Kirjan tarina

Irene Vallejo kertoo loistavasti kirjan tarinan: Papyrus: kirjan katkeamaton tarina on upea osoitus siitä kuinka hienosti (populaaria) tietokirjallisuutta voidaan kirjoittaa. 

Lainatessani kirjan ajattelin katsovani sen kursorisesti läpi, epäilin jaksaisinko perehtyä yli 600-sivuiseen opukseen yksityiskohdin. Ensimmäiset sivut veivät kuitenkin mukanaan ja tarina vietteli vaihtelemalla menneisyyden, nykyisyyden, yleisen sekä kirjoittajan ja lukijan yksityisyyden maastossa vuolasti Niilin suistosta, Alexandriasta ja Lähi-Idästä aina New Yorkiin, Lontoon museoihin. Hieroglyfit, nuolenpoääkirjoitukset, papayrykset ja savitaulut elävät nykykirjan sivuilla, edeltäjinä, vertaisina ja nykyisyyden mahdollistajina. Omalla tavallaan Vallejo osoittaa, että historiamme on kulkenut Alexandrian kirjaston ideaalista kohti internetin globaalia kirjastoa. Borgesin Baabelin kirjaston inkarnaationa saattaa kuitenkin tulla todeksi vaara, jossa kukaan ei lue. Satunnaisten sivujen uuvuttava ylenpalttisuus tukahduttaa lukemisen ilon. Ihmisen kaikki energia menee etsimiseen ja selvitystyöhön.

Tulevaisuuden utuiset kasvot saattavat peittyä virtuaalilaseihin, korvat kuulokkeisiin ja tuntoaistillekin tarjontaa on tulossa. Runsauden yhteiskunnassa harva asia kuitenkin kuolee kokonaan pois. Kirja lienee yksi vielä pitkää käyttökelpoinen väline esineiden maailmassa. Kirjalla on erityinen taito yhdistää kirjoittajan ja lukijan maailmat aina uudella tavalla uudessa ajassa ja paikassa. 

Vallejon kirja on rohkaiseva myös jatkon kannalta. Taitaville kirjoittajille ja tutkijoille on työsarkaa monissa kirjaan, kirjallisuuteen ja muihin kultuurihistoriallisiin aiheisiin liittyen. Minkälaisille alustoille kirja lopulta tulevaisuudessa päätyy, sitä emme tiedä. Mutta jossain muodossa tarina jatkuu, katkeamatta.

Hiljaa virtaa Don I,II ja III

Minua on varoitettu lukemasta uudelleen aikoinaa mieleen jääneitä hyviä kirjoja. Väitetään sen olevan vanhuuden merkki ja tuottavan usein pettymyksen. Päätin kuitenkin kuunnella aikoinanani lukemani Mihail Šolohovin laajan suomeksi kolmiosaisena julkaistun Hiljaa virtaa Don -teoksen. Enkä kadu. Kirja on perinteisellä tavalla hieno kertomus, jolla on alku, keskikohta ja loppu, tässä järjestyksessä. Juhani Konkan käännös on kielellisessä rikkaudessaan hieno. Äänikirjakin on alunperin julkaistu jo 1988-89. Veikko Honkasen lukemana kirjan kuuntelu on nautinto. Hiljattain katsoin kirjan perusteella tehdyn Sergei ja Mihail Bondarshuckin ohjaaman minisarjan, joka ei vetänyt vertoja Sergei Gerasimovin nevostoaikaiselle mestarilliselle elokuvalle.

Alkuperäinen teos julkaistiin neljänä niteenä vuosina 1928 -1940. Kirja kertoo Donin kasakoiden kamppailusta puna-armeijaa vastaan sisällissodan aikana ja on merkittävä siksi, ettei siinä ole yhtään positiivista bolševikkihahmoa.

Päähenkilönä kirjassa on Grigori Melehovin ja hänen perheensä tarina, ja sitä kautta kasakoiden ja Venäjän vallankumouksen. Tarina on kiehtova, ankara kertomus valinnoista historian käänteessä, se on samalla rakkaustarina, perhetarina, sotaromaanikin. Grigori on epäilemättä sankari, mutta ei millään tavalla puhtoinen. Hänelle ei avaudu mahdollisuuksia valita mielekkäästi ja oikein elämän ja historian ristipaineessa, ei politiikassa sen paremmin kuin parisuhteissaan. Lopulta hän menettää lähes kaiken, vaimon, Aksinja rakastettunsa, tyttärensä ja suuren osan muusta perheestään. Kunniakkaasta kasakkasoturista jää jäljelle katkera sodan runtelema mies, joka ensin osallistuu vastentahtoisesti rosvokoplaksi muuttuneen joukkion toimiin ja lopulta heittää aseensa Doniin, palaa kotitalolleen. Siellä on vain isänsä hämillisenä vastaanottava poika ja melko varma tuomituksi tulemisen tulevaisuus.

 kuvasi teksteissään hänelle tuttua Donin kasakkaseutua. Hän kirjoo loisteliaan rikkaasti alueen tapoja ja miljöötä. Henkilökuvaus onkin kirjan vahvinta perintöä historiallisen kuvauksen ohella. Kasakkakylän elämästä vuosina 1912–1922 mullistui. Kiinnostavaa olisi nähdä ja kuula mitä tuolla alueella tapahtuu nyt, uudempien mullistusten jälkeen.

Piikikäs puutarhuri

Jeffrey Eugenideksen  Oikukkaat puutarhat -kokoelman tarinoissa tutkitaan ihmiseloa perinteikkään tunne itsesi vaateen nojalla. On tutkittava oman itsen mikrokosmosta ja sen sijoittumista makrokosmokseen. Mutta etsinnän tulos ei johdakaan selkeään tai tasapainoiseen käsitykseen maailmasta tai itsestä. Elämä on oikukas puutarha, jossa vallitsee kaaos.  Johtopäätös on hirtehisen synkkä: 

Oma maa oli kuin oma itse. Mitä enemmän siitä sai selville, sitä enemmän hävettävää oli.

Ehkä Eugenides ei etsi riittävän lavealta tai syvältä? Hänen tekstinsä konteksti on korostetun amerikkalainen, hän keskittyy amerikkalaiseen, keskiluokkaiseen elämäntapaan. Päähenkilöt rimpuilevat oman elämänlaadun ehtojen ja niiden parantamisen mahdottomuuden välisen kuilun yläpuolella. Horisontti ei lavene, vaikka tarinoiden henkilöt matkaisivat maailman ääriin tai pakenisivat ongelmiaan Yhdysvalloista Eurooppaan. Heidän näkökulmansa on tarkasti rajoittunut, eikä heillä ole keinoja nähdä omaa itseä ja omaa yhteiskuntaa radikaalisti toisin. Horisontin toisella puolella on korkeintaan pimeyttä, rikollisuutta, petosta, väärinymmärrystä. Oman elämän sankarit ovat tragedian pääosassa.

Kirjoitukset ovat kerrottu hyvässä mielessä jollain lailla vanhanaikaisesti, vaikka tapahtumat sijoittuvat lähimenneisyyteen. Tekstissä vielä kauhistellaan Bush-Clinton klaanien elitismiä, eikä vielä ei nähdä tai kuulla trumpilaisuuden sudenulvontaa. Maaperä sille on kuitenkin kylvetty. Eugenides on taitava ja terävä kirjoittaja, vaikka jostain syystä tuntuu, että tämän on jo aiemmin lukenut. Jos on puutarha oikukas, niin on puutarhurikin piikikäs.

Olive, taas

 

Elizabeth Strout onnistuu jälleen, ei täydellisesti, mutta kuitenkin. Olive, taas (ap. 2019, suom. 2021) jatkaa mainion Olive Kitteridge (ap. 2008, suom. 2020) tarinaa. Kerronta etenee osin lähes itsenäiseltä tuntuvien jaksojen kautta. Olive on vanha nainen, lopulta kahden miehen leski ja päätyy arvioimaan elämänsä kulkua ja tekemiään valintoja palvelutaloon. Hän löytää lopulta myös ystävän.

Eletään nykypäivää. Strout onnistuu tarkkana havainnoijana ja paikoin kitkerän terävänä sanankäyttäjänä jatkamaan ja luomaan Olivesta kaikessa sietämättömyydessään sympaattisen hahmon. Kirja on aikalaiskirja ja siinä on sen vahvuus, mutta myös heikko kohta. Oliven ja hänen lähipiirinsä kännykät, tekstiviestit, internet ja muutamat muut viittaukset tuntuvat osin päälleliimatuilta, kuin erään, jo uudelleen valitsematta jääneen, presidentin mainostarra auton puskurissa. Ilman niitäkin olisi tarkoitus tullut selväksi. Hieman epäuskottavalta tuntuu myös Oliven hyväätarkoittava sillanrakentelu demokraattien ja republikaanien välille, niin suotavaa kuin se reaalimaailmassa olisikin.

Joka tapauksessa raikasta luettavaa. Oliven kamppailu vanhuuden tuomia vitsauksia vastaan on kovin tuttua, jos ei vielä aivan omakohtaisesti, niin oman ikäpolveni vanhempien maailmasta. Vanhuus tuo, jos hyvin käy, hieman lisää hengen viisautta, mutta ruumis vaatii entistä enemmän huomiota ja vie veronsa. 

Suositeltavaa luettavaa ja ajatuksia herättävää, taiturimaista kerrontaa.

Ihmemaa Italia

Italia on ihmemaa, jossa olen käynyt muutaman kerran: Milanossa, Venetsiassa, Triestessä ja Roomassa. Italiasta on tuttua ruuat,  pizza etunenässä, espresso, cappuccino, mutta myös hienot teolliset ja muodin tuotteet: Ferrari, Alfa Romeo, Sonus Faber. Puhumattakaan elokuvista ja niiden ohjaajista tai italialaisvaikutteisuudesta amerikkalaisessa elokuvassa. Kirjalijoista ja filosofeista puhumattakaan: Umberto Eco, Antonio Gramsci, Alberto Moravia, Italo Calvino, Claudio Magris, Elane Ferrante ...

Maan elämä ja tavat ihastuttavat, kummeksuttavat ja ihmetyttävät. Kieli kuulostaa kauniilta, käytöstavat meluisilta ja yhteiskunta eri tavoin sekavalta, rajattomalta ja korruptoituneelta. Katsomalla sisilialaista elämää komisario Salvo Montalbanon vinkkelistä ei voi kuin ihmetellä miten ihmiset yleensä voivat luottaa hetkeäkään viranomaisiin tai toisiinsa; eivät kai voikaan, on vain opittava selviytymään.

Italialaisilla on paljon serkkuja, jotka eivät suomalaisittain ole serkkuja. Firenzeläiset syövät suolatonta leipää, buona ja brutta figura on yleistermi hyvälle ja huonolle, alkoholia käytetään kohtuudella, elämä on syömistä varten, tavat ja pukeutuminen, kielen nyanssit erottelevat jne...

Kaikkeen tähän ja muuhun tutustuin kevyillä lukemistoilla kahdelta italialaistuneelta toimittajalta: Sirkku Salovaara on kirjoittanut kirjan La Mia Italia: Ihana, mahdoton Italiani ja Ella Kanniselta samalla nimellä suomeksi Minun Italiani. Molemmat kertovat omakohtaisin tarinoin Italiastaan. Kannisen kirjassa on enemmän yhteiskunnasta, politiikasta ja ajankohtaisista aiheista, mutta yhtä kaikki hänen teoksensa perkaa Italiaa kirjaimellisesti asia kerrallaan – A:sta Z:taan.

Näillä kahdella ja Elane Ferranten kirjoilla pääsee jyvälle italialaisuudesta, vaikka kuten usein, syntyy enemmän uusia kysymyksiä kuin kirjat kykenevät vastamaan.

Ja lopulta voi päätyä Firenzessä kokemaan Stendhalin syndroomaksi nimetyn huimaavan taidekokemuksen tai Goethen tavoin lausuu Napolin vierailun (1787) jälkeen: Sieh(e) Neapel und stirb.

Kenties! Ehkä. Jos matkustaminen mahdollistuu taas jonain päivänä ja elon päiviä riittää...

Painavat sanat keventävät mieltä

Koneet painavat sanoja, sanat mieltä. Ajatus kevenee.

Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on hieno kirja, samoin nyt luvussa ollut Sanojen paino. Otsikkokin on monimerkityksinen: sanoja painetaan, niillä on painoa ja sanapaino asettuu eri sanoissa ja kieleissä eri tavoin. Kaikista näistä on puhetta, mutta ennen kaikkea on kysymys identiteetin etsinnästä, muiden äänen kuulemisesta, eri kielien kääntymisestä toiseksi, rikoksesta, rangaistuksesta, sovittamisesta - muistoista, menneisyydestä, valinnoista ja ajasta.

Mercierin kerronnan tapa kirjassa on eräänlaista moninäkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan pääasiassa päähenkilön, Simon Leylandin näkökulmasta, mutta hän kertoo samaa tarinaa myös kirjeissään kuolleelle vaimolleen. Lopulta kääntäjänä ja kustantajana toiminut Leyland löytää oman äänensä ja ryhtyy kirjoittamaan kirjaa, jossa asioista kerrotaan taas omalla tavallaan.  Itse asiassa hän peittää itsensä kirja henkilön taakse eikä uskalla kohdat itseään ilman kirjallista välimatkaa. Leyland on välimeren kieliin erikoistunut kääntäjä, joka kulkee kahden kaupungin, syntymäkaupunkinsa Lontoon ja kotikaupunki Triesten, välillä. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä: Toisinaan mietin: kohtaamiset, varsinkin ensimmäiset, ovat ennen kaikkea kohtaamisia itsemme kanssa, sillä itsestämme emme tiedä mitään.

Hyväosaisten, joihin Leyland epäilemättä kuuluu, identiteettikriisit ovat toki kiinnostavia, nekin, mutta aiheellinen on kysymys, jonka yksi kirjan henkilöistä, Andrei esittää: Voimmeko vakavissamme pohtia, sopisiko pilkku vai puolipiste paremmin, kun toiset eivät tiedä, missä nukkuisivat paleltumatta kuoliaaksi? Ja kuitenkin, myös vastaus (kääntäjälle ja kirjoittajalle) on ilmeinen: Ja sitten pohdin pilkkua. Esille nousee myös päätelmä: Nykyään ajattelen, ettei ole mitään merkityksellisyyden arvojärjestystä, jota vasten kärsimystä ja pilkkuja voisi verrata. Merkityksellisyys - ei se ole mitään yhtenäistä.

Mercier käsittelee laajasti myös vanhempien suhdetta lapsiinsa, samoin kuin Yöjuna Lissaboniin kirjassaan: Jätämme lapsiimme syviä jälkiä, väistämättä, ja toisinaan he saavat tehdä koko elämänsä töitä niiden löytämiseksi ja tulkitsemiseksi.

Kirja on lavea, 570 sivua painavia sanoja. Kerrontatekniikka luo kerroksellisuutta ja monipuolisuutta, mutta myös paljon toisteisuutta, pitkästymiseenkin saakka. Kirjan yksi teema, lähimmäisten auttaminen ja erityisesti rahallisten lahjoitusten tekeminen sekä siihen liittyvä ihmissuhteita rasittavaa kiitollisuuden kierrettä setvittään turhan pitkään ja ikävystättävästi. Jos syystä tai toisesta rikastuneet ihmiset haluavat todella auttaa yhteiskunnallisesti merkittävällä tavalla, eikö olisi mielekästä maksaa kiitollisesti veronsa tai lahjoittaa rahansa itse katsomilleen hyödyllisille yhteisöille. Yksilöllinen hyväntekeväisyys on useimmiten nöyryytyksen ja alistuksen peitelty muoto, josta ei lopultakaan usein hyvää seuraa.  

Pascal Mertcier tai oikeammin nimen taakse kätkeytyvä Peter Bier on kirjoittanut kirjan puutteista huolimatta hienosti ja paikoin oikein oivaltavasti. Kirjassa on myös kirjallisia viittauksia runsaasti, aina päähenkilön entisen tyyttöystävän nimeä myöten. Kannattaa siis lukea painettuja painavia sanoja, näin saatat keventää raskasmielisyyden taakkaa.

JK. HS:n kriitikko Jukka Koskelainen 29.8.2021 ei tavoita mielestäni lainkaan kirjan merkityksellistä tasoa.

Todellisuuden kaikua

 

Israelin toimet Lähi-idässäovat tuottaneet tuskaa ja kärsimystä, kuolemaa ja kaipausta palestiinalaisille, vanhemmille ja lapsille pitkään. Harvemmin huomataan kuinka tuskallinen tilanne on myös Israelin juutalaisille. Vanhemmat joutuvat antamaan valtion palvelukseen poikansa ja tyttärensä. Asepalvelukseen, vartiotehtäviin ja sotaoperaatioihin, epäoikeutettuihin toimiin, rankaisutoimiin "vihollista" vastaan. Näin siitä huolimatta pitävätkö he Israelin politiikkaa oikeutettuna vai eivät.

David Grossmanin Sinne missä maa päättyy  kirjan kertojana on Ora niminen nainen. Hän, Ora, tarinan tuleva Adamin ja Oferin äiti, tutustuu kuuden päivän sodan aikoihin 1967 kahteen mieheen, Ilaniin ja Avramiin sairaalassa. Voitokkaan sodan jäljiltä Israelin saa valtaansa Gazan, Siinain niemimaan, Länsirannana ja Golanin kukkulat. Sodan tulos vaikuttaa merkittävällä tavalla alueen geopolitiikkaan yhä nykyäänkin. Sota saa valtaansa myös Oran, Ilanin ja Avramin. Heidän kolmiodraamansa ulottuu Grossmanin kirjassakin aina vuoteen 2007. Tuolloin Ora on eronnut miehestään Ilanista, lähettänyt poikansa Oferin sotaan ja tapaa uudelleen pitkän ajan jälkeen Avramin yhteisellä patikkaretkellä, tai oikeammin tuskien taipaleella, Israelin Golanin maisemissa. Hän kertoo elämänsä tarinan Avramille. Tuo tarina on kannattaa kuulla. Tarinan maailma on ruma, karu ja raaka, mutta kirjan ihmiset ja tarinat huokuvat kauneutta ja inhimillisyyttä. Grossmanin kirja on yksi hienoimmista lukemistani rakkausromaaneista.

Grossman on oivallinen kertoja: Oran äänellä kuullaan monta montasoista tarinaa, yksilöiden elämäntarinat kietoutuvat historiaan kertomukseen - historia ei tässä ole tausta henkilöiden tarinoille, se  määrittää elämän suurta draamaa ja pakottaa sopeutumaan tavalla tai toisella olemassaoleviin "faktoihin". 

Kirjallisia viittauksia on paljon. Rakenne on haastava, mutta sen oikeuttaa todellisuus - se on vielä haastavampi. Kirjan lopussa David Grossman kertoo kirjan tarinan ja oman elämänsä traagisen kohtaamisen: hänen poikansa Uri sai surmansa panssarivaunuun osuneessa ohjusiskussa 12.8.2006 Etelä-Libanonissa Libanonin sodan viimeisinä tunteina. Suurin osa Sinne missä maa päättyy kirja oli suurimaksi osaksi kirjoitettu. Mikä muuttui eniten viimeisen version aikana oli todellisuuden kaiku.

Pieni vastaanotin

 

Ulla Lenzen romaanin saksankielininen nimi Der Empfänger tiivistää kirjan hyvin. Josef Klein, kirjan keskushenkilö, on vastaanotin, melko heikko sellainen, joka ottaa vastaan viestejä historian eri lähetysasemilta. Saksasta 1930-luvun lopulla New Yorkin Harlemiin muuttanut Josef kuuntelee viestejä Saksasta ja lähiympäristöstään, tulee värvätyksi radioamatöörinä natsien sanomia välittäväksi vakoojaksi, internoidaan Yhdysvalloissa, palaa Saksaan ja pakenee sieltä sodan jälkeen Buenos Airesiin ja sieltä edelleen Costa Ricaan.

Josef ottaa vastaan sanomia, mutta viestien tulkitseminen on hänelle ilmeisen vaikeaa. Hän ei osaa asettua selkeästi millekään puolelle, kaikki hänen elämässään on puolinaista tai vajaata, eikä kukaan oikein kuule tai ymmärrä myöskään hänen sanomaansa. Ja miten voisi, kun hän ei näytä ymmärtävän itsekään itseään.

Ulla Lenzen tarinalla on esikuvansa, kirjoittajan isosetä. Tuore, alunperinkin  vuonna 2020 saksaksi ilmestynyt kirja on yksi lisä natsismin ajan tulkintaa. Aiempaa enemmän on viimeaikaisissa esityksissä noustettu esiin erilaisia "pienempiä" ihmisiä, heitä, jotka eivät ole intohimoisia Hitlerin aatteen kannattajia tai sen sankarillisia vastustajiakaan. Tämä on hyvä, sillä on erehdys demonisoida fasismia ja nationalistisia pyrkimyksiä. Ne eivät ole hirvittäviä demonisuuden vuoksi, vaan siksi, että ovat inhimillisesti ymmärrettäviä. Syytä näiden aatevirtausten tuhotyöstä, terrorismista, vastustajien murskaamisesta, rasismista ja etnisistä puhdistuksista ei voi vierittää diktaattorille, dikatatuurille tai autoritaariselle järjestelmälle. On kannettava huolta siitä, että demokratia on ja on ollut helposti haavoittuva, kykenemätön puolustamaan omaa toimivuuttaan. "Josef Kleinin" on vaikea olla ottamatta vastaan "pahuuden ja vihan viestejä" ja olla välittämättä niitä eteenpäin, jos niitä on runsaasti tarjolla.

Ulla Lenze on kirjoitanut kelpo kirjan. Sen tarina lomittui itsellä hyvin Yle Areenasta katsomani Julia Navarron romaaniin perustuvan sarjan Kerro kuka olen ajatusmaailmaan.  Sarjassa kerrotaan nuoresta Ameliasta, joka ajautuu kommunistien ja brittitiedustelun vakoojaksi Euroopan kuohuessa toisen maailmansodan alla. Lopulta Amelia päätyy lopulta DDR:n byrokratian toimistotöihin ja naimisiin entisen lähes inhimillisen natsiupseerin, aristokraatin ja lääkärin kanssa. 

Monta tarinaa on vielä kertomatta. Jokainen niistä tuo oman lisänsä ihmisen historiaan.

YmmärränköHän?

Claudio Magris on hämmentävä kirjailija ja YmmärrätteHän on hämmentävä kirja.  YmmärrätteHän on sivumäärältään suppea pienoisromaani, sivuja on isolla fontillakin painettuna vain 72 sivua. Teksti on teatterinomainen ja kirjasta tehtyä  teatterisovitusta onkin esitetty ympäri  Italiaa. Monologissa puhujana on entisen elämänsä taakse jättänyt nainen. Hän puhuu rakkaudesta, intohimosta, parisuhteen arjesta (näin kertoo kirjan kannen lieveteksti). Tyyli on erilainen Magris, vertailukohtana Tonava, Mikrokosmoksia ja Toinen meri. Tyyli on edelleen laveaa, puheen kaltaista, mutta nyt hyvin teemassaan pysyvää.

Kirjan lukee melkein yhdellä hengenvedolla ja siltä se tuntuukin: tarina kulkee ja soljuu kevyesti alusta loppuun. Teksti on raikasta ja kirkasta, mutta kuin vuolaassa purossa, muutamat tiukemmat käänteet ja pohjakosketukset ontavat veden kirkkaudelle, kuulaudelle ja kylmyydelle kirpaisevuutta. Viileästi käsitellään niin ylpeyteen, uhrautuvuuteen kuin kuumimpiin mustasukkaisuuden ja eroottisen intohimon syövereihinkin painuvia tuntemuksia. Myös ironisia sävyjäkin on aistittavissa. Mutta onko kyseessä rakkaus, kenties? Ymmäränköhän tuota naista tai Claudio Magrista?

Hieno suoritus, kuin makoisa kupponen täyteläistä espressoa.

Magriksen mikrokosmokset

Näkymä Triesteen ja Triesten lahdelle.
(Kuva vuodelta 2013)

 Claudio Magriksen Mikrokosmoksia (2002, ap. Microcosmi italiaksi 1997) oli pienoinen pettymys kaikesta hienoudestaan huolimatta.  Odotusarvo oli korkealla ja siksi Magriksen lavea, joskus jopa lavertelava "italialainen" tyyli ei purrut aivan niin hyvin kuin hänen pääteoksensa Tonava oli antanut odottaa. Nyt ei kyseessä ole kuitenkaan romaani, vaan toisiinsa liittyvät tarinat, joita yhdistää alueen ihmiset ja historia.

Alku on lupaava. Magris kertoilee tarinoita San Marcon kahvilasta ja kahvilassa, paikasta, jossa poikkesin vuonna 2013. Ilman tuota omaa visuaalista kokemusta paikasta ja koko Triesten seudusta, olisi varmaan ollut vaikeaa hahmottaa Magiksen tarinoinnin tapaa. Hän rinnastaa kirkon ja kapakan - ovet ovat avoinna kaikille tulla ja molemmissa voi tunnustaa syntinsä kertomalla oman versionsa tapahtumista. San Marco on ihka aito Kahvila, Historian esikaupunki jota leimaavat asiakkaiden konservatiivinen uskollisuus ja vapaamielinen moninaisuus. Magris korostaa aidon kahvilan moninaisuutta ja avoimuutta. Aito kahvila torjuu kaiken tukahduttavan sisäpiiriyden, se ei kiellä elämää, sillä elämä on satama meren rannalla. Myöhemmin Magris pohtii edelleen sitä, onko meren rakastaminen sitten kuoleman rakastamista, kuten Thomas Mannilla? Oli miten oli, meren aalloilla oppii tajuamaan oman merkityksettömyytensä, se auttaa tyynnyttämään ne raivoisat aallot joista Buddha puhui.

Magriksen tarinoinnin joukossa on ajatuksellisia aarteita, helmiä pohdittavaksi. Hienosti hän kuvaa Torinon kukkuloita, teollistumista, Istrian niemimaata, saaristolaisuutta ja sen katoavaa kansankulttuuria. Alueen ihmisten elämää leimaa nationalismin ja oman kansallisen identiteetin ristiriidat - alue on niin Italian, Saksan, Itävallan, Kroatian kuin Serbiankin vaikutuspiirissä ja Titon Jugoslavia pyrkimyksessään yhdistää alueen kansallisuuksia toistensa lomaan, kutoo alueen asukkaiden elämään ja kieleen monia loimia ja kuteita, joita Magris pyrkii tavoittamaan omalla kerronnallaan. Paikoin tarinointi tuntuu kuitenkin ajan tappamiselta. Ajan tappaminen on kultivoitunut itsemurhan muoto. ( Olen aina kuitenkin pitänyt ajatuksesta, jonka mukaan ajan haaskaaminen on paljon hauskempaa kuin rahan. Kiireettömyys on luksusta.)

Lukemisen intensiteetti tahtoi herpaantua Valcellinan, Laguunien ja Nevosovuoren rinteille, mutta loppupuolen kuljeskelu Kaupunginpuistossa tuo jälleen itselle tutumpia asioita hienosti mieleen: James Joycen, Italo Svevon  patsaat, puiston eläimet ja kasvit, kieltotaulut ja tunnelman ... kyllä tuonne olisi hieno palata. 

James J. ja minä, Trieste 17.6.2013

Magriksessa yhdistyy, joskus hienosti, joskus huonosti, italaialainen laveus ja saksalainen täsmällisyys. Mikrohistorian ja makrohistorian 

yhdistäminen ja tarinallistaminen ei ole helppoa,vaikka se meissä jokaisessa elääkin omaa elämäänsä.

(Lisää kuvia Triestestä ja Venetsiasta, linkki. )

Tarinan tuolle puolen - Toinen meri

 Claudio Magrisin Toinen meri pyrkii tarinan tuolle puolen. Kirjan päähenkilö, Enrico, sulkee silmänsä, hän haluaisi astua maailman havaitsemisen tuolle puolen kuin Buddha; sitä valaistuminen tarkoittaa, nukkumista. (108) Tämä pyrkimys tekee kirjasta aika haasteellisen luettavan: lukijan on vaikea pysyä mukana, varsinkin alusssa, siitä missä mennään, mihin tullaan ja kuka kulloinkin on lopulta äänessä.

Tapahtumat asettuvat merelle tai meren ääreen. Päähenkilö, äsken mainittu Enrico (Mreule) on syntynyt Rubbiassa 1. kesäkuuta 1886 ja kuole Umagossa 1959. Molemmat paikat ovat Adrianmeren äärellä, Triesten lahden eri puolilla, Istrian niemimaan pohjoisosissa. Triestestä Enricon matka alkaa Argentiinaan. Hän "seikkailee" Patagoniassa ja palaa myöhemmin synnyinseuduilleen. Patagonian kuvaus tuo mieleen aiemmin lukemani Bruce Chatwinin Patagonia, Patagonia -kirjan. 

Yhtymäkohtia tarinan runsaassa vuolaudessa on Magrisin pääteokseen, Tonava, vaikka nyt kyseessä onkin suppea teos. Ehkä tuo tarinan karkailevuus on peräisin juuri italian kielestä. Enricon opettajan, Nussbaumerin, mukaan kreikka ja saksa ovat ne kaksi välttämätöntä kieltä, joita tarvitaan, jotta voi kysyä, mistä kaikki saa alkunsa ja mihin kaikki häviää. Italia on eri asia, sillä ei nimetä eikä panna asioita järjestykseen eikä se huimaa valollaan ja tyhjyydellään, vaan sillä vain lykätään tuonnemmas kaikkea epämiellyttävää ja tehdään sen kanssa sopimus; sillä kelpaa poukkoilla sinne tänne ja ohjata kohtaloa hivenen harhaan siinä rupattelun tuoksinassa. (15)

Magrisin kirja on parhaimmillaan kuvaillessaan Triesten ja Istrian niemimaan monikielistä ja kulttuurista historiaa: Itävallan, Saksan, Italian, Jugoslavian, Serbian, Kroatian ja Slovenian historiat kietoutuvat alueella monin solmuin ja selkkauksin. Selkeintä historiallista ainesta onkin kirjan loppupuolella. Se saatoi maantieteellisesti yhteen aiemmat kokemukseni alueelle suuntautuneista matkoistani Venetsiaan,Triesteen, Belgradiin ja Splitiin. Alue tihkuu sekä vanhaakin vanhempaa kulttuurihistoriaa että viime vuosisatojen poliittista ja sotahistoriaa. Puristus alueella on ollut niin vahvaa, että se ei oikein taivu tarinaksi ja ehkä siksi kirjan Enricocin kaipaa tarinan tuolle puolen, valaistumiseen, uneen, kuolemaan, matkalle. Ja lukijankaan ei aina täydy ottaa kaikkea niin vakavasti. Enricon filosofiystävä ja -kuningas, Carlo Michelstaedler (1887-1910) on anataumuksen filosofiassaan ankara opettaja, joka näivettää oppilaansa. Näin ei soisi lukijalle käyvän. Ennemminkin Corto Maltese, onnensoturi, voi olla parempi esikuva Istrian retkiä viitoittamaan.

Yösoittoja

 Kazuo Ishiguron Yösoittoja (2009)  yllätti. Aluksi se oli pettymys, sitten lavensi kuvaa Ishigurosta kirjoittajana ja lopuksi myös palkitsi. Kirja koostuu viidetä toisiinsa väljästi liittyvästä tarinasta. Kaikkia niitä yhdistää soittaminen, kitara, saksafoni, sello. Pettymys tekstiin syntyi siitä, että olen luonut kuvan Ishigurosta vakavana kirjoittajana, pohiskelevana, älyllisenä ja vienosti hämärän rajamailla kulkevana. Nyt ensimmäinen tarina Iskelmähurmuri oli viehättävä. Toinen Come Rain or Come Shine outo tyyliltään, oli vaikea nähdä, oliko se oikeasti vain kreishuumorinomainen pläjäys, kuin satiirinen tai ironinen tv-sarjan jakson luonnostelma. Vai mistä on kysymys? Ishiguroa oli vaikea lukea humoristina.

Kolmas tarina Malvern Hills vertautuu ensimmäiseen, kaunis pikku kertomus, kun taas neljäs tarina, nimikkonovelli Yösoittoja on hulvaton kertomus ja parodia julkisuuteen ja menestykseen ristiriitaisesti pyrkivästä rumasta saksafonistista. Mutta palkitsevin on kirjan päättävä Sellisti, hieno kuvaus unelmista, ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja unelmien haipumisesta elämän realiteettien puristuksessa.

Tätä Ishiguoroa lukiessa tuli mieleen jälleen Haruki Murakamin kirjat, joiden huumori ja musiikkiviittaukset kyllä ylittävätä Ishiguron, vaikka Murakami muutoin jää Ishiguron parhaista kauas jälkeen. Toisaalta Ishiguro on tehnyt tyylikokeiluja ennenkin: Surullinen pianisti oli hämmentävä lukukokemus, mutta samalla osoitus Ishiguron kunnianhimoisesta taidokkuudesta.

Yösoittoja lavensi kuvaani Ishigurosta. Kiinnostuksella odotan tulevana syksynä suomeksi julkaistavaa uutuutta.

Hämärän kulkija

 

Patrick Modiano ei petä tälläkään kertaa. Itse asiassa mitä useamman kirjan häneltä olen lukenut, sitä enemmän pidän ja arvostan. Hämärien puotien kuja on hieno ja häilyvä kuva päähenkilöstä, joka ei tiedä kuka hän on. Alussa:

Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla.

Ja mitä syvemmälle päähenkilö itseään ja tarinaansa tutkii sitä epäselvemmäksi kuva käy. Aivan kuin zoomaisi digikuvaa näytöllä: kuva suurenee, mutta resoluution rajallisuus hämärtää yksityiskohdat.

Ja lopussa:

Hän oli jo kääntynyt kadunkulmasta, ja elämämme, eikö sekin haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin tuon lapsen murhe?

Modianon hämäryys on haikeaa ja melankolista, mutta siinä on myös kevyen humoristinen perusvire. Aiheet ovat vakavia, historian ja paikan tuntu on voimakas. Samalla elämä kuitenkin jatkuu. Arkinen kuva tulee lähelle: ...pohjimmiltamme me olemme kaikki uimarantojen miehiä ..."hiekka ... säilyttää askeltemme jäljet vain muutaman sekunnin".

Modiano on ranskalainen ja hänen kirjansa tuovat eittämättä mieleen niin Michel Foucaultin kuin Claude Levi-Straussin - me emme ajettele, meissä ajatellaan, me emme puhu, meissä puhutaan. Ja on oltava tarkkana kenen antaa antaa ajatella meissä ja kenen sanoja puhumme. Minä, me ja ihminen kaikkineen pyyhkiytyy pois kuin meren rannalla aaltoihin pyyhkiytyvät hiekkaan piirretyt kasvot. Mutta ennen sitä ihmisen kasvot ovat - piirrettynäkin - kauniit katsoa.

Lennokkaasti Lennonnista

 

Lesley-Ann Jones on onnistunut kirjoittamaan pitkän, perusteellisen, osin juoruilevan ja paikoin erittäin ärsyttävän jaarituksen Lennonista ja hänen lähipiiristään. Alku on pitkitetty siten, ettei oikein edes ymmärrä, että ollaan vielä johdannossa kymmenien sivujen jälkeen, sitten paneudutaan Lennonin suvun taustaan aina keskiaikaan saakka (!). En jaksa uskoa, että tuo oikeastaan liittyy millään tavalla enään imiöön John Lennon, mutta kuvaa kyllä kiinnostavalla tavalla Liverpoolin perheiden elämää erityisesti 1700- ja 1800-luvulla. Kenen niin sanotun tavallisen elämän historiallista taustaa tutkittaisiin ja kuvailtaisiin näin tarkkaan?

Lesley-Ann Jones onnistuu lässyttämään Lennonin lähes jumalankaltaisesta luovuudesta, ristiriitaisesta luonteesta ja lapsuuden traumoista ällöttävyyteen asti. Hän tekee myös täysin kestämättömiä johtopäätöksiä omien rock-kontaktiensa ja tähtien traumojen ja heidän luovuuteensa välisistä suhteista, lapsuuden psykologisista ilmiöistä ja yksilön käyttäytymisen suhteista ja kuorruttaa pätelmänsä äitelällä säälinsekaisella ymmärryksellä idolinsa Lennonin niskaan. Kirja ei auta, mainostekstin lupauksen mukaisesti, paljastamaan henkilöä John Lennon, vaan kätkee hänet entistä syvemmälle fanituksen hämärään varjoon ja osin riistää häneltä oman voimansa.

Mutta toisaalta. Parhaimmilaan kirjasta saa kiinnostavia taustatietoja monien Beatles-kappaleiden synnyn taustalle. Lennon, McCartney, Harrison ja myös Ringo Starr kirjoittivat suoraan elämänsä tapahtumista, osin peitetysti ja monasti myös huuruisten lasien läpi nähtynä. Musiikin teknisen laadun takasi yhtyeen pitkähkö harjoittelukausi Hampurissa ja myöhemmin studiotyöhön paneutuva levyjen tuottaminen.

John Lennon on kiistatta kiinnostava henkilö. En ole hänen erityinen ihailijansa, eikä Beatleskaan ole aivan keskiössä "elämäni soundtrackissä". Muistan ensikohtaamisen Lennonin Girl -kappaleen kanssa 1960-luvun puolivälin jälkeen, olin tuolloin jonkin verran toisella vuosikymennellä. Naapurin levysoittimessa pyöri kappaleen singleversio, ilmeisesti vuosi oli 1966 tai 1967. Yritin lukea sitä levyn pyöriessä ja onnistuin arvaamaan kappaleen nimeksi Grill ja siitäkös hauskaa sisaruksilla riitti. Oh Girl soi siitä huolimatta hienosti edelleen päänsisöisesti, samoin kuin useimmat muutkin Beatlesien kappaleet.

Kirjaa lukiessa oli myös hienoa kerrata yhtyeen ja Lennonin musiikillista taivalta, pohtia sanoitusten yksinkertaisuutta, tarttuvuutta ja myös kryptisyyttä. Kuulla saundien muuttumista ja huomata eri kehityslinjojen siemenet musiikissa, kaipuun lapsuuden maisemiin, kaihon paluusta kotiin.

Kirja onnistui kyllä muuttamaan kuvaani niin Lennonista kuin Beatleseistakin. Vaikka olen kokenutkin Beatlesit lähes reaaliaikaisesti aina 1960-luvun alkupuolelta asti, oma itsenäinen heräämiseni rock-kulttuuriin tapahtui sellaisessa ympäristössä jossa huudettiin we want Rolling Stones, Beatles go home. Kuva pehmo-beatlespojista on kuitenkin markkinoinnin tulosta ja John Lennoniltakin meni vuosia ymmärtää oman taustansa vahingolliset vaikutukset omaan persoonaansa. Työväenluokkaisuus ja jätkämaisuus voivat olla voimavara, mutta markkinointikoneiston myllyssä jauhautuminen ei suinkaan auttanut asiaa, vaan esti luovuutta. Aina voi spekuloida, mitä olisimmekaan kuulleet, jos tuota koneistoa ei olisi ollut. Ehkä John ja kumppanit olisivat saaneet aikaan hienoja teoksia, joista emme olisi koskaan kuulleet mitään? Nyt alan ymmärtää uudella tavalla myös sanontaa, että emme elä hyvässä maailmassa, mutta parhaassa mahdollisessa. Ainakin jos katsomme taaksepäin.

Tolstoista sanottua

Dostojevski vai Tolstoi? Näin usein kysytään ja itsellenikin vastaus on kutakuinkin selvä: ainakin kirjailijana Fedor Dostojevski on ylitse muiden, myös Leo Tolstoin. Tämä ei tietenkään vähennä Tolstoin merkitystä. Kirjailijan hänen Sota ja rauha on kiistatta merkittävä ja Anna Karenina  on hieno ja ikimuistettava teos. Itselläni on ainakin yli 40-vuotta siitä, kun ne luin, mutta ainakin Anna Kareninaan tekisi mieli tarttua nyt käsillä olevan teoksen jälkeen. 

Martti Anhava, Tintti Klapuri ja Mika Pysy ovat toimittaneet Mitä Tolstoi todella sanoi (Siltala 2021) nimisen kirjoituskokoelman. Ben Hellman on kirjoittanut nimikkoesseen ja sen lisäksi on 10 muuta tekstiä aina Matti Klingestä Antti Alaseen ja Juhani Niemeen. Tekstit käsittelevät Tolstoita monipuolisesti lähtien siitä, miksi hän ei ole vesimeloni siihen miten hänen tekstiensä suhteutuvat historiaan, fiktioon, elämän ja kuoleman kysymyksiin, väreihin, poikkeamaan, pakenemiseen, elokuvaan ja Järnefeltiin. Lisäksi on tekstien lähdekirjallisuus, Tolstoin teosten filmografia ja bibliografia sekä luettelo Tolstoi-suomennoksista.

Kirjan nimi ei mielestäni ole kovin onnistunut, se tuo mieleen aiemmin ilmestyneet Mitä xx todella sanoi ... kirjat, joista osa on ollut huonolaatuista. Tämän kirjan tekstitkin ovat erilaaatuisia, osa sopisi paremmin otsinko mitä Tolstoi minulle merkitsee tai kertoo -otsikoinnin alle. Mutta kaiken kaikkiaan hieno kokoelma. Avaa moneen suuntaan ja antaa varmaan innoitusta useille tutkijoille ja kirjoittajille laajentaa ja syventää tarkastelua.

Tolstoin ajatteluun kirja antaa hyvät perustiedot, Klingen ja Karosen tekstit valaisevat riittävästi historian ja fiktion suhdetta. Martti Anhava erittelee kiinnostavasti Tolstoita pakenijana, mutta muiden kirjoittajien teksteistä en oikein tiedä, ne tuntuvat olevan sittenkin vain kuriositeetteja ja kertovat kirjoittajistaan enemmän kuin Tolstoista. Antti Alanen avaa näkymän Tolstoin kirjojen elokuvallisuuteen ja hänen innoittamistaan elokuvista ensyklopedistisella tarkkuudella, mutta tekstin suppeus jättää paljon mahdollisuuksia laajemmalle esitykselle ja hiotumalle koonnalle. Kiinnostavia vinkkejä Tolstoin tarinoiden vaikutuksista myös ei ilmeisiin filmatisointeihin nousee esille.

Hieno kirja joka tapauksessa.

Villa Triste

 Patrick Modiano on luotettava kirjailija. Teokset ovat keskenään samanoloisia, hallittuja ja tyylillisesti eheitä. Hieno kirja on myös Villa Triste. Nimensä mukaisesti kirjassa eletään surujen ja melankolian huvilassa, elämässä, joka on toisaalla. Elämä on joko mennyttä suuruuden ja hienostuneisuuden aikaa tai tulevaa rikkauden ja menestyksen haavetta. 

Modianon sankari, juutalaissyntyinen kreivi Victor Chmara, haahuilee eteläisessä Ranskassa, lähellä Sveitsin rajaa, etsien kontaktia ihanaan naiseen, Yvonneen, jolle hän kuvittelee Marilyn Monroen kaltaista menestystä rinnallaan Yhdysvalloissa, poissa ahdistavasta Euroopasta ja Algerian sodan uhkaavista tapahtumista 1960-luvun Ranskassa. Tarina on kuin romanttisesta kioskikirjasta, mutta Modiano onnistuu jälleen kerran yhdistämään melko banaalin juonen, yksityiskohtia tihkuvaan kerrontaan, joka synnyttää vaikuutelman kaunista,  kuin usvaan pehmeästi kääriytyvästä välimeren rannasta. Rannan bulevardilla, sen kasinolla ja ravintola-hotelleissa kauniisti käyttäytyvät, shampanjaa nauttivat, hyvin pukeutuvat mondeemit ja  julmat ihmiset kätkevät menneisyytensä ja todellisen minänsä hämäräpuuhiin ja tyhjiin haaveisiin.

Elämä oli, on ja tulee olemaan toisaalla.

Dora Bruder

 

Juutalaisvainoista kertovia kirjoja ja elokuvia julkaistaan edelleen runsaasti, niistä on muodostunut kirjallisuuteen oma genrensä. Natsismin nousu 1930-luvulla, keskitysleirit, joukkomurhat, paot, pelastukset ja pelastajat, vastarinta ja sen puute, valheet ja julmuus, syyllisyys - ne antavat lähes loputtoman mahdollisuuden kertoa tarinoita ja avata juutalaisuuden ja ihmisyyden tragediaa, joka koskettaa meitä kaikkia tavalla jos toisellakin. Lisänsä tuo edelleen jatkuva historiallinen konflikti Israelin ja Palestiinan alueella. Juutalaisuus eri muotoineen, antisemitismi, siionismi - teemoja joiden kanssa riittää haastetta.

Patrick Modianon pieni teos Dora Bruder on oivallisen hieno ja herkkävireinen dokumenttikirja 15-vuotiaasta pariisilaisesta juutalaistytöstä, joka karkasi koulustaan joulukuussa 1941. Modiano tutkii tapausta lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin, kertoo tutkimuksensa etenemisestä, sujauttaa muistojen poimuista omaa elämäntarinaansa lomittaen niitä 1940-luvulta 1960-luvulle ja aina 1990-luvulle saakka. Modiano kulkee pitkin Pariisin katuja, muistoissa ja mielikuvissa, etsien ratkaisua, löytämättä. Mutta miten hienosti hän kertoo: ihmiset, saksalaismiehittäjä ja heidän yhteistyökumppaninsa tekevät julmia asioita, mutta kertojan ääni ei pysyy tyynenä. Viileän myötätuntoisesti Modiano kertoo tapahtuneesta ja tapahtuvasta, näin oli ja näin on, mutta miten tulee olemaan. Modiano ei pyri mestaroimaan, hän ei kiipeä vuorelle tähyämään tapahtunutta tai katsomaan maisemaa, ei kaivaudu maan alle. Hän kulkee samoilla kaduilla Doran, hänen vanhempiensa ja miehittäjien kanssa. Hän ottaa lukijan mukaansa vaikuttavalla tavalla.

Elämän lyhyydestä

  Senecan (4 eaa. - 65 jaa.) tekstien lukeminen on suositeltavaa kaikille ja kaikenikäisille. Elämän lyhyydestä nimikkotekstin lisäksi, käännöskokoelmassa on kaksi muuta tekstiä: Joutilaisuudesta ja Johdatuksesta. Näistä ensimmäinen on puhuttelevin, kahden muun help-self -ohjeet voivat olla korkeintaan virikkeenä oman elämän pohdinnoille.

Mietiskelyä, nautintoa ja toimintaa -mikä näistä tulisi olla elämän keskiössä? Filosofiaa lukiessa niin tässä kuin useimmiten muutoinkin, vastauksen arvaa: mietiskely ja Senecan tapauksessa erityisesti menneisyyden mietiskely on arvokkain tapa käyttää arvokasta omaa aikaa. Omaa aikaa ei tule jakaa ja tuhlata muille. Menneisyys on ainoa varma asia, tulevaisuus epävarma ja hämärän peitossa, nykyisyys lyhyt ja ohikiitävä hetki.

Senecan pohdinnat urheudesta, koettelemuksista, kasvatuksesta voi monilta osilta jättää silleen, omaan arvoonsa. Ne saattavat lohduttaa koettelemuksen hetkellä tai sen jälkeen. Seneca nimittäin väittää, että jumalat kohtelevat meistä parhaita kuten ankarat isät tai opettajat, jotka kurittavat ja vaativat niiltä, joilta eniten voi odottaa. Ehkä kuitenkin olisi reilumpaa vain tunnustaa, että maailma ja elämä ei ole oikeudenmukainen, sattuma korjaa oikeassakin elämässä satoa kuin huonossa dekkarissa. Ihminen ei ole oman onnensa seppä eikä onnen tavoittelun uhri. Elämä on kuitenkin, sikäli kuin olen oikeassa, ihmisen parasta ja ainoaa aikaa; tuonpuoleisen varaan ei kannata rakentaa.

Juhana Torkki on kääntänyt tekstit sujuvasti ja kirjoittanut miellyttävät alkusanat sekä lyhyet tekstien luonnetta kuvailevat johdannot. Muutama hetki ajastaan kannattaa siis antaa Senecalle.

M.A. Nummisen tapauksittainen elämä I

 

M.A. Numminen on julkaissut teoksen  Muistelmat I Kaukana väijyy ystäviä (2020). Se on ajallisesti suoraa jatkoa romaanimuotoiselle Helsinkiin teokselle. Nyt edetään vuosi vuodelta ajanjakso 1965-1989. Jatkoa on tulossa.

Näyttää siltä, että Numminen on ottanut todesta Wittgensteinin Tractatuksen ensimmäisen lauseen. Nummiselle maailma on kaikkea, mitä se tapauksittain on. Maailma näyttäytyy fragmentaarisena, kieli sen kuvana. Elämän ja kielen leikillinen ja pelimäinen oleminen ei avaudu. Myöhemmän Wittgensteinin filosofia voisi olla tie jota kulkea - ehkä muistelmien II osa tuo sen tullessaan, mutta tuskin. Paradigman vaihdos olisi jo muuttanut näkymän myös aiempaan M.A. Nummiseen.

Hämmentävä opus. Kyseessä on ennemminkin muistelmia kuin muistelmat. Ja missä M.A. Nummisen ystävät väijyvät? Kirjan lähes 500 sivua jättävät tekijänsä aika kauas. Voisin olla yksi noista väijyjistä, mutta aika kauas jään, enkä kirjan luettuani ole varma, haluanko tulla väijytyksestäni pois. M.A. on syvällä punkkerissaan,  toimestaan ja touhustaan huolimatta hän vaikuttaa melko umpimieliseltä veikolta, omien ajatustensa lumoamalta jäärältä, mekaaniselta lelulta, joka etenee, törmäilee seiniin ja muuttaa liikerataansa aina sen verran, että pääsee taas uuteen suuntaan.

M.A. Numminen on epäilemättä monilahjakkuus ja erikoistapaus kaikinpuolin. Hänen kylvönsä vuosien mittaan niin musiikin, runouden, teatterin, radion kuin tapahtumataiteenkin sekä kaikkien näiden yhdistelmien saralla on tuottanut runsasta satoa. Hän on tullut tutuksi suomalaiselle, ruotsalaiselle, saksalaiselle ja osittain myös muillekin yleisölle provokatiivisista ja/tai muutoin piristävistä rajoja ylittävistä hankkeistaan. Ja on tietysti niinkin, että kyseessä on taiteilija M.A. Nummisen (brändi) muistelmia, ei henkilön "avautumiskirja".

M.A. siis vyöryttää toimintansa yksityiskohtaisesti ja kronologisesti lukijan tarkasteltavaksi. Kiinnostavaa luettavaa riittää, hänen ystävänsä ja työtoverinsa ovat pääasiassa julkisuuden estraadilta hyvinkin tuttuja musiikkoja, runoilijoita ja tieteenharjoittajia tai muita kulttuurin ja politiikan vaikuttajia. Yhdistelmä sosiologia, filosofia ja jazz-rock on itsellenikin kovin tuttu, elektroninen avantgarde ja ooppera ei niinkään. Yllättävää on, että M.A. ei ole kirjallisuusihminen, lukuunottamatta runoutta. Viittauksia kaunokirjallisuuteen, romaaneihin, on niukasti jos ollenkaan.

Tarmokkaasti M.A.N. on käyttänyt aikaansa tutustuakseen niihin ihmisiin, jotka ovat kiinnostavia, ihmisiin jotaka ovat jotain. Tosin hän kyllä keskustelee myös kansanihmisten kanssa, niin baareissa kuin omien esiintymistensä yhteydessä tapaamiensakin. Onko niin, että M.A.N. onkin itse väijyvä ystävä, joka kaukaisuudesta tekee itsensä tykö?

Numminen kirjoittaa kyllä selkeästi, mutta kirjassa ei ole juonta, rakennetta tai draaman kaarta. Kaikki vain tapahtuu M.A.N:n toimesta ja onnistuu pääasiassa valtavan hienosti. Uskomatonta, kuinka hän jaksaa tuoda itseään esiin, uskoo itseensä kuin härkä sarviinsa. Selkeyden lisäksi muita kirjallisia arvoja on kovin vähän. On harmi, että aineistoa ei ole kirjoitettu paremmin auki, karsittu epäollennaisuuksia ja asetettu tapahtumia ja niiden merkitystä oman aikansa ja nykyisyyden yhteyksiin. Monet asiat jäävät maininnan varaan, todistajana kaikessa on tekijä itse, luoja, arvioija ja vain niukasti itsekriittinen M.A. Numminen. Käsillä on kyllä hieno ja avoin aineisto, jonka pohjalta riittää selvitettävää kulttuurin monelta saralta, ennen kaikkea Suomen undergroundin historiasta etenkin 1960-1970-luvuilla. Ystävien kannattaa siis tulla esiin väijystä  ja ottaa aineisto haltuun temaattisesti. 

JK. Oikeastaan on myös piristävää, että M.A. Numminen ei tarinallista omaa elämäänsä sankarikertomukseksi.  Hän esittää itse valitsemansa tapaukset, lukijalle ja hänen teostensa tuntijalle jää arvottaminen ja tarinallistamisen taakka.

Valheiden kautta voittoon

Vaikea sanoa, onko Elena Ferranten Aikuisten valheellinen elämä hänen paras romaaninsa, mutta pidän sitä hyvin onnistuneena. Kirjan tapahtumat asettuvat Napoliin ja italialaisen kaupunkielämän ristiriitojen repimään noidanpataan. Päähenkilö, aikuistumassa oleva 12-vuotias Giovannan kasvaa siinä neljän vuoden aikana tytöstä naiseksi. Lapsuus jää taakse hänen kuullessaan isänsä sanovan häntä rumaksi ja pahaksi ihmiseksi, aivan kuin tätinsä Vittoria. Aikuisten tekopyhä maailma paljastuu vaiheittain, hitaasti ja välillä romahdusmaisesti, kun vanhemmat osoittautuvat monella tapaa erilaisiksi mitä lapsenuskoinen Giovanna oli kuvitellut. Giovanna etsii itseään ja tutkii onko hän sittenkin yhtä paha kuin pahaksi väitetty tätinsä, vai vielä pahempi vai onko täti sittenkin hyvä, mutta katkeroitunut ihminen. Hän likaa ja alentaa itseään, testaa seksuaalista vetovoimaansa, rakentaa ja purkaa suhdettaan itseensä ja kanssaihmisiinsä.

Luokka- ja erityisen selkeästi piirtyvät kulttuuriset ja koulutukselliset erot jakavat Giovannan sukua ja hänen on vaikea asettua siihen muutokseen, jonka koulutus ihmiselle antaa. Vaikka paikka paikoin ihmisuhdevatvonta alkaa jo muuttua ennalta arvattavaksi ja kliseiseksi (jota se usein teini-iässä saattaa ollakin), Ferrante tuo hienosti liikaa korostamatta erilaisten maailmankatsomuksellisten ja käytöstavallisten lähtökohtien eroavuuden. Nuoren Giovannin on ratkaistava oma suhteensa uskontoon, politiikkaan, väkivaltaan, miehen ja naisen suhteeseen, umpimieliseen paikalliseen kiinnittymiseen ja vapaana itsenäisesti ajatelevaan sivistyneistöön.  

Pidin kirjaa ilmaisultaan jopa parempana, kuin Ferranten laajassa Napoli-sarjassa, vaikka yhteiskunnallinen ja historiallinen kuvaus jääkin ohuemmaksi. Teksti on avoimempaa,  raaempaa ja kuvaukset suorempia, kun Napoli-sarjan paikoitellen kioskikirjamaiset kuvaukset. Vaikuttava.