Olli Jalonen on onnistunut oivallisesti sitomaan ja näkemään monia yhtäläisyyksiä totalitarismin, väkivallan ja historian eri puolien välillä aina Suomen 1918 tapahtumien ja sen jälkiseurausten, Indonesian veristen vuosien ja nykypäivän maailman yksinvaltaisten toimien välillä. Hienosti on myös piirretty seurannan (urkinnan) ja sen raportoinnin siirtymä konekirjoituksesta ja kalkkeeripaperin ajasta nykyiseen digitaaliseen ja kaikkialle ulottuvaan seurantaan ja valvontaan.
Kielellisesti Jalonen on kovin niukkailmeinen, vaikka se tässä tukeekin päähenkilön luonteenkuvaa jälleen kerran hyvin. Toisaalta päähenkilö tulee aika luontevasti juttuun hyvin erilaisten ihmisten kanssa, mutta kuvaus pysyy asteikollaan melko kapea-alaisesti. Nais- ja parisuhteisiinkin mies sujahtaa luontevasti, vaikka luistaa niistä myös pois. Päähenkilön pitkähkö suhde selkeästi itseään fiksumman KU:n toimittaja Hannen kanssa ei sekään vakuuta psykologisella tarkuudellaan - poliittisen juonen kannalta se on oiva ratkaisu, mutta muutoin ei niinkään.
Kirjassa miellytti myös se, että vältettiin kovin dramaattiset ratkaisut. Elämä jatkuu, petturit ja urkkijatkin elävät keskuudessamme nyt ja edelleen. On vain oltava huolellinen, ettei tartu syöttiin, vaikka nykyisin siihen lähes yllytetään. Tarkkaile, ilmoita, rankaise. Tule rangaistuksi.
Kirja kertoo myös tarinalllisuudesta ja muistamisesta. Muistimme muuttuu, iän ja ajan myötä tarinamme vaihtuu, yksityiskohdat häviävät tai niitä tulee lisää. Tätä ei voi korjata. Ei ole olemassa muistin näköä korjaavia silmälaseja.
Päähenkilönä on kolmesti aviossa olleen Ranzin aikuinen poika. Hän on muuttamassa siviilisäätyään ja pohtii sitä, miten elämä avioliiton myötä muuttuu. Hän kiinnostuu uudelleen myös vanhempiensa tarinasta, erityisesti isän aiemmista avioliitoista. Tarina alkaa dramaattisesti ja kirjan juoni on eräänlainen (itse)murhamysteeri, mutta juoni ei ole kirjan keskiössä.
Päähenkilönä oleva mies on ammatiltaan tulkki ja hän pohtii suhdetta kuulemaansa, niin työssä kuin keskustelussa, mutta erityisesti niitä asioita, joita hän kuulee salaa, joko sattumalta tai kuuntelemalla oven takana tai avoimen ikkunan ääressä. Myös hänen vaimonsa on tulkki, joten kuullun ääressä ollaan herkeämättä.
Hienoviereisesti, perusteellisesti ja monia eri vivahteita esille nostaen Javier Marías tuo esille sen miten ihmisen maailma on kielellinen. Maríaksen teos on kuin Wittgensteinin kieleni rajat ovat maailmani rajat manifestaatio intiimillä ja kuultavalla alueella. Päähenkilö menee jopa niin pitkälle, että hänen mukaansa yhdessäolo jonkun kanssa on lähinnä ajattelemista ääneen, toisin sanoen kaiken ajattelemista kahteen kertaan yhden asemasta, ensimmäisellä kerralla ajatellaan ja toisella kerralla kerrotaan, avioliitto on kertova laitos.
Marías kertoo ja kuvaa kiehtovasti sitä, mitä kerromme kumppanillemme yhdellä tyynyllä, vaikka oikeasti tyynyjä on kaksi, makuuhuoneessa ja mitä kuulemme sen ulkopuolella. Johtopäätös on viiltävä: mitä paremmin opimme tuntemaan toisen sitä enemmän kasvavat varjoalueet ja sen myötä tunnemme toisesta entistä vähemmän. Ihminen voi tietää vain omat salaisuutensa, sillä mikäli tietää vaikkapa vaimonsa tai miehensä salaisuudet, ne eivät ole enää salaisuuksia. Salaisuuden kertominen voi olla tuhoisaa, onko siis oikein vaieta?
Kirja on epäilemättä mestariteos - keskittynyt, perusteellinen, tyylillisesti omaperäinen ja eheä. Ajatuksia herättävä, paljon yksittäisiä hienoja jaksoja ja lauseita. Kuitenkin sitä lukiessa aina välillä pitkästyi. Miksi ihmeessä moista jaaritusta, toisteisuutta ja kiertelyä? Kumpuaako kyseinen pohdinta vain latinalaisen maailman kahtia sukupuolittuneesta kulttuurista? Olisiko mahdollista murtautua vaikenemisen ja peittelyn linnakkeesta puhumalla avoimesti suoraan ihmiseltä ihmiselle, ystävältä ystävälle, isältä pojalle, mieheltä vaimolle ja päinvastoin? Miten on mahdollista, että meidän sisäinen tulkkauksemme tuottaa niin epätarkan ja joskus aivan virheellisen käännöksen (huom. tulkkaus ei ole käännös).
 |
| Kuvakaappaus Storytellin kannesta |
Martti Suosalo on epäilemättä myös hyvä juttumies, tarinaa tulee niin paljon, kuin jaksaa kuunnella. Äänikirjassa hän vielä pääasiassa lukeekin tekstin itse, ja se, ainakin minulle, on liikaa. Monesti ihmettelin, miksi ihmeessä jaksan kuunnella moista jaaritusta. Mutta sitten aina välillä tekstissä on oivallisia jaksoja ja toki myös monia 1980-luvulta nykyaikaan ulottuvia kulttuurihistoriallisia ja elämänkulkuun liittyviä polkuja, joita on kiinnostavaa verrata omaan kokemusmaailmaan.
Suosalon todistukset ja arvioinnit Jouko Turkasta ja hänen kaudestaan Teatterikorkeakoulussa ovat kiinnostavia ja arvokkaita. Monet kohdat näyttelijän työstä ja erilaisista tavoista tehdä sitä ovat ei-näyttelijälle kiinnostavia ja uskoakseni erityisen kiinnostavia toisille näyttelijöille ja siksi aikoville tai haluaville.
Suosalo ei ole teoreetikko, hän oppii ja toimii tekemisen kautta. Mutta siinä hän onkin itseään täynnä kuin Pinomäen saapas. Turhasta vaatimattomuudesta häntä ei voi syyttää. Mihin Martti ryhtyy, siinä hän on aina perusteellinen ja saavuttaa mestaruuden, oli kysymyksessä pizzan paistaminen, talonmiehen työt, näytteleminen, perheen isänä toimiminen, purjehtiminen tai yrittäminen. Suutari pysyköön lestissään, voisi olla hyvä ohje, mutta kun jotkut ovat hyviä kaikessa tai eivät ainakaan ryhdy puuhaan jota eivät hallitse. Mutta Martti Mainio ryhtyy kaikkeen ja onnistuu, myös vaatimattomuudessa ja tavallisuudessa.
Ja jos ei onnistu, niin silloin hyvä yhteistyökumppani on kullan arvoinen, näinpä kai. Se olisi tässäkin ollut hyväksi, mutta syystä tai toisesta nyt ei yhteistyön tulos ole mennyt maaliin. Toki joissain kohdin Suosalo huomaa oman päsmäriytensä lähimmäisille tuottaman rasituksen. Työtoverit ja vaimo kyllä todistavat Martin mainiomaisuutta, hänen itsensä lisäksi, myös ihmisenä ja saattaa se näin ollakin.
Onko Martti S. vienyt kirjailija Venhoa mennessään. Ainakin hön kertoo helposti vievänsä itseään mennessään kertoessaan itsestään ihmetarinoita. Toisteisuutta ja pitkästyttäviä kuvauksia epäolennaisesta karsimalla ja työstämällä tekstiin Suosalon elämää kontekstualisoivaa aineistoa, tulos olisi näistä aineksista voinut olla paljon parempi. Kiinteämpi, intensiivisempi ja kuvattavan henkilön ristiriitaisia piirteitä analysoivampi. Nyt ollaan liikaa kiinni toisaalta näin, toisaalta noin tarinoinnissa. Jos Martti Suosalo ei ole analyyttinen, kirjailija olisi sitä voinut olla. Hänen tehtävänsä olisi toimia ohjaajana, karsijana ja pelkistäjänä. Näin mainiosta miehestä olisi irronnut loistava ihminen, uskottava ja elävä.
Martti Suosalo on työnsä vanki, vaikka kokeekin olevansa vapaa omassa maailmassaan. Saamme toivottavasti nauttia pitkään hänen työstään näyttelijänä. Taitavalle elämänkerturille nyt kerrottu on hyvä pohja koota Suosalon tulevasta elämästä kirjallisestikin antoisa kokonaiskuva.
Seethaaler käsittelee tässäkin natsismin ja juutalaisvihan aiheuttamaan traumaa 1900- ja 2000-luvun Euroopassa. Näkökulma avautuu Itävallasta ja Wienistä. Asioita ei katsota vuorelta tai kylpylästä, vaan kaupasta, joka myy haluja, nautintoa ja jonkin verran myös paheita.
Tupakkakaupan apulaiseksi Itävallan maaseudulta saapuva nuori 17-vuotias Franz tutustuu historian kulkuun sanomalehtien, tupakkakaupan asiakkaan Sigmund Freudin, äitinsä ja böömiläisen nuoren naisen Anezkan opastuksella.
Kirjan käänteet ovat paikoin melko jyrkkiä eivätkä kaikilta osin aivan vakuuttavia. Franz kuitenkin tutustuu elämän ja maailman saloihin monella eri tavalla. Työpaikkana tupakkakauppa sanomalehtineen ja asiakkaineen on kurkistusluukku niin kaupan seinien ulkopuolelle kuin mielen ja miehen sisäiseen maailmaan. Molemmat, niin sisäinen kuin ulkoinen, kiehtovat, ovat salaperäisiä, käsittämättömiä ja hulluja. Vain unissa tuntuu olevan vapaus.
Franz tutustuu kuubalaisiin Hoyo sikaareihin ihastuneeseen Sigmund Freudiin. Psykoanalyytikko väittää, että ihmiset maksavat hänen terapiastaan juuri siksi, etteivät he saa kuulla häneltä neuvoja. Kuitenkin Franz saa iäkkäältä Sigmundilta "oivia" oivalluksia aivan ilmaiseksi: Niinpä niin, Freud huokaisi, naiseuden karikoissa iskeytyvät sirpaleiksesi jopa parhaat meistä.
Saman ohjeen voisi muuntaa muuttamalla naiseuden paikalle, historian, politiikan tai jopa ihmisyyden pimeine puolineen. Kun Franz kohtaa oman Dulcineansa, Anezkan, tai yrittää ratkaista suhdettaan nousevaan ja valtaan pääsevään juutalaisvihaan, katastrofin ainekset ovat ilmassa.
Hitlerin nimeen liittyvä natsismi paloi kirkkaalla liekillä. Palo sammutettiin, mutta yhä vain se kytee ja savuaa nationalismina niin Venäjällä, Ukrainassa, Unkarissa, Suomessakin ja muualla. Nationalismi on yksi meidän aikamme perusvitsaus ja sen leviäminen sulkee ihmiset ja kansallisvaltiot poteroihinsa.
Robert Seethalerin kirjat, nämä kaksi joihin olen tutustunut, ovat hienolla tavalla nykykirjallisuutta, joka on toteutettu aika perinteisellä tavalla. Ne jatkavat hyvää romaanitaiteen perinnettä, vaikka romaanin taide jossain merkityksessä olisikin kuollut.
Andreas Eggerin lähtökohdat ovat vaatimattomat, suru ja murhe tulevat häntä vastaan vuorilla, laaksossa ja historian käännekohdissa. Kaltoinkohtelu, lumivyöryyn menehtyvät ystävät ja läheiset, sota ja sotavankeus, fyysiset ja psyykkiset traumat, kaikista Egger selviää. Murheellinen elämä, mutta elämä kuitenkin
Seethaler onnistuu kertomaan tarinan seesteisesti, mutta samalla intensiivisesti, sydämellä ja aidon oloisesti, kuoruttamatta tarinaa patetialla. Egger kulkee omaa polkuaan hätkähtämättä. Se mikä tulee, tulkoon, kaikki ajallaan. Kun sydän lyö viimeisen kerran, elämä päättyy.
Venezuelalaisen, sittemmin Madridiin emigroituneen, kirjailija-toimittaja Karina Sainz Borgon Kolmas maa on lohdullinen kuvaus lohduttomuudesta. Vai onko?
Muistinmenetystä aiheuttavan kulkutaudin ja köyhyyden pakottamana kirjan päähenkilö Angustias Salveiron päätyy pakomatkallaan rajaseuduille Mezquite-nimiseen kylään. Hän eroaa hulluuden partaalla häilyvästä miehestään ja hautaa kuolleet kaksosvauvansa laittomalle hautausmaalle.
Kylä kuhisee laittomia siirtolaisia ja naisia, jotka pyrkivät parempaan elämään, mutta joutuvat henkensä pitimiksi myymään hiustensa lisäksi lopulta myös itseään. Väkivalta, korruptio, juoppous, lasten hyväksikäyttö ja petos hallitsevat ihmisiä. Ulospääsyä ei näytä olevan, paitsi kuolema.
Osa pyrkii selviytymään taika- tai uskonnollisen uskon avulla, osa kyynistyy täysin. Hyväntekijät, Angustias yhtenä heistä, auttavat köyhiä hautaamaan vainajansa edes jonkinlaisin säällisin menoin. Pahimmistakin niljakkeista ja tappajista löytyy hädän hetkellä pieni inhimillinen pilkahdus, ainakin joistain heistä.
Aiemmin, vuonna 2019 kirjoitin Borgon kirjasta Caracasissa on vielä yö :
Tästä arviosta ei voi edelleenkään poiketa. Maduro jatkaa maan johdossa eikä ulospääsyä ole näkyvissä. Väkivallan kierre ja väkivallan kulttuuri on murskaava. Epäilys hiipii mieleen: "Toivo on meille annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Mitähän se oikastaan tarkoittaakaan?"Tilanne Venezuelassa kirjan kuvaamana on yksiselitteisesti kauhea. Kyseessä ei ole dokumentti, mutta silti on helppo uskoa, että kirjoittaja on kuvannut olennaisen tarkasti maan vajoamisen barbariaan. Öljytulojen varassa elävän maan talous ja yhteiskunta ajettiin kaaokseen presidentti Hugo Chávezin aikana (vallassa 1999-2013). Hänen kunnianhimoiset sosiaaliset uudistuksensa saivat yhdessä öljyn hinnan halpenemisen kanssa aikaan pitkällisen ja syvenevän talouskriisin. Chávezin seuraajan Nicolás Maduron kaudella tilanne on vain pahentunut. Itsevaltaisista menetelmistä ja laajamittaisesta korruptiosta syytetyn Maduron syrjäyttämiseen pyrkivät Venezuelan protestit 2014–2019 ovat laukaisseet maassa myös vaikean poliittisen kriisin.
Sebastian Zöllner, Kehlmannin kirja päähenkilö, ottaa kohteekseen tunnetun, mutta salaperäisen, kuvataiteen suuruuden, Manuel Kaminskin. Hän urkkii ja haastattelee keinoja kaihtamatta Kaminskia ja hänen läheisiään saadakseen aineistoa elämänkerralleen. Zöllner hahmottellee taiteilijan "koskettavan" tarinan mielessään ja järjestelee asioita ja tapahtumia tarinan mukaan. Mutta kuinkas sitten käykään?
Kehlmannin teksti ja tarina etenee sujuvasti. Kirja on helppo ja nopealukuinen, mutta ei jostain syystä kuitenkaan napannut erityisesti. En tiedä onko tarinalla yhtä suoranaista esikuvaa todellisuudessa, mutta kiinnostavaa olisi lukea joskus "behind-the-scenes" juttu elämänkertureiden työstä.
Kuolemaa lähestyvistä merkkihenkilöistä ja julkkiksista kerätään aineistoa, sitä tarinallistetaan ja kehitellään. Näinä aikoina kuin itsensä brändäys on joillain aloilla lähes elinehto, kannattaa jo miettiä omaa elämänkertaansa ajoissa ja somitella siihen mukavia käänteitä, juonipaljastuksia ja loppuhuipennuksia. Eikö niin?
Elämänkerturille ongelmallista lienee pitää oma ego kurissa, pysyä oman elämänsä sankarina, päähenkilönä, joka vie tarinaa eteenpäin. Ja samalla kätkeä itsensä tarinan taa.
Kokemukseni Albert Camus`n Sivullisesta on ollut hyvin vahva. Luin sen uudestaan lukiovuosien lukukokemuksen jälkeen reilut kymmenen vuotta sitten. Valokuvanäyttelyssäni Sivullisia kuvia (2011) pohdin sivullisuuden teemaa uudestaan ja yhden kuvan nimesinkin Sivullisesta lainaamallani lausella: Hän ei voinut olla edes varma edes siitä, oliko elossa, koska eli kuolleen tavoin.
Ironinen sävy on siinä, että olin nimennyt kuvan mersault nimikkeellä, vaikka kuvan (madeiralainen) mies muistuttanee ulkoisesti enemmän arabia, Camus´n Sivullisessa nimettömäksi jättämää tapettua miestä. Ja valokuvan kohteena tuo mies jäi minulle nimettömäksi.
Kamel Daoud antaa Sivullisen arabille nimen: Moussa. Hän kertoo Moussan tarinaa nuoremman veljen Haroun äänellä. Lopulta Haroun osoittauttuu sivulliseksi Meursaultin tavoin. Vaikuttavaa.
Helsingin Sanomissa Antti Majander asettaa arviossaan En voi enää kutsua ketään pelkäksi arabiksi teoksen hienosti puitteisiinsa. Kannattaa lukea Majanderin arvio. Se laajentaa Daoudin kirjan merkityksen laveammalle. Nyt luen kirjat uudella tavalla, kenelle nimi on annettu, kuka on jäänyt vaille. Ja kuka haluaa kuolla tuhansien katseiden alla vihattuna, kuka taas haluaa nimensä huuhtoutuvan rannalta kuin hiekkaan piirretty teksti.
Tolentinon pohdinnat ulottuvat moniin ilmiöihin ja paikoin tuntuu, että hän harhautuu aika kauskin ytimestä, mikä se sitten lieneekin. Markkinaystävällinen ihannenaiseus, kemiallinen ja uskonnollinen ekstaasi, barre harjoittelu, atleisure muoti, feminismi, powergirl johtajuus, hääkultti jne. loputtomasti aikamme pintailmiöitä, joiden syvyyksiin Tolentino osuu väliin hyvin, väliin vain reflektoimalla omaa suhdettaan kyseiseen ilmiöön.
Jia Tolentino kirjoittaa yhdeksässä esseessään sujuvasti, tulkitsee sitä oman elämänhistoriansa kontekstissa ja ymmärtää sijoittaa itsensä osaksi tätä ilmiöitä. Nyt Suomen sitoutuessa entistä tiiviimmin Yhdysvaltaltojen ja NATOn asein turvaamaan "arvoyhteisöön", on syytä tarkkaan huomata hujauksen ja petoksen perinne, johon talous ja polititiikka siellä nojaavat. Jia Tolentinon kirja on oiva ja havainnollinen kertomus ajastamme amerikkalaisuuden silmin. Hänen mukaansa vaihtoehdot ovat vähissä: huijaa jos haluat menestyä, syrjäydy jos haluat pitää kiinni eettisesti kestävistä periaatteista. Näiden välissä on vain ohut linja. Sitä pitkin Jia Tolentino onnistuu tasapainoilemaan taitavasti.
Kylläpä osasit taas asettaa sanat oikein, kirjoitaa hienon kirjan. Tarkan, luontevan, armollisen ja sentimentaalisuudessaan antisentimentaalisen.
Voi Willam! (ap. 2021) kirjassa Elizabeth Strout jatkaa Lucy Bartonin aiemmissa kirjoissa kertomaa Nimeni on Lucy Barton (ap. 2018) ja Kaikki on mahdollista (ap. 2017), tarinaa. Tarina ei etene ajallisesti, vaan syvyyssuunnassa. Lucyn mies David on kuollut ja Lucy palaa tekstissä muistelemaan ja arvioimaan Williamin, edellisen miehensä elämää ja edesottamuksia. Williamin suvusta paljastuu salaisuuksia. Niiden kautta Strout kuvaa hienosti amerikkalaisen unelman, kirjallisuuden, naisen ja miehen suhteen monia puolia hienosti, suoraan ja hienovaraisesti. Hän ei tylytä, mutta ei myöskään kaunistele.
Oivallista.
Mutta kun ajattelin Voi William, enkö muka tarkoittanut myös Voi Lucy?
Enkö tarkoitakin Voi me kaikki, Voi kaikki rakkaat tässä maailmassa. Emmehän me tunne ketään, emme edes itseämme!
Ja se siitä.
David Winklerille elämän hetkistä tulee lahjoja, jotka ovat kuin kohtauksia tarinasta, josta hän ei enää pääse pois. Hydrologina David tutkii lumikiteitä ja niiden muodostumista. Kirjan vertauskuvallisuus kiteiden ja ihmisen elämän välillä on ilmeinen ja suora. David joutuu pohtimaan, onko elämän tapahtumien muodostuminen samalla tavoin "kohtalonomaista", luonnon lakien tai säännönmukaisuuksien määrittämää, kuin lumikiteiden. Tuloksena on kuitenkin, ei ensisijaisesti samakaltaisuutta, vaan erilaisuutta. Jokainen lumikide/elämä on yksilöllinen, mutta samalla ennalta määrätty.
Kirjan filosofinen teema on muunnelma Aristoteleen kiteyttämästä ongelmasta: onko huominen meritaistelu totta jo tänään. David siis pyristelee elämän lumimyrskyssä eikä oikein onnistu ratkaisemaan dilemmaa. Ja tästä seuraa syvästi vastenmielinen piirre koko kirjan ajatusmaailmassa. (Vastenmielisyys" ei tietenkään ole argumentti, että kirjan maailmankuva olisi epätosi). Kirjan juoni kulkee vastustamattomasti kohti lopun suurta sovitusta, kuolemaa, anteeksiantoa, suurta vaikkakin kivuliasta kohtaamista. Ihmiset kohtaavat itsensä, toisensa ja oman tarinansa. David löytää tiensä takaisin kadotettuun perheeseen, kuin eksyksissä leijaillut lumikide. Oih, kuinka amerikkalaista (fundamentalistista) familismia. Perhe ja vain perhe on tärkeää.
Kirja on melko laaja, 426 sivua. Ja kun Davidin tytär Grace tekee tekstissä metakriittisen huomion, lukijana yhdyn siihen. Grace toteaa: Mitä tämä on oikein olevinaan. (...) Jotain saakelin saippuaoopperaa?
Novellit ovat toisistaan erillisiä, mutta osa teemoista ja kirjoitustekniikoistakin toistuu. Kaikissa teksteissä kuulee kirjoittaja oman äänen, tyylin ja tavan kokea maailma. Näin fragmenteista muodostuu väistämättä kuva, joskin pirstaleinen. Arjen tapahtumat saavat kafkamaista piirteitä, kun niihin liittyy loputon kehämäinen ja tuskainen reflektointi tapahtumien merkityksistä itselle ja muille ihmisille.
Davis käyttää taitavasti ja napakasti sitä mitä hän sanoo, mutta jättää paljon tyhjää sen ympärille. Joskus on vain vastaukset, kysymykset jätetään lausumatta vähän samaan tapaan kuin joissain Maria Jotunin teksteissä.
Suomentaja kiinalainen TaoLin edustaa Taon käytännöllistä puolta Te:ta. Hän on opiskellut suomen kielen ja tehnyt pitkän matkan ymmärtääkseen ja kääntääkseen jo aiemmin suomeksi käännetyn teoksen entistä selkeämpään ja teoksen henkeä vastaavaan asuun. Tuloksena on sujuva, mutta samalla myös yksi, TaoLin tulkinta teoksesta. Tao ei ole ikuinen ja olematon on ainainen. Näin astumme mysteerien mysteerin ääreen, kaikkien salaisuuksien ovelle. Juuri tämän askeleen ottaminen on olennaista ja kohtalokasta.
Lähtökohta on aika lähellä Hegelin olemisen ja ei-olemisen vastakohtaisuutta, samuutta ja dialektiikkaa. Tai jos vielä venytetään ja historiallistetaan pääoman, ihmisten väliseksi abstraktis-konkreettiseksi suhteeksi ymmärrettynä, kaikialla läsnäolevuuteen ja näkymättömyyteen, saadaan vertauskohtia sille, mistä Tao Te Chingissä on kysymys. Paikoitellen tekstissä on varsin yksityiskohtaisiakin ohjeita:
Kansaa on vaikea hallita, kun kansalla on liikaa tietoa. Siksi kun hallitaan valtiota tiedolla, valtio kärsii; kun valtiota ei hallita tiedolla, valtio menestyy.
Tämä oppi saattaa päteä nykyiseenkin Kiinaan, mutta on ironiaa tai kriittistä kommentointia suhteessa länsimaisen valistuksen ja demokratian ihanteiden mukaisessa katsannossa. On siis oltava tarkkana, kenen tiedon perään kääntyy. Mutta äskeisen lausuman jälkeen heti onkin viisas ohje: jos haluaa olla kansan edellä, on itse oltava takana.
Tao Te Ching taipuu siis moneen ja siksi teoksen tulkinta onkin sen arvokkainta, kestävintä ja mehevintä antia.
Kun nykyään luovutaan lempeydestä ja ollaan vain rohkeita, luovutaan yksinkertaisuudesta ja ollaan vain laajoja, luovutaan olemisesta takana ja ollaan vain edessä, kuollaan.
Lempeydellä taisteleva voittaa ja sillä puolustautuva kestää.
Dovlatov kursivoi tekstissä uutisia joita on kirjoittanut Tallinnan vuosinaan venäjänkieliselle Sovetskaja Estonian palstoille 1973-1976. Kunkin jutun jälkeen hän kertoo miten juttu oli syntynyt, miten se oli mennyt "pieleen" ja mitä pyyhkeitä tai rangaistuksia seurasi, kun juttu syystä tai toisesta tai aivan syyttäkin ei vastannut sille asetettuja tiukkoja ehtoja. Tarinat ovat uskottavia ja huumori syntyy myös siitä, että vainon ja kiusaamisen kohteeksi joutuvat toimittajat ja valokuvaajat, Dovlatov itse etunenässä, eivät ole mitään kirkasotsaisia vapauden puolesta taistelevia sankareita, vaan juopottelevia ja muutoinkin epämoraalisia veikkoja (ei tovereita), jotka yrittävät selvitä työelämän asettamista haasteita Neuvosto-Virossa.
Dovlatov saa kyllä kiitosta työssäänkin taitavana sanankäyttäjänä, mutta hänen nokkeluutensa tahtoo aina osua valtaapitäviin, tarkoituksella ja aivan luonnostaan, kuin sattumalta. Puolueen moraalinvartijoiden, lehtien linjasta vastuussa olevien ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen astettamiin tiukkoihin raameihin on mahdoton yhdistää totuuteen pyrkivää journalismia olipa sitten kiinnostavasta ihmisestä tai lehmän sankarilypsäjästä. "Luokkanäkökulma" on otettava kaikessa huomioon, esimerkiksi eri valtioiden nimiä ei jutussa saa esittää aakkosjärjestyksessä ja sosialististen maiden sisälläkin on tarkka sosialistinen sanajärjestys.
Karua luettavaa, laatukirjallisuutta. Nevostoliitto kaatui, neuvostososialismi oli ja meni. Putin kuitenkin jatkaa perinnettä: mustan huumorin kirjoittajille riittää tehtävää.
Peltirumpu (1959) on parhaiten tunnettu osa Günter Grassin (1927 - 2015) Danzig-trilogiaa. Toinen osa Kissa ja hiiri kuljettaa kertomusta koulupoikien maailmassa. Kertomuksen keskiössä on erikoinen poika Mahlke, josta sittemmin kuoriutuu sotasankari kertojana toimivan pojan tarinassa. Kertomus rakentuu hienosti, toinen maailmansota, Saksa ja Puola, katolisuus ja poikien kasvu miehiksi kuvataan viittauksin ja vertauksin. Lukijan mielikuvitukselle ja arvauksille jää paljon tilaa.
