Jeffrey Eugenideksen Oikukkaat puutarhat -kokoelman tarinoissa tutkitaan ihmiseloa perinteikkään tunne itsesi vaateen nojalla. On tutkittava oman itsen mikrokosmosta ja sen sijoittumista makrokosmokseen. Mutta etsinnän tulos ei johdakaan selkeään tai tasapainoiseen käsitykseen maailmasta tai itsestä. Elämä on oikukas puutarha, jossa vallitsee kaaos. Johtopäätös on hirtehisen synkkä:
Oma maa oli kuin oma itse. Mitä enemmän siitä sai selville, sitä enemmän hävettävää oli.
Ehkä Eugenides ei etsi riittävän lavealta tai syvältä? Hänen tekstinsä konteksti on korostetun amerikkalainen, hän keskittyy amerikkalaiseen, keskiluokkaiseen elämäntapaan. Päähenkilöt rimpuilevat oman elämänlaadun ehtojen ja niiden parantamisen mahdottomuuden välisen kuilun yläpuolella. Horisontti ei lavene, vaikka tarinoiden henkilöt matkaisivat maailman ääriin tai pakenisivat ongelmiaan Yhdysvalloista Eurooppaan. Heidän näkökulmansa on tarkasti rajoittunut, eikä heillä ole keinoja nähdä omaa itseä ja omaa yhteiskuntaa radikaalisti toisin. Horisontin toisella puolella on korkeintaan pimeyttä, rikollisuutta, petosta, väärinymmärrystä. Oman elämän sankarit ovat tragedian pääosassa.
Kirjoitukset ovat kerrottu hyvässä mielessä jollain lailla vanhanaikaisesti, vaikka tapahtumat sijoittuvat lähimenneisyyteen. Tekstissä vielä kauhistellaan Bush-Clinton klaanien elitismiä, eikä vielä ei nähdä tai kuulla trumpilaisuuden sudenulvontaa. Maaperä sille on kuitenkin kylvetty. Eugenides on taitava ja terävä kirjoittaja, vaikka jostain syystä tuntuu, että tämän on jo aiemmin lukenut. Jos on puutarha oikukas, niin on puutarhurikin piikikäs.
No comments:
Post a Comment