Kulkue

Tunsimme olomme yhtä aikaa alttiiksi ja vangituksi rakenteessamme ja sepittämässämme tarinassa.

Rachel Cuskin Kulkue ei oikeastaan ole romaani. Tai sitä on vaikea lukea romaanina, teoksena, joka alkaa jostain, jossa on keskikohta ja loppu. Eikä edes niin, että ne eivät ole tässä järjestyksessä kuten Jean-Luc Godard aikoinaan luonnehti elokuviaan: Tarinalla tulisi olla alku, keskikohta ja loppu – mutta ei välttämättä tässä järjestyksessä.

Kirjan neljästä kappaleesta alkaa etsiä juonta ja tarinaa, välillä epäilee, että on tipahtanut kesken kaiken, palaa taaksepäin, etsii taiteilija G:n tarinaa, yrittää suhteuttaa sitä kertojaan tai kertojiin. Välillä taas jo luovutaa ja tyytyy siihen, että tekstissä on oivaltavia kohtia taiteesta (kuvataiteesta ja kirjallisuudesta), elämästä, kuolemasta, syyllisyydestä, valheesta, totuuden etsimisestä, vanhemmuudesta, rehellisyydestä.

Kuvat ovat väärin päin, niitä on vaikea hahmottaa. Kääntämällä kuvaa eri asentoihin, komposition luonne tulee kyllä paremmin esiin. Teksti on esseemäisen tiivistä, yksittäiset lauseet tiheitä, niiden painon alle luhistuu. Teksti ei hengitä, se muuttuu tukahduttavaksi. Mieleen nousee oman elämän kipukohdat, niihinkö tässä pitäisi palata? Ja olivatko nuo kohdat, jolloin tunsimme elävämme väkevästi, todella niitä hetkiä jolloin elimme omaa elämäämme, ja kaikki muu aika, rauhallinen, välillä pitkästyttävä, onkin varsinaisesti sitä aikaa, jota me emme elä, vaan meissä eletään, missä emme kerro tarinaamme, vaan meissä kerrotaan, tai aikaa jossa me emme puhu, vaan meissä puhutaan? 

Kohti kuolemaa ja spesifisti kohti äidin kuolemaa edetään. Kertoja päätyy kuolinvuoteen ääreen. Mutta kuolema ei tuokaan vapatusta kuolevalle, eikä vanhempansa hyväksyntää etsivälle lapselle, tyttärelle. Äiti ja hänen torjutut traumansa jatkavat elämäänsä lapsessa, hänen tarinassaan, hänen elämässään. Hän ei vain kerro tarinaa, hänessä kerrotaan ja elää tarinaa, jolla on perustansa rakenteessa.

Kun Cusk vielä lisää ja nimeää rakenteen kapitalismiksi, pääsemme ytimeen:

On olemassa epäilys, että kapitalismin tuotteiden ei ole tarkoitus kestää. Äitimme elinaika oli kapitalismin elinaika. Oliko hän itse tuote?

Ja miten äitimme, tai kukaan meistä, voisi kertoa tarinansa:

Miten hän olisi voinut kertoa kuolemansa tarinan?

Rachel Cusk onnistuu nivomaan raskaan ketjun, jonka renkaina on rakenne ja yksilöllinen luomistyö, individualistinen oman autenttisen minän etsiminen ja sen havaitseminen, että olemme tämän länsimaisen kulttuurin kasvatteja, kapitalistisen rakenteen tuotteita ja kuluttajia, sen kriitikoita ja rakentajia. Olemme syvälle mereen upotetussa sukelluskellossa, josta pyrimme pois, mutta samalla tiedämme, ettemme selviä sen ulkopuolella, kuin häivähdyksen verran. 

Cusk, Rachel, Kulkue. Ap. Parade. Suom. Kaisa Kattelus. S&S, Helsinki 2025. ISBN 978-951-52-6313-1