Blondi - totuuden ja intohimon tuollapuolen

Joyce Carol Oatesin Blondi teosta on ylistetty - eikä syyttä. Tarina blondista, jonka ongelma ei ollut siinä että hän olisi ollut tyhmä blondi - vaan siinä ettei hän ollut blondi eikä tyhmä, onnistuu viemään mukanaan. Teksti on luovaa kirjoittamista parhaimmillaan. Se yhdistää todella tapahtunutta fiktioon monessa mielessä. Marilyn Monroe on itsessään fiktion tuote, kertomus kirjassa on fiktio tuosta fiktiosta ja osa tuota fiktiota, jonka perustana on myös "todelliset tapahtumat", ihmiset ja elämä.  Entäpä jos totuus onkin nainen, tuo intohimon hämärä kohde?

Joyce Carol Oatesin tekstiin on kuitenkin helppo uskoa, kunhan muistuttaa itselleen, että se ei ole, kuten kirjoittajakin korostaa, faktoihin perustuva elämäkerta tai muistelma. Blondista, siis Marilyn Monroesta, eli Norma Janesta, ei kuitenkaan muodostu kovin älykästä kuvaa. Hän on, siis tässä kuvauksessa, korkeintaan nokkela ja katuviisautta elämässään kartuttava, miesten ja toisten katseen armoilla rimpuileva, saaliina verkossa pyristelevä fisu. Objekti joka ei pääse irti omasta peiliminästään eikä kykene löytämään Norma Janea, vaan kadottaa sen kerta kerran jälkeen. Näinhän se varmaan käy. Me emme tunne, vaan meissä tunnetaan, me emme ajattele vaan meissä ajatellaan - kuten strukturalismia venyttämällä voisi sanoa. Meillä on kaksi väärää kuvaa itsestämme, oma ja toisten. Ja lisäksi vielä joillain meistä tämä toisten kuvittelema. Tai myös itse kuvittelemamme elämä, kuten autofiktiivisessä kirjallisuudessa.

Kirja on oikein hieno ja ajankohtainen nykyisenä aikana, jolloin trikkipeilit editoivat meistä mieleisiä kuvia ja vieraannuttavat kiehtovasti meidät itsestämme ja muista ihmisistä. Työ, leikki ja peli sekä niin sanottu oma aika vaativat entistä herkempää, taitavampaa, vahvempaa ja itsetietoisempaa tapaa rakentaa oma minä-identiteetti. Uudestaan ja uudestaan, päivä päivältä, tunnista toiseen.

Joyce Carol Oatesin kirjoittaa hyvin ja monet tekstuaaliset keinot ovat hyvin käytössä. Lukija pysyy hereillä ja kertomuksen eri aikatasot, tarkastelukulmat sekä värisävyt heijastuvat kaleidoskoopin tavoin lukijan mieleen. Kirjan Marilyn tai Norma Jean myös purkaa kuvaa sokerisesta hempukasta. Kirjan nainen on monin paikoin karkeasanainen, likainen, petetty pettäjä, holtiton - koneiston asa, sen ja miesten hyväksikäyttämä. Mutta osa kuitenkin.

Kirjassa on monia hienoja ikoniseen tähtikulttiin liittyviä havaintoja. Hollywoodin ja Marilynin historioitsijoille, kommentaattoreille ja ihailijoille kirjassa riittäisi kommentoitavaa loputtomasti. Kiinnostavaa olisi nähdä, kirjan fiktiivisestä luonteesta huolimatta ja sen tähden, kommentoitu painos.

Tirkistelijälle kirja on aarreaitta, kunhan muistaa, että avaimenreiästä näkyvä ei ole totta yleensäkään, mutta tässä tapauksessa sieltä näkyy kirjailijan projisoima kuva kohteesta valkokankaalla, joka on lukijan oma mieli.

Suosalo - Martti Mainio

 

Martti Suosalo on epäilemättä lahjakas ja valovoimainen näyttelijä. Siksi olisin suonut hänelle arvoisensa  teoksen ”tähänastisesta elämästä”. Suosalo ei ole kirjailija, kirjoittajana on Johanna Venho. Vastuu painetusta menköön siis ensisijaisesti hänelle, vaikka Suosalo on kirjan ilmeisesti tällaisena hyväksynyt painoon meneväksi.

Martti Suosalo on epäilemättä myös hyvä juttumies, tarinaa tulee niin paljon, kuin jaksaa kuunnella. Äänikirjassa hän  vielä pääasiassa lukeekin tekstin itse, ja se, ainakin minulle, on liikaa. Monesti ihmettelin, miksi ihmeessä jaksan kuunnella moista jaaritusta. Mutta sitten aina välillä tekstissä on oivallisia jaksoja ja toki myös monia 1980-luvulta nykyaikaan ulottuvia kulttuurihistoriallisia ja elämänkulkuun liittyviä polkuja, joita on kiinnostavaa verrata omaan kokemusmaailmaan.

Suosalon todistukset ja arvioinnit Jouko Turkasta ja hänen kaudestaan Teatterikorkeakoulussa ovat kiinnostavia ja arvokkaita. Monet kohdat näyttelijän työstä ja erilaisista tavoista tehdä sitä ovat ei-näyttelijälle kiinnostavia ja uskoakseni erityisen kiinnostavia toisille näyttelijöille ja siksi aikoville tai haluaville.

Suosalo ei ole teoreetikko, hän oppii ja toimii tekemisen kautta. Mutta siinä hän onkin itseään täynnä kuin Pinomäen saapas. Turhasta vaatimattomuudesta häntä ei voi syyttää. Mihin Martti ryhtyy, siinä hän on aina perusteellinen ja saavuttaa mestaruuden, oli kysymyksessä pizzan paistaminen, talonmiehen työt, näytteleminen, perheen isänä toimiminen, purjehtiminen tai yrittäminen. Suutari pysyköön lestissään, voisi olla hyvä ohje, mutta kun jotkut ovat hyviä kaikessa tai eivät ainakaan ryhdy puuhaan jota eivät hallitse. Mutta Martti Mainio ryhtyy kaikkeen ja onnistuu, myös vaatimattomuudessa ja tavallisuudessa.

Ja jos ei onnistu, niin silloin hyvä yhteistyökumppani on kullan arvoinen, näinpä kai. Se olisi tässäkin ollut hyväksi, mutta syystä tai toisesta nyt ei yhteistyön tulos ole mennyt maaliin. Toki joissain kohdin Suosalo huomaa oman päsmäriytensä lähimmäisille tuottaman rasituksen. Työtoverit ja vaimo kyllä todistavat Martin mainiomaisuutta, hänen itsensä lisäksi, myös ihmisenä ja saattaa se näin ollakin.

Onko Martti S. vienyt kirjailija Venhoa mennessään. Ainakin hön kertoo helposti vievänsä itseään mennessään kertoessaan itsestään ihmetarinoita. Toisteisuutta ja pitkästyttäviä kuvauksia epäolennaisesta karsimalla ja työstämällä tekstiin Suosalon elämää kontekstualisoivaa aineistoa, tulos olisi näistä aineksista voinut olla paljon parempi. Kiinteämpi, intensiivisempi ja kuvattavan henkilön ristiriitaisia piirteitä analysoivampi. Nyt ollaan liikaa kiinni toisaalta näin, toisaalta noin tarinoinnissa. Jos Martti Suosalo ei ole analyyttinen, kirjailija olisi sitä voinut olla. Hänen tehtävänsä olisi toimia ohjaajana, karsijana ja pelkistäjänä. Näin mainiosta miehestä olisi irronnut loistava ihminen, uskottava ja elävä.

Martti Suosalo on työnsä vanki, vaikka kokeekin olevansa vapaa omassa maailmassaan. Saamme toivottavasti nauttia pitkään hänen työstään näyttelijänä. Taitavalle elämänkerturille nyt kerrottu on hyvä pohja koota Suosalon tulevasta elämästä kirjallisestikin antoisa kokonaiskuva.

Eurooppa palaa, savuaa ja kytee

 

Robert Seethalerin Tuppakkakauppias (ap.2012) ei aivan yllä samalle tasolle kuin hänen aiemmin lukemani (mutta myöhempi) kirjansa Kokonainen elämä (ap.2014). Se on silti oivallinen.

Seethaaler käsittelee tässäkin natsismin ja juutalaisvihan aiheuttamaan traumaa 1900- ja 2000-luvun Euroopassa. Näkökulma avautuu Itävallasta ja Wienistä. Asioita ei katsota vuorelta tai kylpylästä, vaan kaupasta, joka myy haluja, nautintoa ja jonkin verran myös paheita.

Tupakkakaupan apulaiseksi  Itävallan maaseudulta saapuva nuori 17-vuotias Franz tutustuu historian kulkuun sanomalehtien, tupakkakaupan asiakkaan Sigmund Freudin, äitinsä ja böömiläisen nuoren naisen Anezkan opastuksella.

Kirjan käänteet ovat paikoin melko jyrkkiä eivätkä kaikilta osin aivan vakuuttavia. Franz kuitenkin tutustuu elämän ja maailman saloihin monella eri tavalla. Työpaikkana tupakkakauppa sanomalehtineen ja asiakkaineen on kurkistusluukku niin kaupan seinien ulkopuolelle kuin mielen ja miehen sisäiseen maailmaan. Molemmat, niin sisäinen kuin ulkoinen, kiehtovat, ovat salaperäisiä, käsittämättömiä ja hulluja. Vain unissa tuntuu olevan vapaus.   

Franz tutustuu kuubalaisiin Hoyo sikaareihin ihastuneeseen Sigmund Freudiin. Psykoanalyytikko väittää, että ihmiset maksavat hänen terapiastaan juuri siksi, etteivät he saa kuulla häneltä neuvoja. Kuitenkin Franz saa iäkkäältä Sigmundilta "oivia" oivalluksia aivan ilmaiseksi: Niinpä niin, Freud huokaisi, naiseuden karikoissa iskeytyvät sirpaleiksesi jopa parhaat meistä.

Saman ohjeen voisi muuntaa muuttamalla naiseuden paikalle, historian, politiikan tai jopa ihmisyyden pimeine puolineen. Kun Franz kohtaa oman Dulcineansa, Anezkan, tai yrittää ratkaista suhdettaan nousevaan ja valtaan pääsevään juutalaisvihaan, katastrofin ainekset ovat ilmassa.

Hitlerin nimeen liittyvä natsismi paloi kirkkaalla liekillä. Palo sammutettiin, mutta yhä vain se kytee ja savuaa nationalismina niin Venäjällä, Ukrainassa, Unkarissa, Suomessakin ja muualla. Nationalismi on yksi meidän aikamme perusvitsaus ja sen leviäminen sulkee ihmiset ja kansallisvaltiot poteroihinsa. 

Robert Seethalerin kirjat, nämä kaksi joihin olen tutustunut, ovat hienolla tavalla nykykirjallisuutta, joka on toteutettu aika perinteisellä tavalla. Ne jatkavat hyvää romaanitaiteen perinnettä, vaikka romaanin taide jossain merkityksessä olisikin kuollut.

Eheä kirja

Robert Seethalerin Kokonainen elämä on hieno, eheä kertomus Andreas Eggerin elämästä Alppien laaksossa. Samalla kirja luo näkymän koko Euroopan muuttuvaan yhteiskuntaan maatalousyhteiskunnasta sotien kautta aina nykyiseen jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan.

Andreas Eggerin lähtökohdat ovat vaatimattomat, suru ja murhe tulevat häntä vastaan vuorilla, laaksossa ja historian käännekohdissa. Kaltoinkohtelu, lumivyöryyn menehtyvät ystävät ja läheiset, sota ja sotavankeus, fyysiset ja psyykkiset traumat, kaikista Egger selviää.  Murheellinen elämä, mutta elämä kuitenkin

Seethaler onnistuu kertomaan tarinan seesteisesti, mutta samalla intensiivisesti, sydämellä ja aidon oloisesti, kuoruttamatta tarinaa patetialla. Egger kulkee omaa polkuaan hätkähtämättä. Se mikä tulee, tulkoon, kaikki ajallaan. Kun sydän lyö viimeisen kerran, elämä päättyy.

Venezuela - toivon tuollapuolen?

Venezuelalaisen, sittemmin Madridiin emigroituneen, kirjailija-toimittaja Karina Sainz Borgon Kolmas maa on lohdullinen kuvaus lohduttomuudesta. Vai onko?

Muistinmenetystä aiheuttavan kulkutaudin ja köyhyyden pakottamana kirjan päähenkilö Angustias Salveiron päätyy pakomatkallaan rajaseuduille Mezquite-nimiseen kylään. Hän eroaa hulluuden partaalla häilyvästä miehestään ja hautaa kuolleet kaksosvauvansa laittomalle hautausmaalle.

Kylä kuhisee laittomia siirtolaisia ja naisia, jotka pyrkivät parempaan elämään, mutta joutuvat henkensä pitimiksi myymään hiustensa lisäksi lopulta myös itseään. Väkivalta, korruptio, juoppous, lasten hyväksikäyttö ja petos hallitsevat ihmisiä. Ulospääsyä ei näytä olevan, paitsi kuolema.

Osa pyrkii selviytymään taika- tai uskonnollisen uskon avulla, osa kyynistyy täysin. Hyväntekijät, Angustias yhtenä heistä, auttavat köyhiä hautaamaan vainajansa edes jonkinlaisin säällisin menoin. Pahimmistakin niljakkeista ja tappajista löytyy hädän hetkellä pieni inhimillinen pilkahdus, ainakin joistain heistä.

Aiemmin, vuonna 2019 kirjoitin Borgon kirjasta Caracasissa on vielä yö :

Tilanne Venezuelassa kirjan kuvaamana on yksiselitteisesti kauhea. Kyseessä ei ole dokumentti, mutta silti on helppo uskoa, että kirjoittaja on kuvannut olennaisen tarkasti maan vajoamisen barbariaan. Öljytulojen varassa elävän maan talous ja yhteiskunta ajettiin kaaokseen presidentti Hugo Chávezin aikana (vallassa 1999-2013). Hänen kunnianhimoiset sosiaaliset uudistuksensa saivat yhdessä öljyn hinnan halpenemisen kanssa aikaan pitkällisen ja syvenevän talouskriisin. Chávezin seuraajan Nicolás Maduron kaudella tilanne on vain pahentunut. Itsevaltaisista menetelmistä ja laajamittaisesta korruptiosta syytetyn Maduron syrjäyttämiseen pyrkivät Venezuelan protestit 2014–2019 ovat laukaisseet maassa myös vaikean poliittisen kriisin.

Tästä arviosta ei voi edelleenkään poiketa. Maduro jatkaa maan johdossa eikä ulospääsyä ole näkyvissä. Väkivallan kierre ja väkivallan kulttuuri on murskaava. Epäilys hiipii mieleen: "Toivo on meille annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Mitähän se oikastaan tarkoittaakaan?"

Toinen oman elämän sankarina

 

Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski on kelpo satiiri kuuluisuuden ja julkisuuden hausta. Pääsy "kansakunnan kaapinpäälle" tai jopa kansainväliseen kuuluisuuteen ajaa etsimään keinoja oman minän pönkittämiseen. Pitäisikö valita hyökkäyksen kohteeksi jo tunnettu henkilö ja provosoida oma tiensä julkisuuteen? Vai olisiko mahdollista ajoittaa elämäkerta ilmestymään sopivalla hetkellä kuolevasta taiteen suuruudesta?

Sebastian Zöllner, Kehlmannin kirja päähenkilö, ottaa kohteekseen tunnetun, mutta salaperäisen, kuvataiteen suuruuden, Manuel Kaminskin. Hän urkkii ja haastattelee keinoja kaihtamatta Kaminskia ja hänen läheisiään saadakseen aineistoa elämänkerralleen. Zöllner hahmottellee taiteilijan "koskettavan" tarinan mielessään ja järjestelee asioita ja tapahtumia tarinan mukaan. Mutta kuinkas sitten käykään?

Kehlmannin teksti ja tarina etenee sujuvasti. Kirja on helppo ja nopealukuinen, mutta ei jostain syystä kuitenkaan napannut erityisesti. En tiedä onko tarinalla yhtä suoranaista esikuvaa todellisuudessa, mutta kiinnostavaa olisi lukea joskus "behind-the-scenes" juttu elämänkertureiden työstä. 

Kuolemaa lähestyvistä merkkihenkilöistä ja julkkiksista kerätään aineistoa, sitä tarinallistetaan ja kehitellään. Näinä aikoina kuin itsensä brändäys on joillain aloilla lähes elinehto, kannattaa jo miettiä omaa elämänkertaansa ajoissa ja somitella siihen mukavia käänteitä, juonipaljastuksia ja loppuhuipennuksia. Eikö niin?

Elämänkerturille ongelmallista lienee pitää oma ego kurissa, pysyä oman elämänsä sankarina, päähenkilönä, joka vie tarinaa eteenpäin. Ja samalla kätkeä itsensä tarinan taa.

Nimet, asiat ja ihmisen sivullisuus

Hyvän kirjan yksi piirre on, että sen jälkeen näkee maailman (ja kirjallisuuden) uudella tavalla. Algerialaisen kirjailijan Kamel Daoudin Tapaus Meursault tekee niin. Hieno teos, eikä vain tuon näkemyksellisen siirtymän vuoksi, vaan myös kirjallisena tuotoksena.

Kokemukseni Albert Camus`n Sivullisesta on ollut hyvin vahva. Luin sen uudestaan lukiovuosien lukukokemuksen jälkeen reilut kymmenen vuotta sitten. Valokuvanäyttelyssäni Sivullisia kuvia (2011) pohdin sivullisuuden teemaa uudestaan ja yhden kuvan nimesinkin Sivullisesta lainaamallani lausella: Hän ei voinut olla edes varma edes siitä, oliko elossa, koska eli kuolleen tavoin.

Ironinen sävy on siinä, että olin nimennyt kuvan mersault nimikkeellä, vaikka kuvan (madeiralainen) mies muistuttanee ulkoisesti enemmän arabia, Camus´n Sivullisessa nimettömäksi jättämää tapettua miestä. Ja valokuvan kohteena tuo mies jäi minulle nimettömäksi.

Kamel Daoud antaa Sivullisen arabille nimen: Moussa. Hän kertoo Moussan tarinaa nuoremman veljen Haroun äänellä. Lopulta Haroun osoittauttuu sivulliseksi Meursaultin tavoin. Vaikuttavaa.

Helsingin Sanomissa Antti Majander asettaa arviossaan En voi enää kutsua ketään pelkäksi arabiksi teoksen hienosti puitteisiinsa. Kannattaa lukea Majanderin arvio. Se laajentaa Daoudin kirjan merkityksen laveammalle. Nyt luen kirjat uudella tavalla, kenelle nimi on annettu, kuka on jäänyt vaille. Ja kuka haluaa kuolla tuhansien katseiden alla vihattuna, kuka taas haluaa nimensä huuhtoutuvan rannalta kuin hiekkaan piirretty teksti.

Heijastuksia trikkipeilissä

Jia Tolentino, The New Yorkerin toimittaja, käsittelee kiinnostavalla tavalla monia aikamme ilmiöitä leimallisesti amerikkalaisesta horisontista. Trikkipeili, kirjan nimi, kuvastaa ihmistä Instragamin aikaan, peili kaunistaa käyttäjäänsä (selfiet, lifestyle), mutta samalla asettaa normeja siitä, mikä on kaunista, hyväksyttävää, avointa ja sallittua. Tässä ja monessa muussa ajauu helposti itsepetokseen ja meidän on vaikea nähdä itseämme ja itsemme ulkopuolista muutoin kuin näiden presentaatioiden kautta.

Tolentinon pohdinnat ulottuvat moniin ilmiöihin ja paikoin tuntuu, että hän harhautuu aika kauskin ytimestä, mikä se sitten lieneekin. Markkinaystävällinen ihannenaiseus, kemiallinen ja uskonnollinen ekstaasi, barre harjoittelu, atleisure muoti, feminismi, powergirl johtajuus,  hääkultti jne. loputtomasti aikamme pintailmiöitä, joiden syvyyksiin Tolentino osuu väliin hyvin, väliin vain reflektoimalla omaa suhdettaan kyseiseen ilmiöön. 

Jia Tolentino kirjoittaa yhdeksässä esseessään sujuvasti, tulkitsee sitä oman elämänhistoriansa kontekstissa ja ymmärtää sijoittaa itsensä osaksi tätä ilmiöitä. Nyt Suomen sitoutuessa entistä tiiviimmin Yhdysvaltaltojen ja NATOn asein turvaamaan "arvoyhteisöön", on syytä tarkkaan huomata hujauksen ja petoksen perinne, johon talous ja polititiikka siellä nojaavat. Jia Tolentinon kirja on oiva ja havainnollinen kertomus ajastamme amerikkalaisuuden silmin. Hänen mukaansa vaihtoehdot ovat vähissä: huijaa jos haluat menestyä, syrjäydy jos haluat pitää kiinni eettisesti kestävistä periaatteista. Näiden välissä on vain ohut linja. Sitä pitkin Jia Tolentino onnistuu tasapainoilemaan taitavasti.

Voi Elizabeth ja Lucy!

 

Voi Elizabeth!

Kylläpä osasit taas asettaa sanat oikein, kirjoitaa hienon kirjan. Tarkan, luontevan, armollisen ja sentimentaalisuudessaan antisentimentaalisen.

Voi Willam! (ap. 2021) kirjassa Elizabeth Strout jatkaa Lucy Bartonin aiemmissa kirjoissa kertomaa Nimeni on Lucy Barton (ap. 2018) ja Kaikki on mahdollista (ap. 2017), tarinaa. Tarina ei etene ajallisesti, vaan syvyyssuunnassa. Lucyn mies David on kuollut ja Lucy palaa tekstissä muistelemaan ja arvioimaan Williamin, edellisen miehensä elämää ja edesottamuksia. Williamin suvusta paljastuu salaisuuksia. Niiden kautta Strout kuvaa hienosti amerikkalaisen unelman, kirjallisuuden, naisen ja miehen suhteen monia puolia hienosti, suoraan ja hienovaraisesti. Hän ei tylytä, mutta ei myöskään kaunistele.

 Oivallista.

Mutta kun ajattelin Voi William, enkö muka tarkoittanut myös Voi Lucy?

Enkö tarkoitakin Voi me kaikki, Voi kaikki rakkaat tässä maailmassa. Emmehän me tunne ketään, emme edes itseämme!

Ja se siitä.

Davidin uni - sujuvaa saippuaoopperaa

On kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa. Tämä on yksi niistä. Anthony Doerrin Davidin uni alkaa hienolla kuvauksella rakkaudesta ja lähes psykoottisesta rakkauden kokemuksesta. Päähenkilö, alaskalainen hydrologi David Winkler, kokee näkevänsä enneunia eli unia joiden tapahtumat toteutuvat lähitulevaisuudessa. Näitä unia hän on nähnyt lapsesta asti. David on omalla tavallaan herkkä, omaan maailmaansa vangittu mies. Unet toteutuvat, olivatpa ne painajaisia tai päiväunen kaltaisia toiveita. David on uniensa vanki. Ja tarina vie mukanaan siten, että siitä on vaikea irrottautua. Jollain tavalla sen lukeminen on unenomaista painajaista, se ei virkistä.

David Winklerille elämän hetkistä tulee lahjoja, jotka ovat kuin kohtauksia tarinasta, josta hän ei enää pääse pois. Hydrologina David tutkii lumikiteitä ja niiden muodostumista. Kirjan vertauskuvallisuus kiteiden ja ihmisen elämän välillä on ilmeinen ja suora. David joutuu pohtimaan, onko elämän tapahtumien muodostuminen samalla tavoin "kohtalonomaista", luonnon lakien tai säännönmukaisuuksien määrittämää, kuin lumikiteiden. Tuloksena on kuitenkin, ei ensisijaisesti samakaltaisuutta, vaan erilaisuutta. Jokainen lumikide/elämä on yksilöllinen, mutta samalla ennalta määrätty.

Kirjan filosofinen teema on muunnelma Aristoteleen kiteyttämästä ongelmasta: onko huominen meritaistelu totta jo tänään. David siis pyristelee elämän lumimyrskyssä eikä oikein onnistu ratkaisemaan dilemmaa. Ja tästä seuraa syvästi vastenmielinen piirre koko kirjan ajatusmaailmassa. (Vastenmielisyys" ei tietenkään ole argumentti, että kirjan maailmankuva olisi epätosi). Kirjan juoni kulkee vastustamattomasti kohti lopun suurta sovitusta, kuolemaa, anteeksiantoa, suurta vaikkakin kivuliasta kohtaamista. Ihmiset kohtaavat itsensä, toisensa ja oman tarinansa. David löytää tiensä takaisin kadotettuun perheeseen, kuin eksyksissä leijaillut lumikide. Oih, kuinka amerikkalaista (fundamentalistista) familismia. Perhe ja vain perhe on tärkeää.

Kirja on melko laaja, 426 sivua. Ja kun Davidin tytär Grace tekee tekstissä metakriittisen huomion, lukijana yhdyn siihen. Grace toteaa: Mitä tämä on oikein olevinaan. (...) Jotain saakelin saippuaoopperaa?

Liekkien viemät

  Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät on kokoelma Argentiinaan sijoittuvia tarinoita. Tyylilajia on luonnehdittu goottikauhuksi. Realistinen, mystinen ja yliluonnollinen sekoittuvat keskenään. Keskiössä on kuitenkin yhteiskunnallisesti tärkeät teemat: naisiin kohdistuva väkivalta, rikollisuus, luonnon saastuminen, köyhyys, korruptio, ihmisten välinpitämättömyys ja kyvyttömyys tai voimattomuus saada asioihin muutosta. Tekstiä voi siis lukea monella eri tavalla.

Tyylilaji ei ole omin innostuksen lähteeni, eikä tämäkään kirja saa mieltäni taipumaan. Asiat ovat tärkeitä, Enriquez on epäilemättä taitava ja sujuva kertoja. Kauhu ei tartu, paikoin tuntemukset ovat kuvotus ja iljetys, mutta "katarttisia" kokemuksia se ei tuota. Realismin ja antirealismin suhde jää epäselväksi ja siksi kirja ei palvele oikein informatiivisena lähteenäkään. Tuntuma on enemmänkin "tulipa tällainenkin kuunnelluksi".

 

Mestarillista

 

Lydia Davisin Kafka valmistaa päivällistä. Valitut novellit on mestarillinen osoitus kokeellisesta ja uuttaluovasta ja samalla helppolukuisesta kirjallisuudesta. Novellit ovat lyhyitä, osa vain vajaan sivun mittaisia, aforistisia toteamuksia arjen sattumuksista ja kirjallisuuden ja ”todellisuuden” suhteesta. Lukija pidetään valppaana siitä, että kyse on kirjoittamisesta, lukemisesta ja tulkinnasta. 

Novellit ovat toisistaan erillisiä, mutta osa teemoista ja kirjoitustekniikoistakin toistuu. Kaikissa teksteissä kuulee kirjoittaja oman äänen, tyylin ja tavan kokea maailma. Näin fragmenteista muodostuu väistämättä kuva, joskin pirstaleinen. Arjen tapahtumat saavat kafkamaista piirteitä, kun niihin liittyy loputon kehämäinen ja tuskainen reflektointi tapahtumien merkityksistä itselle ja muille ihmisille.

Davis käyttää taitavasti ja napakasti sitä mitä hän sanoo, mutta jättää paljon tyhjää sen ympärille. Joskus on vain vastaukset, kysymykset jätetään lausumatta vähän samaan tapaan kuin joissain Maria Jotunin teksteissä. 

Tao Te Ching

 

Pyrkimys hahmottaa kokonaisuus, kaikki, ja halu toimia oikein kokonaisuuden kannalta on yksi perimmäisiä inhimillisiä pyrkimyksiä. Uskonnot ja ideologiat pyrkivät koodaamaan tämän tarpeen kirjalliseen muotoon, olipa kyseessä Raamattu, Hegelin Logiikan tiede, Marxin Pääoma tai nyt kyseessä oleva "kiinalaisen filosofian suuri ja pieni perusteos", Tao Te Ching.

Suomentaja kiinalainen TaoLin edustaa Taon käytännöllistä puolta Te:ta. Hän on opiskellut suomen kielen ja tehnyt pitkän matkan ymmärtääkseen ja kääntääkseen jo aiemmin suomeksi käännetyn teoksen entistä selkeämpään ja teoksen henkeä vastaavaan asuun. Tuloksena on sujuva, mutta samalla myös yksi, TaoLin tulkinta teoksesta. Tao ei ole ikuinen ja olematon on ainainen. Näin astumme mysteerien mysteerin ääreen, kaikkien salaisuuksien ovelle. Juuri tämän askeleen ottaminen on olennaista ja kohtalokasta.

Lähtökohta on aika lähellä Hegelin olemisen ja ei-olemisen vastakohtaisuutta, samuutta ja dialektiikkaa. Tai jos vielä venytetään ja historiallistetaan pääoman, ihmisten väliseksi abstraktis-konkreettiseksi suhteeksi ymmärrettynä, kaikialla läsnäolevuuteen ja näkymättömyyteen, saadaan vertauskohtia sille, mistä Tao Te Chingissä on kysymys. Paikoitellen tekstissä on varsin yksityiskohtaisiakin ohjeita: 

Kansaa on vaikea hallita, kun kansalla on liikaa tietoa. Siksi kun hallitaan valtiota tiedolla, valtio kärsii; kun valtiota ei hallita tiedolla, valtio menestyy. 

Tämä oppi saattaa päteä nykyiseenkin Kiinaan, mutta on ironiaa tai kriittistä kommentointia suhteessa länsimaisen valistuksen ja demokratian ihanteiden mukaisessa katsannossa. On siis oltava tarkkana, kenen tiedon perään kääntyy. Mutta äskeisen lausuman jälkeen heti onkin viisas ohje: jos haluaa olla kansan edellä, on itse oltava takana.

Tao Te Ching taipuu siis moneen ja siksi teoksen tulkinta onkin sen arvokkainta, kestävintä ja mehevintä antia.

Kun nykyään luovutaan lempeydestä ja ollaan vain rohkeita, luovutaan yksinkertaisuudesta ja ollaan vain laajoja, luovutaan olemisesta takana ja ollaan vain edessä, kuollaan.

Lempeydellä taisteleva voittaa ja sillä puolustautuva kestää. 

Kompromissi - vaikea tie faktoista totuuteen

 

Joiltain se käy: Sergei Dovlatovin Kompromissi onnistuu olemaan samalla hauska ja ilakoiva sysisynkistä tarinoistaan huolimatta tai sen tähden. Mustaa huumoria parhaimmillaan.

Dovlatov kursivoi tekstissä uutisia joita on kirjoittanut Tallinnan vuosinaan venäjänkieliselle Sovetskaja Estonian palstoille 1973-1976. Kunkin jutun jälkeen hän kertoo miten juttu oli syntynyt, miten se oli mennyt "pieleen" ja mitä pyyhkeitä tai rangaistuksia seurasi, kun juttu syystä tai toisesta tai aivan syyttäkin ei vastannut sille asetettuja tiukkoja ehtoja. Tarinat ovat uskottavia ja huumori syntyy myös siitä, että vainon ja kiusaamisen kohteeksi joutuvat toimittajat ja valokuvaajat, Dovlatov itse etunenässä, eivät ole mitään kirkasotsaisia vapauden puolesta taistelevia sankareita, vaan juopottelevia ja muutoinkin epämoraalisia veikkoja (ei tovereita), jotka yrittävät selvitä työelämän asettamista haasteita Neuvosto-Virossa.

Dovlatov saa kyllä kiitosta työssäänkin taitavana sanankäyttäjänä, mutta hänen nokkeluutensa tahtoo aina osua valtaapitäviin, tarkoituksella ja aivan luonnostaan, kuin sattumalta. Puolueen moraalinvartijoiden, lehtien linjasta vastuussa olevien ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen astettamiin tiukkoihin raameihin on mahdoton yhdistää totuuteen pyrkivää journalismia olipa sitten kiinnostavasta ihmisestä tai lehmän sankarilypsäjästä. "Luokkanäkökulma" on otettava kaikessa huomioon, esimerkiksi eri valtioiden nimiä ei jutussa saa esittää aakkosjärjestyksessä ja sosialististen maiden sisälläkin on tarkka sosialistinen sanajärjestys.

Karua luettavaa, laatukirjallisuutta. Nevostoliitto kaatui, neuvostososialismi oli ja meni. Putin kuitenkin jatkaa perinnettä: mustan huumorin kirjoittajille riittää tehtävää.

Kissa ja hiiri

 Peltirumpu (1959) on parhaiten tunnettu osa Günter Grassin (1927 - 2015) Danzig-trilogiaa. Toinen osa Kissa ja hiiri kuljettaa kertomusta koulupoikien maailmassa. Kertomuksen keskiössä on erikoinen poika Mahlke, josta sittemmin kuoriutuu sotasankari kertojana toimivan pojan tarinassa. Kertomus rakentuu hienosti, toinen maailmansota, Saksa ja Puola, katolisuus ja poikien kasvu miehiksi kuvataan viittauksin ja vertauksin. Lukijan mielikuvitukselle ja arvauksille jää paljon tilaa.

Grass syntyi Danzigissa, siis nykynimeltään Gdanskissa, eli samassa kaupungissa mihin teoksen tapahtumat sijoittuvat. Grass oli ollut myös vapaaehtoisena rintamalla, Venäjällä kuten Mahlke. Omaelämänkerrallisessa ei ole kuitenkaan kyse. Tämän jälkeen ilmestyi trilogia päätös Koiran vuosia (1963).

Pienikokoinen kirja viehättää kirjallisten ansioidensa lisäksi myös harmaalla nostalgisella ulkoasullaan. Kuvallinen kansilehti on piilossa kovien kansien sisällä, kuin helmi simpukassa tai uponneen laivan uumenissa etsijäänsä odottava messinkiromu.

Muistiin piirtyvä Pietari

 Nyt kun Pietari on käytännössä suomalaisturisteiltakin sulkeutunut kaupunki, on kiinnostavaa lukea sen historiaa kaunokirjallisesti tyyliteltynä sukutarinana. Lajityyppi, sukukronikka tai perhetarina, sortuu usein sentimentaalisuuteen, paatokseen tai liialliseen yksityiskohtaisuuteen. Mutta ei tälläkertaa.

Pietarilaiskirjailija Jelena Tšižova (s. 1957) onnistuu romaanissaan Muistista piirretty kaupunki luomaan karun, mutta elämänmakuisen, useamman sukupolven tarinat koostavan kertomuksen. Se yhdistää tarinat kuteiden tavoin historian loimilankoihin ja tuloksena on värikäs räsymatto, joka yhdistää ihmisten elämän, kaupungin ja Venäjän historian käänteet toisiinsa. Tarina keskittyy 1900-lukuun ja siten pääosin Leningradiin. Teoksessa on neljä kertojapolvea: isomummo, mummo, äiti, tytär. Naisista nuorin, Tšižovaa muistuttava, kirjaa muistiin, artikuloi ja kontekstualisoi omia ja etenkin edeltäjiensä elämänmuistoja. Se mihin Venäjä sotatoimillaan nyt ajaa ihmisiä  Ukrainassa, erityisesti Mariupolissa ja Odessassa, on osin ja soveltaen Leningraadin historiasta tuttua. Synkkää, pimeää ja vaikeasti käsitettävää.

Tšižova onnistuu sitomaan tekstiinsä sopivan kudoksen, jossa muistot, faktat, vaihtoehtoiset kertomukset ja keskenään ristiriitaiset sankari- ja kärsimystarinat punoutuvat eläväksi ja vakuuttavaksi, vuolaaksi ja paikoin unenomaiseksikin virraksi. Ihmiset ajelehtivat mukana, eivät tahdottomina, mutta kuitenkin aika ajoin ja usein voimattomina kuljettamaan oman elämänsä paattia. Pietari on saari ja saareke tuossa virrassa. Se elää ja sen asukkaat elävät omaa elämämäänsä tai ainakin yrittävät vähimmillään ja hyvin kovakouraisestikin selvitä pyörteissä, koskissa ja suvannoissa.

Tarina jatkuu. Ukrainan sota syöksee Venäjän ja sen myötä Pietarinkin taas uuteen kurimukseen, kuinka syvään sen vain aika näyttää. Olen vieraillut kaupungissa neljästi 2008-2019. Kiinnostava ja kiehtova kaupunki. Muisti on piirtänyt kaupungin omaankin mieleeni. Ei ole syytä unohtaa menneisyyttä, mutta tulevaisuuden rakentaminen on myös nykypietarilaisten vastuulla. Nyt näyttää siltä, että portti Pietariin avautuu vain muistin ja muiden lähteiden kautta. Voi olla, ettei sinne ole enää paluuta. 

Taivaallinen vastaanotto

Arvellen, epäillen, aluksi takellellen. Tämä oli vastaanoton alku, mutta alun jälkeen polku oli hyvä: hieno, yllättävä, älykäs. Kirjallisesti nokkela, mutta ei kuitenkaan temppuileva. Toisaalta aika ärsyttävän sisäpiiriläinen, itsekeskeinen, jopa snobistinen. Finlandiansa ansainnut, vaikka Viikilän aiempaan verraten ei niin raikas, vaan hieman tunkkainen.

Kirjailija valmistautuu avaamaan sydämensä lukijalle, mutta jättää kuitenkin odottamaan kestääkö elossa tuon avauksen. Ja kestäisikö lukija kuitenkaan ”aidon” veren näkemistä. Kirjan sisäiset viittaukset itseensä avaavat monta tulkintamahdollisuutta ja kirja kestäisi uudelleenlukemisenkin. Mutta tällaisenaan on kauniimpaa tyytyä katsomaan himmelin kevyttä liikettä. Liika koskeminen ja analyysi rikkoo rakennelman ja jättäisi jäljelle vain kasan pahnoja.

Ulkomuseo

Sergei Dovlatovin Ulkomuseo (ap. 1983, suom. 1980) on pieni helmi venäläisessä kirjallisuudessa. Se on surumielinen katsaus neuvostoajan ja venäläisyyden maisemaan, omalla erikoisella tavallaan viehättävä kuvaus umpikujasta pitkän (kirjallisen) historiallisen perinteen yhdestä vaiheesta. Venäjä, venäläisyys, Puškin, menneisyys, Neuvostoliitto, nykyisyys, Amerikka, viina, taide ja elämisen ehdot.

Kirjan kertoman Puškin museon alueella on nykyään myös Dovlatov-museo. Vakavaa mustaa huumoria sekin.

Vanessa, Lolita ja kirjallisuus

Epäilin tarttua tähän kirjaan - onko se vain ”kioskikirja” tai ratsastaako se halvasti #metoo liikehdinnän aallonharjalla? Aloitin, kuuntelin, tarina vei mukanaan. Hieno, psykologisesti tarkka, mieltä vavisuttava kertomus groomingista, nymfeteistä ja  seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ei uuttaluovaa kirjallisuutta sinänsä, mutta hienosti kirjoittettu ja kerrottu tarina tärkeästä aiheesta.

Kertojana kirjassa on Vanessa, kertomahetkellä 32-vuotias hotellin vastaanotossa työskentelevä, kirjallisuutta opiskellut, traumatisoitunut nainen. Kirjan juonen voisi tiivistää lyhyeksi:  kirjallisuuden opettaja vietteli ja käytti Vanessaa hyväksi sisäoppilaitoksessa hänen ollessaan 15-vuotias 2000-luvun alussa. Kirjan kertomuksen hetkellä 2017 #metoon noustessa myös Vanessan odotetaan avautuvan ja kertovan julkisesti kokemuksensa. 

Juoni on yksinkertainen, tarinan kulku on monilta osin ennalta arvattavissa, mutta kuinka  taitavasti  kirjailija Kate Elizabeth Russell tarinan  kertookaan. Hän tavoittaa hienosti groomingin, henkisen  manipuloinnin  ja rankan itsetutkiskelun ja julkisuuden/yksityisen vaikeuden.  Kertomuksen sijoittaminen kirjallisuuden, sisäoppilaitoksen ja nykykeskustelun kontekstiin mahdollistaa Nabokovin ”Lolitan”  mukaanottamisen luontevasti ydinkertomukseksi. Samoin on mahdollista tuoda monitasoisesti pohdittavaksi kertojen luotettavuus, kuka manipuloi, miten, kuka pettää itseään ja miten kirjailija houkuttelee lukijan tarinansa henkilöiden pään sisään. Kirja on myös hieno kuvaus siitä, miten tarinallistamme elämäämme ja haluamme uskoa itse kertomaamme elämäntarinaan, vaikka monet kontrafaktuaaliset seikat osoittaisivat tarinan vahingollisiksi, valheelliseksi ja hätävalheen kaltaiseksi psyykkiseksi puolustusmekanismiksi. 

Vaikka itsellä ei olisi omia hyväksikäytön tai hyväksikäyttäjän rankkoja kokemuksia omassa elämässä, kirja antaa hyvänä pohjan pohtia niitä elämän kohtia jolloin on  suostutellut  tai tullut suostutelluksi asioihin, jotka eivät sittemmin ole tuntuneet eettisesti oikeilta tai kestäviltä valinnoilta. 

Lukija ei voi tietää kuinka luottettava kertoja kirjailija on esipuheessa tai jälkisanoissa, mutta ne kannattaa lukea.Varsinkin kirjan lopussa oleva synnyn tarina on itsessään koskettava.

Virkistävää vikkelöintiä

Patrik Ouředníkin Europeana: 20. vuosisadan lyhyt historia on poikkeuksellisen virkistävä lukukokemus. Kirja ei asetu selvästi mihinkään lajiin. Ouředník on syntyjään tšekki, mutta asuu nykyään Ranskassa. Kirjasta henkii kyseisten maiden älyllis-humoristinen perinne, muistuttaa jossain määrin vaikkapa Kunderan tai Menzelin synkkiä iloitteluja.


Tietopohjainen, kaunokirjallinen, jutusteleva, paikoin shokeeraava ja provosoiva. Ouředník käy 20. vuosisadan kimpuun kertomalla monista asioista poukkoillen ja toisteisuutta tehokeinona käyttäen. Viime vuosisata näyttää melkoiselta sopalta, jossa koomiset, traagiset ja tragi-koomiset tapahtumat, ajatukset, ideologiat ja tieteelliset keksinnöt ja harha-askelet kieppuvat ja muodostavat välillä kiehtovan, välillä karmivan keitoksen. Englanninkielisessä esittelyssä asia sanotaan jotenkin siten, että kyseessä on Euroopan historiallisen muistin mieto dekonstruktio.


Hyvää ajatusjumppaa. Maukasta bouillabaissea tumman oluen kera.

Verikuu ja Kroktiiliyö

Chastity Riley jatkaa elämäänsä ja tutkimuksiaan Simone Bucholzin oivissa rikosromaaneissa Verikuu ja Krokotiiliyö.

Kirjailija Simone Buchholzilla on toimittajan koulutus ja se myös näkyy kirjoissa. Pohjatyö on tehty hyvin, mietityttämään jää kuinka tosia kirjan kertoma on. Buchholzin ensimmäinen rikosromaani Revolverherz ilmestyi Saksassa vuonna 2008. Se aloitti Hampuriin sijoittuvan, syyttäjä Chastity Rileystä kertovan dekkarisarjan. Revolverherz on suomennettu nimellä Revolverisydän (suom. Anne Kilpi, Kustantamo Huippu 2019). Saksassa Chastity Riley -sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi yhdeksän romaania ja 10. on tulossa. Suomennettuja on neljä, tässä edellä mainittujen lisäksi Mexikoring.

Luettavaa ja käännettävää siis riittää. Krokotiiliyö kertoo karua tarinaa eurooppalaisesta huumebisneksestä. Chastity matkaa työtoverinsa kanssa Hampurista itäiseen Saksaan Leipzigiin ja Dresdeniin ja siitä edelleen Tsekkeihin. He pyrkivät selvittämään huumekaupan lähteitä ja reittejä. Verikuussa puolestaan ollaan tekemisissä sisäoppilaitoksen kiusaamisen ja työpaikkojen hierarkisen rakenteen, tehostamisen ja epäihmillistämisen maailmassa. Kilpailu joukkotiedostuksessa, mediassa ja rikollisuudessa kiristyy, koston kierre on ankara. Poliisin ja oikeuslaitoksen tutkimustavat, oikeudenmukaisuus ja laillisuus synnyttävät tässä verkossa liikkuville kovia paineita.

Kirjan henkilöt eivät ole perinteiseen tapaan hyviä ja pahoja. Hyvän ja pahan kamppailu on heidän sisällään. Raja oikean ja väärän välillä on olemassa, mutta sen rajoilla liikkuva ei säästy repiviltä ristiriidoilta omassa itsessään.

Yhteisön säännöt ja käytös määrittävä hyvän ja oikean ajattelun rajoja ja sallittuja ylityksiä niin oikeuden ja lain tällä kuin tuolla puolella olevien.

Chastity Riley määrittää itsensä anarkistiksi, vaikka toimii oikeuslaitoksen ytimessä.

Varkaat ja gangsterit vallan kahvassa?

Venäjä. Mark Galeottin Valta ja voima. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa on vaikuttava selvitys Venäjän "laillisten varkaiden" historiasta ja nykyisyydestäkin. Varkaat noudattavat lakia, mutta eivät Venäjän valtion tai Neuvostoliiton, vaan omaansa. Mutta lait muuttuvat, myös varkaiden. Onko varkaiden liittoutumat, järjestäytynyt rikollisuus (venäläinen mafia) Kremlin valvonnassa, vai Kreml näiden roistojen valvonnassa? Vai ovatko ne (vain) kietoutuneet ja sekoittuneet toisiinsa peruuttamattomasti rikollis-valtiolliseksi verkostoksi?

Galeottin tekstiä lukiessa selviää, että kysymys vallasta Venäjällä on voimakysymys. Kuka käyttää laillista (valtio)valtaa ja kuka alistuu tai hyväksyy vallan käytön, se on monisyinen kysymys. Mihin Vladimir Putinin käyttämä valta lopulta nojaa? Miksi on tärkeää erottaa (vai onko) valtiollinen laillinen voimankäyttö laittomasta gangsterien voimankäytöstä ja miten nämä voiman ja vallankäytön muodot eroavat heimo-  ja/tai nationalistisperäisistä valtamuodostumista, tyyppiä tsetseenit, gruusialaiset? Minkälaisia erilaisia järjestysmuotoja varkaiden yhteisöllä on?

Haastavia kysymyksiä, joihin Galeottin kirja antaa paljon aineistoa ja historiallista perspektiiviä. Hienoa olisi lukea vielä enemmän sosiologis-historiallista analyysia aiheesta? Onko sellaista?

Karmivaa luettavaa joka tapauksessa. Suositeltavaa silmänavausta. Myös nykytilanteessa keskustelu Ukrainasta, Natosta ja etupiiriajattelusta asettuu erilaiseen valoon, jos Putin toimijana nähdäänkin myös eräänlaisena "jengijohtajana" ei pelkästään valtiomiehenä ja vallanhaluisena poliitikkona.

Revolverisydän

 

Uuden löytäminen on hienoa. Dekkarit eivät ole keskeistä lukemistoani. Aikonaan, vuosikymmeniä sitten, luin Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa enemmänkin yleissivistystä täydentävänä, kuin varsinaisesta kiinnostuksesta. Sen jälkeen olen lukenut yhden tai kaksi dekkaria vuodessa, ensin Chandleria ja sittemmin Nesbøn kirjoja, joitakin muitakin, ruotsalaisia ja suomalaisiakin. Nyt Simone Bucholzin myötä taitaa kääntyä uusi sivu. Aloitin  lukemmalla kirjan Mexikoring. Se ei avautunut aivan helpolla. Nyt lukemani Revolverisydän oli helpompi ja vei mukanaan päähenkilö Chastity Rileyn maailmaan. Bucholzin tapa kertoa on kiehtova: tarina etenee sujuvasti kertojan ja kertojien päänsisäisten liikkeiden (ajatusten) maailmasta ulkoiseen sanalliseen dialogiin ja tapahtumien kuvaukseen. Tapahtumapaikkana on Hampuri,  St. Paul ja Reeperbahn.

Syyttäjä Chastity Riley sekä hänen työtoverinsa ja ystävänsä ovat taustoiltaan monikansallinen ja muutoinkin "sekalainen seurakunta". Heidän tutkimansa rikkollisjoukko on myös etnisesti monipuolinen joukko. Kirjan viehätys perustuukin siihen, että niin roistot kuin poliisit ovat monella tavalla rikkinäisiä ihmisiä ja heidän toimissaan kaikuu nykyeuroopplaisen elämänmenon karhea soundi postpunkin ja hevimetallin kovuudella, mutta kuitenkin siinä on sävyjä menneestä maailmasta, film noirin ja 1950-luvun tupakansavuisesta, oluen, viskin ja cooljazzin maailmasta. Italoiskelmäkin revähtää autoradion soittimesta joskus. Sydämessä läikähtää hetkittäin muutakin kuin murha, kosto tai pimeä myrkky.

Kerronnallisesti taitavaa työtä. Bucholzilta on julkaistu useita teoksia. Arvelematta siis seuraavaa kehiin: Revolverisydän on savuaa vielä, kun kaupungin ylle lankeaa Krokotiiliyö .

Katri Vala - Kulkuri&näkijä

Vuosikymmeniä sitten sain kirjeen, jonka kirjoittaja lainasi Katri Valan Pajupilli -runoa: 

En ole lipunkantaja,

en kotkansydäminen tiennäyttäjä

matkallamme aamun maahan. 

Olen virran rannalla paju,

jonka lävitse tuulet puhaltavat,

josta maailman kapinallinen henki

taittaa yksinkertaisen pillin

soittaakseen sävelmän,

jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta

ja hiukan aamunsarastusta. 

(KOKOELMASTA Paluu 1934)

Kyseessä oli erokirje, jossa kirjoittaja koki, ettei hän ollut valmis seuraamaan ajan melskeen eturintamaa, vaan samaistui mieluummin omaan lyyriseen maailmantunteeseensa. Sittemmin maailmanmelske sammui ja tukahtui (ei maailmasta vaan monien mielestä). Myös lyyrinen maailmantunne vaihtui melankoliaan ja suruun. Musta aurinko nousee ja sen valo on pimeyttä.

Pajupilli on  myös yksi Minna Maijalan valitsema esimerkkiruno hänen oivassa kirjassaan  Katri Vala - Kulkuri&näkijä.  Katri Vala, oikealta nimeltään Karin Wedenström 1901-1943, on keskeinen lyyrikko Tulenkantajiksi nimetyssä ryhmässä. Maijala tulkitsee ja oikoo aikaisempaa käsitystä sekä Valan suhteesta suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen suomalaiseen kirjallisuuteen että Tulenkantajiin.  Maijala myös taustoittaa runojen syntytaustaa, ajan poliittista ja sosiaalista ilmapiiriä sekä Valan henkilökohtaisen elämän käänteitä ja niiden merkitystä ja vaikutusta hänen runoihinsa.

Valan kirjailijanura asettui vaikeaan aikaan ja tuosta ajasta lukeminen on edelleen aika tuskastuttavaa. Tulenkantajat, niin Vala kuin muutkin, näkivät jo hyvissä ajoin 1930-luvun alussa minkälaista katastrofia kohti Saksa, Eurooppa ja Suomi ovat nousevan ja voimistuvan nationalismin myötä kulkemassa. Tuon ajan merkit politiikassa ja yhteiskunnassa ovat kammottavan tutun oloisia ja helposti nähtävissä meidän nykyaikanamme, tietysti muutettavat muuttaen. Sodan uhka, taudit ja mielen sairaudet piinaavat ihmisiä, aamun sarastusta ei näy, ikihämärä, usva idästä ja myrsky lännestä, on asettumassa pysyväksi matalapaineeksi. Ja kuitenkin: kevät tulee, tavalla tai toisella.

Lukutaidon monet muodot

 

Matematiikan ja erityisesti lukuteorian filosofia on kiinnostavaa pohdittavaa. Japanilainen kirjailija Yoko Ogawa on pukenut eräitä lukuteorian haasteita romaanimuotoon kirjassaan Professori ja taloudenhoitaja.

Keskushenkilönä on onnettomuudessa muistinsa vammauttanut matematiikan professori. Hän muistaa vain 80 minuuttia taaksepäin, mutta kylläkin aiemmat tapahtumat ennen vuotta 1975 sekä matematiikan teorian. Professori on siis toistaitoinen elämän arjessa, mutta kykenee edelleen ratkomaan matemaattisia pulmia. Kertojana on hänen taloudenhoitajansa, joka poikansa kanssa auttaa professoria selviämään arjesta. Professori puolestaan haastaa heidät oppimaan lukuteorian visaisia probleemoja. Vähitellen heidän välilleen kehittyy erityinen ystävyyden side. Matematiikan lisäksi yhdistäjänä on baseball ja harsonohut menneisyyden arvoitus.

Kirjalla on siis kiinnostava asetelma perustanaan. Ogawa on Japanissa varsin suosittu kirjailija ja osaa kyllä tarinankerronnan hienosti ja hienovaraisesti. Se ei kuitenkaan herkullisista aineksista huolimatta antanut itselleni täyttymyksen tuntua. Lukuteoriaa kyllä selviteltiin ymmärrettäväsi ja paikoin laveastikin, mutta kuitenkin jollain tavalla naiivisti. Toki kirjan professori korostaakin sitä, että lukuihin ja niiden ihmeisiin tulee suhtautua lapsenomaisesti ja niiden arvoituksia tulee ratkoa, ainakin aluksi, intuitiivisesti. Matematiikka on lopulta ajattelua. Tuntuu kuitenkin, että jotkut ongelmat käsitellään kovin yksipuolisesti. Lukujen ontologinen status on filosofia historiassa hyvin haastava. Ja koska luvuissa on käsitykseni mukaan enemmän kysymys yhdestä erityisestä kielestä, tavasta puhua, kuvata ja jäsentää todellisuutta, lukuteoriassa usein kääntyvät nurinniskoin. Etsitään lukujen vastaavuutta reaalimaailman kanssa ja hämmennytään, kun positiivisilla kokonaisluvuilla kaikki näyttää helpolta (¨Numero 1 = kivi/sormi/tms."), mutta kun siirrytään kokonaisluvuista murto- ja desimaalilukuihin asia ei olekaan enää yhtä helppoa, puhumattakaan, kun siirrytään 0:n kaltaisiin ”omituisuuksiin”, negatiivisiin kokonaislukuihin tai pohditaan äärettömiä lukusarjoja, alkulukuja ja niin edelleen. Kielifilosofian ja yleisen ontologian ratkaisut tulevat näin ennen kuin päästään matematiikan ja lukuteoria kestäviin erityisyyteen ja niiden ontologisiin ratkaisuihin.

Mutta nyt onkin kysymys romaanista, tarinasta, jossa romaanihenkilöt ratkovat niin matemaattisia kuin elämän ongelmia. Kelpo kirja ja aihepiiriltään piristävä.  Lukutaitoa tämäkin edistää.

Eurooppa - turistien ulkoilmamuseo?

 Ilja Leonard Pfeijffer on kirjoittanut pippurisen, mutta myös mädänhajuisen kuvauksen Euroopasta. Esikuvina on ollut Thomas Mannin Taikavuori ja Spenglerin Länsimaiden perikato. Näihin Pfeijffer kirjassaan viittaa (s.327). Näiden opusten klassisuuteen tai suuruuteen kirja ei arvattavasti ja luonnollisesti yllä, eikä voikaan yltää. Kirjan omassa pohdinnassa on avain kirjan itsensä kriittiseen arviointiin. Kirja on kyllä lukemisen, ajattelemisen ja arvioinninkin arvoinen.

Kirjassa on kolme juonnetta: rakkaustarina, aarteenetsintäjuoni ja turismin kriittinen arviointi. Kahdessa ensimmäisessä Pfeijfferin tuotos on kehno ellei sitä ota ironiana kyseisiä kirjoitusgenrejä vastaan, ja silloinkin ironia ei ole onnistunutta. Turismin kritiikkinä Pfeijffer onnistuu parhaiten. Hän onnistuu kuvaamaan ilmiötä monelta kannalta ja valaisee Euroopan tulevaisuutta synkällä valolla. Tulevaisuus on synkkä vai olisiko ainoa pilkahdus siinä, että me eurooppalaiset pian asumme kaikki suuressa vapaa-ajan puistossa? Ehkä sekin on vain haave. Tuo puisto on kuitenkin läpikaupallistettu disneyland-elämyspuisto. Ja me emme ole huvipuistossa aikaamme tuhlaavina vierailijoina vaan palveluja tuottavina yrittäjinä ja työntekijöinä.

Kirjan kolme kertomusta sidotaan yhteen hotellissa nimeltä Grand Hotel Europa.  Vanhassa perinteikkäässä hotellissa, joka on nyt siirtynyt kiinalaisomistukseen, kirjan kertoja, Ilja Leonard Pfeijffer, muistelee rakatettuaan Clioa, arvioi kitkerästi turismille antautunutta Eurooppaa, erityisesti Hollantia, Italiaa ja sen kahta kaupunkia Genovaa ja Venetsiaa. Eurooppa on tuhoutuva maanosa, vain kauniin ja arvokkaan historiansa varassa kituuttava mennyt maailma. Rakkaimpansa kanssa kadonnutta Caravaggion maalausta etsiessään tarinamme sankari matkustaa Italian lisäksi muun muassa Maltalle. Maltan siirtolais- ja maahanmuuttopolitiikan kautta Pfeijffer tematisoi  kirjassaan köyhien pakolaisten ja maahanmuuttajien tulvan Afrikasta Eurooppaan ja toisaalta massoittain suhteellisten varakkaiden turistien vuoksen Kiinasta ja muualta Aasiasta ja Euroopan sisältä. Kummasta on lopulta enemmän haittaa, kummasta hyötyä? Ja kenelle?

Kreikan 2015 tapahtumiin kulminoitui paljon. Pakolaisvirta koettiin haitalliseksi, koska se oli haitaksi turistivirralle. Kuitenkin Euroopan tulevaisuudelle uusien asukkaiden saaminen olisi uudistumisen edellytys. Turismi muuttaa ja tuhoaa eurooppalaisen kulttuurin parhaat perinteet. Kaupungit muuttuvat turistirysiksi, aikuisten disneylandeiksi, josta alkuperäiset asukkaat pakenevat lähiympäristöön ja käyvätpalvelemassa ulkoa tulevia matkailijoita (turisteja). Kirjassa on vaikuttavia kuvauksia Amsterdamista ja Venetsisasta. Pfeijffer kärjistää monasti reippaasti, niin tässäkin. Muuta keinoa turismin rajoittamiseksi ei näytä olevan kuin terrorismi. Barcelonan turistien määrä saaatiin, ainakin tilapäisesti, terroriteolla laskemaan. Grand Hotel Europassa eletään koronaa edeltävää aikaa. Koronan positiivisiin vaikutuksiin voitaneen lukea turismin, matkustamisen ja sen haittojen (tilapäinen) pieneneminen.

Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta jokaiselle meille, turistille tai itseään matkailijaksi tai jopa tutkimukselliseksi kulttuurimatkaajiksi itsensä mieltävälle. Dekkarimaisessa Caravaggion teoksen metsästyksessä kirja ei onnistu niinkään. Kirjoittaja ilmeisesti ironisoi Da Vincin Koodia ja Indiana Jonesin kaltaista seikkailukerrontaa, mutta onnistuu olemaan lähes yhtä tylsä (ainakin Da Vincin Koodi on mielestäni niin elokuvana kuin kirjan yksinkertaisesti tylsä, Indiana Jones elokuvana onnistuu kyllä viihdyttämään oivasti).

Päähenkilön ja Clion rakkaus- ja parisuhteen kuvaus on vain joiltain osin onnistunutta. Seksikuvaukset, joita HS:n kriitikko Kaj Kalin (HS 2.10.2021) kutsui haukotuttaviksi, ovat nekin ehkä pornografisten tekstien ironisointia. Vai pyrinkö vain näin pelastamaan kiistatta taitavan kirjoittajan, Pfeijfferin, epäonnistumiset?

Nykyajan kuvauksena kirja on kaikessa tyylikkyydessään ja tyylittelyyssään myös oiva esimerkki (postmodernista) tyylittömyydestä. Intertekstuaalisuutta ja metakirjallisuutta, itseironiaa ja sisäistä kritiikkiä on runsaasti. Kirjoittaja pohtii sitä, miten onnistuu kirjoittamisessaan ja yrittää arvata lukijan kriittistä positiota. Pfeijffer myös vieraannuttaa lukijaa tekstistä ja muistuttaa tarpeen tullen, että kirjassa on kysymys fiktiosta, liioittelusta, kärjistykisistä ja tehokeinoista. Jos romaanin historian katsotaan taidemuotona alkaneen Don Quiotesta ja päättyneen Karamazovin veljeksiin, niin Pfeijfferin Grand Hotel Europa on tuon perinteen mätä hedelmä. Romaanin historian puuhun on oksastettu vähän sitä, vähän tätä. Ylevän ja vulgaarin yhdistäminen, ironian ja kyynisyyden sävyt ovat toki ajallemme vähintäänkin välttämättömiä. Usko valistuksen paatokselliseen kauneuden, totuuden ja vapauden rajattomaan kasvuun on illuusio rajattoman talouskasvun tavoin. Pfeijffer onnistuu myös kuvaamaan EU:n päätöksenteon vaikeuksia oivallisesti rinnastamalla hotellinsa asukkaiden lähes mahdotonta pyrkimystä päästä yhteisymmärrykseen nykyisestä tilanteestaan. Demokratialla on heikkoutensa, mutta tarpeettomaksi se ei silti muutu. Elämä on kuoleman rinnalla pienempi paha ja joskus jopa nautinto.

Kammottavan viihdyttävää ja viihdyttävän kammottavaa. Kirjaan pätee hienosti Max Weberin Protestanttisen etiikan alussa pohtima ongelma: miten on mahdollista, että länsimaissa, kuten meillä on taipumus ajatella, on syntynyt universaalisesti arvokasta,  hienoa, kaunista ja suurta kulttuuria (maalaustaiteessa, musiikissa, arkkitehtuurissa, kirjallisuudessa etc.) ja samalla se on perusta myös kuolettavalle fakki-idiotismille, byrokratialle ja kaikensyövälle markkinalle/markkinoille?

Samanaikaisesti havaitsemme kapitalismin buustaaman länsimaisen kulttuurin alistuvan markkinatalouden ylivertaisuudelle, joskus jopa hurmoksellisesti huutaen, vaikka kyse onkin enemmänkin sen ylivertaisesta tuhovoimasta. Jos emme usko ikuiseen kiertokulkuun Spenglerin ja Nietzschen tapaan, uskommeko kuitenkin ääriliberaaliin "creative destruction" ajatteluun? Kysymmekö vain kepeästi: entä sitten, mitä tuhon jälkeen, mitä seuraavaksi?

Mexikoring

 

Aloitan dekkarin usein silloin, kun kaipaan selkeästi etenevää tarinaa ja suhteellisen helppolukuista tekstiä. Simone Buchholzin Mexikoringin otin luettavaksi kuitenkin kritiikin perusteella ja mainesanalla ”vuoden 2019 saksan paras dekkari”. Teksti osoittautuikin vaativammaksi ja kunnianhimoisemmaksi kuin osasin odottaa. 

Juonen taustoitus oli tiheää: henkilöitä suhteellisen paljon ja selviteltäväksi otettava murhatapaus taustoitetaan melko perusteellisesti Lähi-idän etnisiin kiemuroihin ja Saksan maahanmuuttajien ja poliisin sekä oikeusvaltion välisiä suhteita kuvaavilla tapauksilla. 

En siis oikein aluksi päässyt mukaan siihen, kuka kukin on, miten kerronta etenee ja onko tarinassa sankareita, roistoja vai vain eri joukoissa ja jengeissä traumoistaan kärsiviä ihmisiä. Puolessavälissä teksti ja tarina vähitellen jäsentyi ja osoitti voimansa.

Buchholzin teksti pudottaa lukijan keskelle saksalaista, miksei eurooppalaistakin, todellisuutta. Poliisi ja oikeuslaitos on monien suurien haasteiden edessä ja keskellä. Aina muinaisista heimokulttuureista juontuva perheen ja suvun oikeuksien ja kunnian puolustaminen muuntuu maahanmuutoliikkeen myötä järjestäytyneeksi rikollisuudessa rikollinen järjestäytynyt rikolliudeksi ja kietoutuu ja sotkee uuden nousevan sukupolven mahdollisuudet tulla osaksi nykyistä saksalaista monikulttuurista todellisuutta. Ristiriidat ja halkeamat jakavat yhteisöjä, perheitä ja ihmisten mieliä. Tätä tilannetta Buchholz onnistuu kuvaamaan väkevästi. Kirja ei ole dekkariksi kovin helppo ja romaaniksikin kovin katkelmallinen, mutta lopultakin kuitenkin vaikuttava. 

Veriveljet

Jo Nesbøn Valtakunta on varsin taitava perhe-kirja ja trilleri. Pääosassa ei ole dekkari vaan norjalainen vuoristokylä asukkaineen. Keskiössä on Opgardin veljekset Carl ja Roy. Isoveli Roy pyörittää kylän bensa-asemaa ja korjaamoa, pikkuveli Carl, puolestaan haluaa rakennuttaa kylään hienon hotellin joukkorahoituksen turvin, mutta tarvitsee myös lainan  ja tuen paikkakunnan iso- ja korkokenkäisiltä.

Nesbø pyörittää tarinassaan monimutkaista yhteiskunnan, yhteisön ja perheen suhteiden pohdintaa.  Pienessä Osin vuoristokylässä omat vanhemmat ja muut kyläläiset sitovat yksilön kehityksen ja mahdollisuudet monin sitein, solmuin ja mutkin tiiviiseen verkkoon. Kylä on kuin yhtä perhettä, ei idyllisessä vaan karussa veren tahrimassa kytköksessä.  Ihmiset rimpuilevat verkkoon takertuneina ja irti pääsemiseksi ei ole muuta tietä kuin viiltää auki silmukoita, lopullinen ratkaisu, murha eri muodoissa, näyttää ainoalta tieltä avoimeen veteen. Tosiasiallisesti murha kuitenkin sitoo entistä lujemmin jo ennestään sotkuiseen suhdesumppuun. 

Nesbø onnistuu pitämään juonen käänteet hyvin hallussa, pyörät eivät lipsu liukkaissa kaarteissa vaikka lähellä rotkon reunaa käydään. Erilaist ratkaisuvaihtoehdot pysyvät mahdollisina aivan viimeisiin loppukaarteisiin saakka. Kuolemaa on paljon ja tulevalle elämälle annetaan vain pieniä häivähdyksiä. Paikallisella bensiksellä, hotellityömaalla, liukkailla teillä ja rotkoissa sekä paikallisella kalamajalla tapahtuu. Muutamia kertoja toki poiketaan hieman kauemmas, lähikaupunkiin ja kyliin. Onpa toinen veljeksistä yrittänyt aiemmin irtiottoa Norjasta, kodista ja veljestään aina aavan meren tuollepuolen, Torontoon, mutta heikoin tuloksin. Veri vetää takaisin petoksen ja hyväksikäytön kotoisiin sidoksiin.

Hyvin kirjoitettua, sujuvaa, vain paikoin uskottavuuden rajoja koettelevaa kerrontaa. Onko päähenkilö sympaattinen murhamies, joka tekee mitä miehen on tehtävä suojellakseen läheisiään ja itseään vai pelkästään päästään vajaa psykopaatti, jonka tunteisiin ja tajuntaan heijastuu joskus ja vain joskus hivenen vinoa valoa, se  jää lukijan arvuutteluun.

Murakamin tarinaa

Haruki Mukarakamin Vieterilintukronikka on megalomaaninen tarina.  Sivuja on yhteensä 872, mutta sitä ei tarvitse pelästyä. Murakami on armottoman viihdyttävä kertoja. Vieterilintukronikalla on myyttinen maine ja sitä pidetään yhtenä Murakamin pääteoksista, eikä syyttä. Tulkintahorisontissa on monia mahdollisuuksia.

Juoni on selkeä, lyhytkin, mutta tarina polveilee, etenee kronologisesti alusta loppuun. Päähenkilö Toru Okadan vaimo on poissa tolaltaan, sillä heidän kissansa on kadonnut. Vaimo etääntyy Torusta päivä päivältä. Ehkä juuri siksi Toru päättää olla kertomatta saamistaan kummallisista puhelinsoitoista. Niiden soittaja tuntuu tietävän hänestä kaiken. Vähä vähältä Torun siisti, moitteeton ja arkisen harmaa elämä alkaa purkautua. Edessä on yliluonnollisesti sävyttynyt matka, jolla oppaina toimii vaihteleva joukko hahmoja, joista jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan.

Murakamin kirjassa arkinen ja yliluonnollinen, historiaan kiinnittyvä ja universaali pohdinta kietoo lukijan erikoisella tavalla mukaansa. Kieli on suhteellisen yksinkertaista, tarina ei ole realistisessa mielessä uskottava. Kertomuksessa tehdään "tyylistä poiketen" pitkähköjä ekskursioita Japanin-Kiinan-Neuvostoliiton sotatapahtumiin ja yksittäisiin sotilaallisiin operaatioihin, poiketaan istumaan kaivonpohjalle, harrastetaan seksiä niin uni- kuin kirjan reaaliolentojen kanssa. Tuttuus ja outous vaihtelevat paikkoja varoittamatta, yllättävät niin päähenkilön kuin lukijan. Osa Kirjassa hahmoista on jatkanut "elämäänsä" Murakamin myöhemmissä teoksissa.

Kiehtovaa luettavaa, vaikka on vaikeaa sanoa oikeastaan miksi näin on. Ehkä juuri siksi.

Susanin vaikutus

c

Joudu ilta kaunis

 Jos Karl Ove Knausgårdin Aamutähti (2021) ei olisi loistava kirja olisi helppo kritisoida sitä. Kirjan rakenne on katkelmallinen, juonta ei ole juuri nimeksikään, kirjan henkilöiden elämäntarinat katkeilevat ja heidän tarinansa eksyvät filosofis-teologisiin pohdintoihin kesken kaiken, raamatun ja muiden lähteiden suoria lainauksia on melko paljon. Kirjan päättävä essee "Kuolemasta ja kuolleista" puolestaan ei ole essee, vaan siinä kirjan fiktiivinen henkilö, Egil Stray,  eksyy esseestään takaisin oman elämänsä tarinaan.

Kirjalla on siis teema: kuolevaisten ihmisten arkinen raadollinen elämä tässä ja nyt ja mahdollinen kuoleman jälkeinen elämä rajan tuolla puolen. Arkinen aherrus, tuska ja taival jatkuu, vaikka kirjan maailmassa taivahalle syttyy uusi tähti, kenties Supernova tai jokin muu, ken tietää. Kirjan päähenkilöt, Arne, Kathrine, Emil, Iselin, Solveig, Jostein, Turid, Egi, Vibeke elävät omissa lokeroissaan. He pohtivat enemmän tai vähemmän tukalaa elämäntilannettaan, havaitsevat tähden taivaalla, jatkavat arkielämäänsä virheineen kaikkineen. Osalla on tavanomaisittain ajatellen harhanäkyjä vai eikö sittenkään. Olisko mahdollista, että kuolleet olisivat jollakin tavalla keskuudessamme? Ainakin joillekin meistä?

Aivan ihmeellisellä tavalla Knausgård onnistuu pitämään lukijan mukana keitoksessa, jossa huonomalla kirjoittajalla vain mensi puurot, vellit, viinat ja villasukat sekaisin. Samalla joutuu jatkuvasti pohtimaan kuka kirjassa on äänessä: ilman muuta kirjoittaja Karl Ove, mutta onko jokin kirjan henkilöistä, erityisesti hänen äänensä? Vai leikitteleekö kirjoittaja vain lukijan mielikuvituksella?

Knausgårdin Taisteluni 1-6 -sarja (2011-2016) oli ainutlaatuinen ja hieno kokonaisuus, autofiktiona sen viittauskohdat olivat selkeämmät (mutta eivät selkeät). Vuodenaikasarja Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä ei puolestaan vakuuttanut, kirjoittaja vaikutti väsyneeltä perheenisältä, jota Knausgård tuolloin olikin, hän ei pystynyt luomaan arjen kuvista lukijaa kiehtovaa kuvaa. Nyt Aamutähti on puhtaammin fiktiota, teksti kulkee, hengittää ja yskii henkilöidensä mukana. On aivan ihmeellistä huomata kuinka Knausgård onnistuu pääsemään luomiensa hahmojen pään sisään uskottavasti. Tunnetasolla hän kuljettaa sankarit konniksi ja konnat sankareiksi. Kukaan ei säästy, mutta miksi säästyisi? Pinnallinen ja syvällinen kietoutuvat toisiinsa vyyhdeksi, jossa hyvät aikomukset ja lupaukset sortuvat juuri ennen seuraavan normi päivän valkenemista. Vielä ennen käänteentekevää keskustelua, ratkaisua oman elämän suunnasta tai vaikean asian puheeksi ottoa, on syytä nauttia ystävien kanssa katkarapuja, taskurapuja ja kallistaa muutama lasillinen, ehkä useampikin, valkoviiniä, viinaa, olutta tai mitä sattuu löytymään.  Tai ajaa juovuspäissään kolari, jäädä ylitöihin, tehdä oman uran nousuun kääntävä skuuppi joukkomurhasta, tai muuta vastaavaa. Illan jälkeen tulee yö. Ja aamu. Tähti valaisee.

Sinun, Margot

 

Meri Valkaman Sinun, Margot on hämmentävän onnistunut esikoisteos. Kertomus Erichistä/Markuksesta, Margotista/Luisesta, Rosasta ja Viljasta onnistuu sitomaan itseensä erinomaisesti kertomuksen 1980-luvun DDR:sta aina 2010-luvulle saakka. Sivuhenkilöiden kautta saadaan mukaan myös Ukraina ja Tsernobyl, vähän myös Afrikan maiden ongelmia. Toki näitä sivupolkuja olisi voinut karsiakin, jotta tarina olisi entisestään tiivistynyt, nyt rönsyilyn vaara on lähellä.

Mutta tärkeintä on kokonaisuuden toimivuus uskomattoman hyvin. Harvinaisen hienosti päähenkilö Viljan lisäksi muut henkilöt, Viljan isä Markus, äiti Rosa sekä Viljan päiväkodin hoitaja/Markuksen elämän rakkaus Luise piirtyvät uskottavasti tarinassa kokonaisina ihmisinä. Kukaan ei ole varsinaisesti sankari tai konna, kukin elää elämäänsä oikeine ja väärine valintoineen. (Vaikka lukijana muutaman vinkin etenkin Markukselle saattaisi mielellään antaakin :-))

Poliittisesti Meri Valkaman kirjan sanoma on selkeä. Saksojen yhdistyminen ei ole yhtä ehyt ja voittoisa tarina, kuin "yleisesti ajatellaan". Itäinen Saksa oli ja on alakynnessä, monet asiat muuttuivat toisin, kuin DDR:n muutokseen pyrkivä oppositio 1980-luvulla tavoitteli: demokraattisen sosialismin tavoite ei toteutunut ja kapitalismin raakuus löi armottomasti läpi yhteiskunnan. Monille DDR:n kansalaisille maan kaatuminen oli tragedia, sekä poliittisesti että henkilökohtaisesti. Muuri ei vain estänyt pakoa länteen tai ollut vapauden este, se myös suojasi DDR:n yhteiskunnan onnistuneita ratkaisuja. Sinun, Margot -kirja laventaa monipuilisesti kuvaa maan tapahtumista hienosti yhdistäen ulkopuolisen, Markus on suomalaisen lehden ulkomaankirjeenvaihtaja Berliinissä, näkökulman maan omien kansalaisten, päiväkodin hoitaja Luisen, naapurien ja tuttavien Annen ja  Uten ja eräiden muiden näkemyksiä siitä, mitä tapahtuu todella.

Henkilökuvaus on vaikuttavaa. On helppo samaistua kolmiodraaman henkilöiden tuntemuksiin - jokaisella heistä on omat vaikuttimensa, haavoittuvina ja haavoittavina kukaan ei säästy. Eivät aikuiset omissa parisuhteissaan saatika lapset, joilla itsellään ei lähtökohtaisesti ole osaa eikä arpaa syntyneisiin tilanteisiin, ei politiikassa eikä aikuisten ihmisuhdeverkostojen sotkeutumisessa.

Hienoa, että jälleen on saatu uusi kirjailija rikastuttamaan kirjallisuuttamme.

JK. Kirjan juoni, rakenne ja tapahtumien kuvaus olisi oiva pohja myös elokuvalle tai televisiosarjalle. Toivottavasti tekijöitä löytyy ja riittävää rahoitusta. Sekä osaamista, joka yltää kirjan tasolle. 

Voi Teresaa, voi luontoa!

 Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän on uskomaton teos, jopa epäuskottava. Kirjan kertojana on Teresa. Hän kertoo tarinansa nuoresta tytöstä ensimmäistä lastaan odottavaksi naiseksi. Keskiössä on Teresan rakastettu Bern, poika ja intomielinen nuorimies, joka fasinoituu permakulttuurista, lapsen saannista, oliivipuiden suojelusta terroritekoihin saakka ja lopulta päätyy uhrikuolemaan. Tapahtumien päänäyttämönä on italialainen kylä Speziale Apuliassa. Siellä joukko nuoria pyrkii ekologiseen elämäntapaan tuottamalla  luonnonmukaisesti oliiviöljyä, kasvattamalla mehiläisiä ja pyrkimällä mahdollisimman pieneen luonnonvarojen kulutukseen.

Kaiken oikeuttaa ja kruunaa rakkaus: Teresa uskoo tuntevansa ensikatseesta Bernin ja lopulta Bern välkehtii taivaalla ja sykkii elämää Teresassa. Symbioosi ei purkaudu erossa. Se kietoo henkilöt yhteen ei vain maan päällä vaan myös taivaissa!

Heidän muodostamansa kommuuni kuitenkin hajoaa ja vaiheiden kautta matkat suuntautuvat niin Saksaan, lumiseen ja kylmään (kliseisesti kuvattuun) Ukrainan Kiovaan kuin lopulta revontulien rikinkatkuiseen Islantiin. Giordanon ansioksi on pyrkimys kirjoittaa aikalaiskirjallisuutta, mutta nyt hän on haukannut aivan liian ison ja epäuskottavan palan: luonnonmukainen viljely, terrorismi, keinohedelmöitys, alkuperäinen luonto, etelän ja pohjoisen välinen ristiriita Italiassa, vanhempien ja lasten väliset jännitteet, tieteen ja perinteisten uskomusten suhde ja kamppailu, uskonnollisuuden ja maallisuuden jännitteet, rakkauden syvin olemus, toisen ihmisen tunteminen ... kaikki toki aiheita, jotka saattavat oudolla tavalla kietoutua yhdenkin ihmisten elämään. Mutta kuitenkin, liika on liikaa. 

En oikein tiedä miksi lopulta jaksoin kuunnella kirjan loppuun. Tarina hajosi liian moneen suuntaan, henkilöt eivät olleet uskottavia eivätkä lopulta herättäneet juuri myötätuntoakaan. Mutta joskus näin.

Synkkiä aikoja

 

Wolfram Eilenberger onnistuu erinomaisesti Vapauden tuli-teoksessa kertomaan neljän filosofin reagoinnin ja luovan kehittelyn tarinan synkkinä vuosina 1933-1943.  Hanna Arendt, Simone Beauvoir, Simone Weil ja Ayn Rand pyrkivät kukin tahollaan selviämään elämän haasteista ja samalla kehittämään ajatteluaan monin ajoin uskomattoman vaikeissa oloissa.

Eilenberger on luonut hienon konseptin filosofian esittämisestä ajallisessa ja historiallisessa kontekstissaan. Hän hallitsee hyvin kirjoittamansa aineiston, ei eksy liialliseen pikkutarkuuteen tai sivupoluille, yhdistää sopivasti filosofista ja elämänkerrallista aineistoa ja kytkee näiden neljän filosofin ajatteluponnistukset maailmanpolitiikan asettamiin kysymyksiin. Hän ei myöskään arvota filosofeja keskenään, vaan antaa aineistopohjaisesti heidän äänensä kuulua. Rajaamisesta mestari tunnetaan.

Itselleni eniten uutta oli Simone Weilin ja Ayn Randin ajatusten tarkastelussa. Tuntuukin, että Weil on kirjoittajalle läheisin ja Rand etäisin, ymmärrettävästi. He myös edustavat jyrkimmin toisilleen vastakkaisia kantoja ihmisenä olemisen peruskysymyksissä. Eilenberger onnistuu myös muuttamaan kuvaani kyseisistä filosofeista: myös käsitykseni Beauvoirin 1930-luvun vaiheista muuttui ja Arendtin arvostus kasvoi entisestään.

Eilenbergerin tapa käsitellä filosofian  historiaa on tässä, samoin kuin aiemmin suomennetussa Taikurien aika -teoksessa,  pedagogisesti oivalta. Usein filosofiaa opetetaan ja opiskellaan kovin yksilökeskeisesti ja yhteydet filosofin ja filosofian yhteyksistä aikaansa ja toisiin filosofeihin ja kulttuurin muihin vaikuttajiin jää kovin ohueksi. Vapauden tuli antaa myös hyviä eväitä kansallisen ja etnisen identiteetin suhteen pohdinnalle. Teema on edelleen hyvin ajankohtainen kansallisvaltioiden, muuttoliikkeen ja moni- ja ylikansallisten virtausten vyöryssä kohti tulevaa.

Robottiystävä Klara

 

Ajatuksia herättävä, hämmentävä, ei kuitenkaan yltänyt aivan Ishiguron aiemman Ole luonani aina (2005) teoksen vaikuttavuuteen. Klara ja Aurinko (2021) on kuitenkin ehdottomasti aikamme hienointa kirjallisuutta.

Tekoälyn soveltaminen ihmisuhteiden korjaamiseen ja korvaamiseen, ihmisen geeniperimän korjaus ja parantelu ovat jo lähellä jokapäiväistä todellisuuttamme. Kazuo Ishiguron Klara ja Aurinko kirjassa kertojana on Klara, keinoystävä, joka yrittää havainnoimalla ihmisten käyttäytymistä oppia ei vain tunnistamaan ja tietämään mikä mitäkin on, vaan Klara pyrkii myös ymmärtämään mitkä tunteet liittyvät erilaisiin tekoihin ja ihmisten väliseen toimintaan. Klara pyrkii oppimaan mitä missäkin tilanteessa pitää tuntea, hän siis ei tunne, vaan, mikäli oppii asian, esittää tuntevansa (psykopaatin tavoin). Vai kuinka?

Ishiguro onnistuu hienolla tavalla luomaan maailman jossa toisaalta robotit inhimillistyvät ja samalla ihmiset joutuvat kysymään oman inhimillisyytensä perään. Voisimmeko rakastua robottiin, joka on (täydellinen) kopio elävästä ihmisestä? Entä olemmeko ihmisiä, jos omaa käyttäytymistämistämme manipuloidaan ja "parannellaan" niin, että omaksumme robottimaisia piirteitä? 

Ehkäpä ongelmana maailmassamme ei olekaan koneiden inhimillistyminen vaan ihmisten epäinhimillistyminen, koneistuminen. Kysymys tunteiden kognitiivisista ulottuvuuksista ja järjen ja tunteen suhteesta on sekä filosofian että kirjallisuuden perusainesta. Siinä missä valtaosassa romaaneja pyritään eri tavoin kuvaamaan ja jäljittelemään todellisuutta, Ishiguro onnistuu luomaan kokonaan oman maailmassa ja todellisuuden jonka mimesis auttaa suurennuslasin tavoin näkemään aikamme ratkaisevia haasteita selkeämmin kuin muutoin olisi mahdollista. 

Klaran oppimisprosessia kuvataan tarkkaan ja paikoin jopa pitkästyttävän huolellisesti, mutta se lienee tarpeen, jotta lukijalle selviää kuinka vaativaa on ymmärtää ihmisten välisen vuorovaikutuksen perusteita ja nyansseja. Samalla lukija asetetaan Klaran asemaan selvittämään mistä kirjan henkilöiden välisissä suhteissa ja Ishiguron luomassa todellisuudessa oikein on kysymys. Hienosti Ishiguro jättää myös vastaamatta. Lukijan on ratkaistava joka tapauksessa itse oma kantansa lukemaansa, näkemäänsä ja lähitulevaisuudessa kokemusmaailmaansa tulevien ilmiöiden luonteesta.