Kaikki rakastavaiset yössä

 

Mieko Kawakamin Kaikki rakastavaiset yössä hämmensi mieltä. Hyvin läheltä ja tarkasti kuvattu tarina nuorehkosta naisesta, joka koko elämänsä ajan, ujosta koulutytöstä lähes nelikymppiseksi sisäänpäinkääntyneeksi naiseksi, ei löydä tietä omiin tunteisiinsa. Ei elämästä tai kirjallisuudesta, jonka kanssa hän on työkseenkin tekemisissä.

Irie Fuyuko on ammatiltaan oikolukija. Työkseen hän etsii kirjoista virheitä ja tarinan epäjatkuvuuksia. Täydellistä kirjaa ei ole eikä tule, virheitä löytyy aina. Samalla itse teksti jää hänelle vieraaksi - hän ei lue kirjoja, ei muista niiden sisältöä ja välttää eläytymistä niiden tunnemaailmaan. Samalla tavalla itse elämä jää hänelle vieraaksi. Hän toistaa muutaman kohtaamansa ihmisen sanoja, lainaa heidän tuntemuksiaan ja myös vaatteitaan. Kaikki jää kuitenkin tunnustelun asteelle. Koulutyttönä koetut pettymykset rakkauden herkissä alkuvaiheissa ja traumaattinen seksikokemus lukiovuosina lukitsee Fuyukon pelkojen piiriin. Olut ja riisiviini tuovat hetkellistä huojennusta, mutta samalla kietovat hänet sumujen seitteihin. Kun hän lopulta on saamassa kontaktin Mitsutsuka-san nimiseen itseään parikymmentä vuotta vanhempaan mieheen, osoittautuu sekin lopulta vain omaksi ja osin miehen luomaksi valhekuvaksi. 

Fuyuko liikkuu, toimii ja työskentelee maailmassa, jossa muut ihmiset ovat kuin hologrammeja ja siksi hän on  itselleenkin vieras. Upea sivullisuuden kuvaus ja monessa mielessä riipaiseva. Kawakamin kieli on selkeää ja tarina etenee hyvin. Kuvaus on kaunista ja avaa henkilöään kauniisti ja samaistuttavasti. Juonen käänteitä ennakoi, mutta ne eivät kulje tavanomaiseen tapaan. Vaikka Kawakamin maailma on kaunis, se on traaginen ja melankolinen sulkiessaan henkilönsä elämän ja kirjan tekstin sisään. 

Kawakami, Mieko, Kaikki rakastavaiset yössä. Suom. Markus Juslin. Tammi, Helsinki 2025. ISBN 978-952-04-7135-4

Koulutyttö

 

Osamu Dazailta nyt hiljattain suomeksi julkaistu Koulutyttö sisältää nimikkonovellin lisäksi toisen lyhyen tekstin, Chiyojo Edelleen kirjassa on pitkähkö kääntäjän Pekka Masosen detaljoitu teksti Saatteeksi  ja lopussa vielä Älykästä luettavaa viisaille eli viittaus kolmeen muuhun Dazain teokseen (Yllätysvieras, Erinomainen Emäntä ja Merenneito) sekä Leonard Merrickin teokseen naisetsivä n:o 3. Kaikki nämä ovat Mala Fide kustantamon tuotantoa. Myös itse teksti on varustettu seikkaperäisin alaviittein avaamaan niin japainilaisen yhteiskunnan piirteitä 1930-luvun lopussa kuin Dazain lukuisia kirjallisia viitteitä aikansa kirjalliseen maailmaan.

Dazain tekstit tässä, kuten aiemmin lukemani Tsugaru ja Epäkelpo ihmiseksi, ansaitsevat tulla luetuksi aivan sellaisenaan. En yritä tässä,  enkä muutoinkaan, paneutua "älykkääseen ja viisaaseen" kirjallisuushistorialliseen ja japanologiseen keskusteluun sen tiimoilta. Pekka Masosen, tässä ja omilla kotisivuillaan, luomat katsaukset tarjoavat tähän, uskoakseni, hyvän ja oppineen mahdollisuuden. Itselleni se näyttäytyy jopa miinakentältä, jonne voi eksyä tekstin kaidalta polulta.

Koulutyttö on kauniisti kirjoitettu tarina nuoren tytön aikuiseksi kasvamisen pohdiskelusta ja sopettamisesta hänelle tarjottuun muottiin. Kiinnostavasti Dazai käsittelee myös kirjoittamisen epävarmuutta, lahjakkutta ja niitä odotuksia, joita se omaajalleen tuo. Vaikka selitykset ja kulttuurisen kontekstin tunteminen tuo varmaan lisää itse tekstiin, saattaa se myös peittää juuri sen, mikä Dazain tekstissä epäilemättä on vahvaa, yleisinhimillistä, romaanin taidetta.

Dazai, Osamu, Koulutyttö. Suom., esipuhe ja selitykset Pekka Masonen, Mala Fide, Tampere 2026. ISBN 978-952-65038-6-8

Nimeni on Punainen

 

Kirjat tuovat ihmisen epäonneen vain syvyyttä, jota kutsumme lohduksi. 

(Kara, Orhan Pamukin kirjan henkilö)

Orhan Pamukin Nimeni on punainen ei ole helppolukuinen tai erityisen vetävä kirja luettavaksi, vaikka juonessa murhamysteeristä onkin kysymys. Perusasetelma rakentuu miniatyyrimaalauksen maailmaan 1500-luvun lopun osmanien valtakunnassa. Keskeinen kysymys on, saako ja pitääkö maailmaa kuvata siten, kuin silmä sen näkee perspektiivisesti vai siten kuin Jumala sen näkee ideaalisena.  Argumentaatio jälkimmäisen mukaan etenee jotenkin näin. Kun kuvataan vaikkapa esimerkiksi hevosta, piirtäjä havaitsee hevosen omalla tavallaan ja piirtää kuvan muististaan. Piirtämällä hevosta hän etsii kuitenkin  ideaalista hevosta, "täydellistä hevosta", sellaisena kuin Jumala hevosen näkee. Tähän päästäkseen hänen on karsittava esityksestä kaikki persoonallinen. Lopulta saavuttaessaan mestaruuden, piirtäjä (tai maalari) piirtää vain muististaan, ilman näköaistin tukea. Siksi osa mestareista joko sokeutui tai sokeutti itsensä, jotta näköaisti ei veisi harhaan ja irti Jumalan näystä. Vastaavalla tavalla perspektiivinen ja yksilöllinen kuvantaminen on irrottautumista Jumalan näkemästä ja siksi se on väärin, syntinen ja itsekeskeinen tapa nähdä maailma.

Romaanin tapahtuu yhdeksänä lumisena talvipäivänä vuonna 1591 osmanivaltakunnan pääkaupungissa Istanbulissa. Tarinaa kertoo vuorotellen eri henkilöt, joukossa myös murhaaja ja murhattu sekä kuvat, joita kiertelevä tarinankertoja ripustaa vuoroiltoina kahvilan seinälle. Varsinkin alkuksi kerronnan tapa tuntuu kömpelöltä. Eri kertojat kertovat samasta asiasta kiinnostavasti eri näkökulmista, mutta lukijalta vaaditaan aina näkökulman vaihtoa. Kerrontatapa tuo toisteisuutta joka korostaa paradigmaattista eroa eri kuvantekemisen traditioiden välillä. Ja paradigmaattisiin eroihin kuuluu juuri se, että niitä ei voi sovittaa - on tehtävä valinta, jos on riittävästi voimaa ja kykyä nähdä maailma vaihtaen paradigmasta toiseen. Kysymys ei siis ole perspektiivin muutoksesta, vaan radikaalista erosta nähdä maailma.

Lukiessa voi pohtia miniatyyrimaalareiden, kultaajien ja kalligrafien suhdetta vaikkapa nykymaailman individualistiseen selfie- ja maniopulaatiokuvien maailmaan. Tai voipa näitä pohdintoja verrata myös Faaraoiden ja pyramidien ei-naturalistisiin kuviin ja sitä kautta edetä vaikkapa Picasson kubismiin. Mutta se on toinen tarina.

Ehkä tärkeintä on huomata kuvauksien, niin kuvallisten kuin kirjallistenkin, sitotuminen niiden tekemistä ohjaavaan maailmankuvaan, maailmankatsomukseen ja itse tarinallisuuteen. Siinä Pamuk onnistuu ja siksi kirja on toki lukemisen arvoinen. Pamuk on armoton tarinankertoja.  Tarina päättyykin siihen, että Orhan, yksi tarinan henkilöistä, ei näet suinkaan kaihda valheita, jos on päättänyt kirjoittaa hyvän ja uskottavan tarinan.

Raskas dekkari, painava kaunokirjallinen teos.

Pamuk, Orhan, Nimeni on Punainen. Suom. Tuula Kojo. Tammi, Helsinki 2026. ISBN 978-952-04-8187-2

Mykkien pöytä

 

Kirjailijan yksi tehtävä on antaa ääni ihmiselle, jolla sitä ei ole. Anna-Leena Härkösen Mykkien pöytä antaa äänen Lennille, työttömälle, alkoholisoitumassa olevalle, eronneelle naiselle. Hänellä on paljon sanottavaa, mutta useimpia asioita on vaikea sanoa. Siksi alkoholi ja musta huumori. Kaksi keinoa, jolla peittää vaikeiden asioiden käsittely. Puhetta kyllä riittää, jopa kirjoitettuna.

Mykkien pöydässä ei ääntä puutu. Monet asiat koetaan sanomattakin selviksi ja usein puhe muuttuu monologiksi, jota kukaan ei kuuntele, kuule tai ei halua kuulla. Sattumalta pöytään istahtaa mies, Lasse, mutta vain hetkeksi, "ideaalikuuntelija". Lenni alistuu kuulijaksi ja alistuu myös Lassen seksileikkeihin ja nauttii siitä. Mutta Lasse kruisailee lopulta vain omissa jumalten keinussaan, jonka vauhtiin Lennillä ei ole asiaa.

Kaiken tämän ja paljon muuta Anna-Leena Härkönen onnistuu kertomaan siten, että aluksi se huvittaa ja lopuksi saattaa kyynelrajalle. Totisena tätä tarinaa ei jaksaisi tai haluaisi kuunnella tai lukea, tragikoomisena kertomuksena siitä kumpuaa outo olo. Kierolla tavalla tarina ja Härkönen onnistuu viihdyttämään näinkin syvissä vesissä.

Härkönen, Anna-Leena, Mykkien pöytä. Otava, Helsinki 2026. ISBN 978-951-1-50776-5

Humiseva harju

Charlotte Brontë, Emily Bronten sisar, napauttaa saatesanoissa, että suurta osaa Humisevasta  harjusta  peittää syvä pimeyden kauhu. Ja näin totisesti on. 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla kirjoitettu teos huokuu edelleen junttimaista elämää, jossa karkeudet ja vääryydet seuraavat toisiaan, ihmisten tunteet syöksyvät melodramaattisesti äärestä toiseen, hyvyyttä on höyhenen kevyesti, mutta pahaa tahtoa huokuu nummista loputtomassa aamun kasteessa ja illan viileydessä. 

Kirjan hahmot ja tarinakin on moneen kertaan kerrottu ja myös eläviin kuviin muokattu. Virikkeen kirjan lukemiseen sain katsottuani oivan kuvauksen sen tekijästä, Emily Brontësta. Frances O´Connorin ohjaamassa Emily´ssä (2022) kuvataan perhepiiriä, kulttuurista kontekstia ja maalaiselämän puitteita.

 Edelleenkään ei voi kuin ihmetellä, miten näissä oloissa saattoi syntyä tämän kaltaista kirjallisuutta. On myös ymmärrettävää, että näiden sivujen julkaisu oli silloin hyvin radikaalia, vaikka se omana aikanamme esiteään usein pukudraamalksi vajonneena romantiikkana.

Brontë taitaa tarinan kertomisen ja päihittää käännöksenäkin kielellisesti monet samaa yrittävää nykyskribenttiä. Eila Pennanen onnistuu välittämään kielelliset erot sävykkäästi ja saa toivomaan, että kykenisi lukemaan tunnetusti monisävyistä englantia alkukielisenä. Mutta hyvä näin. 

Brontë, Emily, Humiseva harju. Suom. Eila Pennanen, WSOY, Helsinki 2013. ISBN 978-951-0-40310-5

Teidän musiikkinne

 

Kari Hukkilan Teidän musiikkinne on virkistävän oivallinen kirja. Tajunnanvirta poimuttaa tarinoita keskenään ja asioita assosioidaan vapaasti. Kerronta on sijoitettu perisuomalaisesti yleisen saunan lauteille. Kertojan muistelut  Ranskasta, Algeriasta ja Bosniasta nivoutuvat lauteilla istuvien ajatuksiin maahanmuutosta, ne sekoittuvat Thomas Mannin Faustuksen ja Beethoven musiikin pohdintoihin, hämärtyvät löylyn höyryksi, mutta kuitenkin säilyttävät riittävän kiinteyden luodakseen suggestiivisen tarinan eurooppalaisesta onnesta ja onnettomuudesta, kuulemisesta, näkemisestä, kuuroutumisesta ja sokeutumisesta.

Kenen musiikki kuuluu? Hukkila on onnistunut haastavassa tavassa kirjoitaa ja luoda dramaattinen tuokiokuva eurooppalaisen mielen maisemasta. Hän ei katsele Eurooppaa (taika)vuoren korkeuksista, mutta ei uppoa myöskään kylpylän kellarialtaisiin. Saunan löylyt hämärtävät kuvaa, mutta myös pehmentävät todellisuuden kovaa purentaa ja lievittävät kuulemisen tuskaa.

Eiköhän heitetä ...?

Hukkila, Kari, Teidän musiikkinne. Teos, Helsinki 2026 ISBN 978-952-363-674-3

Viattomuuden museo

Orhan Pamukin Viattomuuden museo on erikoinen teos. Seitsensataasivuista teosta lukiessa tuli useamman kerran mieleen, miksi luen tätä. Kirjan rakkaustarinaa, 30-vuotiaan Kemalin ja 18-vuotiaan Füsun, seurataan saippuasarjamaisen melodramaattisesti. Käänteitä riittää. Kemalin, kirjan kertojan, ihastuminen ja rakkaus on luonteeltaan patologista, mutta patologian perusta on syvällä länsimaisen ja turkkilaisen yhteiskunnan perustassa.  Rakkaustarinan upottaminen tähän kontekstiin on Pamukin teoksessa oivallinen. Jos vain jaksaa lukea tekstin loppuun asti, niin konteksti ja mestarillinen intertekstuaalinen leikittely toden ja tarinan välillä avaa hienon ja ainoalaatuisen maailman. 

Viattomuuden museo on todella olemassa, Istanbulissa Çukurcuma kadulla. Sen esineistö koostuu kirjassa esillä olevista tavaroista, joita Kemal keräilee saadakseen muistoja ylivertaisen rakkautensa hetkistä ja Füsuta. Jekku on siinä, että romaanin teksti ja esineistö ovat syntyneet rinta rinnan. Kun esineiden, suolasirottimien, hiusneulojen, tupakantumppien, posliinikoirien jne., viitoittama tarina on saatu kootuksi, fyysiset esineet on koottu ja asetettu museoon pystäyttämään aika. Aika on muuttunut tilaksi, aivan kuten romaanissa tapahtumat ovat saaneet tarinan ja tekstin muodon. Kirjailija Pamuk on perustanut museon, jotta lukija voi käydä halutessaan katsomassa kirjassa olevia esineitä siinä järjestyksessä, mutta myös kokonaisuutena, joka kirjassa on tarinamuodossa.  Rakkaustarinan ohella näin tallentuu kuva 1900-luvun lopun turkkilaisesta arjen kultuurista. Samalla avautuu näkymä keräilyyn ja museoihin. Ajan filosofia, suoraan Aristoteleen klassisiin pohdintoihin yhdistettynä, on yksi kirjan kantava teema.

Kirjan ansioihin kuuluu myös Istanbulin kaupungin tarkka ja monipuolinen esittäminen tapahtumien näyttämönä, ei vain kulissina. Kirjan henkilöt ovat oivallisesti yhteiskunnallisen ensamblen runollisia tiivistymiä, vaikka perspektiivi onkin Kemalissa pitäytyessään tarkoituksellisen vino.

Turkkilaisen yhteiskunnan kulttuurinen perusristiriita 1900-luvun loppupuolelta alkaen on perinteen ja länsimaisen kulttuurin murtautuminen tämän perinteen sisään. Erityisesti seksuaalista vapautumista ja naisen aseman muutosta on samalla sekä ihailtu, tavoiteltu että paheksuttu. Kemalin rakkauden patologia kumpuaa suoraan tästä ristiriidasta: hän haluaa sekä perinteisen, oman sosiaaliluokkansa sisällä olevan avioliiton, mutta ei halua luopua alemmassa luokassa olevasta kaupan myyjättärestä, rakastajattarestaan. Alku näyttää Kemalin mielessä lupaavalta, mutta johtaa vähitellen ikävöintiin ja kaipuuseen, jossa onnen voi saavuttaa vain glorifioimalla tarinan elämää suuremmaksi tragediaksi.

Tarinan ikkuna-aukoista näkyy ja kuuluu Turkin poliittisen historian konfliktit, oikeiston ja vasemmiston väkivaltaiset yhteenotot, sotilasvallankaappaus, ulkonaliikkumiskiellot ja vaikeudet saada länsimaisia luksustuotteita suvun juhliin. Ristiriita on ylisukupolvinen. Myös Kemalin isällä oli vaimon lisäksi sivusuhde, joka tunteiden ekonomiassa oli ylivertaisen arvokas. 

En ole Pamukilta muita kirjoja (vielä) lukenut. Idean kirjaan sain tanskalaisesta sarjasta Maailmannnaiset. Siinä maailmaa ja elämää nähneet vanhemmat ladyt poikkeavat Viattomuuden museoon ja ylistävät sen ja kirjan aistillisuutta ja eroottista voimaa.  Nyt kirjaa lukiessa huomasin, että Netflixissä on nähtävissä kirjan perustalta tehty sarja. Pelonsekaisesti odotan sen näkemistä. Mahdollisuudet epäonnistua ovat ilmeiset - saippuasarjan tekstin perusteella voi kyllä tehdä, mutta taito ja maku pysyä sillä köydellä, jonka Pamuk on jännittänyt Bosborinsalmen ylle, vaatii mestaruutta. 

Pamuk, Hrhan, Viattomuuden museo. Ap. 2008. Suom. Tuula Kojo, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-4272-8

Jäähyväisvärit

Bernhard Schlink onnistuu Jäähyväisvärit novellikokoelmassa luomaan viiltäviä ja osin hätkähdyttäviäkin tuokiokuvia hetkistä, jolloin on luovutettava ja sanottava hyvästit kuoleman, välirikon tai saavuttamattomuuden vuoksi. Schlinkin päähenkilö on useimmiten noin 70-vuotias mies, joten samaistumiskohteena itseäni lähellä. 

Kokemukseni ovat kuitenkin toiset. Hautajaiset, suhde vanhempiin, sisariin ja veljeen, vaimoon ja ihastumisetkin ovat kyllä tuttuja, mutta tarinat erilaisia. Yksi kirjan hahmoista pohtii Augustinuksen lausetta rakasta ja tee mitä tahdot. Helppoahan se olisi jos vain tietäisi mitä tahtoo: Se mitä saamme aikaan, on meidän ja ei ole. Joskus saamme teoillamme aikaan onnen hetkiä, hetkiä jotka oikeastaan ovat elämämme. Kestolla ei tässä ole merkitystä. Onni voi olla joskus vain katse ja mahdollisuus, toisinaan kuukausi tai kaksi taikalampun alla, joskus kestävämpi. Voimme myös leikkiä jos olisimme tehneet toisin leikkiä, mutta yhtä kaikki, olemme sitä mitä olemme olleet. Muistamme ja unohdamme, luomme tarinaa ja liitämme sen kertomukseen.

Kirjoitusten kokoelma päättyy, hieman naiivisti, mutta uskoa luoden minä olen onnenpekka. Mutta ehkä tässä on Ernst Blochin hienosti tiivistämä paradoksi: Meille on toivo annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Olemme kaikki toivottomia romantikkoja, onnenpekkoja, jos vain oivallamme kahden virheellisen kuvan stereovaikutelman, oman ja muiden.

Schlink Bernhard, Jäähyväisvärit. Suom. Pirkko Roinila, WSOY, Helsinki 2022.  ISBN 978-951-0-48107-3

Jälkeläinen

Bernard Schlinkin Jälkeläinen synnyttää ristiriitaisen tunteen. Kirja on aihepiiriltään kiinnostava ja sujuvasti kirjoitettu. Siinä on paljon oivaltavaa pohdiskelua siitä, miten länsimaisen liberalismin on vaikea muuttaa kriittinen ajattelu poliittiseksi toiminnaksi, jolla äärioikeistolainen nationalismi ja konservativismi voitaisiin torjua.

Kirjan on hyvin asetelmallinen. Leskeksi jäänyt länsisaksalainen 71-vuotias mies saa tietää, että aikanaan DDR:stä länteen loikanneella vaimolla on tytär, josta hän ei aiemmin tiennyt mitään. Tytär, tämän mies ja lapsi, siis miehen vaimon lapsenlapsi, ovat mukana kansallismielisessä ja maaseutumaista elämää ihannoivassa itäsaksalaisessa kansanliikeessä. Mies itse on kirjakauppias, sivistynyt kirjojen, taiteen ja klassisen musiikin harrastaja. Liberaali ajattelu on hänellä vankkumaton perusta. Hän ei halua siitä luopua, mutta ei myöskään uskalla vetää selkeää rajaa vaimonsa lapsenlapsen äärikonservatiiviseen, nationalistiseen ja nostalgiseen maailmaan. Hän onnistuu (sadunomaisesti) rakentamaan klassisen musiikin ja pianonsoiton kautta yhteyden lapsenlapseensa, mutta menettää myöhemmin otteensa. 

Teos tuntuu asetelmallisuutensa lisäksi myös keskeneräiseltä. Eletyn elämän maku ei suodatu henkilöiden elämään. Vaikuttaa siltä,  että Schlink on sinne tänne lisännyt aihelmia, joita olisi pitänyt avata enemmän, jotta henkilöiden persoona ja ajattelun ristiriidat olisivat saaneet enemmän tilaa hengittää. Nyt kuvaelmaa pyöritetään kuin kaleidoskooppia ja lopulta osa sen sisällöstä tiputetaan raamin ulkopuolelle, Saksasta Australiaan. Eikö Saksalla ja saksalaisilla ole enää toivoa?  Pakoko jää ainoaksi vaihtoehdoksi?

Jälkeläinen on pyrkimys ymmärtää itäistä Saksaa, niin DDR:ää, Länsi-Saksaa kuin nykyistä liittotasavaltaa. Yhtymäkohta Jenny Erpenbeckin kirjoihin on ilmeinen. Ja jos haluaa verrata, Erpenbeck onnistuu kyllä selvästi paremmin. ( ks. Erpenpeck 2025)

Hyvä kirja siis, mutta kutkuttavasti olisi ollut mahdollisuus parempaan.

Bernhard Schlinkin kirjoja olen aiemminkin lukenut: Neuvoton sukupolvi (ap. 2000), Kotiinpaluu (ap.2006), Viikonloppu ( Ap.2008). Kirjat olivat varsin hyviä. Samaan aihepiiriin kuuluvista DDR:n liittyvistä kirjoista olen kirjoittanut aiemmin, ks. https://taikavuori.blogspot.com/search/label/DDR .

Schlink, Bernhard, Jälkeläinen. Suom. Pirkko Roinila. WSOY, Helsinki 2026.  ISBN 978-951-0-51749-9

Tsugaru

 

Osamu Dazain (1909-1948) Tsugaru. Kulkija käy kotona on mukavalla tavalla viehättävä kirja. Se on myös traaginen. Kirjassaan Dazai kertoo vierailustaan synnyinseuduilleen koillisjapaniin. Hän oli ottanut tilaustyönä tehtäväkseen kirjoittaa matkakirjan alueesta. Hän oli jo tuolloin tunnettu ja arvostettukin kirjailija, mutta sodanaikaisessa Japanissa toimeentulo oli niukkaa. Luovana kirjoittajana ja tarinankertojana syntynyt kirja ei ollut tyypillinen matkakirja ja tapainkuvaus. Dazai kertoo matkan sattumuksista, yöpymisten ja matkanteon vaikeuksista, vanhoista tutuistaan, juopottelusta ja ristiriitaisesta suhtautumisesta omaan perheeseensä, äitiinsä, tätiinsä ja hänelle läheisimpään henkilöön - imettäjäänsä ja hoitajaansa.

Henkilökohtiasen tarinankerronnan lomassa on paljon dokumentoitua tietoa alueesta ja sen historiasta. Dazai käyttää paljon suoria lainauksia alan kirjallisuudesta. Herkullisimmillaan hän on kuitenkin arvioidessaan vaikkapa Bashōn säännöt vaeltaville runoilijoille teoksen ohjeita viininjuonnin kohtuullisuudesta ja asettaessaan sen vastapariksi Kunfutsen lauseen:  viinillä ei määrää, kunhan se ei johda epäjärjestykseen. ( s. 49)

Jonkinlaista epäjärjestystä kuitenkin syntyy, mutta se tekee matkasta, ja kirjasta, kiinnostavan. Tsugaru ei ole kuitenkaan gonzo-journalismia. Teksti pysyy asiallisisa puitteissa, vaikka kirjoittaja matkatessaan omalle kotiseudulleen, palaa samalla oman itsensä syvimpiin tuntoihin.

Dazai, Osamu,  Tsugaru. Kulkija käy kotona. Ap. 1944. Suom. Kai Nieminen. Gummerus, Jyväskylä 1966. ISBN 952-9842-12-0

alkeishiukkaset

 

Hetken Houellenbecqin alkeishiukkaset kirjan tekstiä luettuani mietin, miksi oikein luen tätä? Kirja kertoo kyllä lupauksensa mukaisesti miehestä, joka eli suurimman osan elämästään Länsi-Euroopassa, 20. vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla ja tekee sen kyllä kursailematta ja kirjallisessa mielessä taitavasti. Kuvaus on kuitenkin vastenmielinen ja luotaantyöntävä. Tuollaisia miehiä on helppo kyllä ajatella olevan, mutta en tunnista tuota aikaa samaksi ajaksi jossa olen elänyt ja elän. Houellebecq jää yksin synkään likakaivoonsa, kuten päähenkilönsäkin. Hänen romaanihenkilönsä eivät kohoa edustamaan omaa aikaamme, onneksi, mutta toimivat kyllä indikaattoreina ajasta, jota monet pelkäävät tulevaksi.

Kirjaan tarttumiseen perusteita itselläni oli kaksi. Pidin aiemmin lukemaani kirjaa Olemattomiin varsin pätevänä. Toinen syy oli kirjan mahdollinen merkitys nykyisen äärioikeiston ja islamofobisen liikehdinnän synnyn ymmärtämisessä.

(A)lkeishiukkaset on ilmestyi jo vuonna 1998. Se aiheutti kohua Ranskassa viime vuosisadan loppuvuosina. Houellebecqin tätä ja muita teoksia on pidetty osana konservatiivista ja äärioikeiston nousuun johtavaa liikehdintää. Kirjan henkilöt, veljekset Michel ja Bruno, kipuilevat ajassamme eri tavoin. Michel on kykenemätön rakkauteen, Bruno puolestaan on seksiaddikti, joka etsii tyydytystään Pariisin ja Ransan nudistiyhteisöistä ja klubeilta. Tämä mahdollistaa Houellebecqille runsaat ja roisit seksikuvaukset ja ne ovat olleet yhtenä pöyristelyn aiheina. Kyse on länsimaiden perikadosta, ja ilmiöt on kyllä helppo tunnistaa, mutta sen perusta lienee kokonaan muualla, mihin Houellebecq ne asettaa.

Kirjaa on verrattu Camus´n ja Huxleyn teoksiin, mutta ainakaan tämä teos ei moista rinnastusta ansaitse. Kirja on merkki aikamme ahdistuksesta, mutta se ei avaa mahdollisuuksia nähdä ajan koko kuvaa, vain umpikujan, johon antihumanistinen lähtökohta Houellebecqin on ajanut. Houllebecq ei ole alkeishiukkasia löytänyt, vain flogistonia, joka sihisee kaikkialla, jos siihen uskoo.

Houellebecq, Michel, alkeishiukkaset. Suom. Ville Keynäs. Ap. 1998, suom. WS, Helsinki 2000. ISBN 951-0-24710-4

Rannalla

 

Ian McEwan on luotettava, brittiläinen laatukirjoittaja. Rannalla on suppea tutkielma elämästä, parisuhteesta ja ihmisen suhteesta aikaansa. Olisivatko asiat voineet menneet toisin, jos aika olisi ollut toinen tai henkilöt olisivat nähneet asiat toisin? 

Vastavihitty pariskunta valmistautuu hääyöhön. He rakastavat toisiaan, mutta yöstä tulee katastrofi, jota tuossa tilanteessa, 1960-luvun alkupuolella, merenrantahotellissa ja meren äärellä ei voi korjata. Elämä menee toisin, kuin ihannekuvissa ja suunnitelmissa oli. Vaimo on lahjakas viululisti, kaunis ja haluttava, mutta seksi on hänelle kauhistus. Mies on historian tutkija, korrekti herrasmies, mutta sovinnaistapojen ja omien halujensa vanki. 

Taitavasti McEwan kuvaa henkilöidensä herkkiä tunteita, ajan moraalista koodia ja tapoja sekä henkilöidensä erilaisen sosiaalisen tausta paineita juuri ennen murrosta, ennen vapautumisen aikaa 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Pelkän henkilökuvauksen rinnalla kulkee historian suuret linjat ja taiteen tekemisen ja kokemisen erot. 

McEwan on viileäntarkka kuvauksessaan, mutta lopun pohdinnat ovat kyllä lähellä hurskasta moraliteettia - rakkaus voittaa kaiken, kunhan vain jaksaa yrittää. Näinköhän?

McEwan, Ian, Rannalla. Otava, Helsinki 2019.

Pronominit

 

Hanna Weseliuksen Pronominit kirjan henkilöt elävät tulevaisesti kohti kuolemaansa. He ovat jättäneet taakseen tuhoutuvan maailman, kirjautuneet lennolle kohti epämääräistä, mutta varmaa kuolemaa, kuin Titanicissa, ainoassa elokuvassa, jota lennolla näytetään.

Kullakin on oma tarinansa ja tarinoiden tarinoista kirja koostuu. Paikoin tuntuu, että kirja on kooste erilaisita , toisiinsa vain hyvin väljästi liittyvistä tarinoista, joita sitoo yhteen vain kirjan kannet, kuin lentokoneen matkustamo ja aika jossa lennetään. Lennon ajasta tosin otetaan loikkia menneisyyteen eri tavoin, ei niinkään tulevaisuuteen. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä.

Kirjassa viitataan yhteiskuntafilosofisiin ja valokuvateoreettisiin oppeihin, niin Walter Benjaminiin kuin Roland Barthesiin. Yhtenä avaintekstinä ja kuvana on Paul Kleen Angelus Novus. Benjamin osti sen tekijältä vuonna 1921 ja teos kulki hänen matkassaan aina  vuoteen 1940. Tuolloin, kuolinvuonnaan, Benjamin kirjoitti:

HÄNEN SILMÄNSÄ tuijottavat, hänen suunsa on auki, hänen siipensä ovat levällään. Hän on historian enkeli, joka on kääntänyt kasvonsa taaksepäin.(...) Puhuri tempaisee hänet selkä edellä tulevaisuuteen, ja menneisyyden jätevuori hänen edessään kasvaa taivaaseen asti.  (lainattu Weselius 2025, 277 mukaan)

Kirjailija Weselius on taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistolehtori. Hän ja hänen kirjansa henkilöt  katsovat menneisyyteen, pohtivat tekemisään ja tekemättä jättämisiään. Kaoottiset tilanteet toisuvat ja stuertin näkökulmasta katastrofi toisensa jälkeen vältetään vain toteamalla ammatillisesti "kaikki on hyvin" ja peittämällä oma kauhu tuhoon johtavassa tilanteessa.

Kuuntelin aluksi kirjaa ja sellaisenaan se oli varsin hyvää kieltä ja kuunneltavaa. Kokonaisuutta siitä ei hahmottunut ja lopulta hakeuduin paperiversion ääreen, suosittelen jos mahdollisuus valita. Kirjan selaaminen ja kuva lentokoneen istumajärjestyksestä ja henkilöistä, mahdollistaa tarinan hahmottamista, vaikka se ei ehkä sittenkään ole olennaista. Maailma ja lentokone on täynnä tarinoita. Väitetäänpä kirjan sivuilla, että tarinallisuus lopulta on se inhimillinen ominaisuus, joka erottaa ihmisen muista eläimistä ja samalla yhdistää eri elementtejä ajassa. Sopiiko se omaan tarinaan, on toinen juttu.

Kiinnostava kirja, ei vähättelevässä merkityksessä, vaan aidosti. Rakenteellinen kokeilu ja pikselimäinen toteutus antavat lukijalle tilaa hengittää samaa ilmaa kirjailijan ja henkilöhahmojen kanssa. Koituuko pelastuksesi metsänpohja, kuntta, jota matkalle on jostain syystä otettu mukaan? Varmaan riippuu siitä, kuinka tarkkaan kirjaa lukee.

Weselius, Hanna, Pronominit. WSOY, Helsinki 2025. ISBN 978-951-0-51343-9

Haluan kuulla kaiken

Elizabeth Stroutin kirjat ovat päältä katsoen amerikkalaisen hyvinvoivan ja hyväntahtoisen keskiluokan sisäänlämpiävää rupattelua ja maailman menon murehtimista. Niin tässäkin Haluan kuulla kaiken kirjassa. Mutta, mutta. Kuinka lähelle hän osuukaan arvioidessaan heidän, meidän ja kaikkien etuoikeutetussa asemassa olevien ihmisten elämää. Tämänkin kirjan ydin on tavallisen ihmisen ja tavallisen elämän surumielisessä ylistyksessä. 

Bob, Olive ja Lucy, muiden muassa, yrittävät ymmärtää maailman menoa, sitä, miten ei jossain Ukrainassa, vaan Ukrainassa, ihmisiä kuolee verisessä sodankäynnissä, ehkä juuri nyt ja nyt. Tai lapset vihaavat vanhempiaan, tappavatkin heitä, jouduttuaan julmasti kaltoin kohdelluksi lapsena. Jotakin on voitava tehdä. Bob on juristi, joka ei ainoastaan puolusta asiakastaan oikeuden edessä, vaan auttaa hänet uuden elämän alkuun. Lucy ja Olive kertovat toisilleen tarinoita, usein surullisia, siitä, miten amerikkalainen unelma ei toteutunut. Kumppani osoittautuu roistoksi, väkivaltaiseksi petturiksi tai vastuunsa välttäväksi häipyjäksi. Oma puolisokaan ei päähenkilöitä jaksa aina innostaa. Ja kun Bob sitten tapaa sen oikean ja ihanan, jopa silloin, kun tunne on vastavuoroinen, on syytä jättää asia silleen, katseiden ja puheen tasolle, jotta ei aiheuta surua ja murhetta, kaaosta ja tuskaa.

 

Sydän halajaa mitä halajaa. (...) Mutta asiassa on muutakin mietittävää, kuten se, että sydän on vain yksi osa elimistöä ja elimistön tarkoitus on selviytyä hengissä. (s. 323)

Stroutin henkilöt elävät entistä pidemmälle jakautuvassa amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Hän onnistuu kuvaamaan tässä, yhdessä parhaista kirjoistaan, sävykkäästi sitä, miten monisyisessä verkostossa elämme. Jokainen haluaisi tulla kuulluksi. Jokainen haluaisi löytää "ideaalisen kuulijan", joka väsymättä ja tuomitsematta kuulisi juuri sinun tarinasi. Harva lopulta haluaa kuulla kaiken, vaikka haluaisikin kertoa kaiken.

Hieno kirja, melankolinen, surumielinen.

Ja kirjan myötä pohdiskelun tulos on, ainakin Bobille: Se on vain elämää. Sellaista elämä on. (s. 326)

Strout, Elizabeth, Haluan kuulla kaiken. Tammi, Helsinki 2026. ISBN: 978-952-04-6714-2

Paluu Reimisiin (ja Harjavaltaan)

 

Tärkeää ei ole se, mitä muut tekevät meistä, vaan se, mitä me itse teemme siitä, mitä muut ovat tehneet meille. (Jean Paul Sartre)

Didier Eribonin kirja on mieltä pöyhivä ravistus. Eribon on vain  vuotta itseäni vanhempi ( s.1953 ), kotoisin pienestä kaupungista, lähtenyt suurin piirtein samanikäisenä kotoaan, hän on saanut filosofisen ja sosiologisen koulutuksen yhtenä sukunsa ensimmäisistä akateemisesti koulututetuista. Yhtymäkohtia on siis paljon. Erojakin on toki: Didier on taustaltaan työväenluokkainen, homo ja ranskalainen. Yhteistä on, ettei tunnu kuuluvansa joukkoon ja pyrkimys myös siihen, ettei haluakkaan kuulua joukkoon. Myös ihmetys siitä, että huomaakin kuuluvansa joukkoon, joka hyväksyy jäsenekseen. (En halua kuulua joukkoon, joka hyväksyy minunkaltaiseni jäsenekseen.  (Groucho Marx).

Eribonin kirja on erikoinen sekoitus sosiologis-filosofista tutkimusta, omien henkilökohtaisten kokemusten erittelyä ja pohdintaa. Hän haluaa kiinnittää oman elämänsä kulun yhteiskunnan luokkarakenteisiin, työväenluokan aseman muutokseen ja siihen, minkälaisin keinoin hän joutui ja onnistui irrottautumaan sekä hylkäämään oman taustansa päästäkseen mukaan ranskalaiseen akateemiseen maailmaan ja elämään homona, omana itsenään. Ja lopulta myös siihen, minkälainen paluu kotiin, Reimsiin, on ollut vuosia tämän irrottautumisen jälkeen. Eribon onnistuu nivomaan nämä kudokset hyvin yhteen, vaikkakin kaunokirjallisesti teos, jos sitä sellaisena tarkastelee, ei ole yhtenäinen. Välillä tuntuu, että lukijana hänen elämäntarinansa keskeytyy pitkähköjen sosiologisten analyysien ja teoreettisten pohdintojen alle, väliin taas, että itse analyysit johdetaan liian suoraan omista kokemuksista. Ehkäpä oman tarinansa kertoja idealisoi itsensä osaksi jotain suurempaa, eikä osaa elää omaa, ainutkertaista elämäänsä teoriasta ja teorioista huolimatta?

[Seuraavassa ei ole vain Eribonin kirjan arviointia, vaan myös omien kokemusten muistelua.]

Monissa asioissa Eribonin arkikokemukset ovat kovin tuttuja. En tosin voi sanoa vihanneeni tai vihaavani isääni, mutta lähes samanlaisia "keskusteluja" käytiin. Isäni ei lyönyt nyrkkiä pöytään sanoessaan Menet heti leikkaamaan tukkasi! (Eribon  2024, 70) Muistan kyllä sen hetken edelleen, mielestäni aika tarkkaan, kun hän näin sanoi, sanatarkasti. Samalla se oli kuitenkin myös hetki, jolloin irrottauduin tästä vallasta. Ollessani 14-vuotias, siis "hulluna vuonna" 1968, hän sanoi noin. Kieltäydyin tottelemasta ja sanoin lähteväni koiramme Terrin (kettuterrieri) kanssa lenkille. 

Asia ei jäänyt aivan siihen. Isäni aikoi kieltäytyä istumasta samaan pöytään pitkätukan kanssa.  Kahdeksan vuotta vanhempi isoveljeni asettui tuekseni ja sanoi lähtevänsä myös, jos isä minut kotoa ulos heittää. Kerran juovuspäissään isäni yritti myös huitaista minua, mutta ei osunut. Pääsin pois tilanteesta. Kysymys pitkästä tukasta, politiikasta ja muista vaikeista aiheista painui puhumattomuuden hiljaisuuteen. Itsenäinen elämä alkoi.

Myöhemmin, kun jätin lukion kesken 1973 keväällä, isäni kyllä auttoi saamaan työtä. Jos ei koulu maita, niin sitten töihin. Näin tipahdin suoraan työväenluokkaan, mutta vain hetkeksi. Harjavallan Valimon karusellisorvaajana liityin ammattiliittoon, Metalli 49 jäseneksi. Teoreettisesti tunsin jo työväenluokan varsin hyvin, paremmin, kuin se itse itsensä. Ja hieman myöhemmin sain pettyä työväenluokan luokkatietoisuuden heikkouteen, kun kävin marxismin perusteita heille opettamaan. SKDL:n Merstolan osaston kokouksessa äidit pohtivat minkälaisia rippivaatteita lapsilleen hankkivat. Olin tyrmistynyt moisesta kristillisestä hapatuksesta; itse olin irrottautunut kirkon johdatuksesta jo rippileirillä jo edellä mainitun vuoden kesällä, siis vuonna 1968.

Idealisoitu työväenluokka ei vastannut Karl Marxin, saati V.I.Leninin kuvauksia.  (ks. Eribon 2024, 68) Mutta vika ei tietenkään ollut, silloisen itsetietoisuuteni kuvitelmissa,  teoriassa, vaan työväenluokan luokkatietoisuuden heikkoudessa ja tietämättömyydessä. Tie etujoukkoon oli avautunut ja hyvät perustukset kyynis-teoreettiselle marxilaisuudelle oli valettu. Jo lukiossa aiemmin olin tutustunut trotsikilaisiin ajatuksiin ja maolaisuuden karikot vältellen löytänyt Yrjö Ahmavaaran kyberneettiset pohdinnat siitä, miten yhteiskunnan systeemiin voi tulla väärinkytkentöjä, jotka purkautuvat vallankumouksessa, joskus verisestikin, kuten silloin uumoilin ja lukion ainekirjoituksessani uhosin. Samaan aikaa kuitenkin elin myöhäisteinin elämää, jossa hippivaikutteet olivat vahvoina. Musiikkina oli psykedeelinen rock (Jefferson Airplane, Moody Blues, Greatful Dead) ja blues John Mayall Bluesbreakers ja edelleen sen kautta reitti mustan musiikin juurille.  Kirjallisuudessa Steinbeck ja muut yhteiskunnallisen realismin kirjaililijat innostivat etsimään uutta tapaa nähdä maailman meno. Teiniliiton radikalisoituminen, Yrjö Engeströmin Koulutus luokkayhteiskunnassa: seuraavien vuosien tiekartta oli käsillä.

Eribonin ja oma taipaleeni erkani akateemisiin opintohin lähtiessä. Siinä missä Eribon ei onnistunut pääsemään opettajaksi, tieni suoraan Tampereen yliopiston alakuppilasta johti heti maisteriopinnoista Oriveden opistoon kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja sitten ammattikorkeakouluun yliopettajaksi.  Eribonin tie akateemiseen maailmaan oli mutkikkaampi ja kulki toimittajan työn kautta. Liekö tässä se ero hänen työväenluokkaisen ja oman keskiluokkaisen taustani antamien mahdollisuuksien välillä?

Eriboni tarina on itsessään kiinnostava. Kirja tarjoaa myös oivaa pohdintaa ja teoreettista kehittelyä siitä, miten aiempi työväenluokan luontainen vasemmistolaisuus ja kommunistisen puolueen kannattaminen 1950-luvulta nykypäivään taittuu ja Ranskan äärioikeisto onnistuu saamaan tukea myös vanhasta työväenluokasta. Ilmiö lienee samankaltainen, kun Suomessa aiemmin korpikommunismiksi kutsuttu. Työväestö ei ole teoreettisesti marinoinut tietoisuuttaan solidaarisuudesta, internationalismista ja kansojen veljeydestä, vaan suuntaa poliittisen kapinansa vallanpitäjiä ja eliittiä vastaan. Lakoissa, mielenosoituksissa tämä mobilisaatio synnyttää joukkovoiman ja tunteen kuulumisesta samankaltaisten joukkoon. Järjestäytyneenä tätä edustaa ammattiliitto, vasemmisto ja kommunistinen puolue. Kun muutosta ei tule, oma asema horjuu, konservatiivinen muukalaisviha, siirtolaisuuden vastustustus ja kaiken kaikkiaan eri vähemmistöjen väheksyntä, vieroksunta ja pilkka nousee pintaan. Liberaali ja moderni, urbaani ja suvaitsevainen marxilaisuus on tästä kovin kaukana. Populistinen äärioikeisto tarjoaa  "rappiolle" ja korruptoituneelle systeemille vaihtoehdon.

Eribon erittelee kyllä tätä ilmiötä taitavasti, mutta työväestön ja työväenluokan aseman todellisen taloudellisen ja sosiaalisen aseman muutos jää vähälle huomiolle. Eribon tarkastelee luokka-asemaa lähes puhtaasti mentaalisella, tuntemusten tasolla. Talouden, niin makro- kuin mikrotalouden sosiologinen arviointi jää ohueksi.  Vaikka Eribonin ja samanhenkisten Bourdieaun ja  Foucaultin analyysit rakenteellisista yhteiskunnallisista ilmiöistä olivat aikanaan ja edelleen hyvin perusteltuja ja raikkaita, tietty sokeus nähdä yhteiskunnan taloudellisten muutosten merkitys näille vallan muodoille jää varjoon. Kulttuurinen- ja sosiaalinen pääoma ovat toki tärkeitä, mutta taloudellinen valta - rahan valta - on läpikapitalisoituneen yhteiskunnan ydintä.

Eribonin tekstin suomeksi on kääntänyt varsin taitavasti Timo Torikka. Hän on ollut myös sovittamassa teoksen pohjalta näytelmää, joka nähtiin Tampereen työväenteatterissa keväällä 2026. Näytelmä on virittänyt paljon keskustelua luokkataustan merkityksestä ihmisten mahdollisuuksiin.  Mahdollisuuksien vapauden puolestapuhujat eivät usein ota huomioon mahdollisuuksien horisonttia, joka eri yhteiskunnallisista asemista on hyvin erilainen. Mutta aina on yksilöitä, jotka onnistuvat ylittämään rajoja. Monet horisonttia kohti kulkevat putoavat kuitenkin reunan yli, luvattua maata ei löydy tai se on liian kaukana. Siitä, mikä pätee joukkoon, ei voi päätellä yksilöön. Eikös se ole niin, että työn orjat sorron yöstä nouskaa, mutta yksi kerrallaan, please!

Puhdas viiruinen elämä

 Hieno kirja. Alku aina hankala. En heti päässyt kiinni Jalosen tekstiin. Oli vaikeuksia ymmärtää lauseita, piti lukea kahteen kertaan. Vaihdoin luettuun äänikirjaan ja huomasin, että puhuttuna toimii paremmin. Näin ihmiset puhuvat, tai ovat ehkä puhuneet reilut sata vuotta sitten. Tällaisen kierroksen jälkeen kirjoitettukin teksti alkoi sujua.

Puhdas viiruinen elämä rakentuu fragmenteista, eri kertojat näkevät vuoden 1918 tapahtumia ja myöhempää elämänmenoa oman elämänsä vaiheiden kautta Hämeenlinnan Rinkelimäeltä. Luokkasota repii yhteisöä kahtaalle, vauriot ovat monenlaisia ja niiden kanssa eläminen korventaa pitkään, niin kirjassa, kuin nyt kirjaa lukiessakin. Jalosen käyttämä kieli etäännyttää tarinaa menneisyyteen, historiaan, joka on ollut. Mutta mennettä se ei ole, vaan elää kulttuurisessa muistissa ja toisintaa itseään eri muodoissa.

Kirja on oivallisen niin kielensä kuin tarinan tasolla. Vaikea on tänään käsittää sitä syvää juopaa, josta Suomi aikoinaan nousi ja lopulta rakentui nykyiselleen. Tärkeä kirja myös siksi, että saattaisimme oppia jotain ja osaisimme toimia viisaasti siten, että sama ei muutettavat muuttaen pääse toteutumaan.

Jalonen, Olli, Puhdas viiruinen elämä. Otava, Helsinki 2026. ISBN 978-951-1-53170-8

Erityisyyden etsintää

 

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa muhevasti, sana on hallussa. Päähenkilö Elsa on leskeksi jäänyt kuusikymppinen nainen. Vaikka avioliitto Hannun kanssa on ollut monessa mielessä epätyydyttävä, hänen kuoltuaan Elsa joutuu eksistentiaaliseen kriisiin. Kuka olen, mitä haluan, voinko saada elämältäni vielä jotain?

Herkullisimpia kohtauksia kirjassa on, kun Elsa suuttuu, kun Valtteri, Elsan itselleen palkkaama seksityöläinen, vertaa häntä Putiniin. Putinkin haluaa olla, monien kataistensa diktaattorien tavoin, erityinen. Myös Putin haluaa olla rakastettu, näin uskon, ja myös Elsa haluaa olla erityinen jollekulle.  Elsan rakkaudenkaipuuseen liittyy myös halu hallita ja hän huomaa miten maksettu "rakkaus" vain masentaa. Erityisyyden kaipuu johtaa kaltevalle pinnalle. On vaikea yhtälö hyväksyä itse itsensä ainoalaatuisena yksilönä ja samalla olemattoman pienen osana maailmankaikkeutta. Joka itsensä ylentää, alentaa itsensä. Ja itsensä alentaja ei koe arvoaan. Itsensä ulkopuolelta arvoa etsimällä altistuu pettymykselle, käpertymällä itseensä kuolee pystyyn.

Härkösen kirjan juoni on osaltaan ennakoitavissa, mutta hän onnistuu välttämään pahimmat kliseet tai vähintään liudentamaan ne ironialla. Kirjassa on paljon huumoria ja huonotkin vitsit ("en ole ykinäinen susi vaan yksinäinen kettu") saavat dialogissa kritiikin, olipa aika huono vitsi. Härkösen henkilöt ovat kaikki kielelliseltä kompetenssiltaan reilusti yli keskiarvon. Keskiössä on henkilöiden sisäinen maailma, mutta taustalla pilkahtelee myös, Putin lisäksi, muunkinlainen kavala maailma. Taiteen ja kultuurin asemaakin pohditaan joulupöydässä kiperin sanankääntein.

Ei Härkönen teoksessaan kunderamaiseen syvyyteen yllä, eikä sitä varmaan tavoittelekkaan, mutta pelkää kevyttä viihdettäkään hän ei tarjoile. Ei tästä, ainakaan helposti, hyvää elokuvaakaan rakentaisi, mutta viihdyttäviä jaksoja elämäntapasarjaan. Kysymys elämänpiirimme rajoista, mikä on sallittua ja mitä voimme odottaa sukulaisilta ja ystäviltä, se kanattaa testata Elsan tavoin, jotta arjen kauneus voisi tulla esiin, kaikesta huolimatta. 

Zen ja länsimaisen filosofian rikkaus

Olen polulla, matka on alkanut jo kauan sitten. Nyt katsoin miten Mitra Virtaperkon kirjoittama Zen ja zenin harjoittamisen taito (2025) kommunikoi omien ajatusteni ja tekojeni kanssa.  Parasta oli kirjan selkeä ote aiheeseensa. Hyvä virtaus sivujoelta länsimaisen filosofisen kulttuurin vuolaaseen uomaan. Ehkä raskainta kirjassa oli imperatiivinen ote zeniin ja sen harjoittamiseen.

Virtaperko esittää varsin yksityiskohtaisen kuvauksen zeniläisen meditaation polusta. Zen harjoittajan tulee hakeutua zen-yhteisöön ja hänen pitää löytää itselleen pätevä opettaja. Tässä ei sinänsä ole varsinaisesti mitään virheellistä, sillä oppimisen yksi perusidea on, että ihmiset oppivat asioita, joita pitävät arvossa siinä joukossa jonka jäseniä he ovat tai haluavat olla. Jos arvostat zenin tavoitteita, haluat hakeutua samanmielisten joukkoon ja saat heiltä tukea omaan muutokseesi (tai itsesi löytämiseen jos niin haluat asian ilmaista). Hyvä opettaja on samalla henkilö joka auttaa ratkaisemaan ne ongelmat, joita sinulla ei ilman häntä olisi. Aluksi taito osataan opettajan tukemana, mutta asia on opittu vasta, kun sen kykenee tekemään itsenäisesti. Siksi varsinainen zen alkaa vasta tuon ryhmään ja opettajaan takertumisen (trishna) jälkeen. Akateeminen vapaus ja autonomisuus, niin instituution kuin yksilön, ovat länsimaisen korkekeakulttuurin piirissä asiasta käytettyjä ilmauksia. Zen-harjoittelu on kuin tikapuut, jotka heitetään pois, kun aika koittaa. On myös huomattava, että ankara harjoittelu saattaa johtaa siihen, että hairahtuu oppimaan harjoittelua, ei sitä, mikä oli harjoituksen toivottu tulema. 

Virtaperko erittelee kirjassaan buddhalaisuuden keskeisiä käsitteitä dukkha (kärsimys), trishna (takertuminen, janoaminen), samsara (noidankehä) ja nirvana (sammuminen). Samaan käsitykseen olen päätynyt tuosta kehästä; se ei tuo tyydytystä. Pyrimme peittämään tarpeen synnyttämän halun korvikkeella ja pyrkimyksellä täydellisyyteen, kokonaisuuteen tai puhtauteen, jota ei voi saavuttaa, muutoin kuin ajatuksissa. Kärsimyksen hyväksyminen on hyvä lähtökohta, mutta mielestäni epikurolaisuus, muiden muassa, ratkoo tätä tematiikkaa huomattavasti hienojakoisemmin. Maailma on sellainen kuin on. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen monella tavalla: omalla asenteellamme, muuttamalla asioita, jotka ovat vallassamme, vaikuttamalla asioihin, joiden osia olemme ja ymmärtämällä rajallisuutemme. On myös todellisuus, joka ei ole muutettavissa, ainakaan oman rajallisen elämämme puitteissa.

Virtaperkon pohdiskelu havainnon, minän ja käsitteiden suhteista on kyllä oikeansuuntaista, mutta paljon vivahteikkaamman kuvan saa, jos tutustuu 1900-luvun analyyttisen lähestymistavan, kielellisen käänteen ja fenomenologisen filosofian  ponnisteluihin. Käsiterealismin tai nominalismin suhteuttaminen ontologisiin väitteisiin ei Kantin epistemologisen käänteen jälkeen ole aivan helppoa. Tuntuu lisäksi siltä, että Virtaperkon kuvaamat zen-valaistumisen askeleet johtavat egoharhoista toiseen. Minän ongelma on kiehtova niin älyllisesti kuin psykologisesti. Kokemusta itsestä ei voi väittää vääräksi kokijansa kannalta (koskaan), mutta toinen kysymys on, voimmeko ylittää tuon kokemuksen intersubjektiivisen yhteistoiminnan avulla ja saada totuudenkaltaisen vastineen maailmasta käsitteellisellä tasolla. Teoreettisesti voimme "nähdä" sitä, mitä silmä ei näe ja yksilö ei voi kokea? Jonkinlainen kaikkivoipaisuusilluusio on pyrkimys kokea se, muutoin kuin niinä pieninä onnen hetkinä, jolloin voimme tuntea sulautuvamme kokonaisuuteen (uskonnollinen hurmos, "pieni kuolema" tms.)

Opettaja voi olla tie ja totuus oppilaalle, joka häntä seuraa. Mutta vasta, kun tämän tien on käynyt, alkaa via dolorosa – yksin, ilman opettajaa ja ryhmän tukea. Zen. Jos opettaja itse uskoo olevansa tie ja totuus, kyseessä lienee jeesuskompleksi. Siksi myös moni pettyy: opettaja, kun ei pysty opettamaan ja oppilas, kun opettaja ei täytä hänen kaikkia tarpeitaan ja odotuksiaan.

Zen-buddhalainen termi kinhin viittaa kävellen tehtävään meditaatioon. Kävely on itselleni luonnollinen muoto ja asettuu jatkumoon aristotelisen peripatian kanssa.  Zen harjoituksissa se on kuitenkin salissa harjoitettava, muotoon puristettu meditatiivinen ryhmäharjoitus. Kävellessä ajatus vaeltaa vapaasti. Peripatiassa on keskustelua, onko kinhin siis keskustelua itsen kanssa?

En ole kääntymässä zeniläiseksi, olen aina ollut Zen, mutten koskaan zeniläinen. Sain kriittisen rokotuksen zeniläisyyteen jo varhain. Teinivuosien maailmantuskassa luin Jiddu Krishnamurtia (1895–1986) - hän irrottautui buddhalaisuudesta ja myös zeniläisyydestä jo 1920-luvulla. Kiinnostus zeniläisyyteen on kuitenkin säilynyt. Yritin lukea suurin odotuksin Helsingin Sanomiin hienoja juttuja kirjoittaneen toimittaja Jussi Ahlrothin kirjaa Kirje Buddhalta – Länsimaisen filosofian buddhalainen historia (SKS Kirjat, Helsinki 2025), mutta se oli pettemys ja jäi sille tielleen. Virtaperkon kirja on kiinnostava, vaikka sitäkin vaivaa, luonnollisesti, niin sanottu vampyyrin paradoksi. Jos haluat vampyyriksi ja ikuisen elämän sinulla ei ole paluuta, et voi tietää mitä valitset. Minua on aina viehättänyt ajatus, jonka mukaan pääseminen mukaan salaseuraan edellyttää vain sen hyväksymistä, että mitään salaisuutta ei ole, mutta kun tuon kertoo, seuraan kuulumaton ei usko. Tai toinen, ehkä zeniläisempi viisaus on, salaisuus on nukkuminen. Nuorille sitä ei kannata kertoa, he eivät usko, ja vanhemmat ihmiset jo sen tietävät. Ja joka tapauksessa en halua kuulua yhteisöön, joka hyväksyy kaltaisiani jäsenekseen.

Luettuani Mitra Virtaperkon kirjan Zen ja zenin harjoittamisen taito (2025) vakuutuin entisestään siitä, että länsimainen filosofia on parhaimmillaan edelleen aito potentia, joka kykenee lisäämään ja aktualisoimmaan ymmärrystämme maailmasta. Buddhalaisuus ja sen myötä zeniläisyys on länsimaisen filosofian näkökulmasta varhaishistoriaa. Nykyisin se on tradition ylläpitämää kansanviisautta, joka muuntuu tarpeen mukaan käyttäjiensä tarpeisiin ja elää ja assimiloituu osaksi länsimaistakin perinnettä. Globaali maailmankulttuuri lisääntyy, zeniläisyys ei ota mitään pois meiltä (länsimaalaisilta), mutta tuo oman potentiansa, jonka kautta rationaalinen potentiaali henkiseen (huom. ei hengelliseen) vapauteen voi kulkea. Virtaperkon kirja on hyvin kirjoitettu, asiallinen ja kirjoittaja vaikuttaa täyspäiseltä zen-opettajalta. Länsimaiden perikato yltää itään ja länsimaalaisuus ei ole maantieteellinen termi.

Hyvät opettajat myös länsimaisessa traditiossa ovat korostaneet, että huono opettaja on se, jonka oppilaasta ei tule opettajaansa parempi. Älkää siis seuratko minua. Näin “opetti” niin Aristoteles, Nietzsche kuin Buddha ja Jeesuskin. Seuratkaa omaa polkuanne!

Zen virtaan voisi siis lisätä kirjan “Zen ja yksinolemisen taito” – jos sellaista ei jo ole olemassa!

Aristoteleeseen on liitetty ajatus siitä (ns. runsauden periaate), että kaikkia aidot potentiaalit toteutuvat. Kuitenkin niin, että rationaaliset potentiaalit edellyttävät ihmisen omaa toimintaa. Onko zenissä kyseessä rationaalinen potentiaali eli onko meidän itse valittava ja harjoitettava zeniläisyyttä vai onko se irrationaalinen potentiaali, joka aktualisoituu viisauden karttuessa?

Virtaperko, Mitra, Zen ja zenin harjoittamisen taito. Otava, Helsinki 2025. ISBN 978-951-1-48213-0

 

Ravel

 

Jean Echenozin romaani Ravel kertoo tarinan Maurice Ravelista (1875-1937) , Boleron säveltäjänä tunnetusta säveltäjästä. Kauniisti ja koruttomasti hän-muotoinen kerronta etenee lineaarisesti alusta, jossa säveltäjämestari ei haluaisi nousta haaleasta kylvystä, hetkeen, jolloin on aika lähteä lopullisesti mustastaan pukuun puettuna maan poveen. Tätä ennen juhlittu, keikarimaisen pikkutarkasti pukeutunut Maurice on jo viimeisinä vuosinaan taantunut niin, ettei enää kykene kirjoittamaan nimeään eikä tunnista omia sävellyksiään niitä hänelle esitettäessä. Kontaki ihmisiin jää pinnalliseksi, eikä kirjan antaman kuvan mukaan oikein ole selvää, mikä hänen suhteesnsa oli lähipiirinsä ystäviin, naisiin ja miehiin.

Boleron suuri populaari menestys on sen säveltäjälle arvoitus. Siinä kun ei juurikaan ole musiikkia, melodian pätkä on lyhyt ja teoksen rakenne on eteenpäin kulkeva monotoninen jatkumo. Sufien rituaalimusiikista vaikutteen saanut  noin 13-18 minuutin intentiseetiltään (ei tempoltaan) kasvava teos on rytmisesti mahtava ja mahtaileva orkesteraatio, jota ymmärtää kuulemma rock-musiikkin pariutumisrituaaleihin koukuttunut nuorisokin, juuri tuon rytmin vuoksi. Ravelin mallina oli kuitenkin koneet ja niiden jyskytys, mekaaninen teollisuus ja sen mahtava potentiaali. Juuri tuon rytmin temposta Ravel oli tarkka - hän painotti hitautta, kun taas kapelimestareilla oli taipumusta kiihdyttää tahtia tai ainakin esittää teos nopeammassa tempossa.

Ravel esitetään kirjassa myyttisenä taiteilijapersoonana, jonka oikkuihin ja ehdottumuuteen toisten oli alistuttava. Taustalla häämöttää kuitenkin kyvyttömyys inhimillisiin läheisiin suhteisiin ja sen tuoma yksinäisyys.

Echenoz, Jean, Ravel. Romaani. Suom. Martti Anhava, fuga, Helsinki 2020.

Tilavuuden laskemisesta IV

 

Solvej Balle jatkaa opus magnaansa hienolla osalla: Tilavuuden laskemisesta IV. Marraskuun 18 päivään juuttuneiden joukko kasvaa ja löytää toisensa, perustaa yhteisöjä ja pyrkii selvittämään mistä on kysymys. 

Hienosti Balle osaa löytää tilanteesta uusia puolia, jotka mahdollistavat monien yksilön ja yhteisön välisten suhteiden arvioinnin. Erityisen hauskaa on seurata, miten Tara Selter, kirjan päähenkilö, ja kasvava joukko aikasilmukkaan juuttuneita, pyrkii ratkomaan ajan ongelmaa ja nimeämään ja mittamaan sitä, mitä ei voi enää mitata aiemmin tavoin. Aika on omalla tavallaan pysähtynyt, mutta ei kuitenkaan.

Balle, Solvej, Tilavuuden laskemisesta IV, Suom. Sanna Manninen. Kosmos, Helsinki 2026. ISBN 978-952-352-333-3