Esa Saarisen omaelämänkerrallisen kirjasasarjan toisen osan (KYSE ON SINUSTA.
E. Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta&ajattelun ajattelusta) alkusivuilla on hätkähdyttävä ja lupaava sitaatti Hannah Arendtilta:
Toisaalta ihmisen olemassaolon ehdot - elämä itse, syntyväisyys ja kuolevaisuus, maailmallisuus, moninaisuus ja maa - eivät voi koskaan ´selittää´ sitä, mitä me olemme, tai vastata kysymykseen, keitä me olemme, yksinkertaisesti siitä syystä, että ne eivät koskaan ehdollista meitä täysin.Hätkähdyin siitä, koska kirjasarjan 1. osan luettuani, hämmästelin sitä, miten E. Saarinen on voinut sivuuttaa yhteiskunnallisen kontekstin oman ajattelunsa ehtona ( ks. Kirje Esa Saariselle ). Nytkö hän avaisi tätä puolta ajattelustaan? Pettymys ja puistatus kävi kuitenkin ilmeiseksi tekstiä lukiessani. Jo heti tuon lainauksen jälkeen "Saarisen poika" kyllä varoittaa, että Arendt sitaatissa särähtää joku Marx-aspekti ja valtsikkameiniki. En valtsikkameiningistä tiedä, mutta aika totaalisesti kirjan otteesta puuttuu yhteiskunnallinen näkökulma tai sen yhteiskunnallinen näkökulma välkehtii vain teollisuuden, musiikin, kulttuurin, taiteen, luovuustutkimuksen henkilöiden sekä Saarisen omien luentojen (ja ihailijoiden) kommenttien kautta - Nokia. Genelec, Marimekko sekä liuta sinänsä merkittävien henkilöiden näkemysten kautta. Eli ainakin omasta mielestäni hyvin kapeasta vinkkelistä maailmaa valotetaan. Yhteiskunnallista tapahtumista vain sotiemme sankarit ja veteraanit saavat kiitosta, muutoin tuntuu kuin ajattelun ajattelu olisi puhdasta yksilöllistä puuhastelua musiikin, designin ja läheisten ihmisten kiitoksen ja halveksunnan ristitulessa. Tulenko hyväksytyksi, kuulunko joukkoon ja haluanko kuulua siihen joukkoon, joka minut jäsenekseen hyväksyy, on tärkeä kysymys. Mutta olisi hyvä kysyä kenen joukoissa seisoo, miksi juuri siellä ja miten rajaa ja rajoittaa sen kautta omaa näkökulmaansa. Saarinen kyllä kartoittaa "omaa joukkoaan" tiputtelemalla nimiä reippaasti. Yhteiskuntafilosofiaa ei kuitenkaan kannattaisi jättää Marxin varaan, vaikka hänet omista suosikeistaan pois sulkisikin. Monet - kuten vaikkapa Foucault tai Bourdieau - saattaisivat antaa hienon näkökulman pohdiskeluun niistä vallan ja maun kentistä, joilla Saarinen on saanut kunnian kujissa kulkea. Ja myös niistä kentistä, joiden ulkopuolelle hänet on suljettu ja suljetaan.
Olemassaolon ehdot näkyvät ajattelussa ja ajattelun ajattelussa. On tärkeää kysyä myös filosofiassa mitä ajatellaan, ei vain milloin ja miten. Tuntuu kuin E.Saarinen pyrkisi ajattelemaan ajattelua irrallaan siitä, mitä ajatellaan. Tilanne on sama, kuin yrittäisi selvittää ajattelua tutkimalla aivoja kirurgin tavoin tai löytämällä sielun paikan käpyrauhasesta. Tilanne on vastaava, jos yrittää ymmärtää kävelyä tutkimalla jalkoja. Niinpä teksti, josta J.P. Roos on ilmeisen onnistuneesti ja osuvasti Saarista piikittänyt FB-päivityksessään, on sellaista höttöä ja lentoa, etten usko edes Iltasanomien lukijoiden, joille Saarinen kertoo kirjoittavansa, jaksavan sitä lukea (innostuneesti ja innoittuen). Saarinen puolustaakin ansiokkaasti luennoimista, elävää esitystä ja sen taikavoimaa. Uskon, että elävänä esityksenä tämä onnistuukin, mutta kirjallisena esityksenä se on aika kammottavaa. Tuntuu kuin joutuisi syömään vaalenpunaista hattaraa mahan täydeltä, lause lauseelta, kappale kappaleelta. Vähän väliä Esa huomauttaa ja lukijan väsymyksen jo oivaltaen, että tarkoituksena on käsitellä sitä tai tätä (kauneutta, unta ja rakkautta) ja niinpä lukija odottaa, milloin kirja oikein alkaa, kunnes se sitten loppuu.
Kukin tulee autuaaksi omalla uskollaan, kuten kliseisesti usein todetaan, enkä epäile, etteikö Saarisen yleisö niin Pafoksen seminaareissa, Aalto-yliopiston luennoilla ja yritysten henkilöstökoulutuksessa saisi virtaa omaan ajatteluunsa ja tekemiseensä. On siis kyseessä sama efekti kuin musiikissa elävän esityksen ja "purkitetussa" levytyksessä. Parhaimmillaan saman esittäjän jutut toimivat molemmilla, mutta usein musiikki, jota ei jaksa levyltä kuunnella, on kuunneltavaa ja nautittavaa elävänä esityksenä.
Vaikka siis suhtaudun erittäin kriittisesti Saarisen tekstin sivistykselliseen arvoon, se on kuitenkin perustaltaan vahvan humanistinen, pyrkii epäilemättä aidosti vahvistamaan ihmisten uskoa oman ajatteluunsa voimaan ja siksi en torju sitä totaalisesti. En tiedä kokevatko Pekka Himanen, Frank Martela, Lauri Järvilehto ja E. Elisabeth itsensä Saarisen oppilaiksi. Mutta samoin kuin Saarisen filosofian, heidänkin kohdallaan kannattaa kysyä, onko se valo, joka heistä heijastuu, sittenkin pimeyttä. Yksipuolisuus, vaikka postiivisuudessakin, on yksipuolisuutta. Münchausen ei nouse tukasta itse nostamalla, mutta päänsä voi saada kipeäksi sitä yrittäessä.
Kirjan lukeminen oli monin paikoin kuvottavaa. Jos tällä Saarisen menetelmällä tekisi sopan siitä tulisi -soppa, kiisseli tai sekava keitos. Ja silti siitä taitaisi puuttua suola, sokeria olisi kyllä riittävästi ellei liikaa. Esa Saarinen toteaa yhdellä lauseella jotenkin niin, että ihmisen pimeän puolen käsittely on hänelle vaikeaa. Pyrkimys ylärekisteriin, hyvään, kauniiseen ja rakkaudelliseen on Saarisen kirjassa niin vahva, että Ikaroksen siivet sulavat, ne eivät ole terästä tai wolframia. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.
Simo Knuuttila vastasi viisasti, kun häneltä kysyttiin, pinnallistuuko maailmamme. Ei, maailmamme rikastuu, siihen tulee jatkuvasti lisää kerroksia. Vanha ei kuole uuden syntyessä. Olisi tylsää ja raskasta, jos olisimme koko ajan syvällisiä tai pinnallisia. Rikkaus tulee juuri syvällisen ja pinnallisen, ylä- keski- ja alarekisterin välisestä jännitteestä, dynamiikasta ja vaihtelusta.
Daniel Kahnemanin nerokas, selkeä ja toimiva jaottelu nopeaan ja hitaaseen ajatteluun, on mielestäni hyvä ja siihen kirjassa viitataan useasti. Nopeati ajatellen olin jo monta kertaa jättämässä Saarisen kirjan kesken ja omaan arvoonsa, mutta ajattelin kuitenkin, että luen tämän ja odotan vielä kolmannekin osan. Ehkä sen kautta kokonaisuus jäsentyy ja trilogian päätös kohottaa tai peittää tämän 2. osan heikkoudet alleen.
