Neidonhius

Ajankohtainen, hienosti kirjoitettu, monitasoinen,
älykäs, kompleksinen, kiihkeä ja rauhallinen.

Mihail Šiškinin Neidonhius on hienoa kirjallisuutta. Kirjaa ei ole aivan helppo ymmärtää. Tarina etenee monessa tasossa ja tarinoiden välistä suhdetta on vaativaa hahmottaa. Mutta kaikkia tarinoita kerrotaan nautittavasti.

Kirjan ydin kiteytyy ikuisen paluun ajatukseen. Menneisyys ja tulevaisuus on läsnä nykyisyydessä. Pakolaisiksi pyrkivien tulkin pään kautta kulkee tekstiä ja sitä kautta teksti päätyy dokumentteihin. Ihmisten olemassa-olo ja heidän asemansa määrittyy tekstin kautta, aivan kuten kirjan henkilöiden olemassaolo on teksti-sidonnaista. Kirjan henkilöt esiintyvät molella näyttämöllä, foorumilla ja eri Euroopan kaupungissa.

Moskova, Pariisi, Rooma sekä Sveitsi-niminen paratiisi on venäjänkielisten pakolaisten mielenmaisemaa: rankat ja raat ihmiskohtalot kietotuvat yhteen kauniiden muistojen, haaveiden ja odotusten kanssa. Elämän jumala, Neidonhius (saniainen) värähtelee hiukkasen tuulessa, se on ollut ennen ikuista kaupunkia Roomaa ja on oleva sen jälkeenkin. Missä sitä ei näy, siellä on sen itiöt. Neidonhius kuuee maailman huudot ja kuiskaukset. Niin, niin, näin se maailma on. Mykkänä se tulkkaa menneisyyttä tulevaisuuteen ja hiljaisella olemisellaan kuiskaa ikuisuuden viestiä.

Šiškin on upottanut tekstiinsä runsaasti lainauksia ja viitteitä. Esimerkiksi Elämästä tulee yhä parempaa - viittaus on  Stalinin vuoden 1935 lausumaan: Elämästä on tullut parempaa, elämästä on tullut iloisempaa. Tekstin tyylin voi paikoitelen kokea ironiaksikin, mutta ennen kaikkea se on runnollinen kuvaus ajasta ja ajastamme. Kirjan tapa yhdistää tarinat tekee siitä omanlaisensa ja meidän ajallemme ominaisen mestariteoksen. Kirja ei ole vain hyvä ja hienosti etenevä tarina, vaan monisyinen kudelma, joka jättää lukijalle paljon purtavaa. siirtymät tarinasta toiseen eivät ole vain kerrontateknisiä "koukutuksia" vaan teos on yksi orgaaninen kokonaisuus. Kuin tiheä metsän juurakko.

Vappu Orlovin käännös on hieno, upea ja kaunis. Oikeastaan vain yhdessä kohtaa kielikorvaani särähti. Ollaan Venäjällä 1919. Kirjan kertoja kirjoittaa päiväkirjassaan sanoneensa: Pavel herää! Ei me olla missään kirjassa! Me ollaan tässä ja nyt!  Tuntematta alkuperäistekstiä tuntuisi kuitenkin luontevammalta, että kyseinen henkilö oslis käyttänyt muotoa Emme me ole (missään) kirjassa! Olemme tässä ja nyt!  Mutta ehkä kääntäjällä ja kenties  Šiškinillä on syynsä?

Kirja kannattaa siis ehdottomasti lukea rauhassa ainakin kerran, jos ei useammin.

Šiškiniltä on käännetty myös Sinun kirjeesi (2012). Täytyy etsiä se käsiin.

Franzen: Vapaus

Sain ystävältäni myöhästyneenä syntymäpäivälahjana Jonathan Franzenin Vapaus -kirjan. Hän arveli minun pitävän siitä. Ja näin olikin. Aloitin kirjan lukemisen lennolla New Yorkiin.  Manhattanilta helteeltä palattuani luin kirjaa hiljakseltaan nauttien ja päätin lukemisen pienellä saateisella ja tuulisella saarella Porin edustalla. Monta ajankohtaistakin ajatusta ja kontrastia oli siis tarjolla.

Kirja on erinomainen. Aikalaisromaanina se tuo mieleen vaikkapa Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät tai John Irvingin Ystäväni Owen Meany. Perhekuvauksena se ei yllä ajallisesti esimerkiksi Mannin Buddenbrookin suvun pitkään historialliseen jatkumoon, mutta hienosti Franzen nivoo perheensä tarinan Yhdysvaltojen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tapahtumiin.

Perhetarinan päähenkilöt Patty ja Walter Berglund, heidän lapsensa Joey ja Jessica sekä Walterin paras kaveri ja Pattyn ihastus rock-muusikko Richard muodostavat kehyksen, jonka ympärille on rakennettu monia teemoja: lintujen- ja luonnonsuojelu, väestön liikakasvu, Irakin sota, terrorismi,  republikaanien ja demokraattien konservatiivisuus-liberaalisuus teema, niukkuuden eetos ja rikastumisen eetiikka. Kysymys on siitä, miten elää modernissa länsimaisessa "hyvinvoivassa" yhteiskunnassa kuolematta ikävyyteen, moraaliseen rappioon tai merkityksettömyyden tunteeseen ennen kuin luonnon saastuminen, ilmastonmuutos ja liikakansoitus tuhoavat meidät tai vähintäänkin tapamme elää.

Franzenin kirjan henkilöt jauhautuvan yhteiskunnan rakenteellisen vääryyden myllyssä monelle mutkalle ja särölle. Heidän vapautensa valita eri vaihtoehtojen välillä tuntuu johtavan vain kohtalonomaisiin tragedioihin ja oman mielenterveyden ajatutumiseen kestokyvyn äärirajoille, valintoihin, joissa ei ole oikeaa, vain huonoja ja vähemmän huonoja tai eettisesti arvelluttavia vaihtoehtoja.

Samaistumisen kohteita kirja tarjoaa kyllin. Ei ole vaikeaa huomata joskus olleensa kuin Walter - on pyrkinyt toimimaan oikein, hyvin ja pyytettömästi  - ja kokenut tulleensa karkeasti petetyksi hyväuskoisuudessaan. Näin Walter joutuu pettymään luonnonsuojeluinnossaan  roistomaiseksi osoittautuneessa ympäristönsuojeluhankkeissa ja samoin pyytettömässä (?) rakkaudessaan vaimoonsa Pattyyn. Richard taas tuntuu moraalittomalla ja kyynisellä suhtautumisellaan maailman ympäristökatastrofiin ja kanssaihmistensä, varsinkin nuorten naisihailijoidensa, tunteisiin, saavan menestystä, vaikkain ne ovat hänellekin, ainakin ajoittain,  Pyrhoksen voittoja. Pattysta kasvaa kirjan kuluessa inhimillisesti kiinnostava henkilö, virheitä on tullut tehtyä, mutta omalla tavallaan ne ovat ymmärrettäviä ja jossain mielessä välttämättömia suhteessa hänen elämänhistoriaansa.

Franzenin tarinassa yhdistyvät hienolla tavalla aristotelisen nautinollisen tarinankerronnan neljä elementtiä. Henkilöiden tunteisiin on helppo samaistua emotionaalisti oman elämänkokemuksen perusteella, heidän moraaliset ristiriitansa ovat tuttuja ja haastavia, tarina etenee loogisesti (vaikka ei aina aivan uskottavasti) ja symbolinen taso yksilön elämänhistorian ja Yhdysvaltojen ja maailmanhistorian aikalaiskuvauvauksen välillä yhdistyyy sopivalla tavalla. Tarina on puoleensavetävä ja palkitsee kokijan nautinnolla. Tarinan rakenne on moninäkökulmainen, mutta ei liian komplisoitu, jotta tarinasta voi muodostaa koherentin kokonaiskuva, vaikka kaikkien henkilöiden tarinaa ei varsinaisesti päätetä (Joey, Jessica ja Richard) ja etenkin perheen tytär Jessica jää kuvauksessa vähälle huomiolle. 

Pattyn ja Walterin tarinan sovinnollinen päätös ei ole kovin uskottavan oloinen, eikä luo, toisin kuin ehkä on ollut tarkoitus, optimistista kuvaa siihen, että meillä ihmisillä olisi mahdollisuus, sittenkin ja kaikesta huolimatta, olla edes jossain määrin oman onnemme seppiä. Vai onko kyseessä (alistunut) ironia, joka ei ole uponnut minuun, lukijaan - kaikki se kestää, kaikki se kärsii? Monissa asioissa on toki kysymys näkökulmasta: hylätyksi tulemisen tunteen kokeminen välittömästi ja jälkikäteen arvioituna (Patty ja Walter arvioivat suhteensa tilaa kirjan loppuvaiheissa  kuusi vuotta puhumatta toisilleen) on kaksi eri asiaa, valintojen tekeminen tunteiden ja tietämisen ristipaineissa ei ole helppoa ja vaan kallistuminen suuntaan tai toiseen on ainakin joiltain osin, ehkä hyvinkin paljon, tahdon asia. 

Samoin taitaa olla politiikassa. Oikea ja väärä ovat kovin suhteellisia asioita kun on kysymys luonnosta, väestönkasvusta tai vaikkapa sodankäynnistä. Aina tai ainakin joskus on valittava puolensa, ajatuksensa ja tekonsa, meni syteen taikka saveen. Näin siinäkin tilanteessa, jossa kokee toimivansa vain niin kuin kussakin tilanteessa tulee toimia.

Monet asiat Yhdysvallloossa ovat toisin kuin Suomessa. Kirjan luettuaan ymmärtää ehkä hieman paremmin, miksi Suomi yhdysvaltalaisesta perspektiivistä näyttää ehkä oudolta ja päinvastoin. Ainakin minusta Suomi voittaa kuitenkin mennen tullen yhdysvaltalaisen vapauden. Kun lukee kirjan kuvauksia perinnönjaosta, verotuksesta, liikennevakuutuksista, koulumaksuista ynnä muista, on vain kiitollinen, että niistä on meillä täällä kohtuulliset säännöt, joiden mukaan mennään erilaisissa tilanteissa. Yhdysvaltalainen vapaus ruokiin ihmisten välistä eripuraa, mahdollistaa vahvemman ja röyhkeämmän ylivallan.

Franzen onnistuu hienosti kirjassaan nostamaan esiin ihmiselon kirjon ja kurjuuden ajassamme. Kiitoksia siis J:lle kirjasta. Osui ja upposi.

Stoner

Kylmääkin kylmempi on tunnelma John Williamsin teoksessa Stoner. Teos on loistava, ei kuitenkaan surua - kuten kirjailija Julian Barnes on todennut - vaan melankoliaa kaikuva romaani.
Kirja kertoon William Stonerin tarinan. Päähenkilömme aloitti opinnot yhdeksäntoistakesäisenä Missourin yliopistossa vuonna 1910. Valmistui filosofian tohtoriksi, opetti samassa oppilaitoksessa aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1956.

Elämänsä viimeisinä hetkinä hän kysyy itseltään: Mitä sinä odotit? Ja vastaa itselleen hallunneensa olla opettaja ja opettaja hänestä oli tullut. Ja oikeastaan hänestä tuli vain ja ainoastaan opettaja - kaikki muu oli menneyt tavalla tai toisella ohi - kaksi maailmansotaa, avioliitto, vanhemmuus ja ainoasta rakkauden täyttämästä suhteestakin hän luopui tai hänen oli luovuttava "ajan hengen mukaisesti".

Stoner ei ole sankari, vaikka suuruuttakin hänestä löytyy - umpimielistä, jurnuttavaa itsenäisyyttä, pidättyvyyttä ja miehuullistakin alistumista elämän ja historian ankeuteen. Hän irrottautuu vanhempiensa maailmasta päättäväisesti, rakentaa omaa uraansa vastaoinkäymistä huolimatta. Nai rakastamansa naisen ja pysyy liitossaaan siitä huolimatta, että avioliitto on monilla mittapuilla mitattuna on katastrofi. Stoner pyrkii pitämään yhteyttä tyttäreensä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.

Maaseudun pölyisiltä ja kuivilta pelloilta Stoner ei siirry akateemisen maailman kirkkauteen vaan kirjojen pölyttyneeseen maailmaan. Molemmista pelloista sato on niukka, mutta kovan työn jälkeen ravitseva. Kun elämän rikkaus pilkistää hänelle varjojen takaa, Stoner tarttuu aluksi kiihkeästikin tilaisuuteen, mutta luopuu siitä mielentyyneytensä säilyttäen. Hän elää elämäänsä kuin se olisi hänelle ennalta annettu - opettajan ja tutkijan elämää, jonka yli pian käy vain tuuli ja jota kukaan ei  muista, ei ainakaan hyvällä. Mutta silti: Stoner eli oman elämänsä.

Vaikka kirja keskittyy yhteen ihmiseen, se on samalla sotaromaani. Kirja kertoo siitä, miten myös sotaan suoranaisesti osallistumattomat kärsivät. Menetetyt ystävät, yliopistoyhteisöstä rintamalle kadonneet lahjakkuudet, sotaan lähetemättömien väheksyntä syövyttävät Stonerin mieltä. Näin oli ja näin oli oltava.

Merkityksettömyyden juhla

Niin taitava kirjoittaja kuin Milan Kundera onkin, niin valjuksi vanhan miehen pilaksi hänen tällä kertaa luettavakseni asettunut teoksensa jää. Kirja eri ole merkityksetön, mutta se jää vajaaksi: esseen, tarinan ja tarinoinnin kudelma on sujuva - nykypäivä ja historia lomittuvat sujuvasti. Näyttämönä on Pariisi ja "vitsin" kautta neuvostoaikainen Stalinin hovi Kremlissä.

Kirja jää pitkähköksi, poimuilevaksi anekdootiksi - sen lukee ja kuuntelee kyllä, mutta syvällistä kokemusta en siitä saa. Se ei ole oikein ranskalaisen keveä tai nokkelakaan, mutta ei tsekkiläisen mustan syvää huuomoriakaan, puhumattakaan, että kohoaisi romaanin taiteen korkeuksiin. Katkeruus, se kirjasta kyllä kaikuu. Ymmärrettävä katkeruus euroopplaisen historian kulusta, mutta se ei oikein johda mihinkään, vaan on merkityksettömyyden juhlaa. Paino on tällöin sanalla merkityksetön.

Sebaldia lukiessa: Saturnuksen renkaat

G.W. Sebaldin Saturnuksen renkaat kirjan lukeminen on erikoinen kokemus. Kirja on lähes juoneton, päähenkilön identiteetistä ei oikein saa otetta, kerrottavat asiat etenevät toisaalta satunnaisen tuntuisesti, mutta kuitenkin selkeästi. Monet asiat ovat tavalla tai toisella tuttuja 1900-luvun historiankirjoituksesta, mutta asiat kerrotaan kuitenkin yhden henkilön perspektiivistä vaikkakin lainaten tunnettujakin lähteitä.


Tuntuu kuin selaisi oman päänsä sisältöä ja kokisi sen samalla kovin vieraaksi.
Siirtomaaherruuden historiallinen taakka on keskeistä aineistoa G.W. Sebaldin Saturnuksen renkaat kirjan päähenkilön pohdinnoissa. Ajatusten virta on kuin Belgian  Kongo-jokea kulkeva siipiratas-alus. Matkan kulku on verkkaista ja viipyilevää. Kuvauksen kohteena on asiat jotka vastaan tulevat, vastaansanomattomasti, lupaa kysymättä. Tunnelma on tosi, unen tuntuinen.

Sebaldin päähenkilö kuvaa sitä, miten sokerikaupalla rikastuneet hollantilaiset sijoittivat omaisuuttaan kaupunkeihin ja taiteeseen. Toisin tekivät britit, he rakensivat maaseudulle mahtavia kartanoita. Taiteeseen sijoittamalla rikkaat saivat erikoista valuttaa, usein kangaspaloja, joihin öljyväreillä oli tehty kuvia heistä itsestään, historian tai uskonnon merkkitapahtumista, myös maisemista, meritaisteluista ja nousevien kansakuntien suurmiehistä ja arkisemmistakin aihelmista.
Tämä historia seuraa meitä modernissa taiteessa. Muutama viikko sitten vierailin Lontoon Tate Modern -museossa.  Museon perustaja, Henry Tate, rikastui sokeripalojen avulla. Nyt hänen museossaan on esillä Kader Aittian teos Oil and Sugar #2, jossa sokerinpalat sulavat öljyyn, toiseen rikkauden ja energian lähteeseen (kuva).

Kader Aittia: Oil and Sugar #2, 2007 (kuvatallenne videoteoksesta)

Sebaldin tarinankertoja etääntyy kohteestaan. Mitä lähemmäs hän pääsee raunioita (s. 266) sitä selvemmin hän huomaa: ympärilläni olivat meidän oman, jonkin tulevan katastrofin tuhoaman sivilisaatiomme jäänteet.Sebald tuntuu vihjaavan, että meidän on ehkä sittenkin viisainta peittää silmämme tulevaisuudelta, koska sivilisaatiomme on jo kuollut: Hollannissa oli aikoinaan tapana peittää mustalla silkillä surutalon kaikki peilit ja maalaukset, joissa oli maisemia, ihmisiä tai maan antimia, jottei vainajan ruumista erkanevaa sielua sen viimeisellä matkalla häiritsisi mikään, ei oma peilikuva eivätkä kohta iäksi kadotetun kotiseudun näkymät.Vai onko niin, että kulttuurimme peittää meiltä mustan silkin tavoin näkemästä tapahtuvaa katastrofia?

Mutta ennen kuin suljemme silmämme lopullisesti, voimme vielä vilkaista muutaman kerran siihen, mikä on ollut - valokuvia, kirjoja, elokuvia, tarinaa menneestä ja mahdollisesta tulevasta.

Peukutan ujoutta ja arvokkuutta

Lukijani, jos olet lukenut Dag Solstadin Ujous ja arvokkuus -teoksen, niin ymmärrät otsikkoni rivon rienaavuuden. Älä pysähdyt otsikon mauttomuuteen. Lue kirja niin ymmärrät.

Edellinen lukemiseni, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on vaikuttava, julma ajankuva. Solstad on vielä viiltävämpi. Kirjan päähenkilö, viisissäkymmenissä oleva opettaja Elias Rukla, on sivuhenkilö omassa elämässään, tai ainakin on ollut. Lähtiessään töihin hän ottaa salkkunsa ja  päänsärkylääkkeensä, kuten on tehnyt jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Mutta juuri sinä päivänä kaikki on toisin, kaikki on loppu. Elias on eksistentiaalisessa kriisissä ja ryhtyy pohtimaan omaa asemaansa kansakunnan palvelijana, ystävänsä kumppanina, vaimonsa miehenä, perheessään kasvaneen vaimonsa tyttären kasvattajana, ihmisenä.

Kirjan takakannen mukaan "Ujous ja arvokkuus  on yleispätevä tarina maailmaan hukkuvasta ihmisestä, jota tuo maailma ei enää tunnista eikä arvosta". Arvio, samoin kuin kääntäjän Tarja Tevan jälkisanoissa toistama ajatus, ei ole riittävän tarkka ja osuva. Elias Rukla pohtii valintojaan modernissa yhteiskunnassa, ei missä tahansa yhteiskunnassa. Sivullisuuden ongelmalla on yhtymäkohtansa ihmisyyden perustalla olevaan eksistentiaaliseen hätään, mutta se ilmenee erityisesti vasta modernissa ja erityisesti jälkimodernissa yhteiskunnassa. Solstad ei ole turhaan antanut päähenkilölleen pohdittavaksi 1920-luvun kirjallisuuden ja 1800-1900-luvun filosofian historiaa Kantista meidän päiviimme. Juuri modernin projektiksi kutsuttu valistuksen tenho on innoittanut Elias Ruklaa työssään. Kun valistuksen lumovoima katoaa, ei vain Eliaksen mielestä, vaan koko yhteiskunnasta, askel kohti romahdusta on otettu. Taikavoima katoaa ja on astuttava alas Taikavuorelta ja lähdettävä pitkälle matkalle kohti autenttista kotia, kohti itseyttä, mutta mikä on oikea suunta? Tarja Teva viittaa hienosti - tässä hän osuus naulan kantaan - Ehkä hän (siis Elias Rukla) ei sittenkään putoa. Hän voi edelleen valita tiensä. Uskaltaa. Ympärillä avautuu tyhjyys, edessä siintää suuri autio maisema. 

Elias Rukla on siirtymässä, jos ei siis putoa, modernista postmoderniin tai jälkimoderniin (transmoderniin?). Jumala on kuollut, sana kantautuu myös Elias Ruklan korviin.  Kristillinen lupaus tuonpuoleisesta tai Marxin opit eivät avaat tietä tuonpuoleiseen tai uuteen yhteiskuntaan. Luonnontieteen ja tekniikan mykkä hengettömyys pysyy hengettömänä. Pelastusta ei ole, vai onko sittenkin - ehkä kirjallisuudessa, ei enää ulkoa luettuna, vaan elettynä. Shakesperen kirjoituksissa on kohta jossa henkilö samalla kirjoittaa ja lukee omaa elämäänsä. Myös Elias haluaisi olla päähenkilö - mutta ironisesti Thomas Mannin kirjassa, tai edes sivuhenkilö jos ei hänen elämästään olisi päähenkilön vaativaan osaan. (Elias oivaltaa opettaessaan Ibsenin Villisorsan  sivuhenkilön merkityksen!)

Solstedtin kirja on loistava ajankuva. Kirjallisuushistoria on siinä rajattu oleelliseen jopa kapeaan: Kafka, Mann, Broch, Musil, Kundera sekä norjalaiset klassikot. Maininnat anglo-amerikkalisesta ja ranskalaisesta (Céline saa pienen maininnan) kirjallisuudesta puuttuvat. (Kyseessä ei tietenkäänn ole kirjallisuuden historia, vaan kaunokirjallinen esitys, mutta olennaista on miten tuota historiaa arvotetaan päähenkilön eksistentiaalisen kriisin kannalta).  Kiinnostavaa on tutkia minkälainen Solstadin kanta näihin on. En usko, että hän voisi olankohautuksella ohittaa Camus´in tai Sartren tai amerikkalaiset nimet Faulkner, Hemingway, Roth, Malamud, Auster tai vaikkapa Irving muutamia mainitakseni (tai vielä tulee mieleen ainakin Coetzee, puhumattakaan venäläisistä klassikoista).

Solstadin kirjassa oli kiinnostavaa pohdintaa myös elämänjanon ja filosofian suhteesta. Elias Ruklan paras ja ilmeisesti ainoa ystävä on lupaava filosofianopiskelija ja tutkija Johan Coneliussen - myöhemmin John Corneliuksen nimen ottava kapitalismin palvelukseen Oslosta NewYorkiin siirtyvä loikkari. Radikaali marxilaisuus vaihtuu Johanilla/Johnilla radikaaliin kaupalliseen kulttuuriin. Filosofian kiehtovuus vaihtuu mainoksien tenhovoimaan. Elias pohtii, onko filosofia juuri niitä varten, joilla on erityisen suuri elämänjano. Filosofia ei tyydytä ainakaan Johanin elämänjanoa, ei edes urheilufanatismiin yhdistettynä.

Elias Rukla on jäänyt huomaamattaan postkantilaisen filosofian verkkoon. Käänteet lingvistiseen, piktoraaliseen ja deskonstruktiooon tai fenomenologiseen filosofiaan eivät ole avanneet hänelle näkymää eteenpäin.  Kiinnittyminen Kantin ja valistuksen ajatuksiin ei ole mahdollistanut hänelle ajatusta siitä, että maailman- ja elämänkatsomus voi kehittyä myös evolutiivisesti. Paradigmaattiset muutokset ovat aina vallankumouksia, mutta ajattelun vallankumouksen ei tarvitse  johtaa uuteen staattiseen käsitykseen maailmasta. Dynaaminen ja reflektiivinen ajattelu on mahdollista.

Tuomari Nurmion sanoin, Vielä yksi opetus:

Jos se joka palvoo kauneutta
Ei tunne rumuutta kohtaan rakkautta
Hän kitukoon päivän kirkkaudessa
Ilman yön antamaa lohdutusta

Vaikka valot ja varjot taistelevat
Ne ovat toisiaan varten olemassa
Yön sylissä enkelit matelevat
Ja jumalat nukkuvat lattialla

Jos ihminen ei elämässään
Ymmärrä muita kuin itseänsä
Hän on vain tylsä näyttelijä
Ja näyttelee väärässä näytelmässä

Vaikka totuus ja valhe vaihtelevat
Vaatteita ilman varoitusta
Pimeinkin yö aavistamattaan
Kuljettaa aamua kainalossaan

Vain rakkaus on lahjomaton
Sen ilme on viisas ja vaatimaton
Ehkä ei muuta tarvitakaan
Kuin halua antaa rakkautta

Valtonen tietää mitä tekee?

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät  on hieno, todella hyvä, ei kuitenkaan "täydellinen" tai "virheetön", mutta lajissaan ainoalaatuinen. He eivät tiedä mitä tekevät on romaani, ei pelkästään suomalaista kirjallisuutta, vaan osa romaanin taidetta.

Mikä kirjasta tekee hyvän? Ensinnäkin se on aikalaisromaani. Tapahtumat, maailman ilmiöt, Suomi ja Yhdysvallat ovat lukijalle, ainakin ikäiselleni ja monelle nuoremmallekin, tuttuja lähimenneisyydestä ja jopa, jos näin voi sanoa, lähitulevaisuudesta.

Kirjassa esiintyy paljon herkullisia kuvauksia itse koetuista asioista mediayhteiskunnan mainonnasta, sosiaalisen median läpimurrosta, ruuasta, eläin- ja ympäristöaktivismista ja titeen etiikasta. Suomalaisen ja amerikkalaisen tapa-, arki- ja tiedekultuurin eroja on kuvattu kriittisesti molempiin suuntiin. Toiseksi  Valtosen kerronta on sujuvaa ja kielellisesti rikasta. Kerronta etenee lähes dekkarimaisesti luoden jännitteitä. Lukija aavistaa toki monet käänteet hyvissä ajoin, mutta samalla jää pohdittavaksi, miten kertoja aikoo ratkaista synnyttämänsä jännitteen. Valtonen malttaa myös pitkittää jännitettä siirtämällä tarinan painopisteitä paikan, ajan ja päähenkilöiden näkökulmien välillä. Kolmanneksi kirja on kriittisen ajattelun ja toiminnan oppikirja. Asioita katsotaan monesta näkökulmasta, päähenkilöt ovat ajattelvia henkilöitä ja vaikka hei eivät tiedä mitä tekevät, he pyrkivät analysoimaan tekojaan, arvojaan, sanomisiaan. He pyrkivät suhteuttamaan oman toimintansa omaan historiaansa, oman elämänympäristönsä yhteiskuntaan, maailman muutokseen ja erilaisten intressiryhmien pyrkimyksiin. Ja he myös pyrkivät muuttamaan maailmaa eri tavoin: Joe tieteellisen tutkimuksen, Alina mediavaikuttamisen ja Samuel kansalaisaktivismin keinoin. Kukaan heistä ei siinä kovin hyvin onnistu tai ainakin seuraukset ovat arvaamattomia heidän oman elämänsä kannalta, mutta joka tapauksessa he yrittävät.

Neljänneksi ja ehkä täm on tärkeintä, Valtosen henkilöt ovat melko sävykkäitä, vaikka samalla kovin tyypiteltyjä. Omalla tavallaan he ovat sympaattisia ja vilpittömiä pyrkimyksissään, vaikka lukija saa heistä eri kertomuksen käänteissä välillä hyvinkin vastenmielisen kuvan. Erityisesti Valtosen kerronnassa miellyttääkin juuri se taitavuus, jolla hän muuntaa kuvaa tapahtumista liukuvasti kesken kerronnan eri toimijoiden näkökulmiin. Kyse ei ole mosaiikkimaisesta moniperspektiivisestä kerronnasta tai kertojaäänien polyfoniasta - henkilöt ovat keskenään vuorovaikutuksessa, vaikkakaan eivät ymmärrä toistensa tekoja, puhetta ja tavoitteita.

Kirja ei ole kuitenkaan täydellinen.  Alun muutaman sivun jättäisin surutta pois, jotakin toisteisia kohteita voisi poistaa ja jotkut iAM-laitteen markkinoinnin manipuloivan toisteisuuden kuvaukset olisivat vakuuttaneet pienemmälläkin merkkimääräällä. Loppukohtauksen vastavuoroisen sovituksen teemat ja lähes välttämättömän epäoikeudenmukaisen kuoleman kuvaus oli ehkä liian symmetrinen ja täydelliseen tarinan päättämiseen pyrkivä. Tarinan olisi voinut hyvin jättää myös auki lopustaan. Varsinkin kun loppua kohti tarina fokusoitui vahvasti isä-poika -kertomukseksi. Äiti Alinan tarina alkoi hyvin vahvasti, mutta oheni loppua kohden. Näin poika Samuel tosin kulki äidin turvallisesta sylistä kohti oidipaalista isänmurhaa, vaikka ei siinä aivan onnistunut.

Valtonen saa teoksellaa lukijan, ainakin minut, ajattelemaan vakavasti erityisesti mediayhteiskunnan nykyisiä ilmiöitä entistä kriittisemmin. Miten olla mukana yhteiskunnassa, jossa vaikuttaminen kietoutuu entistä suoremmin sosiaalisen median mainonnan manipuloivaan järjestykseen? Emme ole enää mainonnan kohteita vaan myös mainonnan välineitä, jopa aktiivisia vertaismainostaja-kuluttajia.

Kirjoitammme tekstejä, joissa suositelemme tuotteita toisillemme - kuten tässäkin tekstissä. Miten se eroaa, tai voi erota, taiteen ja mieltäylentävän sivistystyön ihanteista?

Olemme, me länsimaiset kulutuskeskeiset ihmiset, laskeutuneet Taikavuorelta ajat sitten laaksoihin ja pudonneet rotkoihin ja kanjoneihin, joista nouseminen vaatii ponnisteluja.  Tavarantuotantoyhteiskunta viihdyttää meidät hengiltä, jotkut sananmukaisesti yksilöinä, toiset tulevaisuudessa maksettavana ymäristö- ja sosiaalisina katastrofeina, sotina, terrorismina.

Valtosen kirja ei jää vain yhdeksi joulunajan kausituotteeksi, vaikka se olisi alennusmyynnissä jo hetken kulttua. Merkittävä teos. Siitä jää hieno, vaikkakin kammottava, aikalaisdokumentti luettavaksi. Me tiesimme sen mitä teimme, me jopa luimme siitä ja siitä huolimatta ...

Viimeinen yö Twisted Riverillä

John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä on lähes snobbailevan taitava osaamisen osoitus. Irving tuntuu sanovan lukijalle: katsos näin Romaani isolla R:llä kirjoitetaan.

Kirja on uudenlaista Irvingia, ainakin siltä osin, kun hänen tuotantoaan tunnen. Aikaisemmissakin lukemissani teoksissa on ollut paljon piirteitä, jossa kirjailijan oma elämänhistoria ja kirjassa olevan kirjailijan elämänhistoria kohtaavat. Paljon on myös intertekstuaalisia viitteitä Irvingin omiin teoksiin. Irving myös jaksaa toistaa eri kohdissa miten pitkästyttävää kirjailijalle on kuulla tai lukea jatkuvasti kysymyksiä siitä, miten omaelämänkerrallisia hänen tarinansa ovat. Jätetään siis tämä teema tästä pois.

Irving aloittaa kirjansa useimmiten menemällä suoraan asiaan (in medias res)  tai tarkemmin keskelle tapahtumia. Mieleen tulee Carvaggion taulu (kuva), jossa kuvan tekijä on paikalla juuri kuoleman hetkellä. Tarinan käänne on alussa, vaikka hienolla tavalla se ei ole ratkaisevin kuolema itse tarinan kannalta. Irving kuljettaa lukijaa ensin perinteisemmän tarinankerronnan keinoin turvallisen pitkälle, jotta tarinan uskomattomat ja vulgaarit piirteet jaksaa ottaa vastaan, hyvin samaan tapaan kuin Minä olen monta -teoksessa.

Irving hallitsee kerroksellisen kerronnan. Viimeinen yö Twisted Riverillä rakentuu alun noin sadalla ensisivulla eheäksi tarinaksi, sitten tarina tulkitaa yhden kirjan sisään rakentuvan lukijan toimesta uudelleen ja edelleen osoitetaan kirjan sisäisen todellisuuden kannalta illuusioksi ja fiktioksi. Sen jälkeen tarinaa rakennetaan lisää ajallisesti etenevästi alun vuodesta 1954 aina vuoteen 2005. Samalla rikastetaan aikaisempaa tarinaa yksityiskohdilla ja paljastetaan vaihe vaiheelta alun alkuperäisen tarinan psykologista uskottavuutta. Lopulta tarinoita sidotaan yhteen ja osoitetaan miten tarina on kirjoitettu ja solmitaan tarina lopussa kiinni tarinan alkuun ja saadaan päähenkilön elämänkaarelle eräällä tavalla "onnellinen loppu".

Tarinan sisältö kaikkine käänteineen sisältää kuolemaa, rakkautta, perheen sisäisiä jännitteitä, vähemmistökansojen asemaa (intiaanit, kiinalaiset, vietnamilaiset, italialaiset), Vietnamin sotaa ja USA:n poliittista (sota)historiaa, USA:n ja Kanadan suhteita, sitä, miten kirjoja kirjoitetaan ja kustannetaan, miten karhuja ja hirviä metsästetään, miten varmistat itsemurhan onnistumisen erityisellä tavalla, mitä tapahtuu kun alaston nainen hyppää laskuvarjolla sikolättiin, kuinka erilaisia ruokia valmistetaan, miten hintelät miehet rakastavat ja himoavat isoja naisia ja lukuisia muita teemoja, aiheita, yksityiskohtia. Kummallisella tavalla Irving onnistuu kehimään moninaiset ainekset yhteen siten, että lukija aivan näkee miten asiat tapahtuvat - paikoin kuvaus on tarkkaa kuin elokuvaa katsoisi. Aineksista tulisi melkoista mättöruokaa - pyttipannua - tavallisen kokin käsissä, mutta mestari- ja pääkokki Irving auttaa päähenkilönsä apukokki Daniel Baciagalupon onnistua tarinassaan.

Vaikka Irvingin tarinassa ja henkilöissä on paljon hellyyttä ja särmää, kuvauksessa on vain vähän hunajaa. Juuri sen verran, että henkilöiden karkeus ja karheus ei käy ylivoimaiseksi. Väkivallan, aseiden ja voimankäytön jatkuva läsnäolo on painostavaa, mutta samalla henkilöt elävät, toimivat ja pyrkivät ratkaisemaan mahdollisuuksiaan elää muuttuvassa maailmassa. Usein pakenemalla, usein peittämällä asioiden tosiallisen laidan ja kantamalla tämän pakenemisen ja peittämisen tuoman taakan kohtalokkaalla tavalla.

Lukija kiittää ja harmittelee, ettei oma kirjallinen kyky yllä kyllin kuvaamaan, arvioimaan tai välittämään lukukokemuksen nautintoa.

Oikea nautinto ja tarinankerronta

Aristoteleen Runousoppi on tunnetusti edelleen draaman, tarinankerronnan ja juonirakenteen tarkastelun kannalta keskeinen teos. Siitä on lähdetty, lähdettävä ja siihen usein myös päädytään.

Runousopin nimi johtaa helposti harhaan. Kyseessä on nykykielen termein fiktiotiota (sepitettä) tai kaunokirjallisuutta käsittelevä teos vastakohtana tietokirjallisuudelle, faktalle.  Suomenkielelle teos on käännetty ainakin jo neljästi ( J.W. Calamnius 1871, Pentti Saarikoski 1967, Paavo Hohti 1997, Kalle ja Tua Koronen 2012).

Lisäksi on helpommin lähestyttäviä teoksia kuten mielestäni mainio Ari Hiltusen Menestystarinan anatomia - Aristoteles Hollywoodissa. (Hanki ja Jää, Gaudeamus, Helsinki 1999) Näin siitäkin huolimatta, että aristotelestutkijat (Heinonen ym. 2012, 17) ovatkin siinä käsityksessä, että Aristoteleen ajatusten soveltaminen hänen jälkeensä laadittuun runouteen ei välttämättä tekisi oikeutta kummallekaan.

Lyhykäisyydessään Aristoteleen tai ainakin Hiltusen tulkintaan tukeutuva ajatus on teoria oikean nautinnon mallista.  Oikea nautinto hyvässä tarinassa rakentuu neljään periaatteeseen: 1) Tarvitaan emotionaalinen taso, joka tuottaa jännityksen. Jännityksen ja helpotuksen on jatkuvasti vuoroteltava. Usein tämä edellyttää, että keskushenkilöt herättävät lukijassa tai katsojassa myötäelämisen tunteen, empatian. 2) Moraalinen taso tarvitaan puolestaan siihen, että näiden empaattisten keskushenkilöiden kokema vääryys koetaan (myötä)kärsimyksenä.

Tarvitaan siis empatiaa ja moraalia eli sääliä ja pelkoa Aristoteleen termein. Edelleen 3) tarinan on oltava älyllisesti hyväksyttävä, looginen. Ja lopulta tarinan täytyy tarjota 4) symbolinen taso, joka mahdollistaa lukijalle tai katsojalle mahdollisuuden kuvitella tarina omaan elämäänsä sovellettavana myönteisenä ratkaisumallina. Kun nämä neljä elementtiä, emotionaalinen, moraalinen, looginen ja symbolinen yhdistyvät sopivalla tavalla, tarina on puoleensavetävä ja palkitsee kokijan nautinnolla.

Klassisen draaman ja Hollywood-elokuvan juonen ydistelmä etenee usein kolmena (tai viitenäkin) näytöksenä: I näytöksen nousevassa toiminnassa esitellään emotionaalisesti uskottava ja samaistumiskohteen tarjoava päähenkilö tai päähenkilöt. II näytöksen alkuna päähenkilö (sankari) tai päähenkilöt tekevät kohtalokkaan virheen tai erehtyvät valinnoissaan; tämä synnyttää moraalisen jännitteen, jota ryhdytään (toiminnallisesti) ratkaisemaan. Toiminta on edelleen nousevaa aina huippukohtaan, jossa tapahtuu ratkaisu. III näytöksessä tarina viedään päätökseen ja katsoja saa vahvistuksen sille, että tarinassa paha sai palkkansa ja tarinan moraalinen ratkaisu oli lopultakin oikea tai hyväksyttävä.

Tarina on siis lähtökohtaisesti fiktio, mutta se on parhaimmillaan sisäisesti tosi ja vakuuttava. Yhtenä esimerkkinä onnistuneesta tarinankerronnasta Hiltunen nostaa esille Chinatown-elokuvan. Syd Fieldin mukaan tässä elokuvassa on 1970-luvun paras käsikirjoitus. (Elokuva on monikerroksinen petoksista ja niiden palajastumisista avatuva tarina - juoniselostukseen voi yrittää soveltaa harjoituksena yllä olevaa oikean nautinnon mallia).

Kyseistä mallia on käytetty paljon ja koettuna (luettuna, katsottuna) siitä voi tulla jopa puuduttava. Niinpä aikojen muuttuessa sankareiden tilalle on astunut antisankareita, juonta on monimutkaistettu ja uskottavuutta venytetty äärirajoille. Onnistuessaan se pitkittää nautintoa. Nautinnon kokeminen on kuitenkin vuorovaikutteista, joten itse elokuvan tai kirjan tapahtuma on vasta siinä, kun teksti tai kuva alkaa tarinallistua mielessämme.

Heinosen ym. (2012) teoksessa on hienoja ja oppineita esityksiä muiden muassa avainkäsitteestä mimesis. Jo se, että sanaa ei oikein voi kääntää yhdellä vastineella antaa kuvan sen rikkaudesta ja haastavuudesta: kyseessä on esittäminen, jäljittely, kuvaaminen ja representaatio. Runousopin mimesis viittaa usein siihen, että asiat nähdään sielun silmin, ei siis sellaisena kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin ne voisivat olla tai niiden tulisi olla (sisäisessä totuudessaan).

Jatkolukemista:

Aristoteles, Retoriikka ja Runousoppi, Teokset IX, Gaudeamus, Helsinki 1997
Aristoteles, Runousoppi, Otava, Helsinki 1977 (ap. 1967)
Heinonen ym., Aristoteleen runousoppi. Opas aloittelijoille ja edistyneille. Teos, Helsinki 2012
Hiltunen, Ari, Menestystarinan anatomia. Aristoteles Hollywoodissa, Gaudeamus, Helsinki 1999

Tarua ja totta - John Irving puhuttelee identiteettiä

John Irvingin Minä olen monta puhuttelee monella tavalla. Otsikko lupaa identiteettitarinaa ja sitä kirja on. Irving on aiemmista kirjoista tunnettu armoton, sujuva ja lavea tarinankertoja, niin tälläkin kertaa. Kuitenkin kirja onnistuu yllättämään. Se tuntuu monella tavalla niin todelta, että pakostakin joutuu pohtimaan tarinan suhdetta kirjoittajan omaan elämään, hänen aikaisempiin teoksiinsa, maailman ja Yhdysvaltojen lähihistoriaan sekä myös oman identiteettinsä muodostumiseen.

Kun Irving kirjoittaa jälleen lasten pukeutumisleikeistä, niin muistelee omia lapsuuden leikkejään. Jos Irvingin kuvaamat pojat pukeutuvat äitiensä ja tätiensä naisten vaatteisiin, muistelee teinkö minä niin tai oliko omassa kaveripiirissäni vastaavaa? [ - Itse asiassa muistuu kyllä mieleen leikit isän reumakerrostolla, kun se pimeässä sähköisenä säkenöi, ei juuri tämän dramaattisempaa.] Tai kun kirjan päähenkilö Uudessa-Englannissa asuva Billy Abbott ihastuu neiti Frostiin, kirjastonhoitajaan, miettii, niin asuihan meidänkin yläkerrassa viehättävä, itseäni vanhempi nainen, joka antoi minun pitää villalankavyyhteä, kun hän keri siitä langan keräksi. Ero on kuitenkin siinä, että Billyn lähipiiri osoittautuu lähes poikkeuksetta joksikin muuksi kuin hän itse olettaa. Tällaista en ainakaan tähän ikään tullessa ole itse kokenut (samassa määrin ja syvällisesti) tai sitten tarkkaavaisuuteni on pahasti herpaantunut.

Irving on mestari kertomaan tarinaa - hän vie lukijan aluksi melko turvallisesti nuoren pojan maailmaan ja vähä vähältä raottaa henkilöidensä erilaisia poikkeavuuksia heteronormatiivisesta käyttäytymiskoodista. Tarinan sävyt muuttuvat tummemmiksi tarinan edetessä. Jos Irving kertojana ei pohjustaisi tarinaansa niin huolellisesti alun muutamalla sadalla sivulla, niin uskon, että moni lukija uupuisi loppupuolen massiiviiseen, dokumentoituun kuvaukseen useiden päähenkilölle läheisten henkilöiden elämän vähemmän onnellisesta lopusta, kuoleman kuvista huolella toteutettuna.

Billy Abbot on kirjailija, jonka hahmossa Irving viittaa suoraan itseensä ja toisen romaaninsa Owen Meanyn ajatuksiin. Kirjan Abbot kertoo: Eräässä ... romaanissa...kirjoitin: Muisti on hirviö; ihminen unohtaa- se ei. Se vain kokoaa kaiken, tallentaa tai kätkee kaiken. Muisti palauttaa mieleen asioita omasta tahdostaan. Ihminen luulee muistavansa, mutta muisti se ihmistä ohjaa!

[Ystäväni Owen Meanyssa teksti on käännetty hieman toisin:

Ihmisen muisti on hirviö: ihminen unohtaa - se ei. Se vain panee asioita talteen. Se tallettaa muistot tai kätkee ne - ja kutsuu ne sitten esiin oman tahtonsa mukaan. Ihminen kuvittelee hallitsevansa muistiaan, mutta se hallitsee ihmistä !]

Irving on ilmeisesti huomannut tekstipätkän oivallisuuden ja halunnut käyttää sen uudestaan ja samalla viitannut päähenkilönsä ja itsensä läheiseen suhteeseen. Irvingin teoksissa toistuu kyllä monet samat teemat, mutta tässä kirjassa hän uppoaa henkilöidensä identiteettiin hyvin syvälle - paljon itsetutkiskelua ja syvähaastatteluja teos on ilmeisesti vaatinut.

Vaikka ottaisi Irvingin muistisitaatin sellaisenaan, on myös huomattava, että elämä, kirjat ja keskustelut herättävät muistin henkiin. Ja kun henkiin herätetään kuollutta, jotain piilossa ollutta, mahdollisuutena ja vaarana on, että esiin rymistävät myös hirviöt. On uskallettava ja luetettava siihen, että on jollakin tavalla oman elämänsä sankari.  Ainakin joku meissä, siis joku niistä monesta, ottaa kantaakseen muistin pyrkimyksen hallintaan tai ohjaukseen tai sitten antaudumme sovinnolla oman itsemme vietäväksi - mitä tämä jälkimmäinen sitten voikaan tarkoittaa ja merkitä. 

W.G.Sebald ja ilmasota

W.G.Sebaldin Ilmasota ja kirjallisuus (suom. Oili Suominen) on vaikuttava teos. Se on dokumentaarisesti perusteltu, asiallinen ja persoonallisesti kirjoitettu kuvaus ja kannanotto II maailmansodan Saksan kaupunkien massiivisista pommituksista ja siitä, miten saksalaisessa sodanjälkeisessä kirjallisuudessa nuo pommitukset sekä niiden aiheuttamat mittaamattomat kärsimykset lähes unohdettiin tai niistä vaiettiin.

Voiko kaupunkeihin suunnattu ilmasota olla koskaan perusteltua? Sotilaallisesti ehkä, mutta voiko sen perustella eettisesti?  Brittiläisen filosofi ja historioitsija Jonathan Glover käsittelee kirjassaan Ihmisyys - 1900-luvun moraalifilosofia (Like, Hki 2008) sodankäynnin filosofiaa syvällisesti. Hänen esimerkkinsä ja empiirinen aineistonsa kattaa Vietnamin, Hiroshiman, Ruandan, Stalinin terrorin, Hitlerin Saksan ja myös Brittien II maailmansodan pommitukset. On helppo, teoriassa, sanoa, että päämäärä ei pyhitä keinoja, mutta millä puolella voi olla silloin, kun ei vielä kirjoiteta (voittajien) historiaa jälkikäteen? Historian esimerkit eivät ole menneitä. Ukraina, Gaza tai Isiksen tukialueiden pommitukset 2014 eivät ole historiaa, mutta ne tekevät historiaa.

Sebald kirjoittaa siis aukosta saksalaisessa muistissa. Toisen maailmansodan jälkeen saksalainen kirjallisuus ei käsitellyt liittoutuneiden pommitusten tuhoa Saksan yli 130:ssa kaupungissa. Royal Air Force teki Saksaan 400 000 pommituslentoa, pudotti yli miljoona tonnia pommia, niissä kuoli noin 600 000 siviiliä ja kodittomiksi jäi asuntojen tuhoutuessa seitsemän ja puoli miljoonaa ihmistä.

Sodan jälkeen sakasalaisessa kirjallisuudessa asiasta lähes  vaiettiin tai asia sivuutettiin. Kirjailijat katsoivat toisaalle, ohi kansansa historiallisesta murhenäytelmästä. Kuinka se on mahdollista? Miten siihen tultiin? Vai oliko se hyväksyttävää? Pitääkö veistä kääntää haavassa, eikö ole parempi unohtaa jotkin asiat? Joskus on parempi, että luotikin koteloituu elimistöön sen sijaan, että se yritettäisiin poistaa.

Tuntuu siltä, että meillä Suomessakin on aukkoja historiallisessa muistin lisäksi myös nykyisyyden kokonaiskuvan hahmottamisessa. Hienojakin puheenvuoroja toki kuulee. Yksi niistä oli hiljattain Hanna Arendtista kertovassa elokuvassa. Arendtin mukaan ongelmana ei ole mystinen paha, vaan "pahan banaalisuus". Kykenemättömyys ajatteluun tekee meistä ihmisinä vajaita, me tottelemme käskyjä sokeasti ja ajattelemme, että normatiivisuus vapauttaa meidät vastuusta. Myös Jaakko Belt onnistuu hyvin niin&näin lehden pääkirjoituksessa 3/2014 lainamaan Alan Wolfea ja tekemällä eron pahan ja "poliittisen pahuuden" välillä. Poliittinen paha käyttää tarkoituksellista, tarpeetonta kuolemaa, tuhoa ja viettomien ihmisten kärsimystä omien strategisten päämääriensä toteuttamiseen. Tämän mystifioiminen absoluuttisen pahan ilmentymäksi häivyttää kykymme nähdä poliittisia ja sosiaalisia tekijöitä, jotka kyseisen strategian ovat synnyttäneet. Vajoamme hämäryyteen, jossa kaikki kissat ovat harmaita.

Väritön Murakami -Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakamia on povattu jopa Nobelin saajaksi. Uusimassa suomennetussa teoksessaan, ensimmäisessä suoraan japanista käännetystä, Murakami osoittaa kertojan ja kirjoittajanlahjansa. Mutta Nobelia en hänelle antaisi. Murakamin teksti haalistuu, ei vahvistu tai muutu koskettavammaksi kirjan edetessä lupaavasta asetelmastaan kohti lopun (anti)kliimaksia.

Kirjan päähenkilö Tsukuru Tazaki on yksinäinen, ystäviensä käsittämättömästi hylkäämä (anti)sankari. Hän on mahdollisesti itse tehnyt kuusitoista vuotta ennen tarinan kertomahetkeä ratkaisevan virheen, joka on suistanut hänen elämänsä uuvuttavaksi merkityksettömyydeksi. Vapautuakseen menneisyyden kiroista hänen on lähdettävä matkalle, takaisin lapsuuden ja nuoruuden maisemiin, takaisin entisten ystäviensä luokse selvittämään mitä oikein tapahtui, takaisin itseensä. Tällä matkalla TT:n on matkattava myös Suomen Helsinkiin ja Hämeenlinnaan. Matkalla itseen TT:llä on myös opas ja neuvoja, Sara, uusi naisystävä ja mahdollinen rakastettu ja elämänkumppani.

Kirja on hyvin ymmärrettävä verrattuina esimerkiksi Suureen lammasseikkailuun. Tsukurun oppaan, Saran, suulla kirjan teemakin on esitetty hyvin selkeästi:

Sinun on kohdattava menneisyys: ei naiivina, helposti loukkaantuvana poikana, vaan itsenäistyneenä ammattilaisena. Sinun on nähtävä se, mikä täytyy nähdä, eikä se mitä haluaisit nähdä. Jos et tee niin, joudut jatkamaan elämääsi tästä eteenpäin raskasta taakkaa kantaen.  (s. 97)

Siinä on identiteetityölle annettu selkeä tehtävä. Kaunokirjallista teosta ei ole mielekästä lukea identitetetityön opaskirjan, mutta kuitenkin - TT:n identiteettityö jää kirjassa pahasti kesken. Sen lisäksi, että hän kohtaisi totuuden itsestään väärentämättömänä, sellaisena, joka hän todella oli ja millainen hän kirjan kertomahetkellä on, Murakami ei anna päähenkilölleen mahdollisuutta nähdä tämän kuvitellun totuuden häipyä "historian syvään kaivoon" ja anna hänen nähdä omaa tarinaansa vielä kerran - sellaisena kuin hän haluaa sen nähdä. Totuus on tosiaisioita enemmän - samat tosiasiat voidaan sovittaa niin moneen tarinaan - koskaan ei ole myöhäistä saada hyvä elämä, tosiasioista huolimatta tai paremminkin tosiasiat oikeisiin puitteisiin laitettuna, upotettuna kuin timantit koruun.

Aikaisempiin lukemiini Murakameihin verrattuna kirja on entistä selkeämpi, asetelmallisempi, pelkistetympi. Se nosti aluksi odotuksia kirjan kokonaisuudesta. Kyse on identiteetin etsimisestä, suhteesta yhteisöön ja lähimmäisiin, miehen suhteesta naisiin, rakkauteen ja seksuaalisuuteen, kasvusta nuoresta aikuiseksi. Kaikki elementit aiemmista teoksista ovat läsnä, monista teoksista tuttu fantasiamaailma tai kaksoistodellisuus ontosin mukana hyvin ohuena vivahteena, vain unenomaisina harhoina. Eksotiikkaa teokseen tuo matka Suomeen, joka suomalaiselle on melko kliseinen kuvaus - kuin Suomi-eksotiikan johdantolauseita matkailua edistävästä (?) esitteestä. Ainakin täällä Napapiirin lähellä asuvana olisi kernaasti matkannut kauemmas tajunnan tuolle puolen tai ainakin löytänyt Suomesta keskikesän valoisuuden lisäksi myös hieman tummempia sävyjä.

Kliseiseltä Murakamin teksti alkaa vaikuttaa muutoinkin. En juuri ole Lääkärisarajaa tai Herttaa lukenut, mutta mielikuvissani monet kohtaukset kirjassa, erityisesti T:n ja Erin tapaaminen mökillä kesäillassa maistuu siirapilta, ei-fantasialta vaan imelältä maalailulta. Aiemmissa kirjoissa on hämästyttänyt se, miten Murakami onnistuu etäännyttämään lukijan pelkistetyllä tyylillään kirjan sinänsä järkyttävistä tarinankäänteistä, olivatpa nämä käänteet sitten itsemurhia, mielenjärkytyksiä tai päähenkilön erektio-ongelmia. Tunnetasolla väritön mies ei tule lähelle, mutta toisaalta hän ei myöskään kohoa kiinostavalla tavalla filosofisen ideaalityypin koetinkiveksi (viraantuminen, sivullisuus, das Man).

Kirja on siis luettavuudeltaan huippuluokkaa ja tarinan pelkistyneisyys kyllä viehättää. Mutta jotain tärkeää uupuu. Sen voisi ehkä nimetä emotiaalisen totuuden puutteeksi.

Murakamin suuri, pieni vai sekava lammasseikkailu?

Sain jokin aikaa sitten luetuksi Haruki Murakamin kirjan Suuri lammasseikkailu. Hämmentynyt höh - muuntaakseni "Lumiomenan" blogin luonnehdintaa - kuvastaa omaa reaktiotani. Lumiomenan kuvaus lukukokemuksesta tulee hyvin lähelle omaani. Kafka rannalla on tähänastisista murakamikokemuksista (1Q84, Norwegian Wood) ehdottamasti paras.

Toisteisuutta Murakamilla tuntuu olevan sekä kirjoissa että kirjojen välillä todella paljon. Jokke trivialisoi  blogisaan Suuren lammasseikkailun turhan tylysti ja lukee sitä mielestäni pinnalta moralisoiden. Itse en näe, että päähenkilöä kuvattaisiin ihannoiden, joipa hän sitten merkkituoteviskiä tai polttaa ylettömästi tupakkaa, mitä hän todellakin tekee.

Mitä Murakamiin liitetty fantasia oikein on? Voisiko tekstiä lukea myös mielen hajoamisen kuvauksena, päähenkilön minän etsiskelynä, eräänlaisena Sartren Inhon tapaisena ekstistentiaalisen ahdistuksen, inhon ja pahoinvoinnin kuvauksena? Ruumiin ja mielen myyminen ja näiden kahden rinnastaminen on toki varsin yleinen teema modernissa ja vaikkapa myös postmodernissa kirjallisuudessa. Murakamin tapa esittää asiansa ei kulje puhtaan fantasian vaan myös sisäisen monologin tasolla.

Kirjan päähenkilö ei ole minulle sankari vaan tyypillinen antisankari, jonka mieli, minä ja oma identiteetti huuhtoutuu nykyisen yhteiskunnan turhuuteen, kuolettavaan turtumiseen ja mielekkyyskatoon. Vertauskohdat löydän paremminmin vaikka Tarantinon elokuvista kuin klassisesta tai modernista kirjallisuudesta.

Kirja ei siis ole Murakamin parhaita, mutta kuitenkin siinä määrin kiehtova, että sen lukemisessa ei ole ongelmia. Murakami sekoittaa korkeaa ja matalaa taitavasti, eivätkä syytökset tekoälyllisyydestäkään tunnu siksi oikealta. Aikamme tuntuu olevan siinä määrin latteaa ja pinnallista, että sekin, mikä muutama kymmenen vuotta sitten tuntui kovin pinnalliselta, on tänäpäivänä syvällistä. Aika vie pois paljonkin pinnallista, mutta myös kätkee aarteita syvyyksiin. Mutta muutuko ihminen ja mihin suuntaan?

Kertojan ystävä Owen Meany

Jopas on tarina! Ei voi kuin varauksettomasti ihailla John Irvingin taitoa kertoa. Hän sitoo totuuteen pajunköyttä on uskomatolla tavalla. Tuloksena on enemmän kuin faktoina kerrottu totuus voi koskaan olla.

Ystäväni Owen Meany -kirjan kertojaminä tarinoi itsestään ja Owen Meanystä, ystävästään sekä äidistään, isäpuolestaan, kadoksissa olevasta isästään, serkuistaan. Samalla hän kertoo Yhdysvaltojen Vietnamin sodan kansallista tragediaa 1950-luvulta aina vuoteen 1987. Hän kertoo amerikkalaisuudesta, jonka tyypillisin ääni on kiväärin ja baseball-mailan kopsahdus palloon. Hän kertoo sen Kanadaan muuttanneen sivullisen, mutta perin juurin amerikkalaisen, äänellä.

Owen Meany on HYVIN EPÄTODELLINEN hahmo tai yhtä uskottava kuin Jeesus. Hän tietää tulevaisuuden ja oman kohtalonsa. Itse tarinakin on hyvin epäuskottava, mutta juuri siksi se viehättää. Liikutaan rajalla, jolla tekee mieli heittää kirja sivuun ja sanoa, EI VOI OLLA TOTTA. Mutta eihän kukaan ole väittänytkään kirjan olevan totta. On vain uskottava tarinaan, kertojaan ja kertomukseen. Se palkitsee.

Owen Meany pitää Julius Caesarista peräisin olevista säkeistä:

Monesti eläessään arka kuolee
mies uljas maistaa kuolemaa vain kerran.

Hän katsoo velvollisuudekseen ja kohtalokseen osallistua Vietnamin sotaan. Kirjan kertoja taas elää itse valittua tylsää elämää, käy kirkossa ja opettaa koulussa. Hänen elämänsä on luettavien kirjojen lista. Hän välttää sotapalveluksen erikoisella tavalla ja vetäytyy vapaaehtoiseen maanpakoon Kanadaan. Kirjan kertoja kokee jännnityksen Owen Meanyn kautta. Kertojan serkkutyttö Hester on sodan aktiivi vastustaja. Isäpuoli on myös opettaja, henkilö johon päähenkilö tuntee kiintymystä. Oma isä, kun hän vihdoin löytyy, on suuri pettymys. Äidin varhainen kuolema uskomattoman sattuman tai välttämättömän kohtalon oikusta, johtaa kertojan ja Owen Meanyn erikoiseen oidipaaliseen kierteeseen suhteessa toiseen sukupuoleen. Henkilöiden monipuolinen kirjo mahdollistaa asioiden tarkastelun monelta suunnalta. Lukijan on helppo osallistua keskusteluun sodasta, sen oikeutuksesta, sen vastustamisen välttämättömyydestä ja keinoista, koska lukijalle tarjotaan monia erilaisia näkökantoja.

Ystäväni Owen Meany on kirja muistista:
Ihmisen muisti on hirviö: ihminen unohtaa - se ei. Se vain panee asioita talteen. Se tallettaa muistot tai kätkee ne - ja kutsuu ne sitten esiin oman tahtonsa mukaan. Ihminen kuvittelee hallitsevansa muistiaan, mutta se hallitsee ihmistä !

Irvokkuudessaan kirjan yksi keskeinen kohta Vietnamin sotaa kuvattaessa on tieto siitä, kuinka sotaan 1966-68 välillä kutsutuista sotilaista 40% oli käynyt alle kuusi luokaa koulua, 41 % oli mustia, 75 % tuli pienituloisista kodeista. Puolustusministeri McNamara näki tässä hienon piirteen: Amerikan vähäosaisilla ei ole ollut mahdollisuutta ansaita kohtuullista osaansa tämän kansan rikkauksista, mutta nyt he saavat tilaisuuden puolustaa maataan.

Owen Meany tiivistää puolustusministerin sanoman oivasti: KUOLLKSEEN ei TARVITSE OLLA VALKOINEN - EIKÄ HYVÄ LUKIJA!

Hieno kirja, hieno tarina. Tarinan laveutta ei aina jaksa ymmärtää. Esimerkiksi koululaisten joulukuvaelman näin laajaa ja pikkutarkaa ruotimista. Suomalaisessa monokultuurissa eläneenä on vaikea aina erottaa eri uskontokunnista tulevien rituaalikäyttäytymisen hienojakoisia eroja ja niiden merkitystä tarinan kannalta.

Irvingin kirja on hieno muistomerkki siinä kehityksesä jossa koti, uskonto ja isänmaa -tyyppinen ajattelu joutuu, tai ainakin toivoisi sen joutuvan, historian hämärään. Tai voihan olla niinkin, että koti, uskomukset ja kansainvälisyys johtaakin synkään katastrofiin, jossa kuolevat ensin köyhät sotilaat ja köyhät siviilit ja vähä vähältä koko ihmiskunta vajoaa barbariaan.

Vastuu alkaa unesta

Haruki Murakamin Kafka rannalla on sakeana kirjallisia ja kielellisiä viittauksia. Otsikkoni Vastuu alkaa unesta  viittaa Yeatsiin.

Antiikin draamat ovat vahvasti esillä. Päähenkilö Tamura Kafkan isä on ennustanut pojalleen Oidipuksen kohtalon: tapat isäsi ja makaat äitisi - ja vielä ekstrana makaat myös siskosi. Viittauksia on Bildungsromaniin, moniin satuhin ja tietysti myös japanilaiseen kirjallisuutteen ja mytologiaan. Viittaukset populaarikultuuriin ja kulutuskeskeisen yhteiskunnan tavaramerkkeihin ovat jo aiemmin lukemistani Murakamin kirjoista (1Q84, Norwegian Wood) tuttuja.

Franz Kafkallakin on oma osuuteensa, mutta onko kyseessä Kafka Tamuran (kirjan päähenkilön) odysseija, kasvutarina vai ikuinen paluu tai kirtokulku elämäksi kutsutussa, arvaamattomassa teloituskoneessa?

15-vuotias Tamura karkaa kotoaan, isä murhataan, hän pakoilee viranomaisia ja yrittää tavoittaa kadonnutta äitiään ja siskoaan. Matkallaan hän tapaa useita henkilöitä. Mutta onnistuuko hän ja haluaako hän välttää kohtalonsa? 

Kafkan isä on opastanut poikaansa muun muassa lauseella teoria on taistelukenttä ihmisen päässä. Kafkan ystävä ja auttaja hänen matkallaan, Oshima, puolestaan avaa Oidipuksen tulkintaa: Kohtalo määrää ihmistä. (...) Ihmiset eivät ajaudu syvemmälle tragediaan vajaavaisuutensa, vaan hyveittensä takia. (...) Tuloksena on siis vääjäämätön ironia.
Ironia syventää ihmistä, auttaa häntä kypsymään. Se on portti pelastukseen korkeammalla tasolla, paikkaan josta voi löytää yleispätevämmän toivon.

Kreikkalaisten tragedioiden elämän paradigmaattiset tragediat eivät toteudu sananmukaisesti vaan metaforisesti. Me emme siis tapa isäämme ja makaa äitimme kanssa (yleensä, vaikka voihan näinkin tapahtua) vaan metaforisesti. On olemassa metafora-niminen väline, jonka avulla me otamme ironian vastaan, ja sen myötä kasvamme ja meistä tulee ihmisinä syvällisempiä.

Oshiman suulla myös ilmaistaan hienosti ongelma ontoista ihmisistä. On ... tärkeää tietää, mikä on oikein ja mikä on väärin. Yksittäiset arviointivirheet voi yleensä korjata. Kaiken voi aina muuttaa, kunhan on rohkeutta myöntää omat virheensä. Mutta suvaitsemattomat, ahdasmieliset ja mielikuvituksottomat ihmiset ovat kuin loisia, jotka valtaavat isäntänsä ja muuttavat muotoaan. 

Tamuran ja Oshiman suhde on kuin Daniel Kahnemanin kokevan ja arvioivan minän suhde: Tamura kokee erilaisia asioita ja hänen vanhempi ja kokeneempi - myös lukeneempi - ystävänsä arvioi, mitä tuo kokemus merkitsee tai miten sitä tulisi tulkita. Mukarakami myös etsii yhteyksiä japanilaisen mytologian ja länsimaisen teorian välille, muun muassa yhteyksiä Jungin käsityksiin arkkityyppien ja alitajunnan merkityksestä ihmisen tietoisuudessa ja toiminnassa.

Tamura käy myös keskustelua Varis -nimisen pojan kanssa. Varis on kuin Tamuran jakautuneen mielen toinen puoli. Variksen suulla kerrotaan, miten häntä kiskotaan aikasilmukkaan ja paikoin Tamuran kertojaääni kertautuu Variksen toiseuden äänellä: Lasken käsivarteni... - Lasket käsivartesi ...

Murakami onnistuu luomaan varsin kauniita lauseita sopivasti tekstin eri kohtiin: Kaikki sanat ovat kuolleet ajan onkalossa ja kasautuneet äänettömästi tulivuorijärven pimeälle pohjalle. 

Populaarikulttuuristen viittausten lisäksi Murakami mainitsee usein myös klassisen musiikkin - Schubert, Haydn, Puccini.

Viehättävinä yksityskohtina voi mainita esimerkiksi Oshiman ja Tamuran omaksuma halu matkustaa Espanjaan ja osallistua sisällisotaan (joka on päättynyt 60 -vuotta kertomuksen ajankohtaa aikaisemmin). Osallistuminen ei olisi todellista, vaan metaforista.

Kaikkien todellisuuden yksityskohtien tuolla puolen ovat unet. Ja kaikki elävät niissä.

Tamura Kafkan matka pimeyden ja metsän ytimeen osana kertomusta ja kertomuksen yhtenä labyrinttimaisena kuvauksena tuo myös mieleen Sinuhe egyptiläisen. Tamura ei merkitse reittiänsä Ariadnen langalla, eikä Hannun ja Kertunkaan tavoin. Labyrintin ydinkään ei ole pelottava hirviö, mutta joka tapauksessa Tamura käy kaukana tuonpuoleissa ja palaa tuonpuoleisesta ennen kuin portti sulkeutuu.

Ritariromaanien ja keskiaikaisen tarinankerronnan yhtenä teemana oli ”saavuttamaton rakkaus” - donna, jota saattoi etäältä rakastaa ja ihannoida. Tämä perinne jatkuu myös Murakamin teoksissa. Saavutetun ja saavuttamattoman rakkauden, ei-eroottisen seksin, rakkauden eri muotojen pohdiskelu, sukupuolisuuden ristiriitaisuudet ja myös Oshiman suulla tapahtuava (telaketju) feminisimin kritiikki luovat kirjasta rikkaan kudelman. 

Kafka rannalla on lukemistani hienoin Murakamin teos. Se ei kuitenkaan ole kehitys- tai kasvatusromaani. 15-vuotias päähenkilö ei kasva aikuisuuden mittoihin, ei tuhoudu tai kypsy yhteiskuntaan, vaan palaa jossain mielessä alkuruutuun. Hän palaa kouluun tehtyään selväksi (sananmukaisesti) menneisyytensä: isä on murhattu, äidin ja siskon kanssa maattu - valinta elämästä on tehty. 

Murakamin luoma maailma on yksi hieno lisä Platonin filosofiaan tehdyistä reunamerkinnöistä. Filosofian, Bergsonin ja Hegelin upottaminen lihallisen maailman temmelykseen, tuo Murakamin kerrontaan paljon huumoria, mustaakin sellaista. 

Kaikessa runsaudessaan maailma, ainakin Murakamin tekstissä, on järjestelmä jonka sisäinen liike näyttää ulkoa katsottuna ja kuvattuna pysähtyneisyydeltä. Käytämme kaiken aikamme etsiessämme kadonnutta toista puoliskoamme. Tai ehkä olemmekin pirstaleina maailmalla ja siksi identiteettityö on palapelin kokoamista, tuhannen ja yhden yön tarinoiden kertomista, kutomista ja purkamista, loputtomiin.

Murakamin lukeminen on palkitsevaa. Aivan kuin olisit etuoikeutettuna katsomassa unta, jonka hän on sinulle luonut aistivoimaisena, todellisen-epätodellisena.

Ja kun tarina päättyy, olet valmis aloittamaan uuden: Olet osa aivan uutta maailmaa.

JK. Kirjassa on pari kiinnostavaa käännöskompaa: Platonin Pitojen käännöskohdassa kerrotaan Zeuksen halkaiseen mies/nais -olennon veitsellä kahtia. Platonin teoksissa (suomennetuissa) kuitenkin puhutaan siitä, miten Zeus halkaisi puolikkaat kuten muna halkaistaan hiuksella. Toinen liittyy  Kafka-nimeen. Murakamin tekstissä, tai siis käännöksessä, väitetään, että Kafka tarkoittaisi varista (Corvus corone cornix) tsekin kielessä. Ystäväni Jirin mukaan on kuitenkin kyseessä naakka (Corvus monedula), "kavka", joka saksalaisittain ääntyy kuten Kafka. Miten tuo lienee alkuperäisessä tekstissä, ja onko poika nimeltä Varis sittenkin poika nimeltä Naakka?

I once had a girl - Norwegian Wood

Haruki Murakamin Norwegian Wood -kirjassa on paljon samoja elementtejä kuin myöhemmässä 1Q84 opus magnumissa. Päähenkilönä on parikymppinen kirjallisuuden opiskelija, Toru Watanabe, joka kaipaa menetettyä ja menetettyjä rakkauksiaan. Kirjallisia ja populaarikulttuurisia viittauksia on runsaasti, päälimmäisenä Beatlesien samannimissen kappaleeseen viittaava nimi ja nimeltä mainiten erityisesti Thomas Mannin Taikavuori  ja Fizgeraldin Kultahattu.

Kirja on hyvin luettava - tarina etenee selkeästi kertojan johdolla. Vaikka tarinassa on yllättäviäkin käänteitä, niin kuitenkin se on jotenkin ennakoitavissa hyvissä ajoin. Murakamilla on erikoinen tapa kertoa vähän lapsekkaan realistisesti tai sadunomaisesti päähenkilöidensä murheelliset kokemukset keveästi. Teksissä on itsemurhia, kuolemaa, vanhuutta, nuoruutta ja seksiä. Mutta seksikin kuvataan jollain lailla ei-eroottisesti, vaikkakin yksityiskohtaisesti. Päähenkilöt keskustelevat siitä avomieleisesti, seksi on ongelmallista, mutta samalla jotenkin kuin jokapäiväistä leipää. Kirja ei mielestäni ole romanttinen, kuten usein tämän krijan yhteydessä on väitetty. Murakami ei tässä kirjassa yhdistele juuri lainkaan surrealistisia tai maagisia elementtejä kerrontaan, päähenkilö ei elä romanttisten haaveiden vallassa, eikä loppu ole onnellinen. Kaikki tapahtuu kohtalonomaisesti.

Päähenkilö tekee Taikavuoren Hans Castorpin tapaan matkan parantolaan, vuorille. Mutta hän palaa ajallaan takaisin alempaan ilmanalaan. Päähenkilön tapa kokea maailma on tasaisen realistinen: vaikka hän on nuori ja kokee monia mieltä ja ruumista sykähdyttäviä asioita, kerronta etenee kuitenkin rauhallisesti, realistisesti. On jopa vaikea ajatella, että tapahtumat koskevat noinkin nuorta henkilöä, vaikka kertojaminä onkin jo etääntynyt tapahtumien ajankohdasta.

Sivuhenkilöt ovat kiinnostavia. Päähenkilön opiskelija-asuntolan kämppäkaveri on opiskelulleen omistautunut eksentrikko ja Watanaben ystäväpiiriin kuuluu myös rikas elostelija Nagasawa. Watanabe etsii omaa paikkaansa suhteessa muihin, mutta epäilee koko ajan oman toimintansa mielekkyyttä. Reiko, Watanaben suuren rakkauden Naokon ystävä, toteaakin parantolan potilaiden olevan täysin normaaleja koska tiedämme olevamme epänormaaleja. Watanaben paras ystävä Kizuki jää melkoiseksi arvoitukseksi niin Watanabelle itselleen kuin lukijallekin. Murakamin taito kertojan piilee juuri tässä: tarina on aukkoja täynnä, lukija pakotetaan pohtimaan mistä oikein mahtaa olla kysymys.

Päähenkilö myös toteaa itsestään: Olen sellainen, että ymmärrän asiat kunnolla vasta sitten kun olen pannut ne paperille. Näin ymmärrämme asiat vasta jälkikäteen. Synkäksi asian muuttaa  Watanaben otaksuma: Mitäpä jos sisismmässäni on jokin synkkä unhola, johon kaikki tärkeimmät muistoni kasaantuvat ja maatuvat hiljalleen? Kokeva ja arvioiva minä ovat mielessämme asuvat ystävykset, jotka eivät aina ole yksimielisiä siitä, mitä meille, siis minän eri puolille, oikein tapahtuu.

Oli niin tai näin, tutkimukset Murakamin maailmaan jatkuvat. Luvussa on nyt Kafka rannalla - teos jota kriitikot ovat pitäneet Marakamin parhaana.

Bolje grob nego rob! (Parempi haudassa kuin orjana!)?

John Irvingin Vapauttakaa karhut -teoksessa lauletaan useasti serbialaista laulua Parempi haudassa kuin orjana! (Bolje grob nego rob!  ). Vai olisiko asia sittenkin toisinpäin - parempi orjana kuin haudassa? Ja siihenkö vaihtoehdot jäävät?

Ihmisten keskinäinen suhde toisiinsa ja eläimiin antaa mahdollisuuden monenlaisiin vertauksiin. Kirjan nuoret miehet, Siggy ja Graff, lähtevät seitsemänsataakuutioisella Royal Enfildillä tien päälle kokemaan seikkailuja ja etsimään itseään.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1967 ja siitä kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin, 1930-luvun loppuun, Itävallan ja Balkanin maisemiin. Tuon alueen historian ja suunnitelmalle vapauttaa eläintarhan eläimet, on helppo nähdä yhtäläisyyksiä. Vaikeampaa on tulkita mitä John Irving sillä haluaa sanoa. Tai haluaako sanoa mitään, haluaako hän vain nostattaa kysymyksen siitä, tuoko vapaus tullessaan aina verilöylyn ja syökö vallankumous lapsensa, kuten usein, vähän kliseemäisestikin, on tapana sanoa.

Kirja jakautuu kolmeen osaan: Siggy, Muistikirja ja Vapauttaminen. Ensimmäisessä luvussa leikitellään hauskasi kertomalla siitä mitä "oikeasti" tapahtui ja miten nämä tapahtumat tiivistyivät Siggyn muistikirjassa lyhyiksi aforismeiksi. Tarina on monessa mielessä kerroksEllinen.

Viimeisen osan alussa Irving tai tarkemmin kirjan kertoja Graff tekee myös tekstiin liittyviä niin rakenteellisia kuin sisältöön viittaavia kommentteja. Muistikirjan rakenne lomittaa kaksi aikatasoa, vuoden 1967 kerronnan ja 1930-tapahtumien kerronnan, keskenään. Graff myös huomauttaa, että perustelu lomittamiselle on myös siinä, että Siggy luo joitain hämäriä yhteyksiä oman kamalan menneisyytensä ja eläintarhaiskusuunnitelmansa välille; vaikken minä kylläkään tajua kaikkea siinä piilevää logiikkaa.

Tässä on varmaan vihje myös lukijalle - kirjan logiikkaa ja eri asioiden yhteyksiä on vaikea hahmottaa, mutta juuri siinä piilee kirjan viehätys. Vetävästi ensimmäisessä luvussa alkanut tarina, road movien tapaan etenevä, tulee toisessa luvussa kuoppaiselle tielle, jossa edetään melko verkkaisesti ajassa edestakaisin kulkien. Viimeisessä luvussa tarina etenee jouhevammin kohti loppuratkaisua. Kirja päähenkilöt tosin jatkavat kuvitteellista elämäänsä hämärää tulevaisuutta kohti.

Yksi kirjan hienoista tiivistyksistä on sivulla 268. Siinä Siggy pohtii sitä, mitä teet jos puolisataa eläintä on irrallaan eläintarhassa.

Miten sanot:" Okei, menkää ulos portista ja tehkää se nopeasti!"

Jotkut niistä eivät kenties edes suostu lähtemään.

Se on yksi syy, miksi olen aina epäillyt Nooan siistiä keinoa marssittaa kaikki eläimet pareittain laskusiltaa myöten arkkiin.

Uskoa tämä koettelee. Tuskin on mieltä keskustella kaaoksen mahdollisuudesta, koska kyse on joukon mielentilasta, Me joko saamme ne mukaan tai sitten emme. Eikä rajaa voi vetää mihinkään. Ei tällä kertaa.

Ei ole kovinkaan selvää, että eläimet, puhumattakaan ihmisistä, haluavat olla vapaita. Erich Fromm on hienosti omissa teksteissään kuvannut sitä, miten ihmiset pikemminkin pakenevat vapaudesta kohti turvallisuutta, kuin ottavat vastaan vapauden arvaamattomuuden. Suloinen sana vapaus maistuukin useille meistä karvaalta.

JUGOSLAVIAN historian museo, Belgrad, Serbia.

Kirjan tapahtumiin on helpohko mennä mukaan. 60-luvun lopussa haaveilin ajavani Royal Enfieldillä (mutta varmaan "vain" 500-kuutioisella!) tai Indiana-pyörällä, vapaana ja avoinna maailman sattumuksille, jonnekin, kauas pois. Tapahtumapaikkana Wien ei ole niinkään tuttu, mutta kirjan vanhempi kerrostuma, 30-luvun Jugoslavian alue tuli tutuksi joitain vuosia sitten Serbiaan ja Montenegroon suuntautuneella matkalla. Näillä vuorilla Titon partisaanit taistelivat. Jugoslavia oli yritys sulattaa alueen monia kansoja elämään sovussa toistensa kanssa. Nyt Jugoslavia on mennyttä eikä tilanne ole vieläkään asettunut aloilleen. Eri kansat koettelevat rajojaan.

Titon muistomuseossa (Belgrad)  on kokoelma soihduista,
joita juoksutettiin läpi Jugoslavian yhtenäisyyden merkeissä.

Titon elinaikana rakennettu muistokeskus on edelleen olemassa (nykyään nimellä Jugoslavian historian museo). Siellä on muun muassa soihtuja, joita nuoret, tulevaiuuden toivot, juoksuttivat vuosittain läpi eri Jugoslavian alueiden Titon kunniaksi  Nuorison päivänä 25. toukokuuta (Myös Titon syntymäpäivän kunniaksi). Näiden soihtujen oli määrä valaista ja johdattaa kansat yhdessä kohti valoisaa tulevaisuutta. Toisin kävi. Titon haave vapauttaa ihmiset oli sittenkin ehkä paremminkin yritys laittaa kansat häkiin ja estää niitä käymästä toistensa kimppuun. Mutta sitten tuli jälleen vapaus - ihmiset eivät marssineet häkeistään ulos kauniisti parijonossa. Kyse oli joukkojen mielentilasta. Kyse on joukon mielentilasta.