Eheä kirja

Robert Seethalerin Kokonainen elämä on hieno, eheä kertomus Andreas Eggerin elämästä Alppien laaksossa. Samalla kirja luo näkymän koko Euroopan muuttuvaan yhteiskuntaan maatalousyhteiskunnasta sotien kautta aina nykyiseen jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan.

Andreas Eggerin lähtökohdat ovat vaatimattomat, suru ja murhe tulevat häntä vastaan vuorilla, laaksossa ja historian käännekohdissa. Kaltoinkohtelu, lumivyöryyn menehtyvät ystävät ja läheiset, sota ja sotavankeus, fyysiset ja psyykkiset traumat, kaikista Egger selviää.  Murheellinen elämä, mutta elämä kuitenkin

Seethaler onnistuu kertomaan tarinan seesteisesti, mutta samalla intensiivisesti, sydämellä ja aidon oloisesti, kuoruttamatta tarinaa patetialla. Egger kulkee omaa polkuaan hätkähtämättä. Se mikä tulee, tulkoon, kaikki ajallaan. Kun sydän lyö viimeisen kerran, elämä päättyy.

Venezuela - toivon tuollapuolen?

Venezuelalaisen, sittemmin Madridiin emigroituneen, kirjailija-toimittaja Karina Sainz Borgon Kolmas maa on lohdullinen kuvaus lohduttomuudesta. Vai onko?

Muistinmenetystä aiheuttavan kulkutaudin ja köyhyyden pakottamana kirjan päähenkilö Angustias Salveiron päätyy pakomatkallaan rajaseuduille Mezquite-nimiseen kylään. Hän eroaa hulluuden partaalla häilyvästä miehestään ja hautaa kuolleet kaksosvauvansa laittomalle hautausmaalle.

Kylä kuhisee laittomia siirtolaisia ja naisia, jotka pyrkivät parempaan elämään, mutta joutuvat henkensä pitimiksi myymään hiustensa lisäksi lopulta myös itseään. Väkivalta, korruptio, juoppous, lasten hyväksikäyttö ja petos hallitsevat ihmisiä. Ulospääsyä ei näytä olevan, paitsi kuolema.

Osa pyrkii selviytymään taika- tai uskonnollisen uskon avulla, osa kyynistyy täysin. Hyväntekijät, Angustias yhtenä heistä, auttavat köyhiä hautaamaan vainajansa edes jonkinlaisin säällisin menoin. Pahimmistakin niljakkeista ja tappajista löytyy hädän hetkellä pieni inhimillinen pilkahdus, ainakin joistain heistä.

Aiemmin, vuonna 2019 kirjoitin Borgon kirjasta Caracasissa on vielä yö :

Tilanne Venezuelassa kirjan kuvaamana on yksiselitteisesti kauhea. Kyseessä ei ole dokumentti, mutta silti on helppo uskoa, että kirjoittaja on kuvannut olennaisen tarkasti maan vajoamisen barbariaan. Öljytulojen varassa elävän maan talous ja yhteiskunta ajettiin kaaokseen presidentti Hugo Chávezin aikana (vallassa 1999-2013). Hänen kunnianhimoiset sosiaaliset uudistuksensa saivat yhdessä öljyn hinnan halpenemisen kanssa aikaan pitkällisen ja syvenevän talouskriisin. Chávezin seuraajan Nicolás Maduron kaudella tilanne on vain pahentunut. Itsevaltaisista menetelmistä ja laajamittaisesta korruptiosta syytetyn Maduron syrjäyttämiseen pyrkivät Venezuelan protestit 2014–2019 ovat laukaisseet maassa myös vaikean poliittisen kriisin.

Tästä arviosta ei voi edelleenkään poiketa. Maduro jatkaa maan johdossa eikä ulospääsyä ole näkyvissä. Väkivallan kierre ja väkivallan kulttuuri on murskaava. Epäilys hiipii mieleen: "Toivo on meille annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Mitähän se oikastaan tarkoittaakaan?"

Toinen oman elämän sankarina

 

Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski on kelpo satiiri kuuluisuuden ja julkisuuden hausta. Pääsy "kansakunnan kaapinpäälle" tai jopa kansainväliseen kuuluisuuteen ajaa etsimään keinoja oman minän pönkittämiseen. Pitäisikö valita hyökkäyksen kohteeksi jo tunnettu henkilö ja provosoida oma tiensä julkisuuteen? Vai olisiko mahdollista ajoittaa elämäkerta ilmestymään sopivalla hetkellä kuolevasta taiteen suuruudesta?

Sebastian Zöllner, Kehlmannin kirja päähenkilö, ottaa kohteekseen tunnetun, mutta salaperäisen, kuvataiteen suuruuden, Manuel Kaminskin. Hän urkkii ja haastattelee keinoja kaihtamatta Kaminskia ja hänen läheisiään saadakseen aineistoa elämänkerralleen. Zöllner hahmottellee taiteilijan "koskettavan" tarinan mielessään ja järjestelee asioita ja tapahtumia tarinan mukaan. Mutta kuinkas sitten käykään?

Kehlmannin teksti ja tarina etenee sujuvasti. Kirja on helppo ja nopealukuinen, mutta ei jostain syystä kuitenkaan napannut erityisesti. En tiedä onko tarinalla yhtä suoranaista esikuvaa todellisuudessa, mutta kiinnostavaa olisi lukea joskus "behind-the-scenes" juttu elämänkertureiden työstä. 

Kuolemaa lähestyvistä merkkihenkilöistä ja julkkiksista kerätään aineistoa, sitä tarinallistetaan ja kehitellään. Näinä aikoina kuin itsensä brändäys on joillain aloilla lähes elinehto, kannattaa jo miettiä omaa elämänkertaansa ajoissa ja somitella siihen mukavia käänteitä, juonipaljastuksia ja loppuhuipennuksia. Eikö niin?

Elämänkerturille ongelmallista lienee pitää oma ego kurissa, pysyä oman elämänsä sankarina, päähenkilönä, joka vie tarinaa eteenpäin. Ja samalla kätkeä itsensä tarinan taa.

Nimet, asiat ja ihmisen sivullisuus

Hyvän kirjan yksi piirre on, että sen jälkeen näkee maailman (ja kirjallisuuden) uudella tavalla. Algerialaisen kirjailijan Kamel Daoudin Tapaus Meursault tekee niin. Hieno teos, eikä vain tuon näkemyksellisen siirtymän vuoksi, vaan myös kirjallisena tuotoksena.

Kokemukseni Albert Camus`n Sivullisesta on ollut hyvin vahva. Luin sen uudestaan lukiovuosien lukukokemuksen jälkeen reilut kymmenen vuotta sitten. Valokuvanäyttelyssäni Sivullisia kuvia (2011) pohdin sivullisuuden teemaa uudestaan ja yhden kuvan nimesinkin Sivullisesta lainaamallani lausella: Hän ei voinut olla edes varma edes siitä, oliko elossa, koska eli kuolleen tavoin.

Ironinen sävy on siinä, että olin nimennyt kuvan mersault nimikkeellä, vaikka kuvan (madeiralainen) mies muistuttanee ulkoisesti enemmän arabia, Camus´n Sivullisessa nimettömäksi jättämää tapettua miestä. Ja valokuvan kohteena tuo mies jäi minulle nimettömäksi.

Kamel Daoud antaa Sivullisen arabille nimen: Moussa. Hän kertoo Moussan tarinaa nuoremman veljen Haroun äänellä. Lopulta Haroun osoittauttuu sivulliseksi Meursaultin tavoin. Vaikuttavaa.

Helsingin Sanomissa Antti Majander asettaa arviossaan En voi enää kutsua ketään pelkäksi arabiksi teoksen hienosti puitteisiinsa. Kannattaa lukea Majanderin arvio. Se laajentaa Daoudin kirjan merkityksen laveammalle. Nyt luen kirjat uudella tavalla, kenelle nimi on annettu, kuka on jäänyt vaille. Ja kuka haluaa kuolla tuhansien katseiden alla vihattuna, kuka taas haluaa nimensä huuhtoutuvan rannalta kuin hiekkaan piirretty teksti.

Heijastuksia trikkipeilissä

Jia Tolentino, The New Yorkerin toimittaja, käsittelee kiinnostavalla tavalla monia aikamme ilmiöitä leimallisesti amerikkalaisesta horisontista. Trikkipeili, kirjan nimi, kuvastaa ihmistä Instragamin aikaan, peili kaunistaa käyttäjäänsä (selfiet, lifestyle), mutta samalla asettaa normeja siitä, mikä on kaunista, hyväksyttävää, avointa ja sallittua. Tässä ja monessa muussa ajauu helposti itsepetokseen ja meidän on vaikea nähdä itseämme ja itsemme ulkopuolista muutoin kuin näiden presentaatioiden kautta.

Tolentinon pohdinnat ulottuvat moniin ilmiöihin ja paikoin tuntuu, että hän harhautuu aika kauskin ytimestä, mikä se sitten lieneekin. Markkinaystävällinen ihannenaiseus, kemiallinen ja uskonnollinen ekstaasi, barre harjoittelu, atleisure muoti, feminismi, powergirl johtajuus,  hääkultti jne. loputtomasti aikamme pintailmiöitä, joiden syvyyksiin Tolentino osuu väliin hyvin, väliin vain reflektoimalla omaa suhdettaan kyseiseen ilmiöön. 

Jia Tolentino kirjoittaa yhdeksässä esseessään sujuvasti, tulkitsee sitä oman elämänhistoriansa kontekstissa ja ymmärtää sijoittaa itsensä osaksi tätä ilmiöitä. Nyt Suomen sitoutuessa entistä tiiviimmin Yhdysvaltaltojen ja NATOn asein turvaamaan "arvoyhteisöön", on syytä tarkkaan huomata hujauksen ja petoksen perinne, johon talous ja polititiikka siellä nojaavat. Jia Tolentinon kirja on oiva ja havainnollinen kertomus ajastamme amerikkalaisuuden silmin. Hänen mukaansa vaihtoehdot ovat vähissä: huijaa jos haluat menestyä, syrjäydy jos haluat pitää kiinni eettisesti kestävistä periaatteista. Näiden välissä on vain ohut linja. Sitä pitkin Jia Tolentino onnistuu tasapainoilemaan taitavasti.

Voi Elizabeth ja Lucy!

 

Voi Elizabeth!

Kylläpä osasit taas asettaa sanat oikein, kirjoitaa hienon kirjan. Tarkan, luontevan, armollisen ja sentimentaalisuudessaan antisentimentaalisen.

Voi Willam! (ap. 2021) kirjassa Elizabeth Strout jatkaa Lucy Bartonin aiemmissa kirjoissa kertomaa Nimeni on Lucy Barton (ap. 2018) ja Kaikki on mahdollista (ap. 2017), tarinaa. Tarina ei etene ajallisesti, vaan syvyyssuunnassa. Lucyn mies David on kuollut ja Lucy palaa tekstissä muistelemaan ja arvioimaan Williamin, edellisen miehensä elämää ja edesottamuksia. Williamin suvusta paljastuu salaisuuksia. Niiden kautta Strout kuvaa hienosti amerikkalaisen unelman, kirjallisuuden, naisen ja miehen suhteen monia puolia hienosti, suoraan ja hienovaraisesti. Hän ei tylytä, mutta ei myöskään kaunistele.

 Oivallista.

Mutta kun ajattelin Voi William, enkö muka tarkoittanut myös Voi Lucy?

Enkö tarkoitakin Voi me kaikki, Voi kaikki rakkaat tässä maailmassa. Emmehän me tunne ketään, emme edes itseämme!

Ja se siitä.

Davidin uni - sujuvaa saippuaoopperaa

On kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa. Tämä on yksi niistä. Anthony Doerrin Davidin uni alkaa hienolla kuvauksella rakkaudesta ja lähes psykoottisesta rakkauden kokemuksesta. Päähenkilö, alaskalainen hydrologi David Winkler, kokee näkevänsä enneunia eli unia joiden tapahtumat toteutuvat lähitulevaisuudessa. Näitä unia hän on nähnyt lapsesta asti. David on omalla tavallaan herkkä, omaan maailmaansa vangittu mies. Unet toteutuvat, olivatpa ne painajaisia tai päiväunen kaltaisia toiveita. David on uniensa vanki. Ja tarina vie mukanaan siten, että siitä on vaikea irrottautua. Jollain tavalla sen lukeminen on unenomaista painajaista, se ei virkistä.

David Winklerille elämän hetkistä tulee lahjoja, jotka ovat kuin kohtauksia tarinasta, josta hän ei enää pääse pois. Hydrologina David tutkii lumikiteitä ja niiden muodostumista. Kirjan vertauskuvallisuus kiteiden ja ihmisen elämän välillä on ilmeinen ja suora. David joutuu pohtimaan, onko elämän tapahtumien muodostuminen samalla tavoin "kohtalonomaista", luonnon lakien tai säännönmukaisuuksien määrittämää, kuin lumikiteiden. Tuloksena on kuitenkin, ei ensisijaisesti samakaltaisuutta, vaan erilaisuutta. Jokainen lumikide/elämä on yksilöllinen, mutta samalla ennalta määrätty.

Kirjan filosofinen teema on muunnelma Aristoteleen kiteyttämästä ongelmasta: onko huominen meritaistelu totta jo tänään. David siis pyristelee elämän lumimyrskyssä eikä oikein onnistu ratkaisemaan dilemmaa. Ja tästä seuraa syvästi vastenmielinen piirre koko kirjan ajatusmaailmassa. (Vastenmielisyys" ei tietenkään ole argumentti, että kirjan maailmankuva olisi epätosi). Kirjan juoni kulkee vastustamattomasti kohti lopun suurta sovitusta, kuolemaa, anteeksiantoa, suurta vaikkakin kivuliasta kohtaamista. Ihmiset kohtaavat itsensä, toisensa ja oman tarinansa. David löytää tiensä takaisin kadotettuun perheeseen, kuin eksyksissä leijaillut lumikide. Oih, kuinka amerikkalaista (fundamentalistista) familismia. Perhe ja vain perhe on tärkeää.

Kirja on melko laaja, 426 sivua. Ja kun Davidin tytär Grace tekee tekstissä metakriittisen huomion, lukijana yhdyn siihen. Grace toteaa: Mitä tämä on oikein olevinaan. (...) Jotain saakelin saippuaoopperaa?

Liekkien viemät

  Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät on kokoelma Argentiinaan sijoittuvia tarinoita. Tyylilajia on luonnehdittu goottikauhuksi. Realistinen, mystinen ja yliluonnollinen sekoittuvat keskenään. Keskiössä on kuitenkin yhteiskunnallisesti tärkeät teemat: naisiin kohdistuva väkivalta, rikollisuus, luonnon saastuminen, köyhyys, korruptio, ihmisten välinpitämättömyys ja kyvyttömyys tai voimattomuus saada asioihin muutosta. Tekstiä voi siis lukea monella eri tavalla.

Tyylilaji ei ole omin innostuksen lähteeni, eikä tämäkään kirja saa mieltäni taipumaan. Asiat ovat tärkeitä, Enriquez on epäilemättä taitava ja sujuva kertoja. Kauhu ei tartu, paikoin tuntemukset ovat kuvotus ja iljetys, mutta "katarttisia" kokemuksia se ei tuota. Realismin ja antirealismin suhde jää epäselväksi ja siksi kirja ei palvele oikein informatiivisena lähteenäkään. Tuntuma on enemmänkin "tulipa tällainenkin kuunnelluksi".

 

Mestarillista

 

Lydia Davisin Kafka valmistaa päivällistä. Valitut novellit on mestarillinen osoitus kokeellisesta ja uuttaluovasta ja samalla helppolukuisesta kirjallisuudesta. Novellit ovat lyhyitä, osa vain vajaan sivun mittaisia, aforistisia toteamuksia arjen sattumuksista ja kirjallisuuden ja ”todellisuuden” suhteesta. Lukija pidetään valppaana siitä, että kyse on kirjoittamisesta, lukemisesta ja tulkinnasta. 

Novellit ovat toisistaan erillisiä, mutta osa teemoista ja kirjoitustekniikoistakin toistuu. Kaikissa teksteissä kuulee kirjoittaja oman äänen, tyylin ja tavan kokea maailma. Näin fragmenteista muodostuu väistämättä kuva, joskin pirstaleinen. Arjen tapahtumat saavat kafkamaista piirteitä, kun niihin liittyy loputon kehämäinen ja tuskainen reflektointi tapahtumien merkityksistä itselle ja muille ihmisille.

Davis käyttää taitavasti ja napakasti sitä mitä hän sanoo, mutta jättää paljon tyhjää sen ympärille. Joskus on vain vastaukset, kysymykset jätetään lausumatta vähän samaan tapaan kuin joissain Maria Jotunin teksteissä. 

Tao Te Ching

 

Pyrkimys hahmottaa kokonaisuus, kaikki, ja halu toimia oikein kokonaisuuden kannalta on yksi perimmäisiä inhimillisiä pyrkimyksiä. Uskonnot ja ideologiat pyrkivät koodaamaan tämän tarpeen kirjalliseen muotoon, olipa kyseessä Raamattu, Hegelin Logiikan tiede, Marxin Pääoma tai nyt kyseessä oleva "kiinalaisen filosofian suuri ja pieni perusteos", Tao Te Ching.

Suomentaja kiinalainen TaoLin edustaa Taon käytännöllistä puolta Te:ta. Hän on opiskellut suomen kielen ja tehnyt pitkän matkan ymmärtääkseen ja kääntääkseen jo aiemmin suomeksi käännetyn teoksen entistä selkeämpään ja teoksen henkeä vastaavaan asuun. Tuloksena on sujuva, mutta samalla myös yksi, TaoLin tulkinta teoksesta. Tao ei ole ikuinen ja olematon on ainainen. Näin astumme mysteerien mysteerin ääreen, kaikkien salaisuuksien ovelle. Juuri tämän askeleen ottaminen on olennaista ja kohtalokasta.

Lähtökohta on aika lähellä Hegelin olemisen ja ei-olemisen vastakohtaisuutta, samuutta ja dialektiikkaa. Tai jos vielä venytetään ja historiallistetaan pääoman, ihmisten väliseksi abstraktis-konkreettiseksi suhteeksi ymmärrettynä, kaikialla läsnäolevuuteen ja näkymättömyyteen, saadaan vertauskohtia sille, mistä Tao Te Chingissä on kysymys. Paikoitellen tekstissä on varsin yksityiskohtaisiakin ohjeita: 

Kansaa on vaikea hallita, kun kansalla on liikaa tietoa. Siksi kun hallitaan valtiota tiedolla, valtio kärsii; kun valtiota ei hallita tiedolla, valtio menestyy. 

Tämä oppi saattaa päteä nykyiseenkin Kiinaan, mutta on ironiaa tai kriittistä kommentointia suhteessa länsimaisen valistuksen ja demokratian ihanteiden mukaisessa katsannossa. On siis oltava tarkkana, kenen tiedon perään kääntyy. Mutta äskeisen lausuman jälkeen heti onkin viisas ohje: jos haluaa olla kansan edellä, on itse oltava takana.

Tao Te Ching taipuu siis moneen ja siksi teoksen tulkinta onkin sen arvokkainta, kestävintä ja mehevintä antia.

Kun nykyään luovutaan lempeydestä ja ollaan vain rohkeita, luovutaan yksinkertaisuudesta ja ollaan vain laajoja, luovutaan olemisesta takana ja ollaan vain edessä, kuollaan.

Lempeydellä taisteleva voittaa ja sillä puolustautuva kestää. 

Kompromissi - vaikea tie faktoista totuuteen

 

Joiltain se käy: Sergei Dovlatovin Kompromissi onnistuu olemaan samalla hauska ja ilakoiva sysisynkistä tarinoistaan huolimatta tai sen tähden. Mustaa huumoria parhaimmillaan.

Dovlatov kursivoi tekstissä uutisia joita on kirjoittanut Tallinnan vuosinaan venäjänkieliselle Sovetskaja Estonian palstoille 1973-1976. Kunkin jutun jälkeen hän kertoo miten juttu oli syntynyt, miten se oli mennyt "pieleen" ja mitä pyyhkeitä tai rangaistuksia seurasi, kun juttu syystä tai toisesta tai aivan syyttäkin ei vastannut sille asetettuja tiukkoja ehtoja. Tarinat ovat uskottavia ja huumori syntyy myös siitä, että vainon ja kiusaamisen kohteeksi joutuvat toimittajat ja valokuvaajat, Dovlatov itse etunenässä, eivät ole mitään kirkasotsaisia vapauden puolesta taistelevia sankareita, vaan juopottelevia ja muutoinkin epämoraalisia veikkoja (ei tovereita), jotka yrittävät selvitä työelämän asettamista haasteita Neuvosto-Virossa.

Dovlatov saa kyllä kiitosta työssäänkin taitavana sanankäyttäjänä, mutta hänen nokkeluutensa tahtoo aina osua valtaapitäviin, tarkoituksella ja aivan luonnostaan, kuin sattumalta. Puolueen moraalinvartijoiden, lehtien linjasta vastuussa olevien ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen astettamiin tiukkoihin raameihin on mahdoton yhdistää totuuteen pyrkivää journalismia olipa sitten kiinnostavasta ihmisestä tai lehmän sankarilypsäjästä. "Luokkanäkökulma" on otettava kaikessa huomioon, esimerkiksi eri valtioiden nimiä ei jutussa saa esittää aakkosjärjestyksessä ja sosialististen maiden sisälläkin on tarkka sosialistinen sanajärjestys.

Karua luettavaa, laatukirjallisuutta. Nevostoliitto kaatui, neuvostososialismi oli ja meni. Putin kuitenkin jatkaa perinnettä: mustan huumorin kirjoittajille riittää tehtävää.

Kissa ja hiiri

 Peltirumpu (1959) on parhaiten tunnettu osa Günter Grassin (1927 - 2015) Danzig-trilogiaa. Toinen osa Kissa ja hiiri kuljettaa kertomusta koulupoikien maailmassa. Kertomuksen keskiössä on erikoinen poika Mahlke, josta sittemmin kuoriutuu sotasankari kertojana toimivan pojan tarinassa. Kertomus rakentuu hienosti, toinen maailmansota, Saksa ja Puola, katolisuus ja poikien kasvu miehiksi kuvataan viittauksin ja vertauksin. Lukijan mielikuvitukselle ja arvauksille jää paljon tilaa.

Grass syntyi Danzigissa, siis nykynimeltään Gdanskissa, eli samassa kaupungissa mihin teoksen tapahtumat sijoittuvat. Grass oli ollut myös vapaaehtoisena rintamalla, Venäjällä kuten Mahlke. Omaelämänkerrallisessa ei ole kuitenkaan kyse. Tämän jälkeen ilmestyi trilogia päätös Koiran vuosia (1963).

Pienikokoinen kirja viehättää kirjallisten ansioidensa lisäksi myös harmaalla nostalgisella ulkoasullaan. Kuvallinen kansilehti on piilossa kovien kansien sisällä, kuin helmi simpukassa tai uponneen laivan uumenissa etsijäänsä odottava messinkiromu.

Muistiin piirtyvä Pietari

 Nyt kun Pietari on käytännössä suomalaisturisteiltakin sulkeutunut kaupunki, on kiinnostavaa lukea sen historiaa kaunokirjallisesti tyyliteltynä sukutarinana. Lajityyppi, sukukronikka tai perhetarina, sortuu usein sentimentaalisuuteen, paatokseen tai liialliseen yksityiskohtaisuuteen. Mutta ei tälläkertaa.

Pietarilaiskirjailija Jelena Tšižova (s. 1957) onnistuu romaanissaan Muistista piirretty kaupunki luomaan karun, mutta elämänmakuisen, useamman sukupolven tarinat koostavan kertomuksen. Se yhdistää tarinat kuteiden tavoin historian loimilankoihin ja tuloksena on värikäs räsymatto, joka yhdistää ihmisten elämän, kaupungin ja Venäjän historian käänteet toisiinsa. Tarina keskittyy 1900-lukuun ja siten pääosin Leningradiin. Teoksessa on neljä kertojapolvea: isomummo, mummo, äiti, tytär. Naisista nuorin, Tšižovaa muistuttava, kirjaa muistiin, artikuloi ja kontekstualisoi omia ja etenkin edeltäjiensä elämänmuistoja. Se mihin Venäjä sotatoimillaan nyt ajaa ihmisiä  Ukrainassa, erityisesti Mariupolissa ja Odessassa, on osin ja soveltaen Leningraadin historiasta tuttua. Synkkää, pimeää ja vaikeasti käsitettävää.

Tšižova onnistuu sitomaan tekstiinsä sopivan kudoksen, jossa muistot, faktat, vaihtoehtoiset kertomukset ja keskenään ristiriitaiset sankari- ja kärsimystarinat punoutuvat eläväksi ja vakuuttavaksi, vuolaaksi ja paikoin unenomaiseksikin virraksi. Ihmiset ajelehtivat mukana, eivät tahdottomina, mutta kuitenkin aika ajoin ja usein voimattomina kuljettamaan oman elämänsä paattia. Pietari on saari ja saareke tuossa virrassa. Se elää ja sen asukkaat elävät omaa elämämäänsä tai ainakin yrittävät vähimmillään ja hyvin kovakouraisestikin selvitä pyörteissä, koskissa ja suvannoissa.

Tarina jatkuu. Ukrainan sota syöksee Venäjän ja sen myötä Pietarinkin taas uuteen kurimukseen, kuinka syvään sen vain aika näyttää. Olen vieraillut kaupungissa neljästi 2008-2019. Kiinnostava ja kiehtova kaupunki. Muisti on piirtänyt kaupungin omaankin mieleeni. Ei ole syytä unohtaa menneisyyttä, mutta tulevaisuuden rakentaminen on myös nykypietarilaisten vastuulla. Nyt näyttää siltä, että portti Pietariin avautuu vain muistin ja muiden lähteiden kautta. Voi olla, ettei sinne ole enää paluuta. 

Taivaallinen vastaanotto

Arvellen, epäillen, aluksi takellellen. Tämä oli vastaanoton alku, mutta alun jälkeen polku oli hyvä: hieno, yllättävä, älykäs. Kirjallisesti nokkela, mutta ei kuitenkaan temppuileva. Toisaalta aika ärsyttävän sisäpiiriläinen, itsekeskeinen, jopa snobistinen. Finlandiansa ansainnut, vaikka Viikilän aiempaan verraten ei niin raikas, vaan hieman tunkkainen.

Kirjailija valmistautuu avaamaan sydämensä lukijalle, mutta jättää kuitenkin odottamaan kestääkö elossa tuon avauksen. Ja kestäisikö lukija kuitenkaan ”aidon” veren näkemistä. Kirjan sisäiset viittaukset itseensä avaavat monta tulkintamahdollisuutta ja kirja kestäisi uudelleenlukemisenkin. Mutta tällaisenaan on kauniimpaa tyytyä katsomaan himmelin kevyttä liikettä. Liika koskeminen ja analyysi rikkoo rakennelman ja jättäisi jäljelle vain kasan pahnoja.

Ulkomuseo

Sergei Dovlatovin Ulkomuseo (ap. 1983, suom. 1980) on pieni helmi venäläisessä kirjallisuudessa. Se on surumielinen katsaus neuvostoajan ja venäläisyyden maisemaan, omalla erikoisella tavallaan viehättävä kuvaus umpikujasta pitkän (kirjallisen) historiallisen perinteen yhdestä vaiheesta. Venäjä, venäläisyys, Puškin, menneisyys, Neuvostoliitto, nykyisyys, Amerikka, viina, taide ja elämisen ehdot.

Kirjan kertoman Puškin museon alueella on nykyään myös Dovlatov-museo. Vakavaa mustaa huumoria sekin.

Vanessa, Lolita ja kirjallisuus

Epäilin tarttua tähän kirjaan - onko se vain ”kioskikirja” tai ratsastaako se halvasti #metoo liikehdinnän aallonharjalla? Aloitin, kuuntelin, tarina vei mukanaan. Hieno, psykologisesti tarkka, mieltä vavisuttava kertomus groomingista, nymfeteistä ja  seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ei uuttaluovaa kirjallisuutta sinänsä, mutta hienosti kirjoittettu ja kerrottu tarina tärkeästä aiheesta.

Kertojana kirjassa on Vanessa, kertomahetkellä 32-vuotias hotellin vastaanotossa työskentelevä, kirjallisuutta opiskellut, traumatisoitunut nainen. Kirjan juonen voisi tiivistää lyhyeksi:  kirjallisuuden opettaja vietteli ja käytti Vanessaa hyväksi sisäoppilaitoksessa hänen ollessaan 15-vuotias 2000-luvun alussa. Kirjan kertomuksen hetkellä 2017 #metoon noustessa myös Vanessan odotetaan avautuvan ja kertovan julkisesti kokemuksensa. 

Juoni on yksinkertainen, tarinan kulku on monilta osin ennalta arvattavissa, mutta kuinka  taitavasti  kirjailija Kate Elizabeth Russell tarinan  kertookaan. Hän tavoittaa hienosti groomingin, henkisen  manipuloinnin  ja rankan itsetutkiskelun ja julkisuuden/yksityisen vaikeuden.  Kertomuksen sijoittaminen kirjallisuuden, sisäoppilaitoksen ja nykykeskustelun kontekstiin mahdollistaa Nabokovin ”Lolitan”  mukaanottamisen luontevasti ydinkertomukseksi. Samoin on mahdollista tuoda monitasoisesti pohdittavaksi kertojen luotettavuus, kuka manipuloi, miten, kuka pettää itseään ja miten kirjailija houkuttelee lukijan tarinansa henkilöiden pään sisään. Kirja on myös hieno kuvaus siitä, miten tarinallistamme elämäämme ja haluamme uskoa itse kertomaamme elämäntarinaan, vaikka monet kontrafaktuaaliset seikat osoittaisivat tarinan vahingollisiksi, valheelliseksi ja hätävalheen kaltaiseksi psyykkiseksi puolustusmekanismiksi. 

Vaikka itsellä ei olisi omia hyväksikäytön tai hyväksikäyttäjän rankkoja kokemuksia omassa elämässä, kirja antaa hyvänä pohjan pohtia niitä elämän kohtia jolloin on  suostutellut  tai tullut suostutelluksi asioihin, jotka eivät sittemmin ole tuntuneet eettisesti oikeilta tai kestäviltä valinnoilta. 

Lukija ei voi tietää kuinka luottettava kertoja kirjailija on esipuheessa tai jälkisanoissa, mutta ne kannattaa lukea.Varsinkin kirjan lopussa oleva synnyn tarina on itsessään koskettava.

Virkistävää vikkelöintiä

Patrik Ouředníkin Europeana: 20. vuosisadan lyhyt historia on poikkeuksellisen virkistävä lukukokemus. Kirja ei asetu selvästi mihinkään lajiin. Ouředník on syntyjään tšekki, mutta asuu nykyään Ranskassa. Kirjasta henkii kyseisten maiden älyllis-humoristinen perinne, muistuttaa jossain määrin vaikkapa Kunderan tai Menzelin synkkiä iloitteluja.


Tietopohjainen, kaunokirjallinen, jutusteleva, paikoin shokeeraava ja provosoiva. Ouředník käy 20. vuosisadan kimpuun kertomalla monista asioista poukkoillen ja toisteisuutta tehokeinona käyttäen. Viime vuosisata näyttää melkoiselta sopalta, jossa koomiset, traagiset ja tragi-koomiset tapahtumat, ajatukset, ideologiat ja tieteelliset keksinnöt ja harha-askelet kieppuvat ja muodostavat välillä kiehtovan, välillä karmivan keitoksen. Englanninkielisessä esittelyssä asia sanotaan jotenkin siten, että kyseessä on Euroopan historiallisen muistin mieto dekonstruktio.


Hyvää ajatusjumppaa. Maukasta bouillabaissea tumman oluen kera.

Verikuu ja Kroktiiliyö

Chastity Riley jatkaa elämäänsä ja tutkimuksiaan Simone Bucholzin oivissa rikosromaaneissa Verikuu ja Krokotiiliyö.

Kirjailija Simone Buchholzilla on toimittajan koulutus ja se myös näkyy kirjoissa. Pohjatyö on tehty hyvin, mietityttämään jää kuinka tosia kirjan kertoma on. Buchholzin ensimmäinen rikosromaani Revolverherz ilmestyi Saksassa vuonna 2008. Se aloitti Hampuriin sijoittuvan, syyttäjä Chastity Rileystä kertovan dekkarisarjan. Revolverherz on suomennettu nimellä Revolverisydän (suom. Anne Kilpi, Kustantamo Huippu 2019). Saksassa Chastity Riley -sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi yhdeksän romaania ja 10. on tulossa. Suomennettuja on neljä, tässä edellä mainittujen lisäksi Mexikoring.

Luettavaa ja käännettävää siis riittää. Krokotiiliyö kertoo karua tarinaa eurooppalaisesta huumebisneksestä. Chastity matkaa työtoverinsa kanssa Hampurista itäiseen Saksaan Leipzigiin ja Dresdeniin ja siitä edelleen Tsekkeihin. He pyrkivät selvittämään huumekaupan lähteitä ja reittejä. Verikuussa puolestaan ollaan tekemisissä sisäoppilaitoksen kiusaamisen ja työpaikkojen hierarkisen rakenteen, tehostamisen ja epäihmillistämisen maailmassa. Kilpailu joukkotiedostuksessa, mediassa ja rikollisuudessa kiristyy, koston kierre on ankara. Poliisin ja oikeuslaitoksen tutkimustavat, oikeudenmukaisuus ja laillisuus synnyttävät tässä verkossa liikkuville kovia paineita.

Kirjan henkilöt eivät ole perinteiseen tapaan hyviä ja pahoja. Hyvän ja pahan kamppailu on heidän sisällään. Raja oikean ja väärän välillä on olemassa, mutta sen rajoilla liikkuva ei säästy repiviltä ristiriidoilta omassa itsessään.

Yhteisön säännöt ja käytös määrittävä hyvän ja oikean ajattelun rajoja ja sallittuja ylityksiä niin oikeuden ja lain tällä kuin tuolla puolella olevien.

Chastity Riley määrittää itsensä anarkistiksi, vaikka toimii oikeuslaitoksen ytimessä.

Varkaat ja gangsterit vallan kahvassa?

Venäjä. Mark Galeottin Valta ja voima. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa on vaikuttava selvitys Venäjän "laillisten varkaiden" historiasta ja nykyisyydestäkin. Varkaat noudattavat lakia, mutta eivät Venäjän valtion tai Neuvostoliiton, vaan omaansa. Mutta lait muuttuvat, myös varkaiden. Onko varkaiden liittoutumat, järjestäytynyt rikollisuus (venäläinen mafia) Kremlin valvonnassa, vai Kreml näiden roistojen valvonnassa? Vai ovatko ne (vain) kietoutuneet ja sekoittuneet toisiinsa peruuttamattomasti rikollis-valtiolliseksi verkostoksi?

Galeottin tekstiä lukiessa selviää, että kysymys vallasta Venäjällä on voimakysymys. Kuka käyttää laillista (valtio)valtaa ja kuka alistuu tai hyväksyy vallan käytön, se on monisyinen kysymys. Mihin Vladimir Putinin käyttämä valta lopulta nojaa? Miksi on tärkeää erottaa (vai onko) valtiollinen laillinen voimankäyttö laittomasta gangsterien voimankäytöstä ja miten nämä voiman ja vallankäytön muodot eroavat heimo-  ja/tai nationalistisperäisistä valtamuodostumista, tyyppiä tsetseenit, gruusialaiset? Minkälaisia erilaisia järjestysmuotoja varkaiden yhteisöllä on?

Haastavia kysymyksiä, joihin Galeottin kirja antaa paljon aineistoa ja historiallista perspektiiviä. Hienoa olisi lukea vielä enemmän sosiologis-historiallista analyysia aiheesta? Onko sellaista?

Karmivaa luettavaa joka tapauksessa. Suositeltavaa silmänavausta. Myös nykytilanteessa keskustelu Ukrainasta, Natosta ja etupiiriajattelusta asettuu erilaiseen valoon, jos Putin toimijana nähdäänkin myös eräänlaisena "jengijohtajana" ei pelkästään valtiomiehenä ja vallanhaluisena poliitikkona.

Revolverisydän

 

Uuden löytäminen on hienoa. Dekkarit eivät ole keskeistä lukemistoani. Aikonaan, vuosikymmeniä sitten, luin Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa enemmänkin yleissivistystä täydentävänä, kuin varsinaisesta kiinnostuksesta. Sen jälkeen olen lukenut yhden tai kaksi dekkaria vuodessa, ensin Chandleria ja sittemmin Nesbøn kirjoja, joitakin muitakin, ruotsalaisia ja suomalaisiakin. Nyt Simone Bucholzin myötä taitaa kääntyä uusi sivu. Aloitin  lukemmalla kirjan Mexikoring. Se ei avautunut aivan helpolla. Nyt lukemani Revolverisydän oli helpompi ja vei mukanaan päähenkilö Chastity Rileyn maailmaan. Bucholzin tapa kertoa on kiehtova: tarina etenee sujuvasti kertojan ja kertojien päänsisäisten liikkeiden (ajatusten) maailmasta ulkoiseen sanalliseen dialogiin ja tapahtumien kuvaukseen. Tapahtumapaikkana on Hampuri,  St. Paul ja Reeperbahn.

Syyttäjä Chastity Riley sekä hänen työtoverinsa ja ystävänsä ovat taustoiltaan monikansallinen ja muutoinkin "sekalainen seurakunta". Heidän tutkimansa rikkollisjoukko on myös etnisesti monipuolinen joukko. Kirjan viehätys perustuukin siihen, että niin roistot kuin poliisit ovat monella tavalla rikkinäisiä ihmisiä ja heidän toimissaan kaikuu nykyeuroopplaisen elämänmenon karhea soundi postpunkin ja hevimetallin kovuudella, mutta kuitenkin siinä on sävyjä menneestä maailmasta, film noirin ja 1950-luvun tupakansavuisesta, oluen, viskin ja cooljazzin maailmasta. Italoiskelmäkin revähtää autoradion soittimesta joskus. Sydämessä läikähtää hetkittäin muutakin kuin murha, kosto tai pimeä myrkky.

Kerronnallisesti taitavaa työtä. Bucholzilta on julkaistu useita teoksia. Arvelematta siis seuraavaa kehiin: Revolverisydän on savuaa vielä, kun kaupungin ylle lankeaa Krokotiiliyö .