon, mutta synnyttääkin sanoinkuvaamattoman kaaoksen, niin arjen elämään kuin ihmisten ajatteluun. Vihollinen on löydyttävä ja turva etsittävä, nyt taas nationalismista ja ylikansallisen pääoman vastaisista tunnuksista.
Unkarissa konstruktiivinen radikalismi ei ehkä onnistu nousemaan metron pimeydestä päivänvaloon. Uusi eliitti on voimansa tunnossa. Radikaali konstruktiopyrkimys nousee varmasti ja valaisee kirkaalla kiilalla sydänyössäkin. Se ei ehkä riitä, mutta valoa ei kannata sammuttaa. Jos tunnelin päässä oleva valo onkin vastaantulevan junan, se ei pysädy ainakaan, jos ei näe mihin on törmäämässä. Viisas pysähtyy valoissa, varsinkin jos valo on punainen.

Kirjeitä ystäviltä?

Edellisen Paul Austerin kirjan (Talvipäiväkirja) lukemisen yhteydessä jouduin jo pohtimaan sitä, mikä, lopultakin, Austerin teksteissä viehättää. Nyt lukiessani Austerin ja J.M. Coetzeen kirjeenvaightoa  Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä samankaltainen hämmennys valloitaa mielen. Luenko heidän tekstejään kuin ystäviltä saamiani kirjeitä?

Tekstit kiinnostavat ja lukiessa on oivalluksen hetkiä ja pettymyksiä. Ensimmäinen pettymys liittyy Austerin luokattomaan perusteluun, jolla ystävykset luopuvat käsittelemästä 2008 alkaneen globaalin talouskriisin teemaa. Jo ennen kuin he aloittivat sen käsittelyn ymmärsin, että kirjeiden kirjoitusjänne 2008-2011 on poikkeuksellisen kiinnostava. Auster aloittaakin lupaavasti, Coetzee vastaa kiinnostavasti, mutta sitten he pääättävät luopua aiheesta. Miksi? Auster sanoo ilomielin jättävänsä taakse taloustieteellisen vatvonnan. Hänellä on siihen kuulemma huonot eväät.  Ja sitten tulee harvinaisen lattea, ehkäpä ironiseksi tarkoitettu, lausuma: kannatan kiihkeästi yleismaailmallista onnellisuutta. Haluaisin että jokainen maailman ihminen saisi tehdä tyydyttävää, henkisesti palkitsevaa työtä ... mutten osaa kuvitella alkuunkaan, miten niin yleviin päämääriin päästäisiin. Näin ollen sivuutan kyseiset aiheet vaikenemalla. (s. 43)

Latteaa tuo on siksi, että niin Auster ja Coetzee ovat hetkeä aiemmin virittäneet melko kiinnostan keskustelun "suurpääoman kriisistä" ja sen seurauksista ihmisten elämään maapallolla.

Toinen, mutta nyt ei pettymys, vaan oivallus syntyi Coetzeen shakkipelikokemuksista. Itse en ole innostunut mistään urheilusta, en intohimoisesti, en juuri lainkaan. Jalkapallon maailmanmestaruuskisat seurasin sattumalta ja joskus satunnaisesti Wimbledonin tennismatseja. Vuosi sitten vielä ajatelin, että voisin mennä katsomaan Ässien jääkiekkomatsien yleisön reaktioita, mutta nyt jääkiekon ympärillä käytävä keskustelu on kaiken kaikkiaan niin etovaa, että taidan sivuutta aiheen vaikenemalla :-).

Voittaminen urheilussa on aina tuntunut minusta, myös itse siihen osallistuessani, kiusalliselta. Riippumatta siitä olenko voitettu vai voittaja.

Auster ja Coetzee kirjoittavat jäntevästi ja väliin myös päästäen lukijan läheisen tuntuisesti omaan arkielämäänsä. Kiinnostavaa on lukea rinnakaisaikana syntyvistä Sunset Park  ja Talvipäiväkirja -kirjojen synnystä, vaikkakin kovin suppeasti. Auster on myötäilevämpi keskustelija, Coetzeesta löytyy ilmeisesti kovuutta enemmän, aivan samoin kuin heidän kirjoistaan. Ikääntyvät mestarit ovat joka tapauksessa hienoa luettavaa, "isoveljiä" joidan ajatusmaailmaa ei tarvitse jakaa kaikilta osin, mutta kuitenkin kuunnellen miltä maailma näyttää rapakkojen takaa katseltuna.

Louis-Ferdinand Céline ajattelijana ja kirjailijana

Louis-Ferdinad Célinen teosta Niin kauas kuin yötä riittää lukiessa tulee kiertämättä mieleen Matt. 6:23 : Mutta jos silmäsi on viallinen (pilveytynyt) koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!

Katse on maailman valo, jos se peittyy pilveen, synkkään, niin maailma on synkkä synkälle katsojalleen. Kirjailijana Céline on ilmeisen hieno ja oivallinen kirjoittaja. Hän onnistuu kirjoittamaan 533 sivua tekstiä, jossa synkkä yksinpuhelu saa runollisen muodon, hiertää esiin epäilyksen, josko Celine on oikeassa, vai onko sittenkin kyseessä sataprosenttinen musta huumori. Tekstiä lukiessa hymynkare nousee esiin, useasti. Vaikka myös niin, että tekstin inhorealismi yllättää,  hymy hyytyy. Céline kieli tarttuu mieleen kuin kieli metallitankoon pakkasella.

Ajattelijana Céline on yhden ajatuksen mies, mutta taitava sellainen. Hänen individualistinen katseensa, jonka kantajana teoksessa on Ferdinand Badamu, suodattaa maailmasta usein hienoja kuvia. Teollisen yhteiskunnan synty piirtyy verkkokalvolle tikarinterävänä pistona:

Niin pieni kuin Topo onkin, sinne mahtui siis kaksi sivilisaatiojärjestelmää, luutnatti Grappan lähinnä roomalainen järjestelmä, jossa ruoskittiin alamaisia verojen kiskomiseksi joista Alcide väitti Grappan pidättävän itselleen häpeällistä osinkoa, ja toisaalta Alciden monimutkaisempi järjestelmä jossa näkyi jo merkkejä sivistyksen toisesta kehityskaudesta, asiakkaan syntymisesta jokaisessa sotamiehessä, siis kaupan ja sotalaitoksen yhteistoiminnasta, joka oli edellistä paljon nykyaikaisempi ja tekopyhempi järjestelmä; meidän sivilisaatiomme. (Mt. 173)

Célinen tekstissä loistokasta onkin juuri sen kerroksisuus - samaan aikaan yhden henkilön kautta juoksutetaan julmaa sotakuvausta, siirtomaakurjuutta, teollisuuskapitalismin brutaaliutta, köyhälistön kurimusta, miesten ja naisten pari- ja monisuhteiden röyhkeyttä. Ja kaikki tämä esitetään hengästyttävän runollisena jatkumona.

Miksi Céline kirjoittaa? Pyrkiikö hän kirjoittamaan pelkonsa pois?

Näin häviävät meidän salaisuutemme kun ne tuodaan julki ja päivänvaloon. Meissä ja maan päällä ja taivaassa saattaa olla kauheaa vain se mitä ei vielä ole sanottu. Vasta sitten päästään rauhaan kun kaikki on sanottu, lopullisesti, silloin vihdoin vaietaan eikä kukaan enää pelkää vaikenemista. Silloin on hyvä.  (Mt. 349)

Mutta ennen vaikenemista vaihtoehtoina on (epätoivoinen) lohdun ja tuen etsiminen kirjoittamisesta ja sanomisesta, toisesta ihmisestä. Jos se ei onnistu vaihtoehtona on hulluus:

Ei mitään apua vaikka avaisi silmänsä selko selälleen pimeään. Kaikki on pelkkää kadotetun kauhua, siinä koko juttu. Yö on kahmaissut kaiken, myös katseet. Se on imenyt meidät tyhjiin. Silti täytyy pitää toisiaan kädestä, muuten kompastuu. (Mt. 363)

Kun elää yksin, oma elämä musertaa alleen. Silloin tylsistyy. (...) Yksinäisyys on harjoittelua kuolemaa varten. (Mt., 403)

Sanojen, katseen ja kumppanuuden pettäessä musertunut ihminen ajatuu hulluuteen.

Hullu on tyyppi jolla on tavallisen ihmisen ajatukset, mutta visusti suljettuina pääkopan sisään. (...) Suljetusta päästä tulee kuin laskuojaton järvi, mätäpesäke. (Mt., 439)

Céline kuvaa myös hyvin "sivistystarvetta":

Olemassaolon valtava väsyttävyys johtuu ehkä vain ponnisteluistamme pysytellä järjissämme 20 vuotta, 40 vuotta, kauemminkin, jotta olisimme vähän enemmän kuin yksinkertaisesti ja syvästi oma itsemme, toisin sanoen iljetys, hirviö ja hullu. Painajainen on sitä että alkuperäinen ali-ihmisemme on voitava esittää aamusta iltaan yli-ihmisenä, maailmankaikkeuden ihanneolentona. (Mt., 441)

Tasapainon etsiminen ruumiin ja ravinnon välillä on perustehtävä. Mutta mielemme vaivaa meitä kaikista tukahdutusyrityksistä huolimatta ja saa meidät unettomiksi. Älkää koskaan uskoko suoraan, jos joku väittää olevansa onneton. Kysykää, voiko hän vielä nukkua? ... Jos voi, kaikki on hyvin. Se riittää. (Mt., 453)

Vaikeneminen on tavoite.  Sanoja ei osaa ikinä varoa tarpeeksi, sanat eivät tunnu miltään, eivät ainakaan vaarallisilta, ...(...) Sanoja on piilossa toisten sanpjen takana kuin pikkukiviä. (...) ne vavisuttavat koko sitä elämää, joka ihmisessä asuu, ytimiä myöten, sen heikkouksia ja vahvuuksia ... Ja silloin puhkeaa paniikki ... Todellinen maanvyöry ... (Mt., 515)

Yö on edelleen mahdollisimman epäkorrekti teos, kuten kirjan kääntäjä Jukka Mannerkorpi kirjoittaa jälkisanoissaan. Se on raju individualismissaan, luokittelemattomuudessaan ja ihmisen häilyvyyden kuvauksessa, se pistää ajattelemaan. Céline on kirjalijana oivallinen, ajattelijana, ainakin tässä kirjassa, yhden ajatuksen mies. Tästä yhdestä ajatuksesta valottuu koko ihmisenä olemisen kurjuus, ei niinkään ihanuus. Kamppailu sanojen, katseiden ja toisten ihmisten kanssa jatkuu. Elämykset korvautuvat verbeillä, katsoa, kirjoitaa, sanoa, puhua, kohdata.

Poliittisen taloustieteen kritiikkiä

Kuin pisteenä i:n päälle Porin taidemuseossa avatui helmikuun 1. päivänä useita hienoja taidenäyttelyitä. Merkittävin niistä on It´s the Political Economy, Stupid.  The Global Financial Crisis in Art and Theory. Tähän näyttelyyn liittyy saman niminen kirja. sen ovat toimittaneet  Greggory Sholette & Oliver Ressler (Pluto Press, London 2013). Näyttely enteilee poliittista ja toiminnallista käännettä niin kansallisessa kuin kansainvälisessä kulttuurellis-taloudellisessa muutoksessa. Ja tälle enteelle tämä näyttely on piste, ei loppu vaan piste vanhalle menolle, josta alkaa uusi tarina, ehkäpä jopa kertomus. Minkälainen draama siitä rakentuu jää nähtäväksi.

Kesällä 2012 elin muutaman kuuman kesäpäivän Kasselin dOCUMENTA13 näyttelyssä ja Frankfurtin pilvenpiirtäjien ja Euroopan keskuspankin varjostoissa. OccypyFrankfurt (http://www.occupyfrankfurt.de/) oli pystyttänyt telttansa sekä Euroopan keskuspankin eteen että Kasselin näyttelyn keskusaukiolle. Liike näyttäytyi banderolleineen esteettisesti surkeana, posthippiliikeen näköisenä ja vallankumousliikkeen rappeutuneena irvikuvana, vaikka joissain sen esittämissä lauseissa oli iskevyyttä.

En tiedä miten kiinteästi It´s the Political ...  liitty Occupai-liikkeeseen tai sen kriitikoihin, mutta  viittauksia siihen kuitenkin on. Slavoj Žižekiltä peräisin oleva Bill Clinton (It´s the Economy, Stupid) parafraasi ja kirjan toimittajien alkusanat viittaavat Occupy Wall Street -liikkeeseen ja kytkevät näyttelyn kiinnostavaan ja elintärkeään keskusteluun nykyisen kapitalismin voittokulusta, talouden kriisistä ja mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista nykyiselle talouden kriisistä toiseen kulkevalle vuoristoradalle.

Näyttelyn esittelyssä sen taiteilijoista sanotaan, että (h)e eivät luovu toivosta käsillä olevan katastrofin edessä, vaan kysyvät, eikö nyt olisi aika ryhtyä vastustamaan kapitalistisen logiikan kurinpitovaatimuksia taiteen ja teorian kautta, ja lähettää retkikunta pelastamaan yhteiskunnallisuuden käsitettä.

En ole ennättänyt riittävästi perehtyä tähän keskusteluun, mutta alustava horisonttini keskustelulle on: miksi poliittinen taloustiede, eikö kyseessä ole kuitenkin poliittisen taloustieteen kritiikki (Kritik der Politischen  Ökonomie)? Josko lukijoissani on  Žižek-tuntijoita, voitte oikaista horisonttiani tai näkökulmaani, en tunne kohdetta (Žižek) juurikaan. Joka tapauksessa, jostakin on tässäkin lähdettävä liikkeelle.

Toinen esillä oleva hieno näyttely on Felice Varinin abstraktien muotojen visuaalinen iloittelu. Näyttelyn visuaalinen juju (ks. alla) sopii hyvin myös tuohon talous, poliittinen taloustiede ja sen kritiikki asetelmaan: mistä perspektiivipisteestä voimme nähdä globaalin talouden ja suomalaisen yhteiskunnan tilan "oikein". Kaikki katsojan positiot ovat tietysti oikeita, mutta vain yhdestä kohtaa palaset asettuvat kohdalleen. Muista positioista osa kuvioista vaikuttaa vain roiskeilta, joiden keskinäistä yhteyttä ei voi hahmottaa.

Varinin teos pysyy paikallaan, katsoja ....

...vaihtaa paikkaa. Onko kyseessä sama teos?

Fragmentteja

Vuoden viimeisenä päivänä posti toi Franz Kafka -suomennoksen: Tuberkuloosifragmentit (Savukeidas, Turku 2012). Hankinnan alla oli myös Louis-Ferdinand Céline´n (1894–1961) Niin kauas kuin yötä riittää uusi tarkennettu suomennos. Porin Suomalaisessa sitä ei kuitenkaan ollut, joten Kafka päättää kirjavuoden kunniakkaasti.

Luvussa oli jokin aika sitten W.G. Sebaldin Austerlitz, mutta se ei edennyt loppuun, kuten ei edelliselläkään kerralla, joten jätän sen edelleen hautumaan ja odottamaan parempaa lukijaansa. Kiinnostava yritys kuitenkin vallata lukijan mieli.

Luettavana oleva Åsa Larssonin Uhrilahja (joululahjaksi saatu ;-)) on kyllä luettava ja asetelmaltaankin kiinnostava dekkari, jossa on historiallinen ote Ruotsin pohjolaan. Teksti ja juoni kulkee, mutta jollain tavalla viime vuosisadan alkupuolelle asetetut henkilöhahmot käyttäytyvät anakronisesti, liian nykypäivän ihmisen tavoin. Vaikka kirjan opettajatar Elina edustaakin edistystä ja vapaamielistä ajattelua, käytös on sata vuotta myöhempää tai ainakin henkilöhahmo on ristiriitainen ihanteellisuudessaan ja käytöksensä vapaudessa.

Mutta takaisin Kafkaan. Ainakin ensimmäinen fragmentti uppoaa:

 Oikea tie on nuora, jota ei ole kuitenkaan viritetty korkealle ilmaan, vaan lähelle maan pintaa. Se on asetettu siihen luultavasti siksi, että kompastuisimme siihen, eikä siksi, että kulkisimme sitä pitkin.

Tällä on hyvä päättää vuosi ja aloittaa uusi vuosi 2013. Lupaukset voi asettaa kuinka alas tahansa ja silti niihin usein kompastuu sen sijaan, että kulkisi valitsemaansa kaitaa, todella kaitaa, tietä (narua), kärsivällisesti ja vakaasti. Oikeat tiet ovat "vääriä",  mutkikkaita, vaihtelevia, kuin metsän polut tai ylös alas kulkevat vuoriston reitit.

Muisti ja kirjallisuus

Marja Saarenheimo on kirjoittanut kiinnostavan, luettavan ja jatkolukemiseen innostavan kirjan Muistamisen vimma  (Vastapaino 2012). Saarenheimo on psykologi ja muistitutkija. Hän tutkii tässä kaunokirjallisuuden kautta muistamista, unohtamista sekä yksilön että historian näkökulmasta. Kirjoina on Milan Kunderan, Marcel Proustin, Siri Hustvedtin, W.G. Sebaldin ja Lisa Genovan teokset sekä musititutkimuksen valittuja tekstejä viiteaineistona.

Itselleni Kundera, Proust ja Schlink ovat aiemmin tuttuja ja jonkinverran myös Hustvedt ja Sebald, vain Genova on kokonaan uusi tuttavuus. Genovan kirja Edelleen Alice käsittelee muistisairauksia ja pohtii ajatusta siitä, miten minuutemme rakentuu muistista. Ajallisen jatkumon kokemus on jossainmäärin välttämätön, jotta voimme kokea itsemme minäksi, emmekä vain toisistaan irrallisten kokemusten ja havaintojen pirstaleiseksi tapahtumapaikaksi. Kun tuo jatkuvuus häiriintyy riittävästi, käsitys minuudesta heikkenee ja kykymme ylläpitää itsemme muistiyhteisössä katoaa. Menetämme kontaktin ympäristöön ja läheisiimme ja myös läheisemme kokevat meidät vieraiksi.

Saarenheimon teksti on monessa suhteessa inspiroivaa; päälimmäiseksi anniksi itselleni jäi muistamisen ja unohtamisen dynaaminen yhteenkietotuminen. Ne eivät ole vastakohtia vaan muisti on unohtamisen yksi muoto. Myös ajatus siitä, että kuulluksi tuleminen on minuudelle aivan keskeinen asia (ja Kunderan sanoin kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule). Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.

Valokuvilla on oma asemansa muistamisessa tai ehkä sittenkin paremminkin unohtamisessa. Katsoessamme omia kuviamme voimme muistaa elämämme parhaita hetkiä ja kertoa tarinamme positiivisena kertomuksena. Erehdyksen ja epäonnistumisen episodit poistamme tarinasta, tuhoamalla kuvat tai repimällä epähenkilöt kuvasta. Näin tehdessämme retusoimme omaa elämänhistoriaamme ja saatamme pitää sitä aivan oikeutettuna. Samalla saatamme paheksua historiankirjoituksen esiintuomia "väärennöksiä", joissa epähenkilöt on poistettu kuvista. Tuleeko elämästämme näin väärennös vai hankimmeko vain itsellemme paremman menneisyyden?

En taistele pidempään lukijani silmistä. Suosittelen kääntämään silmät Saarenheimon kirjaan, hänen tarinaansa muistin vimmasta. Ehkä näin tehdessäni haluan olla rikastuttamassa (yleensä) anonyymin lukijani elämää tai ainakin luoda illuusion siitä, että tulen kuulluksi.

Kutsu tanssiin ja tarinaan

 

Paul Austerin Talvipäiväkirja on häkellyttävän hienoa luettavaa – yksinkertaista, selkeää, lempeää ja kovaakin, miten vain haluan.  Intohimoista, loppuun asti intensiivistä, mutta samalla hidasta askellusta, koreografialtaan tilaa hienosti käyttävää, vain harvoihin nopeisiin pyörähdyksiin intotuvaa, aina liikkeet hallitusti perille vievää sulavuutta. Nilkka ei ojennu täyteen mittaan, horjahdus nostaa esiin elämän epätahdit, korostaa askelten vaikeuden ja epäonnen mahdollisuuden. Näinhän se on, tätähän minäkin.

Auster kirjoittaa kuin päiväkirjaa ja lukijana uskon kaiken kirjoitetun, en oikeastaan edes kysy onko kirjoittaja Auster vai Austerin luoma hahmo Paul Auster. Kirja on omaa identiteettiään pohtivan kirjoittajan narratiivinen retki omaan itseen. Se sopii hyväksi esikuvaksi omasta elämästään kirjoittavalle, antaa esimerkin ja keinovalikoiman jolla kirjoittaa, mutta samalla haastaa esiin kysymyksen, miksi en kirjoita yhtä hyvin kuin Auster tai ehkä myös: miten voisinkin kirjoittaa niin hyvin, kuin minä itse.

Edellä olevat kappaleet kirjoitin ennen kuin olin lukenut Austerin kirjan saamasta murskakritiikistä. The Guardian  lehden mukaan kirja on terrible book - the kind of self-induldigent, ill-conceived and poorly editer disaster   eli perin kehno tekele kuten Juhani Branderin kirja-arvioinnista (SK 17.11.2012) sen kääntää.

Olisiko Guardianin arvioijalle käynyt juuri niin, kuin edellä pelkäsin: hän on ottanut Austerin tekstin tosissaan, ei kaunokirjallisena tarinana kirjailija Paul Austerista. En myöskään ymmärrä, ehkä olen niin totinen, Branderin väitettä kirjan huumorintajuttomuudesta ja väitetystä Austerin jatkuvasta itsekorostuksesta. 

Austerin kirjan ohjelmana on hengityksen fenomenologia. Uljaimpia kohtia on kirjoittamisen asettaminen tanssin, kävelyn ja ruumiin liikkeiden yhteyteen. Puhuttu sana jää jälkeen ruumiin liikkeestä, ruumiin liike, tanssi, herättää kirjailijan henkiin. Ylösnousemus ei ole sanassa vaan ruumiissa. Kuitenkin kirjoittettu sana on jotain, jossa kirjoittaja elää. Vain siksikö, ettei tanssi suju? Enää, tässä iässä, ei voi kysyä tanssijaksi vai kirjailijaksi, jopa kysymisen aika on ohi.

Kuoleman ajatuksellinen kokeminen, kiertämättömän tulevaisuuden muistelu ja kuolemanläheisyyden kohtaaminen ovat kaksi eri asiaa, ne eivät kohtaa. Voin vain toivoa itseltäni viisautta kohdata oma elämäni katkeroitumatta, yrittää hyväksyä sitä, mikä olen ollut ja kertoa oma tarinani itselleni siedettävästi. Auster lainaa Joubertilta pari lausetta: Elämän loppu on katkera (vuodelta 1814) ja vuotta myöhemmin (1815) On oltava rakastettava (jos pystyy).  Auster kirjoittaa tässä tekstin kodassa itsestään kolmannesa persoonassa, meneenä minänään. Voi olla että nyt ja tulevaisuudessa Joubertin pohdinta tuntuu mairealta ja jonninjoutavalta, mutta jossain elämän vaiheessa se on sinua liikuttanut. Minkäs teet, voit unohtaa itsesi tai kertoa (harha)polkusi osaksi tarinaasi.

Minulle oli yllätys, että Austerin kirja Yksinäisyyden äärellä onkin hänen varhaistuotantoaan, vuodelta 1982. Luin sen jokin aika sitten suomennoksena, enkä pannut merkille kirjan varhaista alkuperäisvuotta. Siinä Auster kirjoitta suhteestaan isäänsä ja isän kuolemaan. Talvipäiväkirjassa on enemmän äidin kuolemasta ja äidistä, mutta myös isästä, isäpuolesta ja suhteesta vaimon sukuun.

Kouluvuosien kuvauksessa on myös hieno kuva ”integratiivisuuden” puolesta eksklusiivista kasvatusta vastaan. Sopisi todistukseksi mihin tahansa erityispedagogiikan kirjaan. Meidän omasta kasvustamme, siis meidän, jotka katsomme kuuluvamme ei-erityisryhmään, vaikka globaalisti sitä olemmekin, yhdessä  kasvamisesta on kysymys, vaikka myös tasa-arvosta ja oikeudesta ihmisarvoiseen elämään yleisemminkin.

En usko, että Auster henkilönä on kovin ”mukava”, mutta kunnioietttavan hienosti hän osaa kertoa oman ”amerikkalaisen unelmansa” toteutumisen, ilman ylpeyttä tai nousukasmaisuutta. New Yorkin kasvatti kertoo ytimekkäästi myös surunsa 11.9. tornien tuhoiskuun, koruttomasti.

Näin siis koin Austerin tekstin, kovasti toisin kuin muutama muu lukija ja kirjallisuuskriitikko. Ymmärrän kyllä, ettei Talvipäiväkirja ole Austerin merkittävin kirja, se ei yllä Yksinäisyyden äärellä -kirjan tunnustuksellisuuden tasolle, ei vertaudu Austerin varsinaisiin  kaunokirjallisiin teoksiin, mutta juuri siinä on sen viehätys: kuin tavanomainen elämäntarina, mutta hyvän kirjoittajan kirjoittamana. Ilman tuota taitoa ei Austerin kirjaa jaksaisi lukea, hänen elämäntarinansa ei sinällään ole kovin kiinnostava, huikea, ei edes poikkeuksellinen. Melko sivulliseksi itsensä kokevan miehen tarina, tarina lahjakkaasta kirjoittajasta, josta tuli myös tunnettu ja varakaskin. Hän olisi voinut kuitenkin valita toisin, mutta valitsi kirjallisuuden. Hyvä niin.

Propagandaa ja kirjallisuutta

 

Hän oli kiistänyt syyllisyytensä ja antaessaan sanojensa valua huuliltaan hän oli tuntenut pulssinsa kiivaan marssin, kohinan korvissaan, mutta hänen kainalonsa olivat pysyneet kuivina ja hänen hengityksensä kulkenut sävyisästi kuin jumalanpalveluksessa vaikka epäusko oli painanut lyijyn lailla vatsanpohjaa, tämä ei voi mitenkään mennä läpi, ei mitenkään, opettaja olisi seinähullu, jos uskoisi, mutta uskoihan tuo, uskoi kuin uskoikin, ja usko oli vahvistunutsitä mukaa kun hän oli jatkanut varmalla äänellä, josta murrosikäisen kiekuminen oli hiipunut, hän oli jatkanut miehen äänellä, totta puhuvan miehen vakaalla äänellä, että sen on täytynyt olla Ants, Ants tarvitsi rahaa koska ei ehtinyt tehdä koulutehtäviään, vaan maksoi niiden teosta muille, Ants tuli luokkaan, kun hän oli taululla.

Pikä virke on kuin kirjoittajapiirin tehtävästä ”kirjoita pitkä virke”. Sen voi kuitenkin nostaa yhdeksi keskeiseksi Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat – kirjan teemasta. Päähenkilö aloittaa nuorena valehtelun ja jatkaa sitä elämänsä läpi, eräässä mielessä onnistuneesti.

Sofi Oksanen on kiinnostava kirjoittaja ja mielenkiintoinen ilmiö. Uusimman kirjan lukeminen on nautinto. Linnut taisivat olla puluja, hienommin sanottuna kesykyyhkyjä, mutta juuri sanavalinnoistahan kirjallisuudessa on kysymys.

Oksanen pohtii kirjassaan sanavalintojaan – kirja päähenkilö on propagandakirjailija, moninkertainen petturi, joka pohtii minkälaisia ilmaisuja hänen tulisi käyttää virolaisista hitleristeistä, jotta hänen propagandansa olisi mahdollisimman tehokasta. Oksanen puolestaan on joutunut pohtimaan, miten hänen kaunokirjallinen tekstinsä olisi mahdollisimman tehokasta, jotta se samalla olisi kirjallisuutena uskottavaa, yhteiskunnallis-historialliselta sanomaltaan vaikuttavaa ja lukijaa vakuuttavaa. Viron lähihistorian tuominen suomalaiselle ja kansainväliselle lukijakunnalle on Oksasen kiistaton saavutus. Virolaiselle lukijakunnalle Oksasen teemat ovat kyllä jo aiemmin tuttuja.

Oksasen kieli elää. Sanavarasto ja –valinta on monipuolista, rikasta, lauseet usein pitkiä, polveilevia ja jo itsessään nautittavia. Tyylivalikoima ulottuu melko raa´asta sotakuvauksesta lähes herttasarjamaiseen siirappiin. Kirjallisia viitteitä on suoraan tarkastelun alla olevaan propagandakirjallisuuteen, mutta myös maailmankirjallisuuteen. Itse en pitänyt kovin onnistuneena viittausta Madame Bovary –romaaniin, vaikka avioliittokuvauksesta tässäkin on kyse, ainakin jos uskoo takakannen myyntipuhetta.

Aikatasoja on kaksi, 1940-luvun alkupuolisko ja 1960-luvun alku, maantieteellistä ulottuvuutta Virosta Saksaan, Venäjälle, Suomeen ja Ruotsiin. Henkilöitä on paljon ja osittain monen nimen alla – lukijalta vaaditaan tarkuutta mukanapysymisessä ja sen huomaamisessa kuka tarinaa kulloinkin kertoo.

Oksasen henkilöille kysymys ”kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat”  on kysymys, johon useimmat vastaavat kaksijakoisesti: seisovat toisessa joukossa (sydämellään) ja kantavat toisen joukon lippua, vaihtavat harvemmin joukkoa, mutta sitä useammin lippua. Sankareita ei ole, on vain (pääosissa) erilaisia virolaisia pettureita, saksalaisia julmureita ja taustalla venäläisiä bolshevikkeja ja heidän kommunistikätyreitään.

Mutta onko Oksasen kirjallinen moderni sankaritar? Kirjan sisäaukeamalla on kuva kuvasta, jossa kirjailija poseeraa katsojalle kirjoituskoneen takaa. Sen vierellä on sakset. Kirja on eräässä mielessä leikkaa ja liimaa menetelmällä koottu palapeli historiallisista dokumenteista, fiktiivisistä hahmoista ja nykyisen aikaperspektiivin mahdollistamasta kaukoviisaudesta (taaksepäin). Mutta millätavalla Oksanen leikkaa kuvaa historiasta, miten kuva on retusoitu ja minkälaisiin leikkauksiin hän on itse valmis. Totuuden torvet ovat useinen marssittaneet kuulijansa suoraan helvettiin. Lukijan on siis oltava valppaana tämän seireenin ääntä kuunnellessaan.

Kesän satoa

Luinpa kesällä toisenkin Jo Nesbøn kirjan, sarjan ensimmäisen Harry Hole sarjassa. Leppakkomies on sekin hyvin kirjoitettu ja juonenkäänteitä riittäää lähes hengähdykseen saakka. Samalla sen lukeminen osoitti, miten kirjoittaja kehittyy tuotantonsa myötä. Ei kuitenkaan tullut oloa, että täytyisi lukea kaikki väliin jäävät seitsemän muuta kirjaa. Antisankarit ovat tämän genren "peruskauraa", mutta Harry H. ei kuitenkaan ole minun mieleeni riittävästi, että jakasaisin sen varassa lukea lisää. Hyvä tietää hänen olemassaolonsa fiktion universumissa.

Panu Rajala on luettavuudessaan yksi hauskimpia kirjallisuudesta ja sen liepeiltä kirjoittava. Aila Meriluodosta ja hänen runoistaan kertova kirja Lasinkirkas, hullunrohkea on sujuvuudessaan hyvä, vaikka heittelehtiikin ainakin kolmessa tasossa - Meriluodon runoudessa ja hänen läheistensä kirjallisissa tuotoksissa, Meriluodon henkilöhistoriassa ja henkilökohtaisella tasolla liikkuvissa Panu Rajalan ystävän ja "rakastetunkin" suhteiden selvittelyn välillä. Paikoitellen on asiallista runoanalyysia ja myös kannanottoja runojen tulkinnan kontekstiin kirjallisuusteoriassa, historiassa ja yksittäisissä teoksissa. Paikoitellen taas ollaan aika löhellä kirjoitusta, jonka Panu on suunnannut Ailalle vastauksena heidän aiempiin keskusteluihinsa tai teksteihin.

Sisältönsä lisäksi teos saa pohtimaan kuinka ihmiset yleensä, hyvinkin menestyvät, kuten Meriluotoa ja hönen lähipiirinsä, yleensä klaaravat asiansa niinkin hyvin, vaikka yksityiselämä on kovin raadollista. Vai onko se todella polttoainetta, joka on edellytys kirjallisuudelle, runoudelle, taiteelle? Eipä kai. Mutta hienosti ja oivaltavasti Meriluoto kirjoittaa, vaikka tyylilajinsa ei itselle kovin läheinen olekaan:

Viimeistään kuollessan on yksin.

Ja jos on yksin, kuolee. 

Muutoin kesälukemiset liittyivät valokuvaan ja taiteeseen. Yksi hienoimmista Taneli Eskolan Valon aakkoset. Valokuvakirja Suomessa  ja Jalo Porkkalan Köyhä dagerrotyyppi.

Aave ja järjenkäyttö

Sillä aivot ovat aina valmiit antamaan päätösvallan tunteille. Ne ovat aina valmiit löytämään ne lohduttavat vastaukset, joita sydän tarvitsee. (Jo Nesbø, Aave, s. 442)


Jo Nesbø  on paljon luettu norjalainen kirjailija. Häntä on verrattu Raymond Chandleriin ja James Ellroyhin, jopa siten, että hän olisi aikapäiviä sitten ohittanut nämä amerikkalaiset mestarinsa.


Tämä oli ensimmäinen lukemani Harry Hole -kirja - Nesbøn tuotannossa se on jo yhdeksäs samaan päähenkilöön tukeutuva teos. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu, niin kieleltään kuin tarinaltaankin. Kertomusta kuljetetaan useamman kertojan näkökulmasta. Aluksi en edes ymmärtänyt, että Harry Hole on päähenkilö (koska en tuntenut kirjalijan aikaisempaa tuotantoa) ja mieltäni mietitytti se, että tarinassa ei ole yhtään sympaattista henkilöä. Tämä tunnelma säilyi loppuun saakka. Tarinan kerronta piti kaikesta taituruudesta huolimatta tunteet melko etäällä. Tarinassa oli useita yllättäviä käänteitä ja lukijana oppi pian olemaan luottamatta kaikkeen, mitä päähenkilö päätteli. Samalla jäi aina odottamaan, miten tarinan eri osat jatkuvat ja kuinka ne lopulta solmitaan yhteen. Kiinnostavaa on, että kirjan loppu tuntuu kovin pitkältä. Kuten tarinassakin, lukijalle annetaan monta loppua ja hetken aina ihmettelee, miksi on vielä  näin monta sivua jäljellä. Samalla aavistaa, että lukijalle tarjottu (onnellinen) loppu ei voi tulla kysymykseen.


Jo Nesbø liikkuu synkissä maisemissa, Oslon huumemarkkinoilla, järjestyneen rikollisuuden piireissä. Rikollisten piiri ulottuu poliisiin ja kiinnostavalla tavalla myös sosiaaliviranomaisiin ja kaupungin poliittiseen johtoon. Nesbø on kertonut oman kirjailijanuransa innoituksena olleen kirjailija Aksel Sandemosen ajatus kahdesta kirjoittamisen arvoisesta asiasta: murhasta ja rakkaudesta. Niinpä tämänkin kirjan varsinaisena teemana voi nähdä vanhempien rakkauden lapsiinsa ja erityisesti isä-poika -suhteen. Harry Holella on toki myös rakkaussuhde naiseen, Rakeliin, mutta suhteen eheytymisen mahdollisuuksiin ei ainakaan lukija jaksa uskoa, toivo paluusta menneeseen (kuviteltuun) idylliin on koko ajan vain kuvitteellisella tasolla.


Aaveen juonenkuljetus on taiturimainen, eikä ainakaan yhdellä lukemisella löydä helposti epäjohdonmukaisuuksia - tarina on tarinan tasolla uskottavasti rakennettu. Hahmojen selvitysmiskyky on omaa luokkaansa - Harry Hole selvityy tajuissaan, toimintakykyisena ja hengissä tilanteissa, joissa "tavalliset" olisivat jo teholla. Mutta ihmeteippi on nimensä veroinen, sen avulla voi paikata ainakin fyysiset vammat, vaikka psyyke jauhaisikin jo pahasti tyhjää. Jostain syystä kyseisen yliluonnollisuuden on oppinyt hyväksymään paremmin  toimintaelokuvissa - kirjassa, ainakin tässä, se häiritsee. Kerrotaan, että Chandlerin kirjojen sekavuus oli tarkoituksellistakin - näin lukija kiinnittäisi huomion muuhun kuin juonenkuljetukseen. Nesbøn juonenkuljetus on loogista. Siksi voi olla vaikea nähdä kirjaa myöskään yhteiskuntakriittisenä. Siinä liikutaan maailmassa, joka tuntuu kuitenkin liian kaukaiselta. Esimerkiksi Henning Mankellin Wallander on hyvin tavallinen ihminen, Harry Hole puolestaan on outo yhdistelmä juoppoa, jääräpäisyyttä ja yli-ihmistä.


Kirja on siis varsin pätevää tekoa, luettavuus on erinomainen. Mutta jokin runollinen vire siitä puuttuu, jos sitä vertaa Chandleriin. Runollisuus on mitta, joka liittyy toiminnan kokonaisuuteen. Nesbø on itse todennut, että Oslo ja Norja ei ole entisensä heinäkuun 2011 Utøyan saaren tapahtumien jälkeen ja siinä mielessä Harry Holen toteamus mikään ei ole muuttunut  (s. 21) hänen palatessaan kolmen vuoden jälkeen Osloon on nyt mennyttä. On siis mahdollista, että Harry Holen maailma vielä muuttuu runolliseksi, mutta minkälaisessa maailmassa eläisimme silloin? Sitä on vaikea edes kuvitella: jos Chandlerin 1930-lukun ja Philip Marlowe tuntuvat nyt nostalgisilta ja ajan kultaamilta, niin kauanko kestää saman tapahtuminen 2000-luvun alulle (ja onko se ylipäänsä mahdollista)? Anders Behring Breivik on kuitenkin poikkeus. Eikö niin (vai tarvitseeko sydämeni vain tämän lohduttavan vastauksen)?