Siivoojan käsikirja ...

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on kokoelma  lyhyitä kertomuksia. Lucia Berlin (1936-2004) on Elizabeth Stroutin tavoin yhdysvaltalainen kirjailija ja heidän kertomuksissaan on paljon yhtäläisyyttä. Kertomusten henkilöt elävät elämäänsä ja pienien arkisten tapahtumien virtaan iskee tietoisuus kaiken tarpeettomuudesta, aiemmin eletty näyttäytyy uudessa valossa, usein illuusio onnesta purkautuu ja osoittautuu harhaksi tai myös toisinpäin. Käsitys aiemmin tapahtuneesta onkin perustunut erehdykseen ja ihminen onkin kantanut syyllisyyttä asiasta tai tapahtumasta jota koskaan ei tapahtunut.

Berlin oli  elinaikanaan pienen piirin arvostama mestari mutta jäi suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Yhdysvalloissa 2015 postuumisti julkaistu kokoelma sai sekä kriitikoilta että lukijoilta hurmioituneen vastaanoton. Berlinin teksti on kirkasta, yksinkertaista ja säkenöivää.  Monitasasoiset, melankoliset ja mustan huumorin sävyttämät tekstit ovat hienovaraisia ja oivaltavia kuvauksia amerikkalaisesta arjesta pesuloissa, tukiasunnoissa, katkaisuhoidossa, katolisessa koulussa, hienostokodeissa ja kaduilla.

Berlin tekstissä huokuu moniulotteisesti kirjoittajan elämä. Hän oli kirjailija, kirjallisuuden opettaja, äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja ja sisukas nainen. Kertomuksiin suodattuu kokemus omasta lapsuudesta Yhdysvaltojen kaivoskaupungeissa, yltäkylläisistä teinivuosista Chilen Santiagossa, kolmesta epäonnistuneesta avioliitosta, elämänmittaisesta kamppailusta alkoholismin kanssa sekä Berkeleyssä, New Mexicossa ja Mexico Cityssä eletyistä vuosista ja niistä monista työpaikoista, joilla hän elätti itsensä ja neljä poikaansa.

Vertailussa Stroutiin Berlinin tarinat ovat karumpia ja karheampia, mutta toisaalta Strout tavoittaa mielen liikkeitä hienovaraisemmin. Hienoja kertojia kumpikin.

Kaikki on mahdollista

Elizabeth Strout on Kaikki on mahdollista kirjan takakannen mukaan pidetty ja paljon luettu yhdysvaltalainen kirjailija. Häntet on palkittu Olive Kitteridge -teoksesta (tunnettu myös hienona televisiosarjana) ja Nimeni on Lucy Barton -teoksesta.  Mutta onko hän todella lukemisen arvoinen?

Kyllä, ja vielä kerran kyllä.  Stroutilla on oiva taito kuvata arkielämän käänteitä ja antaa tekstin tyyneltä vaikuttavassa virrassa iskuja niin sydämen murhenäytelmistä kuin arjen tragedioista. Tuntuu kuin asiat vain tapahtuisivat, vaikka ihmiset kuinka tekevät ratkaisuja ja päätöksiä ja toimivat saavuttaakseen tavoitteensa  tai ehkä juuri siksi. On oltava tarkkana siitä mitä tavoittelee, joskus tavoitteet toteutuvat, mutta eivät tuo onnea, joskus ne jäävät kaihertamaan toteutumattomuudellaan. Amerikkalainen unelma toteutuu tai sitten ei. Ihmiset eivät tunne toisaan ja tavoittavat yhteyden vain sattumuksien kautta, harva tuntee itseään edes välttävästi. Niin tai näin, elämä on on joka tapauksessa  yhtä sotkua ( kannen lieveteksti). [ Onneksi on niin&näin -lehti, jossa monen nykyisen ja menneen kirjoittajan voimin laitetaan asioita filosofiseen järjestykseen ja palkitaan lukija filosofisella lohdutuksella: asiat voisivat olla näinkin. ]

Jokaisen ihmisen elämä on "pieni suuri elämä". Kerrotaan David Bowien sanoneen, kun häneltä kysyttiin, kuka oikeastaan olet: Olen maailman ensimmäinen ja ainoa David Bowie. Tuota lausetta sopii kokeilla muutettavat muuttaen.

Kannattaa lukea ennen kuin koira ahmii tekstin: kaikki on mahdollista!

Tšernobylistä nousee aktiivisuutta

Vierailin Tšernobylissä alkuvuodesta 2018. Katsoin neliosaisen Chernobyl-sarjan HBO:lta nyt keväällä 2019 ja 12.7.2019 luin HS:n sivuilta siitä, miten Ukrainan presidentti kertoo siitä miten tästä saastuneesta alueesta aiotaan tehdä turistikohde, joka osoittaa luonnon toipumisen ihmeen. Ei mene kuin 24 000 vuotta ja alue on jälleen asuinkelpoinen. Nyt virallisesti vihitty uusi suojakuori kestää sata vuotta, edellinen kesti 30-vuotta (epäilyjä tosin on, että se vuoti). Ehkäpä 100-vuoden päästä insinööritekniikka on niin kehittynyttä, että voidaan rakentaa 1000-vuotta kestävä kupu, jota varmaan hallinnoi 1000-vuotinen valtakunta. Voi tätä kaikkivoipaisuuden julistusta, eikö mikään riitä!

Svetlana Aleksijevitšin  Tšernobylistä nousee rukous -kirjan lukenut ymmärtää, että Tšernobylin ydinvoimaonnettomuudesta (26.4.1986) on kysymys paljosta muustakin kuin siitä, mitä tapahtui tuolloin, muutamia vuosia ennen ja jälkeen katastrofin. Keväällä 1986 asuin Orivedellä ja muistan, kuinka naapuriini muutti perhe Saksasta. He kyselivät, olivatko kottaraiset pudonneet Suomessa puusta radioaktiivisuuden vuoksi. Tällaista ei täällä tapahtunut, mutta saksalaisista lehdistä he olivat asian näin ymmärtäneet. Näin ilmeisesti olisi voinut käydä ja myös koko läntinen Eurooppa oli vaaravyöhykkeessä. Mutta se miltä me täällä vältyimme, kohtasi ja kohtaa edelleen lukuisia ihmisä niin Ukrainassa kuin Valko-Venäjällä.

Oivaltavasti Aleksijevitš pohtii kirjoittaessaan Tšernobylistä, kirjoittaako hän menneisyydestä vai tulevaisuudesta. Vähintäänkin on syytä kirjoittaa preesensissä - Tšernobyl on, sitä ei voi unohtaa, sitä ei voi vain muistella ja kirjata historiankirjoituksen yhdeksi episodiksi. Tšernobyl on kohdattava nyt. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä, ehkä siis futuurikin on tarpeen. Sanotaan, että joka ei tee virheitä, ei yleensä tee muutakaan. Eikö ole myös niin, että kun toimitaan atomivoiman kanssa, myös virheet ovat mahdollisia ja todennäköisiä. Yhdinvoimaonnettomuudet eivät siis ole poissuljettua todellisuutta, ydinaseiden käytön mahdollisuus tuntuu kasvavan ja ydinenergiajätteen säilömisellä on riskinsä.

Tšernobylin suojavyöhyke Ukrainan ja Valko-Venäjän rajalla 5.1.2017

Aleksijevitšin kirjan merkitys on siis ennen kaikkea sisällössä. Lisäksi se on hyvin kirjoitettu ja edustaa kiinnostavaa kirjallisuuden muotoa, niin sanottua yhteisöromaania. Kirjailija on haastatellut Tšernobylin alueen ihmisiä ja erittyisesti hän tuo esiin Valko-Venäjän alueen kärsimykset ja osallisuuden. Haastateltavat eivät säästä itseään etsiessään selitystä ja ymmärrystä sille mitä tapahtui, miksi niin kävi ja olisivatko he itse voineet jollakin tavalla toimia toisin. Kirjan todistukset ja tarinat ovat järkyttäviä jo itsessään, mutta erityisen kiinnostava teksin osa on kappale jossa Kirjailija haastattelee itse itseään huomiotta jääneestä historiasta ja siitä, miksi Tšernobyl kyseenalaistaa koko maailmankuvamme (s. 38-51). Kirja todellakin haastaa haastattelemaan itseään ja asettaa maailmankuvan koetukselle.
Aleksejevitšin kirja päättyy katastrofi-turismin kritiikkiin. Olin itse tuollainen turisti ja mielestäni ymmärrän kritiikin perustan. Mutta toisaalta käymällä alueella, näkemällä edellä mainitun fiktiivisen (mutta todenoloisen) sarjan ja lukemalla käsillä olevan kirja alan vasta hahmottaa Tšernobylin merkityksen. Sitä on vaikea rinnastaa mihinkään. Kirjan yksi haastateltava, Natalja Arsenjevna Rostova tiivistää ongelman hyvin:  Olemme yhtä aikaa Tšernobylin uhreja ja uhripappeja. (s. 356)

Yksi toinen kirjan kertojista, Victor Latun, sanoo, rupesin valokuvaamaan, koska minulta loppuivat sanat ...

Tšernobylin reaktori 3:n suojakupu  5.1.2017

Enemmän ottamiani kuvia kalli.kuvat.fi -osoitteessa.

Leonardon opissa

Erinomainen kirja - hyvin kirjoitettu, perusteellinen, opettavainen. Walter Isaacsin Leonardo da Vinci  tutkii päähenkilönsä elämää alusta loppuun uusimman tutkimustiedon, tulkinnan ja aiempaa kommentoiden. Pääpaino on Leonardon maalaustaiteessa, mutta merkittävästi käsitellän myös hänen muita kiinnostuksen kohteitaan - tiedettä, näyttämö-ja tapahtumasuunnittelua, vesirakentamista ja lukuisia muita. Leonardosta oli moneksi, monet projektit jäivät kesken ja hän tuli tunnetuksi siitä, ettei saanut aloittamiaan töitä valmiiksi.

Kirja on varsin opettavainen. Jokaisen kuvataiteen harrastajan tulisi se (ja tietysti paljon muutakin) lukea. Leonardon opit ovat kyllä hyviä ja ajatuksia herättäviä. Pienenä häiritsevänä tekijänä kirjassa on Isaacsin pyrkimys rinnastaa da Vinchi ja Steve Jobs. Yhtäläisyyksiä toki löytyy, mutta sittenkin. Epäilen Jobsin painuvan unholaan sadassa tai parissa sadassa vuodessa, mutta da Vinchi säilyttää asemansa. Itselleni tärkeämpänä pidin Vinchin opetuksia maalauksien ominaisuuksista, en niinkään Isaacsin kokoamia opetuksia siitä, minkälainen persoona da Vinchi oli. Meitä on moneksi ja kammottava olisi maailma, jossa kaikki pyrkisivät olemaan Leonardon kaltaisia. Leonardolta voi siis oppia monia asioita, kirjaan tähän joitakin mieleen jääneen seikan kuvataiteen alueelta:

1) Tavoitteena on luoda kaksiulotteiselle pinnalle hahmo, joka kohoaa siitä irti, tämä edellyttää perspektiiviopin hallintaa, tarkkaa havainnointia ja mittaamista.
2) Valohämyn, valon ja varjon,  käyttö teräväpiirron sijaan, chiaroscuro
3) Reunojen ja sävyjen pehmentäminen ja sulauttaminen siten, että esineitä kuvataan siten, kun ne meille ilmenevät, sfumato
4) Tarkka sommittelu ja luova erilaisten muotojen assosiatiivinen käyttö.
5) Kokeellisen menetelmän, teoreettisen pohdiskelun ja analogiapäättelyn luova yhdistäminen (joka toi usein kiinnostavia tuloksia, vaikka johti usein myös epäpäteviin tuloksiin).

Miellyttävää Isaacsin teoksessa on sen asenne Leonardon nerouteen. Leonardo da Vinci oli nero monessa mielessä, mutta vain oman ihmettelynsä, loppumattoman kiinnostuksensa, kokeilunhalunsa ja sen vuoksi, ettei hän kaihtanut omaperäisyyttä.

Saatanastako apua Moskovalle?

 

On hämmentävää ja ihmeellistä löytää klassikko, joka syystä tai toisesta on jäänyt aiemmin lukematta. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita) on loistava kirjallinen helmi - Don Quioten ja Sotamies Sveijkin kaltainen ainoalaatuinen oman maailmansa luova intensiivinen ristiriitojen kokonaisuus. 

Tulkintoja tarinalle ja sen hahmoille sekä tapahtumille on esitetty lukuisia, suuntaan jos toiseenkin. Selvää on, että kyseessä on satiirinen ja anarkistinen neuvostojärjestelmän kritiikki. Tämä "Saatana" ylittää kuitenkin historialliset rajansa ja iskee kyntensä myös nykyihmisen yhteiskunatajärjestelmän pinnallisuuksiin ja syvärakenteisiin.

Bulgakov kirjoitti kirjaa pitkään vuodesta 1928 aina kuolemaansa saakka 1940. Hänen elinaikanaan sitä ei ollut mahdollista julkaista ja vasta vuonna 1972 teksti ilmestyi ensimmäisen kerran kokonaisena teoksena. Monet sen vertaukset ja ihmetaphtumat sopinevat hyvin niin Putinin Venäjään kuin Trumpin Yhdysvaltoihinkin.

Nina Gimishanov kirjoittaa kirjasta hyvän lyhyen kuvauksen sitä kaipaavalle Kiiltomadossa.

Vaikka tunnustaudunkinn minimalismin kannattajaksi niin muotoilun, kuvien kuin kirjhallisuuden alallakin, niin runsauden hallitseminen näin ihmeellisellä tavalla tekee Bulgakovin kirjasta upean - niin luettuna kuin kuunneltunakin.

Kevään valoa

Karl Ove Knausgårdin Kevät kirja kertoo ajasta hänen neljännen lapsensa syntymän vaiheilta. Epilogi on päivätty lapsen täyttäessä kaksi vuotta. Karl Oven vaimo on masennuksesta sairaalassa, hän hoitaa neljää lastaan ja kertoo nuorimmaiselle tilanteesta, mistä on tultu, missä ollaan ja myös mihin ollaan menossa. Ja millä tavalla hän sen tekeekään! Yksinkertaisesti kertomalla asioita, arjen yksityiskohtien merkitystä esiin nostamalla, liittämällä niitä olemassaolomme peruskysymyksiin, joissain kohdin kevyesti teoretisoimalla ensimmäisen ja toisen asteen todellisuuden luonteesta ja niiden keskinäisestä suhteesta ja olemalla läsnä tekstissä.

Jos ei olisi lukenut Knausgårdin Taisteluni teossarjaa, epäilemättä tätä kirjaa voisi kutsua vain kauniiksi ja hienoksi selviytymistarinaksi. Ehkä kiinnittäisi huomion joihinkin provosoiviin yksityiskohtiin vessakäynneistä ja ajattelisi niiden olevan jopa tyylirikkoja. Mutta kun Kevät tekstiä lukee jatkona aiempaan sen merkitys ja kauneus vain korostuu. Tässä Karl Ove Knausgård on inhimillisimmillään ja erityisestä tilanteestaan riippumatta nostaa esiin ihmisenä, miehenä ja vanhempana olemisesta universaaleja asioita. Vain äärimmäisen taitava kirjoittaja voi näin tehdä. Muutoin teksti olisi kärsimystä kirjoittajan kokemuksen lisäksi myös lukijalle.

Teoksen lopun Elämä on joskus rankkaa, mutta aina on jotain, minkä vuoksi elää. Yritä pitää se mielessä, jooko? on simppelin naiivi totuus, jonka tämän autofiktiivisen kirjan luettuaan tahtoo jopa uskoa.

Jos Taisteluni herätti ristiriitaisia ja osin negatiivisiakin tuntemuksia, niin Kevät luo kyllä valoa mieleen. Siksi sen voisi nähdä, ei vain jatkona, vaan myös johdantona ja alkulukemisena ennen Taisteluni teoksen massiivista raskaan sarjaan  egopsykoilua. Tämän lukemalla voi myös valaista reittiä Knausgårdin kirjallisen elämän tutkimusretkellä omaan sielunmaisemaansa. Kiinnostavaa tutustua myös kolmeen muuhun vuodenaikaan.

Talvinen matka

Georges Perecin Talvinen matka (Voyage d’hiver, 1979 ) on suppea teksti, suomennoksena vain 9 sivua, mutta sen merkitys on arvoituksellisen suuri.  

Perecin tekstissä kirjallisuudenopettaja Vincent Degraël löytää vieraasta kirjahyllystä itselleen tuntemattoman tekijän teoksen, jota hän alkaa lukea. Kirjan toinen osa saa nuoren Degraëlin hämmentymään. Hänen lukemansa kirjan lauseet tuntuvat kovin tutuilta, ne tuntuvat olevan muiden ranskalaiskirjailijoiden kirjoittamia: tuolla on ilmiselvää Rimbaudia, tuolla Mallarméta.

Hämmentäväksi asian tekee se, että Vincent Degraëlin käsissään pitämä kirja – Hugo Vernierin Talvinen matka – on painettu vuonna 1864, aiemmin kuin kuuluisat kirjailijat ovat säkeensä helskyttäneet. Onko löytynyt tuntematon suurkirjailija, Ranskan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjallisuuden todellinen alkulähde?

Degraël varmistaa, että teos on merkitty Ranskan kansalliskirjastoon. Hyllypaikkakin on tiedossa. Tosin kun hän myöhemmin tiedustelee kirjaa, käy ilmi, että se on lähetetty sitomoon vuonna 1926 eikä ole koskaan saapunut perille. Hänen oma kappaleensa taas on tuhoutunut toisen maailmansodan pommituksissa. 

Eikä muitakaan kappaleita viidensadan kappaleen painoksesta löydy. Ehkä Vernieriä plagioineet kirjailijat ovat tuhonneet ne?

Perecin teksti käsittelee tekijyyden ja plagioinnin kysymyksiä. Se on yksi ranskalaisen OuLiPo-ryhmän perusteksteistä. Teksti on runko, jonka juuret tunkeutuvat syvälle ihmisen historian, tarinallisuuden ja kirjallisuuden maaperään. Rungosta erkanee uusia oksia ja oksista on avautunut ja avautuu uusia vehreitä lehtiä.Yksi pääjuurista on haarautuma luonnontieteellisen ja humanistisen kultuurin erosta ja siitä, miten tieteellinen ja fiktiivinen kirjoittaminen eroavat. Brittifyysikko C.P. Snow esitti ajatuksen kahdesta kulttuurista 1959. Sen mukaan niin sanottujen kovien tieteiden edustajien ja "kirjallisten intellektuellien" eli humanistien ei ole mahdollista keskustella keskenään alojen paradigmaattisen erilaisuuden vuoksi. ( Ks. Sami Sjöbergin kommentaaria tekstiin, Sjöberg 2017)

Päivi Kosonen avaa hyvin Perecin elämän, tuotannon ja tekstien välistä suhdetta Kiiltomato -verkkolehdessä (ks. https://kiiltomato.net/georges-perec-talvinen-matka/).

Perecin tekstissä palataan myös länsimaisen kirjallisuuden alkujuurille. Platonin tekstien alkuperä on suullisessa perimässä, niiden tekstimuoto ei ole tieteellinen monografia vaan dialogiseen ja draamalliseen rakenteeseen perustuva kerronta. Myyttis-uskonnollinen ja filosofis-tieteellinen pohdinta sekoittuvat ja käyvät vuoropuhelua fiktiivis-faktisessa kirjallisessa todellisuudessa. Perec ja OuLiPo -ryhmä siis eivät palaa siis vain alkujuurille, vaan pidemmälle alkusiemeneen, josta kirjoittamisen ja tekstien eri muodot ovat saaneet alkunsa.

Lähteet ja kirjallisuutta:

Calvino, Italo, Jos talviyönä matkamies, Tammi, 3.p. Jyväskylä 2000
Perec, Georges, Talvinen matka, Poesiavihko #13, Helsinki 2017
Sjöberg, Sami, Matkan jälkeen. Suomentajan jälkisanat. Teoksessa Perec 2017
Taskinen, Tuomas, Mielettömällä matkalla ei-minnekään. n& n 1/2019, s.145-146

https://kiiltomato.net/georges-perec-talvinen-matka/

Saman taivaan alla

Juha Siron Yllämme kaartuva taivas on vaativa teos. Ilman suositusta en ehkä olisi kirjaan tarttunut ja ilman lupausta lukemisesta, olisin jättänyt kesken.

On hienoa, että kirjoittajalla on kunnianhimoa rakentaa teokseen vaativa rakenne - nyt edetään kahta kertomusta kahdessa aikatasossa. Lukijalta vaaditaan paljon ja ainakin kohdallani se oli liikaa. En kykene yhdistämään kahta tarinaa yhdeksi ja toisen tarinan kohdallakin vain osa rakentuu luontevasti. Helpoin jakso on kirjan loppupuolella, romanttis-traaginen tarina muistojen, menneisyyden ja odotusten kantamisen liian raskaasta taakasta.

Siro on oiva kehittelemään vertauksia ja monet hänen aforistisen lauseensakin ovat oivallisia. Joskus tulee taas huteja. Nämä heikentävät tekstistin voimaa. Jos lamppu on ilman varjostinta, se on alaston, mutta sen ei tarvitse olla alaston lamppu vailla varjostinta. Tai jos ajasta tuli löytää käännekohta, sen ei tarvitsisi olla sekä sarana että piste. Tuntuu kuin kirjoittaja olisi luonut runsaasti mielikuvia ja vertauksia, mutta ei malta jättää pois kaksoisilmaisuja. Joskus vertauksen sijaan metafora toimisi paremmin. Paikoin teksti on enemmän esseeneenkaltaista pohdintaa tai aforistista tiivistystä, ei niinkään romaanille ominaista kerrontaa.

Siro on jostain syystä halunnut pitää alussa lukijan kaukana kertomalla pojasta nimeä mainitsematta, mutta vasta kun siirrytään minäkertojaan teksti alkaa kulkea ja lukija, siis minä lukijana, pääsee tekstiin sisälle, mutta herkimmät kohdat kuitenkin ohitetaan oudon viileästi.

Teksti hajoaa moneen suuntaan - rakenteellisesti, sisällöllisesti ja kielellisesti. Harmi, sisällöltään ja tavoitteiltaan hieno, paikoin sujuva. Kompleksisuutta ja ristiriitoja on kuitenkin liikkaa, intensiteetti kärsii. Yllämme kaartuva taivas on repaleinen, ei suojaava.

Lumous haihtuu

Wolfram Eilenbergerin Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929 on hyvin kirjoitettu kuvaus neljän filosofian sankarin kamppailusta kymmenen vuoden aikana viime vuosisadan alkupuolella. Alkukielinen nimi (Zeit der Zauberer) viittaa taikaan, tai pikemminkin lumoukseen, jonka lopusta myös Thomas Mannin Taikavuoressa  (Der Zauberberg, 1924) on kysymys. Siksi kirjan nimenä voisi olla myös lumouksen loppu. Sillä taika ja usko järjen voittoon irrationalismin levitessä tuli tuona aikana päätökseen. Lumous haipui, Entzauberung der Welt, ilmaus, jonka Max Weber oli esittänyt modernin maailman voittona esimodernista myyttien ja maagisen maailman lopullisesta häviöstä 1917, saa uuden merkityksen. Alkoi Lukácsin termein transsendentaalin kodittomuuden  aika (Georg Lukács 1916).

Neljä miestä uskoi ratsastavansa kohti länsimaiden synkkää iltaruskoa: Ernst Cassirer uskoen pelastavansa sen mitä pelastettavissa oli. Hän istui ratsun selässä selkä menosuuntaan ja kehitti systemaattisesti ja oppineisuuden ensyklopedisella varustuksella symbolisten muotojen filosofiaa.  Martin Heidegger  uppoutui täälläolemisen ontologiaan ja uskoi, että tulevaisesti on kohdattava kuolema ja ihmisenä olemisen ajallisuus. Walter Benjamin puolestaan vaelsi pasaaseissa ja asetti kriittisen katseen ja kielen todistamaan murhenäytelmää. Suurin kaikista ja merkittävin, surullisen ( muttei niinkään surkean)  hahmon ritari, jumalaksikin kutsuttu, traaginen antisankari Ludwig Wittgenstein,  onnistuu mielestään ratkaisemaan kaikki filosofian ongelmat lopullisesti viimeistään jo 1918, mutta huomaa ongelmien nousevan uudestaan vainoamaan ja piinaamaan mieltään. Se mikä näytti ratkaisulta osoittautuu umpikujaksi. Koditon kulkija etsii silti paluureittiä ja uusia alkuja - Sisyfos ei anna periksi.

Aluksi on kokemus filosofian kodittomuudesta ja monesti myös filosofien (akateemisesta) kodittomuudesta. Pian Eilenbergin kertoman vaiheen jälkeen nämä neljä olivat myös sananmukaisesti joko vailla kotia tai harhautuneet pitämään kotinaan tuhoon tuomittua rakennusta, kolmatta valtakuntaa. Cassirer pakenee perheineen Saksasta 2.5.1933 Sveitsiin, myöhemmin Englantiin ja  Ruotsiin  ja päätyy lopulta Yhdysvaltoihin, jossa kuolee sydänkohtaukseen 1945. Benjamin viettää 1930-luvulla kiertelevää elämää pääasiassa Pariisissa ja päätyy itsemurhaan syyskuussa 1940.  Itävaltalaissyntyinen Wittgenstein palaa Cambridgeen ja hänet kaataa syöpä vuonna 1951. Heidegger on ainoa joka jatkaa Saksassa ja pyrkii juurruttamaan ajattelunsa saksalaiseen todellisuuteen. Aluksi sen syvimpään pimeyteen johtaja Adolf Hitlerin johdolla. Sodan jälkeenkäänkään hän ei tee selkeää pesäeroa menneisyyteensä ja jatkaa työtään. Keskustelu hänen filosofiansa yhteydestä natsi-ideologiaan jatkuu yhä. Heidegger elää heistä pisimpään ja kuolee Freiburgissa 1976.

Eilenbergerin kirjan kuvaama ajanjakso on siis osa tragediaa, näytös, jolloin sankarit asettuvat urheina näyttämölle, haastavat itsensä ja toisensa sanan säilällä milloin kaksintaisteluun, milloin pohtimaan mistä oikeastaan on kysymys. Eilenberger onnistuu kertomaan tarinan ilman, että siitä tulisi makeaa melodraamaa, vaikka kertookin päähenkilöidemme yksityiselämän kiemuroista herkullisia ja toisaalta melko karuja yksityiskohtia ja anekdootteja. Hän onnistuu myös välttämään synkän tragedian. Tarina ei ole liian deeppia. Jos haluaa mennä syvälle tai syvempiin vesiin luettavaa riittää - Heideggerin, Wittgensteinin ja Benjamininkin tekstejä on saatavilla jopa suomeksi melko hyvin, ainakin alkuun. Cassirerin teoksista ei suomennoksia juuri ole, mutta pedantti oppinut Cassirer kirjoittaa selkeää saksaa ja hänen englanninkielisen teoksensa An Essay on Man ajatukset avautunevat suhteellisen helposti.

Kirjaa voi siis suositella niin johdannoksi, kertaukseksi ja täydennykseksi, tai vain mieltä virkistämään.

Beckett, Molloy ja sanomisen rajat

Epämääräiset palat eivät sovi yhteen

Itse asiassa oli kolme, ei, vaan neljä Molloyta: minun sisäinen Molloyni, hänestä tekemäni karikatyyri, Gaberin Molloy sekä lihaa ja verta oleva Molloy, joka odotti minua jossakin. (s.142)

---

... toivo on helvetin hanke, ... (s.165)

---

Ihmismieli on käsittämätön: milloin meri, milloin majakka. (s.131)

Samuel Beckettin kirjatrilogian ensimmäinen osa,  Molloy vuodelta 1951, on sivumäärältään suppea (219 s.), mutta tiheää ja sakeaa tekstiä. Se on yhtä aikaa pehmeää ja kirkasta, pimeää ja selkeää. Sitä on viisainta lukea hitaasti ja varovaisesti, ettei törmää peräseinään tai eksy sanojen pimeydessä mielen labyrinttiin, jota Beckett kirjassa rakentaa ja purkaa. Beckett pyrkii kuvaamaan mieltä kaikessa ristiriitaisuudessaan. Hänen päähenkilönsä, Molloy, pyrkii sanomaan sen mitä ei voi sanoa. Pyrkimys totuuteen sanallisesti on mahdotonta. Totuus on kaikkeus, sanat voivat voivat vain silpoa tästä osan. Kaikkeus on myös muuttuva, joten se mikä olisi "totta" nyt, ei ole sitä enää.

Beckettin tavoiteena tuntuu olevan vuoropuhelun aikaansaaminen ajattelun kahden puolen välillä. Daniel Kahnemanin termein nopea ja hidas ajattelu vuorottelevat - välittömästi mieltä myllertävät nopeat ajatukset otetaan tarkasteluun, hidas ajattelu jauhaa lihamyllyn tavoin nopeista ajatuksista massaa, jonka muotoillaan uudestaan. Myllytyksen avulla uskotaan päästävän parempaan tulokseen, kuin nielemällä raa´at ajatuksemme sellaisenaan.

Ajatusta voi lähestyä myös Epiktetoksen filosofian näkökulmasta. Hän jakoi asiat niihin, joihin voimme vaikuttaa ja niihin, joihin emme voi vaikuttaa. Jälkimmäisiä ei kannata murehtia, ne eivät ole meidän vallassamme. Jos viiniruukkusi särkyy, älä murehdi, se ei ollut sinun vallassasi. Jos vaimosi kuolee, älä murehdi, se ei ollut sinun vallassasi. Mikä sitten on vallassani? Ajattelu, teot ja tunteet. Ehkä.

Brittivalokuvaaja ja ajattelija, papin koulutuksen saanut Sean Tucker, stoalaisuuteen ja Epiktetokseen viitaten, esittää muunnelman, jossa asiat jaetaan kolmeen: niihin, joita voin kontrolloida, niihin, joihin voin vaikuttaa ja niihin, joihin en voi vaikuttaa. Näin viimeinen 1/3 asioista häipyy murehtimisen horisontin taakse, koska en siihen voi vaikuttaa. Käytännöllistä ja näppärää aina niin kauan, kunnes pohdit tarkemmin, missä näiden kolmen asiaryhmän rajat kulkevat. Tuckerin (ja Epiktetoksen) mukaan voimme vaikuttaa tai tiukemmin kontrolloida ajatuksiamme, tunteitamme ja tekojamme. Ja jos, Kahnemanin ajatusta mukaillen, emme heti ja välittömästi, voimme asettaa ne hitaan ajattelun, arvioinnin kohteeksi. Itsekritiikkiä ja omantunnon jaakobinpainia, harjaantumista ja minän karaisemista. Vain freudilaiset epäilykset saattavat puhkaista tämän. Mitäpä jos kavala alitajuntamme, piilotajuntamme, id tai jokin alkuvoimainen liskomielemme puskee meissä ja meistä ajatuksia, tekoja ja tunteita, niin onko sittenkin niin, että me emme ajattele, meissä ajatellaan, me emme toimi, meissä toimitaan?

Ja minkälainen on se vaikuttamisen piiri, jossa elämme? Buddalaisen tai vaikkapa saamelaisen animismin mukaan se on kovin erilainen kuin vaikkapa teknokraattisen kasvuajettelun läpitunkeman kulutuskarusellin koneenkäyttäjän mukaan. Ja kuinka kaukana on horisontti, jonka takana asustavat ne asiat, joihin emme voi vaikuttaa? Kas tässä pulma.

Ja niinpä päähenkilömme, Molloy, on hukassa odottaessaan merkkejä itsestään, ehkä jo huomenna hän tulee, ehkä jo tuolla, meren rannassa tai vuoren jyrkänteellä kohtaan hänet, jota aina olet kaivannut, itseni. Walter Benjamin sanoi, meille on toivo annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Mutta onko niin, että tuo jäljelle jäävä toivo, on sittenkin helvetin hanke, virvatuli, epätoivon varjo, jota valoksi luulemme.

Rikinkatkuinen helvetti

 Kjäll Weston Rikinkeltainen taivas oli pettymys. Aiemmat Westöt ovat olleet jollain tavoin raikkaita ja selkeitä kertomuksia, vaikka paikoitellen vähän pitkäveteisiä aineistopohjaisia kuviteltuja kaunokirjallisia historiikkeja. Nyt kirjan päähenkilön, nimeä vaille jääävän kirjailija-historianopettajan tarinointi on  sujuvaa, mutta  rikinkatkuista. Henkilöt palavat käryävällä liekillä loppuun ja vaikka päähenkilö kuinka kähjää ja yrittää puhaltaa kytevään hiillokseen, omat ja muiden asiat eivät siitä selkene, ne peittyttyvät katkuun ja tuhkaan.  Ikä ei  tuo kirjan henkilöille lisää viisautta, päin vastoin. Voimat niin eroottiseen vääntöön kuin kunnianhimoiseen kirjoittamiseenkin vain hiipuvat. Kirjan lopun lähestyessä huomaa istuvansa viilenevän tekstin ääressä ja kaipaavansa muualle.

Westö ja kirjan kirjailija eivät peittele esikuviaan. Etsimättä mieleen tulee pohjois-amerikkalainen kirjallisuus,  vaikkapa Scott Fitzgeraldin Gatsby, joka myös mainitaan. Päähenkilö, keskiluokkainen nuoruuden kynnyksellä oleva poika tutustuu suomenruotsalaiseen Alexiin, rakastuu tämän pikkusisko Stellaan, yrittää ymmärtää rikkasta ja historian omaavaa, mutta rappeutuvaa ruotsinsuomalaisen perheen yläluokkaista moraalia ja käytöstapoja sekä omaa asemaansa maailmassa ja miesten ja naisten sakeassa ja sisäänlämpeävässä verkossa. Tapakulttuuri, ruuat ja kartanoihin, kesä- ja muihin asuntoihin liittyvä nostalginen kiinnittyminen on jo moneen kertaan kerrottu. Tuntuu, kuin olisi jo aiemmin lukenut kirjan kertaalleen ja mielessään näkee kirjan pohjalta tehdyn tv-sarjan tai elokuvan, joka melkein, mutta vain melkein, onnistuu välittämään noita tunnelmia, joita kirjan kertoja ja Westö hänen kauttaan pyrkii välittämään ja toistoa käyttämällä ja jankkaamalla pyrkii luomaan. Päähenkilönä on kertoja, ja mielestäni vain kertoja,  joka yrittää selvittää totuuden omasta henkilöhistoriastaan. Kirjassa kuvatut muut henkilöt ovat vain kertojan projektioita, myös Alex ja Stella. Miksi Westö on tehnyt tämän valinnan, jää avautumatta. Huomaan, että ärsytykseni on samantapainen, kuin Ferranten Napoli-sarjaa lukiessa. Kykloopin puhe luo yksiulotteisen maailman, vaikka päätä käännellään moneen suuntaan ja ajallisesti pitkänä aikana.

Kunnioitettavaa on pyrkimys kirjoittaa aikalaiskirjallisuutta ja huolella Westö on pohjatyönsä tehnyt. Suurin osa historiallisista tapahtumista ja uutisista on tuttua ja monet suomalaiset oikeat ja keksityt henkilöt asettuvat luontevasti tarinaan. Nuorten ja heidän vanhempiensa poliittiset ja arvokysymyksiin kohdistuvat riitansa jäävät kuitenkin valjuiksi. Westö on ilmeisesti pyrkinyt välttämään löperön suvaitsevaisuuden tai tiukkapipojen suvaitsemattomuuden hetteikkön, mutta juuri siksi lähes kaikki henkilöt pelastuvat olemasta täysin pahoja tai hyviä, mutta samalla mahdollisuudet terävämpän dramaattisuuten ja viiltävyyteen menetetään. Päähenkilön ei toki tarvitse olla samaistettavuudessaan täydellinen, mutta ei tämän kirjan päähenkilöstä ole antisankariksikaan. Paikoitellen hänen kykenemättömyydestä nähdä itseään on melko lailla raivostuttavaa, jopa siinä määrin, että kirjan loppupuolella teksti mieli sanoa: lopeta jo tuo vatvominen, irrottaudu tahmeasta hämähäkinverkosta, jonka olet itsellesi kutonut. Tai ketä kiinnostaa keskiluokkaiset murheesi.

Kiinnosti kuitenkin sen verran, että jaksoin loppuun. Samalla huomasin, että alussa ollut dekkarimainen aloitus oli hukkunut niin hyvin, että minkäänlaista jännityksen kaarta ei olllut syntynyt ja juonen paljastuminen lopussa ei sen paremmin yllättänyt kuin hämmentänytkään.

Mikäli ja kun Westö varmaan kirjoittaa lisää, harkitsen kyllä pitkään ennen kuin tartun uutuuteen, sen verran kaukaa ja akvaarion sisältä maailmaa tässä kirjassa katsellaan.

Vaikka omassa lukijan katseessani on varmaan kylmää valoa ja kohtuutonta kritiikkiä, niin se suotakoon: Westö on joka tapauksessa erittäin taitatava kirjoittaja, jolta voi odottaa vielä riman asettamista korkeammalle.

Pohjoisen Hurmeinen Niemi

Selailin Juha Hurmeen  Niemi-kirjaa sen voitettua 2017 Finlandia palkinnon. Nyt tartuin siihen korvillani ja annoin tekstin iskeä tajuntaan Tomi Alatalon sujuvasti ja elävästi lukemana. Se oli myös tarpeen. Hurme on werraton sanan säilän ja sanomisen floretin käyttäjä. Hän tykittää historian ja vallihautojen hämäristä riemukkaasti nykyammuksilla sanoja ja sanontoja niin, että heikkopäistä pyörryttää.  Tehokeinot toistavat kuitenkin itseään ja paikoin wanhat tekstit ja historian käänteet saattaisivat luettuna jo puuduttaa. Revolverin sijaan paluu jousipyssyjen aikaan olisi ehkä ollut paikoitellen suotavaa. Mutta kaiken kaikkiaan: maukas, verenhurmeinen ja kitkerä keitos kieltä, maksaa ja sappea. Suurella sydämellä kerrottuna, omia kannanottoja kaihtamatta, herroja kumartamatta. Hurttia huumoria ja hienoja iskuja nykykielen kummallisia ilmaisuja käyttäen.

Hurme väittää, että Suomessa, joka on nykyisen Niemen tämänhetkinen nimi, ei ole mitään omaa. Kaikki on tuotu ja tuotettu alkuperäisiä raaka-aineita käyttäen muilta mailta mantereilta, meren takaa aiemmista sivistyksen kehdoista ja saostettu ainekset perinteen suuruksella. Mutta tässä ei ole mitään pahaa tai väheksyttävää, päinvastoin. Kaikki kulttuurit tai koko kulttuuri on sekametelisoppaa. Ihmiset sekoittuvat, sen osoittaa  nyt muodissa oleva genetiikan tutkimuskin. Tautien ja muodin lisäksi, ja vielä tarttuvammin leviää kieli, sen lainat, muunnokset ja väänteet. Kirjassa on paljon knoppitietoa ja aiemmin historiankirjoista tutut Hjortit ja Porthanit, Kaarlet ja Kristiinat saavat osaavan ja tarinallisesti nautittavan viitan hartioilleen. Puhumattakaan kansasta.  Se ei vaikene suomeksi, ruotsiksi, saameksi, venäjäksi tai saksaksi, vaan laulaa virsiä, rekilauluja, joiikaa - juo, elää, tanssii ja melskaa milloin minkäkin kruunun tai voudin alaisuudessa tai siitä piittaamatta.

Hurme on edustava renessanssi-ihminen, biologiaa opiskellut, kaikesta kiinnostunut, hyväntahtoinen kirjallisuus- ja teatterihumanisti, mutta sopivasti myös röyhkimys, joka ei kätke led-lamppuaan mikrokuvun alle.

Hienosti sanomisen taito

Mal vu mal dit - Huonosti nähty huonosti sanottu - on irlantilaiskirjailija Samuel Beckettin (1906-1989) myöhäistuotannon viimeisiä tekstejä vuodelta 1981. Beckett tunnetaan parhaiten näytelmistään, absurdeistä teoksista Leikin loppu ja Godot (Huomenna hän tulee), mutta hänellä on myös merkittäviä romaaneja.

Huonosti nähty huonosti sanottu on hienovireisesti nähty, sanottu ja kirjoitettu pienoisromaani, vain 60-sivuinen, tiivis, paljon paradokseja sisältävä, mutta ei absurdi kuvaus liikkumattomattomasta tai vähän liikkuvasta tarkkailijasta. Varovasti. Rauhallisesti nyt. Sitten.

Valkoisuus. Joka vuosi laajempi. Toisin sanoen joka hetki. Kaikkialla joka hetki valkoisuus valtaa alaa. (s. 25) Beckett tuntuu etsivän samaa mitä Ludwig Wittgenstein - se mitä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi, mitä ei voi sanoa, siitä on vaiettava. Mutta toisin kuin Wittgenstein, joka nuoruuden rigorismista päästyään hylkää ankaran minimalismin ja tutkii miten kielipelit ankkuroituvat elämänmuotoihin, Beckett päätyy lähemmäs ajatusta, jossa ainoat todet lauseet ovat tautologioita tai antinomioita. Ne eivät kerro todellisuudesta, koska ovat aina totta: nyt sataa tai ei sada. Ambivalenssi, tautologia, antinomia toimivat kuitenkin Beckettillä siten, että ne välittävät häivähdyksen siitä mitä tapahtuu todella, ei niinkään kirjassa vaan lukijalle itselleen joka hetki. Juuri, kun onnistuu saamaan kiinni merkityksestä, se pakenee, häivähtää, hukkuu varjoon, kääntyy nurkan tuolle puolen, putoaa kaivoon, jonka pohjalta ei kuulu edes tömähdystä. Huonosti nähty huonosti sanottu lähestyy runoutta, tiivistää aikaa, kokemusta ja kieltä lähelle sokeaa pistettä, jota kautta voimme nähdä valkeuden, kuvitella kielen tuolla puolen olevan todellisuuden jota ei ole.

Ihmisiä neuvostojen maasta

Metsässä kävelee lohikäärme. Karhu tulee vastaan: "Karhu", sanoo lohikäärme, "minä syön kahdeksalta illallista. Tule silloin, minä syön sinut." Kävelee eteenpäin. Paikalle juoksee kettu. "Kettu", sanoo lohikäärme, "minä syön aamiaista seitsemältä aamulla. Tule silloin, niin minä syön sinut." Kävelee eteenpäin. Siihen hyppii jänis. "Seis, jänis." sanoo lohikäärme, "minä syön kahdelta päivällistä. Tule silloin, minä syön sinut." "Minulla on kysymys", sanoo jänis käpälää nostaen." Anna tulla.""Voiko jättää tulematta?""Voi. Minä pyyhin sinut pois listasta." Mutta kukapa pystyy esittämään sellaisen kysymyksen ... Perhana! (Aleksijevitš, s. 551)

Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia ( Tammi 2018) on massiivinen kaunokirjallinen dokumenttipohjainen yhteisöromaani. Neuvostoaika onnistui muovaamaan ihmisten käsitystä siitä, mikä on oikein. Neuvostoliitto oli jättimäinen koelaboratorio, jossa aatteen palo, byrokratian puristus, muutos ja sen vastarinta hioivat ja myös rusensivat ihmisiä. Paineessa ei syntynyt kirkkaasti loistavaa punatähtitimanttia, sosialismin toista vaihetta, kommunismia, uljasta neuvostoihmistä. Syntyi tuhkaa, tuskaa, murenevat haaveet, hiipuva loistava menneisyys, historian syvä ja synkkä kaivo. 

Neuvostoliitto, kansojen yhteisyys ja valtioliittojen imperiumi  kaatui 1990-luvulla, tilalle syntyi, ei toivottu vapauden valtakunta, vaan julma, eriarvoistava, oligarkkien johtama kapitalismi. Pettyneitä ihmisiä riitti molemmin ja kaikin puolin. Syyllisyyttä, nostalgiaa, kitkerää puhetta, sitä riittää, ehkä revanssihenkeäkin. Neuvostajan ihmiset elävät vielä pitkään. Osa uskoi parempaan, osa ei. Osa käänsi takkinsa uuden ajan koittaessa, osa ei. Osa pettyi uuteen aikaan ja osa ulvoi ja metsästi sutena uuden ajan aalloilla. Ajatus venäläisistä suurmiehiä kaipaavina orjasieluina nousee esiin - orjuus jatkuu, vain isännät vaihtuvat (jos edes vaihtuvat).

Vaikka murros tapahtui aivan lähellä niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin, 1990-luvulla, vasta kirjaa lukiessa aloin ymmärtää kuinka perusteellisen sekava ja vaikea tilanne 1990-luvulla Venäjällä oli. Pahempaan oli aineksia, vaikka syntynyt Venäjän nykyisyys onkin tuon syöksysynnytyksen rujo lapsi. Kirjan kertomukset kuvaavat tapahtumia pääasiassa sisältäpäin, vaikka ulkoisiin vaikuttimiin joissakin kohtaa viitataan.

Aleksijevitšin kirja on Nobelinsa ansainnut. Kaunokirjallisesti erikoinen, tarinoista koottu panoraama Stalinin ajan Neuvostoliitosta, Gorbatšovin Perestroikan ja Jeltsinin ajan Putinin Venäjälle - kaduille ja myös katujen alle. Yhteisöasuntojen keittiöiden keskusteluista katujen mielenosoituksiin, Moskovan terroritekoihin ja Tšetšenian sotaan, Valko-Venäjälle, Ukrainaan ja ennen kaikkea venäläisen ja neuvostoihmisen sieluun. Vaikka sielua ei ole olemassakaan, venäläisessä kirjallisuudessa siihen on lähes pakko uskoa.

Omahyväinen ystävä - Kadonneen lapsen tarina : kypsyys - vanhuus

Onko sellaista sanaa kuin antipaattinen? Ei taida olla. Ferranten Napoli-sarjan päähenkilö, Elena Greco, ei ole sympaattinen, enkä tunne empatiaa häntä kohtaan, paremminkin antipatiaa. Päähenkilö on fiktiivinen, joten omapa on vikani, kun suostuin kuuntelemaan hänen omahyväistä, itsesääliä tihkuvaa tarinaansa. Vai olenko kykenemätön empatiaan kärsivää, ystävänsä, sukunsa ja miestensä kaltoin kohtelemaa naista kohtaan?

Ferranten neliosainen Napoli-sarja jää minulle arvoitukseksi. Kirjoja on ylistetty, mutta miksi, sitä en oikein hahmota. Kirjan kuvaus viime vuosisadan lopun Napolin köyhälistökorttelin ihmisistä, Italian poliittisesta todellisuudesta, korruptiosta, mafiasta, väkivallasta, terrorismista, erilaisista ajattelutavoista, sivistyksen, eliitin ja tavallisen kansan suhteista on rikas, monipuolinen, rosoinen ja vivahteikas. Kirjan kuvaus naisten asemasta ja ystävyydestä on raastava ja se yhdistyy feministiseen pohdiskeluun naiseudesta, lasten kasvatuksesta ja heidän suhteeseensa vanhempiinsa, isään ja äitiin. Kirja tuo myös hienosti esiin tapahtuman keskiössä olevan korttelin, Napolin, Italian ja maailman laajentumisen globaaliksi asuinpaikaksi sivistyksen, varallisuuden ja internetin mahdollistaman vuorovaikutuksen avulla, mutta silti se tapa jolla kirjailija Elena Ferrante (nimimerkki) sen tekee, ei avaudu. Maailmasta tulee kortteli.

En pidä itseäni erityisen eläytyvänä lukijana. Tämä kirja, erityisesti III ja IV osa, veivät kyllä mukanaan, mutta hyvin ristiriitaisesti. Tuntemukset olivat lähinnä myötähäpeä, kiukku ja ehkä säälikin kirjan päähenkilö Elena Grecoa kohtaan. Miten näin loistavasta ystävästä ei koko kirjan aikana kehity itsenäistä ihmistä, miten hän ei kykene irrottautumaan riippuvuussuhteista ensisijaisesti ystävästään Lilystä, mutta ei myös vanhemmistaan, suvustaan, miehistä. Miten hän ripustautuu lapsiinsa ja kiinnittyy vain ulkoa tulevaan arvonantoon, kirjailijana saamaansa maineeseen ja useissa tapauksissa ei kykene muodostamaan itsenäisesti omaa kantaansa, ei Italian politiikkaan, läheisiinsä tai itseensä. Kirja on, jos sitä tarkastelee kehitysromaanina, masentava, mutta myös poikkeuksellinen siinä, että päähenkilö onnistuu rimpuilemaan samassa epävarmuuden omahyväisessä hetteikössä koko elämänsä alusta loppuun, omista päinvastaisista vakuutteluistaan huolimatta. Loistava ystävä, onko se vain ironinen tapa kuvata omaa, siis Grecon, omahyväistä itsesäälistä suhdetta kanssaihmisiinsä? Elena Greco on hukannut itsensä jo lapsena, hän on itseltään kadonnut ja yrittää kirjoittaa itseään näkyväksi.

Elena Grecon on loistava ystävä Lilylle ainakin siinä, että hän pysyy tämän ystävänä läpi elämän, mitä ystävyys sitten tarkoittaakin tässä yhteydessä. Onko se vain epäitsenäisyyden ja riippuvuuden kieroutunut ilmaus? Voi myös ajatella, että Elena kokee heijastavansa valoa, joka Lilystä häneen loistaa. Ystävykset ovat toistensa peilikuvia, vastakuvia, jing ja jang, mutta myös päinvastoin. Mutta entäpä jos se valo, joka Lilystä loistaa, onkin pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys.

Kirjan rakenne estää suorien päätelmien teon. Kirjan kirjoittaja on ottanut päähenkilönsä kertoja-äänen ainoaksi näkökulmaksi koko tarinaan. Kyseessä on fiktiivinen tarina, joten lukijana en voi vedota siihen, mitä oikeasti tapahtui, tai edes mitä kirjan todellisuudessa oikeasti tapahtuu. Minulla ei ole pääsyä kirjan muiden henkilöiden todistajalausuntoihin. En ymmärrä, miksi kirjan kirjoittaja tai kirjoittajat ( Elena Ferrante on nimimerkki) tekevät valintansa näin. Onko kyseessä inhorealistinen pyrkimys osoittaa, että ihmiset, miehet ja naiset, oikeasti toimivat kirjan esittämällä tavalla, poikkeuksetta? Kirjan nimidroppailussa esiintyy vaikkapa Foucault ja siksi voisi ajatella, että tarkoitus on esittää, miten ihmiset toimivat vallan rakenteissa marionetteina. Me emme puhu, meissä puhutaan, me emme toimi, me olemme toiminnan välineitä. Rakenteet, struktuurit, yliyksilöllinen ajan henki puhaltaa lävitsemme, olemme luonnenaamioita, joita ei niinkään Jumala, vaan jokin sisäinen tai sisäistetty demoni ohjaa. Toimimme, ystävyydestä tai rakkaudesta huolimatta niin, että tuloksena on jotan, jota kukaan ei halunnut tai halua.

Ferrante on haastatteluissan korostanut, että hän haluaa häivyttää tekijän kirjaa selittävänä osana. On vain kirja, joka itsessään puhuu puolestaan. Tällainen käsitys on kuitenkin fiktiota. Tämän kirjan kirjoittaja, kuka sitten oikeasti lieneekin, on osa samaa koneistoa, yhteiskuntaa ja kulttuuria, jota hän pyrkii kuvaamaan. Kirjan viestiä ei voi irrottaa keinotekoisesti kirjoittajasta. Tässä tapauksessa se tosin toimii kiinnostuksen herättäjänä ja luo kirjalle glooriaa.

Kirja on leimallisesti kertomus, tarina, romaani, fiktio. Se kuitenkin kiinnittyy aikaansa vahvasti, en tiedä kirjan taustoja riittävästi, jotta voisin arvioida miten tarkkaan se liittyy kirjan kirjoittajan tai kirjoittajien todellisuuteen. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni sarjassa on siinäkin hyvin raadollinen tarina, mutta kirjoittaja on läsnä, tai ainakin onnistuu luomaan kuvan läsnäolostaan. Ferranten kirjassa taas kirjoittaja piiloutuu päähenkilönsä taakse. Tulee olo, että ei kukaan voi olla noin idiootti, arkikielisesti ilmaisuna, omahyväinen ja sokea oman toimintansa suhteen, ei ainakaan jos on niin oppinut ja monta pettymystä kokenut kuin päähenkilö itse itseriittoisuudessaan väittää. Kirjan lukijana tulee vahva tunne siitä, että kirjan muillekin henkilöille olisi pitänyt antaa oma äänensä, nyt kirjan kertoja, Elena Greco, ahtaa kaikkien muiden äänen oman päänsä sokkeloihin, selittää muiden ja omaa toimintaansa milloin yhteiskunnallisin milloin yksilöpsykologisin keksityin keinoin. Kertojan pää on ahtaampi ja sokkeloisempi  kuin hänen kuvaamansa kortteli konsanaan. Vaikka kirjan lopussa tämä ahtaus tuodaankin esiin, niin itse tarinan kerronnassa se ei näy. Kirjasarja alkaa, ensimmäisessä Loistava ystävä osassa,  kertojan nykyisyydestä, siis jo varttuneen yli 60-vuotiaan kirjailija Elena Grecon muistelmana, joten hän olisi voinut, siis jos kirjan kirjoittaja (tai kirjoittajat) Elena Ferrante, niin olisi päättänyt, kertoa tarinan kehityskertomuksena.

Kirjan mieskuva on yksioikoinen, mutta onneksi tai toivottavasti sen antama kuvan naisen tai naisten sielunmaisemasta on yhtä yksioikoinen, joskin paljon tarkemmin kuvattuna. Mieskuva on kapea eikä siitä ehkä kannata sen pahemmin pahastua tai ilahtua, mutta naiskuva on vähintäänkin epäuskottava. Ainakaan, näin uskon ja toivon, Elena Grecon kaltaisia henkilöitä en soisi kovin montaa elämässäni kohtaavan ja kirjallisena henkilöstäkin sain tarpeekseni. Ferrante taidossaan kirjoittaa, voisi käyttää taitoaan vielä paremmin.

Onko siis kyseessä pessimistinen kehitysromaani? Kirjan lopussa annetaan ymmärtää, että se maailma, josta kirjassa kerrotaan olisi mennyt maailma, jonka myötä myös päähenkilön kirjalliset ponnistelut vaipuvat unholaan. Jatkumo nykyiseen 2000-lukuun piirretään enemmänkin katkoksena kuin muuntumana tai jatkumona. Epäilemättä tärkeä kirja, ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita synnyttävä, keskusteluun haastava.

Elena lähtee, muut jäävät ...

Oli lähellä, että lähdin. Oli vaikea jäädä kuuntelemaan Ferranten Napoli-sarjan kolmannen osan päähenkilön kertomusta elämästään. Ei siksi, etteikö se ole vaikuttava ja tunteita herättävä. Päähenkilö, Elena Greco, yksinkertaisesti alkaa vaikuttaa tarinan edetessä entistä epämiellyttävämmältä ja omaan napaansa tujottavalta nousukkaalta, joka jatkuvasti toistaa samaa: ei ymmärrä itseään, valintojaan ja sitä mitä hänen ympärillään tapahtuu, aivan kuten hänen ystävänsä Lila häntä kritisoi. Samalla hän asettaa itsensä ylivertaiseksi muihin nähden, ei ota aidosti huomioon mahdollisuutta siitä, että erehtyy, on väärässä ja vain projisoi omat pelkonsa ympäristöönsä. Tuntuu, että Elena Grecon  on mahdotonta kohdata muita ihmisiä tasavertaisesti, tulivat nämä sitten lapsuudenystäviä korttelista, uusia tuttavuuksia yliopisto-opiskelun ajalta vanhasta sivistyneestä Airotan perheestä tai mafiapiireistä, olivatpa he naisia, miehiä, lapsia tai sukulaisia.

Voi tietysti olla, että Ferrante taitavana kertojana on tällaisiin tuntemuksiin pyrkinytkin, mutta en ole tästä kovin varma. Kertomus vie mukanaan. Suhteellisen helposti tunnistan omasta elämäntarinastani vastaavuuksia. Elena, Lila, Pietro ja Nino sekä muutama muukin henkilöhahmo on joskus kävellyt kadulla vastaan ja lähemmäskin. On kuitenkin vaikea ajatella, että Ferranten henkilöhahmot edustaisivat naisia ja miehiä yleensä tai toisaalta, että heidän käyttäytymisensä selittyisi jotenkin erityisesti  vain  ajan hengestä 1950-1970 -lukujen Napolissa, Pisassa, Milanossa ja Firenzessä. Jäljelle jää vain yksittäinen ihminen, fiktiivinen hahmo Elena Greco ja hänen maailmansa. Lukijana olin usein kyseenalaistamassa: miksi joku kertoo moista ja miksi kuuntelen? Olenko itse aina tai useasti erehtynyt naisten suhteen (toki olen joskus tehnyt niin), mutta olenko myös erehtynyt miesten, myös itseni, suhteen, aina tähän asti ja näin perusteellisesti? Ovatko ihmisten väliset suhteet aina vain tarkoitusperäistä, kaunaista, alistavaa valtapeliä tai ranking-teorian mukaista kamppailua talouden, sivistyksen tai politiikan saralla? Eikö aitoa kohtaamista, vuorovaikutusta ja (pyyteetöntä) rakkautta siis ole olemassakaan, ei ainakaan tässä maailmassa?

Henkilökuvaus on siis mielestäni melko kapeaa ja rajoittunutta, paikoin kliseistä. Yhteiskunnallinen kuvaus tahtoo peittyä tämän vehtaamisen alle. Tehokkaasti, vaikka varmaan tarkoituksella, Ferranten Elena siis kirjailija ja hänen päähenkilönsä jättävät lukijan arvuutelemaan, mikä on kertojan kuvitelmaa, mikä pyrkii kuvaamaan teoksen maailman yhteiskunnan todellisuutta ja mikä on sen suhde Italian ja Euroopan reaalitodellisuuteen noina aikoina.

Miksi en siis jätä Elena Grecoa vatvomaan oman elämänsä solmuja, miksi en jätä häntä oman onnensa ja kirjailija Ferranten huomaan? Ehkä siksi, että olen kiinnostunut miten käy kirjan IV osassa, Kadonneen lapsen tarinassa. Kypsyykö kertoja vihdoin, löytääkö hän itsensä, elämän ja maailman. Koska tarina on ensimmäisestä osasta asti kerrottu kertojan nykyisyydestä (vanhuudesta) lähtien, epäilen. Mutta kuten usein sanotaan, toivottavasti erehdyn. Hyvä tarina palkitsee lukijansa, joten go Elena, go.

Vai onko niin, että torjun kirjan feministisen (?) otteen, koska koen sen epätodellisena ja rajoittuneena? Ainakin kirja onnistuu virittämään ajatuksia, siitä on syytä olla tyytyväinen. Vai onko niin, että Ferrante onnistuu siinä, missä Elena Greco ei tunnu onnistuvan. Sympatiani kallistuu Lilan hahmoon ja antipatia Elena Grecoa kohtaan kasvaa? Samaistumisen ja identiteetin leikki on joka tapauksessa vahva ja virkistävä. Kommenttien kuuleminen muilta Ferranten lukijoilta olisi kiinnostavaa, joten ...

Uuden nimen tarina

Elena Ferranten Uuden nimen tarina. Nuoruus on toinen osa neliosaisesta Napoli-sarjasta. Tässä osassa Lila ja Elena ovat irrottautumassa lapsuudesta, Lila epäonnisessa avioliitossa ja Elena opiskelun kautta. Köyhien ja rikkaiden vastakkaisuus, oppineiden ja oppimattomien eri maailmat ja 1960-luvun poliittisesti kihisevä Italia antaa tapahtumille välkehtivän perustan.

Elena julkaisee esikoisteoksensa, jossa hän kertoo tämän kirjan elämästään. Näin hän asettuu tarkkailijan asemaan, saa itsevarmuutta ja arvostusta omassa yhteisössään, vaikka korttelin ystävät ja sukulaiset eivät kirjaa juuri lue, saati kerro käsitystään siitä.

Teksti on edelleen hyvin luettavaa ja tarina vetää mukaansa. Paikoitellen kertomuksen käänteet ovat jyrkkiä ja etenevät niin nopeasti, että osa kirjan henkilöistä tuntuu vain seuraavan sivusta ohi kiitävää junaa. Paikoin kuvaus lähenee kioskikirjallisuuden kliseistä höttöä, paikoin taas Ferrante onnistuu tuomaan henkilöidensä elämänkäänteet koskettavasti ja ilmaisuvoimaisesti eteemme. Nyt nuoret naisemme ovat asettuneet osaksi yhteiskuntaa ja irrottautuneet lapsuudenkodistaan. Kiinnostuksella jää odottamaan seuraavien osien ratkaisuja.

Pohjoinen, ekosysteemi ja huippupedon itsekritiikki

Antti Haatajan kirja Pohjoinen. Jälkemme maailman laidalla Lapin luonnon taika sanoin ja kuvin (Tammi 2018), etsiytyi käsiini sopivaan aikaan. Kävin katsomassa Ailo -elokuvan ja se herätti taas kerran suunnittelemaan matkasta Pohjoiseen ja tutkimaan sen historiaa ja nykyisyyttä. Ailo-elokuva ei ollut. kummoinen - ei kunnollinen satu, mutta vielä vähemmän dokumentti, jonkinlainen romantsoitu tarina, jossa oli käytetty poroja ja susia sekä muita eläimiä kuvittamaan köykäinen tarina hyvistä ja pahoista - kuvat olivat kyllä kauniita ja komeita.

Toisin on Haatajan kirjan kanssa. Myö siinä on kauniita ja komeita kuvia, mutta sen antamaan kuva Pohjoisesta vakuuttaa ja vavahduttaa. Haatajan kirjaa ei ole helppo asettaa mihinkään genreen, eikä liene tarpeenkaan. Kaunokirjallisuutena sen maalaileva ja kuvaileva kieli on rajoilla sortua romantismiin, eikä ole aivan makuuni. Tietokirjalliset osuudet ovat vakuuttavia ja monipuolisia ja sen rinnalla parhainta antia ovat kirjan  kuvat. Haatajan kirjan vaikuttavuus on sen monipuolisuudessa ja moninäkökulmaisuudessa. Paljon työtä ja vaivaa hän on nähnyt sekä vaeltaessaan Pohjoisen maisemissa, kuvatessaan, kerätessään ja koostaessaan aineistoa monista erilaisista aineistoista.

Tunnen Lapia, Pohjoista ja saamelaisaluetta melko huonosti. Pikkupoikana 60-luvun loppupuolella olen käynyt siellä (Inarissa) parina kesänä ja kerran työmatkalla Rovaniemellä. Saamelaisista käytävää keskustelua olen seurannut muutaman radio-ohjelman verran ja tutustumalla Sanna Valkosen Poliittinen samelaisuus  (Vastapaino 2009) -kirjaan. En ole pätevä arvikoimaan Haatajan kirjan argumentoinnin pätevyyttä suhteessa faktaan tai eri näkemyksiä edustaviin tahoihin. Mutta siitä olen vakuuttunut, että Pohjoisen alueen haasteet ovat mittavia ja indikoivat murskaavasti globaalin ympäristökriisin nivoitumisen sosiaalisiin ja poliittisiin haasteisiin, jotka eivät ole rajattavissa paikallisesti tai vastattavissa kapeasti luonnonsuojelun keinoin.

Antti Haataja vie keskelle Saamenmaata, sen luontoon ja elämään vuodenkierrossa. Kirja kertoo tarinan suurten vaellusten muovaamasta ekosysteemistä, jossa porolla, sopulilla, sääskellä, lohella, valailla, muuttolinnuilla ja suurpedoilla on suuri rooli maiseman muokkaajina. Alkuperäiskansalle pohjoinen merkitsee elettyä elämää, ja luonnon kauneus kytkeytyy paimentolais- ja luontaiselinkeinojen harjoittamiseen.

Ympäristön pirstaloituminen, ilmastonmuutos ja saamelaisen identiteetin muovautuminen eri tahojen paineessa muuttavat näkymiä. Saamenmaan faunassa näkyy muutos, joka on viimeisen 150 vuoden aikana ollut hyvin nopea. Kirja kertoo naalista, tunturipöllöstä ja muista eläimistä, joiden katoaminen maisemasta ilmentää niin modernin ihmisen kuin alkuperäiskansan muuttuneiden elintapojen ja luontosuhteen vaikutusta ympäristöön. Teos avaa näkymän pohjoiseen luontoon mutta myös vaikeuksiin ja parhaillaan käytäviin kiistoihin luonnonvaroista ja maan omistusoikeudesta. Haataja kritisoi niin romanttista lappimystiikkaa kuin käsitystä, jonka mukaan perimätietämys olisi jokin pysyvä ajan ja paikan ulkopuolelta ammennettavissa oleva aarreaitta. Moderni tehoporotalous on myös oiva osoitus siitä, että ajatus alkuperäiskansojen nykyiseen periytyvä elämäntapa olisi automaattisesti ekologisesti kestävä.

Haataja on perehtynyt aiheeseensa perusteellisesti sekä omien havaintojen että tieteellisen tutkimuksen perusteella. Hän on valokuvaaja-kirjoittaja ja siksi kirjan kuvitus on poikkeuksellisen hieno.

Suositeltava kirja jokaiselle ihmiselle, huippupedolle, joka tapaa enemmän kuin tarpeeksi ja kaivaa itselleen kuoppaa, sahaa istumaansa oksaa.

Etelä-Amerikan runoilijoita

Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät asettuu jossain mielessä Knausgårdin omaelämänkerrallisen (Taisteluni I-VI) ja Murakamin fantasiakerronnan välimaastoon. Se on kyllä romaani, mutta tarina etenee päiväkirjamaisesti. On helppo uskoa sen perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin ja käsityksiin kirjallisuuden viimeisellä rannalla kohti tuhoavaa aavikkoa. Meksikoon, Espanjaan, Ranskaan ja vähän muuallekin sijoittuvat päähenkilöt, nykyajan Don Quiote ja Odysseus, Arturo Belano ja Ulises Lima, etsivät runouden syvintä olemusta niin menneisyydestä kuin mullistavasta tulevasta, he etisvät itseään ja kadonutta runolija Cesárea Tinajeroa, runoutta, elämää ja toisiaan. Kirja liikkuu sujuvasti arkirealismista naturalismiin, arjen syövereistä kirjallisuuden historiaan ja analyysiin, mutta sekoittaa niitä, ei niinkään metakommentteina, kuten Knausgård tekee, vaan upottamalla ne henkilöiden kertomuksiin, kommentteihin ja keskusteluihin. Kirjallinen asu ei ole  romaanimainen samalla tavalla kuin Murakamilla, jossa kirjallinen muoto on perinteinen päähenkilön ja tarinan etenemisen merkityksessä.

Tarkasti henkilöihin ja aikaan sidotut katkelmat ovat todistajalausuntoja 1970-1990 -luvun latinalaisen amerikan runoudesta ja eksyneiden, maailmaan heitettyjen ja heittäytyvien ihmiten maailmasta. Oikeat ja keksityt nimet sekä todennäköisesti oikeat ja todella tapahtuneet asiat sekoittuvat erikoiseksi, maukkaaksi ja tuliseksi keitokseksi. Se vie mukanaan, mutta samalla hämmentää, välillä pitkästyttää, mutta hetken päästä taas vie mukanaan pyörteen lailla. Ovatko tarinan henkilöt loistavia, lupaavia tulevaisuuden runoilijoita, runoudesta haaveilevia tyhjäntoimittajia vai yksinkertaisesti viina- ja huumepäissään hourivia huumediilereitä? Todennäköisesti kaikkea tätä ja enemmän.

Bolañon "arvoitus" ei ratkea, mutta kutkuttaa tartuttamaan hänen monumentaaliseksi mainittuun, keskeneräiseksi jääneeseen teokseensa 2666. Kesyttömät etsivät  -teoksen viimeiset kolme merkintää sivuilla 630-631 päivättyinä 13., 14. ja 15. Helmikuuta 1976 kysyvät Mitä on ikkunan takana? Tähti, levitetty lakana, ...

Taivaanpallo

Olli Jalosen  Taivaanpallo (Otava 2018) kertoo tarinan Angus-nimisestä pojasta, hänen varttumisestaan Saint Helenan saarella, paosta saarelta sekä tapahtumista Lontoosssa sen jälkeen. Angus tutustuu 8-vuotiaana Edmond Halleyhin kotisaarellaan ja päätyy tämän oppipojaksi ja apulaiseksi kirjan päättyessä viitisen vuotta myöhemmin.

Ajankohta on 1600-luvun loppu. Britti-imperiumi vakiinnuttaa asemaansa merentakaisilla alueilla, uskonnolliset suuntaukset kamppailevat keskenään, pakanoiden sieluista ja taikauskoa vastaan. Jumalan taivas avautuu ei vain raamatun ja pappien teologian vaan myös maallisen tieteen harjoittajien toimesta. Halleyn komeetta löydetään, taivaankannen tähdet lasketaan, linnut luokitellaan ja kirjoihin laitetaan. Angus-poika saa olla tässä kaikessa mukana terävine silmineen ja lopumattoman oppishaluisena.

Jalosen kyky käyttää kieltä on ilmiömäinen. Anguksen silmien ja korvien kautta lukijana voin nähdä kauas menneisyyteen, ihmismielen syvyyteen ja kokea kappaleen länsimaisen sivilisaation ja kulttuurin muutosta ja levittäytymistä. Kertomuksen kuljettaminen lapsen silmin, korvinja ajatuksin on lukijalle miellyttävää - asioita voidaan selvittää ja toistaa sopivasti, jotta käsitys sen ajan tieteen, uskonnon ja niiden välisen suhteen sidoksista ja ristiriidoista piirtyy selkeästi ja kiehtovasti.

Kirjassa on hienoja kuvauksia laskemisen ja lukemisen oppimisesta, ei ehkä nykytietämyksen viimeisimpien käsitysten mukaisesti, mutta tuon ajan hengelle vakuuttavasti uskollisena. Vaikka Jalosen tekstin rinnastuksia nykyiseen aikaan on helpohko nähdä, niin varsinaisia anakronismeja en huomannut. Ainoastaan laivojen romuttaminen 1600-luvulla ei kuulosta korvissa uskottavalta, vaikka termillä rautaromun romuttamisen lisäksi onkin symbolinen merkityksensä.

Kuuntelin kirjan ja selailin sen kirjanakin. Monia kiinnostavia kysymyksiä ajattelun, havaitsemisen, kokeiden ja muistamisen teemoista se herättää. Samoin kiinnostus lähteistä, joita Jalonen on käyttänyt työssään, niistä olisi kiinnostavaa kuulla tai lukea lisää. Hieno kirja.