Amerikka

Franz Kafka ei saanut teostaan Amerikka koskaan valmiiksi. Kirjassa kerrotaan  kuusitoistavuotiaan Karl Rossmannin taipaleesta Amerikassa sen jälkeen, kun hänen vanhempansa ovat lähettäneet hänet rapakon tuollepuolen Euroopassa tapahtuneen skandaalin jälkeen. Suurten lupausten ja uusien kulttuuristen käytäntöjen kohtaaminen on Karlille hämmentävää. Asia toisensa jälkeen johtaa uusiin seikkailuihin, mutta Karl ei ole, eikä hänestä tule, valistusromaanin kehittyvä oman elämänsä sankari. Hän on käsittämättömästi käyttäytyvien ihmisten hyväksi käyttämä ja naiivi heittopussi, joka hyvistä aikomuksistaan ja esimerkillisestä käyttäytymisestään huolimatta (tai sen tähden) tulee kerta toisensa jälkeen manipuloiduksi. Karlin maailman logiikka on unen logiikkaa, vaikka ei koskaan muutukaan karnevaaliksi, vaan pysyttelee uskottavan ja reaalisen rajamailla. Juuri tässä on Kafkan romaanitaiteen hienous. Itse tarina, sen henkilöt ja tapahtumat ovat samaniakaisesti toden tuntuisia ja kuitenkin kaikki on outoa - pimeys on tiheää, käytävät pitkiä, talot sokkeloisia ja ihmisten käyttäytyminen selittämätöntä - olipa se ystävällistä tai vihamielistä.

Teosta on sanottu positiivisemmaksi kuin Kafkan Linna ja Oikeusjuttu. Amerikan koneisto jauhaa päähenkilöä lähempää - vastassa ovat nyt kulttuuriset ja sosiaaliset koneistot. Karl ei niitä ymmärrä, mutta silti hänen mielesssään väikkyy loistava tulevaisuus - kunhan ensin vain pääsisi alkuun, hissipoikana, palvelijana, näyttelijänä tai vaikkapa neekerinä, joka avustaa teatterissa. Mitäpä muuta voisi olettaa eurooppalaisen sivistyksen omaavalta Amerikan kultamailla? Pohjalta on ponnistettava. Kaikki entinen on vain painolastia.

Oletettavasti olen lukenut kirjan yli 50-vuotta sitten edellisen kerran. Muistikuvaa siitä ei ole jäänyt, vaikka joistain muista Kafkan kirjoista tunnelma on edelleen muistissa. Kirja ilmestyi Elvi Sinervon kääntämänä Keltaisessa kirjastossa 1965. Alunperin ilmestymisvuosi oli 1927, kolme vuotta Thomas Mannin Taikavuoren jälkeen. Kafka ei Taikavuorta ennättänyt oletettavasti lukemaan, eikä hänen "sankarillaan" ole edellytyksiä sinne kulkea, saatikka palata sieltä elävien kirjoissa takaisin. Karl Rossmannin ja Hans Castorpin tarinat ovat kovin erilaiset. Siinä missä Hans nuoren miehen kiihkolla pyrkii selvittämään mitä maailmassa tapahtuu oudon taudin viedessä ystäviä jääkelkalla parantolasta haudan lepoon, Karl kulkee kuin omiin uniinsa eksyynenä, ja jo Euroopasta karkoitettuna. Lumous on kadonnut, mutta painajainen jaksaa vielä houkuttaa.

Kafka, Franz, Amerikka. Ap. Amerika 1927. Suom. Elvi Sinervo. Tammi, Helsinki 1965. Ilmestynyt myös nimellä Mies joka katosi. Suom. Markku Mannila. Otava, Helsinki 2000. ISBN 951-1-16488-0.

Matkalainen käännytetään rajalta

 

Tätä kirjoittaessani huominen on 12.7.2024. Tuolloin Suomen eduskunta äänestää niin kutsutusta käännytyslaista. On selvää, että esitys on kansainvälisen oikeuden ja EU-oikeuden vastainen. Ennen äänestyspäätöksen tekemistä jokaisen edustajan olisi ollut hyvä lukea Ulrich Alexander Boschwitzin (1915-1942) kirja Matkalainen. 

Boschwitz on kirjoittanut kirjan alunperin 1930 luvun loppupuolella, kirjan ensimmäiset versiot ilmestyivät Englannissa 1939 ja Yhdysvalloissa 1940. Käsikirjoituksella on kiinnostavat vaiheet ja nyt Peter Grafin toimittava versio on ilmestynyt suomeksi 2024 Raija Nylanderin suomentamana. 

Kirja on todistusvoimainen kuvaus siitä, miten Saksa luisui 1930-luvulla vähä vähältä natsihallinnon syliin, juutalaisten ja muidenkin vähemmistöjen oikeudet poljettiin sekä lopulta suuri osa heistä tuhottiin keskitysleireillä. Sitä ennen oli kuitenkin vaiheita, joissa juutalaisten omaisuutta ryöstettiin, matkustusoikeuksia vaikeutettiin ja edes pakeneminen Saksasta ei ollut mahdollista. Boschwitz kuvaa taiturimaisesti kirjan päähenkilön, sotaveteraanin ja menestyneen liikemies Otto Silbermannin mielenliikkeitä ja toimia, kun hänelle vähä vähältä mutta vääjäämättömästi selkenee, että juutalaisvainot ja tuhoaminen ovat totisinta totta myös hänelle. Silbermannilla on arjalainen ulkonäkö, arjalainen vaimo ja arjalainen liikekumppani. Hänellä on myös arjalaisia liikekumppaneita, jotka osoittautuvat natsivallan myötäilijöiksi ja pyrkivät hyötymään talaoudellisesti "likaisista juutalaisista". Silbermannilta viedään hänen omaisuutensa, painostamalla ja huijaamalla, hänen kotinsa ryöstetään.

Kun Silbermann lähtee pakomatkalle, hän onnistuu pakenemaan Belgiaan, mutta sieltä hänet käännytetään takaisin Saksaan, kohti lopullista tuhoa. Hän reilaa junalla Saksaa ristiin rastiin eikä juuri tapaa kunnollisia tai oikeudentuntoisia saksalaisia saksalaisia  ja huomaa pian itsekin välttelevänsä muiden juutalaisten seuraa pelätessään paljastuvansa tai joutuvansa kiinni. Kirjan hienous piilee siinä, että sen henkilöt käyttäytyvät, toimivat ja ajattelevat vivahteikkaasti. Kirjassa pohditaan vastarinnan mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia Otto Silbermannin näkökulmasta.

Kirjan jälkisanoissa Peter Graf kertoo kirjoittajan Ulrich Alexander Boschwitzin elämänvaiheista ja hänen hukkumisestaan 27-vuotiaana saksalaisen sukellusveneen U-575 upotettua  torpeedolla matkustajalaiva M.V. Abossonin.  Matkalainen on hieno kirja riippumatta siitä, tunteeko käsikirjoituksen historian tai kirjoittajan traagiset elämänvaiheet. Mutta niiden tunteminen lisää kyllä ymmärrystä ja kunnioitusta tekstin tarkkanäköisyydestä. Toisin kuin Matkalaisen kirjoittaja, me tiedämme tai meidän pitäisi tietää, mitä tapahtui kirjailija Boschwitzin kuoleman (1942) jälkeen ja meidän pitää ymmärtää, että se ei ole vain unohdettavissa olevaa historiaa. Tämä tarina jatkuu ja näyttää siltä, että tänä vuonna 2024 Suomen hallitus ja suuri osa eduskunnan kansanedustajista ei osaa tai halua asettua oikeuden ja ihmisarvon puolelle muuttuneista oloista huolimatta.

Boschwitz, Ulrich Alexander, Matkalainen. Ap. Der Reisende 2018, suom. Raija Nylander. WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-0-50306-5

Kolmas valtakunta

 Knausgårdin aamutähti-trilogian viimeisen osan Kolmas valtakunta esitetekstiin on kirjoitettu, että teos tutkii sitä, mitä emme voi ymmärtää. Aika lähellä on myös lukija tuota ymmärtämisen rajaa. Edelliset osat Aamutähti ja Ikuisuuden sudet jäsentyivät tarinallisesti ja olivat omalla tavallaan jänteviä ja jännittäviä.  Kolmas valtakunta jää tarinallisesti kovin löyhäksi. Taiturimainen kertoja Knausgård on edelleen, siitä ei ole epäilystä. Kiehtovalla tavalla hän vie lukijan mukaan henkilöidensä maailmaan, usein epäilevän, rikkoutuneen tai hajoavan mielen syövereihin. Erityisesti Toven tarina kirjassa on koskettava. 

Tunnelma kirjan lukijana on kuin Mr. Jonesilla Bob Dylanin tunnetussa laulussa. Jotakin on tapahtumassa, mutta et tiedä mitä. Muutoksesta on tuntuma, mutta kiinni sen luonteesta ei saa, koska on tapahtumien ulkopuolella. Knausgårdin maailma on eri tavalla mystinen tai pelottava kuin omani. Henkilöt elävät arkeaan ja samalla kun hörppivät aamukahviaan, välillä pohtivat syntyjä syviä, elämän ja kuoleman sekä kuolemattomuuden teemoja. Päivittäinen touhu, tohina ja jorina hukuttavat alleen niin sanotun todellisen muutoksen, mikä se sitten lieneekin. Se mikä vaikuttaa todelta, onkin hälyä ja valhetta, se mikä on todellista vaikuttaa hämyiseltä, kätketyltä ja tuonpuoleiselta.

Knausgårdin kolmas valtakunta ei ole leikkisä, kyyninen tai humoristinen kuten vaikkapa Kunderan romaaneien maailma, mutta se ei ole myöskään skarppi ja loogisen armoton Joosef K.:n valtakunta. Elämää eletään, oli taivaalla uusi tähti tai ei, ratkeaako ikuisen elämän tai kuolemattomuuden kysymykset lääketieteen, uskonnollisen heräämisen, saatananpalvonnan tai rikostutkimuksen avulla, vai ei. Illalla nukkumaan, uni tulee tai ei. Aamulla herätään uuteen päivään. Näinhän se on.

Karl Ove Knausgård on kirjailijana edelleen arvoitus. Taitava, monisanainen, tärkeäkin. Mutta mitä hän sanoo tai mitä kuulen hänen sanovan. En ymmärrä, mutta entäs sitten?

Uusi "Paperimaailmat" -blogini on avautunut

Lisäys 9.8.2024: Lopetin erillisenä Paperimaailmat blogin ja siirsin sen aineiston tänne Taikavuoreen.

---

Hyvä Taikavuoren lukija!

Aloitin uuden blogin "Paperimaailmat". Sen sivuilla kerron kirjailijoista ja käsityksiäni kirjallisuudesta.

Taikavuoren blogi avautui vajaa 19-vuotta sitten vuonna 2005. Olen tähän kirjoittanut merkintöjäni lukemistani romaaneista ja muutamista muistakin kirjoista. Nyt koin tarpeelliseksi kirjoittaa kirjojen kirjoittajista, kirjailijoista. Aloitin Milan Kunderasta. Hän on kirjoittanut romaanin taiteesta ja hänen käsityksensä olen monilta osin jakanut arvioidessani lukemaani kaunokirjallisuutta. Yhtä ankara en ole, kuin Kundera, mutta jonkinlaisena mittapuuna tuota ajattelutapaa pidän.

Pyrin postaamaan "Paperimaailmaan" yhden kirjoituksen yhdestä kirjailijasta jokaisen kuukauden  alussa, jos ennätän. Seuraavana on Franz Kafka. Hänen tuotantoaa, samoin kuin Kunderankin, luin valtaosin jo ennen Taikavuorta, joten muistot kirjoista ovat väistämättä haalistuneet ja muuntuneet. Mutta kuitenkin aion yrittää palauttaa mieleen, pohtia mikä on olennaista ja miksi Kundera, Kafka ja moni muu on onnistunut pääsemään täysivaltaiseksi asukkaaksi, ja päästääpä vielä lukijansakin ainakin katsomaan, "paperimaailmaan". Ja miksi päästän heidät osaksi omaa maailmaani.

---

Milan Kundera

Sillä koko ihmiselämä on vain taistelua vieraasta korvasta. (Kundera 1983, 97)

Milan Kundera (1929-2023) on kirjailija, kulttuuripersoona, poliitikko ja teoreetikko. Kundera on itsessään jo käsite ja hän onnistui luomaan teoksia, jotka jäävät kirjallisuuden historiaan. Näin Kundera itse halusikin. Kirjailija on hänen teoksensa, kaikki muu on turhaa.

Seuraavassa muutamia sanoja Kunderasta kirjailijana ja romaanin teorian kehittäjänä.  Poliittikko ja kulttuuripersoona Kunderan elämä jää toisaalle, jätän ne väistyväksi näkökulmaksi. Kunderan avulla yritän varastaa sinulta korvan ja silmän, hetkeksi tai toiseksi. Kirjoitan Kunderaa osaksi omaa tarinaani. Se ei ehkä käy aina selville tekstistä, ei sinulle lukijani, mutta ei minullekaan.

Mikä hänestä tekee kiinnostavan itseni kannalta? Hän on kirjailijana urbaani ateisti, individualisti, filosofisesti virittynyt maailmankansalainen, antinationalisti, voltairelaisen myrkyllisen älyllisyyden perillinen, eurooppalaisen romaanikirjallisuuden ja humanismin jälkeläinen, huumorintajuinen ja leikittelevä. Myöhäinen modernisti, joka elää mahdollisuuksien maailmassa. Hänen kirjoissaan miehet ja naiset valitsevat onnensa historian antamissa puitteissa, keveästi raskaissa oloissa. He eivät pakene vastuuta, vaan luovat oman onnensa maailmassa tragedian sankarin tai paremminkin modernin antisankarin tavoin. Saaret, meri, meitä viekottelevat seireenit ja palaamaan kutsuva Ithaka ovat nykyään sisimpämme ääniä. (Kundera 1983, 109) Haluamme palata kotiin jota ei ole, mutta jonka voimme luoda tai kuvitella.

Cervantesin perillinen

Kundera on kuvaillut itseään Cervantesin perilliseksi ja modernin eurooppalaisen ihmisen puolustajaksi. Hänen esikoisromaaninsa Pila ilmestyi vuonna 1967 Tšekkoslovakiassa, nyt jo historian hämärään vajoavassa sosialistisessa valtiossa. Suomeksi se julkaistiin alunperin vuonna 1974 nimellä Tšekkiläinen pila.  Myöhemmin nimi korjattiin alkuperäisen mukaiseksi (Žert - Pila). Nimen vaihdos on tärkeä. Kunderan ajatus romaanin taiteesta korostaa kirjallisuuden kykyä ylittää kansalliset rajat ja rajoitteneisuudet. Pila ei ole pila, jos se on tšekkiläinen tai vaikkapa suomalainen. Kansallinen taide on määrityksen ristiriita, oppineiden termein contradictio in adjecto. 

Korostamalla kirjan tai kirjailijan kansallisuutta pilataan hänen maineensa. Kundera ei ole ensisijaisesti tšekkiläinen tai ranskalainen kirjailija. Kirjailijana toimiminen on siirtymistä paperimaailmaan. Sinne voi hakea turvapaikkaa vain sillä edellytyksellä, että on mahdollisuus ja taito kirjoittaa romaaneja, kaunokirjallisuutta. Jos rajan ylitys ei onnistu kansallisvaltiossa, on vaihdettava maata ja kansallisuutta. Näin tapahtui Kunderalle. Kirjailijan on ylitettävä raja itsenäisesti ja katsottava selviääkö hän omin avuin. Lukijat ja kriitikot ratkaisevat, mutta joutuvat myös tekemään osansa päästäkseen tuohon maailmaan. Joskus myönnetään väliaikainen oleskelulupa, joskus pysyvä. Kirjailijalle tuon maailman jäsenyys on pysyvä niin kauan kuin hänen kirjansa on olemassa. Paperilla tai nyttemmin jossakin datamuodossa. Lukija on vapaa kulkemaan kirjailijan avaamasta portista tuohon maailmaan tai jäämällä ulkopuolelle.

Kaksoiskansalaisuus oli Kunderalle muutoinkin tuttua. Hän eli Tšekkoslovakiassa aikana jolloin kirjallisuus ei voinut siellä enää elää tai kukoistaa, siirtyi Ranskaan olojen pakottamana vuonna 1975, vaihtoi kirjoittamansa kielen tšekistä ranskaksi. Mutta yhtä kaikki. Juuret ovat syvällä Euroopassa, sen kirjallisuudessa, kansojen historiassa ja syvemmällä, ihmisyyden alkulähteille saakka. Kunderan kirjallinen puu ulottaa lehtensä ja latvansa kohti taivasta paperimaailmassa, jonka maisemassa se erottuu vehreänä tammena pilvistä taivasta vasten auringon painuessa jo mailleen. Jos Milan Kunderan taival tšekkiläisestä ranskalaiseksi kirjailijaksi oli haastava, kaksoiskansalaisuus reaalimaailman ja paperimaailman jäsenenä on hänelle drastinen. Lopultakin Kundera on eurooppalainen ei asuinpaikkansa vaan mielenlaatunsa mukaan.  Eurooppalainen: se joka kaipaa Eurooppaa. (Kundera 1987, 129)

Kirjallisen uransa Kundera aloitti runoilijana. Jo vuonna 1953 hän julkaisi runokokoelman Člověk zahrada širá (Ihminen: Laaja puutarha). Teoksessa hän käsitteli sosialistista realismia kommunistisesta näkökulmasta. Ennen esikoisromaaniaan Kundera oli julkaissut 1960-luvulla kolme novellikokoelmaa. Ne tunnetaan koottuna nimellä Naurettavien rakkauksien kirja (Kundera1988). Hänen runojaan en tunne, mutta kirjoissaan hän on hylännyt nuoruuteen kuuluvan lyyrisen asenteen ja siirtynyt novellistiksi tutkimaan arkipäivän proosallista elämää. ) (Ks. Kundera 2006) Novellistin eli kirjailijan on tuotettava jotakin uutta, valaistava ihmisen olemista uudella tapaa tai ainakin asetettava ihmisen olemisen tapa uusiin historiallisiin tai lokaalisiin puitteisiin.

Kunderan kirjat ovat syntyneet kansallisvaltioiden Euroopassa. Ne ovat matkaoppaita paperimaailmaan, jonka passin saa kirjoittamalla hyvin. Lukijana pääsemme niiden myötä katsomaan maahan jota ei ole, unelmien, tragedioiden ja draamojen pariin. Maihin joihin haluamme tutustua, ehkä muuttaa pysyvästikin, mutta johon meillä ei ole muulla tavalla pääsyä. Kirjoittamalla Kunderasta, toistaa ihmisten puheen tapaa, jossa toinen keskeytetään fraasilla Minulle kävi aivan samoin ... Tosiassa se on vain keino aloittaa oma kertomus ja miehittää vastustajan korva hyökkäyksellä. Mutta suosion salaisuus on kuunteleminen. Tamina kantaa kahvia ja omenaviinaa asiakkaille ja menee baaritiskin taakse. Hän osaa kuunnella, hän ei sano koskaan minulle kävi samoin. (Kundera 1987, 97)

Jotta tarinan voi kuulla tarvitaan hiljaisuutta. Thomas Manniin viitaten Kundera kuvittelee Taminan suuhun kultasormuksen. Hiljainen heleä metallinen ääni, kuin kultasormus putoaisi hopeapannuun. Äänen jälkeen on tyhjyys ja sen täyttää tarina. Mutta Tamina ei ymmärrä kuulemaansa. Hänelle kapakan miesten tarinat ovat strutsien kaakatusta. Ne kilpailevat keskenään kiivaan hyökkäävästi, sillä maailmassa ei ole mitään tärkeämpää kuin se minkä ne halusivat hänelle kertoa. Kirjoja kirjoittava luo maailmankaikkeuden ja asettaa itsensä alttiiksi kritiikille. Kirjoja kirjoittavat ovat ei mitään.

Urbaani ateisti

Kundera on urbaani ja ateistinen kirjailija. Pila-kirjan alussa  päähenkilö Ludvìk tulee kotiin, rumaan kuvitteelliseen määriläiseen kaupunkiin Kosteleciin. Kaupungin esikuvaksi voi ajatella Brnon,  Kunderan syntymäkaupungin. Hänen henkilönsä katsoo menneisyyttä etäältä, välttää sentimentaalista nostalgiaa ja pyrkii tunnistamaan siitä tuttuja elementtejä. 

Elämisen keveyden tuntee parhaiten juuri kaupungissa. Yksittäisen ihmisen merkitys on siellä pienempi kuin harvaan asutulla seudulla. Väestöntiheyden kasvaessa keveys käy sietämättömäksi, niin globaalisesti kuin paikallisestikin. Yksilö ei ole suhteessa maailmaan ulkoisesti vaan osana maailmaa aistii sen painon itsessään. Suhde on siis kääntäen verrannollinen lokaalisti. Maailmanmitassa keveys lisääntyy absoluuttisesti. Keveyden teema on siis esillä alusta asti. Se nousee pääosaan Kunderan tunnetuimman teoksen nimessä Olemisen sietämätön keveys  (Kundera 1991)

Nuoruuteni hilpeä ja piikittelevä ateismi katosi yhdellä iskulla kuin teini-iän hullutus. (...) minun epäuskoni ja heidän uskonsa (kristittyjen ystävien - PK) olivat kummallisen lähellä toisiaan. (Kundera 2001, 17) Ehkä tämäkin on houkutellut Kunderan pariin. Taistelevan ateismin olen aina kokenut vieraaksi. Uskovaiset ovat veljiä ja siskoja filosofien rinnalla totuudenetsijöiden myrskyisällä merellä. He ovat tosin väärässä ja usein tunnen Nietzschen tavoin, että  kristinusko on ollut tuhoisinta ylimielisyyttä, mitä tähän mennessä on esiintynyt.

Kunderan maailmassa-oleminen

Näin olemmekin jo uppoamassa Kunderan kirjalliseen universumiin. Hän on hyvin tietoinen koodatessaan maailmaa valikoimiensa käsitteiden avulla. Romaani taide -teoksessa on luettelo keskeisimmistä sanoista. Ks.  Kuusikymmentä kolme sanaa (R.S.) (Kundera 1987, 123-156).

Näiden sanojen (termien) käsitteellinen perusta hahmottuu kuitenkin vasta, kun avaa Kunderan käsitteistön perustaa. Luettelossa ei ole olemista, mutta samassa kokoelmassa Kundera niittaa oman käsityksensä yhteen Martin Heideggerin perustuvaan analyysiin olemisesta (in-der-Welt-sein). ( Ks. Heidegger 2000 )

Ihminen on yhteydessä maailmaan niin kuin etana kotiloonsa. Hän on maailmaa, maailma on hänen ulottuvuutensa, ja sitä mukaa kuin maailma muuttuu myös hänen olemisensa (in-der-Welt-sein) muuttuu.  (Kundera, 1987,43)

Kundera välttää leimautumista teoreetikoksi professoreiden kritiikkiä välttääkseen. Eikä ole olennaista miten johdonmukaisesti tai päättäväisesti hän sitoutuu valitsemiensa käsitteiden koherenssiin. Kiinnostavaa on kuitenkin pohtia sitä, miten Kundera ajattelee puolustavansa eurooppalaista ihmistä vaikka hän tuntuu jatkuvasti todistavansa kirjoissaan miten yksilön asema muuttuu entistä kevyemmäksi suhteessa historian painoon. Kundera on tuulimyllyjä vastustava Don Quiote, mutta myös Josef K. Muuttuuko hänen individualistinen eksistentialisminsa romaanissa strukturalistisen pakkorakenteen rikkoutuneeksi kuvaksi?

 

Antropologinen ihmiskäsitys ja grafomania

Liisa Saariluoman käsityksen mukaan Kunderan ihmiskuva on antropologinen. Ihminen on sen mukaisesti muuttumaton tai häntä määrittää antropologiset vakiot. Historia on kuin maastossa raivokkaasti etenevä ratsu, joka talloo alleen, mikäli ei itse istu sen satulassa. Hegeliläinen järjen viekkaus on yli-inhimillinen ja vain nauru voi tavoittaa sen ironian, joka kuvaa ihmisen pyrkimyksiä historian ratsun taltuttamiseksi.

Kuulluksi tuleminen on Kunderan mukaan minuudelle keskeinen asia. Kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule. Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.

Tapa jolla kerromme tarinamme on kuitenkin kullekin ominainen. Kunderan tapa on kehitellä vaihtohetoisia ja kokeilevia minuuksia. Romaanin henkilöt ovat itsessään kokeiluja erilaisista mahdollisuuksista, eräänlaisia ideaalityyppejä. Ja itse romaanihenkilöt myös pyrkivät usein aktiivisesti muokkaamaan omaa tarinaansa muuttuvissa oloissa. Heidän muistinsa valikoi sopivia elementtejä menneisyydestä, sen lisäksi, että muisto jo itsessään rajaa menneisyydestä vain osia.  Muisto ei ole unohduksen vastakohta. Muisto on eräänlaista unohdusta. (Kundera 2001, 139)

Tyylillisesti Milan Kundera on poikkeuksetta korrekti, vaikka ironia onkin romaanin yksi keskeinen vaikuttava elementti. Hänen kirjansa käsittelevät aistivoimaisesti elämän eri puolia ja eroottinen viritys on hohkaa tekstistä. Paskasta puhutaan, muun muassa kitshin yhteydessä, mutta ihmisten ruumiillisissa toiminnoissa ei edetä aivan naturalistisiin kuvauksiin, toisin kuin vaikkapa Karl Ove Knausgårdin tekstissä. Siinä missä Milan Kundera antaa kirjojensa kautta vilkaista peiliin ja antaa häivähdyksiä ihmiselosta niin ruokapöydässä kuin sängyssä, esimerkiksi Karl-Ove Knausgård räväyttää lukijan eteen panoraaman. Knausgårdin kirjoissa lukija joutuu katsomaan elämää kameralla, jonka näkymä ei avaudu vain jääkaapin sisältä, kuten elokuvissa, vaan myös vessanpöntöstä johon päivittäisten tarpeiden lisäksi myös oksennetaan.

Kunderan näkemys grafomaniasta asettuu linjaan valistuksen dialektiikan kanssa. Järjen hallitsema maailma muuntuu maailman hallitsemaksi järjeksi. Theodor Adornon ryöpytys biografista roskakirjallisuutta vastaan osuu hyvin jo Kunderan aikaan 1900-luvun lopulle, mutta eritysesti 2000-luvun "kirjallisuuteen". Jonkin kertominen tarkoittaa, että on jotain erityistä sanottavaa, ja juuri tämä on estetty hallinnoidussa, ikuisesti samanlaisessa ja standardisoidussa maailmassa. [...] ikään kuin maailmanmenossa olisi vielä kysymys individuaatiosta, [...]ikään kuin yksityisen ihmisen sisin kykenisi vielä saamaan välittömästi aikaan jotakin: kaikkialle levinnyt elämänkerrallinen roskakirjallisuus on romaanimuodon hajoamistuote.  (lainattu, Saariluoma 2003, 314 mukaan) 

Naurun ja unohduksen kirjassa (Kundera 1983, 110) grafomanian (pinttymys kirjoittaa kirjoja) kehittyminen joukkoepidemiaksi selittyy kolmen perusehdon täyttymisellä:

(1)  yleisen hyvinvoinnin korkean tason suodessa ihmisille mahdollisuuden harjoittaa hyödytöntä toimintaa

(2) yhteiskunnallisen elämän atomisoituessa niin että seurauksena on yksilöiden yksinäistyneisyyden yleistyminen ja

(3) suurten radikaalien yhteiskunnallisten muutosten puuttuessa kansan sisäisestä elämästä

Kirjoittamisesta tulee ansa, jonka sisälle yksilöt asettuvat. Kunderan puolustama romaanitaide on selkeästi populaarikulttuurin massailmiöitä vastaan. Se on myös linjassa kirjoissa esiintyvän musiikin suhteen. Kunderan teoksien musiikki on klassista tai kansanmusiikkia.  Epäsuorasti Kundera torjuu Adornon ajattelun tavoin kulttuuriteollisuuden tuotteet unohtuneisuuden välineiksi. Naurun ja unohduksen kirjassa Kundera on laittanut filosofian professorin tupruttelemaan piippuaan ja kätkeytymään savuverhon taa ikään kuin ujostellen. Jo James Joyce on sanonut, hän sanoi, - että elämämme suurin seikkailu on seikkailun puute. (Kundera 1983, 109) Kirjoittaminen on kuitenkin tärkeää ja kirjoituksen sanoilla, kuten esimerkiksi Ludvikin Pilassa (Kundera 2003, 39) kirjoittaman postikortin tekstillä, on objektiivinen ulottuvuus. Tekstin merkitys ja tarkoitus karkaavat kirjoittajalta ja hänen on mahdotonta, ja erityisesti totalitaarisessa yhteiskunnassa, kontrolloida tai vaikuttaa siihen, miten kirjoitettua tekstiä tulkitaan tai käytetään alkuperäisestä kontekstista irroitettuna.

Kritisoitu essentialisti väsyy?

Kundera on pidetty, ihailtu, paljon luettu, runsaasti tutkittu, kritisoitu, mutta myös torjuttu, hyljeksitty ja kritisoitu. 

Kunderan ihmis-, historia- ja kirjallisuusnäkemykset ovat saaneet paljon kritiikkiä. Painavinta on ollut poliittinen "kritiikki” jonka perusteella hän ei kyennyt jatkamaan kirjailijana Tsekkoslovakiassa.  Hänet pyrittiin sulkemaan historian ulkopuolelle. Teoreettis-poliittisessa kritiikissä häntä on syytetty elitistismistä ja estetismistä, historiallisen ja poliittisen kontekstin vähättelystä ja trivialisoinnista, romaanin luonteen essentialisoinnista ja individualismista. Näin tietysti on, jos noita seikkoja pitää kritiikkinä. Kundera on myös erittäin Eurooppakeskeinen, eurosentrismin voi nähdä joko perusteltuna tai rajoitteneisuutena. Romaani on eurooppalainen synnyltään ja tyypiltään. Globalisaation ja kulttuuri-imperialismin myötä se on levittäytynyt maailmanlaajuiseksi. Kansalliset kirjallisuudet kiistelevät oman maansa kirjallisuuden rajoista ja omivat kirjailijoita itselleen. Kunderan antropologinen ihmiskäsitys kuitenkin korostaa päinvastaista samalla kun hän torjuu ajatuksen historian lopusta. Voiko  romaanien "uudellenkirjoittaminen" tuoda lisänsä romaanitaiteeseen? Ajattelen  tässä sellaisia kirjoja kuin Kamel Daoudin Tapaus Meursault (Daoud 2022), jossa Albert Camusin Sivullinen saa uuden valotuksen.

Vaikka Kundera eri tavoin väittää välttävänsä filosofista ja koukeroista, käsitteellistä kieltä, hän antaa monia hienoja esimerkkejä siitä, miten käsitteet mahdollistavat asioiden ymmärtämisen.

Tämä tulee erityisen selkeästi esiin yhden käsitteen teoksissa, joissa tarinaa avataan käsiteanalyysin ja sanojen etymologian keinoin.  Kirjailijanuransa loppuvaiheessa Kundera kirjoitti sarjan pienoisromaaneja Kiirettömyys (Kundera 1995), Tietämättömyys (Kundera 2002), Esirippu (Kundera 2005),  Merkityksettömyyden juhla (Kundera 2013) sekä esseekokoelman Petetyt testamentit (Kundera 1993). Pienoisromaanit muodostavat sarjan aiemman Identiteetti (Kundera 1988) -teoksen kanssa. Näiden välissä on kuitenkin vielä täysimittainen Kuolemattomuus (Kundera 1992). 

Kiirettömyys alkaa muutaman tapausesimerkin jälkeen hedonismin käsitteestä ja Choderos de Laclosin Vaarallisia suhteita saa ylistyksen yhtenä kaikkien aikojen suurimmista romaaneista. (Kundera 1995, 11)  Esiripussa on oivallisia käsitteellisiä erotteluja. Vaikkapa kirjallisuuden historian tarkastelu suppeassa ja laajassa kontekstissa. Niiden avulla voi helposti arvioida, minkälaisiin taide- ja kulttuuripoliittisiin umpikujiin ajaudumme, jos ryhdymme tarkastelemaan kultuuria kansallisista, suppeista konteksteista emmekä näe niitä ihmisyyden toteutumina. Keskustelu unkarilaisesta kansallisuuden korostamisesta tai perussuomalaisesta  taiteesta asettuu kerralla oikeisiin puitteisiin. Taide, tiede ja filosofia ylittävät kansalliset ja kielelliset rajat ja juuri siinä on niiden voima.

Tietämättömyyden alussa hän jälleen kerran ottaa esiin Odysseuksen ja hänen paluunsa ja paluun taian. Hän erittelee nostalgia sanan etymologiaa kreikan nostos (paluu) ja algos (kärsimys) sanojen kautta ja vertailee nostalgia-sanan käyttöä ja sanan sävyjä ja sivumerkityksiä euroopan eri kielissä. Kaipaamme johonkin josta meidät on karkoitettu, haaveilemme kotiinpaluusta, mutta tuo matka on ikuista. Muistomme kaipauksen kohteesta muuntuu, (koti)maa johon kaipaamme on landet som icke är.

Milan Kunderan Esirippu (Kundera 2013) avaa maailman ja kirjallisuuden huumaavalla tavalla. Esirippu aukeaa ja tuntuu, kuin näkisi maailman näyttämöllä - kunnes taas huomaa, että näytelmässä esitetään näytelmää. Maailma on kuin Bunuelin elokuvan intohimon hämärä kohde. Tai ehkä vielä enemmän. Maailmassa voi käydä kuin Lynchin Lost Highway elokuvassa. Kesken esitystä näyttelijät vaihtuvat, mutta tarina jatkuu. Epäjatkuvuus luo unenomaista tuttuutta, outo on tuttua ja tuttu outoa. 

Niin taitava kirjoittaja kuin Milan Kundera onkin, ei hän aina onnistu. Viimeiseksi jäänyt teos Merkityksettömyyden juhla (Kundera 2015) jää valjuksi vanhan miehen pilaksi. Kirja eri ole merkityksetön, mutta se jää vajaaksi: esseen, tarinan ja tarinoinnin kudelma on sujuva - nykypäivä ja historia lomittuvat sujuvasti. Näyttämönä on Pariisi ja "vitsin" kautta neuvostoaikainen Stalinin hovi Kremlissä.

Kirja on pitkähkö, poimuileva anekdootti - sen lukee kyllä, mutta syvällistä kokemusta siitä ei saa. Merkityksettömyyden juhla ei ole ranskalaisen keveä tai nokkela, mutta siinä ei ole alkutuotannon syvää  tsekkiläistä mustaa huumoriakaan. Se ei kohoa romaanin taiteen parnasson kirkkauteen. Kirjasta huokuu katkeruus, ei nauru. Katkeruus eurooppalaisuuden laskusta mailleen, unohdukseen. Kirjan alku, jossa kirjan henkilö Alain pohdiskelee naisellisen viehätysvoiman keskittymisen ulottuvuuksia (sääret, takamus, rinnat, napa) kuulostaa vanhan miehen tunkkaiselta jorinalta.

Romaanin ja romaaniteorian siirtymä psykologisista  selityksistä eksistentiaalisten tilanteiden kuvaamiseen auttaa ymmärtämään, miksi kysymys identiteetistä  ei palaudu yksilöön vaan yksilöön yhteiskunnallisessa tilanteessa, vuorovaikutuksessa aikaansa, historiaansa ja toisiin ihmisiin (myös omaan toiseuteensa). Identiteettityö ei merkitse vaipumista omaan sisäiseen, yksilölliseen minään, vaan oman itseyden tutkimusta historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Faktuaalisen  muistin ohella eksistentiaalinen muisti määrittää sitä mitä olemme nyt ja mitä olemme olleet. Unohdus pyyhkii, muisti muuntaa. Kundera käsittelee hienosti byrokraattisen maailman eksistentiaalista tilannetta ja sen ilmentymistä niin kirjallisuudessa (Adalbert Stiftler) kuin sosiologiassa (Max Weber) aina Kafkaan ja meidän päiviimme saakka. Esiripun hieno havainto on myös se, että monet asiat nousevat tarkasteluun juuri silloin kuin ne ovat uusia ja vielä usein huomaamattomia, eivätkä silloin, kun ne ovat jo valloittaneet elämämme, mielemme.

Kunderan tekstissä näkyy myös itsekriittinen näkemys nuoruuden ja varttuneen iän eroista. Vasta varttuneemmalla iällä on mahdollista nähdä oma elämä ja ajan historia, ei oikein, mutta uudessa valossa: Tämän kokemuksen jälkeen ... tietää, ettei kukaan olekaan se, jona itseään pitää, että tämä väärinkäsitys on yleinen, perustuvanlaatuinen, ja että se heijastaa ihmisiin (...) komiikan lempeän kajon.  (Kundera 2013, 82)

Kundera asettuu päättävästi vastustamaan "storyn" ylivaltaa. Romaani ylittää monella tavalla yksinkertaisen tarinan. Tarinallisuus (narratiivisuus) kaikessa muodikkuudessaan johtaa narratuksi tulemiseen. Hyvät tarinat ovat edelleen intensiivisiä siksi, että ne ovat sekä kompleksisia että harmoonisia. Hetken päästä lukija on pyyhkinyt pois mielestään suuren osan lukemastaan.  Ja muistaa muunneltuna lukemansa. Emme voi hallita menneisyyttä tai tulevaisuutta, mutta voimme valita mitä luemme, kirjoitamme tai puhumme. Tai ainakin uskoa, että asia on näin, juuri nyt. Romaanin tulee asettaa peliin enemmän, aina uudestaan, miten voisi löytää uuden, kätketyn aspektin "ihmisluonnosta".  Koska tuollaista essentiaalista ihmisluontoa ei ole, sitä ei löydy. Onneksi. Mutta kenkiä voi etsiä kaapista, vaikka niitä ei siellä olisikaan, kuten Ludwig Wittgenstein nokkelasti on todennut.

Käytetetyt lähteet:

Kundera, Milan,

Esirippu. Tutkielma seitsemässä osassa. Ap. Le rideau. Essai en sept parties, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2013.

Identiteetti. Ap. L´identité 1998. Suom. Annikki Suni, WSOY, Helsinki 1998. ISBN 951-022772-2

Kiireettömyys. Ap. La lenteur 1995. Suom. Annikki Suni, WSOY 1995. ISBN 951-020527-3

Kuolemattomuus. Ap. Nesmrtelnost 1990. Suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1992. ISBN 951-0-17202-2

Merkityksettömyyden juhla. Ap. La fête de l´insignifiance,  2013, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2015. ISBN 978-952-234-277-5

Naurettavien rakkauksien kirja. Ap. Směšné lásky, 1970, suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1988.

Naurun ja unohduksen kirja. Ap. Kniha smíchu a zapomněni 1978, suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1983. ISBN 951-0-11711-0

Olemisen sietämätön keveys. Ap. Nesnesitelná Lehkost bytí,1983, suom. Kirsti Siraste. 7.p. WSOY, Helsinki 1991. ISBN 951-013075-3

Petetyt testamentit. Ap. Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt, WSOY, Helsinki 2001. ISBN 951-0-24879-7

Pila. Ap. Žert, ap. suomennos Maire Uusitalo (Tšekkiläinen pila (1974) tarkistettu ranskankielisen laitoksen La plaisanterie (1985) mukaan. WSOY, Helsinki 2003. ISBN 951-0-28199-9 

Romaanin taide. Ap. L´art du roman, 1986, suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, WSOY, Helsinki 1987. ISBN 951-0-14552-1; 2. p. 1993, ISBN 951-0-18651-1

Tietämättömyys. Ap. L´ignorance 2000. Suom. Annikki Suni, WSOY, Helsinki 2002

What is novelist? New York Times 9.10.2006. Lainattu 28.6.2024, http://www.newyorker.com/magazine/2006/10/09/what-is-a-novelist

Muut lähteet:

Bahtin, Mihail, Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia, suom. Kerttu Kyhälä,

-Juntunen ja Veikko Airola. Kustannusliike Progress, Moskova 1979

Daoud, Kamel, Tapaus Meursault, suom. Leena Rantanen, Aviador 2022. ISBN: 978-952-381-070-9

Heidegger, Martin, Oleminen ja aika. Ap. Sein und Zeit, suom. Reijo Kupiainen. Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2000. ISBN 951-768-054-6

Nietzsche, Friedrich, Hyvän ja pahan tuolla puolen: Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös, suomentanut J. A. Hollo. 3. painos (1. painos 1966). Otava, Helsinki 2007. ISBN 978-951-1-22231-6

Saarenheimo, Marja, Muistamisen vimma. Vastapaino, Tampere 2012 ISBN978-951-768-401-9

Saariluoma, Liisa, Milan Kundera - viimeinen modernisti. Faros, Turku 2003. ISBN 952-99497-0-7

Prahan maisemissa keväällä 1979

Rakkauden vangit

 

Timo Airaksisen Rakkauden vangit -tekstin alaotsikkona on filosofisia tunnustuksia. Lukijan on kuitenkin turha odottaa Airaksisen rakkaudentunnustuksia, enemmän on kysymys filosofisista pohdiskeluista rakkauden eri muodoista ja puolista. Airaksinen tarinoi suhteellisen kepeällä oteella, varsinkin kun kyseessä on niinkin perustavat asiat kuin rakkaus ja filosofia. Mutta entä vangit? Miten he liittyvät tähän teemaan. Ehkäpä niin, että rakkauden kaipuussa ihminen ripustautuu rakkauteen, mutta vankila, jonka hän valitsee on eri yksilöillä ja eri aikakausina erilainen. Romanttisen rakkauden perään kaipaava, joutuu sen vangiksi, koska romanttisen rakkauden luonteeseen kuuluu, että rakkauden kohde on etäällä ja toive vastarakkaudesta on olematon. Jos taas vastarakkaus osuukin kohdalle, rakkaus muuttuu erotiikaksi ja johtaa parhaimmillaan ylimaaliseen seksiin, seksiin jota romanttisen rakkauden ajatus kaihtaa tai kiertää. Erotiikan ja seksin vangiksi joutuminen taas johtaa rakkauden tunteen katoamiseen. Rakkaus muuttuu työksi ja suoritukseksi, velvollisuudeksi ja avioliiton vahvistamaksi lupaukseksi. Ja tuota lupausta ei voi romanttisen rakkauden mielessä pitää. Rakkaus on ikuinen, mutta rakkauden kohde vaihtuu. Ihmisiin kohdistuva rakkaus voi vieraantua esineisiin kohdistuvaksi tavararakkaudeksi. Kysyypä Airaksinen myös sitä, mitä eläimille vaaditut "ihmisoikeudet" voisivat tarkoittaa ja miten eläimiin (erityisesti lemmikkieläimiin) kohdistuvat rakkaus poikkeaa ihmisiin kohdistuvasta rakkaudesta.

Ah. Niin monta kysymystä, niin monta rajakäyntiä. Voi olla, että rakkaudesta kertoo enemmän Tuomari Nurmio runouden kielellä, kuin Timo Airaksinen filosofian.

Vaikka et avaisi enää oveasi

ja vastaisi puhelimeen

Kaipaisit minua päivin ja öin

ja kuiskaisit nimeäni

Se pakottaa sinut unohtamaan

sen jota tahtoisit rakastaa

Ja muistamaan sen kaiken minkä

tahtoisit unohtaa

Et uskalla käydä nukkumaan

Vapiset etkä unta saa

Nouset ylös ja tuijotat ikkunaa

kun et voi tehdä muutakaan

... 

Se on myrkkyä ja mystiikkaa

se on tuntematon maa

josta tieteellä ei ole 

aavistustakaan 

[Ikuisesti Minun, Tuomari Nurmio]

 

Hiekkalinnat

Rakkaus ja rakastuminen viiltää syvältä. Nimet tatuoituvat aivojen poimuihin, hetket sydämen lihaan. Kokemus ja muisto on yksilöllinen, sanat yhteistä käyttötavaraa. Kieli ei luotaa syvältä, kielikuvat eivät nouse taivaan korkeuksiin. Kirjoittajan paradoksi: sanat tappavat, elämä kuolee. Tai sanat elävät, elämä on toisaalla.

Jukka Viikilällä on taito kirjoittaa aforistista, tarkkaa ja kaunista kieltä. Alaotsikko Erittelyä rakkausromaania varten täsmentää Hiekkalinnat -teoksen ideaa: rakkaus on haurausta, sen kuvaaminen sanoin hauraampaa.

Kokemuksen sanallistaminen ei voi koskaan onnistua täysin, toisen ihmisen tai edes oman itsen tunteminen on mahdotonta. Mutta yrittää kannattaa silti. Lukijan tavoittaminen, siinä Viikilä onnistuu. Hän kuvaa yhden tarinan. Tulitikun mittaisen rakkaustarinan valo hehkuu läpi elämän.  Nainen kirjoittaa myöhempää varten  muistiin havaintojaan, kokemuksiaan, tuntojaan  suhteestaan arkkitehti Juhaniin. Tapahtumapaikkana Pärnu ja taakse jäänyt Helsinki.

Ikuinen rakkaus on usein kestoltaan lyhyt, vaikutukseltaan elinikäinen. Vuosikymmenien takaiset muistot antavat voimaa elää, haalistuvat ja muokkautuvat, kaihertavat. Syntyy epäilys: olisiko sittenkin pitänyt tehdä toisin, mitä jos kaikki olisi mennyt toisin. Kaikki se hyvä, joka tapahtui, on kuitenkin tallella. Kaikki se hyvä, mikä olisi voinut tapahtua, ruokkii luovaa mielikuvitusta. Kaikki se mikä on, on.

Jukka Viikilä on ainoalaatuisen hieno kirjoittaja. Aiemmat teokset Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) ja Taivaallinen vastaanotto (2021) onnistuivat nekin - ensimainittu heleänä kuvana ja jälkimmäinen hieman vaisumpana ja tunkkaisempana. Hiekkalinnat huuhtotuvat veden noustessa meren aaltoihin, niiden rakentaminen ja muistelu on kuitenkin puhdasta iloa. Iloa niin kauan kuin muisti ja mielikuvitus kantaa.

Baumgartner

 

Hiljattain edesmenneen Paul Austerin Baumgartner on oivallinen pikku kirja. Vanheneva kirjailija puuhastelee kotonaan niin käsikirjoitusten, päivittäisten askareiden kuin muistojensa ja menneisyyden henkilöiden parissa. Rakenne mahdollistaa monien aiheiden ja aihepiirien sivuamisen, yksittäisten muistojen muistelun ja niiden merkitysten pohtimisen. Kirja on melankolinen tarina siitä, miten "kilometrit alkavat tulla täyteen", loppu häämöttää seuraavan mutkan takana tai ehkä vasta hieman myöhemmin.

Austerin kirjan tarinassa on hämmästyttävän paljon samaistuttavaa ja tuttua. Rauhallisesti kerrottuna ja hallitusti esitettynä. Samoja hienosyisiä tuntemuksia voi tavoittaa ja toisaalta myös peilata sitä, miten omat kokemukset ja tosielämän tarinat ovat sittenkin aika universaaleja (tai ainakin nämä amerikkalaiset tarinat muistuttavat kovasti muita länsimaisia tarinoita). Ehkä tässä piilee kirjan viehätys. Siinä on paljon kliseitä, mutta elämä on "tällaista". Jotkut pienet hetket ovat jääneet mieleen, toiset isot asiat taas kadonneet omasta mielen maisemasta. Kuukausi  tai pari omasta elämästä on ollut onnen hetkiä, keskeisiä solmukohtia, joiden merkitystä ei voi kuin ihmetellä niiden etääntyessä ja pudotessa menneisyyden kaivoon. Kauemmaksi pinnasta, aina vain syvemmälle, perustaan jonka varaan elämä rakentuu. Ikuisuus on pieni hetki, siellä on hyvä elää.

Auster, Paul, Baumgartner  (Ap. 2023). Suom. Arto Schroderus. Tammi. Helsinki 2024.  Kansi: Jussi Kaakinen. ISBN: 978-952-04-5729-7. 

Kaarna

 

Tommi Kinnunen on jälleen kirjoittanut kelpo kirjan. En pidä sitä kuitenkaan hänen parhaanaan. Pintti ja Lopotti menevät minulla kyllä edelle.

Kaarna-kirjan tarina kertoo neuvostopartisaanien sotarikoksista Suomen itärajan tuntumassa II maailmansodan aikaan ja sen synkistä varjoista sodan jalkoihin jääneen perheen lapsien elämässä ja mielissä. Sisarukset valmistautuvat hautaamaan kuolemaisillaan olevaa äitiään, josta heillä on kovin erilaiset muistot. Martti, vanhin lapsista, muistelee äitiään ymmärtäväisemmin. Sisaruksilla on kovin katkerat muistot äidistään, joka sodan runtelemana ei oikein osaa ja kykene huolehtimaan lastensa emotionaalisista tarpeista. Huolella ja rauhassa Kinnunen purkaa perheen traumaattisia kokemuksia ja sitä, miten eri ihmiset pyrkivät selviytymään tilanteista ja muistoista, jotka ovat lähes kestämättömän raskaita kantaa tai muistaa sellaisenaan.

Tommi Kinnuisella on hieno taito kertoa asioita selkeästi ja eläytyen henkilöidensä maailmaan lankeamatta liikaan patetiaan. Kieli on kirkasta ja yksinkertaista, tarkkaa. Miten tunteella tekstin kokee, jää lukijalle. Kinnusen kuvaamat asiat ovat ajankohtaisia osalle suomalaisiakin vielä omien tai vanhempien kokemusten taakkana. Ukrainassa ja Gazassa sama on tapahtumassa eilen, tänään ja huomennakin. Paksuinkaan kaarna ei sodan palolta anna täyttä suojaa.

Ja nyt hiljaisuus

 

Ihminen ei voi valita vanhempiaan, mutta suhteensa vanhempiinsa ja heidän maailmaansa hän voi osaltaan ratkaista. Thomas, Klaus, Peter ja Marion Brasch syntyivät Itävallasta Lontoon kautta DDR:ään päätyneeseen perheeseen. Heidän vanhempansa pakenivat juutalaisvainoa Lontooseen ja II maailmansodan jälkeen siirtyivät Saksaan. Isä Horst Brasch, juutalainen, oli kääntynyt ensin katolilaiseksi ja sittemmin hylkäsi kommunistina uskonnon, oli lojaali uuden isänmaansa puolue-eliitin jäsen ja eteni poliittisella urallaan aina DDR:n apulaiskultuuriministeriksi saakka. Hänen lapsensa valitsivat suhtautumisensa isänmaahansa toisin.  Heille ei lojaalisuus vallanpitäjille ollut ensimmäinen ohje vaan kriittisyys ja pyrkimys rakentaa DDR:stä liberaali sosialistinen valtio. Thomas Brasch  (1945-2001), lapsista vanhin, joutui isänsä ilmiantamana vankilaan vuoden 1968 Tsekkoslovakian miehityksen vastustajana ja siirtyi sittemmin 1976 länteen, Länsi-Berliiniin. Hän menestyi elokuva- ja kirjailijan urallaan, mutta ei sopetunut myöskään kapitalistiseen järjestelmään. Nuoremmat veljet kipuilivat omilla tavoillaan DDR:ssä.

Isä Horst kuoli vuonna 1989 vain hieman ennen muurin murtumista. Lähimpänä isäänsä oli nuorin, 1961 syntynyt tytär Marion. Hän liittyi jopa puolueeseen, vaikkakin erosi siitä joitain kuukausia ennen valtion lopullista romahtamista.

Marion Brasch on kirjoittanut perheensä tarinan muisteluksi. Poliittisen eliitin lapsena hänellä oli mahdollisuuksia myös Itä-Saksassa. Hän matkusti 19-vuotiaana Unkariin, sittemmin myös tapaamaan isoäitinsä sukua Lontooseen ja aivan muurin murtumisen aikaan hän sai viisumin, jolla käydä Länsi-Berliinissä ja vierailipa hän Yhdysvalloissakin. Ensin tavallisen duunarin töissä, sitten radiotoimittajana ja nyttemmin kirjailijana hänellä oli näkymä DDR:n yhteiskuntaan. Kirjassaan hän ei kuitenkaan analysoi tai tee räväköitä paljastuksia elämänmenosta, hallinnosta tai kanssakulkijoistaan, vaan kertoo omista tuntemuksistaan ja valinnoistaa. Teksti on sujuvaa. Vaikka hänen elämänsä on edennyt värikkäästi, vaihtelevasti ja historian murroksissa, jollain tavalla kuva jää valjuksi kuin kirjan kannen kuvitus. Teksti on kyllä kiinnostava, mutta tuntuu, että kaikesta raadollisuudestaan huolimatta terävimmät kulmat ja käänteet on pyöristetty. Ja varmaan hänellä on ollut tarve nähdä omat valintansa hieman softattuna tai suodatettuna. Hän ei ripottele tuhkaa päälleen, mutta ei myöskään pyri valkopesuun. Konstailematon esitystapa on lopulta sympaattinen, vaikka kanokirjallisena esityksenä ei sen kummempi olekaan. Marion Braschin kirja ei ymmärrettävästi ole verratavissa Thomas Mannin Buddenbrookiin, mutta aineksia tämän perheen tarinassa on tai olisi kylliksi valaisemaan koko 1900-luvun historiaa. 

YLE areenassa on kiinnostava ja loistavasti toteutettu  draamadokumentti "Rakas Thomas"  Marionin veljen Thomas Braschin elämänvaiheista. Marion Braschin kirjassa on monin paikoin samoja yksityiskohtia kuin elokuvassakin. Näihin tutustumalla saa kiinnostavan näkökulman DDR:n tapahtumiin 1960-luvulta aina 1990-luvun alkuun.

Brasch, Marion, Ja nyt hiljaisuus, suom. Arja Rinnekangas, Lurra  Editions, Helsinki 2014. Ap. Ab jetzt ist Ruhe. Roman meiner fabelhaften Familie. Frankfurt am Main 2012

Ikuisuuden sudet

 

Ruokkii sutta kuinka paljon tahansa, aina se kurkkii metsään. Me kaikki olemme susia ikuisuuden metsässä.

[Em. teksti on alkuperältään Marina Tsvetajevan esseestä]

Karl Ove Knausgård on ihailtavan taitava kertoja. En kyllästy ihmettelemästä miten hän sen tekee. Hän kirjoittaa henkilöidensä yksityiskohtaisen arkipäiväisistä asioista lause lauselta, sivu sivulta, siirtyä sujuvasti lähes tieteelliseen esseen tyylin ja siten taas takaisin. Hän kuljettaa tarinaa Norjassa ja Venäjällä, yhden henkilön kautta ja välityksellä, loikkii ajassa ja paikassakin. Laveasti, asiantuntevasti ja vakuuttavasti. Samalla ihmettelen itseäni, mikä tässä tekstissä kiehtoo ja viettelee? Onko se juuri tuo susi, joka haluaa syödä aina vain lisää, mutta samalla kurkkii jo muualle, pimeään, metsään?

Kirjan päähenkilö Syvert tutkii menneisyyttään, mutta on hukassa, kun hänen pitäisi kertoa kuka hän on. Hän väittää olevansa sisältä tyhjä ja toivoo, että hänet jätettäisiin rauhaan. Kirjan tarinan edetessä nuoresta armeijansa päättäneestä ajelehtivasta henkilöstä tulee varakas yrittäjä, onnellinen aviomies. Isän arvoituskin raottuu ja hän löytää kuin löytääkin yhteyden hakemaansa henkilöön, sisarpuoli Aletinaan.

Yksi kirjan kantava teema on ikuisen elämän mahdollisuus. Kirkko lupaa ikuista elämää ja taivasten valtakuntaa ja moni siihen siihen myös uskoi, vaikka tuon ikuisuuden luonne on monia mietityttänyt, myös teologeja. Ikuisuus on kuitenkin lähempänä kuin ennen. Elämän pidentäminen lääketieteen kehittyessä on saanut monet tiedemiehet havittelemaan ikuista elämää. Tieteen ja teknologia lupaus  elämän pidentämisestä, ehkä kahteensataan vuoteen tai jopa  tuhanteen on vain etappi kohti ikuista elämää. Tuo yhdistettynä kuoleman pelkooon ja hurskaaseen toivoon elämän jatkumisesta voi tarttua maallistuneeseen mieleen. Lupausta odotellessa voi itsensä tai vaikkapa vain päänsä tai aivonsa syväjäädyttää. "Ylösnousemuksen" koittaessa ruumimme saattaisi herätä taas henkiin, sen sairaudet osattaisiin parantaa ja soluja voitaisiin nuorentaa vaikkapa verensiirtojen avulla. Tai ehkä geneettinen kopio itsestä ja sille ladattavat omat muistomme, tietomme ja taitomme?

Kiinnostavia pohdintoja aiheesta on esittänyt, siis ikuisesta elämästä, kirkko ja vaikkapa kirkkoisä Augustinus. Näitä Knausgård esittelee ja avaa lukijalleen. Mutta erityisen kiinnostavaa on teksti Venäläisestä alan tutkimuksesta, sen kehityksestä Neuvostoliiton alkuaikoina ja vielä aivan nykyaikaan saakka. Hurjimmissa visioissa meille ei luvata vain pitkää tai ikuista elämää vaan jopa sitä, että kuolleet herätetään henkiin. Augustiinuksen ajatus siitä, että ylösnousemuksen hetkellä kaikista kuolleista muototuu paras mahdollinen versio on saanut uudenlaisen sisällön. Ei siis ole niin, että taivasten valtakunnassa olisimme sellaisia kuin kuollessamme, vaan jonkinlaisina parhaina mahdollisina olioina. Vauvana kuollut kehittyisi oman potentiansa mukaisesti ja aktualisoituisi vereväksi aikuiseksi, heiveröinen vanhana kuollut saisi takaisin viriilin elämänvoiman. 

Toisaalta vaakakupissa on ajatus siitä, että jokainen elämä on ikuinen ja täydellinen. Vaikea mieltää, vaikka on aivan yhtä rationaalinen ajatuskulku, kuin ajatus kahdesta äärettömästä joukosta, jotka ovat vain osajoukko kolmatta niistä muodostuvaa äärettömyyttä ( esim. parillisten lukjen ääretön joukko, parittomien lukujen ääretön joukko ja kokonaislukujen ääretön joukko). Kokonainen ja ikuinen elämä olisikin tällöin se aika joka on meille annettu - syntymästä kuolemaan. Maasta sinä olet tullut ja maaksi on sinun jälleen tuleman. Oleminen ja aika ovat yhtä ja samaa. Mennyttä ei ole enää, tulevaa ei ole vielä. On vain ikuinen nyt.

Mutta on kirjassa paljon maallisempikin tarina. Syvert ja Aletina ovat saman isän lapsia, sisarpuolia. Heidän norjalaisella isällään on aikanaan ollut salainen suhde ei vain Neuvostoliiton tiedustelupalveluun, vaan myös Alvetinan äitiin. Sisarusten, Syvertin ja Alvetinan, isän kuoltua kirjeet paljastavat tapahtuneen. Vasta varttuneella iällä he tapaavat Moskovassa ja yrittävät selvittää mitä tuolloin vuosikymmeniä sitten on tapahtunut ja miten se on vaikuttanut heidän oman identiteettinsä muotoutumiseen. Taivahalle sytyy kuitenkin outo valo. Onko kuolemattomuuden ja iäisen elämän mahdollisuus realisoitunut?

"Täydelliset päivät" ja "Villipalmu"

 

Wim Wendersin uusimman elokuvan  Perfect Days päähenkilön Hirayaman yhtenä iltalukemisena on William Faulknerin Villipalmut (ap. 1939). Luin nuorena lukiolaisena Faulkneria innokaana ja ihailin erityisesti  Villipalmuja kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyttä Ääni ja vimma (ap.1929) -teosta. Sen moninäkökulmatekniikka teki lähtemättömän vaikutuksen ei vain käsitykseeni kirjallisuudesta vaan mahdollisuudesta ymmärtää maailman menoa, käsittää asioita ja kokea asioita itse ja yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Wendersin elokuvan yhteydessä on viitattu zeniläisyyteen, mutta aivan hyvin myös silleen jättäminen, absurdius ja moniäänisyyden idea saa vastakaikua sekä Faulknerin kirjoista että Wendersin elokuvasta.  Siinä missä perinteisessä romaanissa lukija saattaa seurata kirjan henkilöiden erilaisia näkemyksiä tai keskenään risteäviä tapahtumaketjuja, Faulkner vie lukijan mukaan yhtenä kokijana. Hänen tekstistään puuttu usein paljon selittäviä tekijöitä, tapahtumat jäävät hämäriksi ja lukija joutuu tulkitsemaan ja arvaamaan mitä on tapahtunut tai tapahtumassa, aivan kuin olisi yksi, vaikkakin tarkkailija, tapahtumien virrassa. 

Epämääräisyys synnyttää kiusallisen olon, ymmärsinkö mitä tapahtuu, mistä teksti oikeastaan kertoo ja mitä se jättää kertomatta. Lukija on jollain tavalla mukana, mutta samalla vieras tuntemattomassa maailmassa, jonka sääntöjä ja tapoja tai ihmisten reagointitapoja hän ei, ainakaan alussa, tiedä. On kuin olisi matkannut Mikä-Mikä -Maahan tai kulkisi TwinPeaksin henkilöiden kanssa unen maassa, todellisuudessa jota ei ole. Ja lopulta on oivallettava, että sitä mitä ei kerrota, sitä ei ole, koska teksti on tekstiä ja tämä erottaa kirjallisuuden fiktion elämän faktisuudesta.

Faulkner yhdistää reaali- ja psykologisen todellisuuden shakespearemaisella varmuudella, selkeydellä ja hämäryydellä. Tuossa maailmassa ei ole vain jyrkkiä valoja ja varjoja, vaan myös sumua, usvaa, purppuraa ja epämääräisyyttä.

Villipalmun lukeminen oli hieno kokemus. Tuntui, että oli palannut oikean kirjallisuuden syliin. Siinä missä John Steinbeckin kirjat aikoinaan herättelivät sosiaalista omaatuntoa, Faulkner haastoi älyllisen ja havainnoivan minän. Elämän virta vie ja kantaa, kaikesta huolimatta. 

Luotto

 

Hernán Díazin Luotto on taitava ja hienosti rakennettu teos. Teksti kasvaa korkoa korolle alusta loppuun. Tarina pääoman kasautumisesta, alkuperäisestä rikkauden lähteistä, yksilön yritteliäisyydestä ja kansakunnan hyvinvoinnin suhteesta puidaan useasta näkökulmasta. Kirja on sekä jännittävä tarina että kerroksellisen kerronnan taidonnäyte. Kenen totuus vallitsee omassa elämäsämme, oma (kaunisteltu) tarinamme, kirjailijan (fiktiivinen) tarina, alkuperäiset muistiinpanot tapahtumista ja niiden tarinallistaminen, yritykset tarinan kirkastamiseksi jälkirationalisointina, vai mitkä?

Díazin tarinan ydin ja lähdeaineisto on Yhdysvaltojen rikkauksien ja finanssipääoman syntyyn liittyvät tarinat muutamien henkilöiden yhteenkietoutuneiden elämänpolkujen kautta kuvattuna. Kirja pääsi yllättämään - en ollut ennakkoon tietoinen sen rakenteellisista ratkaisuista ja siksi meni jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin miten teos on rakennettu. Alkupuolen jotkut pitkähköt psykiatrisen sairaanhoidon laajahkot kuvaukset hieman ihmetyttivät, mutta asettuivat sitten paikalleen tekstin edetessä. Díaz selvästi luottaa lukijaan. Lukijan on syytä myös luottaa Díaziin tarinan kertojana, vaikka kirjan kertojat ovat toinen toistaan epäkiitollisemassa asemassa pyristellessään tarinan kerronnan sekä rahan ansainnan ja kerryttämisen koukeroissa. Kiehtovasti Díaz kuvaa pääoman ja rahan omalakista liikettä. Se avaa asiaa varsin elävästi ja toimii vaikka johdantona Marxin Pääoman lukemista ja tutkimista harkitsevalle. Pääoma on sijoittajalle kuin jalkapallo sen potkijalle, aina kiehtova, mutta ei koskaan täydellisesti hallussa. Kirjan henkilöhahmo, sijoittaja Benjamin, pohtii pääoman kanssa toimimisen tuottaman nautinnon luonnetta: 

Pääoma liikkuu, se syö, poikii, sairastuu ja saattaa kuolla. Se on kuitenkin puhdasta. Tämä valkeni hänelle ajan mittaan. Mitä suurempi operaatio, sen kauempana käytännön toteutus. (...) pääoman elävä olento lähti liikkeelle, piirsi kauniita kuvioita matkallaan kohti yhä korkeampia abstraktion tasoja, joskus myös seuraten omia halujaan, joita Benjamin ei ollut osannut odottaa - ja siitäkin hän sai nautintoa: olennosta, joka yritti toteuttaa omaa vapaata tahtoaan. Hän ihaili ja ymmärsi sitä myös silloin, kun se tuotti hänelle pettymyksen.

Pääoma on ihmisten välinen suhde, tosin hyvin vieraantuneessa muodossa. Sijoittajalle sen kanssa toimiminen saattaa hämärtyä niin, että pääoman ja ihmisen välinen suhde käy näkymättömäksi. Kirjan pääomasijoittajat vieraantuvat muista ihmisistä, myös läheisistään. Fyysisestä työstä he ovat vieraantuneet jo syntymästään ja omasta itsestäänkään ei ole jäljellä muuta kuin tarve puolustautua omien syyllisyystuntojen piinasta.

Díaz, Hernán , Trust, 2022, suom. Jaakko Kankaanpää. Gummerus 2022

Ajattelun filosofisia perusteita

 

niin&näin -kustantamo on tehnyt hienosti julkaisemalla Julian Bagginilta useampia varsin hyvin kirjoitettuja filosofian perusteisiin johdattavia kirjoja: Peter S. Foslin kanssa Baggini on kirjoittanut Ajattelun pikkujättiläinen ja Etiikan pikkujättiläinen. Ne ovat oiva johdanto filosofian moniin teemoihin, antavat aineistoa ajattelulle ja vinkkejä etenemiselle ajattelun taidoissa.

Tapani Kilpeläinen on ne oivasti, sujuvasti ja asiantuntevasti kääntänyt suomenkieleiselle lukijalle.

Filosofisen ajattelun opas puolestaan ohjaa ajattelemaan omaa ja muiden ihmisten ajattelun perusteita ja tottumuksia sekä kiinnittää huomion ajattelun loogisiin puutteisiin ja sudenkuoppiin.

Nämä kirjat toimivat myös hienosti jo aiemmin filosofiseen kirjallisuuteen perehtyneelle kertauksena, systematisointina ja myös päivityksenä aiemmalle. 

Eivät nämä kirjat korvaa, eivätkä yritäkkään korvata, varsinaista filosofista kirjallisuutta ja tutkimusta, mutta näistä saa useita makupaloja ja reimareita siitä, mihin suuntaan kannattaa suunnistaa totuudenetsijöiden myrskyisellä merellä.

Tällaisenaankin ne auttavat jäsentämään ajattelun sekavuuksia ja ehkä myös sekoittamaan ajattelun itsestäänselvyyksiä sopivalla tavalla. Miten se nyt menikään: ajattelu on hidastettua toimintaa ja toiminta on ajatuksista purkautuvia tekoja. Lukeminen asettuu mukavasti ajattelun ja tekojen väliin.

Baggini, Julian, Filosofisen ajattelun opas - Selvemmän ajattelun olennaiset periaatteet. Suom. Tapani Kilpeläinen. niin&näin, Tampere 2023

Baggini, Julian & Peter S. Fosl, Ajattelun pikkujättiläinen. Suom. Tapani Kilpeläinen. niin&näin Tampere 2013

Baggini, Julian & Peter S. Fosl, Etiikan pikkujättiläinen. Työkalut moraaliajatteluun. Suom. Tapani Kilpeläinen. niin&näin Tampere 2012.

Romaani sotavuosilta

Kjell Wästö tavoittaa sotaromaanissaan vanhahtavalla tyylillä Suomen talvisodan ja jatkosodan tunnelmaa suomenruotsalaisen toimittaja Henryn ja näyttelijä ja elokuvatähti Mollyn parisuhteen ja historiallisen tilanteen haastavuuden varjoissa ja valoissa. Henry kamppailee myös nykyiselle ajalle vaikean haasteen edessä sotakirjeenvaihtajana ja journalistina. Miten kertoa sodan todellisuudesta sensuurin ja sotapropagandan rajoissa rehellisesti ja samalla säilyttää mahdollisuus työhönsä. Sota runtelee ihmisiä ja Henryn suhde Mollyyn olisi ilman sotaakin vähintääkin haasteellinen.

Elämä sota-aikana on vaikeaa. Pommitukset, säännöstely, läheisten kuolema rintamalla, kaikki tämä asettaa kirjan henkilöt vaikeaan tilanteeseen. Samalla myös vuoden 1918 tapahtumat ja muistot raastava Henryn ja muidenkin henkilöiden elämää.

Wästön kirja on sujuvaa luettavaa ja siinä mielessä hän on mestarikertoja kuten mainosteksti lupaa. Jokin kirjasta jättää kuitenkin aika etäälle.  On varmaan ollut tarkoituksenmukaista valita vanhahtava tapa kertoa ja paikoin kioskirjamainen esitystapa, mutta kovin syvälle historian ja henkilöiden tragediaan Westö ei onnistu nyt viemään. Lopun ratkaisut tavoittelevat ylevää, mutta ainakin minulle esittäytyvät aika latteana ideaalina ja ennakoitavana latistuksena.

En ole kaikkea Westöltä lukenut, mutta kirjana edellinen vuonna 2020 ilmestynyt Tritonus on monin verroin parempi psykologiselta kuvaukseltaan. Mielikuvissani myös Leijat Helsingin yllä (1996), Missä kuljimme kerran (2006), Älä käy yöhön yksin (2009) ja jopa Rikinkeltainen taivas (2017) yltävät kerronnaltaan parempaan.  Mollyn ja Henryn tarina on aihepiiriltään niin (valitettavan) ajankohtainen, että se nostaa kirjan arvoa. Suhteensa sotaan, sotimiseen ja tappamiseen, on jokaisen itse ratkaistava. Vastuuta tekemisistään ei voi eikä saa alistaa ulkoisille auktoriteeteille ja normipaineelle.

Kjell Wästö, Molly&Henry. Romaani sotavuosilta. Otava, Helsinki 2023. ISBN: 978-951-1-47281-0