YmmärränköHän?

Claudio Magris on hämmentävä kirjailija ja YmmärrätteHän on hämmentävä kirja.  YmmärrätteHän on sivumäärältään suppea pienoisromaani, sivuja on isolla fontillakin painettuna vain 72 sivua. Teksti on teatterinomainen ja kirjasta tehtyä  teatterisovitusta onkin esitetty ympäri  Italiaa. Monologissa puhujana on entisen elämänsä taakse jättänyt nainen. Hän puhuu rakkaudesta, intohimosta, parisuhteen arjesta (näin kertoo kirjan kannen lieveteksti). Tyyli on erilainen Magris, vertailukohtana Tonava, Mikrokosmoksia ja Toinen meri. Tyyli on edelleen laveaa, puheen kaltaista, mutta nyt hyvin teemassaan pysyvää.

Kirjan lukee melkein yhdellä hengenvedolla ja siltä se tuntuukin: tarina kulkee ja soljuu kevyesti alusta loppuun. Teksti on raikasta ja kirkasta, mutta kuin vuolaassa purossa, muutamat tiukemmat käänteet ja pohjakosketukset ontavat veden kirkkaudelle, kuulaudelle ja kylmyydelle kirpaisevuutta. Viileästi käsitellään niin ylpeyteen, uhrautuvuuteen kuin kuumimpiin mustasukkaisuuden ja eroottisen intohimon syövereihinkin painuvia tuntemuksia. Myös ironisia sävyjäkin on aistittavissa. Mutta onko kyseessä rakkaus, kenties? Ymmäränköhän tuota naista tai Claudio Magrista?

Hieno suoritus, kuin makoisa kupponen täyteläistä espressoa.

Magriksen mikrokosmokset

Näkymä Triesteen ja Triesten lahdelle.
(Kuva vuodelta 2013)

 Claudio Magriksen Mikrokosmoksia (2002, ap. Microcosmi italiaksi 1997) oli pienoinen pettymys kaikesta hienoudestaan huolimatta.  Odotusarvo oli korkealla ja siksi Magriksen lavea, joskus jopa lavertelava "italialainen" tyyli ei purrut aivan niin hyvin kuin hänen pääteoksensa Tonava oli antanut odottaa. Nyt ei kyseessä ole kuitenkaan romaani, vaan toisiinsa liittyvät tarinat, joita yhdistää alueen ihmiset ja historia.

Alku on lupaava. Magris kertoilee tarinoita San Marcon kahvilasta ja kahvilassa, paikasta, jossa poikkesin vuonna 2013. Ilman tuota omaa visuaalista kokemusta paikasta ja koko Triesten seudusta, olisi varmaan ollut vaikeaa hahmottaa Magiksen tarinoinnin tapaa. Hän rinnastaa kirkon ja kapakan - ovet ovat avoinna kaikille tulla ja molemmissa voi tunnustaa syntinsä kertomalla oman versionsa tapahtumista. San Marco on ihka aito Kahvila, Historian esikaupunki jota leimaavat asiakkaiden konservatiivinen uskollisuus ja vapaamielinen moninaisuus. Magris korostaa aidon kahvilan moninaisuutta ja avoimuutta. Aito kahvila torjuu kaiken tukahduttavan sisäpiiriyden, se ei kiellä elämää, sillä elämä on satama meren rannalla. Myöhemmin Magris pohtii edelleen sitä, onko meren rakastaminen sitten kuoleman rakastamista, kuten Thomas Mannilla? Oli miten oli, meren aalloilla oppii tajuamaan oman merkityksettömyytensä, se auttaa tyynnyttämään ne raivoisat aallot joista Buddha puhui.

Magriksen tarinoinnin joukossa on ajatuksellisia aarteita, helmiä pohdittavaksi. Hienosti hän kuvaa Torinon kukkuloita, teollistumista, Istrian niemimaata, saaristolaisuutta ja sen katoavaa kansankulttuuria. Alueen ihmisten elämää leimaa nationalismin ja oman kansallisen identiteetin ristiriidat - alue on niin Italian, Saksan, Itävallan, Kroatian kuin Serbiankin vaikutuspiirissä ja Titon Jugoslavia pyrkimyksessään yhdistää alueen kansallisuuksia toistensa lomaan, kutoo alueen asukkaiden elämään ja kieleen monia loimia ja kuteita, joita Magris pyrkii tavoittamaan omalla kerronnallaan. Paikoin tarinointi tuntuu kuitenkin ajan tappamiselta. Ajan tappaminen on kultivoitunut itsemurhan muoto. ( Olen aina kuitenkin pitänyt ajatuksesta, jonka mukaan ajan haaskaaminen on paljon hauskempaa kuin rahan. Kiireettömyys on luksusta.)

Lukemisen intensiteetti tahtoi herpaantua Valcellinan, Laguunien ja Nevosovuoren rinteille, mutta loppupuolen kuljeskelu Kaupunginpuistossa tuo jälleen itselle tutumpia asioita hienosti mieleen: James Joycen, Italo Svevon  patsaat, puiston eläimet ja kasvit, kieltotaulut ja tunnelman ... kyllä tuonne olisi hieno palata. 

James J. ja minä, Trieste 17.6.2013

Magriksessa yhdistyy, joskus hienosti, joskus huonosti, italaialainen laveus ja saksalainen täsmällisyys. Mikrohistorian ja makrohistorian 

yhdistäminen ja tarinallistaminen ei ole helppoa,vaikka se meissä jokaisessa elääkin omaa elämäänsä.

(Lisää kuvia Triestestä ja Venetsiasta, linkki. )

Tarinan tuolle puolen - Toinen meri

 Claudio Magrisin Toinen meri pyrkii tarinan tuolle puolen. Kirjan päähenkilö, Enrico, sulkee silmänsä, hän haluaisi astua maailman havaitsemisen tuolle puolen kuin Buddha; sitä valaistuminen tarkoittaa, nukkumista. (108) Tämä pyrkimys tekee kirjasta aika haasteellisen luettavan: lukijan on vaikea pysyä mukana, varsinkin alusssa, siitä missä mennään, mihin tullaan ja kuka kulloinkin on lopulta äänessä.

Tapahtumat asettuvat merelle tai meren ääreen. Päähenkilö, äsken mainittu Enrico (Mreule) on syntynyt Rubbiassa 1. kesäkuuta 1886 ja kuole Umagossa 1959. Molemmat paikat ovat Adrianmeren äärellä, Triesten lahden eri puolilla, Istrian niemimaan pohjoisosissa. Triestestä Enricon matka alkaa Argentiinaan. Hän "seikkailee" Patagoniassa ja palaa myöhemmin synnyinseuduilleen. Patagonian kuvaus tuo mieleen aiemmin lukemani Bruce Chatwinin Patagonia, Patagonia -kirjan. 

Yhtymäkohtia tarinan runsaassa vuolaudessa on Magrisin pääteokseen, Tonava, vaikka nyt kyseessä onkin suppea teos. Ehkä tuo tarinan karkailevuus on peräisin juuri italian kielestä. Enricon opettajan, Nussbaumerin, mukaan kreikka ja saksa ovat ne kaksi välttämätöntä kieltä, joita tarvitaan, jotta voi kysyä, mistä kaikki saa alkunsa ja mihin kaikki häviää. Italia on eri asia, sillä ei nimetä eikä panna asioita järjestykseen eikä se huimaa valollaan ja tyhjyydellään, vaan sillä vain lykätään tuonnemmas kaikkea epämiellyttävää ja tehdään sen kanssa sopimus; sillä kelpaa poukkoilla sinne tänne ja ohjata kohtaloa hivenen harhaan siinä rupattelun tuoksinassa. (15)

Magrisin kirja on parhaimmillaan kuvaillessaan Triesten ja Istrian niemimaan monikielistä ja kulttuurista historiaa: Itävallan, Saksan, Italian, Jugoslavian, Serbian, Kroatian ja Slovenian historiat kietoutuvat alueella monin solmuin ja selkkauksin. Selkeintä historiallista ainesta onkin kirjan loppupuolella. Se saatoi maantieteellisesti yhteen aiemmat kokemukseni alueelle suuntautuneista matkoistani Venetsiaan,Triesteen, Belgradiin ja Splitiin. Alue tihkuu sekä vanhaakin vanhempaa kulttuurihistoriaa että viime vuosisatojen poliittista ja sotahistoriaa. Puristus alueella on ollut niin vahvaa, että se ei oikein taivu tarinaksi ja ehkä siksi kirjan Enricocin kaipaa tarinan tuolle puolen, valaistumiseen, uneen, kuolemaan, matkalle. Ja lukijankaan ei aina täydy ottaa kaikkea niin vakavasti. Enricon filosofiystävä ja -kuningas, Carlo Michelstaedler (1887-1910) on anataumuksen filosofiassaan ankara opettaja, joka näivettää oppilaansa. Näin ei soisi lukijalle käyvän. Ennemminkin Corto Maltese, onnensoturi, voi olla parempi esikuva Istrian retkiä viitoittamaan.

Yösoittoja

 Kazuo Ishiguron Yösoittoja (2009)  yllätti. Aluksi se oli pettymys, sitten lavensi kuvaa Ishigurosta kirjoittajana ja lopuksi myös palkitsi. Kirja koostuu viidetä toisiinsa väljästi liittyvästä tarinasta. Kaikkia niitä yhdistää soittaminen, kitara, saksafoni, sello. Pettymys tekstiin syntyi siitä, että olen luonut kuvan Ishigurosta vakavana kirjoittajana, pohiskelevana, älyllisenä ja vienosti hämärän rajamailla kulkevana. Nyt ensimmäinen tarina Iskelmähurmuri oli viehättävä. Toinen Come Rain or Come Shine outo tyyliltään, oli vaikea nähdä, oliko se oikeasti vain kreishuumorinomainen pläjäys, kuin satiirinen tai ironinen tv-sarjan jakson luonnostelma. Vai mistä on kysymys? Ishiguroa oli vaikea lukea humoristina.

Kolmas tarina Malvern Hills vertautuu ensimmäiseen, kaunis pikku kertomus, kun taas neljäs tarina, nimikkonovelli Yösoittoja on hulvaton kertomus ja parodia julkisuuteen ja menestykseen ristiriitaisesti pyrkivästä rumasta saksafonistista. Mutta palkitsevin on kirjan päättävä Sellisti, hieno kuvaus unelmista, ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja unelmien haipumisesta elämän realiteettien puristuksessa.

Tätä Ishiguoroa lukiessa tuli mieleen jälleen Haruki Murakamin kirjat, joiden huumori ja musiikkiviittaukset kyllä ylittävätä Ishiguron, vaikka Murakami muutoin jää Ishiguron parhaista kauas jälkeen. Toisaalta Ishiguro on tehnyt tyylikokeiluja ennenkin: Surullinen pianisti oli hämmentävä lukukokemus, mutta samalla osoitus Ishiguron kunnianhimoisesta taidokkuudesta.

Yösoittoja lavensi kuvaani Ishigurosta. Kiinnostuksella odotan tulevana syksynä suomeksi julkaistavaa uutuutta.

Hämärän kulkija

 

Patrick Modiano ei petä tälläkään kertaa. Itse asiassa mitä useamman kirjan häneltä olen lukenut, sitä enemmän pidän ja arvostan. Hämärien puotien kuja on hieno ja häilyvä kuva päähenkilöstä, joka ei tiedä kuka hän on. Alussa:

Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla.

Ja mitä syvemmälle päähenkilö itseään ja tarinaansa tutkii sitä epäselvemmäksi kuva käy. Aivan kuin zoomaisi digikuvaa näytöllä: kuva suurenee, mutta resoluution rajallisuus hämärtää yksityiskohdat.

Ja lopussa:

Hän oli jo kääntynyt kadunkulmasta, ja elämämme, eikö sekin haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin tuon lapsen murhe?

Modianon hämäryys on haikeaa ja melankolista, mutta siinä on myös kevyen humoristinen perusvire. Aiheet ovat vakavia, historian ja paikan tuntu on voimakas. Samalla elämä kuitenkin jatkuu. Arkinen kuva tulee lähelle: ...pohjimmiltamme me olemme kaikki uimarantojen miehiä ..."hiekka ... säilyttää askeltemme jäljet vain muutaman sekunnin".

Modiano on ranskalainen ja hänen kirjansa tuovat eittämättä mieleen niin Michel Foucaultin kuin Claude Levi-Straussin - me emme ajettele, meissä ajatellaan, me emme puhu, meissä puhutaan. Ja on oltava tarkkana kenen antaa antaa ajatella meissä ja kenen sanoja puhumme. Minä, me ja ihminen kaikkineen pyyhkiytyy pois kuin meren rannalla aaltoihin pyyhkiytyvät hiekkaan piirretyt kasvot. Mutta ennen sitä ihmisen kasvot ovat - piirrettynäkin - kauniit katsoa.

Lennokkaasti Lennonnista

 

Lesley-Ann Jones on onnistunut kirjoittamaan pitkän, perusteellisen, osin juoruilevan ja paikoin erittäin ärsyttävän jaarituksen Lennonista ja hänen lähipiiristään. Alku on pitkitetty siten, ettei oikein edes ymmärrä, että ollaan vielä johdannossa kymmenien sivujen jälkeen, sitten paneudutaan Lennonin suvun taustaan aina keskiaikaan saakka (!). En jaksa uskoa, että tuo oikeastaan liittyy millään tavalla enään imiöön John Lennon, mutta kuvaa kyllä kiinnostavalla tavalla Liverpoolin perheiden elämää erityisesti 1700- ja 1800-luvulla. Kenen niin sanotun tavallisen elämän historiallista taustaa tutkittaisiin ja kuvailtaisiin näin tarkkaan?

Lesley-Ann Jones onnistuu lässyttämään Lennonin lähes jumalankaltaisesta luovuudesta, ristiriitaisesta luonteesta ja lapsuuden traumoista ällöttävyyteen asti. Hän tekee myös täysin kestämättömiä johtopäätöksiä omien rock-kontaktiensa ja tähtien traumojen ja heidän luovuuteensa välisistä suhteista, lapsuuden psykologisista ilmiöistä ja yksilön käyttäytymisen suhteista ja kuorruttaa pätelmänsä äitelällä säälinsekaisella ymmärryksellä idolinsa Lennonin niskaan. Kirja ei auta, mainostekstin lupauksen mukaisesti, paljastamaan henkilöä John Lennon, vaan kätkee hänet entistä syvemmälle fanituksen hämärään varjoon ja osin riistää häneltä oman voimansa.

Mutta toisaalta. Parhaimmilaan kirjasta saa kiinnostavia taustatietoja monien Beatles-kappaleiden synnyn taustalle. Lennon, McCartney, Harrison ja myös Ringo Starr kirjoittivat suoraan elämänsä tapahtumista, osin peitetysti ja monasti myös huuruisten lasien läpi nähtynä. Musiikin teknisen laadun takasi yhtyeen pitkähkö harjoittelukausi Hampurissa ja myöhemmin studiotyöhön paneutuva levyjen tuottaminen.

John Lennon on kiistatta kiinnostava henkilö. En ole hänen erityinen ihailijansa, eikä Beatleskaan ole aivan keskiössä "elämäni soundtrackissä". Muistan ensikohtaamisen Lennonin Girl -kappaleen kanssa 1960-luvun puolivälin jälkeen, olin tuolloin jonkin verran toisella vuosikymennellä. Naapurin levysoittimessa pyöri kappaleen singleversio, ilmeisesti vuosi oli 1966 tai 1967. Yritin lukea sitä levyn pyöriessä ja onnistuin arvaamaan kappaleen nimeksi Grill ja siitäkös hauskaa sisaruksilla riitti. Oh Girl soi siitä huolimatta hienosti edelleen päänsisöisesti, samoin kuin useimmat muutkin Beatlesien kappaleet.

Kirjaa lukiessa oli myös hienoa kerrata yhtyeen ja Lennonin musiikillista taivalta, pohtia sanoitusten yksinkertaisuutta, tarttuvuutta ja myös kryptisyyttä. Kuulla saundien muuttumista ja huomata eri kehityslinjojen siemenet musiikissa, kaipuun lapsuuden maisemiin, kaihon paluusta kotiin.

Kirja onnistui kyllä muuttamaan kuvaani niin Lennonista kuin Beatleseistakin. Vaikka olen kokenutkin Beatlesit lähes reaaliaikaisesti aina 1960-luvun alkupuolelta asti, oma itsenäinen heräämiseni rock-kulttuuriin tapahtui sellaisessa ympäristössä jossa huudettiin we want Rolling Stones, Beatles go home. Kuva pehmo-beatlespojista on kuitenkin markkinoinnin tulosta ja John Lennoniltakin meni vuosia ymmärtää oman taustansa vahingolliset vaikutukset omaan persoonaansa. Työväenluokkaisuus ja jätkämaisuus voivat olla voimavara, mutta markkinointikoneiston myllyssä jauhautuminen ei suinkaan auttanut asiaa, vaan esti luovuutta. Aina voi spekuloida, mitä olisimmekaan kuulleet, jos tuota koneistoa ei olisi ollut. Ehkä John ja kumppanit olisivat saaneet aikaan hienoja teoksia, joista emme olisi koskaan kuulleet mitään? Nyt alan ymmärtää uudella tavalla myös sanontaa, että emme elä hyvässä maailmassa, mutta parhaassa mahdollisessa. Ainakin jos katsomme taaksepäin.

Tolstoista sanottua

Dostojevski vai Tolstoi? Näin usein kysytään ja itsellenikin vastaus on kutakuinkin selvä: ainakin kirjailijana Fedor Dostojevski on ylitse muiden, myös Leo Tolstoin. Tämä ei tietenkään vähennä Tolstoin merkitystä. Kirjailijan hänen Sota ja rauha on kiistatta merkittävä ja Anna Karenina  on hieno ja ikimuistettava teos. Itselläni on ainakin yli 40-vuotta siitä, kun ne luin, mutta ainakin Anna Kareninaan tekisi mieli tarttua nyt käsillä olevan teoksen jälkeen. 

Martti Anhava, Tintti Klapuri ja Mika Pysy ovat toimittaneet Mitä Tolstoi todella sanoi (Siltala 2021) nimisen kirjoituskokoelman. Ben Hellman on kirjoittanut nimikkoesseen ja sen lisäksi on 10 muuta tekstiä aina Matti Klingestä Antti Alaseen ja Juhani Niemeen. Tekstit käsittelevät Tolstoita monipuolisesti lähtien siitä, miksi hän ei ole vesimeloni siihen miten hänen tekstiensä suhteutuvat historiaan, fiktioon, elämän ja kuoleman kysymyksiin, väreihin, poikkeamaan, pakenemiseen, elokuvaan ja Järnefeltiin. Lisäksi on tekstien lähdekirjallisuus, Tolstoin teosten filmografia ja bibliografia sekä luettelo Tolstoi-suomennoksista.

Kirjan nimi ei mielestäni ole kovin onnistunut, se tuo mieleen aiemmin ilmestyneet Mitä xx todella sanoi ... kirjat, joista osa on ollut huonolaatuista. Tämän kirjan tekstitkin ovat erilaaatuisia, osa sopisi paremmin otsinko mitä Tolstoi minulle merkitsee tai kertoo -otsikoinnin alle. Mutta kaiken kaikkiaan hieno kokoelma. Avaa moneen suuntaan ja antaa varmaan innoitusta useille tutkijoille ja kirjoittajille laajentaa ja syventää tarkastelua.

Tolstoin ajatteluun kirja antaa hyvät perustiedot, Klingen ja Karosen tekstit valaisevat riittävästi historian ja fiktion suhdetta. Martti Anhava erittelee kiinnostavasti Tolstoita pakenijana, mutta muiden kirjoittajien teksteistä en oikein tiedä, ne tuntuvat olevan sittenkin vain kuriositeetteja ja kertovat kirjoittajistaan enemmän kuin Tolstoista. Antti Alanen avaa näkymän Tolstoin kirjojen elokuvallisuuteen ja hänen innoittamistaan elokuvista ensyklopedistisella tarkkuudella, mutta tekstin suppeus jättää paljon mahdollisuuksia laajemmalle esitykselle ja hiotumalle koonnalle. Kiinnostavia vinkkejä Tolstoin tarinoiden vaikutuksista myös ei ilmeisiin filmatisointeihin nousee esille.

Hieno kirja joka tapauksessa.

Villa Triste

 Patrick Modiano on luotettava kirjailija. Teokset ovat keskenään samanoloisia, hallittuja ja tyylillisesti eheitä. Hieno kirja on myös Villa Triste. Nimensä mukaisesti kirjassa eletään surujen ja melankolian huvilassa, elämässä, joka on toisaalla. Elämä on joko mennyttä suuruuden ja hienostuneisuuden aikaa tai tulevaa rikkauden ja menestyksen haavetta. 

Modianon sankari, juutalaissyntyinen kreivi Victor Chmara, haahuilee eteläisessä Ranskassa, lähellä Sveitsin rajaa, etsien kontaktia ihanaan naiseen, Yvonneen, jolle hän kuvittelee Marilyn Monroen kaltaista menestystä rinnallaan Yhdysvalloissa, poissa ahdistavasta Euroopasta ja Algerian sodan uhkaavista tapahtumista 1960-luvun Ranskassa. Tarina on kuin romanttisesta kioskikirjasta, mutta Modiano onnistuu jälleen kerran yhdistämään melko banaalin juonen, yksityiskohtia tihkuvaan kerrontaan, joka synnyttää vaikuutelman kaunista,  kuin usvaan pehmeästi kääriytyvästä välimeren rannasta. Rannan bulevardilla, sen kasinolla ja ravintola-hotelleissa kauniisti käyttäytyvät, shampanjaa nauttivat, hyvin pukeutuvat mondeemit ja  julmat ihmiset kätkevät menneisyytensä ja todellisen minänsä hämäräpuuhiin ja tyhjiin haaveisiin.

Elämä oli, on ja tulee olemaan toisaalla.

Dora Bruder

 

Juutalaisvainoista kertovia kirjoja ja elokuvia julkaistaan edelleen runsaasti, niistä on muodostunut kirjallisuuteen oma genrensä. Natsismin nousu 1930-luvulla, keskitysleirit, joukkomurhat, paot, pelastukset ja pelastajat, vastarinta ja sen puute, valheet ja julmuus, syyllisyys - ne antavat lähes loputtoman mahdollisuuden kertoa tarinoita ja avata juutalaisuuden ja ihmisyyden tragediaa, joka koskettaa meitä kaikkia tavalla jos toisellakin. Lisänsä tuo edelleen jatkuva historiallinen konflikti Israelin ja Palestiinan alueella. Juutalaisuus eri muotoineen, antisemitismi, siionismi - teemoja joiden kanssa riittää haastetta.

Patrick Modianon pieni teos Dora Bruder on oivallisen hieno ja herkkävireinen dokumenttikirja 15-vuotiaasta pariisilaisesta juutalaistytöstä, joka karkasi koulustaan joulukuussa 1941. Modiano tutkii tapausta lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin, kertoo tutkimuksensa etenemisestä, sujauttaa muistojen poimuista omaa elämäntarinaansa lomittaen niitä 1940-luvulta 1960-luvulle ja aina 1990-luvulle saakka. Modiano kulkee pitkin Pariisin katuja, muistoissa ja mielikuvissa, etsien ratkaisua, löytämättä. Mutta miten hienosti hän kertoo: ihmiset, saksalaismiehittäjä ja heidän yhteistyökumppaninsa tekevät julmia asioita, mutta kertojan ääni ei pysyy tyynenä. Viileän myötätuntoisesti Modiano kertoo tapahtuneesta ja tapahtuvasta, näin oli ja näin on, mutta miten tulee olemaan. Modiano ei pyri mestaroimaan, hän ei kiipeä vuorelle tähyämään tapahtunutta tai katsomaan maisemaa, ei kaivaudu maan alle. Hän kulkee samoilla kaduilla Doran, hänen vanhempiensa ja miehittäjien kanssa. Hän ottaa lukijan mukaansa vaikuttavalla tavalla.

Elämän lyhyydestä

  Senecan (4 eaa. - 65 jaa.) tekstien lukeminen on suositeltavaa kaikille ja kaikenikäisille. Elämän lyhyydestä nimikkotekstin lisäksi, käännöskokoelmassa on kaksi muuta tekstiä: Joutilaisuudesta ja Johdatuksesta. Näistä ensimmäinen on puhuttelevin, kahden muun help-self -ohjeet voivat olla korkeintaan virikkeenä oman elämän pohdinnoille.

Mietiskelyä, nautintoa ja toimintaa -mikä näistä tulisi olla elämän keskiössä? Filosofiaa lukiessa niin tässä kuin useimmiten muutoinkin, vastauksen arvaa: mietiskely ja Senecan tapauksessa erityisesti menneisyyden mietiskely on arvokkain tapa käyttää arvokasta omaa aikaa. Omaa aikaa ei tule jakaa ja tuhlata muille. Menneisyys on ainoa varma asia, tulevaisuus epävarma ja hämärän peitossa, nykyisyys lyhyt ja ohikiitävä hetki.

Senecan pohdinnat urheudesta, koettelemuksista, kasvatuksesta voi monilta osilta jättää silleen, omaan arvoonsa. Ne saattavat lohduttaa koettelemuksen hetkellä tai sen jälkeen. Seneca nimittäin väittää, että jumalat kohtelevat meistä parhaita kuten ankarat isät tai opettajat, jotka kurittavat ja vaativat niiltä, joilta eniten voi odottaa. Ehkä kuitenkin olisi reilumpaa vain tunnustaa, että maailma ja elämä ei ole oikeudenmukainen, sattuma korjaa oikeassakin elämässä satoa kuin huonossa dekkarissa. Ihminen ei ole oman onnensa seppä eikä onnen tavoittelun uhri. Elämä on kuitenkin, sikäli kuin olen oikeassa, ihmisen parasta ja ainoaa aikaa; tuonpuoleisen varaan ei kannata rakentaa.

Juhana Torkki on kääntänyt tekstit sujuvasti ja kirjoittanut miellyttävät alkusanat sekä lyhyet tekstien luonnetta kuvailevat johdannot. Muutama hetki ajastaan kannattaa siis antaa Senecalle.

M.A. Nummisen tapauksittainen elämä I

 

M.A. Numminen on julkaissut teoksen  Muistelmat I Kaukana väijyy ystäviä (2020). Se on ajallisesti suoraa jatkoa romaanimuotoiselle Helsinkiin teokselle. Nyt edetään vuosi vuodelta ajanjakso 1965-1989. Jatkoa on tulossa.

Näyttää siltä, että Numminen on ottanut todesta Wittgensteinin Tractatuksen ensimmäisen lauseen. Nummiselle maailma on kaikkea, mitä se tapauksittain on. Maailma näyttäytyy fragmentaarisena, kieli sen kuvana. Elämän ja kielen leikillinen ja pelimäinen oleminen ei avaudu. Myöhemmän Wittgensteinin filosofia voisi olla tie jota kulkea - ehkä muistelmien II osa tuo sen tullessaan, mutta tuskin. Paradigman vaihdos olisi jo muuttanut näkymän myös aiempaan M.A. Nummiseen.

Hämmentävä opus. Kyseessä on ennemminkin muistelmia kuin muistelmat. Ja missä M.A. Nummisen ystävät väijyvät? Kirjan lähes 500 sivua jättävät tekijänsä aika kauas. Voisin olla yksi noista väijyjistä, mutta aika kauas jään, enkä kirjan luettuani ole varma, haluanko tulla väijytyksestäni pois. M.A. on syvällä punkkerissaan,  toimestaan ja touhustaan huolimatta hän vaikuttaa melko umpimieliseltä veikolta, omien ajatustensa lumoamalta jäärältä, mekaaniselta lelulta, joka etenee, törmäilee seiniin ja muuttaa liikerataansa aina sen verran, että pääsee taas uuteen suuntaan.

M.A. Numminen on epäilemättä monilahjakkuus ja erikoistapaus kaikinpuolin. Hänen kylvönsä vuosien mittaan niin musiikin, runouden, teatterin, radion kuin tapahtumataiteenkin sekä kaikkien näiden yhdistelmien saralla on tuottanut runsasta satoa. Hän on tullut tutuksi suomalaiselle, ruotsalaiselle, saksalaiselle ja osittain myös muillekin yleisölle provokatiivisista ja/tai muutoin piristävistä rajoja ylittävistä hankkeistaan. Ja on tietysti niinkin, että kyseessä on taiteilija M.A. Nummisen (brändi) muistelmia, ei henkilön "avautumiskirja".

M.A. siis vyöryttää toimintansa yksityiskohtaisesti ja kronologisesti lukijan tarkasteltavaksi. Kiinnostavaa luettavaa riittää, hänen ystävänsä ja työtoverinsa ovat pääasiassa julkisuuden estraadilta hyvinkin tuttuja musiikkoja, runoilijoita ja tieteenharjoittajia tai muita kulttuurin ja politiikan vaikuttajia. Yhdistelmä sosiologia, filosofia ja jazz-rock on itsellenikin kovin tuttu, elektroninen avantgarde ja ooppera ei niinkään. Yllättävää on, että M.A. ei ole kirjallisuusihminen, lukuunottamatta runoutta. Viittauksia kaunokirjallisuuteen, romaaneihin, on niukasti jos ollenkaan.

Tarmokkaasti M.A.N. on käyttänyt aikaansa tutustuakseen niihin ihmisiin, jotka ovat kiinnostavia, ihmisiin jotaka ovat jotain. Tosin hän kyllä keskustelee myös kansanihmisten kanssa, niin baareissa kuin omien esiintymistensä yhteydessä tapaamiensakin. Onko niin, että M.A.N. onkin itse väijyvä ystävä, joka kaukaisuudesta tekee itsensä tykö?

Numminen kirjoittaa kyllä selkeästi, mutta kirjassa ei ole juonta, rakennetta tai draaman kaarta. Kaikki vain tapahtuu M.A.N:n toimesta ja onnistuu pääasiassa valtavan hienosti. Uskomatonta, kuinka hän jaksaa tuoda itseään esiin, uskoo itseensä kuin härkä sarviinsa. Selkeyden lisäksi muita kirjallisia arvoja on kovin vähän. On harmi, että aineistoa ei ole kirjoitettu paremmin auki, karsittu epäollennaisuuksia ja asetettu tapahtumia ja niiden merkitystä oman aikansa ja nykyisyyden yhteyksiin. Monet asiat jäävät maininnan varaan, todistajana kaikessa on tekijä itse, luoja, arvioija ja vain niukasti itsekriittinen M.A. Numminen. Käsillä on kyllä hieno ja avoin aineisto, jonka pohjalta riittää selvitettävää kulttuurin monelta saralta, ennen kaikkea Suomen undergroundin historiasta etenkin 1960-1970-luvuilla. Ystävien kannattaa siis tulla esiin väijystä  ja ottaa aineisto haltuun temaattisesti. 

JK. Oikeastaan on myös piristävää, että M.A. Numminen ei tarinallista omaa elämäänsä sankarikertomukseksi.  Hän esittää itse valitsemansa tapaukset, lukijalle ja hänen teostensa tuntijalle jää arvottaminen ja tarinallistamisen taakka.

Valheiden kautta voittoon

Vaikea sanoa, onko Elena Ferranten Aikuisten valheellinen elämä hänen paras romaaninsa, mutta pidän sitä hyvin onnistuneena. Kirjan tapahtumat asettuvat Napoliin ja italialaisen kaupunkielämän ristiriitojen repimään noidanpataan. Päähenkilö, aikuistumassa oleva 12-vuotias Giovannan kasvaa siinä neljän vuoden aikana tytöstä naiseksi. Lapsuus jää taakse hänen kuullessaan isänsä sanovan häntä rumaksi ja pahaksi ihmiseksi, aivan kuin tätinsä Vittoria. Aikuisten tekopyhä maailma paljastuu vaiheittain, hitaasti ja välillä romahdusmaisesti, kun vanhemmat osoittautuvat monella tapaa erilaisiksi mitä lapsenuskoinen Giovanna oli kuvitellut. Giovanna etsii itseään ja tutkii onko hän sittenkin yhtä paha kuin pahaksi väitetty tätinsä, vai vielä pahempi vai onko täti sittenkin hyvä, mutta katkeroitunut ihminen. Hän likaa ja alentaa itseään, testaa seksuaalista vetovoimaansa, rakentaa ja purkaa suhdettaan itseensä ja kanssaihmisiinsä.

Luokka- ja erityisen selkeästi piirtyvät kulttuuriset ja koulutukselliset erot jakavat Giovannan sukua ja hänen on vaikea asettua siihen muutokseen, jonka koulutus ihmiselle antaa. Vaikka paikka paikoin ihmisuhdevatvonta alkaa jo muuttua ennalta arvattavaksi ja kliseiseksi (jota se usein teini-iässä saattaa ollakin), Ferrante tuo hienosti liikaa korostamatta erilaisten maailmankatsomuksellisten ja käytöstavallisten lähtökohtien eroavuuden. Nuoren Giovannin on ratkaistava oma suhteensa uskontoon, politiikkaan, väkivaltaan, miehen ja naisen suhteeseen, umpimieliseen paikalliseen kiinnittymiseen ja vapaana itsenäisesti ajatelevaan sivistyneistöön.  

Pidin kirjaa ilmaisultaan jopa parempana, kuin Ferranten laajassa Napoli-sarjassa, vaikka yhteiskunnallinen ja historiallinen kuvaus jääkin ohuemmaksi. Teksti on avoimempaa,  raaempaa ja kuvaukset suorempia, kun Napoli-sarjan paikoitellen kioskikirjamaiset kuvaukset. Vaikuttava.

M.A.N. Helsinkiin

M.A.Numminen julkaisi muistelmiensa ensimmäisen osan 2020 nimellä Kaukana väijyy ystäviä. Muistelmat I.  Sen innoittamana päätin ensin tutustua muistelmien epäviralliseen 0-osaan, kirjaan Helsinkiin, jossa Nummisen alter ego Juha Niitty aloittaa sivistyshankkeensa 1960-1964. Muistelmien I osan esipuheessa M.A. viittaa itsekin tähän vuonna 1999 ilmestyneeseen ja nyt uusintapainoksena 2020 ilmestyneeseen romaaniinsa. Juha Niitty on vain hieman tai ei lainkaan peitelty Numminen.

Helsinkiin ei ole kirjallisesti erityisen antoisa, ei ainakaan romaanimuotoisena. Sen tyyli on särmikäs, samalla tavalla omaperäinen ja töksähtelevä kuin Nummisen monet muutkin projektit. Se on kuitenkin hyvin kiinnostavaa ja helppoa luettavaa: päähenkilö Juha opiskelee kansantaloutta, sosiologiaa ja filosfiaa päätyäkseen lopulta sosiolingvistiikkaan. Samalla hän pyrkii tarmokkaasti uuden radikaalin sivistyneitön pariin, avantgarde- taiteen, jazzin, eloktronimusiikin, happeningien ja kaiken modernin taikapiiriin. Nuoret naiset johdattava hänet niihin ja samalla Juha N. tutustuu omaperäisellä tavallaan naisihmisiin, niin psyykisesti kuin lihallisesti.

Teoreettisen opiskelun kiemurat, kirjat, luennot ja yliopiston luennot ovat oudolla tavalla tuttuja, vaikka Niitty opiskeleekin Helsingissä tehden vain yhden ekskursion Tampereelle ja itselle tuttuihin maisemiin, yliopistolle, Rosendahl-hotelliin ja Pyynikin harjulle. Vaikka opiskelu on haastavaa, niin monin verroin haastavampaa on ensiyritykset naisten kanssa. Tämä oli aika hämmentävääkin luettavaa. Eihän se varmaan koskaan aivan helppoa ole, mutta Juha N:llä on kyllä aika teoreettinen, joskin vaikuttavalta tuntuva, tapa lähestyä toista sukupuolta.

Hyvin M.A.Numminen tavoittaa kirjassaan ajan hengen ja samalla osoittaa oman monipuolisuutensa kummuneen jo varhain omaksutusta renessanssi-tyyppisestä sivistysihanteesta; tätä Numminen ei tosin itse totea, vaan kiinnittyy avantgardeen ja moderniin.

Tästä on sujuva siirtyä nyt muistelmien I osaan, joka näyttää olevan suoraa jatkoa romaanille, niin ajallisesti kuin tyylillisestikin.

Margarita

 

Anni Kytömäen Margarita on vaikuttava ja haastava teos. Se on erinomaisesti kirjoitettu, perusteellinen, sujuva, kielellisesti ja sisällöllisestikin kaunis teos. Teksti tuo mieleen Tommi Kinnusen selkeän ja soljuvan kielen. Kytömäki on vielä Kinnustakin monipuolisempi sanastoltaan ja kielen taipuisuudelta. Vertauskuvia on runsaasti ja ihmisen yhteiskuntaa kuvaillaan luonnon, biologian, metsän ja virtaavan joen sanastoin. Kytömäen kirja ei mene kuitenkaan päin honkia, vertaukset eivät ryöpsähtele vuolaina turhaan, tarina pitää lukijan kiinni helteisesti, vaikka kuvauksen kohteena on mieltä kylmäävät asiat: sota, kuolema, oman ruumiin myrkyttävä raskaus, polio, itsetuhoisuus, tunteen kylmyys.

Kirjaa voi lukea monesta kontekstista: kuvauksena sodan jälkeisestä jälleenrakentumisen Suomesta, ihmisen suhteesta luontoon tai yksilön kyvyttömyydestä löytää omaa identiteettiään yhteisön normipaineessa. Ja kaikkea tätä se onkin. Päähenkilöt, helmisimpukka ja aikuistuva Senni, hieroja, raskaana oleva nuori nainen, synnyttäjä, sittemmin poliosairaalan avustaja ja lääkintävoimistelijaopiskelija, luontoon samaistuva helmisimpukoiden pelastaja, äitinsä tytär, isänsä oppeja päässään kuuleva nuori nainen ei tahdo asettua 1950-luvun Suomeen. Hän kokee olevansa helmisimpukan tavoin kova ja herkkä, kuoreensa vetäytyvä ja tuhoon tuomittu (tehometsä)talouden uhri, valtion välineeksi alistuva koneiston osa. 

Kytömäen kirja on siis juuriaan myöten  yhteiskunnallinen ja siihen kiteytyy myös kirjan kipein haaste. Miten Sennin biologis-fysiologinen maailmankatsomus suhteutuu humanismiin ja miksi Kytömäki on typistänyt, rajannut ja sulkenut Sennin maailmankatsomuksen biologis-fysiologiseen kuoreen? Tämä on kirjailijan valinta. Sennille ei anneta kasvun tai vaihtoehdon mahdollisuutta. Kirjan yksi tärkeä sivuhenkilö, pasifistinen Mikko, uhrataan, mutta hänellä ja hänen isällään on poliittinen vaihtoehto - kieltäytyminen olemasta sotakoneiston osa. Myös metsänhoitaja Antti kipuilee työnsä tehokkuusvaatimusten ja luonnonsuojelun välillä, mutta Sennille ei avaudu tietä luonnonsuojeluliikkeeseen, vaikka se on tarjolla, puhumattakaan siitä, että metsäteollisuuden ja talouden poliittisia kytkentöjä avattaisiin edes tuon rakenteen kuorta raolleenkaan avaten.

Yksilön tasolla kuvaus on ihailtavan tarkkaa ja kaikessa karuudessaan uskottavaa, jopa inhorealistista. Empatia päähenkilöä kohtaan kyllä herää, mutta samalla näitä sekä fyysisten että henkisten haavojen kuvauksia jää pohtimaan. En tiedä miksi sitä kutsua, eräänlaista rakkautta kärsimyksen kuvausta kohtaan? Kirjailija Kytömäki ei anna tässä kirjassa ihmiselle mahdollisuutta muussa mielessä kuin kuoreensa vetäytymisen ja oman lajinsa tuhon yksilöllisenä ratkaisuna: älä jatka sukuasi. Tämän kyllä hyväksyn yksilötasolla, mutta esitetty ajatus ei avaa tarvetta toimia asioiden ratkaisemiseksi. Ahdistus vain kasvaa ja luonnon, yhteiskunnan ja ihmisen itsetuho kiihtyy. 

Margarita vertautuu kyllä jopa Mannin Taikavuoreen, mutta siinä, missä Mann antaa laajan henkilögalleriansa kautta moniäänisen keskustelun ja väittelyn mahdollisuuden Euroopan tulevaisuudesta, Kytömäen Senni ja hänen lähipiirinsä on huutava ääni korvessa. Mann kiipeää korkealle, mutta Kytömäki menee alas, ei kuitenkaan kylpylävieraaksi nautiskelemaan lämpimästä vedestä, kuten Herman Hesse Baden Badeniin, vaan kylmään, virtaavaan ja hyytävän veteen. Sennin ääni kuuluu ja kirjailijan luoma helmisimpukkakin puhuu meille, mutta se on yksinäisen kuiskaus korvessa. Ja metsä vastaa kuin huudetaan, mutta kuiskaus hukkuu huminaan. Vastausta ei löydy kaupungista tai yhteisöistä. Helmi simpukan sisällä jää hioutumatta, vaihtoehtona on vain hidas vetäytyminen ja uppoaminen yhä syvemmälle, kauemmas ja lopulta tuhoutuminen. Senni on kova kuori, jonka sisäiseen maailmaan ei ole tietä kuorta rikkomatta.

Margarita kuvaa aikaamme ajankohtaisesti ja aikalaiskirjana se on hätkähdyttävä hätähuuto ihmisen umpikujasta ja näköalattomuudesta. Luonto on ihmisen vallassa ja sen myötä ihminen luonnon.

Kuitenkin: Ihmiset voivat tehdä ratkaisuja, luonto ei. Ihminen on itsensä ja luonnon toivo. Muuta toivoa ei ole. 

Idän ja Lännen Berliini

Talot ovat minun kallioitani, ihmiset outoja puita, kadut itsepäisiä jokia.  (s. 66)

Nellja Veremej on kirjoittanut hienon ja kiinnostavan romaanin Berliini on idässä (ntamo, Helsinki 2020). Päähenkilö on itäinen osa Berliiniä ihmisineen, Alexanderplatz ja sen lähikadut. Moskovasta Berliiniin muuttanut, miehestään eronnut Lena elää ja asuu tyttärineen ajan murroksessa. Lena etsii identiteettiään post-neuvostoliiton aikaisessa post-DDR:lläisessä venäläis-monikansallisessa yhteisössä. Lenan lähipiirin kautta välittyy muistojen muuntama kuva menneestä Neuvostoliiton aikaisesta ajasta, Lenan vanha äiti asuu edelleen Moskovan lähellä, tytär puolestaan opiskelee ja elää jo uutta "läntistä" aikaa ja avaa näkymän tulevaan. Lena itse on vanhustyöntekijä. Hän ystävystyy asiaakkansa, entisen DDR:ssä menestyksellä lehtimiesuran tehneen, nyt jo kuoleman portteja kolkuttelevan Ulfin kanssa. Lisäsuolansa tarinaan heittävät, pinnallinen lääkäri Roman, joka liehittelee Lenaa, mutta onkin naimisissa omalla tahollaan. 

Ihmiset ovat elävän tuntuisia, erehtyväisiä, väärässäkin olevia. Kirjallisia viittauksia tehdään melko luontevasti niin Sebaldiin, Thomas Manniin kuin Alfred Döbliniinkin, siis länsimaiseen ja saksalaiseen, ei niinkään venäläiseen kirjallisuuteen. Kyseessä ei ole bildungs-roman, maailma muuttuu nopeasti, kirjan ihmiset hitaasti, sopeutuen, eivät maailmaa muuttaen. Ja tässä on juuri kirjan jännite, maailmaa muuttavat ihmiset eivät ole kirjan keskiössä, vain heidän toimintansa muuttaa myös tämän kirjan keskiössä olevien elämää.

Elokuvateatteri Babylon, Rosa-Luxemburg-Straße 23.10.2020

Kirja on helposti ymmärrettävissä, mutta oman kiinnostavuuteensa lukijalle tuottaa, kun tuntee sen kadut ja aukiot, teatterit ja näyttämöt. Satuin paikalle nyt syksyllä 2020, koronoviruksia väistellen, mutta samalla monien muiden tavoin Berliinin runsautta ihastellen.

Näkymä televisiotornille ja Alexsanderplatzille 20.10.2020

Kirja on hieno aikalaiskuvaus ja uudenlainen näkymä Berliiniin. Sitä ei ole syytä verrata esikuviinsa, niiden varjo on liian pitkä ja syvä. Tämä kirja riittää ihan itsessään.

Aja aurasi vainajain luitten yli

 

Olga Tokarczukin aiemmin lukemani kirjat ovat erittäin hyviä, loistaviakin. Mutta Aja aurasi vainajain luitten yli on täysosuma, hieno vaikuttava, kirjallinen mestarinäyte. Teos ei ole varsin laaja ja kerrontakin on vain yhdestä näkökulmasta. Juoni on yllättäen murhamysteeri. Lukijana tekstin ääressä viihtyy, se vetää mukanaan, kieli on selkeää, huumori on mustaa. Puolan ja Tšekin rajamailla tapahtuu outoja, astrologiset ennustukset käyvät toteen, paha saa palkkansa, varmaankin?

Samanaikaisesti William Blaken runot kääntyvät ja ovat kalmankalpeina vihjeinä kirjan luvuille. Tokarczukia lukiessa on helppoa ajatella kuten hänen henkilönsä, jolta kysytään, oletko uskonnollinen: Olen, hän vastasi ylpeänä. - Olen ateisti.

Blaken rinnalle kääntyy ja soljahtaa hienosti myös vähemmän korkeakulttuuriset säkeet Riders on the storm ja hieno käännös suomentaja Tapani Kärkkäiseltä Nousevan auringon talosta:

Der iiis ö hauuus in Njuuuu Orliiin

Dei kool dö Raaaaaisin Saaan...

Olga T. havahduttaa huomaamaan hehkuvalla tavalla luonnon ja ihmisluonnon raakuuden ja hellyyden, totuuden, oikeudenmukaisuuden, rikoksen ja rangaistuksen kieppuvan, kosmiseen kehän. Hän opettaa ja havainnollistaa runouden kääntämisen monisyisyyden. Jos ei tiede, uskonto, hallinnollinen komentokieli, ehkäpä ei filosofiakaan tai astrologinen hämäryys, avaa maailmaa ihmiselle, ehkä vielä jää runous, tihentymä, jossa maailma hyvä ja paha kirkastuu ja sokaisee. Astumme ovesta, jonka tuolla puolella näemme, mutta jota muut eivät näe.

Palava kehä

 

Aiemmin minulle tuntematon Flannery O`Connor yllätti positiivisesti. Palava kehä on tiukkaakin tiukempi, mustan huumorin tiivistämä, kokoelma lyhyitä kertomuksia syvästä etelästä. Hyväntahtoiset, usein tekopyhät, valkoihoiset päähenkilöt säätävät elämäänsä valkoisen roskasakin, neekereiden, maahanmuuttajien ja liberaalien tuulahdusten ristipaineissa.  Poliittisesti korrekti kielenkäyttö, puhumattakaan korrektisti käytöksestä on vielä kaukana edessä.

Armollista auttajaa ei armahdeta, proteesit viedään jalasta, saarnaajat huijaavat, groteskit tilanteet pyörittävät ihmisiä kuumassa paahteessa.

Kuvaus politiikasta, ihmisten pyrkimyksestä elää ja sopeutua sosiaalisessa muutoksessa saa säälimättömän kuvauksen. Palava kehä tuntuu noilla main, Yhdysvaltojen rajussa Etelässä, vain kiertävän edelleen, vaikka novellit on alunperin julkaistu jo 1940-luvun puolivälissä ja sen jälkeen.

Mutta hitaasti, kuolettavan hitaasti, maailma muuttuu.

Rajamaa

Terhi Kokkosen Rajamaa oli siinä rajalla - jätänkö kesken vai en. Luin, tai oikeastaan kuuntelin, kuitenkin loppuun.

Kelpo kirja, sujuva, selkeää ja hyvää kieltä. Ei ehkä ollut paras vaihtoehto, että kirjailija itse lukee kirjansa. Ääni Kokkosella on kyllä selkeä, mutta lauseiden nuotti yksitotinen. Yksitotisuus kyllä tukee kirjan melko yksitotista esitystapaa ja henkilöiden, Karon ja Riston, tyhjyyttä kumisevaa elämäntapaa ja parisuhdetta.

Asioita katsotaan pääasiassa Karon näkökulmasta ja muut henkilöt jäävät monin osin kovin ohuiksi. Kokkonen malttaa kyllä avata kertomuksensa tasoja huolella, mutta silti kovin suurta intensiteettiä tarinaan ja sen henkilöiden keskinäisiin jännitteisiin ei synny.

Valitettavasti kirja ei siis erityistä kiitosta ansaitseva ei ollut, mutta kirjoittajana Kokkosella on varmaan tulevaisuutta, jos hän kirjailijan uralle heittäytyy. Voi tietysti olla niinkin, että jo lähtökohtaisesti olen väärä lukija tälle kirjalle - tartuin siihen siksi ja vain siksi, että se voitti HS:n kirjoituskilpailun ja halusin nähdä millaisella teoksella sen saattoi saada.
 

Lucia Berlin, kirjailija ja kirjoittaja

Lucia Berlinin teokset ovat Elizabeth Stroutin ohella olleet parasta lukemastani uudehkosta amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Nyt teoksessa Kotiinpaluu avautuu Berlinin oman elämän vaiheet keskeneräiseksi jääneen muistelman ja kirjeiden kautta. Ne osoittavat, kuten saattoi aiempia teoksia lukeneena olettaakin, että hänen kaunokirjalliset tekstinsä ovat hyvin omaelämänkerrallisia. Dramaattisia käänteitä on runsaasti ja usein ne ovat jyrkkiä, sosiaalista nousua ja laskua, kurjuutta ja loistoa, riippuvuuksien kanssa kamppailua ja pyrkimystä selvityä ja elää hyvää elämää. Kaiken aikaa mukana kulkee kirjoittaminen.

Berlin asui useassa paikassa Yhdysvalloissa ja Meksikossa. Työpaikat vaihtuivat opettajasta siivoojaan, hammaslääkärin apulaiseen ja kotiäidin velvoitteisiin. Lopulta kirjoittamisesta ja sen opettamisesta tuli kuitenkin myös ammatti, menestystäkin, vaikka Berlin löydettiin maailmantähdeksi vasta kuolemansa jälkeen.

Koskettavaa tekstiä, taitavaa arjen kuvausta. Berlin on yksi niistä kirjoittajista, joka onnistuu kertomaan mistä tahansa asiasta yksinkertaisen kiehtovasti. Onni on, että tämä suoraan omaelämänkerrallinen kirja tuli luetuksi vasta nyt muiden tekstien jälkeen. Kaunokirjalliset teokset kantavata hyvin ilman autobiografista taustaansa, mutta toki tämä tuo teksteihin vielä lisää syvyyttä. Berlin ei kirjoita autofiktiota, kirjan naiset elävät omaa elämäänsä kirjallisuuden fiktiivisessä maailmassa, toisin kuin kirjailija omassaan.

Ihmisiä elämän helteessä

 

Elizabeth Stroutin aiemmin lukemani kirjat, Kaikki on mahdollista ja Nimeni on Lucy Barton, ovat olleet oikein hyviä, mutta Pikkukaupungin tyttö on lukemistani ehdottomasti paras. Strout uskaltaa ja osaa kuvata henkilöidensä mielenliikkeitä, arjen käytöstä ja muiden katseilta piilossa olevia tekoja kaunistelemattoman suorasukaisesti. Henkilöiden tuntemuksiin on helppo eläytyä, vaikka kokemukset ovatkin tuskastuttavia. Pienistä paloista rakentuu arjen fresko, kuin Pieter Brueghel vanhemman maalaus, pieniä ihmisiä, rikkaassa elämän hyörinässä, omaa itseään ja omantunnon arvoaan etsimässä.

Elizabeth Stroutin Pikkukaupungin tyttö on loistava osoitus kirjallisesta taidosta ja monessa mielessä perinteisen tarinan voimasta. Kirja kertoo Isabellesta ja Amysta, äidistä ja tyttärestä, pikkukaupungista, sen ahtaista ympyröistä ja elämän pettymyksistä, kärsimyksestä, kasvusta ja sovituksesta. Armollisuudesta sitä kohtaan, että ihmiset pyrkivät, ainakin valtaosaltaan, elämään hyvää elämää, tekemään niinkuin kokevat oikeaksi, mutta samalla eivät näe omien tekojensa seurauksia ennen kuin vasta jälkikäteen, ajan takaa. Ja ihmiset ovat, usein nuorina, kovin hyväuskoisia, haavoittuvia ja joutuvat aikuisten peruuttamattomien väärien tekojen kohteeksi, vääryden kohteeksi, jota joutuvat ja kantavat läpi elämänsä.

Stroutin kirjassa ei kuitenkaan ole kyse vain näistä ihmisistä, vaan ihmisenä olemisen haasteesta yleensä. Tässä mielessä se on romaanin taidetta parhaimmillaan: yksinkertaisesti kirjoitettua, juonellista, jopa jännittävää, selkeää ja kirkasta. Strout kokoaa tarinaa palapelimäisesti: osaset asettuvat pala palalta paikoilleen ja kirjan päättyessä lukijalla on kuva muutamasta elämäntarinasta pikkukaupungissa ja maailmassa. Kerronta on tarkkaa, lukija voi nähdä Isabellen ja Amyn talon, työpaikan, kotikadun ja pikkukaupungin naapuruston, työtoverit ja Amyn koulukaverit sekä opettajat päivittäisessä aherruksessaan ja samalla kuulla heidän salaisuutensa, näkyvän pinnan alla koetut draamat ja tragediat, mutta myös ilon ailahdukset ja musertavien kokemusten lientymiset.