Maigret vierailee ...

 

Harry Salmenniemi kirjoitti HS:ssa 7.2. Georges Simenonin Maigret 

-kirjoista niin kiinnostavasti, että ajattelin tarttua niihin. Joskus niitä olin lukenut ja hahmo on tuttu elokuvista ja tv-sarjoista. Kuvittelin, että Porin kirjaston hyllyssä niitä olisi poimittavaksi, mutta eipäs vain. Ne oli kiikutettu varastoon. Kirjastovirkailija kuitenkin haki käsiini pehmytkantisen Maigret kotikylässään.

Mikäs siinä, helpoa luettavaa, mutta ei saanut minua koukkuun. Taitaa olla niin, että Maigret kävi vain kylässä.  Itse kirjailija Simenon on kyllä kiinnostava ja aikoinaan hänen Intiimit muistelmat 1990-luvulla tekivät syvän vaikutuksen - hieno kirja ja sen kertoma tarina on uskomaton varsinkin jos vertaa lähipiirissä osallisina olleiden ihmisten kokemuksiin tai heidän käsityksiinsä siitä, mitä "todella tapahtui".

Simenon, Georges, Maigret kotikylässään. Komisario Maigret´n tutkimuksia. Suom. Osmo Mäkeläinen. Otava, Helsinki 1984. ISBN 951-1-06840-7

Yökoulu

 

Karl Ove Knausgårdin Yökoulu osoittaa jälleen hänen, ärsytykseen asti, taituruutensa kertojana. Kirja leikkaa suoraan perustaan: kuolemaan, kieleen, yksinäisyyteen ja tarinallisuuteen. Siellä missä on kieltä on toivoa ja siksi yötä ja kuolemaa ei voi lopulta kuvata. Yön pimeys häikäisee kirkkaudellaan.

Haastattelusissa Knausgård on kieltänyt tämän kirjan päähenkilön olevan hänen alteregonsa, mutta samalla kaikessa kirjailijuudessaan hän on tuonut myös esiin osmoottisuuden, joka on fiktiivisen ja faktisen välillä. Kirjoitan, siis olen. 

Norjalainen nuorimies lähtee Lontooseen opiskelemaan valokuvausta vuonna 1985. Pihtaroi oman itsensä narsistisisessa alemmuudentunteessa etsiessään tietään valokuvaustaiteen uudistamiseen ja omaan kuuluisuuteensa. Perehtyy Shakespeareen, Marloween ja Faustus-myyttiin, tutkii valokuvan historiaa ja teoriaa, kokeilee etsii, väheksyy ja ihailee. Tulee solmineeksi sopimuksen, joka johtaa kuuluisuuteen ja kuolemaan. Onnistuu taiteilijana, mutta epäonnistuu ihmisenä (mitä tämä sitten tarkoittaakin). 

Knausgårdin tarinointi on yksityiskohtaista ja psykologisesti tarkkaa. Juonenkäänteet ovat jyrkkiä ja yllättäviä, joskus uskottavia joskus uskomattomia ja jopa dramaturgisesti lässahtäviä kuten "tapon" ratkeaminen, vaikkakin se on koko tarinan kannalta keskeinen saranakohta. Yhtä kaikki. Knausgård kirjoittaa sujuvaa ja luettavaa tekstiä, jossa arjen usein inhorealistiset kuvaukset vaihtelevat yksilöpsykologisen vuoristoradan ja taiteen ja estetiikan hienovaraisen arvioinnin sulavassa keitoksessa. Taiteen historian ja nykyisyydenkin nimiä sirotellaan sujuvasti, välillä arvostaen välillä kieli poskessa vähätellen. Milloin nuo arviot menevät tarinan sisään päähenkilön piikkiin, milloin itse kirjan kirjoittajan, voi vain pohtia. [ Knausgård mm. viittaa brittikirjailija Ian McEwaniin, taitavaan, terävään ja tyylikkääseen aikalaiseensa, joka voittaa kyllä monessa suhteessa Knausgårdin, mutta on vailla hänen rosoisuuttaan ja "mauttomuuttaan". Juuri Knausgårdin "mauttomuudet" tekevät hänen tekstistään maukkaan!] 

Yökoulu auttaa kurkistamaan tai yrittämään kurkistusta pimeäelle puolelle. Mutta yöllä on pimeää ja siksi sen pimeydessä näkyy vain heijastuksia ja jälkikuvia omasta mielestämme. Yritämme kertoa tarinaa, mutta emme aina jaksa uskoa siihen. Kello on lyövä.

Knausgård, Karl Ove, Yökoulu. Suom. Jonna Joskitt-Pöyry. Like, Helsinki 2026. ISBN 978-951-1-48432-5

Epäkelpo ihmiseksi

 

Selkeä ja suorasanainen kuvaus sekavasta ja itsetuhoisasta mielen toiminnasta. Osamu Dazain Epäkelpo ihmiseksi -teosta pidetään klassikkona vieraantuneisuuden kuvauksista. Se ilmestyi alunperin japaniksi 1948 ja suomeksikin 1969 Aapo Junkolan englannista kääntämänä. Nyt Saku-Petteri Urpo on kääntänyt sen suoraan japanista. 

Kirjan teemat ovat yleisinhimillisiä, kultuuriympäristö länsimaisen kirjallisuuden läpitunkema ja yhteiskunnallinen todellisuus Japanin sodanjälkeistä masennusta. Päähenkilö Yōzō Õba on kirjallisesti, kuvallisilta taidoiltaan ja sosiaalisesti lahjakas, mutta hän tuintee jo lapsesta pitäen olevansa vieras tässä maailmassa ja esittävänsä kilttiä ja kunnollista. Miellyttämisen halu on voimakas ja vaikka hän näillä avuillaan saa suosiota, etenkin naisten keskuudessa, niin hän ei koe menestyvänsä. Renttu, joka tietää rakastuneen naisen näkevän hänet väärin ja kokee syyllisyyttä. Huijarisyndrooma ja heikko itsetunto. Viina, morfiini ja pettäminen ovat syöksykierre kohti itsemurhaa.

Sisällöltään synkkää luettavaa, mutta ei synkistelyä tai kurjuudessa piehtarointia. Kirjallisesti kirkasta. Koherentti ja intensiivinen kuvaus ihmisestä, jonka elämä tuntuu olevan vailla toivoa. Mutta toivo on meille annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole.

Dazai, Osamu, Epäkelpo ihmiseksi. Suom. Saku-Petteri Urpo. Sammakko, Turku 2025. ISBN 978-052-483-461-2

Olipa kerran...

 

Sanat ovat tekoja ja kirjailijan teot ovat sanoja. Ali Smithin Oli kerran kello nolla -kirja onnistuu tarinallisuudessa ärsyttävyyteen asti. Lukijana välillä ällistyy sanojen asettelun taituruutta, välillä pitkästyy sanoilla leikittelyyn ja jorinana tulvivaan tekstiin, välillä putoaa juonesta, kunnes huomaa, että tarinan kertoja on dementikko, joka tipahtelee sanoisssaan ja ajassaan eri aikatasoille, kompastelee logiikassa. Välillä saa myös nauraa sanaleikeille ja puujalkavitseille. Voi vain arvailla minkälainen alkuperäinen englanninkielinen teksti on voinut olla: ... mitä Darth Vader sanoi optikolle? ... En näe Lukea, ... Teksti on haastava, mutta myös antoisa kääntäjälle, Kristiina Drews on tehnyt hienoa työtä.

Kirjan ilotulitukseen vertautuva sanallinen tykitys tapahtuu Greenwichissä; suomenkielisen nimensä teos on saanut Shepherdin 24-tuntijaotuksen kellosta, joka nollautuu 24-tunnin välein. Smithin kirjan aikarakenteen purkaminen vaatii lukijalta paljon, enkä edes yrittänyt ryhtyä siihen. Tekstistä joko nauttii sellaisenaan tai sitten tyytyy helpompiin kirjoihin. Mielessä kyllä kävi, kuten aiemminkin Smithin tekstin kanssa, luopuminen. Smith vaatii paljon, mutta toisaalta, jos kirjan kertojat putoavat aina välillä tarinasta, miksei lukijakin voi sallia sitä itselleen. Hengästyttävä ja mieltä kuohuttava lukukokemus opettaa: teksti luo maailmaa, määrittää lukijan mieltä ja samalla valpastuttaa. Tekstiin ei kannata luottaa. Fiktiivisessä tekstissä tämä on lähtökohta, lukija antautuu "huijattavaksi". Mutta mitä se on niin sanotussa fakta-tekstissä. Fakta on, että kaikki teksti on fiktiivistä, se luo oman maailmansa, mutta samalla teksti ei voi tietää, kuka lukee, missä lukee ja miten lukija tulkitsee tekstin. Kello käy, teksti kulkee silmän alla, räjähdysherkkä tilanne. Fakta näyttää faktalta.

Shepherd Gate Clock (1852), Greenwich, Lontoo 2023 n. kello 12:55 GMT

Ali Smithin Oli kerran kello nolla -teoksen viimeinen luku Se on jo itsessään niin hieno kirjallinen timantti, että se kannattaa lukea vaikka erikseen ja uudelleenkin. Tiheä teksti on kuin tykkiin ladattu tiivis ruutipanos tai ilotulitusraketti, joka mielen taivaalla kirjoo monin värein ja kuvioin.

Kirjan lukeminen vertautuu myös vapaaseen kuljeskeluun metsässä tai kaupungissa. Aina välillä voi olla eksyksissä, ihailla tuntematona maisemaa tai kadunkulmaa. Jos antautuu tien vietäväksi, hetken päästä avautuu tai saattaa avautua uusi, ehkä myös (tuttu?) polku tai tienviitta, joka osoittaa suuntaa. Tarkan kartan lukijan maailmassa kello ei kulje, se näykyy nollana ja paikka vaikuttaa vieraalta ja oudolta, epätilalta. Vapaa kulkija ei tiedä matkan päätä ja alkua, hän tuntee olevansa juuri siinä, missä on, kotonaan mahdollisuuksien maailmassa. Tarina alkaa uudestaan, kello on nolla, paikka on tämä.

Smith, Ali, Oli kerran kello nolla. Ap. There but for the ( 2011).  Suom. Kristiina Drews, Otava, Helsinki 2013. ISBN 978-951-1-26485-9

Satunnainen

Ali Smith asettelee sanansa tarkkaan ja huolella. Ei satunnaisesti. En tiedä, miten hän kirjoittaa, mutta voin kuvitella, että ensin on täysi, perinteinen tarina, sitten hän poistaa tekstistä osan, sekoittaa jaksot ja muuntelee hahmojen toimintatapoja ja näkökulmia. Tuloksena on sanojen, lauseiden ja tarinoiden kaleidoskooppi. Lukiessa tuntuu, kuin katsoisi jatkuvasti muuttuvaan kauniiseen kuvioon, ajatus pyörii ja yrittää hahmottaa missä mennään. Nuorallatanssia ymmärryksen vaijerilla käsittämättömyyden kuilun yllä. Ja kuitenkin kauniilla tavalla tarina pysyy koossa, kiehtoo ja kannattelee, mutta ei ilman kulkijaa, lukijaa. Kompleksinen, koherentti, intensiivinen. Ymmärryksen sanaristikko, vihjeitä tarinan tai tarinoiden rakentamiseen.

Ali Smith onnistuu Satunnainen teoksessa pitämään pihdeissään, varovasti, mutta kuitenkin kevyttä otetta voimakkaammin. Tavalliseen (?) ydinperheeseen saapuu yllättäen vieras. Nuorehko nainen, Amber,viettelee talon teini-ikäisen pojan, saa perheen isän rakastumaan itseensä, ihastuttaa 12-vuotiaan tyttären ja viehättää erikoisilla tavoillaan myös perheen äitiä. Ja samalla petoksen ilmapiiri on viritettynä tarinan ylle, alle ja keskelle. Aviomies pettää vaimoaa, hyväksikäyttää työssä asemaansa, tytär on "patologinen" tarkkailija, hänen veljensä julma, ymmärtämätön koulukiusaaja ja lopilta vaimo haluaa paeta maailman ääriin ja pohtii vaihtoehtoisia elämänpolkluja, joita olisi voinut kulkea. vai olisiko?

Smithin kieppuva kielenkäyttö, sanaleikit ja väännökset kutsuvat katsomaan, minkälainen teksti on alkuperäiskielellä englanniksi. Niin tai näin, Kristiina Drewsin suomennos on uskomattoman hieno. Teksti soljuu suhteellisen tavanomaisesta proosasta runoon. Itse tarina on kuin kulttuurin, kirjojen ja elokuvien tulessa palavasta teatterista nousevaa savua, unen ja unelman kaltaista, painajaista, seittiä. Välillä silmiä kirvelee, mutta hetken päästä tuntee kuitenkin katsovansa hevosten kirmaa viheriäisellä niityllä. Sinne Ali Smith vie ja virvoittaa mielen.

Smith, Ali, Satunnainen, Suom. Kristiina Drews. Otava, Helsinki 2006. ISBN 951-1-20269-3

Gliff

Parhaissa kirjoissa on usein haasteensa. Ali Smithin Gliff oli mennä ohi, säikähdin alussa, en päässyt tarinaan sisään, en ymmärtänyt mistä on kyse. Ymmärsin kyllä tarinan aukollisuuden, kertojan epämääräisyyden ja häilyvyyden, tulevaisuusdystopian palaneiden talojen, villeinä vaeltavien hevosten, yhteiskunnan ulkopuolella olevien, verifioimattomien ihmisten hylätyksi tulemisen tuskan ja selvitymiskamppailun toivottomuuden. Vasta kun palasin takaisin tekstin alkuun ja aloitin uudestaan, oivalsin Ali Smithin tekstin loistokkuuden. Ja päästyäni loppuun tuntui, että on syytä aloittaa uudelleen alusta. Vastaava tunne on ollut kauan sitten Kafkan, Musilin tai Faulknerin tekstien äärellä.

Ali Smith haastaa asetelmamaalauksen, paikallaanolon, still life -mentaliteetin: ihmiset liikkuvat ja hengittävät, mutta ovat silti kuin esineitä jostain vanhoista maalauksista, missä on karttapalloja ja pääkalloja ja hedelmiä ja luuttuja,... Näin kuvataan ihmisiä taidehotellissa. Sieltä on syytä paeta ja nopeasti.

Smith kirjoittaa kaunista kieltä, tutkii sanojen sävyjä ja maailman savuja. Hän kuvaa aikamme edistystä, jossa vanhoihin valtarakenteisiin ja kontorilliyhteiskuntaan kytkeytyy digitaalinen tekniikka. Valvonta, rekisterit, poikkeamien etsintä ja eristäminen. Eivät vain valtiot käy toisiaan vastaan, vaan hallinto kolonisoi yksilön. Yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuus on olematon. Ihmiset luokitellaan. Osa marginalisoituu tai marginalisoiodaan. Tiedostavalle ihmiselle jää vaihtoehdoksi vain pyrkimys syrjäytyä ja irrottaa itsensä koneistosta, hävittää rekisteritietonsa ja elää laittomana, varjoissa, paossa. Paperittomuudesta  tulee tavoite, vapautumisen ehto. Vapautta se ei tuo, rajat piirtyvät ja piirretään ympärille. Laidun käy ahtaaksi. Sanat ja kieli muuttuu petoksen välineeksi. Jos tunnustat, olet syyllinen, jos et, valehtelet.

Vaihtoehtoina on Siperian kylmyys tai helvetin kuumuus - keskimääräisyys näiden välillä poistuu.

Smithin kirjan alussa on lainaus italialaiselta filosofi Giorgio Agambelta:

Kenen talo on tulessa? Omassa maassasiko, vai Euroopassa, vai koko maailmassa? Kenties talot ja kaupungit ovat jo palaneet poroksi - kuka tietää kuinka kauan sitten? - yhtenä valtavana roihuna, jota emme olleet näkevinämme. Joistakin on jäljellä vain palanen runkoa, kappale maalauksen koristamaa seinää, kattoparru, nimiä, niin paljon liekkien nielemiä nimiä. Ja silti me päällystämme ne huolellisesti valkoisella rappauksella ja väärillä sanoilla, jotta ne näyttäisivät ehjiltä. Me asumme maan tasalle palaneissa taloissa ja kaupungeissa, ikään kuin ne olisivat yhä pystyssä; ihmiset ovat asuvinaan niissä ja kulkevat katuja naamiot kasvoillaan näiden raunioiden keskellä, ikään kuin ne olisivat menneiltä ajoilta tuttuja seutuja. Ja nyt liekin muoto ja luonne on muuttunut; siitä on tullut digitaalinen, näkymätön ja kylmä - juuri siitä syystä se on entistä lähempänä, se ympäröi ja kietoo meidät otteeseensa joka hetki.

Vielä on syytä kuitenkin iloita - Ali Smithin ja Giorgio Agamben näyt ja tekstit ovat välähdyksiä pimeydessä. Ne valaisevat mielen hetkellisesti ja jättävät kirkkaan jälkikuvan, jota ei onneksi voi poistaa enteriä painamalla.

Smith, Ali, Gliff. Suom. Kristiina Drews. Kosmos, Helsinki 2025. ISBN 978-952-352-354-8

Kaksi Annaa

Sattumalta lähestyin kahta Annaa, Kontulaa ja Härköstä. Kumpaakaan en ole tavannut ja tämän kirjallisen tuttavuuden jälkeen olisin melko hauras heitä kohtamaan, molemmat vahvoja, mutta saman aikaisesti haavoitettuja ja haavoittuvia.

Jälkimmäinen Anna tunnetaan kyllä Anna-Leenana, mutta Anna kuitenkin. Kontula, poliitikko, kirjailija ja tutkija, on syntynyt 1977 ja Härkönen, kirjailija, näyttelijä ja julkisuuden henkilö, vuonna 1965.

Molemmat kirjat ovat elämäkertoja tai kuvauksia heidän elämänsä kulusta kirjan toimittajan kokoamana, suodattamana ja tiivistämänä. Maria Petterson on haastatellut Kontulaa ja Katja Kallio Härköstä.

Molemmat ovat onnistuneet kirjoissan varsin hyvin. Kirjat tuovat kohteensa lähelle lukijaa selkeästi ja elävästi kerrottuna, niin lähelle, että huomioni kiinnittyy enemmän kohteisiin kuin tekstiin, ehkä se juuri osoittaa, että tekijät ovat onnistuneet. 

Annoilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat ihmisiä, jotka pyrkivät monin keinon vaikuttamaan ympäristöönsä, muihin ihmisiin niin lähellä kuin vähän kauempanakin. Molemmat ovat ongelmia ja haasteita itselleen ja muille. Ja molemmmat ovat naisia, jotka kohtaavt itsensä usein juuri naisina, niin hyvässä kuin pahassa. Leipää ja ruusuja on tarjolla naiseuden kautta, olipa nainen Härkösen herkähkö Taskupainos tai Kontula, raskaan luokan tutkija, aktivisti tai politiikko. Ja heidän itse tarjomansa leipä on usein karvasta, ruusuissa piilee piikki.

Molempien kirjojen lukeminen teki kuitenkin jollain tavoin surullisen olon. Ovatko Annat surullisen hahmon ritarittaria, taistelevat itse luomiaan tuulimyllyjä vastaan, vai pikemminkin paljasrintaisia taistelijoita liehtuttamassa vapauden lippua kuin Delacroixin tunnetussa maalauksessa? Siinä missä Kontula tuntuu jo väsyneen taisteluun, Härkönen on huomannut tulleensa paljolti hyväksikäytetyksi, aina murtumapisteeseen saakka. Katsojat, niin miehet kuin naiset, näkevät rintoja, seksiä, naiseutta, alastomuutta ja naista, eivät ihmistä, vapauttajaa, totuudenkertojaa, näkijää ja tekijää.

Anna Kontula on omaperäinen ja itsenäinen poliittinen toimija. Provokatorisesti hän on määritellyt itsensä kommunistiksi, vaikka, ainakin nykyisellään, jonkinlainen anarkisti lienee osuvampi lokerointi, jos lokerointi on lainkaan tarpeen. Hän on väsymättä, mutta kylläkin väsyen, ajanut työläisten sekä erilaisten vähemmistöjen ja sorrettujen asiaa, ja onnistunut työssään varsin hyvin. Julkisuuskuva on kuitenkin sellainen, että hän saavuttaa kyllä laajahkot joukot, mutta ei välttämättä tavoita valtavirrasta poikkeavilla ajatuksillaan ja teoillaan edes niitä, joiden asialla on. Lähiympäristölleen hän on aivan ilmeisen raskas totuuden torvi, kuten A-L. Härkönenkin.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti 17-vuotiaana esikoiskirjainsa Häräntappoase, sen ilmestymisen myötä vuonna 1984 hänestä tuli kestojulkkis kertaheitolla. Useat elokuvaroolit lisäsivät tunnettuutta ja Jouko Turkan runnoman nuoren teatterikoululaisen siirtyminen Helsingistä Tampereelle oli sekin paljon julkisuudessa.  Hämmästyin Häräntappoaseen ilmestymisvuotta, olin tuolloin jo 30-vuotias ja olisin ajoittanut teoksen paljon aikaisemmaksi, omaan nuoruuteen liittyväksi. Taskupainoksen myötä huomasin myös, että lopultakin olen lukenut aika vähän Härkösen kirjoja. Ne joita olen lukenut ovat kyllä olleet hyviä, mutta silti en ole seurannut kirjojen ilmestymistä tai palannut niiden pariin. Taskupainoksessa on human interest -puolen lisäksi erityisen kiinnostavaa se, miten Härkönen kuvaa kirjoittamista työnä, jonka vain kirjailija itse voi tehdä.

Molemmat Annat ovat kirjansa ansainneet. He ovat selvinneet omien demoniensa ja kanssaihmistensä kanssa enemmän tai vähemmän hyvin. Kirjojen kautta he esittäytyvät ihmisinä, eivät ihanteina tai kiiltokuvina. Ihmisinä joiden olemassaolo on lopulta ilo, mutta joita ei ehkä sittenkään tämän paremmin tai läheisemmin haluaisikaan tuntea. Toivottavasti saamme nauttia heidän tuotoksistaan vielä pitkään.

Kivisydän

Abdulrazak Gurnahin Kivisydän on sujuvasti kerrottu kasvutarina - niin yksilön kuin globaalin maailmanmuutoksen näkökulmasta. Postkolonialistinen kirjallisuus ponnistaa muutoksesta, jossa aiempien siirtomaiden asukkaista osa joutuu tai pääsee lähtemaan omilta synnyinseuduiltaan läntisen maailman metropoleihin työhön ja opintoihin. Gurnahin kirjan päähenkilö, Sansibarista lähtöisin oleva, tuleva kirjailija, kasvaa polvihousupojasta vastoinkäymisten, muiden ja oman itsen vähättelyn jälkeen menestyväksi kirjailijaksi. Lontooseen siirryttyään on aluksi on opeteltava käyttämään veistä ja haarukkaa, sittemmin on opiskeltava Shakespearin kieli ja lopuksi on vielä kirjoitettava se uusiksi omista lähtökohdista. Shakespeare on "rakkaudesta julma", mutta postkolonialistisessa kirjallisuus vielä julmempaa: sankaritarta ei pelasta mikään, mutta tarina synnyttää kyllä kirjallisen sankarin. Hän tekee parhaansa pelastaaksen sen mikä on pelastettavissa - antaa sorrettuille äänensä.

Gurnah kertoo tarinansa kronologisesti, mutta siten, että tapahtumien alku kerrotaan lopussa takaumina. Sujuvan kerronnan ja juonen käänteiden "faktuaalinen" ja kirjallinen tausta selviää lopussa. Ehkä juuri tässä, kirjallisuushistoriallisessa jatkumossa, jossa niin kutsuttuun länsimaiseen romaanitaiteen perinteeseen upotetaan nykyisyyden uudet elementit "uudesta" näkökulmasta, oli vuoden 2021 Nobel-palkinnon perusteet. Gurnah on oppinut pöytätavoille, uutta genreä hän ei ainakaan tällä kirjalla luo, mutta antaa kyllä pohtimisen aihetta. Onko länsimaisen taiteen perinne, josta olemme niin ylpeitä, todella niin vahva, että sen muoto kestää sisällön assimiloimisen ilman rakenteen vallankumousta?

Gurnah, Abdulrazak, Kivisydän. Suom. Einari Aaltonen. Tammi, Helsinki 2024.  ISBN 978-952-044-641-3

Aivan viime hetkellä

Aivan viime hetkellä on Claire Keeganin oiva taidonnäyte pienimuotoisista tarinoista, joissa elämän karut muutokset kääntävät haaveen onnellisen elämän mahdollisuudesta äkillisesti tragediaksi. Tai voihan sen tulkita niinkin, että ilman käännettä kärsimys ja tuska olisi ollut sama, mutta kesto vain toisenlainen ja pidempi. Elämän polkua kompastellaan vain kerran.

Kolmessa novellissa käy juuri näin. Häät peruuntuvat viimetipassa, hieno luova jakso epäonnistuu, ihana rakastaja onkin jotain muuta kuin miltä näyttää. Keeganin tarinat kertovat naisista, jotka kokevat miesten vievän heiltä kaiken, ja miehistä, jotka eivät tavoita naisista heidän ihmisyyttään.

Sanataidetta parhaimmillaan.

Keegan, Claire, Aivan viime hetkellä. Suom. Kristiina Rikman. Tammi, Helsinki 2025. ISBN 978-952-04-7309-9

Kulkue

Tunsimme olomme yhtä aikaa alttiiksi ja vangituksi rakenteessamme ja sepittämässämme tarinassa.

Rachel Cuskin Kulkue ei oikeastaan ole romaani. Tai sitä on vaikea lukea romaanina, teoksena, joka alkaa jostain, jossa on keskikohta ja loppu. Eikä edes niin, että ne eivät ole tässä järjestyksessä kuten Jean-Luc Godard aikoinaan luonnehti elokuviaan: Tarinalla tulisi olla alku, keskikohta ja loppu – mutta ei välttämättä tässä järjestyksessä.

Kirjan neljästä kappaleesta alkaa etsiä juonta ja tarinaa, välillä epäilee, että on tipahtanut kesken kaiken, palaa taaksepäin, etsii taiteilija G:n tarinaa, yrittää suhteuttaa sitä kertojaan tai kertojiin. Välillä taas jo luovutaa ja tyytyy siihen, että tekstissä on oivaltavia kohtia taiteesta (kuvataiteesta ja kirjallisuudesta), elämästä, kuolemasta, syyllisyydestä, valheesta, totuuden etsimisestä, vanhemmuudesta, rehellisyydestä.

Kuvat ovat väärin päin, niitä on vaikea hahmottaa. Kääntämällä kuvaa eri asentoihin, komposition luonne tulee kyllä paremmin esiin. Teksti on esseemäisen tiivistä, yksittäiset lauseet tiheitä, niiden painon alle luhistuu. Teksti ei hengitä, se muuttuu tukahduttavaksi. Mieleen nousee oman elämän kipukohdat, niihinkö tässä pitäisi palata? Ja olivatko nuo kohdat, jolloin tunsimme elävämme väkevästi, todella niitä hetkiä jolloin elimme omaa elämäämme, ja kaikki muu aika, rauhallinen, välillä pitkästyttävä, onkin varsinaisesti sitä aikaa, jota me emme elä, vaan meissä eletään, missä emme kerro tarinaamme, vaan meissä kerrotaan, tai aikaa jossa me emme puhu, vaan meissä puhutaan? 

Kohti kuolemaa ja spesifisti kohti äidin kuolemaa edetään. Kertoja päätyy kuolinvuoteen ääreen. Mutta kuolema ei tuokaan vapatusta kuolevalle, eikä vanhempansa hyväksyntää etsivälle lapselle, tyttärelle. Äiti ja hänen torjutut traumansa jatkavat elämäänsä lapsessa, hänen tarinassaan, hänen elämässään. Hän ei vain kerro tarinaa, hänessä kerrotaan ja elää tarinaa, jolla on perustansa rakenteessa.

Kun Cusk vielä lisää ja nimeää rakenteen kapitalismiksi, pääsemme ytimeen:

On olemassa epäilys, että kapitalismin tuotteiden ei ole tarkoitus kestää. Äitimme elinaika oli kapitalismin elinaika. Oliko hän itse tuote?

Ja miten äitimme, tai kukaan meistä, voisi kertoa tarinansa:

Miten hän olisi voinut kertoa kuolemansa tarinan?

Rachel Cusk onnistuu nivomaan raskaan ketjun, jonka renkaina on rakenne ja yksilöllinen luomistyö, individualistinen oman autenttisen minän etsiminen ja sen havaitseminen, että olemme tämän länsimaisen kulttuurin kasvatteja, kapitalistisen rakenteen tuotteita ja kuluttajia, sen kriitikoita ja rakentajia. Olemme syvälle mereen upotetussa sukelluskellossa, josta pyrimme pois, mutta samalla tiedämme selviytyvämme sen ulkopuolella vain häivähdyksen verran. 

Cusk, Rachel, Kulkue. Ap. Parade. Suom. Kaisa Kattelus. S&S, Helsinki 2025. ISBN 978-951-52-6313-1

Toinen paikka

 

Fyysisesti ei ole olemassa toista paikkaa, toista aikaa. Olemme faktisuuden häkissä. Minkälainen tuo häkki on? Rachel Cusk kietoo tarinaansa, pohtimaan voiko todellisuudesta, erityisesti ihmisten välisistä suhteista ja itse ihmisistä saada selville totuuden? 

Toinen paikka kirjan kertoja, jo varttuneessa iässä oleva nainen, kirjailija M., päätyy tilityksessään siihen, että totuus on rajan tuolla puolen, siellä, mihin ei ole pääsyä. Sinne ei pääse edes taiteen keinoin, eikä rakkauden kaikkivoipaisuuskaan auta. Kurkottamme siihen, petymme. Se tekee meistä raajarikkoja, johtaa kuolemaan. Ja silti kurkotamme.

Miesten vallankäyttö on yksi Cuskin teemoista, jälleen. Tämä asetelmallisuus on jo hieman häiritsevää. Binäärinen mies-nais -sterotypian pyöritys alkaa jo toimia tavoitettaan vastaan. Eikö se mikä yhdistää miehiä ja naisia ole kuitenkin enemmän, kuin se mikä erottaa? Ajattelun ja taiteen kentillä otetaan erilaisia positioita, mutta sellaista tuomaria ei ole, jonka oikeuksiin kuuluu kentältä ulos heittäminen. Joskus voi lähteä karkuun, kuten kirjan Tony, M.:n mies,  tiukan paikan tullen tekee. Hän ei kisaa taiteen kentällä, vaan elää "todellisessa maailmassa". Mutta hän palaa takaisin.

Rachel Cusk on erittäin taitava kertoja. Kirjan tunnelma on samean usvainen, kiehtova. Maisema on kaunis kuin marskimaa, jossa tarina elää. Inspiraation tähän teokseensa Cusk sai kirjasta Lorenzo in Taos. Siinä taidemesenaatti Mable Dodge Luhan kertoo D.H. Lawrencen jännitteisestä vierailusta Luhanin residenssiin. Cuskin kirjan kertoja M. asuu miehensä ja tyttärensä kanssa marskimaalla. He ovat kunnostaneet käyttöönsä kaksi lähekkäin olevaa taloa. Toisessa paikassa on aikaisemmin asunut tytär. Nyt M. on muuttanut sen vierastaloksi. Sinne, taiteilijaresidenssiin, hän kutsuu kuuluisan taiteilja L.:n, miehen, jonka maalaukset olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen.

M. pohtii vapauden kokemusta. Kirjat ja sanat eivät sitä hänelle anna. Ne kulkevat tietoisuuden läpi toisin kuin maalaukset. Erityisesti maisemamaalaukset ja itse maisemat antavat kokemuksen vapaudesta, tilasta, jota ei ole arvosteltu tai arvotettu. Kokemuksen jostakin, jota ei voi täsmälleen määrittää. Tiedämme, että se vaikuttaa ja vie mukaansa jonnekin, mutta emme tiedä minne. Vapauteenko?

Cusk, Rachel, Toinen paikka. Suom. Kaisa Kattelus. Kustantamo S&S, Helsinki 2021. ISBN 978-951-52-5474-0

Normaaleiksi kasvaminen?

 

Jokseenkin ristiriitainen lukukokemus. Vetävästi, sujuvasti ja psykologisen taitavasti kerrottu tarina kahdesta nuoresta, Mariannesta ja Connellista, heidän ystävyydestään, seksuaalisuudestaan ja kipuilustaan taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden rankingkisailussa. 

Välillä tuntui, että lukee (kevyehköä?) nuorisoromaania, välillä taas koki samaistumisen ailahduksia omiin ihmissuhdekiemuroihin ja toisinaan aisti, että Rooney tavoittaa psykologisella ankaruudellaan olennaisia seikkoja ihmisen kiinnittymisestä itseensä, toisiin ihmisiin, yhteisöönsä ja koko taloudellis-sosiaaliseen verkostoon. 

Hämmentävää on, että vaikka tarina kiinnittyy vahvasti taloudelliseen ja sosiaaliseen eriarvoisuuteen, niin tapahtumapaikat, läntisen Irlannin maaseutu, Dublin ja Trinity Collagen yliopistomaailma jää kuitenkin ohueksi ja luonnosmaiseksi suhteessa henkilökuvauksen väkevyyteen. 

Rooneyn vastaanotto on ollut ilmeisen kaksijakoinen juuri siksi, että hän liukuu läpi genrerajojen. Hänen kirjansa ovat tiettävästi samojen teemojen toistoa. Normaaleja ihmisiä on riittävän kiinnostava, jotta on, ehkä, vielä luettava häneltä lisää.

Rooney, Sally, Normaaleja ihmisiä. Suom. Kaijamari Sivill. Otava, Helsinki 2020. ISBN 978-951-1-35699-8

Rakas Michele

Natalia Ginzburgin Rakas Michele on sujuva perhedraama, jossa on poliittinen taustavire. Michele on paennut poliittisista syistä Italiasta Lontooseen 1970-luvun alkuvuosina. Lopulta fasistit tappavat hänet mielenosoituksessa Bruggessa. Ginzburg rakentaa polyfonisen esityksen kirjeromaanin keinoin. Äiti, sisar, entinen tyttöystävä ja muut ystävät yrittävät selvittää Michelen taakseen jättämiä sotkuja ja pitää yhteyttä häneen kirjeitse. Perheen rikkonaisuuden taustalla on Euroopan hajanaisuus ja köyhyys, ihmisten ennakkoluuloisuus ja neuvottomuus keinoista, joilla elämää voisi rakentaa paremmaksi. 

Oivallinen teos. Se täydentää kuvaa Ginzburgista teräväkynäisenä kirjoittajana. Hänellä on silmää ja sydäntä niin elämän pienille kuin laajemillekin kysymyksille. Aiemmin Aulan kustantama Kieli jota puhuimme oli myös hyvä teos.

Ginzburg, Natalia,  Rakas Michele. Suom. Elina Melander. Aula, Helsinki 2024. ISBN 978-952-364-509-7.

Marssiaskeleet isältä pojalle

 

Joseph Rothin Radetzky-marssi (ap.1932) on oivallinen, vanhanaikaisen hyvä kirja. Tarina kerrotaan satiirisen maalailevasti, ehyesti, mutta riittävän monimuotoisesti, jotta intensiteetti säilyy. Päähenkilöinä on Trottan suvun kolme sukupolvea ja heidän kauttaan Itävalta-Unkarin keisarikunnan vaiheet. Solferinon taistelun (1859) sotasankari, sloveeni ja keisarin hengen sotatantereella pelastanut suvun kantaisä, sittemmin aateloitu Joseph Trotta von Sipolje, määrittää perinteen kautta poikansa ja pojanpoikansa elämää. Heidän "kohtalonsa" sitoutuu kuristavin sitein Itävalta-Unkarin keisarivallan nousuun ja tuhoon. Isoisä Trottan aatelisarvon myötä hänen pojalleen aukeaa tie korkeaan piiriprefektin virkaan ja tämän pojalle taas sotilasura nyt jo mailleen painuvassa keisarikunnassa. 

Tapakulttuuri ja kunniakoodi ovat ankarat. Pikkutarkkojen muotoseikkojen rakosissa juopotteleva elämä, uhkapelien tuoma jännitys ja velkaisuus, irstailu ja moraalinen rappio hajottaa niin valtakunnan kuin ihmisetkin. Kruununprinssi Frans Ferdinandin murha Sarajevon laukauksissa (1914) murtaa lopulta murtumattomana pidetyn uskon keisariin ja keisarikuntaan. Kaksoismonarkia hapertuu keisarin muistin tavoin. Lopulta Trottan sankarisuku saa päätöksen vähemmän sankarillisesti. Aikakausi, sen tavat ja tavoitteet päättyvät, monikansallinen yhdistymisprojekti epäonnistuu. Eurooppa järjestäytyy uudelleen I maailmansodan myötä.

Roth kuvaa oivallisesti sotilaiden maailmankuvaa. Asiat tehdään ohjesäännön mukaan. Mikäli asiaa ei kykene ratkaisemaan ohjesääntöihin vedoten, kysytään esimieheltä. Ja kaikkein korkeimpana on keisari. Maailma kuitenkin muuttuu. Sotasankarin pojanpoika kysyy isältään lupaa luopua sotilasurasta. Isä kauhistuu. Pitkällisen pohdinnan ja etsinnän jälkeen, hän päätyy antamaan pojalleen luvan tehdä siten kuin tämä itse tahtoo.

Tohtori Skowronnek, piiriprefekti Trottan ystävä on hänen neuvonantajansa: "Minun nähdäkseni näin on oikein!" sanoi tohtori Skowronnek. (...) "Kukaan ei saa kantaa vastuuta toisen ihmisen puolesta."

"Minun isäni kantoi sitä minun puolestani", sanoi piiriprefekti, "isoisäni isäni puolesta."

"Siihen aikaan kaikki oli toisin", vastasi Skowronnek. "Tänään ei itse keisarikaan kanna vastuuta omasta monarkiastaan. Niin, minusta näyttää, ettei edes Jumala halua enää kantaa vastuuta maailman menosta. 

(...)  ...meidän ei pidä asettua poikkiteloin, vaan antaa jokaisen kulkea omaa tietään! (Mt. 270-271) 

Radetzky-marssi on vuosia ollut mielessäni lukulistalla. Nyt kun vihdoin siihen tartuin, se ei ollut pettymys, päinvastoin. Oudolla tavalla se antaa uskoa siihen, että maailma muuttuu, eikä aina vain huonommaksi. Vapausasteet ovat kasvaneet, perhe ja perinne eivät määritä uusien sukupolvien elämää raudanlujasti, omille valinnoille löytyy tilaa. Trottan suku ei vielä kuullut ja ymmärtänyt Nietzschen kuuluttamaa Jumala on kuollut -ajatusta ja pyrkimys yhteiskunnan vapauttamisesta kapitalismin kahleista oli heille vieras. Myös ajatus siitä, että ihminen voi valita itsensä olisi heidän korvissaan kuulostanut ei vain käsittämättömältä, vaan silkalta hulluudelta, vaikka edellä kirjan henkilö tohtori Skowronnek siihen suuntaan jo viittoilikin. Kirjan luettuuaan on entistä vaikeampi ymmärtää, miksi jotkut ihmiset haluaisivat Radetzky-marssin, siis kirjalle nimensä antaneen Straussin sävelmän, kaikuvan ja järjestävän ihmiset riveihin ja jonoihin sotimaan, jotkut menneisyyden jotkut valoisan tulevaisuuden puolesta. Tulevaisuuden pelko on vaarallinen ase, sota sen kauhistuttava seuraus. 

Roth, Joseph, Radetzky-marssi. Suom. Aaro Poromies. Tammi, Helsinki 1968 

Kypsää kauraa

 

Mutta eihän kirjallisuus toisaalta ole kuin ohjattua uneksimista. 

(Jorge Luis Borges, Brodien raportti, 1970, suom. Anu Partanen)

Miten päästä ulos itse aiheuttamastamme alaikäisyyden tilasta? Immanuel Kantin kirjoitukseen Vastaus kysymykseen; Mitä on valistus? vuodelta 1784 on tarpeen palata aina uudelleen? Minkälaisessa ajassa elän, kuka olen ja mitä minun pitäisi tehdä, jotta voisin "valistua" ja päästä pois piemeydestä. Vai onko tuo ajatus "valistuksesta" sittenkin vain "idealistinen" uni, illuusio, josta itsestään pitäisi herätä? Tai vielä pahempaa. Jo Matteuksen Evankeliumissa 6:23 synkistellään oivallisesti: Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!

Saksalaissyntyinen ja nyttemmin Kanadassa vaikuttava Wolfram Eilenberger on saattanut teoksellaan Nykyisyyden haamuja trilogiansa ainakin tällä erää päätökseen. Aiemmissa teoksissa Eilenberger tarkasteli vuosisadan alun filosofeja ( ks. Taikurien aika) ja toisessa osassa synkkiä vuosia 1933-1943 ( ks. Vapauden tuli). Nyt hän nostaa esille II maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet aina vuoteen 1984 saakka. 

Filosofian supersankarit ja vastarinnan kiisket Theodor Wiesegrund Adorno, Paul Feyerabend, Michel Foucalt ja Susan Sontag valaistaan niin sisältä kuin ulkoa - ihmisinä, filosofeina, aikansa tulkkeina ja julkkiksina. He ovat kukin tavallaan  II maailmansodan jälkeisen filosofisen valtavirtauksen - analyyttisen filosofian - kriitikoita ja haudankaivajia. He ovat kapinallisia, mutta myös perinjuurin länsimaisen intellektuaalisen maailman kasvatteja ja elävät tässä filosofisessa veljeskunnassa, jos eivät muina niin siihen vankasti kiinnittyneinä mustina lampaina.

Kirjan lukeminen oli itselleni silkkaa herkkua. Uutta tietoakin se tarjosi, mutta erityisesti uudenlaisen näkökulman ja koonnan päähenkilöistään, heidän keskinäisistä suhteistaan ja kehityksestään suhteessa angloamerikkalaisen ja osin mannermaiseenkin filosofian viime vuosisadan valtavirtauksiin.  Eilenberger ei nojaudu asiantuntevassa ja vauhdikaasti etenevässä tekstissään vain kyseisten kirjoittajien julkaistuihin filosofisiin teksteihin, vaan myös heidän päiväkirjoihinsa ja kollegoilleen lähettämiin kirjeisiin. Näin teksti elää päähenkilöiden kautta sodanjälkeisen maailman toivorikasta, mutta moneen pettymykseen päättyvää aikaa. Adornoa, Feyerabendia, Foucaultia ja Sontagia yhdistää intohimoinen pyrkimys ymmärtää niin filosofian kuin aikansa nykyisyyden ydintä ja samalla asemoida oma ajattelu ja elämäntapa jollakin siedettävällä tavalla kaikkeen siihen minkä radikaali asioiden kyseenalaistaminen nostaa esiin. Kritiikin kohteeksi nousee niin Marx kuin Freud, analyyttinen looginen empirismi sekä kielifilosofia. Mutta miten ne liittyvät antifasismiin, Vietnamin sotaan, amerikkalaiseen kulttuuriteollisuuteen, naisen asemaan, seksiin, huumeisiin, politiikkaan ... ja edelleen kunkin ihmisen omaan identiteettiin, polyfoniseen teatteriin, joka käy ihmisen päässä. Joskus omassa ohjauksessa, joskus aivan omia teitään.

Ja kun päähenkilömme ovat saavuttaneet asemansa ei vain kansallisina ajattelun sankareina vaan myös kansainvälisessä intellektuellien eliittisarjassa, kulman takana on jo (sekä pian jo katederin molemmin puolin) haastajia (kuten Jürgen Habermas). Filosofien ajatusten rantautuessa opiskelijoille ja seuraajille se usein joko laimenee tai oppineiden esikuvien ajatukset vedetään mutkista suoriksi, väärinymmärettään ja hyödynnetään omiin tarkoituksiin. Silloin nämä esikuvat ovat jo ajattelussaan muualla. Useinhan on myös niin, ettei ole tarkoituskaan ymmärtää oikein vaan luoda hedelmällinen maaperä ymmärtää uudella tavalla.

Jälkisanoissa Eilenberger puolustautuu kritiikiä vastaan siitä, että hän on "jättänyt huomiotta" tai "unohtanut" joitakin puolia tekstissään. Hän on tehnyt näin Aivan ehdottomasti ja sitä paitsi tietoisesti. Kaikkia lehtiä ei voi kääntää, ei pensaista tai kirjoista. Silti olisin mielelläni lukenut jokusen sanan mannermaisen filosofian fenomenologisista juonteista ja niiden suhteesta päähenkilöiden ajatteluun. Eilenberger jatkanee vielä sarjaansa vuodesta 1984 nykypäivään. Tehtävä on entistä haastavampi, mutta hienoa odottaa jatkoa.

Eilenberger ei juurikaan avaa kirjan alaotsikon "filosfofian loppu" teemaa tai sitä seuraavaa "uuden valistuksen alkua". Loppusanoissa hän kuitenkin toteaa, aivan oikein, että joskus kirjan päähenkilöiden filosofiaa on postmodernismin nimissä yhdistetty Kantin tarkoittaman valistuksen hylkäämiseen. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Eilenberger ei puhu modernin projektista, mutta epäilemättä hän ja hänen kirjansa henkilöt ovat osa sitä. On rohkeasti puolustettava rohkeutta ja oikeutta ajatella itse ja myös tarvittaessa hyökätä sen puolesta mikä on arvokasta länsimaisen filosofian historiassa.

Eilenbergerin kirja on erinomainen innostaja filosofiaan ja sen aikalaiskritiikkiin. Siitä on turha etsiä, menemättä harhaan, syvällistä analyysia Adornosta, Feyerabendista, Foucaltista tai Sontagista. Mutta se voi toimia hyvänä koontana heihin aiemmin tutustuneille ja johdantona näiden kirjoittajien teksteihin. Kaunokirjallisesti parasta filosofista tekstiä heistä tarjoaa Foucault vaikkapa teoksessa Sanat ja asiat, mutta se on jo toisen tarinan alku.

Eilenberger, Wolfram, Nykyisyyden haamuja. Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948-1984. suom. Tommi Uschanov, Siltala, Helsinki 2025. ISBN 978-952-388-363-5

Foucault. Michel, Sanat ja asiat. Eräs ihmistieteiden arkeologia. Suom. Mika Määttänen, Gaudeamus, Helsinki 2010. ISBN 978-952-495-024-4.

Rakas Edward

Ann Napolitanon Rakas Edwardin romaani rakentuu suuronnettomuuden ja selviytymisen ympärille. Edward on kaksitoistavuotias poika, joka ainoana selviää hengissä lento-onnettomuudesta. Turmassa kuolee yli 180 ihmistä, mukaan lukien Edwardin äiti, isä ja isoveli. Tarina kerrotaan kahdessa aikatasossa vuorottaen – ennen onnettomuutta ja sen jälkeen. Näin rakennetaan kuvaa menetyksestä, selviytymisen taakasta ja identiteetin uudelleenrakentamisesta.

Napolitano käyttää monen näkökulman kerrontaa, rinnastaa yksilökohtalot kollektiiviseen tragediaan ja liittää henkilöiden tarinat laajempaan inhimilliseen kudokseen, erityisesti perheen merkitykseen minäidentiteetin muodostumiselle ja tukemiselle. Kirjan rakenne antaa mahdollisuuden monenlaisten ihmisten elämän rinnastamiselle, mutta samalla tekee käsittelystä paikoin hyppelehtivän ja sirpalemaisen. Päähenkilö Edward ja hänen ystävänsä Shay, saavat luonnollisesti eniten tilaa ja ovatkin uskottavia, mutta monet sivuhenkilöistä jäävät ohuiksi ja paikoin karikatyyreiksikin. Napolitano tavoittaa hyvin lapsen ja nuoren mielen fragmentaarisen surun ja häpeän. 

Teksti pysyy tiiviisti perusteemassaan, mutta siinä on mielestäni myös sen suurin heikkous. Onnettomuuden historiallinen ja yhteiskunnallinen konteksti häivytetään lähes kokonaan, viittauksia lentokoneiden teknisiin ominaisuuksiin ja lentomatkustamisen turvallisuuteen on kyllä kiitettävästi. Mutta miksi Edward ja hänen perheensä on muuttamassa ja miten hänen asemansa koulu- ja opiskeluyhteisössä muuttuu? Näitä teemoja ei kehitellä, vaikka ituja laajempaan ja syvempään kontekstiin on tarjolla. Tarina jää ohueksi. Edwardin sisäiseen maailmaan ei upota synkimpiin syvyyksiin, mutta ei myöskään kohota hänen yksilöllisyytensä kauttaan korkeuksiin tai laveampaan maailmaan.

Rakas Edward uhraa mahdollisuutensa tutkia ihmiseloa syvältä ja keskittyy lohduttamaan ja järjestämään kaaoksen merkitykselliseksi. Etenkin kirjan lopussa esitetty pikakakelaus siihen, että Edward "selviää" ja onnistuu tulemaan toimeen onnettomuuden tuoman taakan kanssa on naiivi. Napolitano ohjaa lukijaa kohti toivoa ja se tuntuu kuin hän taputtaisi lukijaa pään päälle ja sanoisi  kyllä se siitä. 

Rakas Edward on kelpo lukuromaani, mutta ennemmän lohduttava kertomus kuin tutkimusmatka inhimillisen olemassaolon syvään ytimeen. 

Napolitano, Ann,  Rakas Edward. Suom. Saara Kurkela. WSOY, Helsinki 2025. ISBN 978-951-0-51225-8

Burgessin pojat

  "Mutta mitä minä voin tehdä? Minulla ei ole perhettä."

"Sinulla on perhe", Bob sanoi. "Sinulla on vaimo joka vihaa sinua. Lapset jotka ovat vihaisia sinulle. Veli ja sisko, jotka tekevät sinut hulluksi. Ja sisarenpoika joka oli ennen eräänlainen nynny. Sitä kutsutaan perheeksi. (s. 387)

Elizabeth Stroutin Burgessin pojat on varsin onnnistunut kirja. Toisin kuin aiemmat lukemani Stroutin teokset, se ei kuitenkaan oiken vetänyt mukaansa. Lukeminen edistyi kovin verkkaisesti ja vasta viimeiset sata sivua vakuuttivat teoksen voimasta. Time lehti on luonnehtinut kirjaa: Yhtä kunnianhimoinen kuin Phillip Rothin Amerikkalainen pastoraali mutta sävyltään intiimimpi. Asetan kyllä Philip Rothin ja kyseisen teoksenkin Stroutin edelle, jos yleensäkään on syytä asettaa järjestykseen, mutta muutama perustekin on. Strout asettuu monien maanmiestensä tavoin familistisen tarkastelutavan polustolle kyllä luontevasti. Perhe on toki keskeinen elementti yhteisössä ja yhteiskunnassa, eikä Strout tee siitä siirappia tai hunajaa, vaan katkeraa juomaa, joka on nautittava, jos mielii pysyä hengissä. Pakoon ei pääse. Tässäkin kirjassa veljet, sisaret, vaimot ja lapset kaivavat toisensa, menneisyytensä, tekonsa ja tekemättömyytensä esiin, välillä konkreettisesti välillä muistojen bulevardilta tai laitakaupungin kujilta. Ihmiset ovat osittain paossa Mainesta ja pikkukaupungin kuristavista piireistä. Maahan muuttaneiden somalien yhteisö ja suhde siihen herättää paikallisen yhteisön pohtimaan omaa olemistaan, suhdettaan ja suhtautumistaan vieraisiin. New York edustaa modernia maailmaa, mutta on itsessään ahdistava kaupunkihelvetti. Vaikeuksia voi paeta vaikkapa Ruotsiin, sinnekin tosin sukulaisten luo, ja ihmetellä sitä, miten siellä asiat on järjestetty. Mutta kaiken kaikkiaan perhe määrittää oman elämänpiirin ja jos sitä yrittää fyysisesti paeta, perhe on edelleen mielentila, muisto ja tunne-elämän vaaka.

Näin Stroutilla.  Kertaamatta Philip Rothilta lukemaani, väitän, että hänen kirjoissaan yhteiskunta ja historia  painavat perheen  ohella (kirjallisten) henkilöiden elämässä enemmän kuin Stroutilla. Teksti on kuultavaa ja kirkasta.  Stroutin teksti on paikoin suttuista ja usvaista elämänmenoa. On hieno taito nähdä asiat läheltä ja kaukaa ja siksi tällainen vertailu ei voi tuottaa lopullista tulosta. Molemmat ovat taitavia kirjoittajia, terävänäköisiä ja oivaltavia. 

Liekö hiljattain lukemani Louise Kennedyn kirja Rikkomuksia ja Cuskin, Beardin ja Ginzburgin vahvat tekstit vaikuttaneet, mutta, varsinkin alussa, Stroutin keskiluokkainen maailma alkoi tuntua väljältä ja löysältä. Hänen pikkukaupunkinsa yhteisö tulee vielä joten kuten toimeen kärjistyvien ongelmiensa kanssa. Reaalimaailmassa, Yhdysvalloissa, lähestytään pistettä, jossa ongelmat eivät "ratkea" perhepiirissä, suvantoa ei löydy. Poliittiset vastakkaisuudet kärjistyvät. Heimosodat ovat kulman takana ja siitä on vain muutama askel sisällisotaan. Elämästähän ...on kyse, mutta myös rahasta, vallasta ja oikeuksista.

JK. Kirja on ilmestynyt Yhdysvalloissa jo vuonna 2013. Maailma on muuttunut sen jälkeen, muutoinkin kuin paikallisesti. Pojat luulevat edelleen olevansa poikia, vaikka olisi aika jo elää ihmisiksi.

Strout, Elizabeth, Burgessin pojat. Suom. Kristiina Rikman. Tammi, Helsinki 2025. ISBN 978-952-04-6715-9

Sanoja, sanontoja, lauseita - historiaa

 

Ei ole maailmassa parempaa kuomaa

kuin mies talo täynnä viisasten juomaa.

Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme on monin tavoin viehättävä kirja. Ginzburg kertoo oman perheensä ja sen lähipiirin tavasta käyttää sanoja, sanontoja ja fraaseja ympäristönsä arviointiin. Kielen käyttö on suomalaisittain reipasta, varsinkin, kun Ginzburgin lapsuuden perhe on varsin oppinutta väkeä. Luonnontieteilijöitä, kustantajia, kirjailijoita, lääkäreitä. Monista ihmisistä todetaan suorasukaisesti heidän olevan aaseja, murjaaneja ja usein myös rumia tai pölvästejä. Joskus molempia. Varsinkin kirjailijan isä on kielenkäytössään ja käytöksessään aggresiivinen ja töykeä. Liekö kyseessä italiankielisten ilmaisujen la bella figura ja la brutta figura runsaasta käytöstä, en ole tarkastanut alkukielisestä tekstistä. 

Samalla Ginzburg kertoo Italian historian vaiheita pääasiassa 1920- ja 1930-luvulta ja jonkin verran myös II maailmansodan jälkeen 1940-luvulla. Asiat kerrotaan sammakkkoperspektiivistä, mutta nämä sammakot asustavat aika korkealla, joten niillä on näkymät lehtiin ja niiden toimittajiin, kirjoihin, niiden kirjoittajiin ja kustantajiin. He eivät aina muista oliko heillä palvelijoita ja miten he selvisivät ilman heitä omien mittapuidensa mukaisessa köyhyydessä. Italialaisen fasismin synty, nousu ja tuho, juutalaisten vainoaminen ja se, miten kirjailijoita estettiin käyttämästä sanoja vapaasti tulee hienosti esiin kaikessa karuudessaan, paisuttelematta ja liikaa tunteilematta. Antifasistinen liike ajautui vaikeuksiin ja fasistisen represession kohteeksi, monet perheen jäsenistä ja lähipiiristä pidätettiin, vangittiin tai he joutuivat lähtemään maanpakoon. Poliittisen murhan kohteeksikin osa. Monet juutalaiset muuttivat nimensä, hankkivat väärennetyt paperit selvitäkseen fasistien puhdistuksista ja kätyrien ilmiannoilta. Ginzburg onnistuu kertomaan tämän yhtenä tarinanan, ei perheensä tarinanana ja sen taustalla olleesta historiasta. Historia on tässä kerrottuna elävänä elämänä.

Italian ja Ranskan kulttuuriset erot ja vauorovaikuitus niiden välillä tulee myös kiinnostavasti esiin. Ranskalaisen kirjallisuuden, Proustin ja Bauderlainen sekä muiden kirjailijoiden arviointi suhteesssa perheen arkirunouteen ja italialaiseen sivistykseen luo erikoisen taikapiirin, jossa lapset ja vanhemmat kehittyvät ja kinastelevat, välillä myös taistelevat toisiaan vastaan. Miten tulee suhtautua Neuvostoliittoon, kommunismiin, vasemmistolaisuuteen ja mikä on niiden paikka antifasistisessa taistelussa idiootteja  ja aaseja vastaan? Mitä on hyvä käytös ja ennen kaikkea mikä tekee ihmisestä murjaanin? Ja samalla miten valita sopiva asu vierailuun tai kuka on oivallisin räätäli ompelemaan uuden leningin?

Ginzburgia lukiessa voi samalla muistella oman lapsuutensa ja nuoruutensa kielimaailmaa ja sitä minkälaisia sanoja ja sanontoja tulee viljelleeksi.  Se on sellaista. Mainiota! 

Ginzburg, Natalia, Kieli, jota puhuimme. Suom. Elina Melander. Aula & Co, Helsinki 2021. ISBN 978-952-364-140-2

Juhlapäiviä, arkipäiviä?

 Jo Ann Beardilla on taito kertoa rankkoja tarinoita ihmisen elämästä, selvitymisestä ja elämän päättymisestä kuolemaan. Kirjassaan Juhlapäiviä hän  yhdistää erilaisia kerronan lajeja, esseetä ja lyhytproosaa, tyylikkäästi.  Kertomuksissa tapahtumien aikajänne on usein hyvin lyhyit, mutta niiden aikana kerrottavan henkilön elämä avautuu lukijalle laveana, vuolaana ja intensiivisenä muistumien vuoksena. Ihailtava taito.  Kompleksinen ja koherentti  kerronta synnyttää mieleen kompleksin, kuin säikeistä punotun vaijerin korkealla vuorten kielekkeiden varassa, henkeäsalpaavan kauniin ja vaarallisen laakson pilviä hipovassa korkeudessa.

Kirjan mainossitaateissa Jonathan Franzen tiivistää: Omintakeinen ja pahaenteinen vaan ei synkkä. Juuri tällaisen kertojan parissa viihtyy. Taitava, itsensä ja muut kertojana ja tarinan lukijana tunnistava, huumorintajuinen, pisteliäskin.

Viihtyy, mutta ei tunnu käyttävänsä aikaa viihteeseen, tuohon paljon parjattuun, samalla kaivatuun ajankäyttöön. Alkuperäinen nimi Festival Days voisi viitata myös siihen, että kirjhan henkilöiden arkiset, mutta ratkaisevan tärkeät hetket, nousevat ja nostetaan esille, kuin festivaaleilla, jossa niin esiintyjä kuin yleisö on omintakeisella tavalla esillä.

Beard, Jo Ann, Juhlapäiviä. Ap. Festival Days. Suom. Riina Vuokko. Tammi 2025

Mykkäkoulusta moniäänisyyteen

Kun kirjan nimi on Mykkäkoulu voisi olla oikein vaieta siitä. Mutta Rachel Cuskin kirja on niin hyvä ja suositeltava kaikille lukemisesta, kirjoittamisesta, tarinallisuudesta ja maailman menosta kiinnostuneelle, että jotakin siitä on sanottava. 

Cuskin kuljettaa tarinaa, vaikkapa kirjan aloitustekstiä Ajaminen metaforana, soljuvasti läpi hitaasti ajavien autojen, ruuhkien, onnettomuuksien ja elämänmenon arvioinnin siten, että lukija pysyy kiitettävästi teemassa, luottaa ratin takana olevaan, vaikka sanat ja  lauseet sinkoilevatkin paikoin reippaanlaisesti. 

Mykkäkoulussa, kirjan nimikkotekstissä,  pohditaan puheen ulkopuolelle jättämistä ja kaiken sen kuulemista, joka jää puheen ulkopuolelle. Tätä lukiessa mieli askartelee myös niiden ihmisten osaa, jotka eivät lue, joko eivät osaa lukea, eivät kykene lukemaan tai kieltäytyvät lukemasta. He jäävät tietyn maailman ulkopuolelle. He ovat kuurojen asemassa puhuvien maailmassa. Vaikka visuaalinen ja kuvallinen viestintä lisääntyy, on vaikea ajatella maailmaa, jossa kirjoitettu teksti joko häviäisi tai marginalisoituisi vain pienen joukon erityistaidoksi. Uusien medioiden tulo ei aina ole pois vanhasta. Runsauden periaatteen ilosanoma on siinä, että maailmaan tulee paljon lisää, kaikki vanha ei kuole uuden tieltä, mutta taito valita tässä runsaudessa vaatii niin kognitiivisesti kuin emotionaalisesti entistä enemmän.

Olen aiemmin lukenut Cuskin kaunokirjallisia tekstejä. Ne ovat osin hämmentäviä ja uuttaluoviakin kerronnalliselta tekniikaltaan. Kirjojen kertoja on pääosin kuulija ja havainnoitsija. Mykkäkoulussa Rachel Cusk on lähinnä esseisti ja journalisti. Hän avaa omaa tapaansa ajatella tarinallisuudesta, tosiasisioista, omaelämänkerrallisuudesta ja maailmanmenon lomittumisesta, ei vain jokapäiväisessä elämässämme, vaan myös tekstissä. Mykkäkoulussa on myös kirja- ja kirjailijaesittelyjä (arvosteluja, pohdintoja?) muun muassa Edith Whartonin, D.H. Lawrencen, Françoise Saganin, Ishiguron ja Ginzburgin teoksista. Niiden lukeminen on virkistävää ja avaa aiemmin luettuihin teksteihin uusia näkökulmia ja innostaa lukemaan aiemmin itselle tuntemattomia ja myös jo aiemmin luettuja tekstejä uusin ajatuksin.