Kyse on Sinusta, Esa Saarinen

 

Esa Saarisen omaelämänkerrallisen kirjasasarjan toisen osan  (KYSE ON SINUSTA.  E. Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta&ajattelun ajattelusta) alkusivuilla on hätkähdyttävä ja lupaava sitaatti Hannah Arendtilta: Toisaalta ihmisen olemassaolon ehdot - elämä itse, syntyväisyys ja kuolevaisuus, maailmallisuus, moninaisuus ja maa - eivät voi koskaan ´selittää´ sitä, mitä me olemme, tai vastata kysymykseen, keitä me olemme, yksinkertaisesti siitä syystä, että ne eivät koskaan ehdollista meitä täysin.

Hätkähdyin siitä, koska kirjasarjan 1. osan luettuani, hämmästelin sitä, miten E. Saarinen on voinut sivuuttaa  yhteiskunnallisen kontekstin oman ajattelunsa ehtona ( ks. Kirje Esa Saariselle ). Nytkö hän avaisi tätä puolta ajattelustaan? Pettymys ja puistatus kävi kuitenkin ilmeiseksi tekstiä lukiessani. Jo heti tuon lainauksen jälkeen "Saarisen poika" kyllä varoittaa, että Arendt sitaatissa särähtää joku Marx-aspekti ja valtsikkameiniki. En valtsikkameiningistä tiedä, mutta aika totaalisesti kirjan otteesta puuttuu yhteiskunnallinen näkökulma tai sen yhteiskunnallinen näkökulma välkehtii vain teollisuuden, musiikin, kulttuurin, taiteen, luovuustutkimuksen henkilöiden sekä Saarisen omien luentojen (ja ihailijoiden) kommenttien kautta - Nokia. Genelec, Marimekko sekä liuta sinänsä merkittävien henkilöiden näkemysten kautta. Eli ainakin omasta mielestäni hyvin kapeasta vinkkelistä maailmaa valotetaan. Yhteiskunnallista tapahtumista vain sotiemme sankarit ja veteraanit saavat kiitosta, muutoin tuntuu kuin ajattelun ajattelu olisi puhdasta yksilöllistä puuhastelua musiikin, designin ja läheisten ihmisten kiitoksen ja halveksunnan ristitulessa. Tulenko hyväksytyksi, kuulunko joukkoon ja haluanko kuulua siihen joukkoon, joka minut jäsenekseen hyväksyy,  on tärkeä kysymys. Mutta olisi hyvä kysyä kenen joukoissa seisoo, miksi juuri siellä ja miten rajaa ja rajoittaa sen kautta omaa näkökulmaansa. Saarinen kyllä kartoittaa "omaa joukkoaan" tiputtelemalla nimiä reippaasti. Yhteiskuntafilosofiaa ei kuitenkaan kannattaisi jättää Marxin varaan, vaikka hänet omista suosikeistaan pois sulkisikin. Monet - kuten vaikkapa Foucault tai Bourdieau - saattaisivat antaa hienon näkökulman pohdiskeluun niistä vallan ja maun kentistä, joilla Saarinen on saanut kunnian kujissa kulkea. Ja myös niistä kentistä, joiden ulkopuolelle hänet on suljettu ja suljetaan.

Olemassaolon ehdot näkyvät ajattelussa ja ajattelun ajattelussa. On tärkeää kysyä myös filosofiassa mitä ajatellaan, ei vain milloin ja miten. Tuntuu kuin E.Saarinen pyrkisi ajattelemaan ajattelua irrallaan siitä, mitä ajatellaan. Tilanne on sama, kuin yrittäisi selvittää ajattelua tutkimalla aivoja kirurgin tavoin tai löytämällä sielun paikan käpyrauhasesta. Tilanne on vastaava, jos yrittää ymmärtää kävelyä tutkimalla jalkoja. Niinpä teksti, josta J.P. Roos on ilmeisen onnistuneesti ja osuvasti Saarista piikittänyt FB-päivityksessään, on sellaista höttöä ja lentoa, etten usko edes Iltasanomien lukijoiden, joille Saarinen kertoo kirjoittavansa, jaksavan sitä lukea (innostuneesti ja innoittuen). Saarinen puolustaakin ansiokkaasti luennoimista, elävää esitystä ja sen taikavoimaa. Uskon, että elävänä esityksenä tämä onnistuukin, mutta kirjallisena esityksenä se on  aika kammottavaa. Tuntuu kuin joutuisi syömään vaalenpunaista hattaraa mahan täydeltä, lause lauseelta, kappale kappaleelta. Vähän väliä Esa huomauttaa ja lukijan väsymyksen jo oivaltaen, että tarkoituksena on käsitellä sitä tai tätä (kauneutta, unta ja rakkautta) ja niinpä lukija odottaa, milloin kirja oikein alkaa, kunnes se sitten loppuu.

Kukin tulee autuaaksi omalla uskollaan, kuten kliseisesti usein todetaan, enkä epäile, etteikö Saarisen yleisö niin Pafoksen seminaareissa, Aalto-yliopiston luennoilla ja yritysten henkilöstökoulutuksessa saisi virtaa omaan ajatteluunsa ja tekemiseensä. On siis kyseessä sama efekti kuin musiikissa elävän esityksen ja "purkitetussa" levytyksessä. Parhaimmillaan saman esittäjän jutut toimivat molemmilla, mutta usein musiikki, jota ei jaksa levyltä kuunnella, on kuunneltavaa ja nautittavaa elävänä esityksenä.

Vaikka siis suhtaudun erittäin kriittisesti Saarisen tekstin sivistykselliseen arvoon, se on kuitenkin perustaltaan vahvan humanistinen, pyrkii epäilemättä aidosti vahvistamaan ihmisten uskoa oman ajatteluunsa voimaan ja siksi en torju sitä totaalisesti. En tiedä kokevatko Pekka Himanen, Frank Martela, Lauri Järvilehto ja E. Elisabeth itsensä Saarisen oppilaiksi. Mutta samoin kuin Saarisen filosofian, heidänkin kohdallaan kannattaa kysyä, onko se valo, joka heistä heijastuu, sittenkin pimeyttä. Yksipuolisuus, vaikka postiivisuudessakin, on yksipuolisuutta. Münchausen ei nouse tukasta itse nostamalla, mutta päänsä voi saada kipeäksi sitä yrittäessä.

Kirjan lukeminen oli monin paikoin kuvottavaa. Jos tällä Saarisen menetelmällä tekisi sopan siitä tulisi -soppa, kiisseli tai sekava keitos. Ja silti siitä taitaisi puuttua suola, sokeria olisi kyllä riittävästi ellei liikaa. Esa Saarinen toteaa yhdellä lauseella jotenkin niin, että ihmisen pimeän puolen käsittely on hänelle vaikeaa. Pyrkimys ylärekisteriin, hyvään, kauniiseen ja rakkaudelliseen on Saarisen kirjassa niin vahva, että Ikaroksen siivet sulavat, ne eivät ole terästä tai wolframia. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. 

Simo Knuuttila vastasi viisasti, kun häneltä kysyttiin, pinnallistuuko maailmamme. Ei, maailmamme rikastuu, siihen tulee jatkuvasti lisää kerroksia. Vanha ei kuole uuden syntyessä. Olisi tylsää ja raskasta, jos olisimme koko ajan syvällisiä tai pinnallisia. Rikkaus tulee juuri syvällisen ja pinnallisen, ylä- keski- ja alarekisterin välisestä jännitteestä, dynamiikasta ja vaihtelusta. 

Daniel Kahnemanin nerokas, selkeä ja toimiva  jaottelu nopeaan ja hitaaseen ajatteluun, on mielestäni hyvä ja siihen kirjassa viitataan useasti. Nopeati ajatellen olin jo monta kertaa jättämässä Saarisen kirjan kesken ja omaan arvoonsa, mutta ajattelin kuitenkin, että luen tämän ja odotan vielä kolmannekin osan. Ehkä sen kautta kokonaisuus jäsentyy ja trilogian päätös kohottaa tai peittää tämän 2. osan heikkoudet alleen. 

DDR:n historia 1949-1990

 

Saksalais-brittiläisen historioitsija Katja Hoyerin Muurin takana. Itä-Saksan historia (2023) on varsin hyvä kuvaus DDR:n synnystä ja kehityksestä 40-vuoden jaksolta aina valtion murenemiseen, muurin murtumiseen ja käänteeseen, joka johti nykymuotoisen Saksan syntyyn 3.10.1990.

Kirja yhdistää mikro- ja makrohistoriallisen tarinan lukijan kannalta onnistuneesti. Toistuvasti kappaleiden alussa kerrotaan lyhyesti yksittäisten itäsaksalaisten kokemuksia elämän varrelta ja sitten taustoitetaan kokemuksen historialliset puitteet. Varsinkin kirjan alkupuolen kuvaus toisen maailmansodan jälkeisestä politiikasta, maan jakautumisesta ja Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen tapahtumista luovat elävän ja järkyttävän kuvan politiikan raadollisuudesta tiellä kylmään sotaan. Kirja on kirjoitettu niin hyvin, että sisällön raskaudesta huolimatta sitä jaksaa lukea lähes ahmien.

Katja Hoyer on itse syntynyt Itä-Saksassa ja lähtökohtaisesti hänen pyrkimyksenään on löytää näkökulma DDR:n historiaan siten, että se ei ole yksipuolisesti "voittajien" näkökulma, mutta ei myöskään nostalginen kuvaus sosialistisesta onnelasta.  Hoyer pyrkii ymmärtämään miksi Itä-Saksa saattoi säilyä niinkin kauan ja saavuttaa monilla yhteiskuntaelämän alueilla hyviä tuloksia, vaikka järjestelmä perustui kansalaisten vapauksien jyrkkään rajoittamiseen, vainoharhaiseen sisäiseen vakoiluun ja yhteiskunnan militarisointiin.

Kirja on ymmärrettävästi herättänyt myös kritiikkiä, jonka mukaan Hoyer pyrkii näkemään DDR:n historian (vaalean)punaisten silmälasien läpi. Saattaa näin paikka paikoin ollakin, mutta tärkeää on huomata, että Saksojen yhdistyessä oli kuitenkin niin, että DDR yhdistyi Saksan Liittotasavaltaan ja siinä yhteydessä ei juuri kysytty sitä, miten "ossit" halusivat elämänsä järjestää. Hoyer tuo hyvin esiin miten nopeassa muutoksessa hylättiin ja jätettiin oman onnensa nojaan tuhannet entiset "kansan" omistamien  yritysten (VEB)  työttömäksi joutuneet työläiset, sotilaat, opettajat, turvallisuuspalvelun työntekijät sekä myös maassa olleet vietnamilaiset, kuubalaiset ja muut ulkomaalaiset. Vapauden ja turvallisuuden yhdistäminen ihmisten elämässä on yksi perustava haaste. Suloinen sana vapaus muuntuu ahdistavaksi ja turvallisuus vankilaksi ja valvonnaksi. Tämän hylkäyksen karvasta satoa kannetaan edelleen äärioikean laidan kannatuksena Saksan itäisissä osavaltioissa.

Hoyerin tekstissä on myös vakuuttavaa kuvausta siitä, miten energiapolitiikka oli keskeinen taustatekijä DDR:n kehityksen eri vaiheissa.

Tapahtumien vyöry, sen nopeus ja rajuus oli yllättävä ja siihen nähden käänne yhdistyneeseen Saksaan  on onnistui sittenkin varsin hyvin. Muutoksen jäljet ovat kuitenkin pidemmät ja syvemmät kuin 33-vuotta muurin murtumisen jälkeen umpeen kasvaneet haavat. Maa, jota ei enää ole, elää ihmisten muistissa ja muistoissa astuen aina uudestaan kertomusten virtaan. 

Viimeinen tuolihissi

 

John Irvingin Viimeinen tuolihissi on armottoman laaja tarina Yhdysvaltojen lähihistoriasta päähenkilö Adam Brewserin ja hänen lähipiirinsä kasvutarinana. Adam yrittää selvittää kuka on hänen isänsä, sovittelee käsitystään paljon poissaolevasta äidistään, tämän miehestä, naispuolisiseksi muuntuvasta puolisosta, serkuistaan ja Emistä, lesbosta, johon hän on rakastunut. Nuori poika kasvaa aikuiseksi mieheksi vähintäänkin haastavassa lähisuhdeverkostossa samaan aikaan, kun Yhdysvaltojen politiikassa republikaanit ja demokraatit haastavat toisiaan tavalla, jossa republikaanit, ikuiset kusipäät kirjan henkilöiden mukaan, saavat usein tukea myös vitun demokraateilta. Ongelmana lopulta Kanadaan muuttavalla Adamilla ja Emillä on suhtautuminen Yhdysvaltoihin ja sen ahdistavaan ympäristöön, joka kuitenkin antaa tarinalle yltäkylläiset puitteet.

Parasta kirjassa on sen antama kuva amerikkalaisen yhteiskunnan tapahtumista hieman eri tavoin kerrottuna, kuin uutisissa tai suuressa osassa elokuvia. Ronald Reaganin ajan pyrkimykset palauttaa Jumala kouluihin tai hänen abortinvastaiset pyrkimyksensä taustoittavat hyvin nykyamerikan jyrkkää jakautuneisuutta. Yhdysvalloissa on kyllä uskonnonvapaus, mutta ei vapautta uskonnosta. Valtio ei siellä ole ratkaisu ongelmiin, vaan itse ongelma. Valitsemalla demokraatit, valitsee pienemmän pahan, mutta itse peruskysymyksiä se ei ratkaise.

Sisällöltään kirja on suurelta osin varsin kiinnostava, mutta muodoltaan aikamoinen pettymys. Irving on armoton tarinoitsija, jolta juttu ei tahdo loppua millään. Kirjassa on paljon toisteisuutta. Ehkä ajatuksena on, että kertaamalla asioita lukija pysyy juonessa paremmin mukana. Mieleen tulee myös, että Irving on siinä asemassa, että hän ei taida sallia tekstinsä editointia, joten se paisuu yli astian reunojen, kuin pullataikina, jossa on liikaa hiivaa. Ainakaan yhdellä lukemisella minulle ei avautunut proosatekstin ja elokuvakäsikirjoitusten vaihtelun merkitys. Ja se ei tuntunut myöskään asialta, jota haluaisi uudelleen lukemalla avata. Ehdottomasti heikoin Irving mitä olen lukenut ja silti riittävän hyvä, että sen jaksaa lukea. Puolet pois voisi olla hyvä idea. "Valittujen Palojen editio" saattaisi kuoria tekstistä mainion teoksen. 

Yhdysvallat on ilmastoitu painajainen, kuten Henry Miller aikanaan sattuvasti otsikoi jo vuonna 1945 ilmestyneen oman teoksensa. Ikääntyvä Adam on kaksoiskansalainen, joka ei halua luopua kuolleesta äidistään, USA:sta, vaikka muuttaa Kanadaan. Hän haluaa olla osa suurta amerikkalaista tarinaa ja luoda sitä, mutta katsomalla sitä Kanadasta, minne monet Irvingin kirjan "sankarit" aiemmissa kirjoissa pakenivat Vietnamin sotaa ja sen synnyttämää traumaa. Nyt Yhdysvaltojen kulkiessa post-trumpilaisessa tilanteessa kohti uus-trumpilaisuutta, napanuora kestää. Irving katsoo tuolihissistä alle jäävää kivikkoa, mutta ei katkaise napanuoraa tai hyppää varmaan kuolemaan. Äidin hahmo kummittelee ja kummituksista ei pääse eroon vaikka haluaisi. Ja niistä ei pääse eroon, jos hakeutuu niiden seuraan tai antaa äidin kömpiä viereensä sänkyyn vielä aikamiehenä.

Elolliset eläköön

 

Lajien kato, eläinten sukupuutoon kuoleminen - tästä  Iida Turpeinen on rakentanut melankolisen tragedian. Päähenkilönä on Stellerin merilehmä, mutta paikkansa saavat muutkin lajit, joiden historia nivotaan taitavasti tarinan kulkuun.

Kirjan aikaulottuvuus tarinan historiallisesta alkupisteestä vuodesta 1741 kirjan kirjoittamiseen 2023 on vaikuttava. Lopussa oleva luettelo niistä lajeista, jotka ovat kuolleet tai kadonneet kirjan kirjoittamisen aikana, on vaikuttava. Me siis elämme historiaa ja teemme sitä jokaisena hetkenä, tietäen tai tietämättämme. Kosmisessa mitassa ihmiskunta tulee häviämään, se on ilmeistä ja kiertämätöntä. Mutta historian aikajanalla me voimme vaikuttaa monien lajien säilymiseen ja samalla siihen, että voimme lisätä ihmisen eloon joitain vuosia lisää ja kuluviin vuosiin elon rikkautta.

Turpeisen kirjan ansiot eivät ensisijaisesti ole vain  tiedollisella ulottuvuudella, vaikka melkoisesti uutta tietoa ainakin itse siitä ammensin. Kirja on erittäin hienosti kerrottu ja kielellisesti harmoninen kudelma, jossa eläinten tutkijat ja museoiden kokoelmat saavat äänen, joka kantaa nykyisyyteen. Teema on ajankohtainen, mutta Turpeinen ei ole hukannut sanottavaansa kiireellä tai alleviivaavalla julistavuudella. Hän malttaa kertoa asiat asioina, kuvata luonnon tuhoutumisen vaiheita ja samalla kertoa tarinan henkilöistä riittävästi ja heidän kauttaan elollisen kauneudesta hienoina ja tarkkoina kuvina, kuin aikansa piirtäjät, jotka aikanaan ikuistivat hämähäkkejä tai kaloja anatomisen tarkasti luonnontieteellisten kirjojen kuvitukseksi.

Vaikka tieteen tekijälle ei ole sallittua lisätä tutkimustuloksiin mielikuvituksensa tuotoksia, niin kaunokirjallisuudessa se on elinehto. Iida Turpeisen luova mieli, tutkimuksellisen tarkka ote ja kielellinen kompetenssi on perustana tälle teokselle, joka tuntuu saaneen niin lukijoiden kuin kriitikkojen innostuneen ja runsaan vastaanoton. Sen soisi palkintojen lisäksi valloittavan ihmisten mielet ja omalta osaltaan edistävän lajien monimuotoisuuden säilyttämistä. 

Ali Smithin vuodenajat

Ali Smithin neljä vuodenaikaa Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä on huikea kirjakvadrologia. Aikalaiskirja ilmestyi alunperin 2020 Iso-Britanniassa ja on nyt käännetty kokonaan suomeksi. Kirjojen kerronta on rakenteeltaan epätavanomainen, kielellisesti rikas, älyllisesti haastava ja poliittisesti sekä historiallisesti tarkkanäköinen. Se on samanaikaisesti vapauttava, omalla erikoisella tavallaan tulevaisuuteen luottava että pelottava ja ahdistavakin.

Ali Smithin teos rakentuu moniäänisestä ja moniaineksisesta tekstistä. Samat tapahtumat ja henkilöt risteävät eri tavoin. Britannian II maailmansodan aikaistet tapahtumat, erityisesti internointileirien ja nykypäivän "laittomien" siirtolaisten eristäminen pakolaiskeskuksiin, kiedotaan monin sitein yhteen. Brexit ja äärioikeiston nousu, muukalaisviha, ahdas nationalismi ja sen erilaiset lieveilmiöt tulevat hyvin lähelle ja menevät paikoin ihon alle, kuten sanotaan. Ennen niitä saattoi kauhistella hieman etäältä, että "voi, voi, ovatko britit nyt menneet aivan hakoteille", mutta Ali Smithin tykityksen luettuaan huomaa miten  Suomen viimeisten vuosien tapahtumat tuntuvat kertaavan tuota brittien kokemaa mustaa farssia. Monet tapahtumat, kuten perussuomalaisten blogien rasismi, erityisesti Riitta Purran jätesäkki-viittaukset, ovat vain yksi karmea esimerkki siitä, miten asiat kulkevat usein yksi yhteen brittien mailbox-sanan rasistisen käytön kanssa. Ali Smith onnistuu kuvaamaan tiiviisti nykyisen poliittisen kielenkäytön siirtymiä ja äärioikeiston systemaattisen tavan rapauttaa poliittista keskustelua omien tarkoitusperiensä mukaan. Tuo on melko ahdistava ja pelottavakin puoli kirjaa lukiessa.

Vapauttavaa sen sijaan on, että kirjoissa onnistutaan viisaalla tavalla antamaan moniääninen kuva keskustelusta ja samalla kriittisesti analysoimaan tilannetta. Siinä ei siis vain toisteta, että niin tällaista tämä on, vaan osoitetaan nykyisen menon johtavan umpikujaan ja tuhoon sekä historiallisen todistusaineiston että kielellisen ja kulttuurisen aineiston avulla. Shakespearen mielellä ja kielellä niin kirjallinen aineisto kuin sen puhekieliset ilmaisut saavat syvyyttä.

"Viisastelu" saattaa aiheuttaa sen, että saa tiiliskivestä päähän, kuten kirjan yhdelle opettajalle kävi, kun hän oli opettanut lapsille "epäisänmaallisesti" saksankielisen termin "Bildungsroman" merkitystä. Vaikenemiseen ei ole syytä, niin kauan kuin henki ei ole välittömässä vaarassa. Aina saattaa olla niin, että joku huomaa ja ymmärtää miten sanallinen argumentointi, järjen itsenäinen käyttö, ehkä sen viekkauskin loistaa parhaiten juuri pimeän aikaan.  Usko ihmiseen ja siihen, että voimme sittenkin edistyä ja viedä modernin projektia (valistusta) uusissa oloissa kohti parempia vaihtoehtoja, saattaa onnistua. Ja vaikka ei onnistuisikaan, kannattaa yrittää.

Smithin kirjan etevyys ei kaunokirjallisesti ole niinkään sen rakenteessa tai kielellisessä hienostuneisuudessa. Sen voima on sisällön väkevyydessä. Lähes jokaisella aukeamalla on ajatuskulku jota voi mielessään ihailla, pohtia ja jatkaa. Sen Ali Smith antaa lukijansa tehtäväksi. Tuo tehtävä kannattaa ottaa vastaan.

Walter B. - Kulkija

 

Anna Kortelainen on kirjoittanut kiinnostavan, onnistuneen ja perinteisen hyvin kirjoitetun kirjan "Kulkija". Päähenkilön esikuvana on vapaan sivistyneistön ikoni Walter Benjamin, jota Kortelainen kutsuu läpi kirjan Walter B:ksi. Näin hän vieraannuttaa romaanihahmon piirun verran oikeasta henkilöstä ja pitää hänet myös hieman etäällä lukijasta. Tarina on uskottava. Kertomus myös purkaa Walter Benjaminin yllä leimuavaa auraa legendaarisen autonomisena ja vapaana leijuvana intellektuellina. Benjaminin teki kyseisen matkan 1930-luvun alussa  Norjan kautta Suomeen, Kilpisjärvelle ja sieltä takaisin etelään, Helsinkiin sekä lopuksi Ariadne -laivalla Sopottiin. Matkaa ja sen merkitystä Benjaminin ajatteluun ei Kortelaisen mukaan ole tähän menessä tieteellisesti tutkittu ja siksi tämä taiteellinen luotaus on oiva lisä Benjamin-kirjallisuuteen.

Kirjan Walter B:n pohdinnoissa rinnastuu vaeltavan juutalaisen ja saamelaisten paimentolaisuus, juutalaisvainot Saksassa ja saamelaisten tuominen näyttelyesineinä saksalaisten ihmeteltäväksi Berlinin eläintarhaan. Samalla Kortelainen kuljettaa tarinaa Walter B:n rakkaudesta ja kaipuusta Asjaan (Asja Lãcis) , latvialaiseen vallankumoukselliseen, jonka kanssa hän on viettänyt Caprilla ikimuistettavan kesän aiemmin. Caprin maisemat, kansan ja turistien tavat rinnastuvat tulivuorineen Lapin tuntureihin, saamelaisiin ja kansatieteellisiin tutkimuksiin, joihin Walter B. törmää matkallaan tavatessaan muiden muassa Samuli ja Jenny Paulaharjun. Heidän kauttaan Walter B. tutustuu myös lapualaisuuteen ja Lapuan liikkeen tekemisiin ja pääseen vertamaan 1920- ja 1930-lukuvun alun rotuoppien leviämistä ja vaikutusta niin Suomen kuin Saksan tapahtumiin. 

Kiinnostavasti Walter B:n matka mahdollistaa myös sen tutkimisen miten kertomuksen henkilö suhtautuu itseensä, luontoon, kanssaihmisiin, naisiin, kansanjoukkoihin ja kaupunkien ilmiöihin. Benjaminhan oli urbaanin maailman kulkija, silmä väkijoukossa, ei mikään luonto-ihminen.

Hieno lisä kirjassa on, että Anna Kortelainen on liittänyt siihen epilogin, jossa kuvaa kertomiensa henkilöiden myöhempiä vaiheita lyhyesti ja avaa tekstinsä lähteitä. Kovin syvällistä kuvaa kirja ei Walter B:stä tai hänen ajattelustaan anna, enemmän välittyy tuuliajolla oleva henkilö, jonka ajatukset, suunnitelmat ja aikeet kirjoittamiseen ovat valtavan paljon suuremmat, kuin mukana kulkevaan salkkuun milloinkaan käsikirjoituksina päätyy. Näinhän se on. Unelmat ovat aina enemmän toteutumattomina kuin toteutuneina.

Toni, itsemurhan ongelma ja tervapääskyt

Aika hämmentävä lukukokemus. Samaistumisen kohteena itselleni Toni, kirjan päähenkilö, on toisaalta helppo, toisaalta mahdoton. Toni on filosofianopettaja, eronnut, hänellä on poika ja ex-vaimo, joka on toimittaja. Toisaalta Toni vieroksuu ja kammoksuu työtään, hänellä on väkivaltaisia fantasioita oppilaitaan kohtaan ja monessa suhteessa hänen käytöksensä, tapansa ja ajatuskulkunsa eivät tunnu itselleni tai itseni kaltaisiksi kuvittelemilleni ihmisille.

Elämään väsynyt  Toni päättää kuolla, vuoden kuluttua, tervapääskyjen aikaan. Siihen saakka hän vuodattaa muistioonsa vihaisen ja kyynisen miehen intiimiä tilitystä ja vimmaa. Itsemurhaprojektiin liittyy Atochan terrori-iskussa jalkansa menettänyt Siistikoipi, Tonin ainoa ystävä koiran lisäksi sekä kouluaikainen tyttöystävä ja nyt vain ystävä tai ainakin aluksi "vain ystävä" Águeda. 

Kirjoittaja, Fernando Arambury (s.1959), kutoo Tonin pohdintoihin sopivalla rytmillä Tonin henkilökohtaisen projektin filosofisia perustoja (Albert Camus: Filosofian peruskysymys on elämän merkityksestä, kannattaako elää. Kysymys on itsemurhan oikeutuksesta.), Tonin henkilökohtaisen elämän katastrofeja, EU-Espanjan ja maailmanpolitiikan haasteita sekä nykyelämän ristiriitoja ja kommervenkkejä.

Itselleni asioiden sofistikoituneempi käsittely olisi kelvannut, mutta toki kirja silloin olisi menettänyt "elämänmakuisuutta" ja viihteellisen virkistävyyden. Hyvä kirja joka tapauksessa.

Elämää koronan katveessa

Elizabeth Stroutin romaanihenkilö Lucy Barton siirtyy ex-miehensä kanssa koronaa pakoon New Yorkista Mainen maaseudulle. Paikalliset karsastavat newyorkilaisia tulokkaita, korona uhkaa ja tappaa ihmisiä, Lucyn tyttärillä on vaikeuksia avioliitoissaan ja Lucyn siskokin tulee uskoon kun sekä korona että trumpilaisuus ovat upottamassa liberaalin amerikkalaisen elämänideaalin menneen maailman maankamaraan.

On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa. Tuohon tiivistyy kirjan melankolisen positiivinen henki. Lucy päätyy myös ajattelemaan, että se minkä hän, he ja me koimme korona- karanteenin aikoina, toi esiin aiemman: Me elämme kaikki karanteenissa, kaiken aikaa. Emme vain tiedä sitä.

Stroutilla on erinomainen taito kirjoittaa yksinkertaisesti ja selkeästi. Hän punoo hienolla tavalla henkilöidensä elämän solmukohtia aikamme tapahtumiin, pistää arkisen elämänkeitoksen joukkoon hienoja mausteita ympärillä tapahtuvista muutoksista. Lucy huomaa omassa alemmuudentunteessaan ja epävarmuudessaan samoja piirteitä kuin Trumpin kannattajien pettymyksessä ja katkeruudessa. Hän ymmärtää niitä ihmisiä, jotka menivät Capitolin kukkalalle ja rikkoivat ikkunoita. Mutta pian hän huomaa oman ymmärryksensä loppuvan. Capitolin vallanneet olivat natseja ja rasisteja.

Lucyn pohdinnat ovat hämmentävän helppoja siirtää muutettavat muuttaen Suomeen. Lucy ei käytä sanoja natsi ja rasisti varmaan klasissella tavalla, mutta merkitys on helppo ymmärtää. Monia asioita voi yrittää ymmärtää ja ehkä ymmärtääkin, vaikka ei niitä hyväksyisikään. On ymmärrettävää, että koraanin tai raamatun polttaminen loukkaa monia tai on helppoa kohdistaa vihaa erilaisiin ihmisiin ja muihin elänlajeihin (kissoihin, koiriin, susiin tms.). On ymmärrettävää, että on vaikeaa nähdä, missä rasismin rajat kulkevat ja milloin ns. terve ennakkoluulo on paikallaan. Tapahtumat omassa lähipiirissä kytkeytyvät maailman menoon, mutta mihin raja on vedettävä. Oman kuplan laajuuteen tai karanteenin piiriin voi vaikuttaa. Älä mene hukkaan - näin minuakin on viisaasti neuvottu. Ja hukkaa paetessa, voi karhu tulla vastaan.

Stroutia on joissain yhteyksissä verrattu Hemingwayhin. Se ei kuitenkaan ole mielestäni kovin osuvaa. Molemmat ovat toki kertojina mestareita. Vaikka Hemingwayn kirjat ovat tasoltaan epätasaisia, niin parhaimmillaan hän on kyllä ylivertainen. Strout on tasaisen varma (ainakin näissä suomennoksissa joita olen lukenut). Hemingway on viiltävän viileä ja traaginen melankolia huokuu ja tihkuu lauseista ja sanoista ja uuttuu lukijan mieleen. Stroutin teksti puolestaan hehkuu lämpöä. Tarkkanäköisyydestään huolimatta Strout myötäelää henkilöidensä kanssa. Teksti ei silti muutu nyyhkytykseksi tai siirapiksi kuten helposti käy. 

Korona-epidemia puhdisti ilmaa ja sen jälkeen taivas on jälleen sinisempi ja kirkkaampi. Emme tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta uutta ja tuntematonta kohti, rohkeasti, on ilo kulkea.

Hämmentävä keitos

Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja on hämmentävä kirja. Luklistalle se valikoitui aiheensa mukaan ja aiheen mukaan kaunokirjallisuuden valinta on aina riski.

Mitä kirja siis käsittelee? Tarina pohjautuu väljästi amerikkalaisen valokuvaaja Lee Millerin elämään. Juuri tämä sai tarttumaan kirjaan. Olen nähnyt Millerin valokuvia Dublinissa James Joyce Centerissä 2014 ja hänestä on kiinnostavia dokumentteja myös Yle Areenan tarjonnassa. Kirjoittaja Natasha Lester on nettitietojen mukaan New York Timesin yksi myydyimmistä kirjoittajista. Lee Miller oli aluksi malli, mutta II maailmansodan kuluessa hänestä tuli yksi keskeisisti sotakuvaajista. Naispuolisten kuvaajien asema sodan pyörteissä ei ollut helppo. On siis tärkeää ja kiinnostavaa nostaa heidän työnsä esiin ja kirjoittaa sitä auki niin dokumentaarisessa kuin fiktiivisissäkin tarinoissa.

Lee Millerin valokuvanäyttely, Dublin 2014

Natasha Lesterin feministinen tavoite on sinällään kunnioitettava. Hän on nähnyt paljon vaivaa ja kaivanut monista lähteistä tietoa sodan kulusta ja valokuvaajien asemasta eri vaiheissa. Mukaan on punottu silloin toimineiden oikeiden ihmisten lausuntoja ja kuvailtu todellisia tapahtumia. Itse juoni on kuitenkin fiktiivinen ja kirjan päähenkilökin on nimeltään Jessica May.  Lester kuvaa sodan karuutta paikoin varsin onnistuneesti. Yhdysvaltojen toimet Euroopassa Saksan kukistamisessa ovat paljon kuvattuja. Hyvät ja pahat ovat vastakkain ja Lesterin ansioihin kuuluu, että hän ei asettele henkilöitään yksioikoisesti akselille amerikkalaiset hyviä,  saksalaiset (natsit) pahoja. Lester tuo esiin sen, miten sekä saksalaiset että amerikkalaiset sotilaat tekivät raskaita sotarikoksia - tappoivat siviilejä sekä käyttivät hyväksi ja raiskasivat naisia. Samalla Lester sortuu toiseen mustavalkoisuuteen: miehet ovat joko raakalaisia (enemmistö) tai yksittäisiä hyvännäköisiä sankareita, naiset puolestaan ovat pääasiassa juonittelevia syöjättäriä lukuunottamatta muutamia reiluja, jotka pärjäävät miesten maailmassa, joko käyttämällä reipasta miesmäistä kieltä ja oikeuksistaan kiinni pitäen tai tarpeen tullen ja silloin tällöin käyttäen "naisellisia avujaan".

Ranskalaisen valokuvaan keskeinen heikkous on ihmiskuvassa ja kielellisessä kömpelyydessä. Stereotypiat jylläävät. Miehet ovat joko raiskaajia tai ylivertaisen taitavia, helliä ja komeita rakastajia. Naiset ovat kauniita, mutta petollisia. Juonen käänteet ovat melodraamaattisia ja saippuasarjoista tuttuja. Kuka saa kenetkin ja missä vaiheessa. On tietysti virkistävää, että naiset haluavat tässä kirjassa komeat ja urheat miehen sänkyyn äkkiä ja nopeasti, kun taas miehet jarruttelevat ja viipyilevät ennen kuin vievät daaminsa uskomattomaan hurmokseen. Rakkaus ja seksi on ylivertaista, juuri sen ja vain sen oikean kanssa.  Avioliitto vain taloudellinen liittymä. Eli lyhyesti ilman keskeistä aihettaan -sotaa ja miesten ja naisten asemaa erityisoloissa - kirja on ällöttävää soopaa.

Monesti aioin jo jättää kirjan kesken, mutta aiheen tärkeys piti mukanaan. Harmi, että hyvä teema ei saanut ansaitsemaansa taitavaa kirjoittajaa tekijäkseen.  Lee Millerin tuotantoon ja elämään perustuvaa aineistoa on onneksi tulossa, muun muassa Ellen Kurasin Lee niminen elokuvat on tulossa ensi-iltaan 6.12.2023.

 

Makeannälkä

Ei ehkä paras Ian McEwan, mutta erinomainen, tämäkin.

 Kirjan päähenkilö nuori kaunis nainen, Serena Frome, palkkautuu Iso-Britannian tiedustelupalveluun, värvää petoksella kirjailija Tom Haleyn mukaan peitenimellä Makeannälkä organisoituun projektiin, rakastuu kohdehenkilöönsä, eikä siitä hyvää seuraa.

Eletään 1970-luvun alkua saarivaltiossa, joka kipuilee tuolloinkin suhteestaan Manner-Eurooppaan. Kulttuuriväkeäkin haalitaan mukaan kylmän sodan hankkeisiin monin eri tavoin, virallisilla apurahoilla ja myös ohjaamalla rahaa sopiviksi katsotuille antikommunistisille kirjailijoille. McEwan onnistuu kirjassaan luomaan elävän kuvan ajasta, jossa hänen fiktiivinen tarinansa lomittuu todellisiin historian käänteisiin. Viittauksia historian käänteisiin, oikeisiin kirjailijoihin ja poliitikkoihin on runsaasti. Tuloksena on kirjoittamisen, elämän ja historian yhteenpunoutumisen kirjava ja värikäs kudelma.

Lukijaa viedään päähenkilöiden myötä, eikä yllättävältä loppukäänteeltä vältytä nytkään.

Ian McEwanin Makeannälkä (ap. 2012) tuo juoneltaan mieleen Olli Jalosen Stalker-kirjan (2022). Molemmissa on samankaltainen perusidea. Siinä missä Jalonen on melko tosikkomainen kertoja, McEwan onnistuu viihdyttämään lukijaa joustavilla juonenkäänteillä. Ajankuvina mokolemmat ovat kyllä taitavia. Sateinen Lontoo ja 1970-luvun Britannia on harmaa, mutta McEwan kertoo siitä värikkäästi.

Halun filosofiaa

 

Timo Airaksisen kirjoittama Halun vallassa. Onnellisuutta etsimässä on suhteellisen helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Se ei tee lukijaansa onnellisemmaksi, mutta toimii virikkeenä pohtiessamme nykyisten, etenkin varakkaiden länsimaiden, halutalouden toimintaa ja omia valintojamme sen puitteissa.

Airaksisen käsitteistöstä mieleen jäi erityisesti halukertomus. Halukertomuksen avulla oikeutamme omat halumme. Tarvitsen uuden auton, koska vanha on niin saastuttava. En kuitenkaan ole perusteellisesti tutkinut, onko todella näin esimerkiksi sen suhteen, millainen elinkaari tuotteella on. En siis oikeasti tarvitse uutta autoa vaan perustelen  haluni sen avulla. Airaksinen eritteleekin kiinnostavasti halun ja tarpeen eroja sekä tekee kiinnostavia vertailuja halun ja tarpeen käsitteen erilaisille käyttötavoille yksilöllisen valinnan retoriikassa ja  poliittisessa päätöksenteossa eri yhteiskunnissa, pääasiassa vertailemalla Yhdysvaltojen ja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tapaa hahmottaa tarpeita ja haluja. Usein haluja perustellaan tarpeilla, vaikka varmaan useimmat meistä kuluttajina ovat huomanneet halujen tulevan ja menevän, vaikka tarpeet säilyvät ennallaan.

Filosofisesti Airaksinen ei tässä teoksessa kaiva kovin syvälle omaa metafysiikkaansa, jossa maailmat vaihtuvat kuin takki käyttäjänsä päällä. On toki helppo ymmärtää, miten maailma on toinen, kun vaihdan takin toiseen. On myös kiinnostava ajatella, että ihminen ei etsi niinkään itseään, vaan haluaa päästä eroon (vanhasta) itsestään muuttammalla itseään niin ulkoisesti (esimerkiksi ottamalla tatuointeja tai turvautumalla plastiikkakirurgiaan) tai lukemalla sivistävää kirjallisuutta.  Kyse on kuitenki enemmän retoriikasta kuin maailman muuttumisesta tai muuttamisesta. Maailman ja maailmojen fundamenttalisuudesta kaipaisi tukevampaa otetta, jotta tarpeet ja halut (sittenkin) kiinnittyisivät muullakin tavoilla halutalouteen kuin vain rajautumalla filosofian piiristä psykologiaan tai yhteiskuntatieteeseen. Mutta tämä ei selvästikkään ole ollut tämän kirjan fokuksessa, ei vaikka haluaisinkin niin olevan.

Kyse on siis halun vallasta, ei halusta valtaan. Halujen tuolla puolen on kuitenkin niin ylevä kuin ihmisen raadollinen puolikin. Airaksinen siteeraa Nitzscheä jotenkin siihen tapaan, että kupolisissa enkelikuoro laulaa ja kryptassa ulvovat sudet. Myös Timo Airaksinen seikkailee oivasti leppoisan ymmärtäväisenä ihmisten halujen (myös omiensa) rajattomuudessa, mutta pistelee paikoin myös piikikkäästi halujen hulluuksista.

Virkistävää luettavaa.

Olemmeko kaikki natseja?

Vihassa ja rakkaudessa on voimaa. Isaac Bashevis Singer osaa kertoa tarinaa sujuvan särmikkäästi.  Eipä ihme, että kirja herätti ilmestymisaikanaan (1972) närkästystä juutalaisyhteisössä. Entä miten nyt, kun keskustelu juutalaisuudesta, natsien keskitysleireistä, Israelin valtion politiikasta sekä flirttailusta oikeistoradikalismin kanssa ei ota laantuakseen vaan käy kovilla kierroksilla? Saako, pitääkö ja voiko natsismista tai juutalaisuudesta vitsailla ja kertoa komediallisesti?

Yleistä ja yksiselitteistä vastausta tuskin voi antaa ja sekös itsessään on kiusallista. Kyse on kontekstista. Singer, juutalaisyhteisön jäsenenä (?) tekee sen joka tapauksessa tyylikkäästi. Hänen kirjansa newyorkilaistuneet päähenkilöt eivät ole puhtaita pulmusia, heidän traaginen taustansa ei oikeuta heidän toimintaansa vaikkakin antaa sille uskottavan perustan. 

Ironisesti yksi kirjan henkilöistä vertaa kylmässä amerikkalaisasunnossa palellessaan oloja keskitysleiriin. Siellä oli paremmin, koska oli edes toivo paremmasta. 

Kirjan keskushenkilö, puolanjuutalainen Herman Broder on menettänyt vaimonsa ja lapsensa natsivallan aikana. Hän on paennut Yhdysvaltoihin ja mennyt naimisiin entisen palvelijansa, Jadwigan kanssa. Hermanilla on myös rakastajatar Masha.  Tamara, kuolleeksi luultu vaimo, onkin elossa ja tulee New Yorkiin, samanaikaisesti Jedwiga on ensikertaa raskaana ja rakastajatar Masha ottaa eron omasta puolisostaan ja vaatii Hermania kanssaan naimisiin. Hermannilla on vaativa kolmio- tai oikeastaan neliödraama omalta osaltaan ratkottavana.

Miten elää juutalaisen perinteen, maallistuneen juutalaisuuden, amerikkalaisuuden, kristinuskon ja historiallisen taakan ristipaineessa? Herman on tuuliajolla vaikkakin monessa mielessä myös onnekas kolmen naisen auttaessa häntä kaikesta huolimatta. Komediallisessa kontekstissa Singer heittää hyvin vakavia väitteitä ihmisestä, niin juutalaisista kuin kaikista muistakin Hermanin äänellä: käyttäytymisessään eläimiä kohtaan kaikki ihmiset ovat natseja. Ihmiset kykenevät kohtelemaan toisia lajeja niin omahyväisen piittaamattomasti, että se kävi esimerkkistä rotuoppien äärimuodosta, periaatteesta jonka mukaan valta antaa oikeuden. (s. 258-259)

Antaako valta oikeuden? Onko valta oikeassa, jos se vaikka tulee demokratian kautta äänestyksen tuloksena? Voiko "kansan äänen" delegoida puolueille, hallitukselle, presidentille? Seurauksia valinnoista tuleee "kansalle". Herman, Jedwiga, Masha ja jokaisen meistä kantaa taakkaa, mutta olemmeko vastuussa ja kannammeko syyllisyyttä ja vastuuta noista valinnoista? Ja entä sitten? Olemmeko kaikki natseja jos emme ryhdy kasvissyöjiksi ja päättäväisiksi antinatseiksi? Vai onko niin, että kaikissa meissä elää mahdollisuus pahaan, siksi se on huomattava, tunnistettava ja kesytettävä monin keinoin. Antti Eskola totesi aikoinaan pisteliäästi: ihmisiä on tutkittava ikään kuin he olisivat inhimillisiä olentoja. Entäpä jos he ovatkin sitä?

Radikaalin humanismin lupaus

 Humanistinen ihmiskäsitys on koetuksella. Ukrainan siirtymä länsiliittoutuneisiin ja Venäjän hyökkäys maahan toisaalla ja samalla äärioikeiston nousu niin länsieuroopassa kuin Suomessa pakottavat muotoilemaan omia käsityksiä joko uusiksi tai ratkaisemaan, miten vanhat käsitykset soveltavat nykyiseen tilanteeseen. Joskus uudet analyysit onnistuvat, joskus mennään pieleen. Janne Saarikiven 25.7.2023 julkaisema HS:n kolumni "Purraan mustaan säkkiä ja ehtoolisleipää" on saanut viimepäivinä ansaittua kritiikkiä. Tasapainoilu, jossa äärilaidat torjutaan ja ajatellaan kultaisen keskitien aina löytyvän jostain sopivasta kohtaa katsantojen janaa ei toimi silloin, kun on selkeästi torjuttava virheellinen tai vaarallinen vaihtoehto. Itsekriittinen on oltava ja malka on on otettava ensin omasta silmästä, toki. Ennen Ukrainan sotaa vältin ottamasta kantaa Ukraina - Venäjä - Nato -kysymykseen, koska ei ollut mielestäni perusteltua asettua suinpäin Naton puolelle kiistassa, jossa vaihtoehtona oli sodan syttyminen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei kuitenkaan ollut eikä ole oikeutettu, vaikka Ukrainan omat valinnat johtivat osaltaan syntyneeseen konfliktiin, jossa Nato ja sen liittolaisjäsenet toimivat neuvonantajina. Olinko siis väärässä tuolloin? En mielestäni ollut, vaikka nyt tarkasteltuna olenkin ( vrt. Aristoteleen klassikkokysymys: onko huominen meritaistelu tosi jo tänään?).

Jarno Hietalahden & Mika Pekkolan Terapiaa mielipuoliselle maailmalle - Erich Fromm ja radikaalin humanismin lupaus (Vastapaino, Tampere 2019) antaa hyviä aineksia myös ylläolevien ongelmien tarkasteluun, joskaan ei välttämättä ratkaise äärilaitojen ja vastakkaisuuksien ongelmaa ajassa ja historiallisessa muutoksessa. Kirja ei ole erityisen vetävästi kirjoitettu, mutta lainaan siitä pitkähkön katkelman, koska koen, että siinä on yksilöllisen ajattelun kannalta keskeisiä aineksia, joiden avulla voi murtaa individualistisen häkin ja vapautua muukalaisvihan, rasismin, etnonationalismin ja nationalismin kuristusotteesta. Otteen jonka vangiksi olemme ajautumassa.  Vähä vähältä ja joskus aika reippaastikin olemme siirtyneet aikaan, jolloin koemme elävämme tai ainakin itse koen eläväni entistä vieraammassa maassa ja maailmassa, muukalaisena muukalaisten maassa. Sivullisuus on jo aiemmin tuttua, mutta muukalaisuus kulttuurissa, johon on syntynyt ja elänyt jo aika pitkään! Samalla yritän muistaa aristokraatti-anarkisti Nietzschen varoituksen: vastustaessasi hirviötä, sinusta tulee helposti hirviö. Toisaalta Jeesus kehotti kääntämään toisenkin posken, mutta osasi käyttää ruoskaakin tarvittaessa. Joka tapauksessa on pyrittävä ajattelemaan itse, ei vain etsittävä sopivaa opettajaa, ei Nietzscheä, Jeesusta sen paremmin kuin Frommiakaan (vaikka viimemainittu taitaa olla paras näistä tiennäyttäjänä).

Mutta nyt siis Erich Frommin opetuksiin Jarno Hietalahden tekstilainauksella:

Humanismin tärkein koetinkivi onkin siinä, kuinka yksilö tai yhteisö suhtautuu muukalaisiin eli siihen, mikä on vierasta. (...) Hän (Erich Fromm - kirj. lisäys) määrittelee muukalaisen ihmiseksi, jolla ei ole valtaa ja joka on erilainen kuin muut hänen ympärillään. Tällainen ihminen ei sovi kitkattomasti kulttuuriseen kuvastoon. (..) meidän on kuitenkin nähtävä pinnallisten erojen - kuten uskomusjärjestelmien ja sukupuolen - taakse ja ymmärrettävä, kuinka jokainen jakaa kaikille yhteisen ihmisyyden perusluonteen.

(...)

Muukalainen on tunnustettava ihmiseksi, joka ei ole mitään muuta kuin ihminen - eli häntä ei määritellä esimerkiksi tapojen tai ihonvärin perusteella. Tämä vaatii ymmärrystä siitä, että yksilö itsekin on muukalainen muiden silmissä. Kommunistit ovat vieraita talouskasvu-uskovaisille, uskovaiset ateisteille ja humanistiajattelijat diktaattoreille. Emme voi koskaan havainnoissamme tavoittaa ihmistä sinänsä, vaan aina vain ihmisyyden yksilöllisiä ilmenemispiirteitä. (s. 30)

Vierauden paradoksi on siinä, että olemme kaikki muukalaisia toisillemme ja meidän on löydettävä itsemme vieraana, jotta voimme nähdä toisemme lähimmäisinä erilaisuudesta huolimatta ja juuri sen tähden.

Ajatuksen iltarusko

 

Sue Prideauxin Niezsche-elämäkertaa En ole ihminen, olen dynamiittia on ylistetty monin sanoin ja hyvin perustein. Kirja on tasapainoinen, hyvin kirjoitettu, helppolukuinen ja kuitenkin myös valottaa Friedrich Nietzschen ajattelua ja sen historiallista kontekstia kiitettävän huolellisesti. Filosofianhistoriallisesti tekstiä ei ole rasitettu liikaa. Tavoitteena on ollut kuvata Nietzschen elämää, sen vaiheita ja eri puolia sekä sen vaikutusta ajattelijan tuotantoon. Samalla oioitaan edelleen eläviä virheellisiä ja yksipuolisia tulkintoja Nietzschen filosofiasta.

Jokusia Nietzschen elämäkertateoksia ja viittauksia Nietzscheen on tullut luetuksi aiemmin  Nietzschen omien teosten lisäksi.  Prideaux onnistuu tuomaan uutta tietoa ja näkemystä sekä auttaa kokoamaan aiempia palasia yhteen. Hän syventää tarinaa siitä, miten Nietzschen sisko Elisabeth onnistui vääristämään ja kaappaamaan Nietzschen ajattelun nationalismin ja natsisimin palvelukseen ja osoittaa vakuuttavasti, että Friedrich Nietzsche vastusti saksalaista nationalismia ja nationalismia yleensä, ei antanut tukea sisarensa rasistisille ajatuksille ja hankkeille ja individualistina suhtautui vihamielisesti kaikkiin massaliikkeisiin.

Mistä Nietzschen ajattelussa sitten oli kysymys? Tiivistetysti voi ajatella, että se oli ajatuksen iltaruskoa aikana, jolloin aristokraattinen ja kristillis-feodaalinen yhteiskunta oli maallistunut ja kääntynyt kohti teollista, kapitalistista massayhteiskuntaa. Jumala kuoli, kirkon uskonnollinen arvovalta rapistui ja siihenastisen moraalin perusta romahti. Mitä siis tilalle? Nietzschen radikaali aristokraattinen, yksilökeskeinen ja  anarkistinen kaikkien arvojen uudelleenarviointi ja nurinpäinkääntäminen oli yksi vaihtoehto tiellä modernia ja postmodernia ajattelua, jossa kaikki on sallittua ja ihmisen ja ihmisten yhdessä tulee asettaa omalle elolleen moraaliset ja yhteiskunnalliset puitteet. Orjamoraalista on irrottauduttava leijonan voimalla ja sen tehtyään leikki voi alkaa. Ihminen voi sanoa kyllä maailmalle sellaisena kuin se on ja tanssia tähtien kanssa.

Prideauxin kirja monipuolistaa aiempaa käsitystäni Nietzschen suhteesta lähipiiriinsä. Hänelle läheiset naiset - äiti, sisar, täti sekä ystävät ja rakkauden kohteet Cosima Wagner ja Lou Salome - eivät ole karikatyyreja, jotka eri tavoin rajoittavat tai raastavat Nietzschen hulluuteen, vaan he ovat  itsenäisiä toimijoita, jotka omilla toimillaan vetävät Nietzschen ristiriitojen raastamaa ajattelua, elämää ja käytännön ratkaisuja eri tavoin ja eri suuntiin. Suhde miespuolisiin ystäviin ja erityisesti Nietzshen ihailun kohteeseen ja isähahmoon Richard Wagneriin saa myös yksityiskohtaisen kuvauksen.

Loppuun Prideaux on koonnut omia lempisitaattejaan  Nietzschen aforismeista.  Oma suosikkini ei ole mukana, joten liitän sen tähän:

Drei Verwandlungen nenne ich euch des Geistes: wie der Geist zum Kamele wird, und zum Löwen das Kamel, und zum Kinde zuletzt der Löwe. (Also Sprach Zarathustra)

( Kerron teille  kolme hengen muutosta: kuinka hengestä tulee kameli, kamelista leijona ja lopuksi leijonasta lapsi.) 

Torakat hallituspuuhissa

Ian McEwan taitaa satiirin. Näin Petteri Orpon hallituksen alkuviikkoja seuratessa on aika riemastuttavaa lukea 2019 ilmestynyttä fiktiota brittihallituksen touhusta ja tohinasta. Ian McEwan kuvailee herkullisesti ihmisen muodon saaneiden torakoiden pyrkimystä kääntää kaikki päälaelleen. Reversalismiksi kutsuttu hanke pyrkii kääntämään talouden rahavirran päinvastaiseksi. Työssäkäynnistä pitää maksaa, kaupassa ostaessa saa rahaa. Näin Britannia irrottautuu maailmantaloudesta omaksi saarekkeekseen ja alkaa uusi kukoistuksen kausi. Rinnastusta viimevuosien politiikan EU-brexitiin ei liene vaikea nähdä.

Ja kun pimeyden asujamistosta nyt puhutaan, niin on korostettava, että Petteri Orpon nykyhallituksen jäsenet eivät liene ihmismuodon ottaneita torakoita tai muitakaan eläimiä, vaikka toimet kovasti muistuttavat brittivirkaveljien toilailua Ian McEwanin kirjassa. Vakavasta asiasta on kysymys niin brittien kuin nykysuomalaisten kannalta. Pyrkimys kääntää kaikki nurin on ajatuskokeena hauskaa, vaikka todellisuudessa tapahtuvana tragediaa.

Suorat viittaukset McEwanin kirjalla on Kafkan Muodonmuutokseen. Myös Mihail Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan tulee mieleen. Torakka on kuitenkin suppea ja nokkela pitkähkö kommentaari brittipolitiikan sekoiluun.

McEwanin Torakka -kirjaa voi kyllä suosittaa. Se auttaa roolittamaan viimevuosien politiikkaa ja huomaamaan kuinka sanonta: he tekeveät sen itse pätee usein pelottavalla tarkuudella. 

Sovitus

 

Ian McEwanin Sovitus on taattua McEwania: sujuvasti kerrottua, viihdyttävää, yhteiskunnalliseen ja historialliseen jatkumoon nivoutuvaa sujuvaa kerrontaa ihmisen tekemistä valinnoista ja niden seurauksista sekä kaiken tämän kertomisen menetelmistä kirjailijan työssä.

Tarinan keskiössä on Tallisin perhe ja erityisesti perheen nuorimmainen tytär Briony Tallis. Nuorena tyttönä Brionyn vilkas mielikuvitus ja pyrkimys tarinallistaa ympäristönsä tapahtumat johtaa hänet tarinallisiin  tekoihin, joita ei voi myöhemmin muuksi muuttaa. Hieman kasvettuaan Briony yrittää sovittaa tekoaan ja lopulta teosta ja sen sovitusyrityksestä muotoutuu koko tulevan kirjailijan elämänuraa määrittävä juonne. Ajallisesti McEwanin kirja kattaa ajan 1930-luvun sotaa edeltävistä vuosista aina 1990-luvulle. Sotaan valmistuva Englanti, sota ja Dunkirkin taistelut mukaan lukien päähenkilöiden elämät kietoutuvat historian käänteisiin. Keskeinen rakkaustarina on Brionnyn isosiskon Cecilian ja luokkarankingissä alempaa ponnistavan Robinin välillä.

Tarinan ja tarinallisuuden vaarat ovat vahvasti esillä kerronnassa. Kirjailijalla on mahdollisuus olla jumalan asemassa ja muuntaa tarvittavassa määrin kirjoittamaansa. Oikea elämä asettaa kuitenkin puitteet tarinalle ja kirjallisen tarinan ulkopuolisessa elämässä on oltava kovin huolellinen siitä, minkälaista tarinaa kertoo ja mitä tarinoita on valmis uskomaan.

McEwan on oiva kertoja virittämään pohdiskelut lukijalle. Kirjoitamme oman elämämme tarinaa sankarina ja pelkurina. Joskus joudumme tai pääsemme katsomaan myös omaa elämäämme sivustakatsojana tai kirjallisesta peilistä. Valitsemme sanamme väärin ja momentum menee ohi. Tai ainakin uskomme, että jos olisimme toimineet toisin, sanoneet toisin, tarina olisi edennyt toiseen suuntaan.

Jutun loppu

Graham Greenen Jutun loppu -kirjassa on kaksi miestä Henry ja Bendrix sekä Bendrixin rakastettu ja Henryn vaimo Sara. Miehet rakastavat Saraa kumpikin omalla tavallaan ja Sarakin heitä, omalla tavallaan hänkin. Mutta rakastaako Sara enemmän Jumalaa ja on uskollinen ensisijaisesti tälle antamille lupauksille, vai kunteleeko hän sydäntään ja ruumistaan, joka sykkii Bendriksille? Onko Sara kunnon katolinen? Vai onko Jumalaa edes olemassa? Voiko Jumalan kanssa käydä kilpasille Saran sielusta ja ruumiista, kysyy puolestaan Bendrix? 

Kolmiodraamat ovat kirjojen ja elokuvien kestäviä perusteemoja. Jokaisessa suhteessa on aina enemmän kuin kaksi. Freudin ajattelun arkiversion mukaan ainakin molempien vanhemmat tulevat mukaan. Lasten synnyn myötä myös he vaikuttavat parisuhteen kehkeytymiseen. Mutta joillekin tuo kolmas voi olla itse Isä Jumala tai ainakin haaste, jonka hänen kokee asettavan suhteelle. Ja ilman Jumalaakin joutuu helposti tilanteeseen, jossa toimii tai huomaa toimineensa niin, että armoa ja anteeksiantoa on vaikea kuvitella. Ei itselle, eikä varsinkaan muille pahantekijöille, syntisille.

Jutun loppu on jollain tavalla vanhahtavan oloista pohdintaa ikiaikaisista teemoista. Paikoin se tuntuu kilpailevan kioskikirjallisuuden romanttisten ikuisen rakkauden kaipuun kuvausten kanssa, paikoin se onnistuu aidon oloisesti kuvaamaan sydäntä raastavia ristiriitoja omien halujen, haaveiden ja yhteiskunnan ja yhteisön normien miinakentällä. Miten toimia jos syystä tai toisesta ei saa sydämensä valittua? Ja vielä haastavammin: miten toimia, kun uskoo rakastettunsa kuoleen ja näin ei olekaan.  Tai on uskonut, ettei saa vastarakkautta omalle intohimolleen, mutta oleensa väärässä?

Greenen kirjan vanhahtavuuteen vaikuttaa myös paikoin kömpelö käännös, alkuperäinen  The End of Affair ilmestyi 1951. Uusi käännös tekisi kirjalle varmaan oikeutta.

Juttu alkaa aina jotenkin ja myös päättyy. Kuolema korjaa satonsa, se on varmaa. Meille, joita ei lohduta(?) ajatus tuonpuoleisesta, siinä on kiertämätön loppu. Siihen asti on aina toivoa, ehkä tarina sittenkin jatkuu.

Ulyssesta lukiessa

 

Ulysses avautuu moneen suuntaan ja siksi se on ehtymätön. Kirja on loistava osoitus siitä, miten rosoisella kaduilla, kodeissa, kapakoissa ja kujilla, tässä ja nyt, kaikki on läsnä: menneisyyden kerrostumat ja tulevaisuuden idut. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä. Asioilla on yhteytensä, mutta ihmisten kanssakäymisessä, keskustelussa ja mielen kaleidoskoopissa merkit ja merkitykset varioivat moninaisina muodostelmina. Tuo moninaisuus  väreilee, hehkuu ja sumenee, se näkyy aamun kirkkaudessa, päivän paisteessa tai sateen hämärässä. Illan ja yön koittaessa ovet aukeavat pimeyteen ja vasta siellä valon kirkkaus osoittaa voimansa. 

Jamesin teksti on romaanitaidetta hienoimmillaan: tapahtumat on lokalisoitu Dubliniin, tapahtumat sijoittuvat aikaan, yhteiskuntaan, poliittiseen tilanteeseen ja pusertavat häkellyttävän määrän kulttuurin tuhkaa ja timantteja verbaalisena ilotulituksena osaksi lukijan oman pään tietoja ja tuntemuksia. Teksti on häpeilemättömän roisia, tyylillisesti vaihtelevaa ja leikittelevää, myös snobistista kiusoittelua ja eroottista härnäämistä. Perustana on humanistinen elämän koko kirjon salliva viuhka, jota leyhyyttämällä nationalismin ja puritaanisen löyhkän umpimielinen lemu väistyy ainakin hetkeksi.

James Joycen Ulysses - useimmiten Odysseuksena tunnettu - ilmestyi alunperin vuonna 1922. Pentti Saarikosken luova käännös julkaistiin vuonna 1964  ja nyt käsillä on Leevi Lehdon 2012 alaviittein kommentoitu versio. Leevi Lehto kertoo esipuheessa häneltä menneen käännökseen kymmenen vuotta. Saman verran ja risat kesti itselläni lukea teksti. 

Lukurupeama ei ollut turha, vaikka sitä selittäisi psykologisella teorialla, jonka mukaan on vaikea tunnustaa käyttäneensä  paljon aikaa johonkin turhaan.

Miksi näin kauan ja miten lukeminen edistyi?

Suomennettu teksti on 832 sivua suhteellisen tiivistä tekstiä. Kun kirjan jykevään esineellisyyteen tarttuu, mukaan asettuu lupaus laajasta romaanista ja kun huomaa, ettei kyseessä olekaan perinteinen lukuromaani, pettyy. Näin kävi ainakin minulle. Muistaakseni kirjan kriitikoista joku väitti siis Joysen epäonnistuneen, koska kirja ei tunnetusti ole helppolukuisuuden tai nautittavan haastavuuden maineessa. Siksi aikaa kului näkökulmaa ja motivaatiota etsien. Jossain vaiheessa vaihdoin lukustrategiaa. En yrittänytkään sovittaa tekstin suomia vihjeitä tarinallisuuden kehykseen, en Bloomien perheen historian monipolivisuuteen tai Bloomin reittiin Dublinissa, puhumattakaan, että olisin lukenut sitä kontekstissa Homeroksen Odysseukseen ja kirjallisuushistorialliseen perintöön. Päätin lukea kirjaa kielellisen ilmauksen taidonnäyteenä. Sitä Ulysses on ja sellaisena se tarjoaa verrattomasti haasteita, yllätyksiä ja ilon aiheita. Ulysses on kuin lautasellinen herkullista kiisseliä. Se ei kuitenkaan lusikoimalla lopu.

Luin kirjaa sekä painettuna että e-kirjana. Kirjan painavuus estää sen lukemista vaakatasossa, eikä sitä mielellään ota matkalukemiseksikaan. E-kirja puolestaan on näppärä ja siinä on myös etu, että painetun kirjan alaviitteet ovat siinä siirretty kunkin kappaleen jälkeen loppuviitteiksi. Näin tekstin eteneminen ei katkea alaviitteitä lukiessa, eikä niitä tule itse asiassa luetuksi kappaleen päättyessäkään kovin tarkkaan. Painetussa kirjassa puolestaan yhden aukeaman lukeminen alaviitteineen, viittauksineen aiempiin  alaviitteisiin tai alaviitteiden tietojen avaaminen itselle voi helposti viedä mennessään. Voi huomata poikenneensa Dublin kaduilta ja olevansa aivan (vieraalla) kujalla. Kirjallista seikkailua parhaimmillaan, mutta myös aika hidasta lukemista ja ärsyttävää, koska jatkuvasti törmää tietämyksensä ja ymmärryksensä rajoihin. Näin kirja on kuin joustava verkko. Siinä voi hyppiä kuin trampoliinissa - oma jäntevyys ja into vastaavat kirjasta saatavaan ponnahdukseen ja voltteihin.

Leevi Lehdon suomennos ilmestyi siis vuonna 2012. Yritin ostaa sen saman vuoden kesäkuussa Porin Suomalaisesta kirjakaupasta, mutta hyllytavarana sitä ei ollut saatavana. Samana vuonna matkalla Tukholmaan oli joutoaikaa Turussa laivan lähtöaikaa odotellessa. Huomasin kirjan sikäläisessä kirjakaupassa ja pakkohan se oli hankkia. Lukeminen keskeytyi aika ajoin ja eteni vain verkkaisesti aina silloin, kun muulta lukemisesta joudin. Lopulta, nyt keväällä 2023 YLE Areenassa olevan hienon ”James Joyce ja Odysseus”  (nähtävillä 28.2.2025 saakka) dokumentin innoittamana, kaivoin kirjan jälleen esiin.  Kirjamerkki oli puolen välin paikkeilla ja jatkoin siitä ja nyt 14.6.2023 huomaan pääseeni viimeiselle tekstisivulle. 

Kyllä. Joycen  päätös lopettaa kirjansa tähän myönteiseen sanaan on vapauttava. Mielemme ja kielemme luo, synnyttää ja kehittää oman maailmansa, jossa meillä on vapaus olla miten haluamme. Arjen maailmassa elämme vain raadollisen välttämättömyyden vuoksi. Yksi elämä itselle, yksi unelmille. Tai monta elämää, monta unelmaa. Kyllä.

R E C - Rubikin kuutio camera obscurana

 

Oletetaan, että meillä on rubikin kuutio ja samalla se on camera obscuran tavoin toimiva still- ja videokamera. Painamme rec-nappulaa, välillä otamme valokuvia, kierrämme kuutiota. Tallennamme eri kuvaformaateilla, .raw, .jpeg ja videoita eri resoluutioilla. Keräämme näin saadun aineiston isoon laatikkoon, ravistamme sitä . Sen jälkeen järjestelemme aineiston erilaisiin saleihin, huoneisiin ja laatikoihin. Lopuksi vielä kerromme sanallisesti sekä prosessin että tuotokset,  tarinallistamme sen eri näkökulmista jaksoiksi, kappaleiksi, virkkeiksi, lauseiksi ja sanoiksi. Laitamme kirjoihin ja kansiin.

Luulisi, että tuloksena on kaoottinen kokonaisuus tai sekavista fragmenteista koostuva silppusäkki.

Marisha  Rasi-Koskinen onnistuu kuitenkin REC -kirjassa koostamaan aineiston tavalla, jota voi vain ihailla. Kirjan rakenne on fragmentaarinen ja ainakaan yhdellä lukukerralla ei voine olettaa, että lukija pystyy hahmottamaan kirjan juonelliseksi kokonaisuudeksi.

Alun tarina on intensiivinen kertomus kahdesta tai kolmesta nuoresta miehestä, Lucaksesta, Colesta ja Nikistä. Lucas ja Cole ovat sielunveljiä, mutta heidän suhteensa on patologisen kompleksinen. Heidän suunnitelmissaan on luoda jotain ennennäkemätöntä elokuvallista ja elämänkokemuksellista aineistoa, taideteoksella, joka on elämää suurempaa ja hyvän ja pahan tuollapuolen. Sitten lukija tipahtaa toisenlaisiin maailmoihin ja maisemiin siten, ettei oikein tiedä, miten alku ja keskikohta liittyvät toisiinsa ja lopulta palataan taas alkuun, Nikin ja Colen myöhempiin vaiheisiin.

Luin joitain arvioita kirjasta ja osa lukijoista arveli, että uudella lukemisella teksti asettuisi uuteen asemaan ja tarina ehkä aukeaisi kokonaisuutena paremmin. Näin varmaan tapahtuisikin ja silloin kirjan aktiiviseksi osallistujaksi tuleekin entistä enemmän lukija, joka kääntelee palasia ja pyrkii samaan Rubikin kuution sivut järjestykseen ja kääntämään camera obscuran kuvan oikein päin. REC -kirjasta voisi kuvitella näin valmistuvan remake-version ja uskoakseni tarina ja nyt esillä oleva saattaisi toimia myös perinteisemmällä rakenteella ja juonivetoisella kerronnalla, mutta silloin menetettäisiin REC-kirjan ehdoton ansio. Sen rakenne, kerronnallinen hataruus ja tekstin harsomainen läpinäkyvyys jättäisi vain yliterävän, kolorisoidusti käsitellyn kuvan, joka saattaisi sekin olla teknisesti taitava, mutta samalla aika kyllästyttävä, boring. Usein kiinnostavampaa on se mikä ei näy, peittyy varjoon tai vain häivähtää kuvassa.

Kirjoittajana Rasi-Koskisesta jää kiinnostava kuva. Ilmeisen älykäs, taitava ja kielellisesti lahjakas. REC-kirjassa on myös runsaasti teoreettista ainesta niin valokuvauksen, videoinnin kuin tarinallistamisen mahdollisuuksista ja sen ansoista nykyihmisen elämää määrittävänä tekijänä. Kirjassa on erilaisia punctumeja, jotka viiltävät kirjan edetessä lukijaan erilaisia haavoja ja jättävät jälkensä.

Yleensä arvostan kirjoittajien taitoa kertoa monimutkaisia asioita selkeästi ja koruilematta. REC ei kuitenkaan vaikuta temppuilulta tai itsetarkoituksellisen vaikeaksi tehdyltä. Se on kaiken kaikkiaan hieno kirja, virkistävä ja kunnianhimoinen. 

Narkomania

 

Rax Rinnekangas on omanlaisensa kirjoittaja ja elokuvien ohjaaja. Myös Narkomania -kirjan aihepiiri  ja käsittelytapa on haastava: Peter Handke, Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2019 saanut kirjailija, ja häneen kohdistuneet kiistat sekä laajemminkin oikeus ja velvollisuus vähintäänkin pohtia asioita eri näkökulmista silloinkin kun yleinen mielipide ajaa meitä yksioikoiseen ja mustavalkoiseen ajatteluun.

Peter Handken tapauksessa on kyse Jugoslavian hajoamisprosessista, serbien ja Serbian suhteesta länsimaihin, Natoon. Kansanmurha, kansainvälinen oikeus ja ihmisen julmuuden triangeli on haastava purtava. Se taitaa olla pala, joka on usein vain yritettävä niellä tai kakistaa kurkusta, jotta ei tukehdu. Näin Neuvostoliiton hajoaminen heijastuu eri elämän ja kulttuurin aloille. Jugoslavia oli vielä alkua. Ukraina ja Venäjän sodankäynti Ukrainan säilyttämisksi osana Venäjän imperiumia ja etupiiriä on katkeraa jatkoa, joka tulee ulottumaan tästä ajasta vielä pitkään. Nyt sotana ja jatkossa, toivottavasti, jonkinlaisena kivuliaana rauhanprosessina ja eri maiden ja kulttuurien yhteensovittumisen hierteenä. 

Rax Rinnekangas kuitenkin yrittää ja onnistuukin avaamaan ongelmavyyhteä monelta kannalta. Aina ei kovin analyyttisesti tai selkokielisesti, vaan runnollisin ja osin ainakin itselleni kryptisin tavoin. Tärkeintä on huomata yhteydet historian eri vaiheiden kautta. Hitlerin ajan Saksan menneisyyden jälkipuinti jatkuu edelleen. Hannah Arendtin tapa käsitellä fasismin ja yksittäisten ihmisen vastuuta herätti 1960-luvun alussa Eichman oikeudenkäynnin yhteydessä jyrkkää vastustusta. Fasismi ja fasistit haluttiin demonisoida ja saksalaisviha ydistyi tähän. Kyvyttömyys erottaa asioiden ymmärtäminen ja niiden hyväksyminen yhdistyneenä nationalismiin on tällaisen vihan perustana. Juuutalaisuuden, antisemitismin sekä Israelin valtion politiikan keskeinään sekoittaminen palvelee samaa pyrkimystä nähdä asiat kaksijakoisina. 

Peter Handke on oiva ja ylväs esimerkki Jugoslavian hajoamisprosessin spiraalissa. Venäjä, venäläisyys ja Putinin johtaman Venäjän valtion sotapolitiikan suhde synnyttää samankaltaista kyvyttömyyttä erottaa ihmisten toiminnan eri muotoja, pyrkimystä demonisoida vihollisen toiminta ja pyrkimys lokeroida maailma kahteen leiriin, ihmiset kahteen ryhmään, polarisoida vastakohdat, jotta maailmankuvaan saada jyrkkä kontrasti. Nationalismi eri muodoissaan synnyttää tilan, joka kääntyy lopulta myös sen kannattajia vastaan.

Tällaisen jyrän alle tallautuu helposti kirjallisuuden kannalta olennainen. Peter Handken kirjat ovat omalla tavallaan hienoja. Hän ei ole varsinaisesti mielikirjailijoitani, enkä edes ole kattavasti perehtynyt koko tuotantoon. Aika nihkeän arvionkin kirjoitin hänen Toiston pysyvyys kirjastaan, mutta varmaankin yksi Handke/vuosi saattaa hyvin mahtua lukuohjelmaani jatkossakin.

Rax Rinnekankaan kirjan motto on osuva:

Narkomania on tila,

jossa käyttäjät

ajatuvat hybrikseen,

jossa he uskovat

tulkintojensa

tietysitä asioista

olevan yhtä kuin 

totuus.

Rumpujen kutsu

 

Näin sen täytyy olla. Olga Tokarczukin tekstissä värähtelee taajuus, joka noituu mukaansa. Teksti on matalaa kumua, jota ei oikeastaan kuule vaan tuntee. Tämän kirjan henkilöt elävät omassa todellisuudessaan, näkyvän, toden sekä koetun ja kuvitellun hypnoottisessa maailmassa. Olga Tokarczugilla on taito muuntua moneksi, kertoa se kauniilla ja yksinkertaisella kielellä kiehtovasti ja kietoa lukija mukaan rumpujen kaupunkiin, Che Guevaran outoihin riitteihin, pavuista ennustamisen erikoiseen maailmaan - mitä teemme ennustuksilla joiden totuuden tiedämme vasta, kun asiat ovat jo toteutuneet?

Ihailtavan hienoa tekstiä. Tästä huolimatta, jotkin uskontoon liittyvät pohdinnat, erityisesti puolalaisuuteen liittyvät, eivät aina onnistuneet viemään mukaansa, mutta suurimmalta osin saattoi "valveksua" kerrotun maailman totuuden. Tokarczukin kieli on pääasiassa oivallisen selkeää ja vain harvoin hän tukeutuu nokkeliin sanailuihin, kuten edellä. Ja saman tien esittää myös kritiikin perään. "Valveksunta", otaksuminen, uneksiminen - sukuahan ne ovat keskenään, mutta onko tuo sittenkään sitä mitä tavoitellaan. Minkälainen on se lisä, jonka jokaisen "minä" tuo minän ulkopuoliseen todellisuuteen? Minkälaisessa unessa tai valveessa elämme?

Kun kirjan kädestään jättää, voi kokea todeksi nyt-hetken. Ei koskaan enää. Ja kuitenkin tämän tekstin, rumpujen syvän kumun, ääreen haluaa palata uudestaan.

Lontoolainen lauantai

Tuomas Nevanlinna lukee Ian McEwanin Lauantai kirjan huomaamattoman hienosti (mikä on siis hyvä asia äänikirjassa). Kiitokset siis hänelle.

Kirjan päähenkilö neurokirurgi Henry Perowne herää lauantaina aamuyöstä ja huolestuu nähdessään lentokoneen tekevän liekeissä pakkolaskua Hawthornen kentälle Lontoossa. Tästä käynnistyy kirja ja päätyy saman päivän illan nukkumaanmenoon. 

Yhden päivän romaanissa McEwan onnistuu käsittelemään päähenkilönsä pään, ja tässä tapauksessa sananmukaisesti kirurgin potilaiden päiden kautta, kautta monia ihmiselämän perusasioita. Yksi kiinnostavimmista teemoista kirjassa on suhde rauhanliikkeeseen ja sotaan.Britannia on valmistautumassa Irakin sotaan, ihmisten mielipiteet jakautuvat puolesta ja vastaan, niin myös Henryn. Ewan onnistuu kuvailemaan Henryn mielenliikkeitä hyvin samaistuttavasti ja myös siten, että välillä lukijana on helppo olla Henryn kanssa samoillla linjoilla, välillä taas ei. Ja kutkuttavaa on, ettei aina ole perillä mikä on Henryn tai Ian McEwanin sanoma (vai onko sitä). Onko sota oikeutettu (Irakissa) jos en avulla voidaan eliminoida (vielä pahempi Saddamin) hirmuvalta? Ajankohtainen teema edelleen ja juuri nyt.

McEwan onnistuu kuvailemaan pikkutarkasti päivän kulkua ja ajatuksin voimin mennään sekä menneeseen, että tulevaisuuden uhkakuviin. Pääasiassa kuvaus on onnistunutta ja herkullista, vaikka toisinaan, kuten squash-pelin yksityiskohtaisessa kuvauksessa, vähempikin olisi riittänyt (yhdessä kirjan esittelytekstissä tosin juuri tätä kuvausta pidettiin yhtenä parhaista). Kirja on jännittäväkin ja vaikka perhe on tässä keskiössä, niin sen kuvaus onnistuu ilman liikaa siirappia tai hunajaa.

Mainio kirja, vaikka Opetuksia oli vielä enemmän mieleen.

Rakastumisia

 

Javier Marías on taiturimainen kertoja. Rakastumisia kirjan juoni on lähes kioskikirjamainen kolmiodraama yhdistettynä dekkarimaiseen jännitykseen. Samalla se on metakertomus tarinallaisuuden petoksellisuudesta ja totuuden muuntumisesta näkökuman vaihtuessa ja ajan kuluttaessa draaman särmiä.

Mutta ennenkaikkea se on mestarillinen kuvaus mielen liikkeistä, epäilystä, luottamuksesta, rakkauden polkujen mutkista ja eksyttävistä labyrinteistä.

María, kirjan kertoja, on seurannut kantakahvilassaan Miguel Desvernin ja tämän vaimon Luisan onnellisia aamuhetkiä. Yhtenä aamuna Luisa ja Maria näkevät Miguelin viimeistä kertaa. Hänet surmataan väkivaltaisesti.

María tutustuu leskeksi jäävään Luisaan ja rakastuu Miguelin parhaaseen miesystävään Javieriin, josta tulee myös Marían rakastaja. Javier puolestaan on rakastunut Luisaan. Tässä ainekset tarinaan ja sen henkilöiden tarinoiden tarinaan.

Rakkaan kuolema, rakkaan menetys tai rakastuminen toiseen, jolta ei saa vastarakkautta. Kaikki ne johtavat tilanteeseen, jossa elämän merkitys tuntuu katoavan tai itse rakkaus tuntuu julmalta ja kohtuuttomalta. Elämä kuitenkin jatkuu ja maailma ei ole surustamme milläskään vaan porskuttaa eteenpäin meistä välittämättä. Surijan on vaikeaa hyväksyä, että epäonni on tuhonnut menneen elämän, mutta ei suinkaan tulevaa, vaikka siltä tuntuu. Päivä päivältä suru lientyy, vaikka usein siitä pyrkii pitämään kiinni. Kuolema tai pysyvä poissaolo pelottaa, mutta emmehän sure aikaa ennen syntymäämmekään. Samalla tavalla uusi elämä alkaa ja mennyt elämä kuolee pois, päivä päivältä, yö yöltä. Näin käy myös hyvien muistojen, harmillista kyllä. Jos muistot eivät haalistu, ne saattavat myös jalostua elämää suuremmiksi, idealisoiduiksi, sadunomaisiksi kristalleiksi.

Maríaksen Valkoinen sydän oli ehkä vielä vaikuttavampi, mutta Rakastumisia kirjaa lukee jännittyneenä aina loppuun saakka. Sanotaan, että kosto elää, mutta onko kuitenkin monta kertaa parempi antaa olla, antaa ajan hoitaa ja antaa kuolleiden haudata kuolleensa.

Vaivan arvoista - kyllä!

Ennakkoluuloisena tartuin Ville-Juhani Sutisen kirjaan Vaivan arvoista - Esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Lehtiarvioista olin saanut kuvan - ja täydelleen väärän - kirjan tyylilajista ja tavoitteesta. Taas kerran osoittautui oikeaksi ajatus, että pitää lukea itse ja tehdä oma arvio, ei luottaa toisen käden lähteisiin.

Sutinen käsittelee kirjassaan poikkeuskirjallisuutta, joka pääasiassa tarkoittaa laajoja, usein rakenteeltaan ja/tai kieleltään monimutkaisia teoksia. Sutisen käsittelemiä teoksia on kolmetoista ja niiden lukeminen vaatii erityistä ponnistelua ja usein edellyttää myös kirjan synnyn yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kontekstin ymmärrystä sekä sitä, että kykenee asettamaan tekstin kirjallisuushistorialliseen yhteyteensä. Viittauksia muihin, usein tunnetumpiin teoksiin on myös runsaasti.

Osa teksteistä on joko maineeltaan itsellenikin tuttuja, osaan olen tutustunut, ainakin osittain, mutta suurin osa Sutisen käsittelemistä teoksista on itselleni täysin tuntemattomia ja myös osasta niiden kirjoittajista en ole kuullut. Osaa niistä ei ole suomennettu ja kirjojen alkukielinen lukeminen vaatisikin hyvää tai erinomaista kyseisen kielen hallintaa.

Paras innoituksen lähde Sutisen kirjassa on se tapa, jolla hän käsittelee teoksia ja niiden tekijöitä. Riittävästi, mutta ei liikaa ja hän myös kertoo omasta suhteestaan teoksiin. Kirjallisuutta opiskelleena, kirjoja kirjoittaneena ja kirjoja kääntäneenä hänellä vaikuttaa olevan hyvä perehtyneisyys aiheeseen. Ville-Juhani Sutinen kehittelee teoksesta vaikuttavan sivistyksen puolustuspuheen ja arvostelee "perstuntuma paradigmaksi" kutsumaansa, ajallemme tyypillistä, perustelematonta ja asiantuntijuutta, tietämistä ja tiedettä väheksyvää "keskustelua" ja "kirjallisuutta".

Vaivan arvoista on vaivan arvoinen.

 

Lystillinen surumielisyys, Italo Calvino

Italo Calvinon kirjallisen testamentin teemoina on keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys ja moninaisuus. Näissä Amerikan luennoiksi kutsutuissa esseissä hän pohtii ja kertoo kirjoittamisen periaatteista. Kirjan otsikkona on Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, mutta tekstejä on viisi. Calvino ei ennättänyt saada viimeistä luentoa valmiiksi ennen kuolemaansa.

Luennot ovat kiinostavia ja opettavaisia. Lukijana saan kurkistaa kirjailijan lukeneisuuteen perustuvaa oppineisuutta, käytännön kokemusta kirjailijana, kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Etenkin nykykirjallisuuden suhde antiikin teksteihin on kiinnostava. Ensimmäinen luento Keveys on erityisen antoisa. Huomiot kaunokirjallisuuden, ajan tieteen ja muun kulttuurin suhteesta tulee kirkkaiden välähdyksien tavoin esille Calvinon pohtiessa keveyden ja raskauden suhdetta elämässä ja teksteissä.

Calvinoon itseensäkin sopii hyvin hänen Shakespearelta lainaamansa tekstikatkelma Miten haluatte näytelmän Jaquesilta:

... raskasmielisyyteni on minun omaani, monenmoisista aineksista valmisteltua, monenmoisista sekoituksista kiehitettyä, ja itse asiassa kokonaistutkistelemus matkoistani, joiden tuhkatiheä jauheleminen sotkee minut sangen lystilliseen surunvoittoisuuteen.

Taloustieteilijä humanismin oppimestarina

 

On hienoa, että talouden, politiikan, demokratian ja hyvinvointivaltion tilaa ja tehtäviä tarkastellaan humanismin prisman kautta. Sixten Korkman pyrkii valottamaan ja vahvistamaan hyvinvointivaltion taloudellista perustaa ja poliittista kivijalkaa markkinaliberalismin ja populistisen konservatismin  ristiaallokossa maltillisesti, kiihkottomasti ja korrektisti sosiaaliliberaalein äänenpainoin. Äärikiihkoilua nykymaailmassa on riittämiin, joten yritys on kiitettävä jo sinällään. Samalla se tekee kirjan käsittelytavasta jollain tavoin lattean ja oppimestarimaisen. En oikein tiedä kenelle se on tarkoitettu?

Humanisteille, joihin itsekin ilmeisesti kuulun, teksti on monin osin koulukirjamaista ja sivistysanakirjasta määritelmiä etsivää kertausta, syventävää tai uusia oivalluksia on vaikea tekstistä löytää. Talous-  tai yhteiskuntatieteiden perusteiden tuntijalle tai tekniikan asiantuntijalle teksti taas tuntuu nostavan oppimestarin sormen pystyyn: riennä taiteen piiriin, mieluusti oopperaan tai ainakin romaanitaiteen pariin, jotta ymmärrät kokonaisuudestakin jotain. Korkmanin tavoite on siis hyvä, poliittinen ohjelmiakin pääosin hyväksyttävä, vaikkakin liian pehmeä.  Hän tuntuu ymmärtävän lähes kaikkea ja kaikkia ja  uskovan, että valistamalla ei-humanisteja asiat korjautuvat. Humanisti joutunee kuitenkin tänä päivänä pitämään hyvinvointivaltion ”makeiskorista” kiinni paljon tukevammin, kuin saarnaamalla lähimmäisenrakkautta korulausein pohjoismaisen kolmannen tien nimiin. Korkmanin katu-uskottavuus ei ole kovin vakuuttava.

Parasta kirjassa ovat jaksot, jotka ilmeisesti ovat Korkmanin oman osaamisen ydintä. Tilastolliset ja kansantaloustieteellisin vertailut erilaisten valtioiden ja yhteiskuntien välillä.  Korkman perustelee ja osoittaa pohjoismaisen säätelyn onnistuneisuuden pahimpien kapitalismin tai markkinatalouden kielteisten ”ulkoisvaikutusten” loiventamisessa. Tasa-arvoon pyrkiminen, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen sekä ympäristön pelastamisen asettaminen etusijalle on hyvä arvopohja tarkastelulle. En kuitenkaan samastaisi ja käyttäisi synonyymina markkinataloutta ja kapitalismia. Kapitalismin ydin on pääoman arvonlisäyksen sisäisen logiikan ja kehityksen lainalaisuuksissa. Markkinat taas ovat laveampi alusta, joka historian kulussa on saanut ja voi saada jatkossakin kapitalismista erkaantuvia muotoja. Poliittinen kenttä on tämän päivän maailmassa jakautunut moneen eri tapaan, niin vasemmistoon kuin oikeistoon, mutta usein myös näitä halkovaan arvoliberaaliin ja arvokonservatiiviseen suuntaan.

Sixten Korkman poseeraa kirjansa kansikuvassa kirjastossa. Lukenut mies hän epäilemättä on, monessa mielessä sivistynytkin, mutta oppimestarimaisuus tekstissä ärsyttää.

2 x Jorge Luis Borges

 

Jorge Luis Borges (1899-1970), argentiinalainen tarinoitsija, ei ole kuka tahansa. Hänen kirjoissaan on aivan omanlaisensa swingi. Omaelämäkerrassaan hän kuvailee lyhyesti kirjallista elämäänsä ja hänen elämänsä onkin sidoksissa kirjoihin, nähtyihin, luettuihin, kirjoitettuihin ja kuviteltuihin. Toisin kuin esimerkiksi Ville-Juhani Sutinen (Vaivan arvoista), Borges korostaa iloa tuottavaa lukukokemusta. Sutiselle kirjan lukemisen, ainakin osan niistä, palkitsevuus syntyy lukemisen vaivannäöästä. Borgesille kirjan tulee tuottaan ensisijaisesti iloa. Kirjan ei tule vaatia ponnistelua, onnen ei tule vaatia ponnistelua. Tämä on myös kriteeri onnistuneelle kirjalle. 

Jos jotain on vaikea lukea, kirjoittaja on epäonnistunut. Sen vuoksi katson, että Joycen kaltainen kirjailija on oleellisesti epäonnistunut, koska hänen lukemisensa vaatii ponnistelua. 

Borgesin mukaan (k)irja luetaan muistamisen vuoksi.

Mutta ei Borgeskaan ole aivan helppo luettava. Erityisesti on suhteellisen haastavaa päästä jyvälle kaikista niistä koukuista, joita hänen tekstissään vilisee. Viittauksia, lainauksia ja kujeita moneen suuntaan. Borges on hyvin lukenut ja sulattanut lukemansa, mutta ei akateemiseen tapaan piittaa kovinkaan paljon tulkinnan kohdallisuudesta tai reflektoi pohdintojaan suhteessa muiden omien aikalaistensa kirjoituksiin.

Nyt hiljattain suomennetussa luentoihin perustuvissa kirjoituksissa Viisi aihetta Borges pohtii, otsikon mukaisesti, viittä aihetta: kirjaa, kuolemattomuutta, Emmanuel Swedenborgia, salapoliisikertomusta ja aikaa. Mikäli aiheita katsoo kokonaisuutena, ne ovat melkoisessa epätasapainossa: aika ja kuolemattomuus painavat tonneittain enemmän kuin kirja, salapoliisikertomus ja Swedenborg. Mutta kaikki tyyni; juuri tässä on Borgesin voima. Hän asettaa elämän moninaiset asiat yhteyteen toistensa kanssa, usein yllättävällä tavalla. Pohdinnat ovat omalla tavallaan viihdyttäviä, syvällisiä ja kokoavat monia keskeisiä teemoja yhteen. Kirja on maailman, ainakin Borgesin maailman, merkittävä fokus. Ajan pohdinnassa on varsin hyvin kerätty teemoja ajan luonteesta kokemuksen paradoksaalisena perustana. 

Mielen labyrinttiin ei tarvitse eksyä, siellä voi kulkea vapautuneesti kuin hyvin järjestyneessä kirjastossa tai sen hämärämmän ja sekavamman varaston viileässä hyväilyssä.