Kutsu tanssiin ja tarinaan

 

Paul Austerin Talvipäiväkirja on häkellyttävän hienoa luettavaa – yksinkertaista, selkeää, lempeää ja kovaakin, miten vain haluan.  Intohimoista, loppuun asti intensiivistä, mutta samalla hidasta askellusta, koreografialtaan tilaa hienosti käyttävää, vain harvoihin nopeisiin pyörähdyksiin intotuvaa, aina liikkeet hallitusti perille vievää sulavuutta. Nilkka ei ojennu täyteen mittaan, horjahdus nostaa esiin elämän epätahdit, korostaa askelten vaikeuden ja epäonnen mahdollisuuden. Näinhän se on, tätähän minäkin.

Auster kirjoittaa kuin päiväkirjaa ja lukijana uskon kaiken kirjoitetun, en oikeastaan edes kysy onko kirjoittaja Auster vai Austerin luoma hahmo Paul Auster. Kirja on omaa identiteettiään pohtivan kirjoittajan narratiivinen retki omaan itseen. Se sopii hyväksi esikuvaksi omasta elämästään kirjoittavalle, antaa esimerkin ja keinovalikoiman jolla kirjoittaa, mutta samalla haastaa esiin kysymyksen, miksi en kirjoita yhtä hyvin kuin Auster tai ehkä myös: miten voisinkin kirjoittaa niin hyvin, kuin minä itse.

Edellä olevat kappaleet kirjoitin ennen kuin olin lukenut Austerin kirjan saamasta murskakritiikistä. The Guardian  lehden mukaan kirja on terrible book - the kind of self-induldigent, ill-conceived and poorly editer disaster   eli perin kehno tekele kuten Juhani Branderin kirja-arvioinnista (SK 17.11.2012) sen kääntää.

Olisiko Guardianin arvioijalle käynyt juuri niin, kuin edellä pelkäsin: hän on ottanut Austerin tekstin tosissaan, ei kaunokirjallisena tarinana kirjailija Paul Austerista. En myöskään ymmärrä, ehkä olen niin totinen, Branderin väitettä kirjan huumorintajuttomuudesta ja väitetystä Austerin jatkuvasta itsekorostuksesta. 

Austerin kirjan ohjelmana on hengityksen fenomenologia. Uljaimpia kohtia on kirjoittamisen asettaminen tanssin, kävelyn ja ruumiin liikkeiden yhteyteen. Puhuttu sana jää jälkeen ruumiin liikkeestä, ruumiin liike, tanssi, herättää kirjailijan henkiin. Ylösnousemus ei ole sanassa vaan ruumiissa. Kuitenkin kirjoittettu sana on jotain, jossa kirjoittaja elää. Vain siksikö, ettei tanssi suju? Enää, tässä iässä, ei voi kysyä tanssijaksi vai kirjailijaksi, jopa kysymisen aika on ohi.

Kuoleman ajatuksellinen kokeminen, kiertämättömän tulevaisuuden muistelu ja kuolemanläheisyyden kohtaaminen ovat kaksi eri asiaa, ne eivät kohtaa. Voin vain toivoa itseltäni viisautta kohdata oma elämäni katkeroitumatta, yrittää hyväksyä sitä, mikä olen ollut ja kertoa oma tarinani itselleni siedettävästi. Auster lainaa Joubertilta pari lausetta: Elämän loppu on katkera (vuodelta 1814) ja vuotta myöhemmin (1815) On oltava rakastettava (jos pystyy).  Auster kirjoittaa tässä tekstin kodassa itsestään kolmannesa persoonassa, meneenä minänään. Voi olla että nyt ja tulevaisuudessa Joubertin pohdinta tuntuu mairealta ja jonninjoutavalta, mutta jossain elämän vaiheessa se on sinua liikuttanut. Minkäs teet, voit unohtaa itsesi tai kertoa (harha)polkusi osaksi tarinaasi.

Minulle oli yllätys, että Austerin kirja Yksinäisyyden äärellä onkin hänen varhaistuotantoaan, vuodelta 1982. Luin sen jokin aika sitten suomennoksena, enkä pannut merkille kirjan varhaista alkuperäisvuotta. Siinä Auster kirjoitta suhteestaan isäänsä ja isän kuolemaan. Talvipäiväkirjassa on enemmän äidin kuolemasta ja äidistä, mutta myös isästä, isäpuolesta ja suhteesta vaimon sukuun.

Kouluvuosien kuvauksessa on myös hieno kuva ”integratiivisuuden” puolesta eksklusiivista kasvatusta vastaan. Sopisi todistukseksi mihin tahansa erityispedagogiikan kirjaan. Meidän omasta kasvustamme, siis meidän, jotka katsomme kuuluvamme ei-erityisryhmään, vaikka globaalisti sitä olemmekin, yhdessä  kasvamisesta on kysymys, vaikka myös tasa-arvosta ja oikeudesta ihmisarvoiseen elämään yleisemminkin.

En usko, että Auster henkilönä on kovin ”mukava”, mutta kunnioietttavan hienosti hän osaa kertoa oman ”amerikkalaisen unelmansa” toteutumisen, ilman ylpeyttä tai nousukasmaisuutta. New Yorkin kasvatti kertoo ytimekkäästi myös surunsa 11.9. tornien tuhoiskuun, koruttomasti.

Näin siis koin Austerin tekstin, kovasti toisin kuin muutama muu lukija ja kirjallisuuskriitikko. Ymmärrän kyllä, ettei Talvipäiväkirja ole Austerin merkittävin kirja, se ei yllä Yksinäisyyden äärellä -kirjan tunnustuksellisuuden tasolle, ei vertaudu Austerin varsinaisiin  kaunokirjallisiin teoksiin, mutta juuri siinä on sen viehätys: kuin tavanomainen elämäntarina, mutta hyvän kirjoittajan kirjoittamana. Ilman tuota taitoa ei Austerin kirjaa jaksaisi lukea, hänen elämäntarinansa ei sinällään ole kovin kiinnostava, huikea, ei edes poikkeuksellinen. Melko sivulliseksi itsensä kokevan miehen tarina, tarina lahjakkaasta kirjoittajasta, josta tuli myös tunnettu ja varakaskin. Hän olisi voinut kuitenkin valita toisin, mutta valitsi kirjallisuuden. Hyvä niin.

Propagandaa ja kirjallisuutta

 

Hän oli kiistänyt syyllisyytensä ja antaessaan sanojensa valua huuliltaan hän oli tuntenut pulssinsa kiivaan marssin, kohinan korvissaan, mutta hänen kainalonsa olivat pysyneet kuivina ja hänen hengityksensä kulkenut sävyisästi kuin jumalanpalveluksessa vaikka epäusko oli painanut lyijyn lailla vatsanpohjaa, tämä ei voi mitenkään mennä läpi, ei mitenkään, opettaja olisi seinähullu, jos uskoisi, mutta uskoihan tuo, uskoi kuin uskoikin, ja usko oli vahvistunutsitä mukaa kun hän oli jatkanut varmalla äänellä, josta murrosikäisen kiekuminen oli hiipunut, hän oli jatkanut miehen äänellä, totta puhuvan miehen vakaalla äänellä, että sen on täytynyt olla Ants, Ants tarvitsi rahaa koska ei ehtinyt tehdä koulutehtäviään, vaan maksoi niiden teosta muille, Ants tuli luokkaan, kun hän oli taululla.

Pikä virke on kuin kirjoittajapiirin tehtävästä ”kirjoita pitkä virke”. Sen voi kuitenkin nostaa yhdeksi keskeiseksi Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat – kirjan teemasta. Päähenkilö aloittaa nuorena valehtelun ja jatkaa sitä elämänsä läpi, eräässä mielessä onnistuneesti.

Sofi Oksanen on kiinnostava kirjoittaja ja mielenkiintoinen ilmiö. Uusimman kirjan lukeminen on nautinto. Linnut taisivat olla puluja, hienommin sanottuna kesykyyhkyjä, mutta juuri sanavalinnoistahan kirjallisuudessa on kysymys.

Oksanen pohtii kirjassaan sanavalintojaan – kirja päähenkilö on propagandakirjailija, moninkertainen petturi, joka pohtii minkälaisia ilmaisuja hänen tulisi käyttää virolaisista hitleristeistä, jotta hänen propagandansa olisi mahdollisimman tehokasta. Oksanen puolestaan on joutunut pohtimaan, miten hänen kaunokirjallinen tekstinsä olisi mahdollisimman tehokasta, jotta se samalla olisi kirjallisuutena uskottavaa, yhteiskunnallis-historialliselta sanomaltaan vaikuttavaa ja lukijaa vakuuttavaa. Viron lähihistorian tuominen suomalaiselle ja kansainväliselle lukijakunnalle on Oksasen kiistaton saavutus. Virolaiselle lukijakunnalle Oksasen teemat ovat kyllä jo aiemmin tuttuja.

Oksasen kieli elää. Sanavarasto ja –valinta on monipuolista, rikasta, lauseet usein pitkiä, polveilevia ja jo itsessään nautittavia. Tyylivalikoima ulottuu melko raa´asta sotakuvauksesta lähes herttasarjamaiseen siirappiin. Kirjallisia viitteitä on suoraan tarkastelun alla olevaan propagandakirjallisuuteen, mutta myös maailmankirjallisuuteen. Itse en pitänyt kovin onnistuneena viittausta Madame Bovary –romaaniin, vaikka avioliittokuvauksesta tässäkin on kyse, ainakin jos uskoo takakannen myyntipuhetta.

Aikatasoja on kaksi, 1940-luvun alkupuolisko ja 1960-luvun alku, maantieteellistä ulottuvuutta Virosta Saksaan, Venäjälle, Suomeen ja Ruotsiin. Henkilöitä on paljon ja osittain monen nimen alla – lukijalta vaaditaan tarkuutta mukanapysymisessä ja sen huomaamisessa kuka tarinaa kulloinkin kertoo.

Oksasen henkilöille kysymys ”kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat”  on kysymys, johon useimmat vastaavat kaksijakoisesti: seisovat toisessa joukossa (sydämellään) ja kantavat toisen joukon lippua, vaihtavat harvemmin joukkoa, mutta sitä useammin lippua. Sankareita ei ole, on vain (pääosissa) erilaisia virolaisia pettureita, saksalaisia julmureita ja taustalla venäläisiä bolshevikkeja ja heidän kommunistikätyreitään.

Mutta onko Oksasen kirjallinen moderni sankaritar? Kirjan sisäaukeamalla on kuva kuvasta, jossa kirjailija poseeraa katsojalle kirjoituskoneen takaa. Sen vierellä on sakset. Kirja on eräässä mielessä leikkaa ja liimaa menetelmällä koottu palapeli historiallisista dokumenteista, fiktiivisistä hahmoista ja nykyisen aikaperspektiivin mahdollistamasta kaukoviisaudesta (taaksepäin). Mutta millätavalla Oksanen leikkaa kuvaa historiasta, miten kuva on retusoitu ja minkälaisiin leikkauksiin hän on itse valmis. Totuuden torvet ovat useinen marssittaneet kuulijansa suoraan helvettiin. Lukijan on siis oltava valppaana tämän seireenin ääntä kuunnellessaan.

Kesän satoa

Luinpa kesällä toisenkin Jo Nesbøn kirjan, sarjan ensimmäisen Harry Hole sarjassa. Leppakkomies on sekin hyvin kirjoitettu ja juonenkäänteitä riittäää lähes hengähdykseen saakka. Samalla sen lukeminen osoitti, miten kirjoittaja kehittyy tuotantonsa myötä. Ei kuitenkaan tullut oloa, että täytyisi lukea kaikki väliin jäävät seitsemän muuta kirjaa. Antisankarit ovat tämän genren "peruskauraa", mutta Harry H. ei kuitenkaan ole minun mieleeni riittävästi, että jakasaisin sen varassa lukea lisää. Hyvä tietää hänen olemassaolonsa fiktion universumissa.

Panu Rajala on luettavuudessaan yksi hauskimpia kirjallisuudesta ja sen liepeiltä kirjoittava. Aila Meriluodosta ja hänen runoistaan kertova kirja Lasinkirkas, hullunrohkea on sujuvuudessaan hyvä, vaikka heittelehtiikin ainakin kolmessa tasossa - Meriluodon runoudessa ja hänen läheistensä kirjallisissa tuotoksissa, Meriluodon henkilöhistoriassa ja henkilökohtaisella tasolla liikkuvissa Panu Rajalan ystävän ja "rakastetunkin" suhteiden selvittelyn välillä. Paikoitellen on asiallista runoanalyysia ja myös kannanottoja runojen tulkinnan kontekstiin kirjallisuusteoriassa, historiassa ja yksittäisissä teoksissa. Paikoitellen taas ollaan aika löhellä kirjoitusta, jonka Panu on suunnannut Ailalle vastauksena heidän aiempiin keskusteluihinsa tai teksteihin.

Sisältönsä lisäksi teos saa pohtimaan kuinka ihmiset yleensä, hyvinkin menestyvät, kuten Meriluotoa ja hönen lähipiirinsä, yleensä klaaravat asiansa niinkin hyvin, vaikka yksityiselämä on kovin raadollista. Vai onko se todella polttoainetta, joka on edellytys kirjallisuudelle, runoudelle, taiteelle? Eipä kai. Mutta hienosti ja oivaltavasti Meriluoto kirjoittaa, vaikka tyylilajinsa ei itselle kovin läheinen olekaan:

Viimeistään kuollessan on yksin.

Ja jos on yksin, kuolee. 

Muutoin kesälukemiset liittyivät valokuvaan ja taiteeseen. Yksi hienoimmista Taneli Eskolan Valon aakkoset. Valokuvakirja Suomessa  ja Jalo Porkkalan Köyhä dagerrotyyppi.

Aave ja järjenkäyttö

Sillä aivot ovat aina valmiit antamaan päätösvallan tunteille. Ne ovat aina valmiit löytämään ne lohduttavat vastaukset, joita sydän tarvitsee. (Jo Nesbø, Aave, s. 442)


Jo Nesbø  on paljon luettu norjalainen kirjailija. Häntä on verrattu Raymond Chandleriin ja James Ellroyhin, jopa siten, että hän olisi aikapäiviä sitten ohittanut nämä amerikkalaiset mestarinsa.


Tämä oli ensimmäinen lukemani Harry Hole -kirja - Nesbøn tuotannossa se on jo yhdeksäs samaan päähenkilöön tukeutuva teos. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu, niin kieleltään kuin tarinaltaankin. Kertomusta kuljetetaan useamman kertojan näkökulmasta. Aluksi en edes ymmärtänyt, että Harry Hole on päähenkilö (koska en tuntenut kirjalijan aikaisempaa tuotantoa) ja mieltäni mietitytti se, että tarinassa ei ole yhtään sympaattista henkilöä. Tämä tunnelma säilyi loppuun saakka. Tarinan kerronta piti kaikesta taituruudesta huolimatta tunteet melko etäällä. Tarinassa oli useita yllättäviä käänteitä ja lukijana oppi pian olemaan luottamatta kaikkeen, mitä päähenkilö päätteli. Samalla jäi aina odottamaan, miten tarinan eri osat jatkuvat ja kuinka ne lopulta solmitaan yhteen. Kiinnostavaa on, että kirjan loppu tuntuu kovin pitkältä. Kuten tarinassakin, lukijalle annetaan monta loppua ja hetken aina ihmettelee, miksi on vielä  näin monta sivua jäljellä. Samalla aavistaa, että lukijalle tarjottu (onnellinen) loppu ei voi tulla kysymykseen.


Jo Nesbø liikkuu synkissä maisemissa, Oslon huumemarkkinoilla, järjestyneen rikollisuuden piireissä. Rikollisten piiri ulottuu poliisiin ja kiinnostavalla tavalla myös sosiaaliviranomaisiin ja kaupungin poliittiseen johtoon. Nesbø on kertonut oman kirjailijanuransa innoituksena olleen kirjailija Aksel Sandemosen ajatus kahdesta kirjoittamisen arvoisesta asiasta: murhasta ja rakkaudesta. Niinpä tämänkin kirjan varsinaisena teemana voi nähdä vanhempien rakkauden lapsiinsa ja erityisesti isä-poika -suhteen. Harry Holella on toki myös rakkaussuhde naiseen, Rakeliin, mutta suhteen eheytymisen mahdollisuuksiin ei ainakaan lukija jaksa uskoa, toivo paluusta menneeseen (kuviteltuun) idylliin on koko ajan vain kuvitteellisella tasolla.


Aaveen juonenkuljetus on taiturimainen, eikä ainakaan yhdellä lukemisella löydä helposti epäjohdonmukaisuuksia - tarina on tarinan tasolla uskottavasti rakennettu. Hahmojen selvitysmiskyky on omaa luokkaansa - Harry Hole selvityy tajuissaan, toimintakykyisena ja hengissä tilanteissa, joissa "tavalliset" olisivat jo teholla. Mutta ihmeteippi on nimensä veroinen, sen avulla voi paikata ainakin fyysiset vammat, vaikka psyyke jauhaisikin jo pahasti tyhjää. Jostain syystä kyseisen yliluonnollisuuden on oppinyt hyväksymään paremmin  toimintaelokuvissa - kirjassa, ainakin tässä, se häiritsee. Kerrotaan, että Chandlerin kirjojen sekavuus oli tarkoituksellistakin - näin lukija kiinnittäisi huomion muuhun kuin juonenkuljetukseen. Nesbøn juonenkuljetus on loogista. Siksi voi olla vaikea nähdä kirjaa myöskään yhteiskuntakriittisenä. Siinä liikutaan maailmassa, joka tuntuu kuitenkin liian kaukaiselta. Esimerkiksi Henning Mankellin Wallander on hyvin tavallinen ihminen, Harry Hole puolestaan on outo yhdistelmä juoppoa, jääräpäisyyttä ja yli-ihmistä.


Kirja on siis varsin pätevää tekoa, luettavuus on erinomainen. Mutta jokin runollinen vire siitä puuttuu, jos sitä vertaa Chandleriin. Runollisuus on mitta, joka liittyy toiminnan kokonaisuuteen. Nesbø on itse todennut, että Oslo ja Norja ei ole entisensä heinäkuun 2011 Utøyan saaren tapahtumien jälkeen ja siinä mielessä Harry Holen toteamus mikään ei ole muuttunut  (s. 21) hänen palatessaan kolmen vuoden jälkeen Osloon on nyt mennyttä. On siis mahdollista, että Harry Holen maailma vielä muuttuu runolliseksi, mutta minkälaisessa maailmassa eläisimme silloin? Sitä on vaikea edes kuvitella: jos Chandlerin 1930-lukun ja Philip Marlowe tuntuvat nyt nostalgisilta ja ajan kultaamilta, niin kauanko kestää saman tapahtuminen 2000-luvun alulle (ja onko se ylipäänsä mahdollista)? Anders Behring Breivik on kuitenkin poikkeus. Eikö niin (vai tarvitseeko sydämeni vain tämän lohduttavan vastauksen)?

Poikien leikit

Jarmo Mäkilän näyttely Poikien leikit  ( Boys´ Games - Jungenspiele) avautui Porin taidemuseossa perjantana 15.6.2012 (päättyy 2.9.2012). Myös Jan Eeralan 61N - 21E - Vuosi rannalla ja Arto Jurttilan kuratoima näyttely Ilmestyksiä avatui samana päivänä. Kolme miestä kaikki 50-60 ikävuoden vaiheilla, lähellä ikää jolloin Platonin käsityksen mukaan jonkinlainen viisauden tavoitteleminen tulee mahdolliseksi - mikäli on sitä aiemmin harjoittanut fyysisiä ja henkisiä avujaan huolellisesti.


Taustaltaan nämä kolme miestä ovat erilaisia ja samalla hyvin samanlaisia. Suomalaisia miehiä,  jotka ovat leikkineet leikkinsä, kouluttautuneet eri tavoin ja hakeneet tiensä taidemaailmaan.

Kärpästen herran saari (installatio) ja avajaisyleisöä

Mäkilän teokset rummuttavat tiensä suoraan kokemusmaailmaan - koti(talo), kouluaikaiset ystävät, kuolleet lapset ja isän ja isien perintö. Monissa maalauksissa esiintyvät isot pojat rummuttavat tahdin, jossa meidän on leikittävä ensin leikkimme ja sitten tehtävä velvollisuutemme. Mäkilän maailmaan on helpohko pujahtaa, niin tutttuja nuo poikien leikit ja maailma itsellekin on 40-50 -vuoden takaa. Tämä ei tee teoksista kuitenkaan helppoja. Miten kohtaamme  menneisyytemme, haluammeko käsitellä sitä jotenkin, vai jätämmekö sen taustalle (vain kohdataksemme sen yllättäen jälleen edessämme). Altti Kuusamon artikkeli näyttely-kirjassa on oivalta ja johdonmukainen - hän käsittelee 50-luvun sodanjälkeistä lapsuutta, jossa taloudellinen pula on väistymässä, mutta hellyydestä on pulaa. Lapset ovat vanhemmille riesa, mutta toisaalta tämä välinpitämättömyys mahdollistaa poikien anarkistinen maailman, joka on vapaa vanhempien jatkuvasta kontrollista. Kärpästen herran saari, Goldingin kirjasta nimensä saanut installaatio, kuvaa hienosti kotitalon juurevaa ympäristöä, kodin ympärillä avautuvaa viidakkoa ja sitä salaperäistä ja kammottavaa (heimlich), jonka poikajoukko kohtaa ja luo rynnätessään takapihalta omiin julmiin peleihinsä, susien, pääkallojen, legenodojen ja myyttien maailmaan. Kiinnostava sattuma on, että Heidi Hautala oli valinnut samaisen Goldingin teoksen Timo Harakan keskusteluohjelmaan "10 kirjaa vallasta".

Jarmo Mäkilä

Näyttelyllä on avainteos, Sirkuksen poika. Sen yhteydessä on lehtileike, jossa kerrotaan kymmenvuotiaan pojan kuolemsta liikenneonnettomuudessa 50-vuotta sitten. Poika oli Mäkilän hyvä kaveri. Rummunlyöjät taluissa voivat myös viitata raumalaiseen(kin) rummunlyönnin perinteeseen - ennen lehdistöä ja nykyistä mediaa, uutisia kuulutettiin kadulla ja huomio kiinnitettettiin päristyksellä. Rummut olivat enne jostain pahasta - kuluneen sanonan mukaan: hyvä uutinen ei ole uutinen.

Jan Eeralan vuodesta 2004 pitämä Rupuranta-blogi sisältää satoja dokumentaarisia videoita Meri-Porin edustalta, Selkämeren rannoilta. Eerala on lähes vuosikymmenen ajan kartoittanut ja dokumentoinut luonnossa tapahtuvia muutoksia; vuodenajan vaihtumisia sekä ihmisen toimesta luonnossa tapahtuvia ekologisia muutoksia. Videoiden yhteiskesto on viisi tuntia. Aikaa ja tyyntä mieltä kannattaa siis varata.

Näyttelyamanuenssi Pia Hovi-Assad on tiivistänyt hienosti Eeralan videoiden merkityksen ja kääntänyt niiden viehätyksen taidediskurssin kielelle:  Ne (videot) ovat pieniä omaelämänkerrallisia kertomuksia, jotka avaavat eteemme elämän humoristiset ja performatiiviset piirteet. Hänen luontokuvauksensa ovat runollisia ja minimalistisia tarinoita, jotka muodostavat meditatiivisen katsojakokemuksen. Tätä kaikkea säestää luonnon oma äänimaailma. Internetin myötä Eeralan Rupuranta on saanut globaalin ulottuvuuden ja yleisön; Selkämeren rannan elämää voi seurata lähes reaaliajassa vaikka toiselta puolelta maapalloa.

Arto Jurttila

Arto Jurttilan tausta on liike-elämässä; hän on käsittääkseni "downsiftaaja" ainakin siinä mielessä, että on jättänyt liike-elämän johtotehtävät ja siirtynyt taidemaailmaan. Hän on kuratoinut 17 teoksen näyttelyn omasta 400 taulun kokoelmastaan. Tavoitteena on luoda kuva eräään keräilijän teoksista, jotka ovat satunnaisesti ja "ilmestyksenomaiseti" valikoituneet kokoelmaan. Avaussanoissaan Jurttila löysi teoksia yhdistävää rationaalisuutta ja logiikkaa, vaikka ei niitä hankkiessaan ollut sellaista ajatellut. Kiinnostavaa tässä on retoriiikan laji; miksi ei yhtä hyvin voisi ajatella, että jälkikäteen kehitämme toiminallemme tarinan, narraation, jonka kautta tapahtuva näyttää loogiselta eli johdonmukaiselta tai syy-seuraus -logiikkaa noudattavalta funktionaaliselta ketjulta.

Jarmo Mäkilä kertoo työstään, 

 ...käsin ja sanoin.

Hieno kokonaisuus, yhdessä ja erikseen.

Teen itsestäni mestariajattelijan

Georg Henrik von Wrightin kirjoituksissa esintyvä ajatus siitä, että me kaikki (!) olemme juutalias-kristillisen kulttuurin perillisiä, tuli mieleeni, kun löysin Lauri Järvilehdon kirjan Tee itsestäsi mestariajattelija (Tammi, Helsinki 2012). Tuskin olisin kirjaan tarttunut ilman Kirsi Longan suositusta FB:n päivityksessä. Vaikka suhteeni raamatun lauseisiin on etäinen, julkeus ei kuulu mieliasenteisiini (joka itsensä ylentää, se itsensä alentaa).

Huomasin kuitenkin, että Järvilehdon maailma oli monessa suhteessa omani kaltainen - filosofiaa, kasvatus- ja oppimisoptimismia, järjestelmällisyyttä, optimismia ja tietotekniikan uusimpia välineitä korostavaa. Vain yhteiskuntakriittinen ote puuttuu ja yhteisöllisyyskin avautuu vain sen itseä sivistän ja onnelistavan funktion kautta. Vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta, kyynisyyttä ei Järvilehdon kirjasta löydy edes sitä neljännestä, joka hyvässä kokemusmaailmassa on kohtuullista.

Tyyli on minä ja sinä keskeistä, amerikkalaistyylistä ylisanailua viljelevää. Mutta Järvilehto erottautuu kyllä huhaa elämänoppaista raikkaasti argumentoimalla ja ankkuroimalla väitteensä uuteen filosofiseen, psykologiseen ja kognitiotieteelliseen tutkimukseen. Jatkolukemistoon olisi hauska lisätä vaikkapa Evald Iljenkovin Opi ajattelemaan oikein  (Tutkijaliitto & Kansan Sivistystyön Liitto, Helsinki 1984), logiikan opintoina suosiltavaksi vaihtoehtoiseksi kirjaksi Alwood-Anderson-Dahlin Logiikka ja kieli (Gaudeamus, Helsinki 1980) ja lisäksi hyvää harjoittelua ajattelulle olisi (itse)kriittisen yhteiskunnallisen diskurssin lisääminen tarkasteluun vaikkapa Foucaultin hengessä.

Muistia käsitellään kiinnostavasti, mutta itse jäin kaipaamaan pohdiskelua episodisesta muistista. Episodisen muistin käsite avaa linjan omaelmänkerrallisen narratiivin käsitteistöön ja Tulvigin käyttämä käsite autonoesis voisi olla silta “itsen” muodostumisen reflektointiin. (Ks. Tulving, E. 2005. Episodic memory and autonoesis: Uniquely human? In H. S. Terrace, & J. Metcalfe (Eds.), The Missing Link in Cognition (pp. 4-56). NewYork, NY: Oxford University Press; Eco, U. 2005, Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. WSOY, Helsinki 2005)

 

Ajatukset ovat mielen liikkeitä, ei vain aivotoimintaa, jota voi harjoittaa. Mieliä meillä on kaksi, ajattelun tapoja kolme: järki, tunne ja intuitio. Harjoittamalla ajattelun taitoja voin edetä mestaruuteen. Hyödyllisimpiä käytännön vinkkejä sain GTD (= Getting Things Done) - ideoista.

Järvilehto kirjoittaa vetävästi, teksti on hyvin jaoteltu suhteellisen lyhyisiin kappaleisiin, teoreettiset ja käytännölliset sovellukset ja esimerkit on nivottu hyvin yhteen.

Vastenmieleisestä nimestään huolimatta, suositeltava ja innostava kirja. Jos minusta ei tule mestariajattelijaa, vika ei ole Järvilehdon, vaan siinä, että mielelläni kieltäydyn kunniasta ;-).

Layla ja Jumalan Sana

Jos vertaa Jari Tervon Laylaa ja Kari Hotkaisen  Jumalan sana teoksia, niin Tervo vetää pidemmän korren. Molempien vahvuutena ja hienona asiana on tarttuminen aikalaiskeskusteluun, kapitalismin nurjien puolien esittelyyn ja katseluun yksilön näkövinkkelistä. Tervon päähenkilö Layla  on nuori kurdinainen, Hotakaisen Jukka Hopeaniemi teollisuusjohtaja.

Molemmissa teoksissa Jumalan sanalla on merkittävä asema. Siinä missä Jumalan sana Tervon kirjassa on osalle kirjan henkilöistä transsendentti tosioleva, Hotakaisen kirjassa Jumalan sana on tullut lihaksi kapitalismin näkymättöm'nä kätenä, vaikkakin kuuluvana puheena, joka määrittää henkilöiden elämää monin tavoin.

Vaikka asenteeni Tervoon on yhteiskunnallisesti kriittisempi kuin Hotakaiseen, niin Tervon tässä kirjassa esittämä raadollistakin radollisempi kuva ihmisen tilanteesta modernissa maailmassa ja modernin murroksessa on vaikuttavampi. Vaikka joissain kohdin tekstissä kuulee ja näkee Tervon vääntävän vitsiä kuin Uutisvuodossa, niin hän maltaa pitää pääasiassa naamansa peruslukemilla.

Hotakaisen kirjan vitsit ovat usein uuvuttavan kulahtaneita. Tarinakaan ei, kumma kyllä, oikein jaksa innoittaa lukemisen aikana eikä sen jälkeenkään. Kummastuttaa Hotakaisen kirjan liepeen haltioituneet kehut, joiden mukaan se olisi tekijänsä ehdotonta huippua. Kirjoittajana alkuaikojen Hotakainen, esimerkiksi Bronx -teoksessa, oli yllättävämpi ja kokeilevampi. Toivottavasti Hotakainen toipuu auto-onnettomuudesta hyvin ja taipuu kirjoittamaan uusia parempia teoksia.

Tervo on tehnyt huolellista pohjatyötä ja kielelliset kiepsahdukset ja uudismuodosteet virkistät tekstiä hienosti. Pääpaino on tarinassa joka alkaa hienosti kehdossa kihlatusta tytöstä. Lopussa on kiire tarinan henkilöiden tarinan saattamisessa sopivaan päätökseen ja tuntuisi, että kerrottavaa on jäänyt vielä varastoon. Ehkäpä Tervo jatkaa aihepiiristä vielä muistakin näkökulmista?

Luen parasta aikaa Rosa Liksomin kirjaa Hytti no 6. Kun saan sen päätökseen, on  kolmen suomalaisen nykykirjailijan suora tarkasteltavana. Joka tapauksessa omassa lukulistassani suomalaisella kirjallisuudella menee hyvin - vanhoja kirjailijoita on voimissaan ja uusia on tulossa.

Dumari

Tuomari Nurmion tekstit, sävelet ja elämä ovat kiinnostavia - mainitussa järjestyksessä. Lindforsin, Salon ja Pesosen kirjoittamassa kirjassa on runsaasti materiaalia ja se on pääosin eläväisesti kirjoitettua tarinankerrontaa. Varsinkin Nurmion uran alkuvaiheet, joiden levyt ja muutamat konsertitkin tuli elettyä mukana, ovat mukavan nostalgisia ja mietteitä herättäviä. Nurmion Kohdusta hautaan  sattui itselleni taitteeseen, jossa siirryin opiskelusta työhön ja poikamiehuudesta avioon. Yksin oot sä yksinäinen -säkeet olivat askultointini näytetunnin vauhdittajina (sosiaalinen syrjäytyminen) 1979. Hienoa Nurmion levyissä ja teksteissä on niiden tietynlainen ajattomuus. Niitä lukee ja kuuntelee aivan sujuvasti yhtä hyvin silloin kuin nyt. Kirjan antia ovat monien kappaleiden yhtymät Nurmion omiin mieltymyksiin ja syntyajankohdan historiallisiin tapahtumiin.

Kiinnostavaa nähdä ja kuulla Dumaria ja Spugea tulevana lauantaina 3.12.2011 Porin Kinossa.

"Elossa olemisen ihmeellinen outous"

Paul Auster kiittää kirjansa Sunset Park  lopussa vaimoaa Siri Hustvedtiä ilmauksesta the strangeness of being alive. Elossa oleminen on kyllä outoa. Monet käyttävät paljon aikaa siihen, että miettivät mitä on, kun elossa oleminen loppuu. Ainakin, jos negaatio "ei-elossa-oleminen" otetaan kirjaimellisesti kuolemaksi. Camus´n sivullinen Meursault ei tiennyt oliko hän elossa vai kuollut, koska eli kuin kuollut. Havahtuminen elämään on muuta kuin pelkkä oleminen.

Sunset Parkin Miles Heller on kirjan alussa kunnianhimoton nuori mies, opintonsa kesken jättänyt marginaalieläjä, joka halveksii etuoikeutetun elämänsä koreita kulisseja. Kirjan lopussa hän on rakastunut, poliisin etsimä koditon, joka pohtii kannattaako edes toivoa tulevaisuutta, kun tulevaisuutta ei ole. Hän sanoo itselleen, että alkaa elää kulloistakin hetkeä, ohikiitävää hetkeä, nyt-hetkeä, joka on nyt eikä sitten enää, nykyisyyttä joka on kadonnut ikiajoiksi. Miles Heller on herännyt preesensiin, imperfekti ja futuuri saavat jäädä. Odotettavissa on menneisyyden nykyisyys ja tulevaisuuden menneisyys täyteydessään kävipä hänelle kuinka tahansa lukijan kuvittelemassa tulevaisuudessa (tai Austerin maailmassa mikäli hän sitä joskus jatkaa).

Tyylillisesti kirja on jollakin tapaa erilainen Auster - helpompi, kertovampi. Paikoitellen tulee mieleen John Irving.  Kelpo kirja.

Laimennettua Cronenbergia: Iho jossa elän

Almodóvarin Iho jossa elän (La piel que habito, 2011) oli pettymys. Hyvin ohjattua, näyttäviä kuvia, hyvät näyttelijät. Mutta missä on intohimo, huumori, myötäeläminen? Kun tätä vertaa loistaviin Matador (1986), Korkeat korot (1991) tai Kaikki äidistäni (1999), niin nyt on kuin olisi katsellut brittielokuvaa, tai laimennettua kanadalaisohjaajaa, Cronenbergiä.

Teema tärkeä, ihmisen (sukupuoli)identiteetti ja ulkonäön ja habituksen merkitys sisäiselle. Käsittelytapa jätti kuitenkin kylmäksi, mutta ei hyytänyt kutkuttavasti.  "Ihan kiva".

Ole luonani aina

Kathy H. valvoja, Ruth ja Tommy, luovuttajat, siinä Kazuo Ishiguron hienosti kertoman todellisuus-utopian keskeiset henkilöt. Ihmisen elimet ovat yksi aikamme valuutta. Kurt Wallander elokuvassa oli arvio ihmisen hinnaksi 120 000 dollaria. Tämä on myyntihinta, ostohinta voi olla mitätön tai rikollksesti hankittuna hankkijalle pyöreä nolla. Uhri voi saada jotain jos myy itsensä osina kuten kiinalaisnuorukainen myydessään munuaisensa saadakseen iPadin.

Mutta Ishiguro ei mene yksityiskohtiin. Hän kertoo tarinansa mestarillisesti. Elimien kasvattaminen, kloonaten tai muutoin, on kannattavaa, siksi ei liene vaikea kuvitella sen toteutuvan tavalla tai toisella. Kuolemattomuuden tavoittelu voi johtaa toisten kuolevaisuuden lisääntymiseen. Eikös juuri hiljattain Briteissä esitetty ajatus elimien myynnin sallimisesta (jotta opikelijat voisivat esim. maksaa opintovelkansa).

Ishiguron kyky kertoa tarinansa rauhallisesti ja ikäänkuin tunteettomasti tekee siitä pakahduttavan. Maailma on niin kuin se on.

Ranskalainen testamentti

Andreï Makinen Ranskalainen testamentti on jätte bra teos. Naisen kauniista hymystä (pe-tite-pomme) käynnistyvä teos virtaa verkkaisen joen tavoin Venjältä Ranskaan ja, toisin kuin joki, takaisin. Kirja on varsinaisen sisältönsä lisäksi hieno tarina tarinoista ja niiden merkityksestä. Kirjailijan venäläinen päähenkilö hukkaa ranskalaisuutensa ja löytää sen jälleen. Hän ei halua ja haluaa olla sekä venäläinen, ranskalainen, mies ja ihminen. Merkityksellistä on historia, vaikka se on myös onnistunutta terrorismia, vallankumousta, sortoa ja vääryyttä. Historia pysyy, ihmiset häviävät, sanat jäävät. Viehättävä hymy säilyttää voimansa salongeissa ja vankileireillä.

Edifioiva valokuva

Richard Rorty teki tunnetuksi aikoinaan ajatuksen edifioivasta filosofiasta. Edifiointi ei ole varsinaisesti kasvatusta (education), se on toimintaa joka ylevöittää mieltä, luo henkeä ja vie keskustelua eteenpäin. Valokuvien "tenhovoimassa" (auraattisuudessa) on jotain samaa: kuvaamme ja katsomme kuvia pääasiassa siksi, että ne elävöittävät mieltämme, auttavat meidät muistamaan tarinamme parhaat puolet ja käänteet. Mutta myös muistamaan hetket joihin emme haluasi joutua tai joita pitäisi välttää (esim. uutiskuvat ja dokumnetaarisen valokuvaus).

Edifioiva valokuva/valokuvaus ei ole osa valokuvaterapian tai voimauttavan valokuvauksen työtapoja, vaikka sieltä voi ammentaa käsitystä siitä, miksi kuvat vaikuttavat. Edifioiva valokuva/valokuvaus on enemmänkin yksilön ja yhteisön pyrkimystä oman itsensä rakentamiseen (autonoesis). Edifioiva valokuva/valokuvaus on yksi itsen konstruktiivista välineistä.

Asuuko henki lammessa?

Eero Ojanen

Asuuko henki lammessa?  

Oriveden Opisto 1909-2009
Kansanvalistusseura, Helsinki 2010. 303 s.


Kirjan kansikuvassa, ei siis tässä vieressä olevassa kuvassa,  kaksi nuorta naista, toinen valkoisessa toinen mustassa mekossa, istuu nurmella. Molemmat ovat juuri maistamassa juomaa kahvikupeista. Molemmat naiset ovat huoliteltuja. Sormukset ja rannerenkaat koristavat käsiä ja paljaita käsivarsia. Taustalla siintää maalaismaisemassa oleva lampi. Kuva on kirjan kannessa ja kanteen on kirjoitettu kysymys: Asuuko henki lammessa? Ja kuin lupauksena vastauksesta alaotsikkona on Oriveden Opisto 1909-2009. Kuvan merkityksen kuulee vasta kun yhdistää sen ympäristöönsä, voi kuulla kesän äänen, luonnon ja kahvikuppien kulttuurisen kilahduksen puheensorinan keskeltä.

Sitäkö Oriveden Opiston henki on? Kevyehköä keskustelua kahvikupin ääressä, luonnon ja kulttuurin maisemassa?

Oriveden Opiston ottaminen kirjan päähenkilöksi on vaativa tehtävä. Opisto on toki ollut maantieteellisesti lähes paikoillaan koko satavuotisen historiansa, mutta maailma sen ympärillä on pyörähtänyt monta kertaa. Kirjan otsikon kysymyksen ymmärtää jos on käynyt opistolla, varsinkin kesäaikaan. Lammen symbolinen arvo on muodostunut historian myötä: lampikin syntyi vasta 1929 opiston valmistautuessa 20-vuotisjuhliinsa. Henki ei siis ole tullut luonnosta, vaan se on ihmisten rakentamaa.

Opiston perustamisvuonna 1909 idän taivas oli harmaata harmaampi, mutta tänään aurinko loistaa lännestä, ehkäpä se on jo laskemassa länteen. Opisto on elänyt erilaisissa valoissa ja varjoissa: Suomi ei ollut vielä itsenäinen opiston syntyessä ja jatkaa toimeaan aikana jolloin Suomi ei enää ole perinteisessä mielessä itsenäinen; Suomi on liudentumassa osaksi euroopan yhteisöä. Alun yhteiskunnallinen intomieli on vaihtunut taiteiden tekoon, maatalousyhteiskunnan kädentaidot tietoyhteiskunnan kulttuurituotantoon. Opisto on etsinyt itseään ja tehtäviään kautta aikansa. Ja koko opiston historian aikana on voitu sanoa: opistolla on maineikas ja kunniakas historia ja hieno tulevaisuus - mutta juuri nyt elämme vaikeita aikoja.

Eero Ojanen on valinnut viisaan linjan kirjoittaessaan Opiston historiaa: Opisto ja sen vaiheet ovat pääosassa, vaikka opistoon ovat vaikuttaneet useat henkilöt. Kyseessä ei siis ole henkilöhistoriallinen (“suurmies”) kuvaus yhdestä Suomen keskeisestä kansanopistosta, vaan opisto elää elämäänsä yhteiskunnallisena toimijana, mutta myös yhteiskunnallisten tavoitteiden toimittajana.

Tullessani Opiston opettajaksi 1970-luvun lopussa, opistossa vietettiin 70-vuotisjuhlia (1979). Tehtäväni oli ohjata juhliin saapuvia vieraita. Paikalliset pankinjohtajat kiistelivät “leikkisästi” siitä, kenelle kuuluisi paras paikka salissa. Osalle näistä pankeista kävi huonosti 90-luvulle tultaessa. Opisto puolestaan on selvinnyt ajan aalloissa ja myrskyissä hyvin. Tuolloin ei julkaistu historiaa, vaan toimitettiin kokoelma Nykyihmisen etiikka ja moraali. Oriveden Opiston 70-vuotisjuhlakirja. Aikaisempia historiikkeja olivat Arvi Laaksovirran Oriveden opisto 1909-1929 ja Arvo Oksasen Oriveden Opisto 1909-1959 ja Oriveden Opisto 1909-1984. Liekö kulttuurin saralla moraalinen kestävyys sittenkin vahvempaa  kuin taloudessa. Talouden ja talouselämän arvoilla ei taida, ainakaan sellaisenaan, syntyä mitään kestävää.

Tuolloin 1970-luvulla “aika” oli muuttumassa. Ensimmäiset mieleeni jääneet keskustelut liittyvät opettajan asemaan yhteisössä, Open Univerisity -opiskeluun ja siihen sallitaanko muiden kuin kihloissa olevien eri sukupuolta olevien opiskeleijoiden asua yhdessä ja samassa opiskelijahuoneessa. Poliittinen opiskelijaliike oli talttumassa, mutta vielä Toveri-liiton, Opiston opiskelijoiden yhdistyksen, vaalikokoukset olivat kiihkeitä: opiskeltiin kokoustekniikkaa ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Rauhanmarsseille lähdettiin sankoin joukoin Tampereella ja järjestettiin myös omia kulkueita Orivedellä. Yhteiskunnallinen linja oli laaja, muistaakseni ensimäisillä sosiaalipolitiikan luennoillani oli lähes 70-opiskelijaa.

Aika oli siis jo vaihtunut, jälleen kerran Opiston historiassa. Eero Ojanen jakaa kirjansa kolmeen pääjaksoon: Kannatusyhdistyksen aika 1909-1946, Kansanvalistusseuran aika vuodesta 1946 ja Uuteen aikaan 1970-luvulta 2000-luvulle. Ensimmäistä kautta kannatteli kansallisuusaate ja maatalousyhteiskunnan sivistystarve (“Kalevalaa ja hevoshoitoa”), toinen kausi oli suomalaisen yhteiskunnan sodanjälkeistä jällenrakennusta, tietopuolisen koulutuksen kasvun ja taideopetuksen eriytymisen ja itsenäistymisen kautta. Ja lopulta kolmas kausi 1970-luvulta lakaisee maaseutuopiston historiaan, ja vähitellen yhteiskunnallisesta opistosta tulee monialainen taideoppilaitos. Samalla myös Kansanvalistuseuran kirjeopisto yhdistyy Opiston kanssa.

Vaikka opiston päätoimintamuotona on ollut nuorille aikuisille suunnatut pitkät (syksystä seuraavaan kevääseen)  kurssit, joiden aikana kirjan nimessä mainittu lampi on pääasiassa jäässä, opiston henki on puhaltanut virikkeisestä lyhytkurssitoiminnasta ja Oriveden Suvesta. Klemetti-Opisto, Topelius-Akatemia, yhteiskunnalliset seminaarit ja kuvataidekurssit ovat koonneet vaikuttavan joukon suomalaisen kulttuurin kulloisiakin merkkihenkilöitä ja tulevia suunnannäyttäjiä koolle. Opisto on tajonnut tilaa keskustelulle ja vuorovaikutukselle. Talven pitkät kurssit ovat luoneet kuitenkin perustan monelle eri alan osaajalle. Joillekin Opistovuosi on ollut välivuosi, mutta monille myös se vuosi, jota kautta elämä on saanut suuntansa.

Opiston on “huippuyksikkö” ja se on “brändännyt” suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria jo kauan ennen kuin kyseiset termit keksittiin.Tuloksia korostavassa ajassamme olisi todella tärkeää, että esimerkiksi kirjoittajakoulutus vihdoin saisi sille ansaitun paikan Suomessa. Kurjuuden filosofia, opiston toimnnan merkitykseen nähden niukka rahoitus, on toki synnyttänyt monia hienoja tuloksia, mutta tuskin sen tähden, vaan siitä huolimatta.

Ojanen kirjoittaa sujuvasti ja hyvin luettavasti. Tekstin tyyli ei ole järeää ja usein kuivaksi jäävää historiallista dokumentointia, mutta ei myöskään kepää tarinointia. Sopivasti siitä väliltä. Kirjassa on mittava määrä kuvia vuosien varrelta ja erityinen kiitos on annettava myös Jenni Noposelle kirjan hienosta graafisesta asusta. Tekstin lukemisen jälkeenkin on hieno palata selailemaan kirjaa.

Lammen hengestä merten yli eurooppalaisen kulttuurin ytimiin ei ole pitkä matka. Mutta niinpä taisi kulttuurihistorioitsija Wofgang Schivelbusch jo aikoinaa todeta, että kupillinen kahvia sitoo meidät tiivisti yhteiskuntaan. Kirjan kansikuvien neidot siis eivät varmaankaan vain rupattele huolettomasti euroopppalaisen kulttuurin tilasta, vaan esittävät siitä ja koko globaalista maailmantaloudesta sattuvia huomioita. Taiteella jos millä on meidän aikanamme vielä jonkinasteista kriittistä potentiaalia. Jospa lamen henki omalla tavallaan pitää sitä edelleen yllä.

Eero Ojasen kirjoittama historia vie kansiin tärkeän jakson suomalaista kulttuurihistoriaa.

Sacred Places - Pyhät paikat

Juha Suonpään Sacred Places - Pyhät paikat tarttui Kilo-kirjan alennusmyynnistä alle kuudella eurolla mukaan. Kirjan arvoa on toki moninkertainen. Kuvat, taitto ja kirjan teksti ovat hyvässä sopusoinnussa keskenään. Pelkistyksen taito on Suonpäällä on: kuvat ovat panoraamakuvia turistikohteista, tekstit ovat minimalistisia ja tekstisivujakin on niukasti, vaikkakin suomen lisäksi myös englanniksi.

Suonpää on kääntänyt monissa kuvissa Robert Capan ohjeen (If your pictures aren't good enough, you're not close enough.) käänteiseksi. Hän on astunut turistikohteissa askeleen taaksepäin ja saanut kohteen lisäksi, tai pelkästään useimmiten kuvan ulkopuolelle rajatut turistit mukaan kuvaan. Suonpää reflektoi kuvillaan kuvaamista ja turismia. Hän esiintyy kuvaajana, turistina ja tutkijana. Tutkijuuttaan hän reflektoi niukasti kuvaamalla projektiaa etnografiseksi.

Panoraamakuvat ovat hienoja ja hallittuja, pikkukuvat Tobleronepötköstä, hotellihuoneista ja vihjeet matkojen raadollisuudesta tekstissä sekä niukaakin niukemmat karttapiirrokset inhimillistävät viiltävän analyysin terävyyttä. Näin elämme oman elämämme turisteina, sankareina, aviopuolisoina ja perheenjäseninä, työssä ja vapaalla. Kuvissa ja kuvina, sanoissa ja sanoina.

Uusi kirjavuosi 2010 - 2011

Kirjavuosi 2010 

oli hyvä. Ainoastaan loppuvuonna väsymys uuvutti myös lukuinnon. Kesken jäi Italo Calvinon Koko kosmokomikka ja Don DeLillon Valkoinen kohina. Joulunajan parhaita kokemuksia tarjosi vanha veikko Michel Foucault tuoreella suomennoksella Sanat ja asiat. Oli pitkästä aikaa mukava lukea vaativaa ja kaunista tekstiä. Eihän siitä kaikkea voi ymmärtää, mutta se kuulunee asiaan (ja sanoihin). Foucalt nostaa jälleen ajatukset teorettiseen antihumanismiin - tietessä katsotaan asioita "ei kenenkään erityisesti" näkökulmasta tai sitten tietoisesti jostakin näkökulmasta. Kirjan ensimmäinen luku Hovinaiset on ehdotonta herkkua.

Nyt vuoden vaihduttaua on mahdollista tutkia joko sähköiset kirjat tarjoavat luettavaa ja voipiko niitä oikeasti lukea. Ainakin ne tuovat ulottuville vanhempaa kirjallisuutta (koska niiden copyright -oikeudet ovat menneet).

Näkymätön, tuntematon... mitattavissa oleva?

Andrei Makinen Tuntemattoman miehen elämä  ja Paul Austerin Näkymätön ovat molemmat niin hienoja kirjoja, ettei haluaisi niistä paljon kirjoittaa, ettei tärvelsi niiden henkeä. Seppo Jokisen  Kuka sellaista tekisi ja Liza Marklundin  Elinkautinen  ovat taas toisentyyppisiä lukukokemuksina.

Andrew Robinsonin Mittaamisen historia puolestaan on hienosti kuvitettu ja ainakin (trivia) tietoa sisältävä kirja:  On outoa... että vaikka tutkijat arvostavat suuresti tieteen persoonattomuutta, he suhtautuvat hyvin henkilökohtaisesti tieteeseen ja mittaamiseen. Aiemminkin olen kysynyt: Mitä eroa on Nietzschen filosofian ja Newtonin fysiikan välillä? Ei siis sisällöllä vaan sisällön ja sen luojan suhteella? Onko filosofia enemmän omaa kuin fysiikka? Ja kenen omaa?

Lukuonni siis jatkuu. Kirjallisuudessa taitaa sittenkin olla ihmisen paras.

Terroristin viikonloppu

Bernhard Schlinkin Viikonloppu purkaa myöhempää saksalaista kansallistraumaa,970-luvun vasemmistoradikaalia terrorismia, kärkenä RAF.

Voiko terroriteot sovittaa vankilassa?  Oliko kysesssä sota vai siviilioikeudellinen toiminta. Miten murha muuttuu ajan myötä tekijöiden, kokijoiden mielessä? Miten nuoremmat polvet tulkitsevat vanhempiensa tekoja.

Asetelmallisesta näyttämöllepanosta huolimatta Schlink onnistuu hyvin kysymään hyviä kysymyksiä.

Eikä menneisyyden kanssa koskaan pääse tasapainoon. Aika muuttaa perspektiivä ja vähtellen asiat painuvat muistojen syvyyteen. Jää jäljelle vain myöhempien aikojen tulkintaa - vääristynyttä, mutta ainoaa. Alkuperä katoaa, jää vain ajan tulkinta.

Kirjaonnea

Viimeiset kolme kirjaa ovat olleet onnekkaita valintoja: Tim Birkheadin lintutieteen historia Lintujen viisaus, Andrei Makinen Tuntemattoman miehen elämä ja Mauno Saaren Haavikko-niminen mies ovat kaikki omalla tavallaan erinomaisia kirjoja.

Birkheadin kirjan sain hyvityslahjana kaukoputkikaupan yhteydessä ja luulin saavani keveitä tarinoita "ystävistämme linnuista", mutta kyseessä onkin haukankatseen terävyydellä kirjoitettu ornitologian historia. Birkehead osoitta hienosti miten (lintu)tieteessä on tarvittu sekä havaintoja että kokeita teoreettisen ja systematisoivan ajattelun lisäksi. Haraastajien kenttätyöskentely ja museoihmisten luokittelu kulkivat pitkään erillään ja siksi ei aina ymmärretty mitä havaittiin ja toisaalta ei osattu havainnoida sitä, mitä olisi ollut tarpeen erilaisten olettamusten testaamiseksi. Näiden välittäjän kokeellisilla menetelmillä ja systemaattisella havainnoinnilla on aivan oma sijansa.

Kirjassa on lisäksi erinomainen kuvitus.

Makinen kirja on hienosti toteutettu lukijan kuljetus alun hilpeästä postmodernista klassiseen realistiseen kerrontaan: vanheneva Pariisiin emigroitunut Venäläiskirjailija on ex-toisinajattelija. Hän ei löydä paikkaansa nykyisyydessä, ei Pariisissa, ei Pietarissa. Mutta myös menneisyys on paradoksi: nuoruuden muistot sijoittuvat neuvostoaikaan, jota ei voi toivoa takaisin, mutta jonka henkilökohtaisesti tärkeitä aikoja ei voi kuljettaa myöskään nykyaikaan.

Saaren Haavikko-kirja on samalla erinomainen että masentava. Haavikko on vaikea sijoitettava: älykkö, originelli, runoilija, liikemies, sairas monella tavalla - ehkä mieleltäänkin, ainakin poikkeusyksilö, epäilemättä. Tarpeellinen vanhuuden vaikeuksien ja sairauden kuvaus on tarpeellinen, mutta kirjan saama kohujulkisuus on johdattanut Saaren harhaan - loppu ei ole kiinnostava Haavikon kannalta, ja Saari ei ole ainakaan tässä yhteydessä kiinnostava persoona.

Yhtenä mottona on: Tosi herkut ovat raakoja, osterit, lohi, ja valta. 
Ja toisena: Sillä kaksi väärää käsitystä ihmisestä, se joka on hänellä itsellänsä, ja se joka hänestä on muilla. [Miksei: Kaksi väärä käsitystä ihmisestä, oma ja muiden.]

Puolikas keltaista aurinkoa

Muistatko Biafran?

Vaikka et olisi elänytkään tuollon, 1960-luvulla, saatat muistaa. Chimamanda Ngozi Adichie (s.1977) ei elänyt silloin, mutta kirjoitti, kuin muistista, kirjansa 2000-luvulla. Kirjan henkilöt elävät elämäänsä historian käänteessä, maailman unohduksessa ja kuitenkin edelleen muistissamme.

Vaikuttava, hieno kirja.

Häivähdys punaista...

Erkki Tuomiojan kirjan otsikko on melko ovela. Kirjan luettuaan voi huomata, että Hella Wuolijoki ja sisarensa eivät vain häivähtäneet punaiselta vaan olivat hyvin punaisia eli kaukana ei ollut roiskahdus punaista. Vai tarkoittaako Erkki, että kun punaisuutta raaputtaa, niin alta paljastuu toisaalta omista eduistaan tiukasti kiinnipitävä maatalonomistaja ja toisaalta politiikan yli, läpi ja ohi näkevä aito taiteilija-kirjailija H.W.?

Historialliseen tarkkuuteen pyrkivä, mutta myös suostuttelevasti puhutteleva kirja on kyllä mielenkiintoinen. Hella Wuolijoki on matroona, joka jää Suomen historiaan sekä poliittisena toimijana että kirjailijana. Niskavuori elää jälleen uutta tulemistaan niin elokuvissa kuin näyttämöllä. Wuolijoki on kuin Brecht - epäilemättä kovin lahjakas, älykäs ja taitava, mutta henkilönä vähemmän miellyttävä. Henkilökohtainen viehätys, johon monet kai lankesivat, perustui enemmän manipulointitaitoon.

Älä käy yöhön yksin

Hej, Kjell Westö,  Älä käy  yöhön yksin. Teoksellasi saat päätökseen matkan, jonka aloitit teoksella Leijat Helsingin yllä ja jota hän jatkoi teoksillaan  Älä käy  yöhön yksin ja Isän nimeen ja Missä kuljimme kerran.  Isän nimeen - teosta en ole lukenut. Näistä ehdottomasti paras on Missä kuljimme kerran.

Älä käy yksin yöhön kirjan luinkyllä sujuvasti. Kirjan kertoja on syntynyt 1961 (samoin kuin sinä itse). Suurin osa kerrotusta historiasta, poliittisista tapahtumista, musiikista, vaatteista, on minulle tuttua ja tunnistettavaa, vaikka olenkin syntynyt jo 1954. Helsinki ympäristönä on riittävän tuttua, suomenruotsalaisuuden erityispiirteet eivät niinkään. Silti kirjasta jää jollainlailla valju tunnelma - ehkä se on muutaman päähenkilön kuvaama kalvo itsen ja todellisuuden välillä. Kaikki tapahtuu kerronalla etäännytetyllä viileydellä. Lopun käännekään ei synnytä kliimaksia, jostain syystä on  tuntuu, että vai niin, näinkö tarina kulkikin.

Kunnioitettavaa kuitenkin on, että olet jaksanut synnyttää 600-sivuisen opuksen, jonka kyllä lukee sujuvasti. Silti paikka paikoin on keskeneräisyyden makua - tuntuu, kuin näkisi, miten kirjailija Wästö on kerännyt kirjastoista ja historiallisista dokumenteista aineistoa, mutta ei aina ole jaksanut työstää niitä orgaaniseksi osaksi kertomusta. Ne jäävät taustaksi ja kulissiksi tapahtumille.

Päätät teoksen jälisanat kesäkuussa 2009: Te ehkä luulette tietävänne miten paljon te merkitsette minulle, mutta ette te sitä tiedä. (s.604)

Samat sanat Sinulle, Kjell, et tiedä mitä merkitset minulle, et todella. Enkä osaisi sitä edes kertoa, jos edes haluaisin.

Bremer ja Takala

Sekä Cai Bremerillä että Antero Takalalla on näyttely auki Helsingissä. Miehillä on kymmenen vuotta ikäeroa, molemmat ovat helsinkiläisiä, kuvaavat pääasiassa mustavalkoista, kävivät Lapissa kuvaamassa, toinen ihmisiä, toinen maisemaa. Hienot näyttelyt molemmilla, vaikea kuvitella, että mitään samantapaistakaan syntyisi enää koskaan. He edustavat valokuvauksen kultakautta, eivät enää pioneereja, mutta vielä aikaa jolloin oli luotava kaikki lähes alusta.

Antero Takala esitteli meille näyttelynsä privaatisti 3.4.2010, ja hyvin sympaattisesti. Mindscapes vaatii näkemystä, työtä, kärsivällisyyttä, määrätietoisuutta ja aikaa.  Mustavalkoisuus pelkistää kuvaa ja sanomaa. Edelleen kuitenkin ajattelen, että väri on tärkeä elementti. Sen käyttö on kuitenkin todella vaativaa.

Yksinäisyyden matematiikkaa

Mattian ja Alice eivät sovi yhteen, molemmat ovat yksinäisyyden leimaamia. Voiko rakastaessaan olla koskaan täysin ehjä? Näin kysyy Paolo Giordano kirjassaan Alkulukujen yksinäisyys.

Kirja on maltillisesti kirjoitettu ja sen tunnelma viehättää - riittävästi karuja lähikuvia ihmiselon nurjuudesta tuo romanttiseen kuvaukseen rosoa intensiteetin nostattamiseksi. Mutta eipä silti valitettavasti enempää.

Rauhaton mies

Wallanderin seikkailut päättyivät. ja hyvä nin. Lukijana aloin olla jo yhtä huolestunut päähenkilön taantumisesta kuin hän itsekin. Masentunut ja masentava. Harmillista. En oikein päässyt Mankellin ideasta kiinni - kyynisyyttä vai uskon menettämistä kriittisen dekkarin mahdollisuuksiin?

Haluaisin keskustella valtion kanssa...

Haluaisin keskustella valtion kanssa.

Stieg Larssonin trilogia on huolella punottu tarina Lisbeth Salanderista, tytöstä, jolla on asiaa Ruotsin valtiolle. Kirjan tarina on uskottavan uskomaton. Demokratian ja tiedotusvälineiden ylistys maailmassa jossa kylmän sodan juonittelu asettuu yksilön oikeusturvan edelle, tuhoaa nuoren tytön elämän.

Larssonin menestyskirja(t) on hienosti kerrottu ja kirjoitettu. Yhteiskunnan viranomaiset, poliittinen koneisto, turvallisuuspalvelu, poliisi ja psykiatrian väärinkäyttö muodostaa uhkan yksilön vapaudelle, silloin kun valtion etu ja turvallisuus joutuu riistiriitaan yksilön oikeusturvan kanssa. Tyttö joka tietää liikaa julistetaan hulluksi ja holhouksenalaiseksi. Vain sananvapaus ja tiedotusvälineet, tässä tapauksesssa Milennium  lehti ja sen tutkiva journalistisankari, lempinimeltään Kalle Blomqvist, voivat pelastaa Lisbeth Salanderin ja samalla uskon ruotsalaiseen demokratiaan.

Hienoa kirjassa on tarinankerronta. Kaikista uskomattomista käänteistään huolimatta, tarina on fiktiivisesti uskottava. Tarinan käänteet ovat joskus arvattavia, joskus arvaamattomia. Lukijaa kuljetetaan mukana niin tunteiden kuin tiedollisellakin puolella. Lukija otetaan myös hyvin huomioon kertaamalla asioita ja tekemällä tiivistelmiä aiemmasta.

Larssonin kirjan päähenkilö on journalismi, kriittinen, totuuden esiin kaivava, peloton, ehdoton ja valtaa kumartamaton. Tutkiva journalismi on demokratian viimeinen toivo korruptoituneen valtiokoneiston, poliisin kieroutuneen ja byrokratisoituneen rikostutkinnan ja rikollisten maailman lepppymättömänä vihollisena, yksilön ja  vähemmistöjen pettämätön tukena. Tätä ilmentää Kalle Blonkvist, puhtoinen sankari työssään, vaikkakin melkoinen tapaus ykistyishenkilönä.

Larsson on tiukkaa tekstiä verrattuna Mankellin väljähtäneeseen otteeseen, Wallander onkin tullut jo tiensä päähän Rauhattomassa miehessä.

3 x Väisänen

Hienoa Hannu, että olet saanut trilogiasi päätökseen. Vaikka taiteilijanurasi vasta alkaa tämän teoksen lopussa, niin omalla tavalla se päättyy klassisesti isän kuolemaan. Eikös se ollut itse Sigmund, joka sanoi, että vapautus tulee vasta isän kuolemassa. Ja Jeesuskin taitaa symboloida juuri tätä vapautumista.

 Moni ei vain tahdo olla vapaa - pako vapaudesta on helpompi kuin elää itse.Vapaus on suloinen sana. Osalle vapaus on liikaa, on löydettävä normit ulkopuolelta, ilmoituksesta. Osa asettaa norminsa itse ja taitavimmat luovat näin hienoja tuotoksia. Oikeastaan ehkä siinä onkin lähtökohta - arvioida itseään ankarilla kriteereillä.

Vapaus ei ole edellytyksetöntä. Pitää olla voimavaroja olla vapaa, ja pitää olla edellytykset toimia vapaasti. Sartre oli kovin oikeassa puhuessaan situaatiosta ja faktisuudesta. Kun Sartreen lisätään käsitys yhteisöstä ja ryhmästä yksilöä ja yhteiskuntaa yhdistävänä lenkkinä, ollaan lähellä konstruktionistista ajattelutapaa, sellaista ajattelutapaa, jossa yksilö ei rakenna itseään yksin vaan yhdessä omassa ajassaan ja ympäristössään. Kun voimavaroja on riittävästi, kuten sinulla Hannu näyttää olevan, ympäristön historialliset rajoitetteet ylittyvät. Marx harmitteli jossain sitä, miten maaseudun idiotismi esti Feurbachin filosofian kukoistuksen kasvun. Näin ei onneksi käynyt sinulle. Helsinki ja Budapest riittivät sillaksi maalta maailmaan. Kuperat ja koverat asettuivat elämässä sijoilleen.

Photography Next

Valokuvauksen opetuksen eri vaihtoehdot saivat havainnollisen esityksen Photography Next konferenssissa Tukholmassa 4.- 5.2.2010.  Iso-Britannian kolmessa valokuvaopettajan puheenvuoroissa mentiin pimiöstä yhteiskunnan kautta verkkoon.

Hugh Hamilton (Nottingham Trent University, UK) linjasi valokuvan koulutusta  esitelmässään Teaching the aspiring practitioner: on palattava takaisin pimiöön ja käsityömäiseen perinteeseen jotta digikuvauksen salat aukeaisivat perinteestä lähtien. 
 

David Noble (Staffordshire University, UK) puolestaan lähti kriittisestä  teoriasta ja valokuvan yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta esitelmässään The Distance Between Theory and Practice.

Edistyneintä ja kiinnostavinta linjaa edusti  Paul Lowe (London College of Communication, UK) esityksessään Building a virtual community of practice with postgraduate photography students. Lowen pedagoginen lähtökohta on Wengerin käytäntöyhteisöjen luomisessa ja sen soveltamisessa virtuaaliyhteisön muodostamiseen. Opiskelijan yksilöllinen oppimisverkosto (PLN= Personal Learning Network) on tavoite johon tulee pyrkiä ja jossa Paul Lowe oli omassa työssään saanut hyviä kokemuksia. Teknisenä ympäristönä on Wimba, Ning, Twitter ja muut  yhteisöllisen (sosiaalisen) median välineet. Hänen opiskelijansa olivat postgraduate –opisekelijoita.

Go Rin No Sho

Myös Ihmisyys on alennusmyynnissä. Se on Joathan Gloverin kirjoittama 1900-luvun moraalihistoria (Like, 5.p.,  Helsinki 2008). Kirjojen alennusmyynnit alkoivat. Ostin Gloverin lisäksi otsikon Miyamoto Musashin  Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys (Otava, Helsinki 1974), Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella (WSOY, 16.p., 2008) ja Siegmund Freudin Tapauskertomukset  (Teos, Helsinki 2006).

Hetkeksi siis lukemista.

Larssonin dekkaritrilogian ensimmäisen osan Miehet jotka vihaavat naisia sain luetuksi toissailtana. Se on yksi harvoista kirjoista, jotka koukkaavat mukaansa: ei heti alkuun, mutta hetken päästä. Otsikko oli alussa vaikeahko yhdistää sisältöön ja on vieläkin - talousrikollisuus, murhamysteerit ja sadistinenkin väkivalta toki kietoutuvat toisiinsa, mutta minkälainen niiden yhteys on? Otsikko voikin siis olla pelkkä nimi kuvatuille ilmiöille ja tarinan nimi. Hyvin kirjoitettu, faktaa ja taustaa, yksityiskohtia, henkilöittämistä, parisuhdekiemuroita, hakkerointia ja kidutusta riittää. Viimeiset käänteet menevät kyllä jo yli uskottavuuden, mutta joka tapauksessa Larsson voittaa maanmiehensä Mankelliin kyllästyneen lukijan hienosti...

Echoes of Light/Valon kaikuja

Nanna Hännisen, Rita Jokirannan, Sandra Kantasen ja Ea Vaskon valokuvia on näytteillä TR1:ssä 9.1.-7.2.2010.

Olin avajaisissa noin 40: n muun kiinnostuneen kanssa. Maisema, viiva, pallo ja liike - valokuvan ja videon (kamerataiteen) keinoin. Vanha aasialainen maisemamaalaus, modernin maalaustaiteen pensselinvedot photosohopin työkaluin yhdistettynä, veitsenterävä, kookas, teknisesti tarkka ajan ja valon muovaama abstrakti mutta kuvaajan hengityksen tahtiin elävä valokuva, ohjelmana - pelkistä, pelkistä, synnytä oma tyylisi.

Vai myös kapeuta, kapeuta, etsi paikasi brändissä Helsinki School of Photography?

Intohimosta ...

Almodovar kuvaa intohimoa tai halua: Intohimon laki, Intohimon labyrintti on nyt tullut katsotuksi - vaikkakin ilman intohimoa. Katso on enemmän analyyttinen - näin A:n elokuvat ovat kehittyneet. Samat teemat - perhe, sukupuolisuus, erilaisuus, (musta)huumori, leikillisyys, väkivalta - kietoutuu elokuvallisin viitein kerronnaksi, tarinoinniksi.

Lissä katsottavaa on hyllyssä.

Hable con ella

Parahin Pedro.

Luin kirjoittamiasi tekstejä ja  sinusta kirjoitettuja tekstejä Frédéric Straussin kirjasta Almodóvar on Almodóvar ( Like, Helsinki 2008). Tai paremminkin kirjassa kerrotaan elokuvistasi. Olen nähnyt niistä ainakin Korkeat korot, Matador, Naisia hermoromahduksen partaalla, Huono kasvatus, Kaikki äidistäni, Kika, Lihan värinä, Puhu hänelle ja Volver. Lisäksi hyllyssäni on Intohimon laki; sen katson pikkoin.

Elokuvasi ovat vaikuttaneet minuun suuresti. Matadorin (1985-1986) katsoin aikoinaan tietämättä Almodóvarista mitään. Elokuva osui syvälle rakkauden ja kuoleman poimuihin. Se on tenhoava ja pelottavan kiehtova. Tällä hetkellä Puhu hänelle tuntuu läheiseltä. Miehet puhuvat naisilleen (tulematta kuulluksi), itselleen ja keskenään.

Ajatuksesi siitä, että kaikki kerronta alkaa naisten keskinäisestä puheesta ja toisaalta siitä, että dialogiin pääseminen edellyttää  monologia koomassa oleville, on vaikuttava. Benigno, Marco, Lydia ja Alicia - neljä ihmistä, kolme paria, kaksi sukupuolta, neljä yksilöä.


Kaikki äidistäni on hieno elokuva,  samoin Volver. Korkeat korot hengästyttävän upea. Lihan värinään ja Kikaan on vaikeampi päästä mukaan ja ne ovat teknisesti aika rosoisia.

Elokuvasi ihmiset elävät elämäänsä. Viehättävää, että et moralisoi ja arvioi heitä. Heidän kauttaa maailma avautuu sellaisena kuin se on joltain kannalta katsottuna. Vaikka sinun nuoruutesi Espanjan maaseutu ja myöhemmin Madridin "kuohuva 60-luku" poikkeaa kovin paljon omasta elämismaailmastani, niin silti tunnistan vierauden jota olet kokenut ja sen vaikeuden miten puhua muille omalla äänellään.

Odotan uusia elokuviasi ja yritän saada vanhat elokuvasi omaan kirjastooni.

Viimeistä päivää

Taikavuori on vaihtunut. Viimeisenä päivänä 2009 näkymä on tällainen, aurinko paistaa, tähteä ei näy, kirkasta, hämärää.

Lukulistalla Almodóvaria, Stieg Larssonia. Ehkä ensi vuona vuorelta näkyy muutakin kuin kirjojaja, tekstiä, sanoja.

Hyvää Uutta Vuotta 2010.

Tähtiyöt

Jorma Luhdan Tähtiyöt -kirjan nimi tuo ensikis mieleen Taviani-veljesten elokuvan Tähtikirkaat yöt. Mutta tämä kirja elää omilla ansioillaan. Kuvat ovat upeita, teksti omanlaatuistaan. Tarina yllättää sisällöllään, sen henkilökohtaisuudella ja koskettavuudella.

Valokuva on väline tutkia maailmaa, yritys ymmärtää - sen mikä on, ja mikä on ollut.

Itse en ole yöpuolelle vielä juuri yltänyt- siksi tähteni ei näy.

Tuohtumus, Mies pimeässä ja Matkoja kirjoittajankammiossa

Philip Rothin Tuohtumus (WSOY 2009, ap. Indignation, 2008) kertoo kasvukertomus 1950-luvun alun Yhdysvalloissa ja Yhdysvalloista. Korean sota varjostaa Marcus Mesnerin elämää, eikä syyttä. Nuorta miestä hämmentää, että elämässä eipärjääkkään vain olemalla hyvä ja kunnollinen. Ongelmia syntyy isän, huonetoverien, tyttöystävän ja lopulta oppilaitoksen edustajien kanssa.

Roth kuvaa hienosti nuoren miehen ristiriitaista kehittymistä - lukijanakin väillä miettii onko vikana sittenkin Marcuksen sopeutumattomuus vai olot,jotka asettavat hänelle ylipääsemättömän ahtaat puitteet.

Hienosti kerrottu, selkeä ja yhteiskunnallisesti avartava kirja.

Roth ei pettänyt. Toisin kävi Paul Austerin, jonka kaksoisjulkiasu,  Mies pimeässä. Matkoja kirjoittajankammiossa, oli pettymys.Varsinkin jälkimmäinen jäi minule arvoitukseksi - liekö syksyn väsymystä. Auster on taitava, mutta sotkeutuuko hän joskus omiin koukeroihinsa jo liikaa.

Syksyn koontia

Unkarilaisten mestarien valokuvanäyttely TR1:ssä on yksi syksyn huippukohtia. Hannu Vanhanen on kirjoittanut hyvän, tiiviin ja luettavan johdannon näyttelyyn, Unkarilaisten valokuvaajien Odysseija. Valokuva alkaa elää enemmän ja enemmän kuvattavan ehdoilla. Kamera on vain väline ja siinä mielessä "valokuvien" perheyhtäläisyys on usein melko etäistä sukulaisuutta.

Robert Capasta luin myös Alex Kershawn Sotaa ja samppanjaa: Robert Capan elämä. (Blood and champagne: The life and times of Robert Capa, 2002, Otava, Helsinki , 2003) - kiinnostava elämä myös identiteetin rakentamisen näkökulmasta.

Istuva Härkä - Intiaaninäyttely Vapriikissa oli sekin hieno, vei mukavasti lapsuuden leikkeihin ja nuoruuden vähemmistöjen aseman poliittisiin yhteyksiin.

Richard D. Zakian Perception and Imaging -kirja on hyvä valokuvauksen ja kuvan yleisimminkin oppikirja. Se olisi saatava suomeksi jollakin keinoin.

Richard Eldridgen Johdatus taiteenfilosofiaan (Gaudeamus 2009) ei ainakaan aluksi ole tehnyt kovin syvää vaikutusta, mutta hyvä, että julkaistaan.

Paul Austerin Mies pimeässä. Matkoja kirjoittajakammiossa. on luvussa - vaikuttaa hyvältä, mutta ei taida kuitenkaan yltää Yksinäisyyden äärellä kirjan tasolle (se onkin aivan huippu).

Hyvä löytö oli myöskin Janne Seppäsen Katseen voima - kohti visuaalista lukutaitoa (Vastapaino, Tampere 2001). En ollut aiemmin kirjan tutustunut ja jostain syystä en ollut sitä edes huomannut ennen.

Luin myös Lauri Meren Tauno Palo -kirjan. Kirjallisena esityksenä ei llut kvin merkittävä, mutta itse tarina on kiinnostava työläiskodista kansankunnan kaapinpäälle -tarina.

Hieno kirja on J.M.G. Le Clezion Autiomaa - erinomiasesti kirjoittetua (lukukokemukseni pitkittyi ja juonessa mukanapysyminen kärsi), pitkiä kuvauksia, havaintomaailman kirjaamista, eläytyvää kokemuksellisuutta.

Kuvaamista, sanoilla, kameran välityksellä.

Kesän kirjat

Sontag, Capa, Dostojevski, Barhes, Tauno Palo, Creta Carbo ... tällaisten hahmojen kanssa kesän lukuhetket taittuivat. Aika vaan vierähti niin, että yksilöidympää kirjoittamista ei jakasa nyt tehdä. Capalta on tulossa näyttelyyn kuvia Tampereelle nyt syksyllä, kiinnostavaa ja valokuvan teoriaa olen opiskeluut muutoin vain lisää.