Rikinkatkuinen helvetti

 Kjäll Weston Rikinkeltainen taivas oli pettymys. Aiemmat Westöt ovat olleet jollain tavoin raikkaita ja selkeitä kertomuksia, vaikka paikoitellen vähän pitkäveteisiä aineistopohjaisia kuviteltuja kaunokirjallisia historiikkeja. Nyt kirjan päähenkilön, nimeä vaille jääävän kirjailija-historianopettajan tarinointi on  sujuvaa, mutta  rikinkatkuista. Henkilöt palavat käryävällä liekillä loppuun ja vaikka päähenkilö kuinka kähjää ja yrittää puhaltaa kytevään hiillokseen, omat ja muiden asiat eivät siitä selkene, ne peittyttyvät katkuun ja tuhkaan.  Ikä ei  tuo kirjan henkilöille lisää viisautta, päin vastoin. Voimat niin eroottiseen vääntöön kuin kunnianhimoiseen kirjoittamiseenkin vain hiipuvat. Kirjan lopun lähestyessä huomaa istuvansa viilenevän tekstin ääressä ja kaipaavansa muualle.

Westö ja kirjan kirjailija eivät peittele esikuviaan. Etsimättä mieleen tulee pohjois-amerikkalainen kirjallisuus,  vaikkapa Scott Fitzgeraldin Gatsby, joka myös mainitaan. Päähenkilö, keskiluokkainen nuoruuden kynnyksellä oleva poika tutustuu suomenruotsalaiseen Alexiin, rakastuu tämän pikkusisko Stellaan, yrittää ymmärtää rikkasta ja historian omaavaa, mutta rappeutuvaa ruotsinsuomalaisen perheen yläluokkaista moraalia ja käytöstapoja sekä omaa asemaansa maailmassa ja miesten ja naisten sakeassa ja sisäänlämpeävässä verkossa. Tapakulttuuri, ruuat ja kartanoihin, kesä- ja muihin asuntoihin liittyvä nostalginen kiinnittyminen on jo moneen kertaan kerrottu. Tuntuu, kuin olisi jo aiemmin lukenut kirjan kertaalleen ja mielessään näkee kirjan pohjalta tehdyn tv-sarjan tai elokuvan, joka melkein, mutta vain melkein, onnistuu välittämään noita tunnelmia, joita kirjan kertoja ja Westö hänen kauttaan pyrkii välittämään ja toistoa käyttämällä ja jankkaamalla pyrkii luomaan. Päähenkilönä on kertoja, ja mielestäni vain kertoja,  joka yrittää selvittää totuuden omasta henkilöhistoriastaan. Kirjassa kuvatut muut henkilöt ovat vain kertojan projektioita, myös Alex ja Stella. Miksi Westö on tehnyt tämän valinnan, jää avautumatta. Huomaan, että ärsytykseni on samantapainen, kuin Ferranten Napoli-sarjaa lukiessa. Kykloopin puhe luo yksiulotteisen maailman, vaikka päätä käännellään moneen suuntaan ja ajallisesti pitkänä aikana.

Kunnioitettavaa on pyrkimys kirjoittaa aikalaiskirjallisuutta ja huolella Westö on pohjatyönsä tehnyt. Suurin osa historiallisista tapahtumista ja uutisista on tuttua ja monet suomalaiset oikeat ja keksityt henkilöt asettuvat luontevasti tarinaan. Nuorten ja heidän vanhempiensa poliittiset ja arvokysymyksiin kohdistuvat riitansa jäävät kuitenkin valjuiksi. Westö on ilmeisesti pyrkinyt välttämään löperön suvaitsevaisuuden tai tiukkapipojen suvaitsemattomuuden hetteikkön, mutta juuri siksi lähes kaikki henkilöt pelastuvat olemasta täysin pahoja tai hyviä, mutta samalla mahdollisuudet terävämpän dramaattisuuten ja viiltävyyteen menetetään. Päähenkilön ei toki tarvitse olla samaistettavuudessaan täydellinen, mutta ei tämän kirjan päähenkilöstä ole antisankariksikaan. Paikoitellen hänen kykenemättömyydestä nähdä itseään on melko lailla raivostuttavaa, jopa siinä määrin, että kirjan loppupuolella teksti mieli sanoa: lopeta jo tuo vatvominen, irrottaudu tahmeasta hämähäkinverkosta, jonka olet itsellesi kutonut. Tai ketä kiinnostaa keskiluokkaiset murheesi.

Kiinnosti kuitenkin sen verran, että jaksoin loppuun. Samalla huomasin, että alussa ollut dekkarimainen aloitus oli hukkunut niin hyvin, että minkäänlaista jännityksen kaarta ei olllut syntynyt ja juonen paljastuminen lopussa ei sen paremmin yllättänyt kuin hämmentänytkään.

Mikäli ja kun Westö varmaan kirjoittaa lisää, harkitsen kyllä pitkään ennen kuin tartun uutuuteen, sen verran kaukaa ja akvaarion sisältä maailmaa tässä kirjassa katsellaan.

Vaikka omassa lukijan katseessani on varmaan kylmää valoa ja kohtuutonta kritiikkiä, niin se suotakoon: Westö on joka tapauksessa erittäin taitatava kirjoittaja, jolta voi odottaa vielä riman asettamista korkeammalle.

Pohjoisen Hurmeinen Niemi

Selailin Juha Hurmeen  Niemi-kirjaa sen voitettua 2017 Finlandia palkinnon. Nyt tartuin siihen korvillani ja annoin tekstin iskeä tajuntaan Tomi Alatalon sujuvasti ja elävästi lukemana. Se oli myös tarpeen. Hurme on werraton sanan säilän ja sanomisen floretin käyttäjä. Hän tykittää historian ja vallihautojen hämäristä riemukkaasti nykyammuksilla sanoja ja sanontoja niin, että heikkopäistä pyörryttää.  Tehokeinot toistavat kuitenkin itseään ja paikoin wanhat tekstit ja historian käänteet saattaisivat luettuna jo puuduttaa. Revolverin sijaan paluu jousipyssyjen aikaan olisi ehkä ollut paikoitellen suotavaa. Mutta kaiken kaikkiaan: maukas, verenhurmeinen ja kitkerä keitos kieltä, maksaa ja sappea. Suurella sydämellä kerrottuna, omia kannanottoja kaihtamatta, herroja kumartamatta. Hurttia huumoria ja hienoja iskuja nykykielen kummallisia ilmaisuja käyttäen.

Hurme väittää, että Suomessa, joka on nykyisen Niemen tämänhetkinen nimi, ei ole mitään omaa. Kaikki on tuotu ja tuotettu alkuperäisiä raaka-aineita käyttäen muilta mailta mantereilta, meren takaa aiemmista sivistyksen kehdoista ja saostettu ainekset perinteen suuruksella. Mutta tässä ei ole mitään pahaa tai väheksyttävää, päinvastoin. Kaikki kulttuurit tai koko kulttuuri on sekametelisoppaa. Ihmiset sekoittuvat, sen osoittaa  nyt muodissa oleva genetiikan tutkimuskin. Tautien ja muodin lisäksi, ja vielä tarttuvammin leviää kieli, sen lainat, muunnokset ja väänteet. Kirjassa on paljon knoppitietoa ja aiemmin historiankirjoista tutut Hjortit ja Porthanit, Kaarlet ja Kristiinat saavat osaavan ja tarinallisesti nautittavan viitan hartioilleen. Puhumattakaan kansasta.  Se ei vaikene suomeksi, ruotsiksi, saameksi, venäjäksi tai saksaksi, vaan laulaa virsiä, rekilauluja, joiikaa - juo, elää, tanssii ja melskaa milloin minkäkin kruunun tai voudin alaisuudessa tai siitä piittaamatta.

Hurme on edustava renessanssi-ihminen, biologiaa opiskellut, kaikesta kiinnostunut, hyväntahtoinen kirjallisuus- ja teatterihumanisti, mutta sopivasti myös röyhkimys, joka ei kätke led-lamppuaan mikrokuvun alle.

Hienosti sanomisen taito

Mal vu mal dit - Huonosti nähty huonosti sanottu - on irlantilaiskirjailija Samuel Beckettin (1906-1989) myöhäistuotannon viimeisiä tekstejä vuodelta 1981. Beckett tunnetaan parhaiten näytelmistään, absurdeistä teoksista Leikin loppu ja Godot (Huomenna hän tulee), mutta hänellä on myös merkittäviä romaaneja.

Huonosti nähty huonosti sanottu on hienovireisesti nähty, sanottu ja kirjoitettu pienoisromaani, vain 60-sivuinen, tiivis, paljon paradokseja sisältävä, mutta ei absurdi kuvaus liikkumattomattomasta tai vähän liikkuvasta tarkkailijasta. Varovasti. Rauhallisesti nyt. Sitten.

Valkoisuus. Joka vuosi laajempi. Toisin sanoen joka hetki. Kaikkialla joka hetki valkoisuus valtaa alaa. (s. 25) Beckett tuntuu etsivän samaa mitä Ludwig Wittgenstein - se mitä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi, mitä ei voi sanoa, siitä on vaiettava. Mutta toisin kuin Wittgenstein, joka nuoruuden rigorismista päästyään hylkää ankaran minimalismin ja tutkii miten kielipelit ankkuroituvat elämänmuotoihin, Beckett päätyy lähemmäs ajatusta, jossa ainoat todet lauseet ovat tautologioita tai antinomioita. Ne eivät kerro todellisuudesta, koska ovat aina totta: nyt sataa tai ei sada. Ambivalenssi, tautologia, antinomia toimivat kuitenkin Beckettillä siten, että ne välittävät häivähdyksen siitä mitä tapahtuu todella, ei niinkään kirjassa vaan lukijalle itselleen joka hetki. Juuri, kun onnistuu saamaan kiinni merkityksestä, se pakenee, häivähtää, hukkuu varjoon, kääntyy nurkan tuolle puolen, putoaa kaivoon, jonka pohjalta ei kuulu edes tömähdystä. Huonosti nähty huonosti sanottu lähestyy runoutta, tiivistää aikaa, kokemusta ja kieltä lähelle sokeaa pistettä, jota kautta voimme nähdä valkeuden, kuvitella kielen tuolla puolen olevan todellisuuden jota ei ole.

Ihmisiä neuvostojen maasta

Metsässä kävelee lohikäärme. Karhu tulee vastaan: "Karhu", sanoo lohikäärme, "minä syön kahdeksalta illallista. Tule silloin, minä syön sinut." Kävelee eteenpäin. Paikalle juoksee kettu. "Kettu", sanoo lohikäärme, "minä syön aamiaista seitsemältä aamulla. Tule silloin, niin minä syön sinut." Kävelee eteenpäin. Siihen hyppii jänis. "Seis, jänis." sanoo lohikäärme, "minä syön kahdelta päivällistä. Tule silloin, minä syön sinut." "Minulla on kysymys", sanoo jänis käpälää nostaen." Anna tulla.""Voiko jättää tulematta?""Voi. Minä pyyhin sinut pois listasta." Mutta kukapa pystyy esittämään sellaisen kysymyksen ... Perhana! (Aleksijevitš, s. 551)

Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia ( Tammi 2018) on massiivinen kaunokirjallinen dokumenttipohjainen yhteisöromaani. Neuvostoaika onnistui muovaamaan ihmisten käsitystä siitä, mikä on oikein. Neuvostoliitto oli jättimäinen koelaboratorio, jossa aatteen palo, byrokratian puristus, muutos ja sen vastarinta hioivat ja myös rusensivat ihmisiä. Paineessa ei syntynyt kirkkaasti loistavaa punatähtitimanttia, sosialismin toista vaihetta, kommunismia, uljasta neuvostoihmistä. Syntyi tuhkaa, tuskaa, murenevat haaveet, hiipuva loistava menneisyys, historian syvä ja synkkä kaivo. 

Neuvostoliitto, kansojen yhteisyys ja valtioliittojen imperiumi  kaatui 1990-luvulla, tilalle syntyi, ei toivottu vapauden valtakunta, vaan julma, eriarvoistava, oligarkkien johtama kapitalismi. Pettyneitä ihmisiä riitti molemmin ja kaikin puolin. Syyllisyyttä, nostalgiaa, kitkerää puhetta, sitä riittää, ehkä revanssihenkeäkin. Neuvostajan ihmiset elävät vielä pitkään. Osa uskoi parempaan, osa ei. Osa käänsi takkinsa uuden ajan koittaessa, osa ei. Osa pettyi uuteen aikaan ja osa ulvoi ja metsästi sutena uuden ajan aalloilla. Ajatus venäläisistä suurmiehiä kaipaavina orjasieluina nousee esiin - orjuus jatkuu, vain isännät vaihtuvat (jos edes vaihtuvat).

Vaikka murros tapahtui aivan lähellä niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin, 1990-luvulla, vasta kirjaa lukiessa aloin ymmärtää kuinka perusteellisen sekava ja vaikea tilanne 1990-luvulla Venäjällä oli. Pahempaan oli aineksia, vaikka syntynyt Venäjän nykyisyys onkin tuon syöksysynnytyksen rujo lapsi. Kirjan kertomukset kuvaavat tapahtumia pääasiassa sisältäpäin, vaikka ulkoisiin vaikuttimiin joissakin kohtaa viitataan.

Aleksijevitšin kirja on Nobelinsa ansainnut. Kaunokirjallisesti erikoinen, tarinoista koottu panoraama Stalinin ajan Neuvostoliitosta, Gorbatšovin Perestroikan ja Jeltsinin ajan Putinin Venäjälle - kaduille ja myös katujen alle. Yhteisöasuntojen keittiöiden keskusteluista katujen mielenosoituksiin, Moskovan terroritekoihin ja Tšetšenian sotaan, Valko-Venäjälle, Ukrainaan ja ennen kaikkea venäläisen ja neuvostoihmisen sieluun. Vaikka sielua ei ole olemassakaan, venäläisessä kirjallisuudessa siihen on lähes pakko uskoa.

Omahyväinen ystävä - Kadonneen lapsen tarina : kypsyys - vanhuus

Onko sellaista sanaa kuin antipaattinen? Ei taida olla. Ferranten Napoli-sarjan päähenkilö, Elena Greco, ei ole sympaattinen, enkä tunne empatiaa häntä kohtaan, paremminkin antipatiaa. Päähenkilö on fiktiivinen, joten omapa on vikani, kun suostuin kuuntelemaan hänen omahyväistä, itsesääliä tihkuvaa tarinaansa. Vai olenko kykenemätön empatiaan kärsivää, ystävänsä, sukunsa ja miestensä kaltoin kohtelemaa naista kohtaan?

Ferranten neliosainen Napoli-sarja jää minulle arvoitukseksi. Kirjoja on ylistetty, mutta miksi, sitä en oikein hahmota. Kirjan kuvaus viime vuosisadan lopun Napolin köyhälistökorttelin ihmisistä, Italian poliittisesta todellisuudesta, korruptiosta, mafiasta, väkivallasta, terrorismista, erilaisista ajattelutavoista, sivistyksen, eliitin ja tavallisen kansan suhteista on rikas, monipuolinen, rosoinen ja vivahteikas. Kirjan kuvaus naisten asemasta ja ystävyydestä on raastava ja se yhdistyy feministiseen pohdiskeluun naiseudesta, lasten kasvatuksesta ja heidän suhteeseensa vanhempiinsa, isään ja äitiin. Kirja tuo myös hienosti esiin tapahtuman keskiössä olevan korttelin, Napolin, Italian ja maailman laajentumisen globaaliksi asuinpaikaksi sivistyksen, varallisuuden ja internetin mahdollistaman vuorovaikutuksen avulla, mutta silti se tapa jolla kirjailija Elena Ferrante (nimimerkki) sen tekee, ei avaudu. Maailmasta tulee kortteli.

En pidä itseäni erityisen eläytyvänä lukijana. Tämä kirja, erityisesti III ja IV osa, veivät kyllä mukanaan, mutta hyvin ristiriitaisesti. Tuntemukset olivat lähinnä myötähäpeä, kiukku ja ehkä säälikin kirjan päähenkilö Elena Grecoa kohtaan. Miten näin loistavasta ystävästä ei koko kirjan aikana kehity itsenäistä ihmistä, miten hän ei kykene irrottautumaan riippuvuussuhteista ensisijaisesti ystävästään Lilystä, mutta ei myös vanhemmistaan, suvustaan, miehistä. Miten hän ripustautuu lapsiinsa ja kiinnittyy vain ulkoa tulevaan arvonantoon, kirjailijana saamaansa maineeseen ja useissa tapauksissa ei kykene muodostamaan itsenäisesti omaa kantaansa, ei Italian politiikkaan, läheisiinsä tai itseensä. Kirja on, jos sitä tarkastelee kehitysromaanina, masentava, mutta myös poikkeuksellinen siinä, että päähenkilö onnistuu rimpuilemaan samassa epävarmuuden omahyväisessä hetteikössä koko elämänsä alusta loppuun, omista päinvastaisista vakuutteluistaan huolimatta. Loistava ystävä, onko se vain ironinen tapa kuvata omaa, siis Grecon, omahyväistä itsesäälistä suhdetta kanssaihmisiinsä? Elena Greco on hukannut itsensä jo lapsena, hän on itseltään kadonnut ja yrittää kirjoittaa itseään näkyväksi.

Elena Grecon on loistava ystävä Lilylle ainakin siinä, että hän pysyy tämän ystävänä läpi elämän, mitä ystävyys sitten tarkoittaakin tässä yhteydessä. Onko se vain epäitsenäisyyden ja riippuvuuden kieroutunut ilmaus? Voi myös ajatella, että Elena kokee heijastavansa valoa, joka Lilystä häneen loistaa. Ystävykset ovat toistensa peilikuvia, vastakuvia, jing ja jang, mutta myös päinvastoin. Mutta entäpä jos se valo, joka Lilystä loistaa, onkin pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys.

Kirjan rakenne estää suorien päätelmien teon. Kirjan kirjoittaja on ottanut päähenkilönsä kertoja-äänen ainoaksi näkökulmaksi koko tarinaan. Kyseessä on fiktiivinen tarina, joten lukijana en voi vedota siihen, mitä oikeasti tapahtui, tai edes mitä kirjan todellisuudessa oikeasti tapahtuu. Minulla ei ole pääsyä kirjan muiden henkilöiden todistajalausuntoihin. En ymmärrä, miksi kirjan kirjoittaja tai kirjoittajat ( Elena Ferrante on nimimerkki) tekevät valintansa näin. Onko kyseessä inhorealistinen pyrkimys osoittaa, että ihmiset, miehet ja naiset, oikeasti toimivat kirjan esittämällä tavalla, poikkeuksetta? Kirjan nimidroppailussa esiintyy vaikkapa Foucault ja siksi voisi ajatella, että tarkoitus on esittää, miten ihmiset toimivat vallan rakenteissa marionetteina. Me emme puhu, meissä puhutaan, me emme toimi, me olemme toiminnan välineitä. Rakenteet, struktuurit, yliyksilöllinen ajan henki puhaltaa lävitsemme, olemme luonnenaamioita, joita ei niinkään Jumala, vaan jokin sisäinen tai sisäistetty demoni ohjaa. Toimimme, ystävyydestä tai rakkaudesta huolimatta niin, että tuloksena on jotan, jota kukaan ei halunnut tai halua.

Ferrante on haastatteluissan korostanut, että hän haluaa häivyttää tekijän kirjaa selittävänä osana. On vain kirja, joka itsessään puhuu puolestaan. Tällainen käsitys on kuitenkin fiktiota. Tämän kirjan kirjoittaja, kuka sitten oikeasti lieneekin, on osa samaa koneistoa, yhteiskuntaa ja kulttuuria, jota hän pyrkii kuvaamaan. Kirjan viestiä ei voi irrottaa keinotekoisesti kirjoittajasta. Tässä tapauksessa se tosin toimii kiinnostuksen herättäjänä ja luo kirjalle glooriaa.

Kirja on leimallisesti kertomus, tarina, romaani, fiktio. Se kuitenkin kiinnittyy aikaansa vahvasti, en tiedä kirjan taustoja riittävästi, jotta voisin arvioida miten tarkkaan se liittyy kirjan kirjoittajan tai kirjoittajien todellisuuteen. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni sarjassa on siinäkin hyvin raadollinen tarina, mutta kirjoittaja on läsnä, tai ainakin onnistuu luomaan kuvan läsnäolostaan. Ferranten kirjassa taas kirjoittaja piiloutuu päähenkilönsä taakse. Tulee olo, että ei kukaan voi olla noin idiootti, arkikielisesti ilmaisuna, omahyväinen ja sokea oman toimintansa suhteen, ei ainakaan jos on niin oppinut ja monta pettymystä kokenut kuin päähenkilö itse itseriittoisuudessaan väittää. Kirjan lukijana tulee vahva tunne siitä, että kirjan muillekin henkilöille olisi pitänyt antaa oma äänensä, nyt kirjan kertoja, Elena Greco, ahtaa kaikkien muiden äänen oman päänsä sokkeloihin, selittää muiden ja omaa toimintaansa milloin yhteiskunnallisin milloin yksilöpsykologisin keksityin keinoin. Kertojan pää on ahtaampi ja sokkeloisempi  kuin hänen kuvaamansa kortteli konsanaan. Vaikka kirjan lopussa tämä ahtaus tuodaankin esiin, niin itse tarinan kerronnassa se ei näy. Kirjasarja alkaa, ensimmäisessä Loistava ystävä osassa,  kertojan nykyisyydestä, siis jo varttuneen yli 60-vuotiaan kirjailija Elena Grecon muistelmana, joten hän olisi voinut, siis jos kirjan kirjoittaja (tai kirjoittajat) Elena Ferrante, niin olisi päättänyt, kertoa tarinan kehityskertomuksena.

Kirjan mieskuva on yksioikoinen, mutta onneksi tai toivottavasti sen antama kuvan naisen tai naisten sielunmaisemasta on yhtä yksioikoinen, joskin paljon tarkemmin kuvattuna. Mieskuva on kapea eikä siitä ehkä kannata sen pahemmin pahastua tai ilahtua, mutta naiskuva on vähintäänkin epäuskottava. Ainakaan, näin uskon ja toivon, Elena Grecon kaltaisia henkilöitä en soisi kovin montaa elämässäni kohtaavan ja kirjallisena henkilöstäkin sain tarpeekseni. Ferrante taidossaan kirjoittaa, voisi käyttää taitoaan vielä paremmin.

Onko siis kyseessä pessimistinen kehitysromaani? Kirjan lopussa annetaan ymmärtää, että se maailma, josta kirjassa kerrotaan olisi mennyt maailma, jonka myötä myös päähenkilön kirjalliset ponnistelut vaipuvat unholaan. Jatkumo nykyiseen 2000-lukuun piirretään enemmänkin katkoksena kuin muuntumana tai jatkumona. Epäilemättä tärkeä kirja, ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita synnyttävä, keskusteluun haastava.

Elena lähtee, muut jäävät ...

Oli lähellä, että lähdin. Oli vaikea jäädä kuuntelemaan Ferranten Napoli-sarjan kolmannen osan päähenkilön kertomusta elämästään. Ei siksi, etteikö se ole vaikuttava ja tunteita herättävä. Päähenkilö, Elena Greco, yksinkertaisesti alkaa vaikuttaa tarinan edetessä entistä epämiellyttävämmältä ja omaan napaansa tujottavalta nousukkaalta, joka jatkuvasti toistaa samaa: ei ymmärrä itseään, valintojaan ja sitä mitä hänen ympärillään tapahtuu, aivan kuten hänen ystävänsä Lila häntä kritisoi. Samalla hän asettaa itsensä ylivertaiseksi muihin nähden, ei ota aidosti huomioon mahdollisuutta siitä, että erehtyy, on väärässä ja vain projisoi omat pelkonsa ympäristöönsä. Tuntuu, että Elena Grecon  on mahdotonta kohdata muita ihmisiä tasavertaisesti, tulivat nämä sitten lapsuudenystäviä korttelista, uusia tuttavuuksia yliopisto-opiskelun ajalta vanhasta sivistyneestä Airotan perheestä tai mafiapiireistä, olivatpa he naisia, miehiä, lapsia tai sukulaisia.

Voi tietysti olla, että Ferrante taitavana kertojana on tällaisiin tuntemuksiin pyrkinytkin, mutta en ole tästä kovin varma. Kertomus vie mukanaan. Suhteellisen helposti tunnistan omasta elämäntarinastani vastaavuuksia. Elena, Lila, Pietro ja Nino sekä muutama muukin henkilöhahmo on joskus kävellyt kadulla vastaan ja lähemmäskin. On kuitenkin vaikea ajatella, että Ferranten henkilöhahmot edustaisivat naisia ja miehiä yleensä tai toisaalta, että heidän käyttäytymisensä selittyisi jotenkin erityisesti  vain  ajan hengestä 1950-1970 -lukujen Napolissa, Pisassa, Milanossa ja Firenzessä. Jäljelle jää vain yksittäinen ihminen, fiktiivinen hahmo Elena Greco ja hänen maailmansa. Lukijana olin usein kyseenalaistamassa: miksi joku kertoo moista ja miksi kuuntelen? Olenko itse aina tai useasti erehtynyt naisten suhteen (toki olen joskus tehnyt niin), mutta olenko myös erehtynyt miesten, myös itseni, suhteen, aina tähän asti ja näin perusteellisesti? Ovatko ihmisten väliset suhteet aina vain tarkoitusperäistä, kaunaista, alistavaa valtapeliä tai ranking-teorian mukaista kamppailua talouden, sivistyksen tai politiikan saralla? Eikö aitoa kohtaamista, vuorovaikutusta ja (pyyteetöntä) rakkautta siis ole olemassakaan, ei ainakaan tässä maailmassa?

Henkilökuvaus on siis mielestäni melko kapeaa ja rajoittunutta, paikoin kliseistä. Yhteiskunnallinen kuvaus tahtoo peittyä tämän vehtaamisen alle. Tehokkaasti, vaikka varmaan tarkoituksella, Ferranten Elena siis kirjailija ja hänen päähenkilönsä jättävät lukijan arvuutelemaan, mikä on kertojan kuvitelmaa, mikä pyrkii kuvaamaan teoksen maailman yhteiskunnan todellisuutta ja mikä on sen suhde Italian ja Euroopan reaalitodellisuuteen noina aikoina.

Miksi en siis jätä Elena Grecoa vatvomaan oman elämänsä solmuja, miksi en jätä häntä oman onnensa ja kirjailija Ferranten huomaan? Ehkä siksi, että olen kiinnostunut miten käy kirjan IV osassa, Kadonneen lapsen tarinassa. Kypsyykö kertoja vihdoin, löytääkö hän itsensä, elämän ja maailman. Koska tarina on ensimmäisestä osasta asti kerrottu kertojan nykyisyydestä (vanhuudesta) lähtien, epäilen. Mutta kuten usein sanotaan, toivottavasti erehdyn. Hyvä tarina palkitsee lukijansa, joten go Elena, go.

Vai onko niin, että torjun kirjan feministisen (?) otteen, koska koen sen epätodellisena ja rajoittuneena? Ainakin kirja onnistuu virittämään ajatuksia, siitä on syytä olla tyytyväinen. Vai onko niin, että Ferrante onnistuu siinä, missä Elena Greco ei tunnu onnistuvan. Sympatiani kallistuu Lilan hahmoon ja antipatia Elena Grecoa kohtaan kasvaa? Samaistumisen ja identiteetin leikki on joka tapauksessa vahva ja virkistävä. Kommenttien kuuleminen muilta Ferranten lukijoilta olisi kiinnostavaa, joten ...

Uuden nimen tarina

Elena Ferranten Uuden nimen tarina. Nuoruus on toinen osa neliosaisesta Napoli-sarjasta. Tässä osassa Lila ja Elena ovat irrottautumassa lapsuudesta, Lila epäonnisessa avioliitossa ja Elena opiskelun kautta. Köyhien ja rikkaiden vastakkaisuus, oppineiden ja oppimattomien eri maailmat ja 1960-luvun poliittisesti kihisevä Italia antaa tapahtumille välkehtivän perustan.

Elena julkaisee esikoisteoksensa, jossa hän kertoo tämän kirjan elämästään. Näin hän asettuu tarkkailijan asemaan, saa itsevarmuutta ja arvostusta omassa yhteisössään, vaikka korttelin ystävät ja sukulaiset eivät kirjaa juuri lue, saati kerro käsitystään siitä.

Teksti on edelleen hyvin luettavaa ja tarina vetää mukaansa. Paikoitellen kertomuksen käänteet ovat jyrkkiä ja etenevät niin nopeasti, että osa kirjan henkilöistä tuntuu vain seuraavan sivusta ohi kiitävää junaa. Paikoin kuvaus lähenee kioskikirjallisuuden kliseistä höttöä, paikoin taas Ferrante onnistuu tuomaan henkilöidensä elämänkäänteet koskettavasti ja ilmaisuvoimaisesti eteemme. Nyt nuoret naisemme ovat asettuneet osaksi yhteiskuntaa ja irrottautuneet lapsuudenkodistaan. Kiinnostuksella jää odottamaan seuraavien osien ratkaisuja.

Pohjoinen, ekosysteemi ja huippupedon itsekritiikki

Antti Haatajan kirja Pohjoinen. Jälkemme maailman laidalla Lapin luonnon taika sanoin ja kuvin (Tammi 2018), etsiytyi käsiini sopivaan aikaan. Kävin katsomassa Ailo -elokuvan ja se herätti taas kerran suunnittelemaan matkasta Pohjoiseen ja tutkimaan sen historiaa ja nykyisyyttä. Ailo-elokuva ei ollut. kummoinen - ei kunnollinen satu, mutta vielä vähemmän dokumentti, jonkinlainen romantsoitu tarina, jossa oli käytetty poroja ja susia sekä muita eläimiä kuvittamaan köykäinen tarina hyvistä ja pahoista - kuvat olivat kyllä kauniita ja komeita.

Toisin on Haatajan kirjan kanssa. Myö siinä on kauniita ja komeita kuvia, mutta sen antamaan kuva Pohjoisesta vakuuttaa ja vavahduttaa. Haatajan kirjaa ei ole helppo asettaa mihinkään genreen, eikä liene tarpeenkaan. Kaunokirjallisuutena sen maalaileva ja kuvaileva kieli on rajoilla sortua romantismiin, eikä ole aivan makuuni. Tietokirjalliset osuudet ovat vakuuttavia ja monipuolisia ja sen rinnalla parhainta antia ovat kirjan  kuvat. Haatajan kirjan vaikuttavuus on sen monipuolisuudessa ja moninäkökulmaisuudessa. Paljon työtä ja vaivaa hän on nähnyt sekä vaeltaessaan Pohjoisen maisemissa, kuvatessaan, kerätessään ja koostaessaan aineistoa monista erilaisista aineistoista.

Tunnen Lapia, Pohjoista ja saamelaisaluetta melko huonosti. Pikkupoikana 60-luvun loppupuolella olen käynyt siellä (Inarissa) parina kesänä ja kerran työmatkalla Rovaniemellä. Saamelaisista käytävää keskustelua olen seurannut muutaman radio-ohjelman verran ja tutustumalla Sanna Valkosen Poliittinen samelaisuus  (Vastapaino 2009) -kirjaan. En ole pätevä arvikoimaan Haatajan kirjan argumentoinnin pätevyyttä suhteessa faktaan tai eri näkemyksiä edustaviin tahoihin. Mutta siitä olen vakuuttunut, että Pohjoisen alueen haasteet ovat mittavia ja indikoivat murskaavasti globaalin ympäristökriisin nivoitumisen sosiaalisiin ja poliittisiin haasteisiin, jotka eivät ole rajattavissa paikallisesti tai vastattavissa kapeasti luonnonsuojelun keinoin.

Antti Haataja vie keskelle Saamenmaata, sen luontoon ja elämään vuodenkierrossa. Kirja kertoo tarinan suurten vaellusten muovaamasta ekosysteemistä, jossa porolla, sopulilla, sääskellä, lohella, valailla, muuttolinnuilla ja suurpedoilla on suuri rooli maiseman muokkaajina. Alkuperäiskansalle pohjoinen merkitsee elettyä elämää, ja luonnon kauneus kytkeytyy paimentolais- ja luontaiselinkeinojen harjoittamiseen.

Ympäristön pirstaloituminen, ilmastonmuutos ja saamelaisen identiteetin muovautuminen eri tahojen paineessa muuttavat näkymiä. Saamenmaan faunassa näkyy muutos, joka on viimeisen 150 vuoden aikana ollut hyvin nopea. Kirja kertoo naalista, tunturipöllöstä ja muista eläimistä, joiden katoaminen maisemasta ilmentää niin modernin ihmisen kuin alkuperäiskansan muuttuneiden elintapojen ja luontosuhteen vaikutusta ympäristöön. Teos avaa näkymän pohjoiseen luontoon mutta myös vaikeuksiin ja parhaillaan käytäviin kiistoihin luonnonvaroista ja maan omistusoikeudesta. Haataja kritisoi niin romanttista lappimystiikkaa kuin käsitystä, jonka mukaan perimätietämys olisi jokin pysyvä ajan ja paikan ulkopuolelta ammennettavissa oleva aarreaitta. Moderni tehoporotalous on myös oiva osoitus siitä, että ajatus alkuperäiskansojen nykyiseen periytyvä elämäntapa olisi automaattisesti ekologisesti kestävä.

Haataja on perehtynyt aiheeseensa perusteellisesti sekä omien havaintojen että tieteellisen tutkimuksen perusteella. Hän on valokuvaaja-kirjoittaja ja siksi kirjan kuvitus on poikkeuksellisen hieno.

Suositeltava kirja jokaiselle ihmiselle, huippupedolle, joka tapaa enemmän kuin tarpeeksi ja kaivaa itselleen kuoppaa, sahaa istumaansa oksaa.

Etelä-Amerikan runoilijoita

Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät asettuu jossain mielessä Knausgårdin omaelämänkerrallisen (Taisteluni I-VI) ja Murakamin fantasiakerronnan välimaastoon. Se on kyllä romaani, mutta tarina etenee päiväkirjamaisesti. On helppo uskoa sen perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin ja käsityksiin kirjallisuuden viimeisellä rannalla kohti tuhoavaa aavikkoa. Meksikoon, Espanjaan, Ranskaan ja vähän muuallekin sijoittuvat päähenkilöt, nykyajan Don Quiote ja Odysseus, Arturo Belano ja Ulises Lima, etsivät runouden syvintä olemusta niin menneisyydestä kuin mullistavasta tulevasta, he etisvät itseään ja kadonutta runolija Cesárea Tinajeroa, runoutta, elämää ja toisiaan. Kirja liikkuu sujuvasti arkirealismista naturalismiin, arjen syövereistä kirjallisuuden historiaan ja analyysiin, mutta sekoittaa niitä, ei niinkään metakommentteina, kuten Knausgård tekee, vaan upottamalla ne henkilöiden kertomuksiin, kommentteihin ja keskusteluihin. Kirjallinen asu ei ole  romaanimainen samalla tavalla kuin Murakamilla, jossa kirjallinen muoto on perinteinen päähenkilön ja tarinan etenemisen merkityksessä.

Tarkasti henkilöihin ja aikaan sidotut katkelmat ovat todistajalausuntoja 1970-1990 -luvun latinalaisen amerikan runoudesta ja eksyneiden, maailmaan heitettyjen ja heittäytyvien ihmiten maailmasta. Oikeat ja keksityt nimet sekä todennäköisesti oikeat ja todella tapahtuneet asiat sekoittuvat erikoiseksi, maukkaaksi ja tuliseksi keitokseksi. Se vie mukanaan, mutta samalla hämmentää, välillä pitkästyttää, mutta hetken päästä taas vie mukanaan pyörteen lailla. Ovatko tarinan henkilöt loistavia, lupaavia tulevaisuuden runoilijoita, runoudesta haaveilevia tyhjäntoimittajia vai yksinkertaisesti viina- ja huumepäissään hourivia huumediilereitä? Todennäköisesti kaikkea tätä ja enemmän.

Bolañon "arvoitus" ei ratkea, mutta kutkuttaa tartuttamaan hänen monumentaaliseksi mainittuun, keskeneräiseksi jääneeseen teokseensa 2666. Kesyttömät etsivät  -teoksen viimeiset kolme merkintää sivuilla 630-631 päivättyinä 13., 14. ja 15. Helmikuuta 1976 kysyvät Mitä on ikkunan takana? Tähti, levitetty lakana, ...

Taivaanpallo

Olli Jalosen  Taivaanpallo (Otava 2018) kertoo tarinan Angus-nimisestä pojasta, hänen varttumisestaan Saint Helenan saarella, paosta saarelta sekä tapahtumista Lontoosssa sen jälkeen. Angus tutustuu 8-vuotiaana Edmond Halleyhin kotisaarellaan ja päätyy tämän oppipojaksi ja apulaiseksi kirjan päättyessä viitisen vuotta myöhemmin.

Ajankohta on 1600-luvun loppu. Britti-imperiumi vakiinnuttaa asemaansa merentakaisilla alueilla, uskonnolliset suuntaukset kamppailevat keskenään, pakanoiden sieluista ja taikauskoa vastaan. Jumalan taivas avautuu ei vain raamatun ja pappien teologian vaan myös maallisen tieteen harjoittajien toimesta. Halleyn komeetta löydetään, taivaankannen tähdet lasketaan, linnut luokitellaan ja kirjoihin laitetaan. Angus-poika saa olla tässä kaikessa mukana terävine silmineen ja lopumattoman oppishaluisena.

Jalosen kyky käyttää kieltä on ilmiömäinen. Anguksen silmien ja korvien kautta lukijana voin nähdä kauas menneisyyteen, ihmismielen syvyyteen ja kokea kappaleen länsimaisen sivilisaation ja kulttuurin muutosta ja levittäytymistä. Kertomuksen kuljettaminen lapsen silmin, korvinja ajatuksin on lukijalle miellyttävää - asioita voidaan selvittää ja toistaa sopivasti, jotta käsitys sen ajan tieteen, uskonnon ja niiden välisen suhteen sidoksista ja ristiriidoista piirtyy selkeästi ja kiehtovasti.

Kirjassa on hienoja kuvauksia laskemisen ja lukemisen oppimisesta, ei ehkä nykytietämyksen viimeisimpien käsitysten mukaisesti, mutta tuon ajan hengelle vakuuttavasti uskollisena. Vaikka Jalosen tekstin rinnastuksia nykyiseen aikaan on helpohko nähdä, niin varsinaisia anakronismeja en huomannut. Ainoastaan laivojen romuttaminen 1600-luvulla ei kuulosta korvissa uskottavalta, vaikka termillä rautaromun romuttamisen lisäksi onkin symbolinen merkityksensä.

Kuuntelin kirjan ja selailin sen kirjanakin. Monia kiinnostavia kysymyksiä ajattelun, havaitsemisen, kokeiden ja muistamisen teemoista se herättää. Samoin kiinnostus lähteistä, joita Jalonen on käyttänyt työssään, niistä olisi kiinnostavaa kuulla tai lukea lisää. Hieno kirja.

Pintti

Tommi Kinnusen Pintissä puhalletaan ja kerrotaan herkästi. Lasi syntyy kvartsihiekasta, soodasta ja muista aineista kuumuudesta kovalla työllä, Kinnusen tarina taas taipuu ja koskettaa kuin saunavihdan oksat kuumassa saunassa, kirpeästi ja samalla nautinollisesti iholla kihlmöiden. Joskus puhallettavan lasin sisään jää ilmakuplia ja lasi särkyy, jos jännitteitä ei saada puretuksi. Ihmiset elävät ja ratkovat elämänsä säröjä ja halkeamia, kukin tavallaan ja tahollaan. Valoa vasten nostettuna kaiverukset ja särötkin näyttävät kauneutensa.

Tyynelän perhe kasvaa lasitehtaan varjossa. Jussia - sisarusparven vanhinta - kierrätetään tehtaalla eri tehtävissä. Kun muut kehittyvät taidoissa, kasvaa Jussi vain ikää. Mutta maailman hän näkee yksityiskohtaisemmin ja terävämmin kuin muut. Jussin siskoilla on omat elämänsä ja huolensa. Helmi käy tehtaalla töissä mutta kaipaa takaisin hetkiin, joihin ei voi enää palata. Kiivasluonteisella Raililla taas on Helsingissä menneisyys, jota hän ei tajua edes piilotella. Hänestä maailmassa pärjää, jos vain on tarpeeksi tahtoa.
Hilma, Raili ja Jussi - sisarukset, heidän perheensä ja tehdasyhteisönsä 1950-luvun alun Suomessa, elävät tiivistä elämää työn ja perheen vääjäämättömässä mutta samalla lämåimässä puristuksessa. Siinä missä lasitehtaan pilli järjestää ja tahdittaa arkea, kuumat, kylmät ja vihlovat tunteet vuorottelevat vuodenaikojen tavoin mutta myös vilvoittuvat ajoittain leppeäksikin kuin viileään veteen kahlatessa. Ihmiset jakautuvat menneen muistelijoihin, paremmasta tulevaisuudesta haaveilijoihin mutta on myös niitä, onnellisimpia kaikista, jotka elävät ajassaan, nauttivat siitä mitä on, eivät sure mennyttä tai haaveilevielä tulemattomasta, paremmasta tulevaisuudesta. Vaikuttavasti Kinnunen kuvailee niin miesten kuin erityisesti naisten, Helmin ja Railin, syvimpiä tuntoja ja tuntemuksia. 

Tämä oli ensimmäinen kuuntelemani kokonainen äänikirja. Hyvä kokemus. Johtui kyllä paljolti myös valitsemastani kirjasta. Kieli on selkeää, kuvailevaa, lyyristä. Vähä vähältä pyörteet ja suvannot avautuvat, ihmisten erilaiset luonteet ja keskinäiset siteet punoutuvat kokonaisuudeksi.
Luettuna teksti tulee lähemmäs. Lukija, Antti Jaakola, onnistuu työssään erinomaisesti. Näköhavaintona, siis luettuna, teksti taitaa pysyä helposti etäällä. Vai onko sisäinen ääni/ääneni viileämpi kuin tunteella luettu teksti?

Kirja on siis erinomainen kappale karheaa 1950-luvun Suomea, myötätunnolla kuvattu ja kuvailtu. 

Nainen junassa ja omassa päässään

Ystäväni Annukka kirjoitti Paula Hawkinsin Nainen junassa menestyskirjasta:

Koukuttavaa syyslomalukemista - tää oli pakko ahmaista kahdessa illassa! Kerrankin päähenkilö oli jotain ihan muuta kuin ruskeaksi paahtunut pitkäsäärinen mantelisilmäinen kaunotar, niin tosiaan, jotain ihan muuta. Ei nyt korkeakirjallisuuden klassikkoainesta, mutta rosoa rosoa. En ees uskalla ajatella, millainen elokuva tästä on tehty.

Niko Ikonen puolestaan kirjoitti Episodissa elokuvaa arvioidessaan:

Nainen junassa on sen verran inhorealistinen kokonaisuus, että harvoinpa Hollywoodin kermaa näin hyytävissä tekeleissä näkee.

Näin elokuvan ensin ja nyt luin kirjan. En ahmaissut sitä ihan kahdessa illassa, mutta kyllä kirja oli rakennettu varsin hyvin ja siksi sen halusi viedä loppuun nopeahkosti. Näin siitä huolimatta, että elokuva oli itselle jo juonen paljastanut. 

Elokuvassa kirjan Rachelia esittää Emily Blunt. Hän on kyllä varsin kaunis "mantelisilmäinen pitkäsääri", mutta elokuvasta mieleen porautuu ensisijaisesti ahdistunut ilme, kun hän pyrkii ymmärtämään tapahtumien kulkua ja omaa asemaansa elämän ja rikoksen vyyhdessä. Kirja onnistuu episodimaisella rakenteella ja kolmen naisen kertojaäänellä hälventämään sumun tapahtumien yltä vähä vähältä. Samalla päähenkilö tulee tietoiseksi oman tragediansa lähtökohdista. Vaikka tarina on hyytävä ja inhorealistinenkin, se on samalla myös selviytymistarina  Hienosti siinä myös onnistutaan kuvaamaan sitä, miten meillä kaikilla, näin uskon, on taipumus kuvitella ja projisoida ympäristömme tapahtumiin ja ihmisiin niin toiveitamme kuin pelkojamme. Tutkimalla tapahtumia sinnikkäästi saatamme riisua illuusioita ja löytää maljan pohjalta totuuden "karvaan kalkin". Kirjassa on hyvin selkeä naisnäkökulma. Miehille ei puheenvuoroa annetta muutoin kuin hikisinä, likaisina tai narsististisina vallankäyttäjinä ja naisia pettävinä avioimiehinä, naisten kuvausten kautta. Mutta toisaalta naisetkin ovat kaikki, ehkä Rachelin vuokraemäntää lukuunottamatta, joko alkoholisoituneet, ajautuneet turhauttavaan aviosuhteeseen tai egotrippailevat omissa maailmoissaan unelmoiden niistä komeista miehistä, jotka saavat tai ovat saaneet heidät syttymään ja kukoistamaan jossakin elämänsä vaiheissa. Päähenkilö kuljettaa tarinaa suuren osan ajasta ei vaan päässään vaan myös päissään.

Kirjan henkilöhahmot ovat siis monessa mielessä haasteellisia. Toisaalta paikoin psykologisesti hienon terävästi kuvattuja, mutta paikoin niin kutsutun kioskikirjallisuuden kliseisten ilmausten avulla hahmotettuja. Ja nämä puolet on taitavasti yhdistetty kyseisten henkilöiden oman tietoisuuden heittelehtimiseen illuusioiden, realismin ja inhorealismin ristiaallokossa. Kirjan loppuratkaisua ehkä pitkitetään turhaankin, varsinkin, kun itse tärkein ratkaisu on jo kuitenkin lukijan kannalta jo tiedossa.

Kielellisesti kirja ei kovin korkealle kohoa, mutta perussujuvaa tekstiä kaikki tyyni. Ei siis korkeakirjallista klassikkoainesta, mutta luettavuuden, jännittävyyden ja juonen kannalta mukaansatempaavaa luettavaa.

JK. Myös elokuva on varsin hyvä "tekele".

Komtuurin surma

Haruki Murakamin Komtuurin surma on kiinnostava kirja. Jälleen kerran Murakami onnistuu kertomaan tarinansa selkeästi, vailla kommervenkkejä. Tarinassa yhdistyy tarkka ja realistinen arkipäiväisen elämän kuvaus sekä mystiseen menneisyyteen että reaalimaailman poliittiseen historiaan, Euroopan natsiaikaan 1930-luvun lopulta nykypäivään. Kaikki tuodaan lukijan ulottuville monin eri säikein, mutta myös tavalla joka jättää paljon kysymyksiä. Tarinassa viitataan paljon kirjallisuuteen, metaforiin ja tuplametaforiin.

Päähenkilönä on juuri vaimostaan eronnut taidemaalari. Hän vetäytyy maaseudulle etsimään itseään uudessa elämäntilanteessa, mutta tulee vedetyksi mukaan monimutkaiseen perhedraamaan ja menneisyydestä kumpuavaan outojen asioiden vyyhteen. Kirja muuttuu loppua kohden jopa jännittäväksi ja antaa lukijan odottaa, miten kummassa tarinan kulussa esiin nousseet seikat saavat ratkaisunsa. Ratkaisu löytyykin, tavallaan, ja lopussa vielä kerrataan ja kootaan asioita ja edetään kirjan tapahtumien ajankohdasta viitisen vuotta eteenpäin ja katsahdetaan henkilöiden elämää nykyhetkessä vuonna 2011, Fukushiman ydinonnettomuuden ja tsunamin aikaan.

Murakamin kieli on selkeää, huumori on kuivaa ja runsaasti viljelyt vertaukset ovat osin jopa puujalkamaisia, mutta eivät, kumma kyllä ärsytä, vaan pikemminkin huvittavat. Musiikilla, nyt erityisesti klassisella, on merkittävä taustoittava ja tunnelmaa luova merkityksensä. Paikkojen ambient ja atmosfääri välittyvät hienosti, samoin tarkat tuotemerkkejä myöten kerrotut mielikuvat luovat maalaukselle pohjan, jolle selkeät lähikuvat sekä utuiset ja mystiset tapahtumat piirtyvät varmoin vedoin, kuten päähenkilön tauluissa.

Ei ehkä Murakamin paras, mutta yksi parhaista, hyvä lukuromaani, hallittu, seesteinen kokonaisuus.

He hukkuivat äitiensä kyyneliin

Asuinalueet oli jaettu kolmeen: viivoitetut, ruudutetut ja merkitsemättömät.  Viimemainitulla asuivat ruotsalaiset, Viivoitetulla alueella valtion viholliset, he eivät suostuneet allekirjoittamaan veroilmoituksen tapaan täytettävää kansalaissopimusta. Ruudutetulle alueelle joutui, jos käytti uskonnollisia vaatteita, liikkui väärällä vyöhykkeellä, ei ollut yhteistyöhaluinen oppitunneilla tai kasvatti vääränlaisen parran. Viivoitetulla alueella asuttiin vielä kerrostaloissa, ruudutetulla ei ollut enää omaa asuntoa. Siellä asuttiin parkkihalleissa ja oleskelu oli sallittu kuvauslennokkien valvomalla avoimella alueella.

Näin Johannes Anyuru kuvaa tulevaisuutta kirjassaan He hukkuivat äitiensä kyyneliin. Nuorehkon (s. 1979) ruotsalaiskirjailijan maailmassa muslimit ja ruotsalaiset (jotka ovat päättäneet ketkä ovat ruotsalaisia) kamppailevat elintilasta, kansalaisilla on oikeus kuulustella toisiaan ja varmistaa kännykkäsovellutuksella toistensa kansalaiskelpoisuus. Kansan vihollisilla tehdään julmia kokeita ihmisten ja yhteiskunnan paremman hallittavuuden nimissä. Tämä tapahtuu lähitulevaisuudessa. Teksti on hyytävää, mutta kieleltään ja kielikuviltaan usein hyvin kaunista.

Kirjan juoni ja kuvaus polveilee niin ajassa kuin ihmisissäkin. Kirja on tarkka muistutus siitä, mihin nykyinen "sopimusyhteiskunta" yhdistettynä teknologisen valvonnan mahdollisuuksiin johtaa, mikäli emme ole poliittisesti valppaita ja puolusta jäljellä olevia demokratian rippeitä. On katsottava tarkkaan minkälaiseen valvontaan suostumme turvallisuuden nimissä. Tämä on tehtävä nyt, sillä paluu tulevaisuudesta ei ole mahdollista. Moni poika lähtee vielä taistelemaan oikeuksiensa puolesta, usein vailla toivoa ja epäinhimillisin keinoin,  ja hukkuu äitinsä kyyneliin. Kontrolliyhteiskunta syö itse itsensä ja paluu siitä voi tapahtua vain totaalisen romahduksen jälkeen. Tässä taistelussa ei lopulta ole voittajia, ja taistelun synty on jo merkki epäonnistumisesta.

Lucy Bartonin tarina

Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.

Elizabeth Stroutin suppeahko romaani on niukasti kerrottu tarina Lucy Bartonista, köyhistä oloista ponnistavasta tytöstä, joka
ole kotoisin mistään eli köyhästä perheestä maaseudulta. Hänestä tulee newyorkilainen, vaimo miehelle nimeltä William ja äiti kahdelle tyttärelle. Ja Lucyllä on äiti, mami, jota hän kaipaa, mutta johon hänellä on ongelmallinen suhde. Lucy on myös kirjailija. Tarina on hänen, ei hänen avioliittonsa tai kirjailijanuransa.

Nimeni on Lucy Barton kirja on niukkuudestaan huolimatta monitasoinen. Äidin ja tyttären tarinan lisäksi siinä viitataan monasti elämän ja tarina välisiin suhteisiin, tarinan kirjoittamisen tapaan ja siihen, mitä asioita tarinaan otetaan, mitä jätetään. Monella tapaa myös viitataan kaikkeen siihen, joka jää sanomatta, kirjoittamatta, jota kirjan kertoja tai kirjan kirjoittaja ei kerro, ei halua kertoa tai ei pysty kertomaan. Lukijan on tyydyttävä lyhyisiin kuvauksiin, lauseisiin ja kappaleisiin ja uskallettava täydentää ne omilla tuntemuksillaan.

Tämä on jälleen yksi tarina New Yorkista ja Yhdysvaltojen takamailta, nykyajasta ja menneestä, yksityisestä ja historiasta. Hienoa niukkaa ja kirkasta kerrontaa.

Taistelu jatkuu

Raskas on painava kantaa ja kauas on pitkä matka...

Romaanin VI osassa moniäänisyys hukkuu osin saarnaavaan monologiin ja yksioikoiseen yhteiskunta-analyysiin. Parhaimmillaan kirja on arjen ja päähenkilön sielunmaiseman konkreettisessa kuvauksessa.

Karl Ove Knausgårdin kirjasarja on oikeastaan yksi opus magna.  Taisteluni osat I-VI on ainutlaatuinen kirja läsnäolevuudessaan, laveudessaan ja polveilevuudessaan. Viimeisen osan alussa kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa on juuri ilmestymässä. Knausgård kuvaa tuntemaansa ristiriitaa itsensä, pienen ihmisen ja suuren kirjailijan välillä: Olin pieni ihminen. Minulla ei ollut suuria luuloja niinkään itsestäni kuin siitä mitä tein tai mitä kykenin tekemään. (122)

Kirja on kiehtova ja vie mukanaan. Silti, jos saisin päättää, tekisin kirjan olemattomaksi. Siinä ei ole mitään sellaista, mitä ilman en voisi elää, mutta paljon sellaista minkä kanssa monen ihmisen on vaikea elää. Kirja on kuitenkin olemassa, olen sen lukenut. Se on vaikuttava. Tuon kokemuksen kanssa minunkin on elettävä. Ihmettelen miksi Karl Ove K. jatkoi kirjan kirjoittamasta, vaikka näki ja koki sen tuhoisuuden? Ehkä samasta syystä, kuin tässä kirjoitan ja levitän "ilosanomaa" hänen kirjastaan: ajatus siitä, että totuudella on jokin ensiarvoinen asema maailmassamme, olkoonkin, että se on "minun" totuuteni tai tässä tapauksessa Karl Ove Knausgårdin totuus. Vaikka Knausgård on hyvin lukenut ja oppinut kirjailija hänen käsityksensä totuudesta sekoittuu "rehellisyyden" tai "aitouden" sekä "suorapuheisuuden" kanssa. Ihmisen on sosiaalinen olento ja sosiaalisuus on myös Knausgårdin keskeisiä käsitteitä. Totuuden ongelma on monisyisempi käsite eikä oikeastaan liity yksilöön vaan yhteiskunnan rakenteellista tapaa tuottaa tietoa - asia jota muun muassa Knausgårdinkin hyvin tuntema Michel Foucault niin mestarillisesti on analysoinut ja historiallisestikin kuvannut. Perusjako sisäiseen ja ulkoiseen todellisuuteen on kyllä hyvä käyttövoima itseanalyysille, mutta käsitys persoonallisuudesta, esimerkiksi vaikka ajatus persoonallisuuden lapsi-aikuinen-vanhempi tasoista, olisi ollut vivahteikkaampi monissa kohdin. Ja Knausgårdin yhteiskunta-analyysi on samalla tavalla osin psykologisoiva, osin kotikutoisesti koottu. Mutta kyseessähän onkin romaani, joten se ei alistu teoreettiselle kritiikille. Kirjailija on valinnut (?) teoreettisen viitekehyksen ja soveltanut sitä oman elämänsä analysoimiseen ja kuvaamiseen.

Kirjoittaessaan itsestään, suhteestaan isäänsä, sukuunsa ja ystäviinsä hän samalla kartoittaa suhdettaan romaaniin ja oman identiteettinsä rakentamiseen. Identiteettityön prosessia on tuskin koskaan kuvattu niin läheltä ja aidon tuntuisesti kuin tässä teoksessa. Niin Knausgård kuin osa hänen kriitikoistakin on kyseenalaistanut tämän kaltaisen egotrippailevan kirjallisuudenlajin itsesäälissä vellovien narsistis-egoististen ihmisten julkiseksi terapiaksi, julkisuushakuisuudeksi tai rahanhankintakeinoksi. Onko Knausgård itsensä vapauttava orja vai narri, jonka itsensäpaljastelu antaa meille voyeristisen nautinnon tarjoamalla avaimenreiän tai peräti avoimen oven Karl Oven salaisen mielen huoneeseen? Vai onnistuuko hän avaamaan lukijan mielen, kauneuden ja kauhun kammion, joka usein pysyy suljettuna myös itsellemme?

Hienosti Knausgård asettaa itsensä kirjallisuuden historiaan Shakespearesta Goetheen ja Hamsunin kautta itseensä. Ainakaan tässä teoksessa hän ei mainitse Montaignea, vaikka kiistatta tämä Hamletin hahmon pohdiskeluihin vaikuttanut esseisti voisi olla yksi Knausgårdin esikuvista. Samoin tulee mieleen Augustinuksen ja Rousseaun tunnustukset. Hän asettaa itsensä myös nykykirjailijoiden joukkoon: Thomas Bernard ja John Fosse ovat ylittämättömiä, mutta Franzenin ja Coetzeen tasoon hän mielestään kyllä yltää. (122)

Hyvin kiinnostavasti Knausgård analysoi Joycen Odysseusta, Shakespearen Hamletia, Kafkaa. Erityisen tarttuva oli myös teksti Faulknerin Ääni ja vimma -teoksesta. Se oli aikoinaan, 1970-luvun alussa, lukiovuosina Harjavallassa, teos, joka avasi ajatukseni, silmäni, korvani ja katseeni kirjallisuuteen. Pyrkimys katsoa maailmaa monesta näkökulmasta (moninäkökulmatekniikka) merkitsi oman näkemyksen monipuolistumista ja sen ymmärtämistä, että eri näkemykset voivat olla keskenään ristiriidassa ja samalla kuitenkin totta tietystä näkökulmasta katsottuna. Kaikki on suhteellista, mutta vain jossakin suhdejärjestelmässä. Knausgårdin sisäisessä maailmassa hänen kirjoituksensa on totta, sen ulkopuolisessa maailmassa on toisin. Se on vain Knausgårdsin minän näkemys tapahtumista. Ainutlaatuiseksi sen tekee juuri tuo kuvauksen viiltävä tarkuus, jossa yksityinen muuttuukin kirjoituksen kautta, kielen välityksellä yleiseksi. Kieli, katse, teot: maailma avautuu meille käsitteellisenä ja toiminnallisena. Sanamme ovat tekoja, tekomme kuvautuvat sanoina, tekomme saavat meistä riippumattomia merkityksiä ja merkitsevät meille maailmaa.

Yllättävästi kirjan sivuilla on lähes puhtaasti kirjallisuustieteellistä analyysia kielestä, sen rajoista ja ylittämisestä. Analyysin kohteena ovat Celanin runot  ja niistä Knausgård siirtyy fasismin ja narsismin analyysiiin ja kertoo myös käsityksensä Hitleristä Taisteluni teoksen ja siitä tehtyjen kirjoitusten perusteella. En tiedä, mitä Knausgårdin kustannustoimittaja hänelle on sanonut ja onko hän ottanut tai joutunut ottamaan sanomista huomioon, mutta reippaasti olisin karsinut ja jäsentänyt tätä viimeistä osaa. Kirjallisuusteoreettinen osa on toki kiinnostava, mutta Hitlerin ja fasismin arvioinnissa ja arvottamisessa Knausgårdin analyysi ei ole vakuuttava. Oikeastaan en ymmärrä mihin hän pyrkii. Yhdestä keskeisestä asiasta olen samalla kannalla. Hitleriä ja hänen persoonaansa ei tule demonisoida - hän oli ihminen, jonka toimintaa tulee arvioida hänen tekojensa perusteella. Knausgård osoittaa VI osassa lukeneisuutta ja kirjan lopussa on jopa lähdeluettelo. Monet teokset ovat tuttuja itsellenikin. Knausgård mainitsee Michel Foucaultin tekstissä, mutta lähdeluettelosta häntä ei löydy ja enemmän rakenteellista analyysia fasismin käsittelyssä olisinkin kaivannut, jos hän sen välttämättä halusi kirjaansa sisällyttää. Yhden lempiajatelmani (Claude Lévi-Strauss) mukaisesti kysyn kuitenkin, kuka Karl Ove Knausgårdin kirjassa puhuu, kenen hän antaa puhua kirjassaan? Miksi hän antaa Hitlerille paljon puhetilaa, vaikka suhtautuukin Adolfin tekoihin kriittisesti? Sananvapauden nimissä meillä toki tulee olla oikeus lukea ja kommentoida mitä haluamme ja romaanin puitteissa tuon sananvapauden on oltava vielä laveampi kuin asiateksteissä. Mutta siitä huolimatta en pidä mielekkäänä esittää ja levittää näin laveasti Taisteluni, siis Hitlerin tekstin, sanomaa, vaikka siihen lyhyet kriittiset kommentit liittyvätkin. Knusgårdin tapa on kyllä hyvä esimerkki siitä, että on hyvä koetella omia ajatuksia "helvetin tulessa" ja kaivaa itsestään nuo fasismin kurjimukseen johtaneet ajatukset. Mutta kovin moniääniseksi teksti ei avaudu ja varsinainen poleeminen vuoropuhelukin jää kaikesta laveudesta huolimatta aika yksipuoliseksi.

Ristiriitainen kokemus siis kaiken kaikkiaan. 

Donnerin Berliini 1958-2008

Jörn Donnerin Berliini-raportti 1958-2008 (Otava, Helsinki 2008) yllätti. Ajatukseni oli selata se alkupalana Berliinin matkaa elokuussa 2018, mutta luinkin kirjan kannesta kanteen. Varsinkin kirjan alkupuoli oli kiinnostava, mutta loppupuoli, sekä 1958 kirjoitetun jakson että 1976 ja 2008 lisäyksetkin, muuttui kirjallisessa mielessä tylsäksi. 1950-luvulla nuorehko Donner (s. 1933) kertoo elävästi Berliinin vaikutelmiaan ja kokemuksiaan ja punoo siihen henkilöhaastatteluihin ja satunnaisiin keskusteluihin perustuen historian tapahtumia. Loppupuoli on kuivahkoa raportointia, jossa keskitytään raskassoutuisesti Itä- ja Länsi-Berliinin  poliittiseen historiaan aina muurin murtumiseen ja Saksojen yhdistymiseen saakka.

Vierailin Berliinissä nyt elokuussa 2018, kymmenen vuotta Donnerin viimeisimmän raportin jälkeen. Erot idän ja lännen välillä ovat edelleen näkyvissä, ainakin siksi, että kaupungin jakoa ja yhdistymistä markkinoidaan varsin näyttävästi. Kaupungin jakoa ja kammottavaa historiallista taakkaa ei pyritä peittämään, päinvastoin, sitä korostetaan ja tuodaan esiin monin eri tavoin. Muurin murtumisesta on nyt 28 vuotta ja saman ajan se oli pystyssä. Siinä aineellistui idän ja lännen ero, tai ehkä tarkemmin markkinataloudellisen kapitalismin ja niin sanotun avoimen yhteiskunnan rajalinja sosialistiseen yhtenäisvaltioon. Donner kysyy, mitä olisi tapahtunut, jos DDR:n johto olisi 1950-luvun lopussa valinnut toisin, avannut rajalinjoja tavalla tai toisella länteen ja liberalisoinut eikä sulkenut itäistä Saksaa ja Berliiniä omaan häkkiinsä. Länsi oli kuitenkin taloudellisesti paljon vahvempi ja elintaso korkeampi kuin idässä, joten tuo vaihtoehto ei ollut DDR:n ”järjestelmän”, ”ideologian” ja ”vallan” säilyttämisen kannalta mahdollinen. Donnerille on annettava kiitosta kriittisestä kirjoittamisesta. Länsiliittotuneet ja Länsi-Saksa ei hänen raportissaan esiinny puhtoisena vapauden ja demokratian airueena. Donner katsoo tilannetta läheltä,  siinä on kirjan vahvuus, mutta maailman valtapolitiikan kuviot eivät sen kautta juuri avaudu, vaikka Yhdysvaltain, NATOn ja Neuvostoliiton sotilaspoliittisiin päämääriin joissain kohdissa viitataankin.

Parasta kirjassa on kuitenkin sen alun välittämä tuntu Berliinistä. Hämyinen, raunioitunut, selvitymiskamppailunsa alussa oleva suurkaupunki. Kaupunki, jonka asukkaat pyrkivät hyvään elämään toisaalta sopetumalla jaetun kaupungin realiteetteihin, toisaalta toivoen kaupungin yhdistymistä. Ja nämä toiveet toteutuivat, toisin kuin moni reaalipoliitikko koskaan jaksoi uskoa.

Myös II maailmansotaa edeltävä natsivallan kausi näkyy kaupungissa monin tavoin. Hitlerin valtakoneiston tekemä juutalaisten hävittäminen kaupungista näkyy lukuisina muistomerkkeinä. Kysymys juutalaisuudesta ei ole poistunut muistomerkkien myötä historian hämärään. Esimerkiksi Suomen Kuvalehden 10.8.2018 ilmestyneessä numerossa on raportti juutalaisvainon jatkumisesta ja sen saamista uusista muodoista. Uskoisin, että vähitellen on luovuttava monikultuurisuuden harhasta. On uskottava aitoon, globaaliin kulttuuriin, joka on monitasoinen, monimuotoinen, eklektinen ja osin kaoottinenkin. Paluuta "puhtaisiin" kulttuureihin ei ole, jos tuollaisia on koskaan ollutkaan muutoin kuin ideaalityyyppisinä konstruktioina tutkijoiden ja tutkimuksen tarpeita tyydyttämään ja erilaisten omien kulttuuristen rajojen vartijoiden mielissä.

Donner uumoilee kirjansa esipuheessa, että yksi mahdollinen päätös sarjalle (Donner on kirjoittanut kirjan Raportti Tonavalta, 1961) voisi olla kertomus Lähi-idästä, Israelista, jonne parhaillaan rakennaetaan muuria siinä tarkoituksessa, että se erottaisi israelilaiset ja palestiinalaiset tykkänään toisistaan. Ilman Berliiniä, Hitleriä ja holokaustia ei luultavasti olisi Israelia, ei ainakaan nykyisessä muodossa.

Syksy saapuu ja varjot pitenevät Berliinissä. Se ilo, vapaus ja jälleenrakennus, joka kaupungista on nyt lähes 30-vuoden ajan heijastunut, saa varjonsa niistä kauaskantoisista historiallisista taakoista, jota nyt kantavat erityisesti Lähi-idän palestiinalaiset. Ja siirtolaisuuden ja pakolaistilanteen vuoksi huudot eivät ole vain kaikuja menneisyydestä vaan myös huutoja tulevaisuuten. Rajoja on ylitettevä, jotta ne voitaisiin purkaa tai joissain tapauksessa myös rikkoa.

Nyt Berliini, ensimmäisen kesävierailun jälkeen, näyttäytyy vihreänä ja vireänä kaupunkina. Salamyhkäisyys ja rappioromantiikka on taipunut hyvin tuirisminkin palvelukseen. Donnerin letkautuksen siitä, miten rikkaat ja köyhät kaupunginosat poikkeavat toisistaan tunnistaa: köyhät alueet ovat köyhiä ja rahvaanomaisia, rikkaat rikkaita ja rahvaanomaisia. Ylevä, korkeakulttuurinen, rikas ja historian raskauttama kaupunki sulattaa itseensä lattean,arkipäiväisen, köyhän ja nykytrendejä seuraavan ajan hengen. Kotiseutu -elokuvan roolihahmo Anton Simon tiivistää hyvin: jos menet naimisiin nykyisen muotitrendin kanssa, huomaat pian olevasi leski.

Uusi lentokenttä Schönefeldissä odottaa yhä valmistumistaan ja on kai valmistuessaan, ehkä vuonna 2021, jo liian pieni. Pysyviä asioitakin on. Olut on edelleen hyvää. Perinteisten laatuoluiden rinnalle on nousemassa pienpanimoiden käsityöläisoluet. Ehkä koittaa aika, jolloin Berliini on "vain" kaupunki muiden joukossa. Se on varmaan sen asukkaille hyvä asia ja vierailijalle se tarjoaa monia vaihtoehtoja, nyt ja tulevaisuudessa. Mutta tähän on vielä matkaa. Edelleen pätee Donnerin avauslauseet: Rakastan suurkaupungin yksinäisyyttä, jota ympäröi lämpö niin kuin Roomaa tai vapauden muistot kuin Pariisia. Eniten rakastan kuitenkin sitä uhkaavaa, houkuttelevaa yksinäisyyttä, jota Berliini merkitsee.

Karl Ove opiskelee kirjailijakoulussa

Knausgårdin Taisteluni V keskittyy kirjailijaksi kasvamiseen. Bergenin Skriveakademi tarjoaa Karl Ovelle puitteet oman kirjoittamisen suhteuttamisessa perinteeseen ja oman aikansa kirjoittamiseen. Thomas Mannin Taikavuori ja Tohtori Faustus saavat Knusgårdilta lyhyen mutta kiinnostavan analyysin ja jälkimmäisen kirjan hahmojen (Leverkühn vs. Zeitblom) avulla hän asemoi myös itseään eurooppalaisen kirjallisuuden perinteen ja avantgarden taitekohdissa. (269-270 ja 336)

Suhde Kunderaan tulee myös esiin, sekä Karl Oven pitäytyminen realismissa. Mielikuvitus ei ole hänen vahvimpia puoliaan, ainakaan kirjoittaessa,  ja hän kieltäytyy metatekstien kirjoittamiesta. Toki niitä esiintyy tässäkin kirjassa jonkin verran, mutta melko niukasti. Kiinnostavana pikku yksityiskohta on Bob Dylanin mainitseminen ei-Nobelin saaneena kirjoittajana.

Elämänohjeitakin Karl Ove jakaa: Eikä sydän erehdy koskaan. Sydän ei koskaan, koskaan erehdy. Näin varmaan on, kohtaat toisen ihmisen ja tiedät, että kaikki on nyt toisin. Ja vaikka sydän erehtyy ja pettää, niin ajan kuluessa käy usein niin, että se sydän kuului aivan jollekin muulle, tai muuhun aikaan. Solujen lailla mielemme uudistuu. Ajan julma pyörä armahtaa. Ja hienosti hän kuvaa myös rakkauden ja kaipuun tunteita ja niiden puutetta (375-376). Karl Ove käy loputonta dialogia itsensä ja maailman sekä oman itsensä sisäisen puheen välillä - Daniel Kahnemanin termein nopea ja hidas ajattelu vuorottelevat harvinaisen nopeasti ja samalla yksinkertainen, moninkertainen ja monimutkainen kertautuvat. Vain vahva humala poistaa päähenkilömme refleksiivisen kontrollin ja vaikka se hankkijalleen tuo vapauden, sen seuraukset ovat melko tuhoisia.

Vielä on yksi Taisteluni sarjan osista lukematta. Jospa sen jälkeen on aika koota kokonaisuus yhteen. Knausgård on kuitenkin alkanut elää elämäänsä omassa mielessäni. Monessa yhteydessä tulee mieleen, miten tähän ja tuohon ilmiöön tai elämäntapahtumaan Karl Ove Knausgård viittasi. Harva kirja vaikuttaa näin. Ja samalla huomaa, miten rikas kudelma syntyy - on vaikea erottaa kirjan, kirjallisuuden ja muun elämän rajaa ja nostaa esiin olennaista. Olen suositellut kirjaa monille. Kirjasarja on niin laaja, että sen joko lukee innolla tai sitten luopuu jo viimeistään toisen tai kolmannen osan (näin oli itselleni käydä)  kohdalla.

Nyt kirjailija on syntynyt ja jatkaa elämäänsä itsenään ja julkisuuden henkilönä.

Nuoren opettajan muistelmat

Teossarjansa IV kirjassa Karl Ove aloittaa työ- ja kirjailijanuraansa. Hän pestautuu Norjan pohjoiseen sijaisopettajaksi 18-vuotiaana, heti lukion päätettyään. Meno jatkuu kuitenkin enemmän teinimeininkinä ainakin kirjan alussa. Samoin kuin edellisessä osassa, vuosikymmentä, siis 80-lukua,  kommentoidaan osuvasti siirtymäkautena. 70-luvun vakavuudesta 90-luvun keveyteen.

Ensimmäiset seksikokemukset, ainakin onnistuneet, antavat odottaa itseään. Karl Ove on turhautunut, menettää muistinsa juopotellessaan, mutta uskoo kirjoittamisensa tuovan tulosta lähitulevaisuudessa. Naiskuvaa vaivaa pahanlaatuinen huora-madonna -tyyppinen splittaus. Tytöt ja nuoret naiset ovat himoittavia ja pantavia tai sitten ihanteellisen rakkauden kohteita, saavuttamattomia. Ja kaiken kukkuraksi pohjoisen pienessä kylässä vaihtoehdot ovat vähissä, omat oppilaat aivan liian nuoria, vaikkakin nuoren opettajan halujen kohteena (etenkin ajatuksissa). Epäonnistumisen pelko, kiintymisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko - tuttuja tuntemuksia: hylkää tai luovu ennen kuin petyt tai tulet hylätyksi. Myötäeläminen on helppoa ja mieli tekisi antaa päähenkilöille muutama kannustava ohje tai neuvo. Ja tuskin lukukokemusta haittaa - seuraa juonipaljastus -että poikuudestaan Karl Ove pääsee sentti sentiltä ja kirjan lopussa opettajan työvuoden päätyttyä lihalliset ilot avautuvat runsaasti Roskilden festivaaleilla. Teltassa tytön kanssa joka ei ole sen paremmin Karl Ove himon kuin ihastuksenkaan erityinen kohde, vain nuori nainen, joka sattuu olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa Karl Ove kannalta.

Tässäkin kirjassa Knausgård onnistuu herättämään empatian, sympatian, myötähäpeän ja osin kauhistuksenkin tuntemuksia. Myötäelämistä helpottaa oma elämänhistoriani. Tosin telttailin jo nuorempana kuin käsillä olevan kirjan sankari ja opettajana aloitin "vasta" 24-vuotiaana. Sopetuminen ikäisiini oppilaisiin ja nuoriin kollegoihin sujui hieman tyylikkäämin ja vähemmän tuskaisesti. Mutta monta tarinaa siitäkin voisi kertoa . Lisäksi itselläni ei ollut Knausgårdin kaltaisia suuruuskuvitelmia ja kunnianhimoisia tavoitteita kirjailijana.

Tekstissä on myös kirjallisen maun ilmauksia. Blogini nimikkokirjailija, Thomas Mann, saa kiitettävän, samoin García Marques. Mutta yksi omista arvoasteikolla hyvin korkealla olevista ja pitämistäni kirjailijoista, Milan Kundera, puolestaan on Karl Oloville vaistomaisen inhon kohde. Hän on keinotekoinen, ei riittävän post-moderni eikä riittävän moderni kirjailija. Kunderan viehätyshän  on kuitenkin juuri siinä, että hän liikkuu ja liukuu niin taiturimaisesti juuri tuolla rajalla. Ehkäpä kysymys on myös siitä, että Mann on kunnioitettavaa historiaa. Kirjan aloitteleva kirjailija ja Taisteluni -kirjan kirjoittaja, nyt jo menestynyt ja vakiintunut 2000-luvulla, ovat samalla kentälle Kunderan kanssa. Mann istuu jo katsomossa,  mutta Kunderalta on otettava pallo pois.

Tuomariksi en tuossa ottelussa halua asettua. En tunne Knausgårdin muuta tuotantoa, mutta nyt lukemani perusteella Kundera ja Knausgård pelaavat eri peliä. Siinä missä Kundera antaa kirjojensa kautta vilkaista peiliin ja antaa häivähdyksiä ihmiselosta, Knausgård päästää katsomaan elämää kameralla, jonka näkökulma on joskus ei vain jääkaapin sisältä (kuten elokuvissa joskus tehdään), vaan myös vessanpöntöstä johon perinteisten tarpeiden lisäksi myös oksennetaan.

On aika siirtyä kirjaan no 5. Sen liepeessä kriitikko vertaa Knausgårdin merkitystä Goetheen. Aika näyttää. Yritän arvioida tilannetta muutaman tuhannen sivun jälkeen.

Taisteluni 3: Lapsuudesta varhaisteiniksi

Kirjan kertojan, Karl Oven tarina jatkuu kolmannessa osassa lapsuuden kokemusten kuvauksella ja kuvittelulla. Kirjailija Karl Ove valmistelee lukijaa alussa huomautuksilla siitä, että tietenkään hän ei kykene muistamaan varhaislapsuudestaan varsinaisesti mitään. Kyseessä on rekonstruktio, muistelma, jota oma muisti täydentää, unohdus pyyhkii pois ja kirjallinen fantasia ja esitystapa rikastaa.

Aluksi pelkäsin, etten jaksa näin tarkkaa kuvausta kovin pitkälle. Kirjan tyyli poikkeaa aiemmista. Niissä aikatasot ja teemat vaihtelevat, mennyt, kirjan nykyisyys ja kirjallisen kerronan pohdinnat kutotuvat kiinnostavaksi kudelmaksi. Nyt kertomus etenee melkolailla kronologisesti alun pikkupojan varhaiskokemuksista koulupojan ja varhaisteinin maailmaan. Äiti on turva, isä herättää pelkoa (päin vastoiin kuin Elane Ferrantella hänen lapsuutensa kuvauksessa teoksessa Loistava ystävä). Isän pelko, josta kirjan ensimmäisen osan alussa monella tavalla vihjattiin ja lukija odotti, milloin jotain kauheaa tai todella kauheaa tapahtuu, puhkeaa nyt sanoiksi kolmannen osan puolessa välissä. Katkeriksi, koviksi ja kovin tosiksi sanoksi. Isä on jatkuva uhka, myös silloin kun hän ei ole välittömästi läsnä. kauhun kokemus ei ole yksittäisissä teoissa. Kauhu ja pelko on jatkuvaa, sisäistettyä.

Kolmannen osan lopussa keskeiseksi kiinnostuksen kohteeksi nousevat tytöt. Heistä ja heidän paremmuusluokittelustaan tulee pakkomielle, jossa pienen pojan maku on absoluuttinen. Deittailu- ja treffikokemukset päättyvät monin osin katkerin pettymyksiin, mutta palava halu ja himo ajavat pyrkimykseen kehittyä toisen sukupuolen tuntemuksessa. Kiusatuksi tuleminen ja oman sukupuolisen identiteetin etsiminen on ankara ja voimia vaativa prosessi.

Vain paikoitellen tekstissä pohditaan kokemuksen historiallista kontekstia:

Me olimme nykyaikaisia 1970-luvun ihmisiä, ja myös ympäristömme oli nykyaikainen 1970-luvun ympäristö. Ja tunteemme, ne jotka virtasivat meissä jokaisessa noina kevätiltoina, ne olivat nykyaikaisia tunteita, vailla muuta historiaa kuin omamme. Meillä lapsilla ei ollut historiaa. Kaikki  tapahtui ensimmäistä kertaa. Emme koskaan ajatelleet että myös tunteet olisivat vanhoja, ehkä eivät yhtä vanhoja kuin vesi ja maa mutta yhtä vanhoja kuin ihmiset. (s. 2013)

Kiinnostavaa. Miten tarina jatkuu IV osassa?