Tonava

Tonava, Belgrad

Luettuani hiljattain Tamas Matekovitsin hienon Budapest Metro -teoksen, tartuin Claudio Magrisin kirjaan  Tonava. Kirjoissa on yhtäläisyyksiä: molemmat ovat "road movien" tapaan rakennettuja, kuljetaan reittiä ja kerrotaan sen asemapaikojen tai kaupunkien historiasta, kulttuurista ja politiikasta. Matekovits matkustaa Budapestin metrolla M3, Magrisin reitti taas on pidempi, mutkittelevampi ja verkkaisempi.

Erotkin kirjojen välillä ovat toki  selvät. Magrisin teoksessa ei ole valokuvia ja sanalliset kuvailut ovat runsaita ja rönsyileviä. Magris on kotoisin Triestestä ja hänen tarkastelupisteensä on germanistiikan asiantuntemuksen tuomassa kirjallisuudessa, kun Matekovits ponnistaa nykyajan perspektiivistä. Ja jos vertaisi vain kirjojen luomaa kuvaa Unkarista, huomaisi sen, minkä Magriskin kertoo: Unkari ja unkarilaisen kulttuurin ymmärtämisessä on kielimuuri, jota on vaikea ylittää. Mutta tämänkaltainen vertailu on turhaa.

Tonavaa seurataan sen alkulähteiltä Donaushingenistä/Furtwangenista aina Mustalle merelle saakka. Magrisin tyyli on polveileva, pyörteinen, kiemurainen, leveä - kuin Tonava. Kirjan alussa oleva karttapiirros on nostalginen. Keskeisessä Euroopassa on maita, joita ei enää ole: Länsi- ja Itä-Saksa, jota jälkimmäisen itseymmärryksen mukaan ei koskaan ollutkaan, oli DDR, Saksan demokraattinen tasavalta ja se toinen "Saksa". Jugoslavia, Tsekkoslovakia. Magris siis kuvaaa nuoruuteni Eurooppaa (kirja on ilmestynyt alunperin 1986), Eurooppan suuria poliittisia muutoksia ja EU:n rajoja ruhjovaa integraatiota. Kriisieurooppa, joka on kuitenkin rauhanomaisempi kuin menneisyyden karkea, kuin rakeisena Tri-X:lle piirtyvä mustavalkoinen, muurin jakama, tulevaisuuden odotuksiin raukeava, mahdollisuuksien maailma.

Tonava virtaa läpi Euroopan, matkan varella on neljän maan pääkaupungit, Wien, Budapest, Belgrad ja Bratislava. Magris ei kuitenkaan anna pääkaupungeille erityistä painoa, vaan poikkeaa pienempiinkin kaupunkeihin ja kyliin, varsinkin kun niistä löytyy kulttuuri- tai kirjallisuushistoriallisesti kiinnostavia kohteita.

Vaikka matkustaminen on moraalitonta, se tuo pettymyksen, mutta on kuitenkin yksi lohtu elämän menossa: Silloin jokin liikahtaa ja lävistää ruumiin, ilma kahahtaa vaatteisiin, ja oma minä sykkii kuin meduusa, ... (11). Siitä pitäen, kun Herakleitos kysyi kysymyksensä, voiko samaan virtaan astua kahdesti, juuri joki on liittynyt identiteettikysymykseen. (20) Magris pohtii kiinnostavsti vaikkapa kysymystä "itävaltalaisuudesta". Hän päätyy ytimeen, joka on sen määrittelemättömyys. (28)

Keskiössä on Saksa: kun tänä päivänä miettii mieleän Eurooppaa, jutuu samalla miettimään omaa suhdettaan Saksaan. (30) Saksalaisen kulttuurin ja kultturialueen tuntijana Magris on erinomainen. Kafkan kuolintalossa Magris kykenee eläytymään hyvin Franzin yksinäisyyteen. (177-179) Mutta Magrisin rajoitteuneisuus tulee esiin kun hän tarkastelee Wittgensteinin talon muotokieltä. Sitä Magris ei ymmärrä, ei yhtään.(182-183) Niukkuuden estetiikka ei avaudu hänelle. Jos avautuisi hänen kirjansakaan ei varmaan olisi laajuudeltaan 439 sivua, vaan puristettuna, ehkäpä 200 sivua. Mutta moni tarina olisi silloin jäänyt kertomatta.

Magrisin kirja ei ole luontokirja, mutta hienosti hän kiinnittää huomion luonnon ja kulttuurin suhteeseen vaikkapa Konrad Lorenzin yhteydessä (Kaksoiskotka ja merikotka, s. 172-177) tai huomauttaessaan siitä, että György (Georg) Lukács tuskin paljon katsoi asuntonsa ikkunasta Budapestissa Tonavaa tutkiessaan kirjoja ja kirjoittaessaan.

Magrisin oppineessa ja tarinoivassa seurassa viihtyy, vaikka paikka paikoin, varsinkin liikuttaessa oman tuntemuksen kannalta vieraimmissa paikoissa, Unkarin, Bulgarian ja  Romanian rajamailla, kiinnekohdat alueen kirjallisuuteen ja kulttuurin tekevät juonteiden seuraamisesta haastavaa. Lähes joka sivulta löytyy hienoja lauseita ja osin oivaltavia tiivistyksiä eurooppalais-saksalaisesta hengenperinnöstä.

Mutta yksi Tonavan rantamailta puuttuu. Ja sitä kohti Tonava virtaa.
Tonavalta puuttuu meren sini - meren eeppisyys muistuttaa meitä siitä, että olimme kerran jumalia. (146-147)

Huimaus

W.G. Sebaldin Huimaus avautuu helpommin kuin aiemmin lukemani Austerliz.
Nytkin liikutaan laajasti niin ajallisesti kuin maantieteellisesti. Sebaldin kieli, sanat, lauseet ja tarinan kuljetus on hiottua ja viimeisteltyä. Suuret linjat ja yksityiskohtaiset kuvat maisemasta ja mielen liikkeistä levittäytyvät rauhallisesti lukijalle. Sebald on esimerkki kertojasta, jonka verkkaisuus palkitsee (vain) kärsivällisen lukijan.

Kirjan alussa pohditaan muistamisen vaikeutta ja sitä, miten (piiros)kuvat tuhoavat muistikuvia ja siksi niitä pitäisi välttää. Itse asiassa muisti on paradoksi: jos siihen luottaa, se osoittautuu pettäväksi, jos muistin tukena on kuvia tai muistiinpanoja, elävät mielikuvat hajoavat ja niitä on mahdoton palauttaa mieleen.

Sebald asettuu taitavasti kokijaksi vieraaseen, vaikkapa Franz Kafkaksi matkalla Italiassa. Hallittua tekstiä, hienoja lauseita, intensiivistä seesteisyyttä. Mutta huimausta, kuitenkaan, kirja ei aiheuttanut.

Budapest, bassomusiikki, kulttuurin valo

On kirjoja, joita lukiessa ja katsoessa tulee olo: tästä pitää kirjoittaa, tämä on tärkeää ja oivaltavaa. Kun sitten aloittaa huomaa kin, mitä minulla onkaan tähän lisättävää?

Tamas Matekovitsin BUDAPEST METRO - kaupunki ja vallankumous pinnan alta. maanalainen kuva-arkkitehtuuri, radikaali konstruktivistinen liike kaupungin rakenteissa, pinnan alta pääoman tuolle puolen bassomusiikin tahdissa - on kirja, jonka alaotsikon pituus voisi viitata siihen, että rajaus voisi olla tiukempi. Mutta kuvista, moniäänisestä tekstistä, netistä löytyvästä ääni- ja kuvaraidasta koostuu monenkirjava, värikäs ja runsas historian virtaan heittäytyvä pohdinta, joka antaa kouraisevan tunteen siitä, mitä Unkarissa ja Budapestissa on läsnä: myllerrys, jonka lopputulosta voi vain aavistella ja pelätä.

Radikaali konstruktivismi pyrkii valaisemaan pinnan tapahtumia maan alta ja luottamaan siihen, että maan alla, tarkemmin metrolinja M3:n reitillä, on tapahtunut paljon, mutta liike ei pysähdy. Matekovits pyrkii antamaan muodon rakenteelle ja sen prosessiluonteelle. Kirja on "teos". Sitä on mahdoton purkaa osiinsa: dokumentaarista kuvaa, teorian säikeitä, henkilöiden tarinoita, haastatteluja metron rytmillä kuulutuna. Eräänlainen, ei road movie, vaan underground multimedia, joka rakentuu lukijasta riippuen monella tavalla.

Kävin pikavierailulla Budapestissa ja saatoin todentaa M3:n semien tilanteita: Déak Tér asemalta Erzébetin aukiolle - Gödör oli saanut väistyä, tilalal oli Aquarium. Seinillä näkyi Jobbik -kirjoituksia ja etsimättä tapasin nuoren, joka väitti, että ulkomailla oleva käsitys puoleen rasistisuudesta on virheellinen. Argumentti oli klassinen: en ole rasisti, mutta asia on vain niin, että mustalaiset ovat rikollisia ja juutalaiset myyvät maamme. Sanoimme ennen ei Moskovalle, nyt emme ota neuvoja Brysselistä. Slavoj Žižekin ajatus siitä, että postpoliittisessa tilanteessa tai muunlaisissa umpikujissa nuoret miehet eivät löydä todellista konstruktiivista vaihtoehtoa - vallankumouksen ja muutoksen tarve on suuri, mutta muutostarpeen kanavoituminen saa helposti aivan satunnaisen tai historian painolastista johtuen alistavan luonteen. Unkarin historia ei tunnu antavan helposti aineksia monikulttuurisen, avoimen, demokraattisen ja ihmisten tarpeista lähtevälle politiikalle ja taloudelle. Sosialismin varjo on synkkä, uusliberalistin kapitalismi, ja markkinatalouden rynnistys lupaa paljon, mutta synnyttääkin sanoinkuvaamattoman kaaoksen, niin arjen elämään kuin ihmisten ajatteluun. Vihollinen on löydyttävä ja turva etsittävä, nyt taas nationalismista ja ylikansallisen pääoman vastaisista tunnuksista.
Unkarissa konstruktiivinen radikalismi ei ehkä onnistu nousemaan metron pimeydestä päivänvaloon. Uusi eliitti on voimansa tunnossa. Radikaali konstruktiopyrkimys nousee varmasti ja valaisee kirkaalla kiilalla sydänyössäkin. Se ei ehkä riitä, mutta valoa ei kannata sammuttaa. Jos tunnelin päässä oleva valo onkin vastaantulevan junan, se ei pysädy ainakaan, jos ei näe mihin on törmäämässä. Viisas pysähtyy valoissa, varsinkin jos valo on punainen.

Kirjeitä ystäviltä?

Edellisen Paul Austerin kirjan (Talvipäiväkirja) lukemisen yhteydessä jouduin jo pohtimaan sitä, mikä, lopultakin, Austerin teksteissä viehättää. Nyt lukiessani Austerin ja J.M. Coetzeen kirjeenvaightoa  Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä samankaltainen hämmennys valloitaa mielen. Luenko heidän tekstejään kuin ystäviltä saamiani kirjeitä?

Tekstit kiinnostavat ja lukiessa on oivalluksen hetkiä ja pettymyksiä. Ensimmäinen pettymys liittyy Austerin luokattomaan perusteluun, jolla ystävykset luopuvat käsittelemästä 2008 alkaneen globaalin talouskriisin teemaa. Jo ennen kuin he aloittivat sen käsittelyn ymmärsin, että kirjeiden kirjoitusjänne 2008-2011 on poikkeuksellisen kiinnostava. Auster aloittaakin lupaavasti, Coetzee vastaa kiinnostavasti, mutta sitten he pääättävät luopua aiheesta. Miksi? Auster sanoo ilomielin jättävänsä taakse taloustieteellisen vatvonnan. Hänellä on siihen kuulemma huonot eväät.  Ja sitten tulee harvinaisen lattea, ehkäpä ironiseksi tarkoitettu, lausuma: kannatan kiihkeästi yleismaailmallista onnellisuutta. Haluaisin että jokainen maailman ihminen saisi tehdä tyydyttävää, henkisesti palkitsevaa työtä ... mutten osaa kuvitella alkuunkaan, miten niin yleviin päämääriin päästäisiin. Näin ollen sivuutan kyseiset aiheet vaikenemalla. (s. 43)

Latteaa tuo on siksi, että niin Auster ja Coetzee ovat hetkeä aiemmin virittäneet melko kiinnostan keskustelun "suurpääoman kriisistä" ja sen seurauksista ihmisten elämään maapallolla.

Toinen, mutta nyt ei pettymys, vaan oivallus syntyi Coetzeen shakkipelikokemuksista. Itse en ole innostunut mistään urheilusta, en intohimoisesti, en juuri lainkaan. Jalkapallon maailmanmestaruuskisat seurasin sattumalta ja joskus satunnaisesti Wimbledonin tennismatseja. Vuosi sitten vielä ajatelin, että voisin mennä katsomaan Ässien jääkiekkomatsien yleisön reaktioita, mutta nyt jääkiekon ympärillä käytävä keskustelu on kaiken kaikkiaan niin etovaa, että taidan sivuutta aiheen vaikenemalla :-).

Voittaminen urheilussa on aina tuntunut minusta, myös itse siihen osallistuessani, kiusalliselta. Riippumatta siitä olenko voitettu vai voittaja.

Auster ja Coetzee kirjoittavat jäntevästi ja väliin myös päästäen lukijan läheisen tuntuisesti omaan arkielämäänsä. Kiinnostavaa on lukea rinnakaisaikana syntyvistä Sunset Park  ja Talvipäiväkirja -kirjojen synnystä, vaikkakin kovin suppeasti. Auster on myötäilevämpi keskustelija, Coetzeesta löytyy ilmeisesti kovuutta enemmän, aivan samoin kuin heidän kirjoistaan. Ikääntyvät mestarit ovat joka tapauksessa hienoa luettavaa, "isoveljiä" joidan ajatusmaailmaa ei tarvitse jakaa kaikilta osin, mutta kuitenkin kuunnellen miltä maailma näyttää rapakkojen takaa katseltuna.

Louis-Ferdinand Céline ajattelijana ja kirjailijana

Louis-Ferdinad Célinen teosta Niin kauas kuin yötä riittää lukiessa tulee kiertämättä mieleen Matt. 6:23 : Mutta jos silmäsi on viallinen (pilveytynyt) koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!

Katse on maailman valo, jos se peittyy pilveen, synkkään, niin maailma on synkkä synkälle katsojalleen. Kirjailijana Céline on ilmeisen hieno ja oivallinen kirjoittaja. Hän onnistuu kirjoittamaan 533 sivua tekstiä, jossa synkkä yksinpuhelu saa runollisen muodon, hiertää esiin epäilyksen, josko Celine on oikeassa, vai onko sittenkin kyseessä sataprosenttinen musta huumori. Tekstiä lukiessa hymynkare nousee esiin, useasti. Vaikka myös niin, että tekstin inhorealismi yllättää,  hymy hyytyy. Céline kieli tarttuu mieleen kuin kieli metallitankoon pakkasella.

Ajattelijana Céline on yhden ajatuksen mies, mutta taitava sellainen. Hänen individualistinen katseensa, jonka kantajana teoksessa on Ferdinand Badamu, suodattaa maailmasta usein hienoja kuvia. Teollisen yhteiskunnan synty piirtyy verkkokalvolle tikarinterävänä pistona:

Niin pieni kuin Topo onkin, sinne mahtui siis kaksi sivilisaatiojärjestelmää, luutnatti Grappan lähinnä roomalainen järjestelmä, jossa ruoskittiin alamaisia verojen kiskomiseksi joista Alcide väitti Grappan pidättävän itselleen häpeällistä osinkoa, ja toisaalta Alciden monimutkaisempi järjestelmä jossa näkyi jo merkkejä sivistyksen toisesta kehityskaudesta, asiakkaan syntymisesta jokaisessa sotamiehessä, siis kaupan ja sotalaitoksen yhteistoiminnasta, joka oli edellistä paljon nykyaikaisempi ja tekopyhempi järjestelmä; meidän sivilisaatiomme. (Mt. 173)

Célinen tekstissä loistokasta onkin juuri sen kerroksisuus - samaan aikaan yhden henkilön kautta juoksutetaan julmaa sotakuvausta, siirtomaakurjuutta, teollisuuskapitalismin brutaaliutta, köyhälistön kurimusta, miesten ja naisten pari- ja monisuhteiden röyhkeyttä. Ja kaikki tämä esitetään hengästyttävän runollisena jatkumona.

Miksi Céline kirjoittaa? Pyrkiikö hän kirjoittamaan pelkonsa pois?

Näin häviävät meidän salaisuutemme kun ne tuodaan julki ja päivänvaloon. Meissä ja maan päällä ja taivaassa saattaa olla kauheaa vain se mitä ei vielä ole sanottu. Vasta sitten päästään rauhaan kun kaikki on sanottu, lopullisesti, silloin vihdoin vaietaan eikä kukaan enää pelkää vaikenemista. Silloin on hyvä.  (Mt. 349)

Mutta ennen vaikenemista vaihtoehtoina on (epätoivoinen) lohdun ja tuen etsiminen kirjoittamisesta ja sanomisesta, toisesta ihmisestä. Jos se ei onnistu vaihtoehtona on hulluus:

Ei mitään apua vaikka avaisi silmänsä selko selälleen pimeään. Kaikki on pelkkää kadotetun kauhua, siinä koko juttu. Yö on kahmaissut kaiken, myös katseet. Se on imenyt meidät tyhjiin. Silti täytyy pitää toisiaan kädestä, muuten kompastuu. (Mt. 363)

Kun elää yksin, oma elämä musertaa alleen. Silloin tylsistyy. (...) Yksinäisyys on harjoittelua kuolemaa varten. (Mt., 403)

Sanojen, katseen ja kumppanuuden pettäessä musertunut ihminen ajatuu hulluuteen.

Hullu on tyyppi jolla on tavallisen ihmisen ajatukset, mutta visusti suljettuina pääkopan sisään. (...) Suljetusta päästä tulee kuin laskuojaton järvi, mätäpesäke. (Mt., 439)

Céline kuvaa myös hyvin "sivistystarvetta":

Olemassaolon valtava väsyttävyys johtuu ehkä vain ponnisteluistamme pysytellä järjissämme 20 vuotta, 40 vuotta, kauemminkin, jotta olisimme vähän enemmän kuin yksinkertaisesti ja syvästi oma itsemme, toisin sanoen iljetys, hirviö ja hullu. Painajainen on sitä että alkuperäinen ali-ihmisemme on voitava esittää aamusta iltaan yli-ihmisenä, maailmankaikkeuden ihanneolentona. (Mt., 441)

Tasapainon etsiminen ruumiin ja ravinnon välillä on perustehtävä. Mutta mielemme vaivaa meitä kaikista tukahdutusyrityksistä huolimatta ja saa meidät unettomiksi. Älkää koskaan uskoko suoraan, jos joku väittää olevansa onneton. Kysykää, voiko hän vielä nukkua? ... Jos voi, kaikki on hyvin. Se riittää. (Mt., 453)

Vaikeneminen on tavoite.  Sanoja ei osaa ikinä varoa tarpeeksi, sanat eivät tunnu miltään, eivät ainakaan vaarallisilta, ...(...) Sanoja on piilossa toisten sanpjen takana kuin pikkukiviä. (...) ne vavisuttavat koko sitä elämää, joka ihmisessä asuu, ytimiä myöten, sen heikkouksia ja vahvuuksia ... Ja silloin puhkeaa paniikki ... Todellinen maanvyöry ... (Mt., 515)

Yö on edelleen mahdollisimman epäkorrekti teos, kuten kirjan kääntäjä Jukka Mannerkorpi kirjoittaa jälkisanoissaan. Se on raju individualismissaan, luokittelemattomuudessaan ja ihmisen häilyvyyden kuvauksessa, se pistää ajattelemaan. Céline on kirjalijana oivallinen, ajattelijana, ainakin tässä kirjassa, yhden ajatuksen mies. Tästä yhdestä ajatuksesta valottuu koko ihmisenä olemisen kurjuus, ei niinkään ihanuus. Kamppailu sanojen, katseiden ja toisten ihmisten kanssa jatkuu. Elämykset korvautuvat verbeillä, katsoa, kirjoitaa, sanoa, puhua, kohdata.

Poliittisen taloustieteen kritiikkiä

Kuin pisteenä i:n päälle Porin taidemuseossa avatui helmikuun 1. päivänä useita hienoja taidenäyttelyitä. Merkittävin niistä on It´s the Political Economy, Stupid.  The Global Financial Crisis in Art and Theory. Tähän näyttelyyn liittyy saman niminen kirja. sen ovat toimittaneet  Greggory Sholette & Oliver Ressler (Pluto Press, London 2013). Näyttely enteilee poliittista ja toiminnallista käännettä niin kansallisessa kuin kansainvälisessä kulttuurellis-taloudellisessa muutoksessa. Ja tälle enteelle tämä näyttely on piste, ei loppu vaan piste vanhalle menolle, josta alkaa uusi tarina, ehkäpä jopa kertomus. Minkälainen draama siitä rakentuu jää nähtäväksi.

Kesällä 2012 elin muutaman kuuman kesäpäivän Kasselin dOCUMENTA13 näyttelyssä ja Frankfurtin pilvenpiirtäjien ja Euroopan keskuspankin varjostoissa. OccypyFrankfurt (http://www.occupyfrankfurt.de/) oli pystyttänyt telttansa sekä Euroopan keskuspankin eteen että Kasselin näyttelyn keskusaukiolle. Liike näyttäytyi banderolleineen esteettisesti surkeana, posthippiliikeen näköisenä ja vallankumousliikkeen rappeutuneena irvikuvana, vaikka joissain sen esittämissä lauseissa oli iskevyyttä.

En tiedä miten kiinteästi It´s the Political ...  liitty Occupai-liikkeeseen tai sen kriitikoihin, mutta  viittauksia siihen kuitenkin on. Slavoj Žižekiltä peräisin oleva Bill Clinton (It´s the Economy, Stupid) parafraasi ja kirjan toimittajien alkusanat viittaavat Occupy Wall Street -liikkeeseen ja kytkevät näyttelyn kiinnostavaan ja elintärkeään keskusteluun nykyisen kapitalismin voittokulusta, talouden kriisistä ja mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista nykyiselle talouden kriisistä toiseen kulkevalle vuoristoradalle.

Näyttelyn esittelyssä sen taiteilijoista sanotaan, että (h)e eivät luovu toivosta käsillä olevan katastrofin edessä, vaan kysyvät, eikö nyt olisi aika ryhtyä vastustamaan kapitalistisen logiikan kurinpitovaatimuksia taiteen ja teorian kautta, ja lähettää retkikunta pelastamaan yhteiskunnallisuuden käsitettä.

En ole ennättänyt riittävästi perehtyä tähän keskusteluun, mutta alustava horisonttini keskustelulle on: miksi poliittinen taloustiede, eikö kyseessä ole kuitenkin poliittisen taloustieteen kritiikki (Kritik der Politischen  Ökonomie)? Josko lukijoissani on  Žižek-tuntijoita, voitte oikaista horisonttiani tai näkökulmaani, en tunne kohdetta (Žižek) juurikaan. Joka tapauksessa, jostakin on tässäkin lähdettävä liikkeelle.

Toinen esillä oleva hieno näyttely on Felice Varinin abstraktien muotojen visuaalinen iloittelu. Näyttelyn visuaalinen juju (ks. alla) sopii hyvin myös tuohon talous, poliittinen taloustiede ja sen kritiikki asetelmaan: mistä perspektiivipisteestä voimme nähdä globaalin talouden ja suomalaisen yhteiskunnan tilan "oikein". Kaikki katsojan positiot ovat tietysti oikeita, mutta vain yhdestä kohtaa palaset asettuvat kohdalleen. Muista positioista osa kuvioista vaikuttaa vain roiskeilta, joiden keskinäistä yhteyttä ei voi hahmottaa.

Varinin teos pysyy paikallaan, katsoja ....

...vaihtaa paikkaa. Onko kyseessä sama teos?

Fragmentteja

Vuoden viimeisenä päivänä posti toi Franz Kafka -suomennoksen: Tuberkuloosifragmentit (Savukeidas, Turku 2012). Hankinnan alla oli myös Louis-Ferdinand Céline´n (1894–1961) Niin kauas kuin yötä riittää uusi tarkennettu suomennos. Porin Suomalaisessa sitä ei kuitenkaan ollut, joten Kafka päättää kirjavuoden kunniakkaasti.

Luvussa oli jokin aika sitten W.G. Sebaldin Austerlitz, mutta se ei edennyt loppuun, kuten ei edelliselläkään kerralla, joten jätän sen edelleen hautumaan ja odottamaan parempaa lukijaansa. Kiinnostava yritys kuitenkin vallata lukijan mieli.

Luettavana oleva Åsa Larssonin Uhrilahja (joululahjaksi saatu ;-)) on kyllä luettava ja asetelmaltaankin kiinnostava dekkari, jossa on historiallinen ote Ruotsin pohjolaan. Teksti ja juoni kulkee, mutta jollain tavalla viime vuosisadan alkupuolelle asetetut henkilöhahmot käyttäytyvät anakronisesti, liian nykypäivän ihmisen tavoin. Vaikka kirjan opettajatar Elina edustaakin edistystä ja vapaamielistä ajattelua, käytös on sata vuotta myöhempää tai ainakin henkilöhahmo on ristiriitainen ihanteellisuudessaan ja käytöksensä vapaudessa.

Mutta takaisin Kafkaan. Ainakin ensimmäinen fragmentti uppoaa:

 Oikea tie on nuora, jota ei ole kuitenkaan viritetty korkealle ilmaan, vaan lähelle maan pintaa. Se on asetettu siihen luultavasti siksi, että kompastuisimme siihen, eikä siksi, että kulkisimme sitä pitkin.

Tällä on hyvä päättää vuosi ja aloittaa uusi vuosi 2013. Lupaukset voi asettaa kuinka alas tahansa ja silti niihin usein kompastuu sen sijaan, että kulkisi valitsemaansa kaitaa, todella kaitaa, tietä (narua), kärsivällisesti ja vakaasti. Oikeat tiet ovat "vääriä",  mutkikkaita, vaihtelevia, kuin metsän polut tai ylös alas kulkevat vuoriston reitit.

Muisti ja kirjallisuus

Marja Saarenheimo on kirjoittanut kiinnostavan, luettavan ja jatkolukemiseen innostavan kirjan Muistamisen vimma  (Vastapaino 2012). Saarenheimo on psykologi ja muistitutkija. Hän tutkii tässä kaunokirjallisuuden kautta muistamista, unohtamista sekä yksilön että historian näkökulmasta. Kirjoina on Milan Kunderan, Marcel Proustin, Siri Hustvedtin, W.G. Sebaldin ja Lisa Genovan teokset sekä musititutkimuksen valittuja tekstejä viiteaineistona.

Itselleni Kundera, Proust ja Schlink ovat aiemmin tuttuja ja jonkinverran myös Hustvedt ja Sebald, vain Genova on kokonaan uusi tuttavuus. Genovan kirja Edelleen Alice käsittelee muistisairauksia ja pohtii ajatusta siitä, miten minuutemme rakentuu muistista. Ajallisen jatkumon kokemus on jossainmäärin välttämätön, jotta voimme kokea itsemme minäksi, emmekä vain toisistaan irrallisten kokemusten ja havaintojen pirstaleiseksi tapahtumapaikaksi. Kun tuo jatkuvuus häiriintyy riittävästi, käsitys minuudesta heikkenee ja kykymme ylläpitää itsemme muistiyhteisössä katoaa. Menetämme kontaktin ympäristöön ja läheisiimme ja myös läheisemme kokevat meidät vieraiksi.

Saarenheimon teksti on monessa suhteessa inspiroivaa; päälimmäiseksi anniksi itselleni jäi muistamisen ja unohtamisen dynaaminen yhteenkietotuminen. Ne eivät ole vastakohtia vaan muisti on unohtamisen yksi muoto. Myös ajatus siitä, että kuulluksi tuleminen on minuudelle aivan keskeinen asia (ja Kunderan sanoin kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule). Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.

Valokuvilla on oma asemansa muistamisessa tai ehkä sittenkin paremminkin unohtamisessa. Katsoessamme omia kuviamme voimme muistaa elämämme parhaita hetkiä ja kertoa tarinamme positiivisena kertomuksena. Erehdyksen ja epäonnistumisen episodit poistamme tarinasta, tuhoamalla kuvat tai repimällä epähenkilöt kuvasta. Näin tehdessämme retusoimme omaa elämänhistoriaamme ja saatamme pitää sitä aivan oikeutettuna. Samalla saatamme paheksua historiankirjoituksen esiintuomia "väärennöksiä", joissa epähenkilöt on poistettu kuvista. Tuleeko elämästämme näin väärennös vai hankimmeko vain itsellemme paremman menneisyyden?

En taistele pidempään lukijani silmistä. Suosittelen kääntämään silmät Saarenheimon kirjaan, hänen tarinaansa muistin vimmasta. Ehkä näin tehdessäni haluan olla rikastuttamassa (yleensä) anonyymin lukijani elämää tai ainakin luoda illuusion siitä, että tulen kuulluksi.

Kutsu tanssiin ja tarinaan

 

Paul Austerin Talvipäiväkirja on häkellyttävän hienoa luettavaa – yksinkertaista, selkeää, lempeää ja kovaakin, miten vain haluan.  Intohimoista, loppuun asti intensiivistä, mutta samalla hidasta askellusta, koreografialtaan tilaa hienosti käyttävää, vain harvoihin nopeisiin pyörähdyksiin intotuvaa, aina liikkeet hallitusti perille vievää sulavuutta. Nilkka ei ojennu täyteen mittaan, horjahdus nostaa esiin elämän epätahdit, korostaa askelten vaikeuden ja epäonnen mahdollisuuden. Näinhän se on, tätähän minäkin.

Auster kirjoittaa kuin päiväkirjaa ja lukijana uskon kaiken kirjoitetun, en oikeastaan edes kysy onko kirjoittaja Auster vai Austerin luoma hahmo Paul Auster. Kirja on omaa identiteettiään pohtivan kirjoittajan narratiivinen retki omaan itseen. Se sopii hyväksi esikuvaksi omasta elämästään kirjoittavalle, antaa esimerkin ja keinovalikoiman jolla kirjoittaa, mutta samalla haastaa esiin kysymyksen, miksi en kirjoita yhtä hyvin kuin Auster tai ehkä myös: miten voisinkin kirjoittaa niin hyvin, kuin minä itse.

Edellä olevat kappaleet kirjoitin ennen kuin olin lukenut Austerin kirjan saamasta murskakritiikistä. The Guardian  lehden mukaan kirja on terrible book - the kind of self-induldigent, ill-conceived and poorly editer disaster   eli perin kehno tekele kuten Juhani Branderin kirja-arvioinnista (SK 17.11.2012) sen kääntää.

Olisiko Guardianin arvioijalle käynyt juuri niin, kuin edellä pelkäsin: hän on ottanut Austerin tekstin tosissaan, ei kaunokirjallisena tarinana kirjailija Paul Austerista. En myöskään ymmärrä, ehkä olen niin totinen, Branderin väitettä kirjan huumorintajuttomuudesta ja väitetystä Austerin jatkuvasta itsekorostuksesta. 

Austerin kirjan ohjelmana on hengityksen fenomenologia. Uljaimpia kohtia on kirjoittamisen asettaminen tanssin, kävelyn ja ruumiin liikkeiden yhteyteen. Puhuttu sana jää jälkeen ruumiin liikkeestä, ruumiin liike, tanssi, herättää kirjailijan henkiin. Ylösnousemus ei ole sanassa vaan ruumiissa. Kuitenkin kirjoittettu sana on jotain, jossa kirjoittaja elää. Vain siksikö, ettei tanssi suju? Enää, tässä iässä, ei voi kysyä tanssijaksi vai kirjailijaksi, jopa kysymisen aika on ohi.

Kuoleman ajatuksellinen kokeminen, kiertämättömän tulevaisuuden muistelu ja kuolemanläheisyyden kohtaaminen ovat kaksi eri asiaa, ne eivät kohtaa. Voin vain toivoa itseltäni viisautta kohdata oma elämäni katkeroitumatta, yrittää hyväksyä sitä, mikä olen ollut ja kertoa oma tarinani itselleni siedettävästi. Auster lainaa Joubertilta pari lausetta: Elämän loppu on katkera (vuodelta 1814) ja vuotta myöhemmin (1815) On oltava rakastettava (jos pystyy).  Auster kirjoittaa tässä tekstin kodassa itsestään kolmannesa persoonassa, meneenä minänään. Voi olla että nyt ja tulevaisuudessa Joubertin pohdinta tuntuu mairealta ja jonninjoutavalta, mutta jossain elämän vaiheessa se on sinua liikuttanut. Minkäs teet, voit unohtaa itsesi tai kertoa (harha)polkusi osaksi tarinaasi.

Minulle oli yllätys, että Austerin kirja Yksinäisyyden äärellä onkin hänen varhaistuotantoaan, vuodelta 1982. Luin sen jokin aika sitten suomennoksena, enkä pannut merkille kirjan varhaista alkuperäisvuotta. Siinä Auster kirjoitta suhteestaan isäänsä ja isän kuolemaan. Talvipäiväkirjassa on enemmän äidin kuolemasta ja äidistä, mutta myös isästä, isäpuolesta ja suhteesta vaimon sukuun.

Kouluvuosien kuvauksessa on myös hieno kuva ”integratiivisuuden” puolesta eksklusiivista kasvatusta vastaan. Sopisi todistukseksi mihin tahansa erityispedagogiikan kirjaan. Meidän omasta kasvustamme, siis meidän, jotka katsomme kuuluvamme ei-erityisryhmään, vaikka globaalisti sitä olemmekin, yhdessä  kasvamisesta on kysymys, vaikka myös tasa-arvosta ja oikeudesta ihmisarvoiseen elämään yleisemminkin.

En usko, että Auster henkilönä on kovin ”mukava”, mutta kunnioietttavan hienosti hän osaa kertoa oman ”amerikkalaisen unelmansa” toteutumisen, ilman ylpeyttä tai nousukasmaisuutta. New Yorkin kasvatti kertoo ytimekkäästi myös surunsa 11.9. tornien tuhoiskuun, koruttomasti.

Näin siis koin Austerin tekstin, kovasti toisin kuin muutama muu lukija ja kirjallisuuskriitikko. Ymmärrän kyllä, ettei Talvipäiväkirja ole Austerin merkittävin kirja, se ei yllä Yksinäisyyden äärellä -kirjan tunnustuksellisuuden tasolle, ei vertaudu Austerin varsinaisiin  kaunokirjallisiin teoksiin, mutta juuri siinä on sen viehätys: kuin tavanomainen elämäntarina, mutta hyvän kirjoittajan kirjoittamana. Ilman tuota taitoa ei Austerin kirjaa jaksaisi lukea, hänen elämäntarinansa ei sinällään ole kovin kiinnostava, huikea, ei edes poikkeuksellinen. Melko sivulliseksi itsensä kokevan miehen tarina, tarina lahjakkaasta kirjoittajasta, josta tuli myös tunnettu ja varakaskin. Hän olisi voinut kuitenkin valita toisin, mutta valitsi kirjallisuuden. Hyvä niin.

Propagandaa ja kirjallisuutta

 

Hän oli kiistänyt syyllisyytensä ja antaessaan sanojensa valua huuliltaan hän oli tuntenut pulssinsa kiivaan marssin, kohinan korvissaan, mutta hänen kainalonsa olivat pysyneet kuivina ja hänen hengityksensä kulkenut sävyisästi kuin jumalanpalveluksessa vaikka epäusko oli painanut lyijyn lailla vatsanpohjaa, tämä ei voi mitenkään mennä läpi, ei mitenkään, opettaja olisi seinähullu, jos uskoisi, mutta uskoihan tuo, uskoi kuin uskoikin, ja usko oli vahvistunutsitä mukaa kun hän oli jatkanut varmalla äänellä, josta murrosikäisen kiekuminen oli hiipunut, hän oli jatkanut miehen äänellä, totta puhuvan miehen vakaalla äänellä, että sen on täytynyt olla Ants, Ants tarvitsi rahaa koska ei ehtinyt tehdä koulutehtäviään, vaan maksoi niiden teosta muille, Ants tuli luokkaan, kun hän oli taululla.

Pikä virke on kuin kirjoittajapiirin tehtävästä ”kirjoita pitkä virke”. Sen voi kuitenkin nostaa yhdeksi keskeiseksi Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat – kirjan teemasta. Päähenkilö aloittaa nuorena valehtelun ja jatkaa sitä elämänsä läpi, eräässä mielessä onnistuneesti.

Sofi Oksanen on kiinnostava kirjoittaja ja mielenkiintoinen ilmiö. Uusimman kirjan lukeminen on nautinto. Linnut taisivat olla puluja, hienommin sanottuna kesykyyhkyjä, mutta juuri sanavalinnoistahan kirjallisuudessa on kysymys.

Oksanen pohtii kirjassaan sanavalintojaan – kirja päähenkilö on propagandakirjailija, moninkertainen petturi, joka pohtii minkälaisia ilmaisuja hänen tulisi käyttää virolaisista hitleristeistä, jotta hänen propagandansa olisi mahdollisimman tehokasta. Oksanen puolestaan on joutunut pohtimaan, miten hänen kaunokirjallinen tekstinsä olisi mahdollisimman tehokasta, jotta se samalla olisi kirjallisuutena uskottavaa, yhteiskunnallis-historialliselta sanomaltaan vaikuttavaa ja lukijaa vakuuttavaa. Viron lähihistorian tuominen suomalaiselle ja kansainväliselle lukijakunnalle on Oksasen kiistaton saavutus. Virolaiselle lukijakunnalle Oksasen teemat ovat kyllä jo aiemmin tuttuja.

Oksasen kieli elää. Sanavarasto ja –valinta on monipuolista, rikasta, lauseet usein pitkiä, polveilevia ja jo itsessään nautittavia. Tyylivalikoima ulottuu melko raa´asta sotakuvauksesta lähes herttasarjamaiseen siirappiin. Kirjallisia viitteitä on suoraan tarkastelun alla olevaan propagandakirjallisuuteen, mutta myös maailmankirjallisuuteen. Itse en pitänyt kovin onnistuneena viittausta Madame Bovary –romaaniin, vaikka avioliittokuvauksesta tässäkin on kyse, ainakin jos uskoo takakannen myyntipuhetta.

Aikatasoja on kaksi, 1940-luvun alkupuolisko ja 1960-luvun alku, maantieteellistä ulottuvuutta Virosta Saksaan, Venäjälle, Suomeen ja Ruotsiin. Henkilöitä on paljon ja osittain monen nimen alla – lukijalta vaaditaan tarkuutta mukanapysymisessä ja sen huomaamisessa kuka tarinaa kulloinkin kertoo.

Oksasen henkilöille kysymys ”kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat”  on kysymys, johon useimmat vastaavat kaksijakoisesti: seisovat toisessa joukossa (sydämellään) ja kantavat toisen joukon lippua, vaihtavat harvemmin joukkoa, mutta sitä useammin lippua. Sankareita ei ole, on vain (pääosissa) erilaisia virolaisia pettureita, saksalaisia julmureita ja taustalla venäläisiä bolshevikkeja ja heidän kommunistikätyreitään.

Mutta onko Oksasen kirjallinen moderni sankaritar? Kirjan sisäaukeamalla on kuva kuvasta, jossa kirjailija poseeraa katsojalle kirjoituskoneen takaa. Sen vierellä on sakset. Kirja on eräässä mielessä leikkaa ja liimaa menetelmällä koottu palapeli historiallisista dokumenteista, fiktiivisistä hahmoista ja nykyisen aikaperspektiivin mahdollistamasta kaukoviisaudesta (taaksepäin). Mutta millätavalla Oksanen leikkaa kuvaa historiasta, miten kuva on retusoitu ja minkälaisiin leikkauksiin hän on itse valmis. Totuuden torvet ovat useinen marssittaneet kuulijansa suoraan helvettiin. Lukijan on siis oltava valppaana tämän seireenin ääntä kuunnellessaan.

Kesän satoa

Luinpa kesällä toisenkin Jo Nesbøn kirjan, sarjan ensimmäisen Harry Hole sarjassa. Leppakkomies on sekin hyvin kirjoitettu ja juonenkäänteitä riittäää lähes hengähdykseen saakka. Samalla sen lukeminen osoitti, miten kirjoittaja kehittyy tuotantonsa myötä. Ei kuitenkaan tullut oloa, että täytyisi lukea kaikki väliin jäävät seitsemän muuta kirjaa. Antisankarit ovat tämän genren "peruskauraa", mutta Harry H. ei kuitenkaan ole minun mieleeni riittävästi, että jakasaisin sen varassa lukea lisää. Hyvä tietää hänen olemassaolonsa fiktion universumissa.

Panu Rajala on luettavuudessaan yksi hauskimpia kirjallisuudesta ja sen liepeiltä kirjoittava. Aila Meriluodosta ja hänen runoistaan kertova kirja Lasinkirkas, hullunrohkea on sujuvuudessaan hyvä, vaikka heittelehtiikin ainakin kolmessa tasossa - Meriluodon runoudessa ja hänen läheistensä kirjallisissa tuotoksissa, Meriluodon henkilöhistoriassa ja henkilökohtaisella tasolla liikkuvissa Panu Rajalan ystävän ja "rakastetunkin" suhteiden selvittelyn välillä. Paikoitellen on asiallista runoanalyysia ja myös kannanottoja runojen tulkinnan kontekstiin kirjallisuusteoriassa, historiassa ja yksittäisissä teoksissa. Paikoitellen taas ollaan aika löhellä kirjoitusta, jonka Panu on suunnannut Ailalle vastauksena heidän aiempiin keskusteluihinsa tai teksteihin.

Sisältönsä lisäksi teos saa pohtimaan kuinka ihmiset yleensä, hyvinkin menestyvät, kuten Meriluotoa ja hönen lähipiirinsä, yleensä klaaravat asiansa niinkin hyvin, vaikka yksityiselämä on kovin raadollista. Vai onko se todella polttoainetta, joka on edellytys kirjallisuudelle, runoudelle, taiteelle? Eipä kai. Mutta hienosti ja oivaltavasti Meriluoto kirjoittaa, vaikka tyylilajinsa ei itselle kovin läheinen olekaan:

Viimeistään kuollessan on yksin.

Ja jos on yksin, kuolee. 

Muutoin kesälukemiset liittyivät valokuvaan ja taiteeseen. Yksi hienoimmista Taneli Eskolan Valon aakkoset. Valokuvakirja Suomessa  ja Jalo Porkkalan Köyhä dagerrotyyppi.

Aave ja järjenkäyttö

Sillä aivot ovat aina valmiit antamaan päätösvallan tunteille. Ne ovat aina valmiit löytämään ne lohduttavat vastaukset, joita sydän tarvitsee. (Jo Nesbø, Aave, s. 442)


Jo Nesbø  on paljon luettu norjalainen kirjailija. Häntä on verrattu Raymond Chandleriin ja James Ellroyhin, jopa siten, että hän olisi aikapäiviä sitten ohittanut nämä amerikkalaiset mestarinsa.


Tämä oli ensimmäinen lukemani Harry Hole -kirja - Nesbøn tuotannossa se on jo yhdeksäs samaan päähenkilöön tukeutuva teos. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu, niin kieleltään kuin tarinaltaankin. Kertomusta kuljetetaan useamman kertojan näkökulmasta. Aluksi en edes ymmärtänyt, että Harry Hole on päähenkilö (koska en tuntenut kirjalijan aikaisempaa tuotantoa) ja mieltäni mietitytti se, että tarinassa ei ole yhtään sympaattista henkilöä. Tämä tunnelma säilyi loppuun saakka. Tarinan kerronta piti kaikesta taituruudesta huolimatta tunteet melko etäällä. Tarinassa oli useita yllättäviä käänteitä ja lukijana oppi pian olemaan luottamatta kaikkeen, mitä päähenkilö päätteli. Samalla jäi aina odottamaan, miten tarinan eri osat jatkuvat ja kuinka ne lopulta solmitaan yhteen. Kiinnostavaa on, että kirjan loppu tuntuu kovin pitkältä. Kuten tarinassakin, lukijalle annetaan monta loppua ja hetken aina ihmettelee, miksi on vielä  näin monta sivua jäljellä. Samalla aavistaa, että lukijalle tarjottu (onnellinen) loppu ei voi tulla kysymykseen.


Jo Nesbø liikkuu synkissä maisemissa, Oslon huumemarkkinoilla, järjestyneen rikollisuuden piireissä. Rikollisten piiri ulottuu poliisiin ja kiinnostavalla tavalla myös sosiaaliviranomaisiin ja kaupungin poliittiseen johtoon. Nesbø on kertonut oman kirjailijanuransa innoituksena olleen kirjailija Aksel Sandemosen ajatus kahdesta kirjoittamisen arvoisesta asiasta: murhasta ja rakkaudesta. Niinpä tämänkin kirjan varsinaisena teemana voi nähdä vanhempien rakkauden lapsiinsa ja erityisesti isä-poika -suhteen. Harry Holella on toki myös rakkaussuhde naiseen, Rakeliin, mutta suhteen eheytymisen mahdollisuuksiin ei ainakaan lukija jaksa uskoa, toivo paluusta menneeseen (kuviteltuun) idylliin on koko ajan vain kuvitteellisella tasolla.


Aaveen juonenkuljetus on taiturimainen, eikä ainakaan yhdellä lukemisella löydä helposti epäjohdonmukaisuuksia - tarina on tarinan tasolla uskottavasti rakennettu. Hahmojen selvitysmiskyky on omaa luokkaansa - Harry Hole selvityy tajuissaan, toimintakykyisena ja hengissä tilanteissa, joissa "tavalliset" olisivat jo teholla. Mutta ihmeteippi on nimensä veroinen, sen avulla voi paikata ainakin fyysiset vammat, vaikka psyyke jauhaisikin jo pahasti tyhjää. Jostain syystä kyseisen yliluonnollisuuden on oppinyt hyväksymään paremmin  toimintaelokuvissa - kirjassa, ainakin tässä, se häiritsee. Kerrotaan, että Chandlerin kirjojen sekavuus oli tarkoituksellistakin - näin lukija kiinnittäisi huomion muuhun kuin juonenkuljetukseen. Nesbøn juonenkuljetus on loogista. Siksi voi olla vaikea nähdä kirjaa myöskään yhteiskuntakriittisenä. Siinä liikutaan maailmassa, joka tuntuu kuitenkin liian kaukaiselta. Esimerkiksi Henning Mankellin Wallander on hyvin tavallinen ihminen, Harry Hole puolestaan on outo yhdistelmä juoppoa, jääräpäisyyttä ja yli-ihmistä.


Kirja on siis varsin pätevää tekoa, luettavuus on erinomainen. Mutta jokin runollinen vire siitä puuttuu, jos sitä vertaa Chandleriin. Runollisuus on mitta, joka liittyy toiminnan kokonaisuuteen. Nesbø on itse todennut, että Oslo ja Norja ei ole entisensä heinäkuun 2011 Utøyan saaren tapahtumien jälkeen ja siinä mielessä Harry Holen toteamus mikään ei ole muuttunut  (s. 21) hänen palatessaan kolmen vuoden jälkeen Osloon on nyt mennyttä. On siis mahdollista, että Harry Holen maailma vielä muuttuu runolliseksi, mutta minkälaisessa maailmassa eläisimme silloin? Sitä on vaikea edes kuvitella: jos Chandlerin 1930-lukun ja Philip Marlowe tuntuvat nyt nostalgisilta ja ajan kultaamilta, niin kauanko kestää saman tapahtuminen 2000-luvun alulle (ja onko se ylipäänsä mahdollista)? Anders Behring Breivik on kuitenkin poikkeus. Eikö niin (vai tarvitseeko sydämeni vain tämän lohduttavan vastauksen)?

Poikien leikit

Jarmo Mäkilän näyttely Poikien leikit  ( Boys´ Games - Jungenspiele) avautui Porin taidemuseossa perjantana 15.6.2012 (päättyy 2.9.2012). Myös Jan Eeralan 61N - 21E - Vuosi rannalla ja Arto Jurttilan kuratoima näyttely Ilmestyksiä avatui samana päivänä. Kolme miestä kaikki 50-60 ikävuoden vaiheilla, lähellä ikää jolloin Platonin käsityksen mukaan jonkinlainen viisauden tavoitteleminen tulee mahdolliseksi - mikäli on sitä aiemmin harjoittanut fyysisiä ja henkisiä avujaan huolellisesti.


Taustaltaan nämä kolme miestä ovat erilaisia ja samalla hyvin samanlaisia. Suomalaisia miehiä,  jotka ovat leikkineet leikkinsä, kouluttautuneet eri tavoin ja hakeneet tiensä taidemaailmaan.

Kärpästen herran saari (installatio) ja avajaisyleisöä

Mäkilän teokset rummuttavat tiensä suoraan kokemusmaailmaan - koti(talo), kouluaikaiset ystävät, kuolleet lapset ja isän ja isien perintö. Monissa maalauksissa esiintyvät isot pojat rummuttavat tahdin, jossa meidän on leikittävä ensin leikkimme ja sitten tehtävä velvollisuutemme. Mäkilän maailmaan on helpohko pujahtaa, niin tutttuja nuo poikien leikit ja maailma itsellekin on 40-50 -vuoden takaa. Tämä ei tee teoksista kuitenkaan helppoja. Miten kohtaamme  menneisyytemme, haluammeko käsitellä sitä jotenkin, vai jätämmekö sen taustalle (vain kohdataksemme sen yllättäen jälleen edessämme). Altti Kuusamon artikkeli näyttely-kirjassa on oivalta ja johdonmukainen - hän käsittelee 50-luvun sodanjälkeistä lapsuutta, jossa taloudellinen pula on väistymässä, mutta hellyydestä on pulaa. Lapset ovat vanhemmille riesa, mutta toisaalta tämä välinpitämättömyys mahdollistaa poikien anarkistinen maailman, joka on vapaa vanhempien jatkuvasta kontrollista. Kärpästen herran saari, Goldingin kirjasta nimensä saanut installaatio, kuvaa hienosti kotitalon juurevaa ympäristöä, kodin ympärillä avautuvaa viidakkoa ja sitä salaperäistä ja kammottavaa (heimlich), jonka poikajoukko kohtaa ja luo rynnätessään takapihalta omiin julmiin peleihinsä, susien, pääkallojen, legenodojen ja myyttien maailmaan. Kiinnostava sattuma on, että Heidi Hautala oli valinnut samaisen Goldingin teoksen Timo Harakan keskusteluohjelmaan "10 kirjaa vallasta".

Jarmo Mäkilä

Näyttelyllä on avainteos, Sirkuksen poika. Sen yhteydessä on lehtileike, jossa kerrotaan kymmenvuotiaan pojan kuolemsta liikenneonnettomuudessa 50-vuotta sitten. Poika oli Mäkilän hyvä kaveri. Rummunlyöjät taluissa voivat myös viitata raumalaiseen(kin) rummunlyönnin perinteeseen - ennen lehdistöä ja nykyistä mediaa, uutisia kuulutettiin kadulla ja huomio kiinnitettettiin päristyksellä. Rummut olivat enne jostain pahasta - kuluneen sanonan mukaan: hyvä uutinen ei ole uutinen.

Jan Eeralan vuodesta 2004 pitämä Rupuranta-blogi sisältää satoja dokumentaarisia videoita Meri-Porin edustalta, Selkämeren rannoilta. Eerala on lähes vuosikymmenen ajan kartoittanut ja dokumentoinut luonnossa tapahtuvia muutoksia; vuodenajan vaihtumisia sekä ihmisen toimesta luonnossa tapahtuvia ekologisia muutoksia. Videoiden yhteiskesto on viisi tuntia. Aikaa ja tyyntä mieltä kannattaa siis varata.

Näyttelyamanuenssi Pia Hovi-Assad on tiivistänyt hienosti Eeralan videoiden merkityksen ja kääntänyt niiden viehätyksen taidediskurssin kielelle:  Ne (videot) ovat pieniä omaelämänkerrallisia kertomuksia, jotka avaavat eteemme elämän humoristiset ja performatiiviset piirteet. Hänen luontokuvauksensa ovat runollisia ja minimalistisia tarinoita, jotka muodostavat meditatiivisen katsojakokemuksen. Tätä kaikkea säestää luonnon oma äänimaailma. Internetin myötä Eeralan Rupuranta on saanut globaalin ulottuvuuden ja yleisön; Selkämeren rannan elämää voi seurata lähes reaaliajassa vaikka toiselta puolelta maapalloa.

Arto Jurttila

Arto Jurttilan tausta on liike-elämässä; hän on käsittääkseni "downsiftaaja" ainakin siinä mielessä, että on jättänyt liike-elämän johtotehtävät ja siirtynyt taidemaailmaan. Hän on kuratoinut 17 teoksen näyttelyn omasta 400 taulun kokoelmastaan. Tavoitteena on luoda kuva eräään keräilijän teoksista, jotka ovat satunnaisesti ja "ilmestyksenomaiseti" valikoituneet kokoelmaan. Avaussanoissaan Jurttila löysi teoksia yhdistävää rationaalisuutta ja logiikkaa, vaikka ei niitä hankkiessaan ollut sellaista ajatellut. Kiinnostavaa tässä on retoriiikan laji; miksi ei yhtä hyvin voisi ajatella, että jälkikäteen kehitämme toiminallemme tarinan, narraation, jonka kautta tapahtuva näyttää loogiselta eli johdonmukaiselta tai syy-seuraus -logiikkaa noudattavalta funktionaaliselta ketjulta.

Jarmo Mäkilä kertoo työstään, 

 ...käsin ja sanoin.

Hieno kokonaisuus, yhdessä ja erikseen.

Teen itsestäni mestariajattelijan

Georg Henrik von Wrightin kirjoituksissa esintyvä ajatus siitä, että me kaikki (!) olemme juutalias-kristillisen kulttuurin perillisiä, tuli mieleeni, kun löysin Lauri Järvilehdon kirjan Tee itsestäsi mestariajattelija (Tammi, Helsinki 2012). Tuskin olisin kirjaan tarttunut ilman Kirsi Longan suositusta FB:n päivityksessä. Vaikka suhteeni raamatun lauseisiin on etäinen, julkeus ei kuulu mieliasenteisiini (joka itsensä ylentää, se itsensä alentaa).

Huomasin kuitenkin, että Järvilehdon maailma oli monessa suhteessa omani kaltainen - filosofiaa, kasvatus- ja oppimisoptimismia, järjestelmällisyyttä, optimismia ja tietotekniikan uusimpia välineitä korostavaa. Vain yhteiskuntakriittinen ote puuttuu ja yhteisöllisyyskin avautuu vain sen itseä sivistän ja onnelistavan funktion kautta. Vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta, kyynisyyttä ei Järvilehdon kirjasta löydy edes sitä neljännestä, joka hyvässä kokemusmaailmassa on kohtuullista.

Tyyli on minä ja sinä keskeistä, amerikkalaistyylistä ylisanailua viljelevää. Mutta Järvilehto erottautuu kyllä huhaa elämänoppaista raikkaasti argumentoimalla ja ankkuroimalla väitteensä uuteen filosofiseen, psykologiseen ja kognitiotieteelliseen tutkimukseen. Jatkolukemistoon olisi hauska lisätä vaikkapa Evald Iljenkovin Opi ajattelemaan oikein  (Tutkijaliitto & Kansan Sivistystyön Liitto, Helsinki 1984), logiikan opintoina suosiltavaksi vaihtoehtoiseksi kirjaksi Alwood-Anderson-Dahlin Logiikka ja kieli (Gaudeamus, Helsinki 1980) ja lisäksi hyvää harjoittelua ajattelulle olisi (itse)kriittisen yhteiskunnallisen diskurssin lisääminen tarkasteluun vaikkapa Foucaultin hengessä.

Muistia käsitellään kiinnostavasti, mutta itse jäin kaipaamaan pohdiskelua episodisesta muistista. Episodisen muistin käsite avaa linjan omaelmänkerrallisen narratiivin käsitteistöön ja Tulvigin käyttämä käsite autonoesis voisi olla silta “itsen” muodostumisen reflektointiin. (Ks. Tulving, E. 2005. Episodic memory and autonoesis: Uniquely human? In H. S. Terrace, & J. Metcalfe (Eds.), The Missing Link in Cognition (pp. 4-56). NewYork, NY: Oxford University Press; Eco, U. 2005, Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. WSOY, Helsinki 2005)

 

Ajatukset ovat mielen liikkeitä, ei vain aivotoimintaa, jota voi harjoittaa. Mieliä meillä on kaksi, ajattelun tapoja kolme: järki, tunne ja intuitio. Harjoittamalla ajattelun taitoja voin edetä mestaruuteen. Hyödyllisimpiä käytännön vinkkejä sain GTD (= Getting Things Done) - ideoista.

Järvilehto kirjoittaa vetävästi, teksti on hyvin jaoteltu suhteellisen lyhyisiin kappaleisiin, teoreettiset ja käytännölliset sovellukset ja esimerkit on nivottu hyvin yhteen.

Vastenmieleisestä nimestään huolimatta, suositeltava ja innostava kirja. Jos minusta ei tule mestariajattelijaa, vika ei ole Järvilehdon, vaan siinä, että mielelläni kieltäydyn kunniasta ;-).

Layla ja Jumalan Sana

Jos vertaa Jari Tervon Laylaa ja Kari Hotkaisen  Jumalan sana teoksia, niin Tervo vetää pidemmän korren. Molempien vahvuutena ja hienona asiana on tarttuminen aikalaiskeskusteluun, kapitalismin nurjien puolien esittelyyn ja katseluun yksilön näkövinkkelistä. Tervon päähenkilö Layla  on nuori kurdinainen, Hotakaisen Jukka Hopeaniemi teollisuusjohtaja.

Molemmissa teoksissa Jumalan sanalla on merkittävä asema. Siinä missä Jumalan sana Tervon kirjassa on osalle kirjan henkilöistä transsendentti tosioleva, Hotakaisen kirjassa Jumalan sana on tullut lihaksi kapitalismin näkymättöm'nä kätenä, vaikkakin kuuluvana puheena, joka määrittää henkilöiden elämää monin tavoin.

Vaikka asenteeni Tervoon on yhteiskunnallisesti kriittisempi kuin Hotakaiseen, niin Tervon tässä kirjassa esittämä raadollistakin radollisempi kuva ihmisen tilanteesta modernissa maailmassa ja modernin murroksessa on vaikuttavampi. Vaikka joissain kohdin tekstissä kuulee ja näkee Tervon vääntävän vitsiä kuin Uutisvuodossa, niin hän maltaa pitää pääasiassa naamansa peruslukemilla.

Hotakaisen kirjan vitsit ovat usein uuvuttavan kulahtaneita. Tarinakaan ei, kumma kyllä, oikein jaksa innoittaa lukemisen aikana eikä sen jälkeenkään. Kummastuttaa Hotakaisen kirjan liepeen haltioituneet kehut, joiden mukaan se olisi tekijänsä ehdotonta huippua. Kirjoittajana alkuaikojen Hotakainen, esimerkiksi Bronx -teoksessa, oli yllättävämpi ja kokeilevampi. Toivottavasti Hotakainen toipuu auto-onnettomuudesta hyvin ja taipuu kirjoittamaan uusia parempia teoksia.

Tervo on tehnyt huolellista pohjatyötä ja kielelliset kiepsahdukset ja uudismuodosteet virkistät tekstiä hienosti. Pääpaino on tarinassa joka alkaa hienosti kehdossa kihlatusta tytöstä. Lopussa on kiire tarinan henkilöiden tarinan saattamisessa sopivaan päätökseen ja tuntuisi, että kerrottavaa on jäänyt vielä varastoon. Ehkäpä Tervo jatkaa aihepiiristä vielä muistakin näkökulmista?

Luen parasta aikaa Rosa Liksomin kirjaa Hytti no 6. Kun saan sen päätökseen, on  kolmen suomalaisen nykykirjailijan suora tarkasteltavana. Joka tapauksessa omassa lukulistassani suomalaisella kirjallisuudella menee hyvin - vanhoja kirjailijoita on voimissaan ja uusia on tulossa.

Dumari

Tuomari Nurmion tekstit, sävelet ja elämä ovat kiinnostavia - mainitussa järjestyksessä. Lindforsin, Salon ja Pesosen kirjoittamassa kirjassa on runsaasti materiaalia ja se on pääosin eläväisesti kirjoitettua tarinankerrontaa. Varsinkin Nurmion uran alkuvaiheet, joiden levyt ja muutamat konsertitkin tuli elettyä mukana, ovat mukavan nostalgisia ja mietteitä herättäviä. Nurmion Kohdusta hautaan  sattui itselleni taitteeseen, jossa siirryin opiskelusta työhön ja poikamiehuudesta avioon. Yksin oot sä yksinäinen -säkeet olivat askultointini näytetunnin vauhdittajina (sosiaalinen syrjäytyminen) 1979. Hienoa Nurmion levyissä ja teksteissä on niiden tietynlainen ajattomuus. Niitä lukee ja kuuntelee aivan sujuvasti yhtä hyvin silloin kuin nyt. Kirjan antia ovat monien kappaleiden yhtymät Nurmion omiin mieltymyksiin ja syntyajankohdan historiallisiin tapahtumiin.

Kiinnostavaa nähdä ja kuulla Dumaria ja Spugea tulevana lauantaina 3.12.2011 Porin Kinossa.

"Elossa olemisen ihmeellinen outous"

Paul Auster kiittää kirjansa Sunset Park  lopussa vaimoaa Siri Hustvedtiä ilmauksesta the strangeness of being alive. Elossa oleminen on kyllä outoa. Monet käyttävät paljon aikaa siihen, että miettivät mitä on, kun elossa oleminen loppuu. Ainakin, jos negaatio "ei-elossa-oleminen" otetaan kirjaimellisesti kuolemaksi. Camus´n sivullinen Meursault ei tiennyt oliko hän elossa vai kuollut, koska eli kuin kuollut. Havahtuminen elämään on muuta kuin pelkkä oleminen.

Sunset Parkin Miles Heller on kirjan alussa kunnianhimoton nuori mies, opintonsa kesken jättänyt marginaalieläjä, joka halveksii etuoikeutetun elämänsä koreita kulisseja. Kirjan lopussa hän on rakastunut, poliisin etsimä koditon, joka pohtii kannattaako edes toivoa tulevaisuutta, kun tulevaisuutta ei ole. Hän sanoo itselleen, että alkaa elää kulloistakin hetkeä, ohikiitävää hetkeä, nyt-hetkeä, joka on nyt eikä sitten enää, nykyisyyttä joka on kadonnut ikiajoiksi. Miles Heller on herännyt preesensiin, imperfekti ja futuuri saavat jäädä. Odotettavissa on menneisyyden nykyisyys ja tulevaisuuden menneisyys täyteydessään kävipä hänelle kuinka tahansa lukijan kuvittelemassa tulevaisuudessa (tai Austerin maailmassa mikäli hän sitä joskus jatkaa).

Tyylillisesti kirja on jollakin tapaa erilainen Auster - helpompi, kertovampi. Paikoitellen tulee mieleen John Irving.  Kelpo kirja.

Laimennettua Cronenbergia: Iho jossa elän

Almodóvarin Iho jossa elän (La piel que habito, 2011) oli pettymys. Hyvin ohjattua, näyttäviä kuvia, hyvät näyttelijät. Mutta missä on intohimo, huumori, myötäeläminen? Kun tätä vertaa loistaviin Matador (1986), Korkeat korot (1991) tai Kaikki äidistäni (1999), niin nyt on kuin olisi katsellut brittielokuvaa, tai laimennettua kanadalaisohjaajaa, Cronenbergiä.

Teema tärkeä, ihmisen (sukupuoli)identiteetti ja ulkonäön ja habituksen merkitys sisäiselle. Käsittelytapa jätti kuitenkin kylmäksi, mutta ei hyytänyt kutkuttavasti.  "Ihan kiva".

Ole luonani aina

Kathy H. valvoja, Ruth ja Tommy, luovuttajat, siinä Kazuo Ishiguron hienosti kertoman todellisuus-utopian keskeiset henkilöt. Ihmisen elimet ovat yksi aikamme valuutta. Kurt Wallander elokuvassa oli arvio ihmisen hinnaksi 120 000 dollaria. Tämä on myyntihinta, ostohinta voi olla mitätön tai rikollksesti hankittuna hankkijalle pyöreä nolla. Uhri voi saada jotain jos myy itsensä osina kuten kiinalaisnuorukainen myydessään munuaisensa saadakseen iPadin.

Mutta Ishiguro ei mene yksityiskohtiin. Hän kertoo tarinansa mestarillisesti. Elimien kasvattaminen, kloonaten tai muutoin, on kannattavaa, siksi ei liene vaikea kuvitella sen toteutuvan tavalla tai toisella. Kuolemattomuuden tavoittelu voi johtaa toisten kuolevaisuuden lisääntymiseen. Eikös juuri hiljattain Briteissä esitetty ajatus elimien myynnin sallimisesta (jotta opikelijat voisivat esim. maksaa opintovelkansa).

Ishiguron kyky kertoa tarinansa rauhallisesti ja ikäänkuin tunteettomasti tekee siitä pakahduttavan. Maailma on niin kuin se on.

Ranskalainen testamentti

Andreï Makinen Ranskalainen testamentti on jätte bra teos. Naisen kauniista hymystä (pe-tite-pomme) käynnistyvä teos virtaa verkkaisen joen tavoin Venjältä Ranskaan ja, toisin kuin joki, takaisin. Kirja on varsinaisen sisältönsä lisäksi hieno tarina tarinoista ja niiden merkityksestä. Kirjailijan venäläinen päähenkilö hukkaa ranskalaisuutensa ja löytää sen jälleen. Hän ei halua ja haluaa olla sekä venäläinen, ranskalainen, mies ja ihminen. Merkityksellistä on historia, vaikka se on myös onnistunutta terrorismia, vallankumousta, sortoa ja vääryyttä. Historia pysyy, ihmiset häviävät, sanat jäävät. Viehättävä hymy säilyttää voimansa salongeissa ja vankileireillä.

Edifioiva valokuva

Richard Rorty teki tunnetuksi aikoinaan ajatuksen edifioivasta filosofiasta. Edifiointi ei ole varsinaisesti kasvatusta (education), se on toimintaa joka ylevöittää mieltä, luo henkeä ja vie keskustelua eteenpäin. Valokuvien "tenhovoimassa" (auraattisuudessa) on jotain samaa: kuvaamme ja katsomme kuvia pääasiassa siksi, että ne elävöittävät mieltämme, auttavat meidät muistamaan tarinamme parhaat puolet ja käänteet. Mutta myös muistamaan hetket joihin emme haluasi joutua tai joita pitäisi välttää (esim. uutiskuvat ja dokumnetaarisen valokuvaus).

Edifioiva valokuva/valokuvaus ei ole osa valokuvaterapian tai voimauttavan valokuvauksen työtapoja, vaikka sieltä voi ammentaa käsitystä siitä, miksi kuvat vaikuttavat. Edifioiva valokuva/valokuvaus on enemmänkin yksilön ja yhteisön pyrkimystä oman itsensä rakentamiseen (autonoesis). Edifioiva valokuva/valokuvaus on yksi itsen konstruktiivista välineistä.

Asuuko henki lammessa?

Eero Ojanen

Asuuko henki lammessa?  

Oriveden Opisto 1909-2009
Kansanvalistusseura, Helsinki 2010. 303 s.


Kirjan kansikuvassa, ei siis tässä vieressä olevassa kuvassa,  kaksi nuorta naista, toinen valkoisessa toinen mustassa mekossa, istuu nurmella. Molemmat ovat juuri maistamassa juomaa kahvikupeista. Molemmat naiset ovat huoliteltuja. Sormukset ja rannerenkaat koristavat käsiä ja paljaita käsivarsia. Taustalla siintää maalaismaisemassa oleva lampi. Kuva on kirjan kannessa ja kanteen on kirjoitettu kysymys: Asuuko henki lammessa? Ja kuin lupauksena vastauksesta alaotsikkona on Oriveden Opisto 1909-2009. Kuvan merkityksen kuulee vasta kun yhdistää sen ympäristöönsä, voi kuulla kesän äänen, luonnon ja kahvikuppien kulttuurisen kilahduksen puheensorinan keskeltä.

Sitäkö Oriveden Opiston henki on? Kevyehköä keskustelua kahvikupin ääressä, luonnon ja kulttuurin maisemassa?

Oriveden Opiston ottaminen kirjan päähenkilöksi on vaativa tehtävä. Opisto on toki ollut maantieteellisesti lähes paikoillaan koko satavuotisen historiansa, mutta maailma sen ympärillä on pyörähtänyt monta kertaa. Kirjan otsikon kysymyksen ymmärtää jos on käynyt opistolla, varsinkin kesäaikaan. Lammen symbolinen arvo on muodostunut historian myötä: lampikin syntyi vasta 1929 opiston valmistautuessa 20-vuotisjuhliinsa. Henki ei siis ole tullut luonnosta, vaan se on ihmisten rakentamaa.

Opiston perustamisvuonna 1909 idän taivas oli harmaata harmaampi, mutta tänään aurinko loistaa lännestä, ehkäpä se on jo laskemassa länteen. Opisto on elänyt erilaisissa valoissa ja varjoissa: Suomi ei ollut vielä itsenäinen opiston syntyessä ja jatkaa toimeaan aikana jolloin Suomi ei enää ole perinteisessä mielessä itsenäinen; Suomi on liudentumassa osaksi euroopan yhteisöä. Alun yhteiskunnallinen intomieli on vaihtunut taiteiden tekoon, maatalousyhteiskunnan kädentaidot tietoyhteiskunnan kulttuurituotantoon. Opisto on etsinyt itseään ja tehtäviään kautta aikansa. Ja koko opiston historian aikana on voitu sanoa: opistolla on maineikas ja kunniakas historia ja hieno tulevaisuus - mutta juuri nyt elämme vaikeita aikoja.

Eero Ojanen on valinnut viisaan linjan kirjoittaessaan Opiston historiaa: Opisto ja sen vaiheet ovat pääosassa, vaikka opistoon ovat vaikuttaneet useat henkilöt. Kyseessä ei siis ole henkilöhistoriallinen (“suurmies”) kuvaus yhdestä Suomen keskeisestä kansanopistosta, vaan opisto elää elämäänsä yhteiskunnallisena toimijana, mutta myös yhteiskunnallisten tavoitteiden toimittajana.

Tullessani Opiston opettajaksi 1970-luvun lopussa, opistossa vietettiin 70-vuotisjuhlia (1979). Tehtäväni oli ohjata juhliin saapuvia vieraita. Paikalliset pankinjohtajat kiistelivät “leikkisästi” siitä, kenelle kuuluisi paras paikka salissa. Osalle näistä pankeista kävi huonosti 90-luvulle tultaessa. Opisto puolestaan on selvinnyt ajan aalloissa ja myrskyissä hyvin. Tuolloin ei julkaistu historiaa, vaan toimitettiin kokoelma Nykyihmisen etiikka ja moraali. Oriveden Opiston 70-vuotisjuhlakirja. Aikaisempia historiikkeja olivat Arvi Laaksovirran Oriveden opisto 1909-1929 ja Arvo Oksasen Oriveden Opisto 1909-1959 ja Oriveden Opisto 1909-1984. Liekö kulttuurin saralla moraalinen kestävyys sittenkin vahvempaa  kuin taloudessa. Talouden ja talouselämän arvoilla ei taida, ainakaan sellaisenaan, syntyä mitään kestävää.

Tuolloin 1970-luvulla “aika” oli muuttumassa. Ensimmäiset mieleeni jääneet keskustelut liittyvät opettajan asemaan yhteisössä, Open Univerisity -opiskeluun ja siihen sallitaanko muiden kuin kihloissa olevien eri sukupuolta olevien opiskeleijoiden asua yhdessä ja samassa opiskelijahuoneessa. Poliittinen opiskelijaliike oli talttumassa, mutta vielä Toveri-liiton, Opiston opiskelijoiden yhdistyksen, vaalikokoukset olivat kiihkeitä: opiskeltiin kokoustekniikkaa ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Rauhanmarsseille lähdettiin sankoin joukoin Tampereella ja järjestettiin myös omia kulkueita Orivedellä. Yhteiskunnallinen linja oli laaja, muistaakseni ensimäisillä sosiaalipolitiikan luennoillani oli lähes 70-opiskelijaa.

Aika oli siis jo vaihtunut, jälleen kerran Opiston historiassa. Eero Ojanen jakaa kirjansa kolmeen pääjaksoon: Kannatusyhdistyksen aika 1909-1946, Kansanvalistusseuran aika vuodesta 1946 ja Uuteen aikaan 1970-luvulta 2000-luvulle. Ensimmäistä kautta kannatteli kansallisuusaate ja maatalousyhteiskunnan sivistystarve (“Kalevalaa ja hevoshoitoa”), toinen kausi oli suomalaisen yhteiskunnan sodanjälkeistä jällenrakennusta, tietopuolisen koulutuksen kasvun ja taideopetuksen eriytymisen ja itsenäistymisen kautta. Ja lopulta kolmas kausi 1970-luvulta lakaisee maaseutuopiston historiaan, ja vähitellen yhteiskunnallisesta opistosta tulee monialainen taideoppilaitos. Samalla myös Kansanvalistuseuran kirjeopisto yhdistyy Opiston kanssa.

Vaikka opiston päätoimintamuotona on ollut nuorille aikuisille suunnatut pitkät (syksystä seuraavaan kevääseen)  kurssit, joiden aikana kirjan nimessä mainittu lampi on pääasiassa jäässä, opiston henki on puhaltanut virikkeisestä lyhytkurssitoiminnasta ja Oriveden Suvesta. Klemetti-Opisto, Topelius-Akatemia, yhteiskunnalliset seminaarit ja kuvataidekurssit ovat koonneet vaikuttavan joukon suomalaisen kulttuurin kulloisiakin merkkihenkilöitä ja tulevia suunnannäyttäjiä koolle. Opisto on tajonnut tilaa keskustelulle ja vuorovaikutukselle. Talven pitkät kurssit ovat luoneet kuitenkin perustan monelle eri alan osaajalle. Joillekin Opistovuosi on ollut välivuosi, mutta monille myös se vuosi, jota kautta elämä on saanut suuntansa.

Opiston on “huippuyksikkö” ja se on “brändännyt” suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria jo kauan ennen kuin kyseiset termit keksittiin.Tuloksia korostavassa ajassamme olisi todella tärkeää, että esimerkiksi kirjoittajakoulutus vihdoin saisi sille ansaitun paikan Suomessa. Kurjuuden filosofia, opiston toimnnan merkitykseen nähden niukka rahoitus, on toki synnyttänyt monia hienoja tuloksia, mutta tuskin sen tähden, vaan siitä huolimatta.

Ojanen kirjoittaa sujuvasti ja hyvin luettavasti. Tekstin tyyli ei ole järeää ja usein kuivaksi jäävää historiallista dokumentointia, mutta ei myöskään kepää tarinointia. Sopivasti siitä väliltä. Kirjassa on mittava määrä kuvia vuosien varrelta ja erityinen kiitos on annettava myös Jenni Noposelle kirjan hienosta graafisesta asusta. Tekstin lukemisen jälkeenkin on hieno palata selailemaan kirjaa.

Lammen hengestä merten yli eurooppalaisen kulttuurin ytimiin ei ole pitkä matka. Mutta niinpä taisi kulttuurihistorioitsija Wofgang Schivelbusch jo aikoinaa todeta, että kupillinen kahvia sitoo meidät tiivisti yhteiskuntaan. Kirjan kansikuvien neidot siis eivät varmaankaan vain rupattele huolettomasti euroopppalaisen kulttuurin tilasta, vaan esittävät siitä ja koko globaalista maailmantaloudesta sattuvia huomioita. Taiteella jos millä on meidän aikanamme vielä jonkinasteista kriittistä potentiaalia. Jospa lamen henki omalla tavallaan pitää sitä edelleen yllä.

Eero Ojasen kirjoittama historia vie kansiin tärkeän jakson suomalaista kulttuurihistoriaa.