Aivan viime hetkellä

Aivan viime hetkellä on Claire Keeganin oiva taidonnäyte pienimuotoisista tarinoista, joissa elämän karut muutokset kääntävät haaveen onnellisen elämän mahdollisuudesta äkillisesti tragediaksi. Tai voihan sen tulkita niinkin, että ilman käännettä kärsimys ja tuska olisi ollut sama, mutta kesto vain toisenlainen ja pidempi. Elämän polkua kompastellaan vain kerran.

Kolmessa novellissa käy juuri näin. Häät peruuntuvat viimetipassa, hieno luova jakso epäonnistuu, ihana rakastaja onkin jotain muuta kuin miltä näyttää. Keeganin tarinat kertovat naisista, jotka kokevat miesten vievän heiltä kaiken, ja miehistä, jotka eivät tavoita naisista heidän ihmisyyttään.

Sanataidetta parhaimmillaan.

Keegan, Claire, Aivan viime hetkellä. Suom. Kristiina Rikman. Tammi, Helsinki 2025. ISBN 978-952-04-7309-9

Kulkue

Tunsimme olomme yhtä aikaa alttiiksi ja vangituksi rakenteessamme ja sepittämässämme tarinassa.

Rachel Cuskin Kulkue ei oikeastaan ole romaani. Tai sitä on vaikea lukea romaanina, teoksena, joka alkaa jostain, jossa on keskikohta ja loppu. Eikä edes niin, että ne eivät ole tässä järjestyksessä kuten Jean-Luc Godard aikoinaan luonnehti elokuviaan: Tarinalla tulisi olla alku, keskikohta ja loppu – mutta ei välttämättä tässä järjestyksessä.

Kirjan neljästä kappaleesta alkaa etsiä juonta ja tarinaa, välillä epäilee, että on tipahtanut kesken kaiken, palaa taaksepäin, etsii taiteilija G:n tarinaa, yrittää suhteuttaa sitä kertojaan tai kertojiin. Välillä taas jo luovutaa ja tyytyy siihen, että tekstissä on oivaltavia kohtia taiteesta (kuvataiteesta ja kirjallisuudesta), elämästä, kuolemasta, syyllisyydestä, valheesta, totuuden etsimisestä, vanhemmuudesta, rehellisyydestä.

Kuvat ovat väärin päin, niitä on vaikea hahmottaa. Kääntämällä kuvaa eri asentoihin, komposition luonne tulee kyllä paremmin esiin. Teksti on esseemäisen tiivistä, yksittäiset lauseet tiheitä, niiden painon alle luhistuu. Teksti ei hengitä, se muuttuu tukahduttavaksi. Mieleen nousee oman elämän kipukohdat, niihinkö tässä pitäisi palata? Ja olivatko nuo kohdat, jolloin tunsimme elävämme väkevästi, todella niitä hetkiä jolloin elimme omaa elämäämme, ja kaikki muu aika, rauhallinen, välillä pitkästyttävä, onkin varsinaisesti sitä aikaa, jota me emme elä, vaan meissä eletään, missä emme kerro tarinaamme, vaan meissä kerrotaan, tai aikaa jossa me emme puhu, vaan meissä puhutaan? 

Kohti kuolemaa ja spesifisti kohti äidin kuolemaa edetään. Kertoja päätyy kuolinvuoteen ääreen. Mutta kuolema ei tuokaan vapatusta kuolevalle, eikä vanhempansa hyväksyntää etsivälle lapselle, tyttärelle. Äiti ja hänen torjutut traumansa jatkavat elämäänsä lapsessa, hänen tarinassaan, hänen elämässään. Hän ei vain kerro tarinaa, hänessä kerrotaan ja elää tarinaa, jolla on perustansa rakenteessa.

Kun Cusk vielä lisää ja nimeää rakenteen kapitalismiksi, pääsemme ytimeen:

On olemassa epäilys, että kapitalismin tuotteiden ei ole tarkoitus kestää. Äitimme elinaika oli kapitalismin elinaika. Oliko hän itse tuote?

Ja miten äitimme, tai kukaan meistä, voisi kertoa tarinansa:

Miten hän olisi voinut kertoa kuolemansa tarinan?

Rachel Cusk onnistuu nivomaan raskaan ketjun, jonka renkaina on rakenne ja yksilöllinen luomistyö, individualistinen oman autenttisen minän etsiminen ja sen havaitseminen, että olemme tämän länsimaisen kulttuurin kasvatteja, kapitalistisen rakenteen tuotteita ja kuluttajia, sen kriitikoita ja rakentajia. Olemme syvälle mereen upotetussa sukelluskellossa, josta pyrimme pois, mutta samalla tiedämme selviytyvämme sen ulkopuolella vain häivähdyksen verran. 

Cusk, Rachel, Kulkue. Ap. Parade. Suom. Kaisa Kattelus. S&S, Helsinki 2025. ISBN 978-951-52-6313-1

Toinen paikka

 

Fyysisesti ei ole olemassa toista paikkaa, toista aikaa. Olemme faktisuuden häkissä. Minkälainen tuo häkki on? Rachel Cusk kietoo tarinaansa, pohtimaan voiko todellisuudesta, erityisesti ihmisten välisistä suhteista ja itse ihmisistä saada selville totuuden? 

Toinen paikka kirjan kertoja, jo varttuneessa iässä oleva nainen, kirjailija M., päätyy tilityksessään siihen, että totuus on rajan tuolla puolen, siellä, mihin ei ole pääsyä. Sinne ei pääse edes taiteen keinoin, eikä rakkauden kaikkivoipaisuuskaan auta. Kurkottamme siihen, petymme. Se tekee meistä raajarikkoja, johtaa kuolemaan. Ja silti kurkotamme.

Miesten vallankäyttö on yksi Cuskin teemoista, jälleen. Tämä asetelmallisuus on jo hieman häiritsevää. Binäärinen mies-nais -sterotypian pyöritys alkaa jo toimia tavoitettaan vastaan. Eikö se mikä yhdistää miehiä ja naisia ole kuitenkin enemmän, kuin se mikä erottaa? Ajattelun ja taiteen kentillä otetaan erilaisia positioita, mutta sellaista tuomaria ei ole, jonka oikeuksiin kuuluu kentältä ulos heittäminen. Joskus voi lähteä karkuun, kuten kirjan Tony, M.:n mies,  tiukan paikan tullen tekee. Hän ei kisaa taiteen kentällä, vaan elää "todellisessa maailmassa". Mutta hän palaa takaisin.

Rachel Cusk on erittäin taitava kertoja. Kirjan tunnelma on samean usvainen, kiehtova. Maisema on kaunis kuin marskimaa, jossa tarina elää. Inspiraation tähän teokseensa Cusk sai kirjasta Lorenzo in Taos. Siinä taidemesenaatti Mable Dodge Luhan kertoo D.H. Lawrencen jännitteisestä vierailusta Luhanin residenssiin. Cuskin kirjan kertoja M. asuu miehensä ja tyttärensä kanssa marskimaalla. He ovat kunnostaneet käyttöönsä kaksi lähekkäin olevaa taloa. Toisessa paikassa on aikaisemmin asunut tytär. Nyt M. on muuttanut sen vierastaloksi. Sinne, taiteilijaresidenssiin, hän kutsuu kuuluisan taiteilja L.:n, miehen, jonka maalaukset olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen.

M. pohtii vapauden kokemusta. Kirjat ja sanat eivät sitä hänelle anna. Ne kulkevat tietoisuuden läpi toisin kuin maalaukset. Erityisesti maisemamaalaukset ja itse maisemat antavat kokemuksen vapaudesta, tilasta, jota ei ole arvosteltu tai arvotettu. Kokemuksen jostakin, jota ei voi täsmälleen määrittää. Tiedämme, että se vaikuttaa ja vie mukaansa jonnekin, mutta emme tiedä minne. Vapauteenko?

Cusk, Rachel, Toinen paikka. Suom. Kaisa Kattelus. Kustantamo S&S, Helsinki 2021. ISBN 978-951-52-5474-0

Normaaleiksi kasvaminen?

 

Jokseenkin ristiriitainen lukukokemus. Vetävästi, sujuvasti ja psykologisen taitavasti kerrottu tarina kahdesta nuoresta, Mariannesta ja Connellista, heidän ystävyydestään, seksuaalisuudestaan ja kipuilustaan taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden rankingkisailussa. 

Välillä tuntui, että lukee (kevyehköä?) nuorisoromaania, välillä taas koki samaistumisen ailahduksia omiin ihmissuhdekiemuroihin ja toisinaan aisti, että Rooney tavoittaa psykologisella ankaruudellaan olennaisia seikkoja ihmisen kiinnittymisestä itseensä, toisiin ihmisiin, yhteisöönsä ja koko taloudellis-sosiaaliseen verkostoon. 

Hämmentävää on, että vaikka tarina kiinnittyy vahvasti taloudelliseen ja sosiaaliseen eriarvoisuuteen, niin tapahtumapaikat, läntisen Irlannin maaseutu, Dublin ja Trinity Collagen yliopistomaailma jää kuitenkin ohueksi ja luonnosmaiseksi suhteessa henkilökuvauksen väkevyyteen. 

Rooneyn vastaanotto on ollut ilmeisen kaksijakoinen juuri siksi, että hän liukuu läpi genrerajojen. Hänen kirjansa ovat tiettävästi samojen teemojen toistoa. Normaaleja ihmisiä on riittävän kiinnostava, jotta on, ehkä, vielä luettava häneltä lisää.

Rooney, Sally, Normaaleja ihmisiä. Suom. Kaijamari Sivill. Otava, Helsinki 2020. ISBN 978-951-1-35699-8

Rakas Michele

Natalia Ginzburgin Rakas Michele on sujuva perhedraama, jossa on poliittinen taustavire. Michele on paennut poliittisista syistä Italiasta Lontooseen 1970-luvun alkuvuosina. Lopulta fasistit tappavat hänet mielenosoituksessa Bruggessa. Ginzburg rakentaa polyfonisen esityksen kirjeromaanin keinoin. Äiti, sisar, entinen tyttöystävä ja muut ystävät yrittävät selvittää Michelen taakseen jättämiä sotkuja ja pitää yhteyttä häneen kirjeitse. Perheen rikkonaisuuden taustalla on Euroopan hajanaisuus ja köyhyys, ihmisten ennakkoluuloisuus ja neuvottomuus keinoista, joilla elämää voisi rakentaa paremmaksi. 

Oivallinen teos. Se täydentää kuvaa Ginzburgista teräväkynäisenä kirjoittajana. Hänellä on silmää ja sydäntä niin elämän pienille kuin laajemillekin kysymyksille. Aiemmin Aulan kustantama Kieli jota puhuimme oli myös hyvä teos.

Ginzburg, Natalia,  Rakas Michele. Suom. Elina Melander. Aula, Helsinki 2024. ISBN 978-952-364-509-7.

Marssiaskeleet isältä pojalle

 

Joseph Rothin Radetzky-marssi (ap.1932) on oivallinen, vanhanaikaisen hyvä kirja. Tarina kerrotaan satiirisen maalailevasti, ehyesti, mutta riittävän monimuotoisesti, jotta intensiteetti säilyy. Päähenkilöinä on Trottan suvun kolme sukupolvea ja heidän kauttaan Itävalta-Unkarin keisarikunnan vaiheet. Solferinon taistelun (1859) sotasankari, sloveeni ja keisarin hengen sotatantereella pelastanut suvun kantaisä, sittemmin aateloitu Joseph Trotta von Sipolje, määrittää perinteen kautta poikansa ja pojanpoikansa elämää. Heidän "kohtalonsa" sitoutuu kuristavin sitein Itävalta-Unkarin keisarivallan nousuun ja tuhoon. Isoisä Trottan aatelisarvon myötä hänen pojalleen aukeaa tie korkeaan piiriprefektin virkaan ja tämän pojalle taas sotilasura nyt jo mailleen painuvassa keisarikunnassa. 

Tapakulttuuri ja kunniakoodi ovat ankarat. Pikkutarkkojen muotoseikkojen rakosissa juopotteleva elämä, uhkapelien tuoma jännitys ja velkaisuus, irstailu ja moraalinen rappio hajottaa niin valtakunnan kuin ihmisetkin. Kruununprinssi Frans Ferdinandin murha Sarajevon laukauksissa (1914) murtaa lopulta murtumattomana pidetyn uskon keisariin ja keisarikuntaan. Kaksoismonarkia hapertuu keisarin muistin tavoin. Lopulta Trottan sankarisuku saa päätöksen vähemmän sankarillisesti. Aikakausi, sen tavat ja tavoitteet päättyvät, monikansallinen yhdistymisprojekti epäonnistuu. Eurooppa järjestäytyy uudelleen I maailmansodan myötä.

Roth kuvaa oivallisesti sotilaiden maailmankuvaa. Asiat tehdään ohjesäännön mukaan. Mikäli asiaa ei kykene ratkaisemaan ohjesääntöihin vedoten, kysytään esimieheltä. Ja kaikkein korkeimpana on keisari. Maailma kuitenkin muuttuu. Sotasankarin pojanpoika kysyy isältään lupaa luopua sotilasurasta. Isä kauhistuu. Pitkällisen pohdinnan ja etsinnän jälkeen, hän päätyy antamaan pojalleen luvan tehdä siten kuin tämä itse tahtoo.

Tohtori Skowronnek, piiriprefekti Trottan ystävä on hänen neuvonantajansa: "Minun nähdäkseni näin on oikein!" sanoi tohtori Skowronnek. (...) "Kukaan ei saa kantaa vastuuta toisen ihmisen puolesta."

"Minun isäni kantoi sitä minun puolestani", sanoi piiriprefekti, "isoisäni isäni puolesta."

"Siihen aikaan kaikki oli toisin", vastasi Skowronnek. "Tänään ei itse keisarikaan kanna vastuuta omasta monarkiastaan. Niin, minusta näyttää, ettei edes Jumala halua enää kantaa vastuuta maailman menosta. 

(...)  ...meidän ei pidä asettua poikkiteloin, vaan antaa jokaisen kulkea omaa tietään! (Mt. 270-271) 

Radetzky-marssi on vuosia ollut mielessäni lukulistalla. Nyt kun vihdoin siihen tartuin, se ei ollut pettymys, päinvastoin. Oudolla tavalla se antaa uskoa siihen, että maailma muuttuu, eikä aina vain huonommaksi. Vapausasteet ovat kasvaneet, perhe ja perinne eivät määritä uusien sukupolvien elämää raudanlujasti, omille valinnoille löytyy tilaa. Trottan suku ei vielä kuullut ja ymmärtänyt Nietzschen kuuluttamaa Jumala on kuollut -ajatusta ja pyrkimys yhteiskunnan vapauttamisesta kapitalismin kahleista oli heille vieras. Myös ajatus siitä, että ihminen voi valita itsensä olisi heidän korvissaan kuulostanut ei vain käsittämättömältä, vaan silkalta hulluudelta, vaikka edellä kirjan henkilö tohtori Skowronnek siihen suuntaan jo viittoilikin. Kirjan luettuuaan on entistä vaikeampi ymmärtää, miksi jotkut ihmiset haluaisivat Radetzky-marssin, siis kirjalle nimensä antaneen Straussin sävelmän, kaikuvan ja järjestävän ihmiset riveihin ja jonoihin sotimaan, jotkut menneisyyden jotkut valoisan tulevaisuuden puolesta. Tulevaisuuden pelko on vaarallinen ase, sota sen kauhistuttava seuraus. 

Roth, Joseph, Radetzky-marssi. Suom. Aaro Poromies. Tammi, Helsinki 1968 

Kypsää kauraa

 

Mutta eihän kirjallisuus toisaalta ole kuin ohjattua uneksimista. 

(Jorge Luis Borges, Brodien raportti, 1970, suom. Anu Partanen)

Miten päästä ulos itse aiheuttamastamme alaikäisyyden tilasta? Immanuel Kantin kirjoitukseen Vastaus kysymykseen; Mitä on valistus? vuodelta 1784 on tarpeen palata aina uudelleen? Minkälaisessa ajassa elän, kuka olen ja mitä minun pitäisi tehdä, jotta voisin "valistua" ja päästä pois piemeydestä. Vai onko tuo ajatus "valistuksesta" sittenkin vain "idealistinen" uni, illuusio, josta itsestään pitäisi herätä? Tai vielä pahempaa. Jo Matteuksen Evankeliumissa 6:23 synkistellään oivallisesti: Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!

Saksalaissyntyinen ja nyttemmin Kanadassa vaikuttava Wolfram Eilenberger on saattanut teoksellaan Nykyisyyden haamuja trilogiansa ainakin tällä erää päätökseen. Aiemmissa teoksissa Eilenberger tarkasteli vuosisadan alun filosofeja ( ks. Taikurien aika) ja toisessa osassa synkkiä vuosia 1933-1943 ( ks. Vapauden tuli). Nyt hän nostaa esille II maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet aina vuoteen 1984 saakka. 

Filosofian supersankarit ja vastarinnan kiisket Theodor Wiesegrund Adorno, Paul Feyerabend, Michel Foucalt ja Susan Sontag valaistaan niin sisältä kuin ulkoa - ihmisinä, filosofeina, aikansa tulkkeina ja julkkiksina. He ovat kukin tavallaan  II maailmansodan jälkeisen filosofisen valtavirtauksen - analyyttisen filosofian - kriitikoita ja haudankaivajia. He ovat kapinallisia, mutta myös perinjuurin länsimaisen intellektuaalisen maailman kasvatteja ja elävät tässä filosofisessa veljeskunnassa, jos eivät muina niin siihen vankasti kiinnittyneinä mustina lampaina.

Kirjan lukeminen oli itselleni silkkaa herkkua. Uutta tietoakin se tarjosi, mutta erityisesti uudenlaisen näkökulman ja koonnan päähenkilöistään, heidän keskinäisistä suhteistaan ja kehityksestään suhteessa angloamerikkalaisen ja osin mannermaiseenkin filosofian viime vuosisadan valtavirtauksiin.  Eilenberger ei nojaudu asiantuntevassa ja vauhdikaasti etenevässä tekstissään vain kyseisten kirjoittajien julkaistuihin filosofisiin teksteihin, vaan myös heidän päiväkirjoihinsa ja kollegoilleen lähettämiin kirjeisiin. Näin teksti elää päähenkilöiden kautta sodanjälkeisen maailman toivorikasta, mutta moneen pettymykseen päättyvää aikaa. Adornoa, Feyerabendia, Foucaultia ja Sontagia yhdistää intohimoinen pyrkimys ymmärtää niin filosofian kuin aikansa nykyisyyden ydintä ja samalla asemoida oma ajattelu ja elämäntapa jollakin siedettävällä tavalla kaikkeen siihen minkä radikaali asioiden kyseenalaistaminen nostaa esiin. Kritiikin kohteeksi nousee niin Marx kuin Freud, analyyttinen looginen empirismi sekä kielifilosofia. Mutta miten ne liittyvät antifasismiin, Vietnamin sotaan, amerikkalaiseen kulttuuriteollisuuteen, naisen asemaan, seksiin, huumeisiin, politiikkaan ... ja edelleen kunkin ihmisen omaan identiteettiin, polyfoniseen teatteriin, joka käy ihmisen päässä. Joskus omassa ohjauksessa, joskus aivan omia teitään.

Ja kun päähenkilömme ovat saavuttaneet asemansa ei vain kansallisina ajattelun sankareina vaan myös kansainvälisessä intellektuellien eliittisarjassa, kulman takana on jo (sekä pian jo katederin molemmin puolin) haastajia (kuten Jürgen Habermas). Filosofien ajatusten rantautuessa opiskelijoille ja seuraajille se usein joko laimenee tai oppineiden esikuvien ajatukset vedetään mutkista suoriksi, väärinymmärettään ja hyödynnetään omiin tarkoituksiin. Silloin nämä esikuvat ovat jo ajattelussaan muualla. Useinhan on myös niin, ettei ole tarkoituskaan ymmärtää oikein vaan luoda hedelmällinen maaperä ymmärtää uudella tavalla.

Jälkisanoissa Eilenberger puolustautuu kritiikiä vastaan siitä, että hän on "jättänyt huomiotta" tai "unohtanut" joitakin puolia tekstissään. Hän on tehnyt näin Aivan ehdottomasti ja sitä paitsi tietoisesti. Kaikkia lehtiä ei voi kääntää, ei pensaista tai kirjoista. Silti olisin mielelläni lukenut jokusen sanan mannermaisen filosofian fenomenologisista juonteista ja niiden suhteesta päähenkilöiden ajatteluun. Eilenberger jatkanee vielä sarjaansa vuodesta 1984 nykypäivään. Tehtävä on entistä haastavampi, mutta hienoa odottaa jatkoa.

Eilenberger ei juurikaan avaa kirjan alaotsikon "filosfofian loppu" teemaa tai sitä seuraavaa "uuden valistuksen alkua". Loppusanoissa hän kuitenkin toteaa, aivan oikein, että joskus kirjan päähenkilöiden filosofiaa on postmodernismin nimissä yhdistetty Kantin tarkoittaman valistuksen hylkäämiseen. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Eilenberger ei puhu modernin projektista, mutta epäilemättä hän ja hänen kirjansa henkilöt ovat osa sitä. On rohkeasti puolustettava rohkeutta ja oikeutta ajatella itse ja myös tarvittaessa hyökätä sen puolesta mikä on arvokasta länsimaisen filosofian historiassa.

Eilenbergerin kirja on erinomainen innostaja filosofiaan ja sen aikalaiskritiikkiin. Siitä on turha etsiä, menemättä harhaan, syvällistä analyysia Adornosta, Feyerabendista, Foucaltista tai Sontagista. Mutta se voi toimia hyvänä koontana heihin aiemmin tutustuneille ja johdantona näiden kirjoittajien teksteihin. Kaunokirjallisesti parasta filosofista tekstiä heistä tarjoaa Foucault vaikkapa teoksessa Sanat ja asiat, mutta se on jo toisen tarinan alku.

Eilenberger, Wolfram, Nykyisyyden haamuja. Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948-1984. suom. Tommi Uschanov, Siltala, Helsinki 2025. ISBN 978-952-388-363-5

Foucault. Michel, Sanat ja asiat. Eräs ihmistieteiden arkeologia. Suom. Mika Määttänen, Gaudeamus, Helsinki 2010. ISBN 978-952-495-024-4.

Rakas Edward

Ann Napolitanon Rakas Edwardin romaani rakentuu suuronnettomuuden ja selviytymisen ympärille. Edward on kaksitoistavuotias poika, joka ainoana selviää hengissä lento-onnettomuudesta. Turmassa kuolee yli 180 ihmistä, mukaan lukien Edwardin äiti, isä ja isoveli. Tarina kerrotaan kahdessa aikatasossa vuorottaen – ennen onnettomuutta ja sen jälkeen. Näin rakennetaan kuvaa menetyksestä, selviytymisen taakasta ja identiteetin uudelleenrakentamisesta.

Napolitano käyttää monen näkökulman kerrontaa, rinnastaa yksilökohtalot kollektiiviseen tragediaan ja liittää henkilöiden tarinat laajempaan inhimilliseen kudokseen, erityisesti perheen merkitykseen minäidentiteetin muodostumiselle ja tukemiselle. Kirjan rakenne antaa mahdollisuuden monenlaisten ihmisten elämän rinnastamiselle, mutta samalla tekee käsittelystä paikoin hyppelehtivän ja sirpalemaisen. Päähenkilö Edward ja hänen ystävänsä Shay, saavat luonnollisesti eniten tilaa ja ovatkin uskottavia, mutta monet sivuhenkilöistä jäävät ohuiksi ja paikoin karikatyyreiksikin. Napolitano tavoittaa hyvin lapsen ja nuoren mielen fragmentaarisen surun ja häpeän. 

Teksti pysyy tiiviisti perusteemassaan, mutta siinä on mielestäni myös sen suurin heikkous. Onnettomuuden historiallinen ja yhteiskunnallinen konteksti häivytetään lähes kokonaan, viittauksia lentokoneiden teknisiin ominaisuuksiin ja lentomatkustamisen turvallisuuteen on kyllä kiitettävästi. Mutta miksi Edward ja hänen perheensä on muuttamassa ja miten hänen asemansa koulu- ja opiskeluyhteisössä muuttuu? Näitä teemoja ei kehitellä, vaikka ituja laajempaan ja syvempään kontekstiin on tarjolla. Tarina jää ohueksi. Edwardin sisäiseen maailmaan ei upota synkimpiin syvyyksiin, mutta ei myöskään kohota hänen yksilöllisyytensä kauttaan korkeuksiin tai laveampaan maailmaan.

Rakas Edward uhraa mahdollisuutensa tutkia ihmiseloa syvältä ja keskittyy lohduttamaan ja järjestämään kaaoksen merkitykselliseksi. Etenkin kirjan lopussa esitetty pikakakelaus siihen, että Edward "selviää" ja onnistuu tulemaan toimeen onnettomuuden tuoman taakan kanssa on naiivi. Napolitano ohjaa lukijaa kohti toivoa ja se tuntuu kuin hän taputtaisi lukijaa pään päälle ja sanoisi  kyllä se siitä. 

Rakas Edward on kelpo lukuromaani, mutta ennemmän lohduttava kertomus kuin tutkimusmatka inhimillisen olemassaolon syvään ytimeen. 

Napolitano, Ann,  Rakas Edward. Suom. Saara Kurkela. WSOY, Helsinki 2025. ISBN 978-951-0-51225-8

Burgessin pojat

  "Mutta mitä minä voin tehdä? Minulla ei ole perhettä."

"Sinulla on perhe", Bob sanoi. "Sinulla on vaimo joka vihaa sinua. Lapset jotka ovat vihaisia sinulle. Veli ja sisko, jotka tekevät sinut hulluksi. Ja sisarenpoika joka oli ennen eräänlainen nynny. Sitä kutsutaan perheeksi. (s. 387)

Elizabeth Stroutin Burgessin pojat on varsin onnnistunut kirja. Toisin kuin aiemmat lukemani Stroutin teokset, se ei kuitenkaan oiken vetänyt mukaansa. Lukeminen edistyi kovin verkkaisesti ja vasta viimeiset sata sivua vakuuttivat teoksen voimasta. Time lehti on luonnehtinut kirjaa: Yhtä kunnianhimoinen kuin Phillip Rothin Amerikkalainen pastoraali mutta sävyltään intiimimpi. Asetan kyllä Philip Rothin ja kyseisen teoksenkin Stroutin edelle, jos yleensäkään on syytä asettaa järjestykseen, mutta muutama perustekin on. Strout asettuu monien maanmiestensä tavoin familistisen tarkastelutavan polustolle kyllä luontevasti. Perhe on toki keskeinen elementti yhteisössä ja yhteiskunnassa, eikä Strout tee siitä siirappia tai hunajaa, vaan katkeraa juomaa, joka on nautittava, jos mielii pysyä hengissä. Pakoon ei pääse. Tässäkin kirjassa veljet, sisaret, vaimot ja lapset kaivavat toisensa, menneisyytensä, tekonsa ja tekemättömyytensä esiin, välillä konkreettisesti välillä muistojen bulevardilta tai laitakaupungin kujilta. Ihmiset ovat osittain paossa Mainesta ja pikkukaupungin kuristavista piireistä. Maahan muuttaneiden somalien yhteisö ja suhde siihen herättää paikallisen yhteisön pohtimaan omaa olemistaan, suhdettaan ja suhtautumistaan vieraisiin. New York edustaa modernia maailmaa, mutta on itsessään ahdistava kaupunkihelvetti. Vaikeuksia voi paeta vaikkapa Ruotsiin, sinnekin tosin sukulaisten luo, ja ihmetellä sitä, miten siellä asiat on järjestetty. Mutta kaiken kaikkiaan perhe määrittää oman elämänpiirin ja jos sitä yrittää fyysisesti paeta, perhe on edelleen mielentila, muisto ja tunne-elämän vaaka.

Näin Stroutilla.  Kertaamatta Philip Rothilta lukemaani, väitän, että hänen kirjoissaan yhteiskunta ja historia  painavat perheen  ohella (kirjallisten) henkilöiden elämässä enemmän kuin Stroutilla. Teksti on kuultavaa ja kirkasta.  Stroutin teksti on paikoin suttuista ja usvaista elämänmenoa. On hieno taito nähdä asiat läheltä ja kaukaa ja siksi tällainen vertailu ei voi tuottaa lopullista tulosta. Molemmat ovat taitavia kirjoittajia, terävänäköisiä ja oivaltavia. 

Liekö hiljattain lukemani Louise Kennedyn kirja Rikkomuksia ja Cuskin, Beardin ja Ginzburgin vahvat tekstit vaikuttaneet, mutta, varsinkin alussa, Stroutin keskiluokkainen maailma alkoi tuntua väljältä ja löysältä. Hänen pikkukaupunkinsa yhteisö tulee vielä joten kuten toimeen kärjistyvien ongelmiensa kanssa. Reaalimaailmassa, Yhdysvalloissa, lähestytään pistettä, jossa ongelmat eivät "ratkea" perhepiirissä, suvantoa ei löydy. Poliittiset vastakkaisuudet kärjistyvät. Heimosodat ovat kulman takana ja siitä on vain muutama askel sisällisotaan. Elämästähän ...on kyse, mutta myös rahasta, vallasta ja oikeuksista.

JK. Kirja on ilmestynyt Yhdysvalloissa jo vuonna 2013. Maailma on muuttunut sen jälkeen, muutoinkin kuin paikallisesti. Pojat luulevat edelleen olevansa poikia, vaikka olisi aika jo elää ihmisiksi.

Strout, Elizabeth, Burgessin pojat. Suom. Kristiina Rikman. Tammi, Helsinki 2025. ISBN 978-952-04-6715-9

Sanoja, sanontoja, lauseita - historiaa

 

Ei ole maailmassa parempaa kuomaa

kuin mies talo täynnä viisasten juomaa.

Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme on monin tavoin viehättävä kirja. Ginzburg kertoo oman perheensä ja sen lähipiirin tavasta käyttää sanoja, sanontoja ja fraaseja ympäristönsä arviointiin. Kielen käyttö on suomalaisittain reipasta, varsinkin, kun Ginzburgin lapsuuden perhe on varsin oppinutta väkeä. Luonnontieteilijöitä, kustantajia, kirjailijoita, lääkäreitä. Monista ihmisistä todetaan suorasukaisesti heidän olevan aaseja, murjaaneja ja usein myös rumia tai pölvästejä. Joskus molempia. Varsinkin kirjailijan isä on kielenkäytössään ja käytöksessään aggresiivinen ja töykeä. Liekö kyseessä italiankielisten ilmaisujen la bella figura ja la brutta figura runsaasta käytöstä, en ole tarkastanut alkukielisestä tekstistä. 

Samalla Ginzburg kertoo Italian historian vaiheita pääasiassa 1920- ja 1930-luvulta ja jonkin verran myös II maailmansodan jälkeen 1940-luvulla. Asiat kerrotaan sammakkkoperspektiivistä, mutta nämä sammakot asustavat aika korkealla, joten niillä on näkymät lehtiin ja niiden toimittajiin, kirjoihin, niiden kirjoittajiin ja kustantajiin. He eivät aina muista oliko heillä palvelijoita ja miten he selvisivät ilman heitä omien mittapuidensa mukaisessa köyhyydessä. Italialaisen fasismin synty, nousu ja tuho, juutalaisten vainoaminen ja se, miten kirjailijoita estettiin käyttämästä sanoja vapaasti tulee hienosti esiin kaikessa karuudessaan, paisuttelematta ja liikaa tunteilematta. Antifasistinen liike ajautui vaikeuksiin ja fasistisen represession kohteeksi, monet perheen jäsenistä ja lähipiiristä pidätettiin, vangittiin tai he joutuivat lähtemään maanpakoon. Poliittisen murhan kohteeksikin osa. Monet juutalaiset muuttivat nimensä, hankkivat väärennetyt paperit selvitäkseen fasistien puhdistuksista ja kätyrien ilmiannoilta. Ginzburg onnistuu kertomaan tämän yhtenä tarinanan, ei perheensä tarinanana ja sen taustalla olleesta historiasta. Historia on tässä kerrottuna elävänä elämänä.

Italian ja Ranskan kulttuuriset erot ja vauorovaikuitus niiden välillä tulee myös kiinnostavasti esiin. Ranskalaisen kirjallisuuden, Proustin ja Bauderlainen sekä muiden kirjailijoiden arviointi suhteesssa perheen arkirunouteen ja italialaiseen sivistykseen luo erikoisen taikapiirin, jossa lapset ja vanhemmat kehittyvät ja kinastelevat, välillä myös taistelevat toisiaan vastaan. Miten tulee suhtautua Neuvostoliittoon, kommunismiin, vasemmistolaisuuteen ja mikä on niiden paikka antifasistisessa taistelussa idiootteja  ja aaseja vastaan? Mitä on hyvä käytös ja ennen kaikkea mikä tekee ihmisestä murjaanin? Ja samalla miten valita sopiva asu vierailuun tai kuka on oivallisin räätäli ompelemaan uuden leningin?

Ginzburgia lukiessa voi samalla muistella oman lapsuutensa ja nuoruutensa kielimaailmaa ja sitä minkälaisia sanoja ja sanontoja tulee viljelleeksi.  Se on sellaista. Mainiota! 

Ginzburg, Natalia, Kieli, jota puhuimme. Suom. Elina Melander. Aula & Co, Helsinki 2021. ISBN 978-952-364-140-2

Juhlapäiviä, arkipäiviä?

 Jo Ann Beardilla on taito kertoa rankkoja tarinoita ihmisen elämästä, selvitymisestä ja elämän päättymisestä kuolemaan. Kirjassaan Juhlapäiviä hän  yhdistää erilaisia kerronan lajeja, esseetä ja lyhytproosaa, tyylikkäästi.  Kertomuksissa tapahtumien aikajänne on usein hyvin lyhyit, mutta niiden aikana kerrottavan henkilön elämä avautuu lukijalle laveana, vuolaana ja intensiivisenä muistumien vuoksena. Ihailtava taito.  Kompleksinen ja koherentti  kerronta synnyttää mieleen kompleksin, kuin säikeistä punotun vaijerin korkealla vuorten kielekkeiden varassa, henkeäsalpaavan kauniin ja vaarallisen laakson pilviä hipovassa korkeudessa.

Kirjan mainossitaateissa Jonathan Franzen tiivistää: Omintakeinen ja pahaenteinen vaan ei synkkä. Juuri tällaisen kertojan parissa viihtyy. Taitava, itsensä ja muut kertojana ja tarinan lukijana tunnistava, huumorintajuinen, pisteliäskin.

Viihtyy, mutta ei tunnu käyttävänsä aikaa viihteeseen, tuohon paljon parjattuun, samalla kaivatuun ajankäyttöön. Alkuperäinen nimi Festival Days voisi viitata myös siihen, että kirjhan henkilöiden arkiset, mutta ratkaisevan tärkeät hetket, nousevat ja nostetaan esille, kuin festivaaleilla, jossa niin esiintyjä kuin yleisö on omintakeisella tavalla esillä.

Beard, Jo Ann, Juhlapäiviä. Ap. Festival Days. Suom. Riina Vuokko. Tammi 2025

Mykkäkoulusta moniäänisyyteen

Kun kirjan nimi on Mykkäkoulu voisi olla oikein vaieta siitä. Mutta Rachel Cuskin kirja on niin hyvä ja suositeltava kaikille lukemisesta, kirjoittamisesta, tarinallisuudesta ja maailman menosta kiinnostuneelle, että jotakin siitä on sanottava. 

Cuskin kuljettaa tarinaa, vaikkapa kirjan aloitustekstiä Ajaminen metaforana, soljuvasti läpi hitaasti ajavien autojen, ruuhkien, onnettomuuksien ja elämänmenon arvioinnin siten, että lukija pysyy kiitettävästi teemassa, luottaa ratin takana olevaan, vaikka sanat ja  lauseet sinkoilevatkin paikoin reippaanlaisesti. 

Mykkäkoulussa, kirjan nimikkotekstissä,  pohditaan puheen ulkopuolelle jättämistä ja kaiken sen kuulemista, joka jää puheen ulkopuolelle. Tätä lukiessa mieli askartelee myös niiden ihmisten osaa, jotka eivät lue, joko eivät osaa lukea, eivät kykene lukemaan tai kieltäytyvät lukemasta. He jäävät tietyn maailman ulkopuolelle. He ovat kuurojen asemassa puhuvien maailmassa. Vaikka visuaalinen ja kuvallinen viestintä lisääntyy, on vaikea ajatella maailmaa, jossa kirjoitettu teksti joko häviäisi tai marginalisoituisi vain pienen joukon erityistaidoksi. Uusien medioiden tulo ei aina ole pois vanhasta. Runsauden periaatteen ilosanoma on siinä, että maailmaan tulee paljon lisää, kaikki vanha ei kuole uuden tieltä, mutta taito valita tässä runsaudessa vaatii niin kognitiivisesti kuin emotionaalisesti entistä enemmän.

Olen aiemmin lukenut Cuskin kaunokirjallisia tekstejä. Ne ovat osin hämmentäviä ja uuttaluoviakin kerronnalliselta tekniikaltaan. Kirjojen kertoja on pääosin kuulija ja havainnoitsija. Mykkäkoulussa Rachel Cusk on lähinnä esseisti ja journalisti. Hän avaa omaa tapaansa ajatella tarinallisuudesta, tosiasisioista, omaelämänkerrallisuudesta ja maailmanmenon lomittumisesta, ei vain jokapäiväisessä elämässämme, vaan myös tekstissä. Mykkäkoulussa on myös kirja- ja kirjailijaesittelyjä (arvosteluja, pohdintoja?) muun muassa Edith Whartonin, D.H. Lawrencen, Françoise Saganin, Ishiguron ja Ginzburgin teoksista. Niiden lukeminen on virkistävää ja avaa aiemmin luettuihin teksteihin uusia näkökulmia ja innostaa lukemaan aiemmin itselle tuntemattomia ja myös jo aiemmin luettuja tekstejä uusin ajatuksin.

Rikkomuksia

Petetyksi tuleminen, pettäminen. Elämän eri vaiheissa jollain tavalla kaikille tuttuja tuntemuksia, vaikka ei omia vahvoja kokemuksia olisikaan. Raskaita ja kurjia kokemuksia. Louise Kennedy on kirjoittanut oivallisen rakkaustarinan, Rikkomuksia, ja sijoittanut rakastavaisten tarinan 1970-luvun Belfastiin. Poliittinen väkivalta, katolilaisten ja protestanttien vihanpito, ammatillinen ja muu syrjintä, epäluottamus poliisiin, oikeuslaitokseen ja brittien sotilaalliseen läsnäoloon. Kaiken tämän Kennedy tuo taitavasti kirjan päähenkilön, Cushlan, nuoren, kauniin ja älykkään opettajan ja Michaelin, asianajajan ja oikeuden sekä laillisuuden puolustajan tarinan kehykseksi.

Tässä rakkaustarinassa ei kuitenkaan hempeillä turhia, kielenkäyttö on elävää, ihmisistä osa on enemmän pahoja, osa enemmän hyviä, mutta puhtoisia ei lainkaan. Tuoppeja kallistellaan, viskiä juodaan ja sänkyyn mennään ei vain rakastelemaan, vaan myös panemaan. Karkeaa naturalismia tämä ei ole, ehkä rouhea realismi saattaisi kuvata Kennedyn tekstin tyyliä.

Avoimuuden ja salailun suhde, pettäminen, valheen ja rehellisyyden yhteenkietotuminen solmii ihmiset yhteen vihan ja rakkauden säikein. Solmu kiristyy äärimmilleen oloissa, joissa petos voi koitua kuolemaks. Kunnon naukku Jamesonia kyllä maistuisi lukijallekin kirjan päättyessä.

Siirtymä ja Kunnia

Vapaus (…) on koti josta lähtee kerran ja johon ei voi koskaan palata.  

Luettuani  Rachel Cuskin trilogian ensimmäisen osan Ääriviivat (ks. Elämä on tarinoiden tarina) olin kahden vaiheilla jatkanko trilogian toiseen ja kolmanteen osaan. Ääriviivat on rakenteeltaan ja toteutukseltaan erikoinen kirja. Cuskin tapa kertoa jatkuu, mutta alkaa kukoistaa ja avautua näissä seuraavissa osissa Siirtymä ja Kunnia. Niiden lukeminen oli suuri nautinto. Kirjojen sisältöä on vaikea kuvata lyhyesti, kyse on kirjallisuuden piirissä kirjailijana toimivan Foyen kuulemista tarinoista, tarinoista joita hän kuulee matkatessaan tai osallistuessaan kirjallisuuden markkinointiin liittyviin tilaisuuksiin. Tarinat ovat oivaltavia ja usein ironisia kuvauksia siitä, miten nykykirjallisuus asettuu osaksi nykyisyyden tarinankerrontaa ja markkinointia.

Cuskin kirjat ovat metakirjallisuutta. Niissä käsitellään kirjallisuuden asemaa ja merkitystä kulttuurissamme ja samalla myös itse nämä tekstit ovat osa sitä prosessia, joka tuottaa niin kirjailijan kuin lukijankin. Ajankohtaiset teemat kirjan kuolemasta, kirjallisuuden rappeutumisesta viihdelukemistoiksi ja romaanin kuolemasta saavat perusteellisen ja oivaltavan, kielellisesti selkeän ja älyllisesti viihdyttävän muodon. Tarkastelu ei vaikuta sisäsiittoiselta vaikka on läpikirjallinen luonteeltaan. Kirjalijat ja kanssaihmiset nähdään tarinoina ja tarinat joita nämä ihmiset ja me ihmisinä kerromme itsellemme ovat oudolla tavalla, vieraantuneisuudestaan huolimatta tai sen tähden, luonteva osa Cuskin luomaa universumia. Sen parissa viihtyy, vaikka samalla mieltä kalvaa ajatus siitä, onko kirjojen tarjoaman matkan pää autiomaa.

Elämä on tarinoiden tarinan

 

Minkälainen kuva piirtyy satunnaisesti kohdatusta lentokoneen vierustoverista? Hänestä ja minusta hänelle? Rachel Cuskin Ääriviivat kirjan päähenkilö on kirjailija Faye. Hän on hyvin perillä kertomisen ja tarinoinnin kirjallisista konventioista. Lentomatkallaan Englannista Ateenaan opettamaan luovaa kirjoittamista kesäkurssille, vierustoveri kertoo hänelle tarinaansa. Lentomatkan tarinat satunnaisen vierustoverin kanssa ovat väljä kehys ja laimea eroottinen kehys, kurssilaisten tarinat ja Fayen ystävien tarinat omiansa. Näiden tarinoiden välille ei muodostu koherenttia, kompleksista tai intensiivistä suhdetta. Ne pysyvät kasassa vain ajan ja paikan avulla. Kirjan maailma on Fayen maailma.

Tarinointia, omalla tavallaan aika viehättävää kertomista. Yksittäisissä tarinoissa on sekä arkipäiväistä pohdiskelua, että paikoin syvällekin menevää pohdintoja elämästä, tarinoista, kirjallisuudesta.

Ääriviivat on 1. osa sarjassa. Seuraavat osat ovat Siirtymä ja Kunnia. Alku oli sen verran kiinnostava, kuitenkin, että jatkokin kiinnostaa (vaikka tarinalle ei taida tulla sen parempaa selitystä, otaksun.)

Cusk, Rachel, Ääriviivat. Suom. Kaisa Kattelus. S&S, Helsinki 2018. ISBN 978-951-52-4603-5

Mennä, meni, mennyt

 

Richard, itäsaksalainen emeritusprofessori Humboldt-yliopiston klassisen filologian laitokselta, etsii uudenlaista asemaa ja identiteettiä muuttuneessa elämäntilanteessaan. Vaimo on kuollut jokin aikaa sitten, rakastajatarkaan ei ole enää näköpiirissä. Yksinäisen miehen elämä fokuksoituu uusiin asioihin. Maahanmuuttajat, näkyvimmin mustat pakolaiset, afrikkalaismiehet Berliinin Alexanderplatzilla ja myöhemmin Oranienplatzilla, saavat Richardin kiinnostumaan. Minkälaisia rajanylityksiä he ovat tehneet ja joutuvat tekemään. Samalla hän pohtii minkälaisia rajanylityksiä DDR:n entiset, nykyiset Saksan kansalaiset ovat tehneet ja joutuvat tekemään. Ja minkälaisen rajanylityksen Richard joutuu tekemään ymmärtääkseen, ei vain klassisen filologisen avaamia näkymiä antiikin mytologiaan, vaan myös kansalliset rajat ylittävään empatiaan.

Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt on monessa mielessä oivallinen kirja. Erpenbeck punoo kirjassa taitavasti yhteen muistelun ja ajassa olevan havainnoinnin, DDR:n menneisyyden ja Saksan nykyisyyden maahanmuuttajien menneisyyteen ja sen mikä on mennyt peruttammattomasti, mutta joka on edelleen läsnä. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyytä. Erpenpeck  ei käsitele monimutakaisen maailman tilannetta mustavalkoisesti tai oio mutkia suoriksi. Sävyjä on paljon sekä Richardin pohtiessa sitä, mitä hän voi tilanteessa tehdä, mitä hänen ystävänsä ajattelevat ja mikä suhde hänen aiemmilla klassisen filologian tutkimuksillaan on nykymaailmassa. On opiskeltava uutta kieltä, mikä menee, mikä meni ja mikä on mennyt. Kirjassa avautuu inhimillinen tragedia, jonka perustana on niin ilmastonmuutos, poliittiset vainot kuin EU-lainsäädäntö, joka toisaalta sallii turvapaikan, mutta ei salli täysivaltaista maahanmuuttoa, mahdollisuutta tehdä työtä, asua ja oppia kieltä niille, jotka sitä haluavat. Ongelma on rakenteellinen, mutta inhimillinen hätä on yksilöllinen. Miten tulisi toimia? Ääripäät eivät kohtaa, vaikka ovat omalla tavallaan kohtuuttomia. Osa haluaisi sulkea rajat ja estää maahanmuuton sekä ajaa maahanmuuttajat pois omasta (!) maasta, osa taas haluaisi avata tai pitää rajat nykyisellään ja auttaa maahanmuuttajia kotoutumaan. Pakolaisten maahanmuuton vastustajat käyttävät  heitä populistisesti oman poliittisen agendansa ajamiseen, mutta toisessa ääressä myös heidän auttajansa saattavat käyttää heitä oman ohjelmansa tukipylväinä. Pakolaiset ovat lähtökohtaisesti vieraita, jotka voivat myös hyväksikäyttää auttajiaan, nousta taisteluun valtakoneistoa vastaan, varastaa ruokansa, jos muuta keinoa ei ole näkyvissä, valloittaa tyhjää kaupunkitilaa asumiseen. Hädänalaisten auttajatkin voivat joutua asettumaan valtaa vastaan - näin oli Saksassa 1930- ja 1940-luvun alussa, jos auttoi natsien vainoamia ihmisiä, juutalaisia, homoja, vammaisia. Näin on tänään jos majoittaa ihmisiä normienvastaisiin tiloihin. Juridiikan rinnalla on käynnissä hegemoniataistelu suvaitsevaisuudesta, ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta.

Kirja avaa näkymän"arvopohjaiseen realismiin" pakolaispolitiikassa sen kääntyessä  "inhopohjaiseen arvorealativismiin". Niin Saksan kuin Suomenkin politiikka on kääntynyt suuntaan,  jossa sanat menevät ja ovat menneet aiemman merkityksensä tuolle puolen. Sopimuksia noudatetaan, jos ei "muuttunut tilanne" edellytä niiden rikkomista ja sääntöjä muutetaan kesken pelin. Kansanmurha tai rikos ihmisyyttä vastaan tuomitaan, jos sen tekee "vihollinen", mutta asiasta vaietaan tai sitä ymmärretään, jos sen tekee liittolainen.

Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.

Erpenbeckin Richard kuvaa hienosti myös vanhenemista: Ikääntyessä taitaa olla vaikeinta oppia jättämään jäähyväiset toiveille. (...) mikäli sitä ei opi, silloin toiveet ovat kuin myllynkivet jotka vain kiihdyttävät matkaa alas hautaan.

Erpenbeck, Jenny,  Mennä, meni, mennyt. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, Helsinki 2019. ISBN 978-952-04-0478-7

Mäntän Iso isäntä

Raija Orasen Iso on hyvin ja selkeästi kirjoitettu tarina Gösta Serlachiuksesta ja Suomen paperiteollisuuden historiasta 1800-luvulta vuoteen 1942.  Tarina kerrotaan Göstan suulla, pääosin vakuuttavasti. Tyylilaji vaihtelee kevyehköstä, lähes viihdekirjamaisesta, henkilösuhteiden ruotimisesta, aina melko suoraviivaiseen teollisuushistoriaan ja raadolliseen bisneksenteon kuvaukseen. Skaala on niin laaja, että välillä se vaikuttaa jo tyylirikkoiselta, kokonaisuuden eheys kärsii. Mutta kaiken kaikkiaan hieno kokonaisuus säilyttää intensiteettinsä joka tapauksessa. Hienoja ovat Göstan (ja/tai Raija Orasen) pohdinnat taiteen merkityksestä raharikkaan Serlachiuksen elämässä ja ajattelussa sekä yksittäisten maalausten analyysit ja yhteydet historian kulkuun. Kirja on myös ajankohtainen muistutus siitä, miten yhteiskunnan talous on monin paikoin riippuvainen kansainvälisen politiikan käänteistä, sodista ja poliittisista päätöksistä ja vice versa.

Mäntän tehtaat ja kaupunkimiljöö muotoutui pitkälti kahden miehen pyrkimysten mukaisesti. Aluksi Tampereella apteekkarina toiminut Gustaf Adolf Serlachius (1830-1901) perusti puuhiomon1868 ja monien vaiheiden jälkeen sai tehtaan tuottamaan riittävästi, jotta pystyi sijoittamaan tuotosta osan myös kuvataiteeseen.  Gösta Serlachius (1876-1942) jatkoi tehtaan isännöitsijänä ja vei paperitehtaita eteenpäin niin teknisesti kuin liiketaloudellisestikin. Isona patruunana hänen asemansa oli merkittävä taloudellisesti ja poliittisesti niin vuoden1918 tapahtumissa kuin myös toisen maailmansodan näyttämöllä. Gösta jatkoi edeltäjänsä taidekokoelmien kartuttamista, perusti taidemuseon 1933 ja loi vankan perustan Mäntän nykyiselle maineena kuvataidekaupunkina. Itsenäisenä Serlachiuksen tehtaiden tarina päättyi 1986 sen fuusioituessa Metsäliiton Teollisuus Oy:n kanssa. Näin syntyi nykyinen Metsä-Serla Oy. Kuvataide jatkaa, niin kesäisin järjestettävinä kuvataideviikkoina kuin Serlachius museon toimintana ympäri vuoden.

 

Reunamerkintöjä. Kadonnutta Eurooppaa etsimässä

Hieno kirja! 

Ville-Juhani Sutinen etsii Eurooppaa, joka voisi olla eurooppalainen. Eurooppalaisuus löytyy Galitsiasta, joka on Sutisen ja hänen hengenheimolaistensa  intohimon hämärä kohde. Galitsia sijaitsee nykyisen iä-Puolan ja länsi-Ukrainan tienoolla, jossakin epämääräisessä ajassa ennen nykyisten kansallisvaltioiden karttaan piirrettyjä ja tarkkaan vartioituja rajoja ennen. 

Galitsian myytti on Euroopan reunamerkintä, marginaaliin jäänyt, mutta ratkaisevan tärkeä huomio. (s.11)

Sutiselle Galitsia on (kauno)kirjallisuuden kautta hahmottuva ja haavekuvan  tavoin välkkyvä kangastus. Pohdiskelevan nostalgian intellektuaalisen linssin läpi katsottuna sen kauneutta rikkoo historialliset faktat ja varjonsa sille heittää nykyisen Euroopan ja Lähi-Idän kauheudet. Ukrainan sota ja Gazan kansanmurha eivät jätä rauhaan. Alueellisesti Galitsian alueella salamoi ja myrskyn tavoin Venäjän ohjukset pyyhkivät nostalgisen mielikuvan mielen perukoille. Juutalaisuuden vaikutus alueella oli merkittävä ja "juutalaiskysymys" on edelleen polttava ja vaarassa laajeta maailmanpaloksi. Vain lukemalla aiempia tekstejä eurooppalaisuuden toden merkityksen voi palauttaa mieleen, ajan ja atmosfäärin ennen nykyisiä kansallisvaltioiden tiukkoja rajoja. Se on kuin kehittäisi vanhasta  negatiivista uutta, entistä kirkkaampaa kuvaa.

 

Ville-Juhani Sutisen kirjan jäsentävänä ajatuksena on amerikanvenäläisen tutkija Svetlana Boymin nostalgian jaottelu (Boym 2002) kahteen päähaaraan, pohdiskelevaan ja entistävään. Pohdiskeleva nostalgia kuvittelee menneisyyden paremmaksi, mutta ei välttämättä usko sen todella olleen sellainen, kun taas entistävä nostalgia uskoo menneisyyden olleen parempi kuin nykyisyys ja pyrkii palauttamaan entisen ajan. ( Sutinen 2025, 102-103)

Parasta kirjassa on esseet kirjailijoista, heidän kirjoistaan ja elämänkohtaloistaan. Kärsimysnätelmiä Leopod von Sacher-Masochista, Stefan Zweigiin, Joseph Rothiin, Bruno Schulziin, Samuel Josef Agnoniin, Stanislaw Lemiin ja Yuriy Tarnawskyiin. Ohessa on myös hienoja huomioita muun muassa Kafkasta ja Musilista, heidän suhteestaan Galitsiaan ja galitsialaisiin. Sutinen ujuttaa tekstiin myös omaa kirjailijuuttaan, kehitystään ja suhtautumistaan kirjallisuuteen. Kiinnostavaa kyllä, vaikka tuntuu, että Ville-Juhani on nyt varhaiskypsä vanhus. Toivottavasti puhtia riittää edelleen, vaikka nuoruuden kiihko onkin taittumassa.

Sinua sinua

Petri Tammisen (s. 1966) Wikipedian esittelyssä väitetään hänen olevan mestari kirjoittamaan "aukollista tekstiä". Sinua sinua -pienoisromaani osoittaa tämän hyvällä tavalla. Prahan kadut, Tampereen yliopisto ja Pispalan rinteet, haahuilu siellä sun täällä ja tietenkin nuoruuden ja sittemmin jo elämää nähneenä parisuhteiden monet vivahteet ja rakkauden kiemurat luovat oivan pinnan, jossa voi, samoja paikkoja kierrellen nostalgisoida ja pohtia omien valintojensa pontimia ja ikuista kysymystä, olisinko voinut valita toisin.

Tamminen on taitava sanankäyttäjä, lakoninen, joskus ironinenkin, mutta ei ilkeä tai piruileva. Vaikea on asettaa tekstiä akselille itseironinen vai nostalginen. Ehkä molempia. Tietty naiivius on tässä tekstissä tyylilaji. Kirjan päähenkilö, kaikesta päättämättömyydestään huolimatta, oivaltaa elämästään ja ehkä elämästä yleensäkin, tärkeitä seikkoja, vaikka ei ole oikein valmis rauhaan ja tyyneyteen jota on etsinyt.

Luin kirjan osin kuuntelemalla ja osin perinteisesti lukemalla.  Antti Virmavirta ääneen lukijana onnistuu tuomaan tekstin hienosti lähelle. Itse hiljaa luettuna äänenpainot muuttuvat ja teksti jollain tavalla latistuu. Ehkä siinä kuulee liikaa oman äänensä? Kirjan päähenkilö, Petri, huomaa olevansa osissa tarinaa "nolojen tilanteiden mies". Kerrottuna monet asiat ovat noloja, vaikka itselle ne esittäytyvät toisin. Yön pimeys painaa seppeleen päähän, mutta silti Sinua sinua ...

Tamminen, Petri, Sinua sinua. Otava, Helsinki 2025. ISBN 978-951-1-50060-5

Ihmisten teot ja ihmisyys

Han Kangin Ihmisten teot on raskasta luettavaa. Etelä-Koreassa toukokuussa 1980 Gwangjussa alkoi kapina sotilasdiktatuuria vastaan ja se johti Gwangjun verilöylyyn. Lapset, naiset ja nuoret opiskelijat joutuivat sotilaiden teuraaksi. Yli 200 ihmistä kuoli. Ne jotka selvisivät saivat elinikäisiä vammoja, usein fyysisiä matta myös psyykisiä. Ja nekin, jotka eivät itse tai joiden omat läheiset eivät joutuneet suoraan väkivallan uhreiksi, pyrkivät selvittämään tapahtumien kulkua. Muistot piinaavat, historian vaienuksissa olleet kärsimyksen äänet kuuluvat edelleen. Ihmisten teot ovat kauhistuttavia.

Julmuuksien muisteleminenkin on tuskallista:

Taistelen yksin joka päivä. Taistelen sitä helvettiä vastaan, josta selvisin hengissä. Sitä tosiasiaa, että olen ihminen. Sitä ajatusta vastaan, että pääsen pakoon ihmisyyttä ainoastaan kuolemalla. (s. 143)

Kirjan lukijanakaan en voi auttaa, en väkivallan kohteeksi joutunutta, en siitä selvinnyttä, en sitä muistelevaa, en siitä kirjoittavaa. Sanokaapa, (...) miten ratkaisisitte pulmani. Olettehan ihminen kuten minäkin. (s. 143)

Han Kangin kieli on tässäkin kirjassa kaunista, kirkkasta, intensiivistä ja kompleksista. Se luo oudon harmonian, kaikesta huolimatta, kesken ei voi jättää. Kirja myös palauttaa mieleen Jonathan Gloverin tietokirjan ja 1900-moraalihistorian esityksen Ihmisyys (2008).

Gwangjun nimen korean kirjoitusmerkit tarkoittavat ”valon kaupunkia”. Ehkä, kaikesta huolimatta, olemme menossa kohti valoisampia aikoja, mutta hitaasti ja polveillen. Yksi askel eteen, kaksi taakse. Gaza, Ukraina, Sudan. 1900-luku, erityisesti sen ensimmäinen puolisko on synkkä. 2000-luvun alkuvuosikymmenten julmuudet saavat tällä menolla siitä synkkyyden riemuvoiton.

Han Kang antaa vainajien puhua tekstinsä kautta meille, kuulenko, kuuletko?

Brecht kirjoitti vuonna 1939:

Synkkinä aikoina

Synkkinä aikoina
lauletaanko silloinkin
silloinkin lauletaan
synkistä ajoista

Han Kang, Ihmisten teot. Ap. 2014. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus, Helsinki 2018. ISBN 978-951-24-0494-0

Glover, Jonathan, Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Suom. Petri Stenman. Like, Helsinki 2008. ISBN 978-952-01-0072-8
 

Rakkauden ja historia kriittisessä pisteessä

Jenny Erpenbeckin kirjan nimi Kairos viittaa Antiikin Kreikan myyttiin. Ihmisen elämässä ja historiassa ajatellaan olevan hetkiä, jotka ovat otollisia ja tässä mielessä kriittisiä muutokselle. Rakastumisen hetki tai historian käännekohta voi olla käänne,  siirtymä uuteen. Maailma ei tuon hetken jälkeen ole entisensä tai sen kokeminen entiseen tapaan ei ole enää mahdollista. Tuollainen hetki on transsendentaalinen siirtymä, ovi tuonpuoleiseen avautuu ja on vaikea enää nähdä mistä on tullut. Paluu menneeseen on myös mahdotonta. Kairos avaa myös mahdollisuuden kritiikin sukulaistermin kuvaamalle tilanteelle, kriisille. Molempien termien juuri on krinein (kreikaksi), joka tarkoittaa erottaa, tuomita tai päättää.

Katharina, kirjan päähenkilö, kohtaa "otollisena hetkenä"  Hansin sattumalta 1980-luvun Itä-Berliinissä. Opiskelija Katharina on 19, kirjailija Hans kymmeniä vuosia vanhempi ja naimisissa. Katharina on sosialismin,  Hans Natsi-Saksan kasvatti.  Heidän rakkaus on ensi hetkestä lähtien intensiivistä, ehdotonta, tuskallista, tasapainotonta ja väkivaltaista. 

Elo DDR:ssä edellyttää sitoutumista. Sosialismi ja tulevaisuudessa häämöttävä kommunismi edellyttää uskollisuutta ja uhrimieltä. Samoin kuin salasuhteisella parilla, tuleva onnen aika värjyy aivan tuossa, jos vain "rakastaa" ehdoitta, luottaa sokeasti kumppaniin ja on valmis uhramaan välittömät tarpeensa tulevaisuuden alttarille. Kumppanin luottamuksen menettäminen, petos ja epäusko ovat tuhon siemeniä ja kriisin ensitahdit nostavat myrskyn, joka lopulta murtaa muurin ja rakkauden siteen. Kun vuosikymmen kääntyy lopuilleen, Berliinin muuri, valtio ja yhteiskunta romahtavat. Jokaisen on luotava itselleen uusi identiteetti. Katharinan ja Hansin väliin lankeaa entistä suurempi juopa, jota epätäydellinen rakkaus ei pysty korjaamaan. 

The New York Timesin kriitikon mukaan Erpenbeck kuuluu hienostuneimpiin ja vaikuttavimpiin romaanikirjailijoihin, joita meillä on. Vaikuttavuudesta olen samaa mieltä, mutta hienostuneisuus, mitä se tässä mahtanee tarkoittaa? Vaikuttavuutta Erpenbeckin tekstissä on aina hämmentävyyteen asti, mutta monin paikoin se ei ole kovin hienostunutta, paremminkin raakaa ja repivää, provosoivaa. Katarinan ja Hansin suhde on toksinen ja patologinen riippuvuussuhde. Rakkauden kanssa sillä on tekemistä vain rakkauden pimeän ja raatelevan ja  animaalisen seksuaalisuuden, vallankäytön ja masokistis-sadistisen sitoutumisen merkityksessä. Erpenbeckin tehokeinot ovat vahvoja, vaikkakin perusteltuja. Seksiä ja siihen liittyvää sanoastoa hän viljelee suoraan ja säästelemättä, mutta se ei kuitenkaan vaikuta tarkoitushakuiselta tai päälle liimatulta. Vainoaminen, kontrolli, syyllistäminen, tunnustaminen ja loputtomasti totuuden kaivaminen toiselta osapuolelta, olipa kyseessä parisuhde tai Stasin vainoama kansalainen, on totta ja todellista, mutta johtaa tuhoon. Täydellinen onni on tuonpuoleinen, transsendentti tavoite, joka liuttaa tavoittelijansa kohti kuilua ja romahdusta. Vain kuolema voi täydellistää elämän. Tämänpuoleinen Paratiisi on contradictio in adjecto.

Erpenbeck onnistuu oivallisesti ja musertavastikin kuvaamaan sitä pettymyksen spiraalia, joka suuren rakkauden menetys tuo tullessaan. Tuon spiraalin päässä on tuttu metodinen ohje: epäile kaikkea. Erpenbeckin on mestari kirjoittamaan aukollista tekstiä. Hän laittaa lauseita limittäin - lukijan on yritettävä hahmottaa tilanne tai tapahtuma, jossa nuo lauseiden kuvaamat asiantilat vallitsevat. Intiimit yksityiset hetket, tunteet ja politiikan ja historian tapahtumat ovat kuin Gordionin solmu. Solmut eivät aukea helposti. Tapahtumien henkilöillä ei ole miekkaa, jolla solmun voi hakata auki. Lukijalle ainoa ratkaisu on asettaa ongelma uuteen kontekstiin. Rakkauden, totuuden ja uskollisuuden solmu ei ratkea vallan kontrollin, syytösten ja kuulustelun kontekstissa. Omanarvontuntoinen, vastavuoroiseen kunnioitukseen perustuva suhde, on niin hyvän yhteisön kuin parisuhteen luja perusta. Valtio voi parhaimmillaankin vain turvata edellytyksiä hyvälle yhteisöllisyydelle.

Milan Kundera vertaa sokeasti kommunismiin uskovaa henkilöön, joka luopuu omasta minästään, omasta persoonastaan, omasta yksityiselämästään, jonkin korkeamman, jonkin yksityisyyttä, ylempänä olevan hyväksi. ( Pila, 237) Tuo ylempi voi olla Jumala, rakastettu tai poliittinen ideaali, yhtä hyvin Kolmas valtakunta kuin kommunismi.  Raamatun teksteihinkin voi vedota viittamalla rakkauden eri muotoihin. Ei ole siis ole tärkeää vain löytää rakkauden kohdetta vaan myös oikea tapa rakastaa. Evankeliumeista nousevan kommunistisen utopian tavoittelun rinnalla eli, ja ehkä elää vieläkin, ajatus paluusta autenttiseen elämäntapaan (alkukommunismiin). Myös solidaarisuuteen ja ihmisten veljeyteen tai feministiseen ajatteluun pohjautuva sentimantaalinen yhteisöllisyyden korostaminen voi olla näyttämässä valoa kohti globaalikapitalismin jälkeistä aikaa. "Myrkyllisen älyn perinne" (Kunderan käyttämä termi) perustuu taas ajatukseen, että systeemi itsessään ajautuu väistämättä sisäiseen kriisiin ja sopivalla hetkellä murros pyyhkii vanhan tieltään ja koittaa uusi aika. Onko se parempi vai huonompi, sen aika näyttää. Ilmastokriisi, pandemiat ja energialähteiden kolonisointiin pyrkivät sodat ja valloitukset näyttävät tuohon tien, valoisampi suunta on jos kykenemme kääntymään pois tältä tieltä kohti tulevaisuutta, jolla ei ainakaan vielä ole nimeä. Yhteiskunnilla ja parisuhteilla on kairoksensa - on siis tartuttava toimeen, kun hetki koittaa. 

Jenny Erpenbeck on oiva kirjoittaja. Häneltä on käännetty myös teokset:

Vanhan lapsen tarina. Suom. Mari Janatuinen. Avain, 2011. ISBN 978-951-692-841-1

Kodin ikävä. Suom. Helen Moster. Avain, 2011. ISBN 978-951-692-840-4 

Päivien loppu. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2020. ISBN 978-952-04-1247-0

Mennä, meni, mennyt. (Gehen, ging, gegangen, 2015) Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2019. ISBN 978-952-04-0498-7

Kairos. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2025. ISBN 978-952-04-6536-0

Birnamin metsä

Eleanor Catton on kirjoittanut kiinnostavan kirjan ympäristöaktivistien ja globaalikapitalismin toimijoiden  kohtaamisesta. Aikalaiskirja kehystyy hyvin niin omiin kokemuksiin viimeisten 50-vuoden aikana ympärtistöaktivismin, vihreän (vai hirveän?) siirtymän ja veganismin myllertäessä arjen tapoja samalla kun kansainvälisten toimijoiden, vaikkapa Elon Muskin ja kumppaneiden, projektit oittavat ylivallan kansallisvaltioista ja niiden liittymistä.

Cattonin kirja on viihdyttävästi kirjoitettu trilleri, vaikka osin epätasainen. Henkilöhahmot keikkuvat uskottavuuden rajoilla. Hienosti hän kuitenkin analysoi ja kuvaa eri ympäristöissä toimivien ihmisten keskinäisiä suhteita ja ajatuskuvioita, luottamuksen ja epäuskon vaihtelua. Loppua kohden kirja muuttuu entistä enemmän jännityskirjamaiseksi, mikä lisää kyllä luettavuutta, mutta myös peittää osin tarinan syvempää virtaa. Henkilöt piirtyvät usein melko ohuesti taustaansa ja ympäristöaktivistien toiminnan perusteet jäävät aika lapsenomaisiksi, vaikka heillä toisaalta on varsin laaja käsitys maailman menosta.

Kirjan tapahtumat sijoituvat Uuteen-Seelantiin, mutta ajatus- ja tapahtumakulut ovat monilta osin tuttuja globaalisti. Ympäristöaktivistien Birnamin-metsä -niminen ryhmä on viljellyt laittomasti yksityisiä joutomaita, tienpenkereitä ja puistoja jo vuosien ajan. Ryhmän epävirallinen johtaja Mira Bunting näkee jo mahdollisuuden siirtyä sissiviljelystä laajempaan tuotantoon. Tämä synnyttää ryhmässä ristivetoa, koska osan mielestä se on siirtymistä systeemin palvelukseen koska kaupallinen toiminta tapahtuu väistämättä markkinaehtoisen tavarakulutuslogiikan paradigman sisällä. Tavoitteena tulisi olla tuon paradigman murtaminen tai kokonaan uuden paradigman luominen. Catton kirjoittaa asiasta kiinnostavaa argumentatiivista tekstiä puolin ja toisin.

Asiat mutkistuvat entisestään, kun erinäisten sattumusten kautta Mira Bunting tutustuu monimiljonääri Robert Lemoniin, joka lupautuu tukemaan Birnamin metsän toimintaa rahallisesti. Lemon on kuitenkin huijari, narsistinen ja kyyninen miljördööri. Hän harjoittaa kansainvälisesti laitonta kaivostoimintaa ja naamioi toimintansa esittämällä eksentristä survivalistia, joka muka rakentaa itselleen bunkkeria syrjäiseen maailmankolkkaan maapallon tuhon edellä. Hän manipuloi rahan, oman turvakaartinsa ja drooneihin perustuvan valvontajärjestelmänsä avulla niin Miraa ja Birnamin metsän muita osallistujia kuin Uuden-Seelannin hallitusta haaveillen maailmanherruudesta. Liuskeöljyyn etsintä, hyödyntäminen ja sen tuomat taloudelliset hyödyt pyörittävät Lemonin toimintaa ja hän alistaa kaiken sen alttarille.

Catton, Eleanor, Birnamin metsä, Suom. Tero Valkonen, Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-290-4

W.G. Sebald

Peruuttamaton ulkopuolisuus antoi hänelle kyvyn ja kielen tarkastella ennen kaikkea menneisyyden maailmaa ja ihmisen sielun maailmaa suhteessa todellisuuteen, joka älyllisen ihmisen ympärillä tuntuu kaatuvan alas täydelliseen pimeyteen, jossa kaikki on menetetyn tuntuista, koskaan toteutumattoman huomisen kaltaista. 

( Rax Rinnekangas 2013,  W.G. Sebaldista)

Walter Benjamin väittää, että jokainen suuri kirjailija luo uuden genren.  W.G.Sebald (1944-2001) on oiva esimerkki tästä. Hänen kirjojaan on vaikea luokitella romaaneiksi, matkakirjoiksi, historiateoksiksi tai elämäkerroiksi.  Hänen luovuutensa on kyvyssä yhdistää erilaisia tapoja intensiivisiksi koosteiksi, jossa lukijalle jää paljon täytettävää. Sebald itse on kuvannut tekstejään "dokumentaariseksi fiktioksi" (O´Connell 2011). Teksti on kuin musiikkia, jossa tauot, kestot ja dynamiikka piano pianissimosta forte fortissimoon ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin kuultavat soinnut ja sävelet. Sanonta on lakonista ja sävyt hienovaraisia, poljento varmaa ja rauhallista. Teksti on sopusoinnussa sen lomassa olevien huolella valittujen harmaasävykuvien kanssa.

Tutkija Marja Saarenheimo tiivistää Sebaldin ydinajatuksen: kysymys on menneisyyden kipujäljistä. (Saarenheimo 2012, 110-142). Juutalaisuus, maanpako ja holokausti leimaavat Sebaldin henkilöiden elämää kauan sen jälkeen, kun keskitysleirien polttouunit kylmenivät. Kipujäljet ovat polttomerkkanneet niin kirjoittaja Sebaldin, hänen kirjojensa päähenkilöt, rakennetun ympäristön, muistomerkit ja historian. 

Austerliz (Sebald 2002) teoksessa kirjoittaja, päähenkilö ja yksintein myös lukija altistuu aluksi tarkastelemaan näitä jälkiä ja samalla repimään niitä auki. Lukijana kysyn, miksi minä, jolla ei muistaakseni ole kovinkaan traumaattisia lapsuuskokemuksia, olen kiinnostunut ja erikoisella tavalla viehättynyt Sebaldin tekstistä. Olenko torjunut joitain muistoja tai peräti kieltänyt itseäni näkemästä sitä mikä on ilmeistä historiassa, ympäristössäni ja itsessäni? Jacques Austerlitz, kirjan päähenkilö, on maaninen valokuvaaja. Asetanko hänen tavallaan kameran kilveksi ja suodattimeksi itseni ja ympäristöni välille. Miksi en ole tai halua koskaan olla osa ympäristöäni?

Ehkä häivähdys oikeaan suuntaan löytyy Aristoteleelta. Hän neuvoo tarkastelmaan asioita asiaankuuluvissa mitoissa. Kärpästä ei tule ampua, mikäli se ylipäänsä on mielekästä puuhaa, tykillä. Tai sitten on kysymys toivon prinsiipistä, jonka mukaan toivo on annettu meille niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Maailman menoa on syytä tarkkailla sopivalta etäisyydeltä ja näkemäänsä on syytä puuttua epikuroolaisella tyyneydellä. Muutoin voi astua hämärän rajamailla kulkiessaan upottavaan ja synkään suonsilmään.

Kaikkea maailman melskettä ei yksinkertaisesti kestä. Georg Eliot sanoo sen hienosti:

If we have keen vision and feelings of all ordinary human life, it would be like hearing the grass grow and the squirrel´s heart beat, and we should die of that roar which lies on the other side of silence.

(Georg Elliot, Middlemarch, lainaus Angler 2021, 71)

Vaikka ei uskoisi kohtaloon ennalta annettuna, niin jälkikäteinen ahdistus ihmisen kokemasta elämänpolusta on epäilemättä jokaisen ihmisen kohtalo. Elettyä elämää ei muuksi saa, mutta menneisyytensä muistaa monin eri tavoin. Ihminen unohtaa sen mitä ei kykene, voi tai halua muistaa. Unohdus ei ole muistamisen vastakohta, vaan osa sitä. Ehkä on syytä armahtaa myös oma menneisyytensä viemällä kukkia sen haudalle?

Carole Angler (Anger 2021) on kirjoittanut seikkaperäisen tutkielman W.G.Sebaldista ja hänen tuotannostaan. On hämmentävää miten Sebald tarinoi häikäilemättä asioista, jotka sijoittuvat muistetun, väärin muistetun ja sepitettyjen ihmisten sekä reaalimaailman ihmisille tapahtuneisiin asioihin. Sebald käyttää kirjoisaan myös oikeita valokuvia, mutta tekstissä nimetyt henkilöt ovat kuvitteellisia. Tarinasta se tekee vakuuttavan, mutta vaarana on, että kaikki kuvat ja itse tekstit muuntuvat mielessä pelkäksi fabuloinniksi. Ehkä koko tarina juutalaisista ja heidän historiastaan onkin pääosin keksitty tai vahvasti liioiteltu? Näinhän varsinkin fasismiin taipuvilla äärioikeistolaisilla salaliittoteorioilla on taipumus väittää.

Vaikutus voi olla myös päinvastainen.  On syytä olla varuillaan ja hätkähtyä kysymään tekstien ja kuvien suhdetta todellisuuteen. Mikä on niiden referenssipohja ja millä tavalla ne toisaalta heijastavat tekstin/kuvan ulkopuolista todellisuutta ja missä määrin ja millä tavalla ne luovat todellisuutta. Sorsa/jänis-kuvion ekstrapolaatio. Merkityshorisonttien variaatiot.

Sebaldin käyttämät kuvat ovat oudolla tavalla myös ennalta tuttuja. Ikäiselleni ei olisi vaikea löytää omasta tai vanhempieni valokuvakansiosta kuvia, jotka vastaavat Sebaldin kirjoissa olevia  hää-, perhe-, koulu- ja hautajaiskuvia. Epäilys kuvien aitouteen hälvenee. Mikä tahansa (sopiva) kuva voi tuottaa halutun merkityksen ympärillä oleva kontekstin muuttuessa.

Sebaldin henkilö vie tunnetun Barthesin valokuvanäkemyksen askeleen pidemmälle. Barthesin ajatuksena on, että jokainen valokuva aina sisältää ...tulevan kuolemani väistämättömän merkin ( Barthes 1985, 103) Sebaldin minäkertoja Paul Bereyter -kertomuksessa  toteaa: ...albumin kuvia katsellessani minusta toden totta tuntui ja tuntuu yhä edelleen kuin vainajat palaisivat takaisin tai kuin me olisimme juuri liittymässä heidän joukkoonsa.  (Sebald 2004, 57-58)

Sebaldin kertojat ovat perheyhtäläisiä Walter Benjaminin flanöörin, todellisuutta etsivän ja sitä samalla pakenevan intellektuellin kanssa, Ludwig Wittgensteinin kirjallisia sisaruksia. Älä ajattele, katso! Yhtymäkohtia esseemäiseen elämäntapaan voi etsiä myös Robert Musilin suunnasta. Mutta siinä, missä Musilin teksti Mies vailla ominaisuuksia romantisoi mennen maailman, Sebald on armoton näkijä. Austerlitz -kirjan kertoja on Wittgensteinin tavoin onneton filosofi.  Hän on  omien loogisten pohdintojensa selkeyden ja tunteidensa sekasorron vanki.

Sebald kirjoitti myös, romaaniensa lisäksi, faktapohjaista aineistoa vakuuttavasti. Ilmasota ja kirjallisuus (Sebald 2014) on yksi vaikuttavimmista sotakuvauksista. Se on myös hyvää vastapainoa nykykulttuurimme natsien toimia popularisoiville kirjoille, elokuville ja sarjoille. Sebald kuvaa liittotuneiden pommitusten tuhoja ja sen aiheuttamia siviilien kärsimyksiä  II maailmansodan loppunäytöksissä. Kirja tuo mieleen Mihail Šiškinin kokoelmat kirjallisuudesta ja sen suhteesta sotaan ja autoritaarisiin hallintoihin (ks. Šiškinin 2023 ja 2024). Siviilien tappaminen, rikokset ihmisyyttä vastaan ja kansanmurhat eivät ole saksalaisten erityisomaisuutta ja kohteeksi joutuvat juutalaisten lisäksi myös muut etniset tai muulla tavalla valikoituneet ryhmät, niin ukrainalaiset, palestiinalaiset, afganistanilaiset kuin vaikkapa sudanilaiset.

Ja kun meillä ei enää ole muistoja ja edessämme on tulevaisuus, jota ainutkaan ihmismieli ei enää voi käsittää, me erkanemme elämästä haluamatta viipyä edes tuokion vertaa, emmekä liioin kaipaa pääsyä takaisin edes pieneksi hetkeksi. (Sebald 2015,  47)

Sebald, W.G., ( Ap. ilmestymisvuoden mukaisessa järjestyksessä): 

Luonnon mukaan. Perusruno. Ap. 1988.  Suom. Kari Aronpuro. Palladium & ntamo, Siuro & Helsinki 2022. ISBN 978-952-725-639-8

Huimaus. Ap. 1990. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2011. ISBN 978-951-31-5804-0

Vieraalla maalla. Neljä kertomusta. Ap. 1992.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2004. ISBN 951-31-2679-X

Saturnuksen renkaat. Ap. 1995.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-5013-6 

Ilmasota ja kirjallisuus. Ap. 1999.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2014. ISBN 978-951-31-7128-5

Austerlitz.  Ap. 2001. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2002. ISBN 951-31-2423-1

Merkintöjä Korsikasta. Ap. 2003.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2015. ISBN 951-31-7129-2

Muu kirjallisuus ja aineisto:   

Angler, Carole, Speak, Silence. In Search of  W.G. Sebald. Great Britain 2021. ISBN 978-1-5266-3479-5 

Barthes, Roland, Valoisa huone. Suom.- Martti Lintunen, Kansankulttuuri/Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 1985. ISBN 951-615-365-8

O´Connell, Mark, Why You Should Read W. G. Sebald, New York Times 14.12.2011, luettu 21.4.2025 https://www.newyorker.com/books/page-turner/why-you-should-read-w-g-sebald

Rax Rinnekangas, Nocturama. Sebaldia lukiessa. LURRA Editions, Helsinki 2013. ISBN 978-952-5850-32-1

Saarenheimo, Marja, Muistamisen vimma. Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2012. ISBN 978-951-768-401-9

Šiškinin, Mihail, Sota vai rauha : kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Suom. Sirpa Hietanen. WSOY, Helsinki 2023. ISBN 978-951-0-49185-0

Šiškinin, Mihail, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Suom. Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen. WSOY, Helsnki 2024

Älä jätä hyvästejä

Han Kangin Älä jätä hyvästejä on epäilemättä yksi hienoimmista ja vaikuttavimmista kirjoista, joita olen lukenut pitkään aikaan. Tarina on vahva ja vaikuttava, yhteiskunnallisesti merkittävä. Hän kertoo sen runollisen viipyilevästi ja vie lukijan unenomaisesti kohti historian ja mielen syvyyksiä, julmiin tapahtumiin Korean sisällissodan vuosiin 1950-1953. Lännessä sotaa on joskus kutsuttu "unohdetuksi sodaksi" ja Etelä-Koreassa sen aikaisista tapahtumista on vaiettu. Kirjassa arkistolähteet ja ihmisten tarinat iskevät kirjan kertojan tietoisuuteen ja ovat viedä mennessään meren syvyyteen, jossa vain ohuet valokeilat silloin tällöin valaisevat pimeyttä tai vain syvällä elävät loistekalat erottuvat sameassa vedessä.

Hyvästejä ei ole syytä jättää, koska saatamme kohdata menneisyyden, niin historian, ihmiset ja linnutkin, vaikka näyttää siltä, että kuolema on  huuhtonut ne menneisyyden sakeaan kaivoon. 

Korean viisikymmentäluvun rajut avohaavat tuovat mieleen Suomen 1918 luokkasodan, jonka kärsimysjäljet näkyvät osin edelleen yli sadan vuoden jälkeen suomalaisessa mielenmaisemassa.

Kaiken tuon kuvaaminen siten, että sen jaksaa lukea, onnistuu Han Kangilta hienosti, koska hänen kielensä ja tarinankerrontansa on kaunista ja hienostunutta. Lumihiutaleiden tavoin asiat leijailevat tietoisuuteen ja karuimmatkin kuvaukset on upotettu tarinaan höyhenenkevyesti. Kannattaa siis matkata Souliin, Busaniin ja Jejun saarelle - sota jatkuu, muistot eivät katoa, vaikka aselepo solmittiin yli 60-vuotta sitten.

Han Kang, Älä jätä hyvästejä. Ap. 2021. Suom.  Taru Suominen, Gummerus, Helsinki 2021. ISBN 978-951-24-4293-5

 

Valkoinen kirja

 

Han Kangin Valkoinen kirja on proosan, runouden ja aforismin yhdistelmää. Teemana on valkoisen värin assosioima suru lapsen kuolemasta, siitä mitä olisi voinut olla ilman sitä ja niistä muistoista joita asiaan liittyy. Valkoinen (maito, lumi, riisi, kuu  ...) yhdistää tätä. Sen käyttö näin voisi tuntua keinotekoiselta tai temppuilulta, mutta Han Kang kirjoittaa niin kauniisti ja vaikuttavasti, että tekstistä vain nauttii. Melankolia huokuu jokaisen kirjaimen, sanan, lauseen ja kappaleen valkoisista väleistä.

Kirjassa on myös muutamia tarkoin harkittuja minimalistisia harmaasävykuvia. Ne tuovat mieleen W.G. Sebaldin, mutta kuvat eivät viittaa ihmiseen, vaan valkoisen eri ilmentymiin.

Han Kang ei uppoa pateettiseen vaikerrukseen. Hän sukeltaa kauniisti syvälle murheen ja surumielisyyden alhoon, armotta, rehellisesti. 

Han Kang, Valkoinen kirja. Suom. Taru Salminen, Gummerus, Helsinki 2016. ISBN 978-951-24-2393-4

Vegetaristi

 

Vegetaristi on oivallinen kirja. Han Kang onnistuu kertomaan kauniilla ja yksinkertaisella kielellä tarinan, joka hämmentää ja mietityttää. Kolmiosaisessa jaottelussa vegetaristiksi ryhtyvän naisen, Yeong-hyen, mies kertoo pelottavan unen nähneen vaimonsa muutoksesta. Vaimo muuttuu etäiseksi, riutuu, käyttäytyy oudosti ja kukaan hänen lähipiiristään ei ymmärrä miksi hän ei voi enää syödä lihaa. Toisessa jaksossa Yeong-hyen sisaren mies, videotaiteilija, kertoo samaa tarinaa toisesta näkökulmasta ja vie tarinaa eteenpäin ja lopulta kolmannessa jaksossa vegetaristin sisar In-hyen kertoo tarinaa edelleen ja kertaa tapahtumia. Vegetaristista itsestään saamme kuvan ainoastaan muiden kuvauksena ja kursiivilla erotettujen unenomaisten kokemuksellisten kuvausten avulla. 

Tarina on kerrottu äärimmäisen aistivoimaisesti. Erityisesti toisen osan eroottinen lataus on hivelevä. Halun, hyväksikäytön, petoksen ja auttamisen teemat kietoutuvat montaasinomaisesti toisiinsa. Varsinaista selitystä Yeong-hyen toimille ei anneta, vaikka loppupuolella lääkärienkin lausumat mielen sairaudesta esitetään. Kukaan ei kuitenkaan pääse Yeong-hyen kokemukseen mukaan, ei ainakaan ilman, että astuu itse tavanomaisen kokemusmaailmamme tuollepuolen.

Han Kang onnistuu viemään ihmisen halujen ja mielen rajoille. Ankara tarina, kiehtova tarina, pelottavakin.