Susanin vaikutus

c

Joudu ilta kaunis

 Jos Karl Ove Knausgårdin Aamutähti (2021) ei olisi loistava kirja olisi helppo kritisoida sitä. Kirjan rakenne on katkelmallinen, juonta ei ole juuri nimeksikään, kirjan henkilöiden elämäntarinat katkeilevat ja heidän tarinansa eksyvät filosofis-teologisiin pohdintoihin kesken kaiken, raamatun ja muiden lähteiden suoria lainauksia on melko paljon. Kirjan päättävä essee "Kuolemasta ja kuolleista" puolestaan ei ole essee, vaan siinä kirjan fiktiivinen henkilö, Egil Stray,  eksyy esseestään takaisin oman elämänsä tarinaan.

Kirjalla on siis teema: kuolevaisten ihmisten arkinen raadollinen elämä tässä ja nyt ja mahdollinen kuoleman jälkeinen elämä rajan tuolla puolen. Arkinen aherrus, tuska ja taival jatkuu, vaikka kirjan maailmassa taivahalle syttyy uusi tähti, kenties Supernova tai jokin muu, ken tietää. Kirjan päähenkilöt, Arne, Kathrine, Emil, Iselin, Solveig, Jostein, Turid, Egi, Vibeke elävät omissa lokeroissaan. He pohtivat enemmän tai vähemmän tukalaa elämäntilannettaan, havaitsevat tähden taivaalla, jatkavat arkielämäänsä virheineen kaikkineen. Osalla on tavanomaisittain ajatellen harhanäkyjä vai eikö sittenkään. Olisko mahdollista, että kuolleet olisivat jollakin tavalla keskuudessamme? Ainakin joillekin meistä?

Aivan ihmeellisellä tavalla Knausgård onnistuu pitämään lukijan mukana keitoksessa, jossa huonomalla kirjoittajalla vain mensi puurot, vellit, viinat ja villasukat sekaisin. Samalla joutuu jatkuvasti pohtimaan kuka kirjassa on äänessä: ilman muuta kirjoittaja Karl Ove, mutta onko jokin kirjan henkilöistä, erityisesti hänen äänensä? Vai leikitteleekö kirjoittaja vain lukijan mielikuvituksella?

Knausgårdin Taisteluni 1-6 -sarja (2011-2016) oli ainutlaatuinen ja hieno kokonaisuus, autofiktiona sen viittauskohdat olivat selkeämmät (mutta eivät selkeät). Vuodenaikasarja Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä ei puolestaan vakuuttanut, kirjoittaja vaikutti väsyneeltä perheenisältä, jota Knausgård tuolloin olikin, hän ei pystynyt luomaan arjen kuvista lukijaa kiehtovaa kuvaa. Nyt Aamutähti on puhtaammin fiktiota, teksti kulkee, hengittää ja yskii henkilöidensä mukana. On aivan ihmeellistä huomata kuinka Knausgård onnistuu pääsemään luomiensa hahmojen pään sisään uskottavasti. Tunnetasolla hän kuljettaa sankarit konniksi ja konnat sankareiksi. Kukaan ei säästy, mutta miksi säästyisi? Pinnallinen ja syvällinen kietoutuvat toisiinsa vyyhdeksi, jossa hyvät aikomukset ja lupaukset sortuvat juuri ennen seuraavan normi päivän valkenemista. Vielä ennen käänteentekevää keskustelua, ratkaisua oman elämän suunnasta tai vaikean asian puheeksi ottoa, on syytä nauttia ystävien kanssa katkarapuja, taskurapuja ja kallistaa muutama lasillinen, ehkä useampikin, valkoviiniä, viinaa, olutta tai mitä sattuu löytymään.  Tai ajaa juovuspäissään kolari, jäädä ylitöihin, tehdä oman uran nousuun kääntävä skuuppi joukkomurhasta, tai muuta vastaavaa. Illan jälkeen tulee yö. Ja aamu. Tähti valaisee.

Sinun, Margot

 

Meri Valkaman Sinun, Margot on hämmentävän onnistunut esikoisteos. Kertomus Erichistä/Markuksesta, Margotista/Luisesta, Rosasta ja Viljasta onnistuu sitomaan itseensä erinomaisesti kertomuksen 1980-luvun DDR:sta aina 2010-luvulle saakka. Sivuhenkilöiden kautta saadaan mukaan myös Ukraina ja Tsernobyl, vähän myös Afrikan maiden ongelmia. Toki näitä sivupolkuja olisi voinut karsiakin, jotta tarina olisi entisestään tiivistynyt, nyt rönsyilyn vaara on lähellä.

Mutta tärkeintä on kokonaisuuden toimivuus uskomattoman hyvin. Harvinaisen hienosti päähenkilö Viljan lisäksi muut henkilöt, Viljan isä Markus, äiti Rosa sekä Viljan päiväkodin hoitaja/Markuksen elämän rakkaus Luise piirtyvät uskottavasti tarinassa kokonaisina ihmisinä. Kukaan ei ole varsinaisesti sankari tai konna, kukin elää elämäänsä oikeine ja väärine valintoineen. (Vaikka lukijana muutaman vinkin etenkin Markukselle saattaisi mielellään antaakin :-))

Poliittisesti Meri Valkaman kirjan sanoma on selkeä. Saksojen yhdistyminen ei ole yhtä ehyt ja voittoisa tarina, kuin "yleisesti ajatellaan". Itäinen Saksa oli ja on alakynnessä, monet asiat muuttuivat toisin, kuin DDR:n muutokseen pyrkivä oppositio 1980-luvulla tavoitteli: demokraattisen sosialismin tavoite ei toteutunut ja kapitalismin raakuus löi armottomasti läpi yhteiskunnan. Monille DDR:n kansalaisille maan kaatuminen oli tragedia, sekä poliittisesti että henkilökohtaisesti. Muuri ei vain estänyt pakoa länteen tai ollut vapauden este, se myös suojasi DDR:n yhteiskunnan onnistuneita ratkaisuja. Sinun, Margot -kirja laventaa monipuilisesti kuvaa maan tapahtumista hienosti yhdistäen ulkopuolisen, Markus on suomalaisen lehden ulkomaankirjeenvaihtaja Berliinissä, näkökulman maan omien kansalaisten, päiväkodin hoitaja Luisen, naapurien ja tuttavien Annen ja  Uten ja eräiden muiden näkemyksiä siitä, mitä tapahtuu todella.

Henkilökuvaus on vaikuttavaa. On helppo samaistua kolmiodraaman henkilöiden tuntemuksiin - jokaisella heistä on omat vaikuttimensa, haavoittuvina ja haavoittavina kukaan ei säästy. Eivät aikuiset omissa parisuhteissaan saatika lapset, joilla itsellään ei lähtökohtaisesti ole osaa eikä arpaa syntyneisiin tilanteisiin, ei politiikassa eikä aikuisten ihmisuhdeverkostojen sotkeutumisessa.

Hienoa, että jälleen on saatu uusi kirjailija rikastuttamaan kirjallisuuttamme.

JK. Kirjan juoni, rakenne ja tapahtumien kuvaus olisi oiva pohja myös elokuvalle tai televisiosarjalle. Toivottavasti tekijöitä löytyy ja riittävää rahoitusta. Sekä osaamista, joka yltää kirjan tasolle. 

Voi Teresaa, voi luontoa!

 Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän on uskomaton teos, jopa epäuskottava. Kirjan kertojana on Teresa. Hän kertoo tarinansa nuoresta tytöstä ensimmäistä lastaan odottavaksi naiseksi. Keskiössä on Teresan rakastettu Bern, poika ja intomielinen nuorimies, joka fasinoituu permakulttuurista, lapsen saannista, oliivipuiden suojelusta terroritekoihin saakka ja lopulta päätyy uhrikuolemaan. Tapahtumien päänäyttämönä on italialainen kylä Speziale Apuliassa. Siellä joukko nuoria pyrkii ekologiseen elämäntapaan tuottamalla  luonnonmukaisesti oliiviöljyä, kasvattamalla mehiläisiä ja pyrkimällä mahdollisimman pieneen luonnonvarojen kulutukseen.

Kaiken oikeuttaa ja kruunaa rakkaus: Teresa uskoo tuntevansa ensikatseesta Bernin ja lopulta Bern välkehtii taivaalla ja sykkii elämää Teresassa. Symbioosi ei purkaudu erossa. Se kietoo henkilöt yhteen ei vain maan päällä vaan myös taivaissa!

Heidän muodostamansa kommuuni kuitenkin hajoaa ja vaiheiden kautta matkat suuntautuvat niin Saksaan, lumiseen ja kylmään (kliseisesti kuvattuun) Ukrainan Kiovaan kuin lopulta revontulien rikinkatkuiseen Islantiin. Giordanon ansioksi on pyrkimys kirjoittaa aikalaiskirjallisuutta, mutta nyt hän on haukannut aivan liian ison ja epäuskottavan palan: luonnonmukainen viljely, terrorismi, keinohedelmöitys, alkuperäinen luonto, etelän ja pohjoisen välinen ristiriita Italiassa, vanhempien ja lasten väliset jännitteet, tieteen ja perinteisten uskomusten suhde ja kamppailu, uskonnollisuuden ja maallisuuden jännitteet, rakkauden syvin olemus, toisen ihmisen tunteminen ... kaikki toki aiheita, jotka saattavat oudolla tavalla kietoutua yhdenkin ihmisten elämään. Mutta kuitenkin, liika on liikaa. 

En oikein tiedä miksi lopulta jaksoin kuunnella kirjan loppuun. Tarina hajosi liian moneen suuntaan, henkilöt eivät olleet uskottavia eivätkä lopulta herättäneet juuri myötätuntoakaan. Mutta joskus näin.

Synkkiä aikoja

 

Wolfram Eilenberger onnistuu erinomaisesti Vapauden tuli-teoksessa kertomaan neljän filosofin reagoinnin ja luovan kehittelyn tarinan synkkinä vuosina 1933-1943.  Hanna Arendt, Simone Beauvoir, Simone Weil ja Ayn Rand pyrkivät kukin tahollaan selviämään elämän haasteista ja samalla kehittämään ajatteluaan monin ajoin uskomattoman vaikeissa oloissa.

Eilenberger on luonut hienon konseptin filosofian esittämisestä ajallisessa ja historiallisessa kontekstissaan. Hän hallitsee hyvin kirjoittamansa aineiston, ei eksy liialliseen pikkutarkuuteen tai sivupoluille, yhdistää sopivasti filosofista ja elämänkerrallista aineistoa ja kytkee näiden neljän filosofin ajatteluponnistukset maailmanpolitiikan asettamiin kysymyksiin. Hän ei myöskään arvota filosofeja keskenään, vaan antaa aineistopohjaisesti heidän äänensä kuulua. Rajaamisesta mestari tunnetaan.

Itselleni eniten uutta oli Simone Weilin ja Ayn Randin ajatusten tarkastelussa. Tuntuukin, että Weil on kirjoittajalle läheisin ja Rand etäisin, ymmärrettävästi. He myös edustavat jyrkimmin toisilleen vastakkaisia kantoja ihmisenä olemisen peruskysymyksissä. Eilenberger onnistuu myös muuttamaan kuvaani kyseisistä filosofeista: myös käsitykseni Beauvoirin 1930-luvun vaiheista muuttui ja Arendtin arvostus kasvoi entisestään.

Eilenbergerin tapa käsitellä filosofian  historiaa on tässä, samoin kuin aiemmin suomennetussa Taikurien aika -teoksessa,  pedagogisesti oivalta. Usein filosofiaa opetetaan ja opiskellaan kovin yksilökeskeisesti ja yhteydet filosofin ja filosofian yhteyksistä aikaansa ja toisiin filosofeihin ja kulttuurin muihin vaikuttajiin jää kovin ohueksi. Vapauden tuli antaa myös hyviä eväitä kansallisen ja etnisen identiteetin suhteen pohdinnalle. Teema on edelleen hyvin ajankohtainen kansallisvaltioiden, muuttoliikkeen ja moni- ja ylikansallisten virtausten vyöryssä kohti tulevaa.

Robottiystävä Klara

 

Ajatuksia herättävä, hämmentävä, ei kuitenkaan yltänyt aivan Ishiguron aiemman Ole luonani aina (2005) teoksen vaikuttavuuteen. Klara ja Aurinko (2021) on kuitenkin ehdottomasti aikamme hienointa kirjallisuutta.

Tekoälyn soveltaminen ihmisuhteiden korjaamiseen ja korvaamiseen, ihmisen geeniperimän korjaus ja parantelu ovat jo lähellä jokapäiväistä todellisuuttamme. Kazuo Ishiguron Klara ja Aurinko kirjassa kertojana on Klara, keinoystävä, joka yrittää havainnoimalla ihmisten käyttäytymistä oppia ei vain tunnistamaan ja tietämään mikä mitäkin on, vaan Klara pyrkii myös ymmärtämään mitkä tunteet liittyvät erilaisiin tekoihin ja ihmisten väliseen toimintaan. Klara pyrkii oppimaan mitä missäkin tilanteessa pitää tuntea, hän siis ei tunne, vaan, mikäli oppii asian, esittää tuntevansa (psykopaatin tavoin). Vai kuinka?

Ishiguro onnistuu hienolla tavalla luomaan maailman jossa toisaalta robotit inhimillistyvät ja samalla ihmiset joutuvat kysymään oman inhimillisyytensä perään. Voisimmeko rakastua robottiin, joka on (täydellinen) kopio elävästä ihmisestä? Entä olemmeko ihmisiä, jos omaa käyttäytymistämistämme manipuloidaan ja "parannellaan" niin, että omaksumme robottimaisia piirteitä? 

Ehkäpä ongelmana maailmassamme ei olekaan koneiden inhimillistyminen vaan ihmisten epäinhimillistyminen, koneistuminen. Kysymys tunteiden kognitiivisista ulottuvuuksista ja järjen ja tunteen suhteesta on sekä filosofian että kirjallisuuden perusainesta. Siinä missä valtaosassa romaaneja pyritään eri tavoin kuvaamaan ja jäljittelemään todellisuutta, Ishiguro onnistuu luomaan kokonaan oman maailmassa ja todellisuuden jonka mimesis auttaa suurennuslasin tavoin näkemään aikamme ratkaisevia haasteita selkeämmin kuin muutoin olisi mahdollista. 

Klaran oppimisprosessia kuvataan tarkkaan ja paikoin jopa pitkästyttävän huolellisesti, mutta se lienee tarpeen, jotta lukijalle selviää kuinka vaativaa on ymmärtää ihmisten välisen vuorovaikutuksen perusteita ja nyansseja. Samalla lukija asetetaan Klaran asemaan selvittämään mistä kirjan henkilöiden välisissä suhteissa ja Ishiguron luomassa todellisuudessa oikein on kysymys. Hienosti Ishiguro jättää myös vastaamatta. Lukijan on ratkaistava joka tapauksessa itse oma kantansa lukemaansa, näkemäänsä ja lähitulevaisuudessa kokemusmaailmaansa tulevien ilmiöiden luonteesta.

Yksinäisyyden jälkeen

Sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin Yksinäisyyden jälkeen on kertomus kolmen sisaruksen elämästä. Romaanin kertoja, Jules, etsii elämänpolkuaan. Hänen elämänsä on monien menetysten varjostamaa sivullista vaeltelua; vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa, sisarusten keskinäiset suhteet ovat hyvin haastavat, päähenkilö itse ajaa moottoripyöräonnettomuuden ja lähes kuolee, elämän suuri rakkaus, Alva, nai toisen miehen ja onni saa odottaa ja menestysromaanin kirjoittaminenkaan ei tahdo sujua. Kun rakkaus vihdoin Alvan kera koittaa, sekin päättyy lopulta vaimon syöpään ja ennenaikaiseen kuolemaan. Tekeillä oleva kirjakin syntyy vain erikoisen nekrofiilisen tempun kautta.

Ainekset reiluun eksistentiaaliseen tuskaan ja itsensälöytämiseen ovat, mutta jokin ei kuitenkaan täsmää. Minulle kirja ei avautunut herkkänä, kirkkaana tai ainutlaatuisena kuvana, kuten osalle kirjaa ylistäneille kriitikoille ja lukijoille. Vaikutelma oli nuiva, vaikka kerronta olikin varsin sujuvaa ja teksti kaikin puolin luettavaa.

Taustalla on kirjailijan oma elämäntarina. Elämäntarina koskettaa, mutta kirjana jää kuitenkin vajaaksi.

Keskipäivän maa

Eero Hämeeniemen Napolista etelään on virkistävä kirja. Hämeenniemi tarinoi elämästä, ruuasta, ihmisistä, yhteiskunnasta ja yhteisöistä, jonka elämänmuodon ymmärtäminen täältä pohjolasta on usein vaikeaa. Kirjan ansio on  kirjoittajan onnistunut tavassa yhdistää merkittävä määrä vakuuttavalta tuntuvaa kokemukseen perustuvaa tietoa ja tunnelmaa Il Mezzogiornon (Keskipäivän maa) alueen historiaan tarinoimalla omasta kokemuksestaan. 

Eero Hämeeniemi on viettänyt yhdeksän kevättä Palermon sydämmessä ja tehnyt sieltä retkiä Sisiliaan, Calabriaan, Basilicataan, Apuliaan ja Campaniaan. Kirjoittaja tunnetaan paitsi kirjailijana myös säveltäjänä ja pianistina - varsinainen renessannsipersoona. Jos tuo maailmankolkka hiukankin kiinnostaa tai Italia kokonaisuudessaan, kanttaa siihen tutustua myös tämän kirjan avustuksella.

Klik - valokuvan historiaa uusiksi

Jari Järvelän Klik laittaa valokuvan historian uusiksi. Romaanin päähenkilö on kasvultaan pienikokoinen Iiris. Hän onnistuu seikkailemaan ympäri Euroopaa ja vähän muuallakin tuntemiemme mestarivalokuvaajien Henri Cartier-Bresonin, Robert Capan, Helmut Newtonin ja monen muun mukana. Jujuna on, että juuri Iiris otti suurimman osan tunnetuista valokuvista, jotka kuvittavat viime vuosisadan historiaa tai oikeastaan luovat kuvakertomuksen historiasta: mies hyppäämästä ratkaisevalla hetkellä vesilätäkköön, kuoleva sotilas Espanjan sisällissodassa, sotilaat nousemassa maihin Normandiassa …

Iiriksellä on omakin tarinansa joka sitoo kohtaamiset valokuvaajien ja kuvien kesken. Rakenne on toisaalta näppärä, mutta toisaalta kömpelö, kuitenkin. Yksittäiset tarinat on kuitenkin kerrottu hyvin, kirjoitettu sujuvasti.  Viihdyttävä lukukokemus.

Kirjan tarina

Irene Vallejo kertoo loistavasti kirjan tarinan: Papyrus: kirjan katkeamaton tarina on upea osoitus siitä kuinka hienosti (populaaria) tietokirjallisuutta voidaan kirjoittaa. 

Lainatessani kirjan ajattelin katsovani sen kursorisesti läpi, epäilin jaksaisinko perehtyä yli 600-sivuiseen opukseen yksityiskohdin. Ensimmäiset sivut veivät kuitenkin mukanaan ja tarina vietteli vaihtelemalla menneisyyden, nykyisyyden, yleisen sekä kirjoittajan ja lukijan yksityisyyden maastossa vuolasti Niilin suistosta, Alexandriasta ja Lähi-Idästä aina New Yorkiin, Lontoon museoihin. Hieroglyfit, nuolenpoääkirjoitukset, papayrykset ja savitaulut elävät nykykirjan sivuilla, edeltäjinä, vertaisina ja nykyisyyden mahdollistajina. Omalla tavallaan Vallejo osoittaa, että historiamme on kulkenut Alexandrian kirjaston ideaalista kohti internetin globaalia kirjastoa. Borgesin Baabelin kirjaston inkarnaationa saattaa kuitenkin tulla todeksi vaara, jossa kukaan ei lue. Satunnaisten sivujen uuvuttava ylenpalttisuus tukahduttaa lukemisen ilon. Ihmisen kaikki energia menee etsimiseen ja selvitystyöhön.

Tulevaisuuden utuiset kasvot saattavat peittyä virtuaalilaseihin, korvat kuulokkeisiin ja tuntoaistillekin tarjontaa on tulossa. Runsauden yhteiskunnassa harva asia kuitenkin kuolee kokonaan pois. Kirja lienee yksi vielä pitkää käyttökelpoinen väline esineiden maailmassa. Kirjalla on erityinen taito yhdistää kirjoittajan ja lukijan maailmat aina uudella tavalla uudessa ajassa ja paikassa. 

Vallejon kirja on rohkaiseva myös jatkon kannalta. Taitaville kirjoittajille ja tutkijoille on työsarkaa monissa kirjaan, kirjallisuuteen ja muihin kultuurihistoriallisiin aiheisiin liittyen. Minkälaisille alustoille kirja lopulta tulevaisuudessa päätyy, sitä emme tiedä. Mutta jossain muodossa tarina jatkuu, katkeamatta.

Hiljaa virtaa Don I,II ja III

Minua on varoitettu lukemasta uudelleen aikoinaa mieleen jääneitä hyviä kirjoja. Väitetään sen olevan vanhuuden merkki ja tuottavan usein pettymyksen. Päätin kuitenkin kuunnella aikoinanani lukemani Mihail Šolohovin laajan suomeksi kolmiosaisena julkaistun Hiljaa virtaa Don -teoksen. Enkä kadu. Kirja on perinteisellä tavalla hieno kertomus, jolla on alku, keskikohta ja loppu, tässä järjestyksessä. Juhani Konkan käännös on kielellisessä rikkaudessaan hieno. Äänikirjakin on alunperin julkaistu jo 1988-89. Veikko Honkasen lukemana kirjan kuuntelu on nautinto. Hiljattain katsoin kirjan perusteella tehdyn Sergei ja Mihail Bondarshuckin ohjaaman minisarjan, joka ei vetänyt vertoja Sergei Gerasimovin nevostoaikaiselle mestarilliselle elokuvalle.

Alkuperäinen teos julkaistiin neljänä niteenä vuosina 1928 -1940. Kirja kertoo Donin kasakoiden kamppailusta puna-armeijaa vastaan sisällissodan aikana ja on merkittävä siksi, ettei siinä ole yhtään positiivista bolševikkihahmoa.

Päähenkilönä kirjassa on Grigori Melehovin ja hänen perheensä tarina, ja sitä kautta kasakoiden ja Venäjän vallankumouksen. Tarina on kiehtova, ankara kertomus valinnoista historian käänteessä, se on samalla rakkaustarina, perhetarina, sotaromaanikin. Grigori on epäilemättä sankari, mutta ei millään tavalla puhtoinen. Hänelle ei avaudu mahdollisuuksia valita mielekkäästi ja oikein elämän ja historian ristipaineessa, ei politiikassa sen paremmin kuin parisuhteissaan. Lopulta hän menettää lähes kaiken, vaimon, Aksinja rakastettunsa, tyttärensä ja suuren osan muusta perheestään. Kunniakkaasta kasakkasoturista jää jäljelle katkera sodan runtelema mies, joka ensin osallistuu vastentahtoisesti rosvokoplaksi muuttuneen joukkion toimiin ja lopulta heittää aseensa Doniin, palaa kotitalolleen. Siellä on vain isänsä hämillisenä vastaanottava poika ja melko varma tuomituksi tulemisen tulevaisuus.

 kuvasi teksteissään hänelle tuttua Donin kasakkaseutua. Hän kirjoo loisteliaan rikkaasti alueen tapoja ja miljöötä. Henkilökuvaus onkin kirjan vahvinta perintöä historiallisen kuvauksen ohella. Kasakkakylän elämästä vuosina 1912–1922 mullistui. Kiinnostavaa olisi nähdä ja kuula mitä tuolla alueella tapahtuu nyt, uudempien mullistusten jälkeen.

Piikikäs puutarhuri

Jeffrey Eugenideksen  Oikukkaat puutarhat -kokoelman tarinoissa tutkitaan ihmiseloa perinteikkään tunne itsesi vaateen nojalla. On tutkittava oman itsen mikrokosmosta ja sen sijoittumista makrokosmokseen. Mutta etsinnän tulos ei johdakaan selkeään tai tasapainoiseen käsitykseen maailmasta tai itsestä. Elämä on oikukas puutarha, jossa vallitsee kaaos.  Johtopäätös on hirtehisen synkkä: 

Oma maa oli kuin oma itse. Mitä enemmän siitä sai selville, sitä enemmän hävettävää oli.

Ehkä Eugenides ei etsi riittävän lavealta tai syvältä? Hänen tekstinsä konteksti on korostetun amerikkalainen, hän keskittyy amerikkalaiseen, keskiluokkaiseen elämäntapaan. Päähenkilöt rimpuilevat oman elämänlaadun ehtojen ja niiden parantamisen mahdottomuuden välisen kuilun yläpuolella. Horisontti ei lavene, vaikka tarinoiden henkilöt matkaisivat maailman ääriin tai pakenisivat ongelmiaan Yhdysvalloista Eurooppaan. Heidän näkökulmansa on tarkasti rajoittunut, eikä heillä ole keinoja nähdä omaa itseä ja omaa yhteiskuntaa radikaalisti toisin. Horisontin toisella puolella on korkeintaan pimeyttä, rikollisuutta, petosta, väärinymmärrystä. Oman elämän sankarit ovat tragedian pääosassa.

Kirjoitukset ovat kerrottu hyvässä mielessä jollain lailla vanhanaikaisesti, vaikka tapahtumat sijoittuvat lähimenneisyyteen. Tekstissä vielä kauhistellaan Bush-Clinton klaanien elitismiä, eikä vielä ei nähdä tai kuulla trumpilaisuuden sudenulvontaa. Maaperä sille on kuitenkin kylvetty. Eugenides on taitava ja terävä kirjoittaja, vaikka jostain syystä tuntuu, että tämän on jo aiemmin lukenut. Jos on puutarha oikukas, niin on puutarhurikin piikikäs.

Olive, taas

 

Elizabeth Strout onnistuu jälleen, ei täydellisesti, mutta kuitenkin. Olive, taas (ap. 2019, suom. 2021) jatkaa mainion Olive Kitteridge (ap. 2008, suom. 2020) tarinaa. Kerronta etenee osin lähes itsenäiseltä tuntuvien jaksojen kautta. Olive on vanha nainen, lopulta kahden miehen leski ja päätyy arvioimaan elämänsä kulkua ja tekemiään valintoja palvelutaloon. Hän löytää lopulta myös ystävän.

Eletään nykypäivää. Strout onnistuu tarkkana havainnoijana ja paikoin kitkerän terävänä sanankäyttäjänä jatkamaan ja luomaan Olivesta kaikessa sietämättömyydessään sympaattisen hahmon. Kirja on aikalaiskirja ja siinä on sen vahvuus, mutta myös heikko kohta. Oliven ja hänen lähipiirinsä kännykät, tekstiviestit, internet ja muutamat muut viittaukset tuntuvat osin päälleliimatuilta, kuin erään, jo uudelleen valitsematta jääneen, presidentin mainostarra auton puskurissa. Ilman niitäkin olisi tarkoitus tullut selväksi. Hieman epäuskottavalta tuntuu myös Oliven hyväätarkoittava sillanrakentelu demokraattien ja republikaanien välille, niin suotavaa kuin se reaalimaailmassa olisikin.

Joka tapauksessa raikasta luettavaa. Oliven kamppailu vanhuuden tuomia vitsauksia vastaan on kovin tuttua, jos ei vielä aivan omakohtaisesti, niin oman ikäpolveni vanhempien maailmasta. Vanhuus tuo, jos hyvin käy, hieman lisää hengen viisautta, mutta ruumis vaatii entistä enemmän huomiota ja vie veronsa. 

Suositeltavaa luettavaa ja ajatuksia herättävää, taiturimaista kerrontaa.

Ihmemaa Italia

Italia on ihmemaa, jossa olen käynyt muutaman kerran: Milanossa, Venetsiassa, Triestessä ja Roomassa. Italiasta on tuttua ruuat,  pizza etunenässä, espresso, cappuccino, mutta myös hienot teolliset ja muodin tuotteet: Ferrari, Alfa Romeo, Sonus Faber. Puhumattakaan elokuvista ja niiden ohjaajista tai italialaisvaikutteisuudesta amerikkalaisessa elokuvassa. Kirjalijoista ja filosofeista puhumattakaan: Umberto Eco, Antonio Gramsci, Alberto Moravia, Italo Calvino, Claudio Magris, Elane Ferrante ...

Maan elämä ja tavat ihastuttavat, kummeksuttavat ja ihmetyttävät. Kieli kuulostaa kauniilta, käytöstavat meluisilta ja yhteiskunta eri tavoin sekavalta, rajattomalta ja korruptoituneelta. Katsomalla sisilialaista elämää komisario Salvo Montalbanon vinkkelistä ei voi kuin ihmetellä miten ihmiset yleensä voivat luottaa hetkeäkään viranomaisiin tai toisiinsa; eivät kai voikaan, on vain opittava selviytymään.

Italialaisilla on paljon serkkuja, jotka eivät suomalaisittain ole serkkuja. Firenzeläiset syövät suolatonta leipää, buona ja brutta figura on yleistermi hyvälle ja huonolle, alkoholia käytetään kohtuudella, elämä on syömistä varten, tavat ja pukeutuminen, kielen nyanssit erottelevat jne...

Kaikkeen tähän ja muuhun tutustuin kevyillä lukemistoilla kahdelta italialaistuneelta toimittajalta: Sirkku Salovaara on kirjoittanut kirjan La Mia Italia: Ihana, mahdoton Italiani ja Ella Kanniselta samalla nimellä suomeksi Minun Italiani. Molemmat kertovat omakohtaisin tarinoin Italiastaan. Kannisen kirjassa on enemmän yhteiskunnasta, politiikasta ja ajankohtaisista aiheista, mutta yhtä kaikki hänen teoksensa perkaa Italiaa kirjaimellisesti asia kerrallaan – A:sta Z:taan.

Näillä kahdella ja Elane Ferranten kirjoilla pääsee jyvälle italialaisuudesta, vaikka kuten usein, syntyy enemmän uusia kysymyksiä kuin kirjat kykenevät vastamaan.

Ja lopulta voi päätyä Firenzessä kokemaan Stendhalin syndroomaksi nimetyn huimaavan taidekokemuksen tai Goethen tavoin lausuu Napolin vierailun (1787) jälkeen: Sieh(e) Neapel und stirb.

Kenties! Ehkä. Jos matkustaminen mahdollistuu taas jonain päivänä ja elon päiviä riittää...

Painavat sanat keventävät mieltä

Koneet painavat sanoja, sanat mieltä. Ajatus kevenee.

Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on hieno kirja, samoin nyt luvussa ollut Sanojen paino. Otsikkokin on monimerkityksinen: sanoja painetaan, niillä on painoa ja sanapaino asettuu eri sanoissa ja kieleissä eri tavoin. Kaikista näistä on puhetta, mutta ennen kaikkea on kysymys identiteetin etsinnästä, muiden äänen kuulemisesta, eri kielien kääntymisestä toiseksi, rikoksesta, rangaistuksesta, sovittamisesta - muistoista, menneisyydestä, valinnoista ja ajasta.

Mercierin kerronnan tapa kirjassa on eräänlaista moninäkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan pääasiassa päähenkilön, Simon Leylandin näkökulmasta, mutta hän kertoo samaa tarinaa myös kirjeissään kuolleelle vaimolleen. Lopulta kääntäjänä ja kustantajana toiminut Leyland löytää oman äänensä ja ryhtyy kirjoittamaan kirjaa, jossa asioista kerrotaan taas omalla tavallaan.  Itse asiassa hän peittää itsensä kirja henkilön taakse eikä uskalla kohdat itseään ilman kirjallista välimatkaa. Leyland on välimeren kieliin erikoistunut kääntäjä, joka kulkee kahden kaupungin, syntymäkaupunkinsa Lontoon ja kotikaupunki Triesten, välillä. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä: Toisinaan mietin: kohtaamiset, varsinkin ensimmäiset, ovat ennen kaikkea kohtaamisia itsemme kanssa, sillä itsestämme emme tiedä mitään.

Hyväosaisten, joihin Leyland epäilemättä kuuluu, identiteettikriisit ovat toki kiinnostavia, nekin, mutta aiheellinen on kysymys, jonka yksi kirjan henkilöistä, Andrei esittää: Voimmeko vakavissamme pohtia, sopisiko pilkku vai puolipiste paremmin, kun toiset eivät tiedä, missä nukkuisivat paleltumatta kuoliaaksi? Ja kuitenkin, myös vastaus (kääntäjälle ja kirjoittajalle) on ilmeinen: Ja sitten pohdin pilkkua. Esille nousee myös päätelmä: Nykyään ajattelen, ettei ole mitään merkityksellisyyden arvojärjestystä, jota vasten kärsimystä ja pilkkuja voisi verrata. Merkityksellisyys - ei se ole mitään yhtenäistä.

Mercier käsittelee laajasti myös vanhempien suhdetta lapsiinsa, samoin kuin Yöjuna Lissaboniin kirjassaan: Jätämme lapsiimme syviä jälkiä, väistämättä, ja toisinaan he saavat tehdä koko elämänsä töitä niiden löytämiseksi ja tulkitsemiseksi.

Kirja on lavea, 570 sivua painavia sanoja. Kerrontatekniikka luo kerroksellisuutta ja monipuolisuutta, mutta myös paljon toisteisuutta, pitkästymiseenkin saakka. Kirjan yksi teema, lähimmäisten auttaminen ja erityisesti rahallisten lahjoitusten tekeminen sekä siihen liittyvä ihmissuhteita rasittavaa kiitollisuuden kierrettä setvittään turhan pitkään ja ikävystättävästi. Jos syystä tai toisesta rikastuneet ihmiset haluavat todella auttaa yhteiskunnallisesti merkittävällä tavalla, eikö olisi mielekästä maksaa kiitollisesti veronsa tai lahjoittaa rahansa itse katsomilleen hyödyllisille yhteisöille. Yksilöllinen hyväntekeväisyys on useimmiten nöyryytyksen ja alistuksen peitelty muoto, josta ei lopultakaan usein hyvää seuraa.  

Pascal Mertcier tai oikeammin nimen taakse kätkeytyvä Peter Bier on kirjoittanut kirjan puutteista huolimatta hienosti ja paikoin oikein oivaltavasti. Kirjassa on myös kirjallisia viittauksia runsaasti, aina päähenkilön entisen tyyttöystävän nimeä myöten. Kannattaa siis lukea painettuja painavia sanoja, näin saatat keventää raskasmielisyyden taakkaa.

JK. HS:n kriitikko Jukka Koskelainen 29.8.2021 ei tavoita mielestäni lainkaan kirjan merkityksellistä tasoa.

Todellisuuden kaikua

 

Israelin toimet Lähi-idässäovat tuottaneet tuskaa ja kärsimystä, kuolemaa ja kaipausta palestiinalaisille, vanhemmille ja lapsille pitkään. Harvemmin huomataan kuinka tuskallinen tilanne on myös Israelin juutalaisille. Vanhemmat joutuvat antamaan valtion palvelukseen poikansa ja tyttärensä. Asepalvelukseen, vartiotehtäviin ja sotaoperaatioihin, epäoikeutettuihin toimiin, rankaisutoimiin "vihollista" vastaan. Näin siitä huolimatta pitävätkö he Israelin politiikkaa oikeutettuna vai eivät.

David Grossmanin Sinne missä maa päättyy  kirjan kertojana on Ora niminen nainen. Hän, Ora, tarinan tuleva Adamin ja Oferin äiti, tutustuu kuuden päivän sodan aikoihin 1967 kahteen mieheen, Ilaniin ja Avramiin sairaalassa. Voitokkaan sodan jäljiltä Israelin saa valtaansa Gazan, Siinain niemimaan, Länsirannana ja Golanin kukkulat. Sodan tulos vaikuttaa merkittävällä tavalla alueen geopolitiikkaan yhä nykyäänkin. Sota saa valtaansa myös Oran, Ilanin ja Avramin. Heidän kolmiodraamansa ulottuu Grossmanin kirjassakin aina vuoteen 2007. Tuolloin Ora on eronnut miehestään Ilanista, lähettänyt poikansa Oferin sotaan ja tapaa uudelleen pitkän ajan jälkeen Avramin yhteisellä patikkaretkellä, tai oikeammin tuskien taipaleella, Israelin Golanin maisemissa. Hän kertoo elämänsä tarinan Avramille. Tuo tarina on kannattaa kuulla. Tarinan maailma on ruma, karu ja raaka, mutta kirjan ihmiset ja tarinat huokuvat kauneutta ja inhimillisyyttä. Grossmanin kirja on yksi hienoimmista lukemistani rakkausromaaneista.

Grossman on oivallinen kertoja: Oran äänellä kuullaan monta montasoista tarinaa, yksilöiden elämäntarinat kietoutuvat historiaan kertomukseen - historia ei tässä ole tausta henkilöiden tarinoille, se  määrittää elämän suurta draamaa ja pakottaa sopeutumaan tavalla tai toisella olemassaoleviin "faktoihin". 

Kirjallisia viittauksia on paljon. Rakenne on haastava, mutta sen oikeuttaa todellisuus - se on vielä haastavampi. Kirjan lopussa David Grossman kertoo kirjan tarinan ja oman elämänsä traagisen kohtaamisen: hänen poikansa Uri sai surmansa panssarivaunuun osuneessa ohjusiskussa 12.8.2006 Etelä-Libanonissa Libanonin sodan viimeisinä tunteina. Suurin osa Sinne missä maa päättyy kirja oli suurimaksi osaksi kirjoitettu. Mikä muuttui eniten viimeisen version aikana oli todellisuuden kaiku.

Pieni vastaanotin

 

Ulla Lenzen romaanin saksankielininen nimi Der Empfänger tiivistää kirjan hyvin. Josef Klein, kirjan keskushenkilö, on vastaanotin, melko heikko sellainen, joka ottaa vastaan viestejä historian eri lähetysasemilta. Saksasta 1930-luvun lopulla New Yorkin Harlemiin muuttanut Josef kuuntelee viestejä Saksasta ja lähiympäristöstään, tulee värvätyksi radioamatöörinä natsien sanomia välittäväksi vakoojaksi, internoidaan Yhdysvalloissa, palaa Saksaan ja pakenee sieltä sodan jälkeen Buenos Airesiin ja sieltä edelleen Costa Ricaan.

Josef ottaa vastaan sanomia, mutta viestien tulkitseminen on hänelle ilmeisen vaikeaa. Hän ei osaa asettua selkeästi millekään puolelle, kaikki hänen elämässään on puolinaista tai vajaata, eikä kukaan oikein kuule tai ymmärrä myöskään hänen sanomaansa. Ja miten voisi, kun hän ei näytä ymmärtävän itsekään itseään.

Ulla Lenzen tarinalla on esikuvansa, kirjoittajan isosetä. Tuore, alunperinkin  vuonna 2020 saksaksi ilmestynyt kirja on yksi lisä natsismin ajan tulkintaa. Aiempaa enemmän on viimeaikaisissa esityksissä noustettu esiin erilaisia "pienempiä" ihmisiä, heitä, jotka eivät ole intohimoisia Hitlerin aatteen kannattajia tai sen sankarillisia vastustajiakaan. Tämä on hyvä, sillä on erehdys demonisoida fasismia ja nationalistisia pyrkimyksiä. Ne eivät ole hirvittäviä demonisuuden vuoksi, vaan siksi, että ovat inhimillisesti ymmärrettäviä. Syytä näiden aatevirtausten tuhotyöstä, terrorismista, vastustajien murskaamisesta, rasismista ja etnisistä puhdistuksista ei voi vierittää diktaattorille, dikatatuurille tai autoritaariselle järjestelmälle. On kannettava huolta siitä, että demokratia on ja on ollut helposti haavoittuva, kykenemätön puolustamaan omaa toimivuuttaan. "Josef Kleinin" on vaikea olla ottamatta vastaan "pahuuden ja vihan viestejä" ja olla välittämättä niitä eteenpäin, jos niitä on runsaasti tarjolla.

Ulla Lenze on kirjoitanut kelpo kirjan. Sen tarina lomittui itsellä hyvin Yle Areenasta katsomani Julia Navarron romaaniin perustuvan sarjan Kerro kuka olen ajatusmaailmaan.  Sarjassa kerrotaan nuoresta Ameliasta, joka ajautuu kommunistien ja brittitiedustelun vakoojaksi Euroopan kuohuessa toisen maailmansodan alla. Lopulta Amelia päätyy lopulta DDR:n byrokratian toimistotöihin ja naimisiin entisen lähes inhimillisen natsiupseerin, aristokraatin ja lääkärin kanssa. 

Monta tarinaa on vielä kertomatta. Jokainen niistä tuo oman lisänsä ihmisen historiaan.

YmmärränköHän?

Claudio Magris on hämmentävä kirjailija ja YmmärrätteHän on hämmentävä kirja.  YmmärrätteHän on sivumäärältään suppea pienoisromaani, sivuja on isolla fontillakin painettuna vain 72 sivua. Teksti on teatterinomainen ja kirjasta tehtyä  teatterisovitusta onkin esitetty ympäri  Italiaa. Monologissa puhujana on entisen elämänsä taakse jättänyt nainen. Hän puhuu rakkaudesta, intohimosta, parisuhteen arjesta (näin kertoo kirjan kannen lieveteksti). Tyyli on erilainen Magris, vertailukohtana Tonava, Mikrokosmoksia ja Toinen meri. Tyyli on edelleen laveaa, puheen kaltaista, mutta nyt hyvin teemassaan pysyvää.

Kirjan lukee melkein yhdellä hengenvedolla ja siltä se tuntuukin: tarina kulkee ja soljuu kevyesti alusta loppuun. Teksti on raikasta ja kirkasta, mutta kuin vuolaassa purossa, muutamat tiukemmat käänteet ja pohjakosketukset ontavat veden kirkkaudelle, kuulaudelle ja kylmyydelle kirpaisevuutta. Viileästi käsitellään niin ylpeyteen, uhrautuvuuteen kuin kuumimpiin mustasukkaisuuden ja eroottisen intohimon syövereihinkin painuvia tuntemuksia. Myös ironisia sävyjäkin on aistittavissa. Mutta onko kyseessä rakkaus, kenties? Ymmäränköhän tuota naista tai Claudio Magrista?

Hieno suoritus, kuin makoisa kupponen täyteläistä espressoa.

Magriksen mikrokosmokset

Näkymä Triesteen ja Triesten lahdelle.
(Kuva vuodelta 2013)

 Claudio Magriksen Mikrokosmoksia (2002, ap. Microcosmi italiaksi 1997) oli pienoinen pettymys kaikesta hienoudestaan huolimatta.  Odotusarvo oli korkealla ja siksi Magriksen lavea, joskus jopa lavertelava "italialainen" tyyli ei purrut aivan niin hyvin kuin hänen pääteoksensa Tonava oli antanut odottaa. Nyt ei kyseessä ole kuitenkaan romaani, vaan toisiinsa liittyvät tarinat, joita yhdistää alueen ihmiset ja historia.

Alku on lupaava. Magris kertoilee tarinoita San Marcon kahvilasta ja kahvilassa, paikasta, jossa poikkesin vuonna 2013. Ilman tuota omaa visuaalista kokemusta paikasta ja koko Triesten seudusta, olisi varmaan ollut vaikeaa hahmottaa Magiksen tarinoinnin tapaa. Hän rinnastaa kirkon ja kapakan - ovet ovat avoinna kaikille tulla ja molemmissa voi tunnustaa syntinsä kertomalla oman versionsa tapahtumista. San Marco on ihka aito Kahvila, Historian esikaupunki jota leimaavat asiakkaiden konservatiivinen uskollisuus ja vapaamielinen moninaisuus. Magris korostaa aidon kahvilan moninaisuutta ja avoimuutta. Aito kahvila torjuu kaiken tukahduttavan sisäpiiriyden, se ei kiellä elämää, sillä elämä on satama meren rannalla. Myöhemmin Magris pohtii edelleen sitä, onko meren rakastaminen sitten kuoleman rakastamista, kuten Thomas Mannilla? Oli miten oli, meren aalloilla oppii tajuamaan oman merkityksettömyytensä, se auttaa tyynnyttämään ne raivoisat aallot joista Buddha puhui.

Magriksen tarinoinnin joukossa on ajatuksellisia aarteita, helmiä pohdittavaksi. Hienosti hän kuvaa Torinon kukkuloita, teollistumista, Istrian niemimaata, saaristolaisuutta ja sen katoavaa kansankulttuuria. Alueen ihmisten elämää leimaa nationalismin ja oman kansallisen identiteetin ristiriidat - alue on niin Italian, Saksan, Itävallan, Kroatian kuin Serbiankin vaikutuspiirissä ja Titon Jugoslavia pyrkimyksessään yhdistää alueen kansallisuuksia toistensa lomaan, kutoo alueen asukkaiden elämään ja kieleen monia loimia ja kuteita, joita Magris pyrkii tavoittamaan omalla kerronnallaan. Paikoin tarinointi tuntuu kuitenkin ajan tappamiselta. Ajan tappaminen on kultivoitunut itsemurhan muoto. ( Olen aina kuitenkin pitänyt ajatuksesta, jonka mukaan ajan haaskaaminen on paljon hauskempaa kuin rahan. Kiireettömyys on luksusta.)

Lukemisen intensiteetti tahtoi herpaantua Valcellinan, Laguunien ja Nevosovuoren rinteille, mutta loppupuolen kuljeskelu Kaupunginpuistossa tuo jälleen itselle tutumpia asioita hienosti mieleen: James Joycen, Italo Svevon  patsaat, puiston eläimet ja kasvit, kieltotaulut ja tunnelman ... kyllä tuonne olisi hieno palata. 

James J. ja minä, Trieste 17.6.2013

Magriksessa yhdistyy, joskus hienosti, joskus huonosti, italaialainen laveus ja saksalainen täsmällisyys. Mikrohistorian ja makrohistorian 

yhdistäminen ja tarinallistaminen ei ole helppoa,vaikka se meissä jokaisessa elääkin omaa elämäänsä.

(Lisää kuvia Triestestä ja Venetsiasta, linkki. )

Tarinan tuolle puolen - Toinen meri

 Claudio Magrisin Toinen meri pyrkii tarinan tuolle puolen. Kirjan päähenkilö, Enrico, sulkee silmänsä, hän haluaisi astua maailman havaitsemisen tuolle puolen kuin Buddha; sitä valaistuminen tarkoittaa, nukkumista. (108) Tämä pyrkimys tekee kirjasta aika haasteellisen luettavan: lukijan on vaikea pysyä mukana, varsinkin alusssa, siitä missä mennään, mihin tullaan ja kuka kulloinkin on lopulta äänessä.

Tapahtumat asettuvat merelle tai meren ääreen. Päähenkilö, äsken mainittu Enrico (Mreule) on syntynyt Rubbiassa 1. kesäkuuta 1886 ja kuole Umagossa 1959. Molemmat paikat ovat Adrianmeren äärellä, Triesten lahden eri puolilla, Istrian niemimaan pohjoisosissa. Triestestä Enricon matka alkaa Argentiinaan. Hän "seikkailee" Patagoniassa ja palaa myöhemmin synnyinseuduilleen. Patagonian kuvaus tuo mieleen aiemmin lukemani Bruce Chatwinin Patagonia, Patagonia -kirjan. 

Yhtymäkohtia tarinan runsaassa vuolaudessa on Magrisin pääteokseen, Tonava, vaikka nyt kyseessä onkin suppea teos. Ehkä tuo tarinan karkailevuus on peräisin juuri italian kielestä. Enricon opettajan, Nussbaumerin, mukaan kreikka ja saksa ovat ne kaksi välttämätöntä kieltä, joita tarvitaan, jotta voi kysyä, mistä kaikki saa alkunsa ja mihin kaikki häviää. Italia on eri asia, sillä ei nimetä eikä panna asioita järjestykseen eikä se huimaa valollaan ja tyhjyydellään, vaan sillä vain lykätään tuonnemmas kaikkea epämiellyttävää ja tehdään sen kanssa sopimus; sillä kelpaa poukkoilla sinne tänne ja ohjata kohtaloa hivenen harhaan siinä rupattelun tuoksinassa. (15)

Magrisin kirja on parhaimmillaan kuvaillessaan Triesten ja Istrian niemimaan monikielistä ja kulttuurista historiaa: Itävallan, Saksan, Italian, Jugoslavian, Serbian, Kroatian ja Slovenian historiat kietoutuvat alueella monin solmuin ja selkkauksin. Selkeintä historiallista ainesta onkin kirjan loppupuolella. Se saatoi maantieteellisesti yhteen aiemmat kokemukseni alueelle suuntautuneista matkoistani Venetsiaan,Triesteen, Belgradiin ja Splitiin. Alue tihkuu sekä vanhaakin vanhempaa kulttuurihistoriaa että viime vuosisatojen poliittista ja sotahistoriaa. Puristus alueella on ollut niin vahvaa, että se ei oikein taivu tarinaksi ja ehkä siksi kirjan Enricocin kaipaa tarinan tuolle puolen, valaistumiseen, uneen, kuolemaan, matkalle. Ja lukijankaan ei aina täydy ottaa kaikkea niin vakavasti. Enricon filosofiystävä ja -kuningas, Carlo Michelstaedler (1887-1910) on anataumuksen filosofiassaan ankara opettaja, joka näivettää oppilaansa. Näin ei soisi lukijalle käyvän. Ennemminkin Corto Maltese, onnensoturi, voi olla parempi esikuva Istrian retkiä viitoittamaan.