Kirjaonnea

Viimeiset kolme kirjaa ovat olleet onnekkaita valintoja: Tim Birkheadin lintutieteen historia Lintujen viisaus, Andrei Makinen Tuntemattoman miehen elämä ja Mauno Saaren Haavikko-niminen mies ovat kaikki omalla tavallaan erinomaisia kirjoja.

Birkheadin kirjan sain hyvityslahjana kaukoputkikaupan yhteydessä ja luulin saavani keveitä tarinoita "ystävistämme linnuista", mutta kyseessä onkin haukankatseen terävyydellä kirjoitettu ornitologian historia. Birkehead osoitta hienosti miten (lintu)tieteessä on tarvittu sekä havaintoja että kokeita teoreettisen ja systematisoivan ajattelun lisäksi. Haraastajien kenttätyöskentely ja museoihmisten luokittelu kulkivat pitkään erillään ja siksi ei aina ymmärretty mitä havaittiin ja toisaalta ei osattu havainnoida sitä, mitä olisi ollut tarpeen erilaisten olettamusten testaamiseksi. Näiden välittäjän kokeellisilla menetelmillä ja systemaattisella havainnoinnilla on aivan oma sijansa.

Kirjassa on lisäksi erinomainen kuvitus.

Makinen kirja on hienosti toteutettu lukijan kuljetus alun hilpeästä postmodernista klassiseen realistiseen kerrontaan: vanheneva Pariisiin emigroitunut Venäläiskirjailija on ex-toisinajattelija. Hän ei löydä paikkaansa nykyisyydessä, ei Pariisissa, ei Pietarissa. Mutta myös menneisyys on paradoksi: nuoruuden muistot sijoittuvat neuvostoaikaan, jota ei voi toivoa takaisin, mutta jonka henkilökohtaisesti tärkeitä aikoja ei voi kuljettaa myöskään nykyaikaan.

Saaren Haavikko-kirja on samalla erinomainen että masentava. Haavikko on vaikea sijoitettava: älykkö, originelli, runoilija, liikemies, sairas monella tavalla - ehkä mieleltäänkin, ainakin poikkeusyksilö, epäilemättä. Tarpeellinen vanhuuden vaikeuksien ja sairauden kuvaus on tarpeellinen, mutta kirjan saama kohujulkisuus on johdattanut Saaren harhaan - loppu ei ole kiinnostava Haavikon kannalta, ja Saari ei ole ainakaan tässä yhteydessä kiinnostava persoona.

Yhtenä mottona on: Tosi herkut ovat raakoja, osterit, lohi, ja valta. 
Ja toisena: Sillä kaksi väärää käsitystä ihmisestä, se joka on hänellä itsellänsä, ja se joka hänestä on muilla. [Miksei: Kaksi väärä käsitystä ihmisestä, oma ja muiden.]

Puolikas keltaista aurinkoa

Muistatko Biafran?

Vaikka et olisi elänytkään tuollon, 1960-luvulla, saatat muistaa. Chimamanda Ngozi Adichie (s.1977) ei elänyt silloin, mutta kirjoitti, kuin muistista, kirjansa 2000-luvulla. Kirjan henkilöt elävät elämäänsä historian käänteessä, maailman unohduksessa ja kuitenkin edelleen muistissamme.

Vaikuttava, hieno kirja.

Häivähdys punaista...

Erkki Tuomiojan kirjan otsikko on melko ovela. Kirjan luettuaan voi huomata, että Hella Wuolijoki ja sisarensa eivät vain häivähtäneet punaiselta vaan olivat hyvin punaisia eli kaukana ei ollut roiskahdus punaista. Vai tarkoittaako Erkki, että kun punaisuutta raaputtaa, niin alta paljastuu toisaalta omista eduistaan tiukasti kiinnipitävä maatalonomistaja ja toisaalta politiikan yli, läpi ja ohi näkevä aito taiteilija-kirjailija H.W.?

Historialliseen tarkkuuteen pyrkivä, mutta myös suostuttelevasti puhutteleva kirja on kyllä mielenkiintoinen. Hella Wuolijoki on matroona, joka jää Suomen historiaan sekä poliittisena toimijana että kirjailijana. Niskavuori elää jälleen uutta tulemistaan niin elokuvissa kuin näyttämöllä. Wuolijoki on kuin Brecht - epäilemättä kovin lahjakas, älykäs ja taitava, mutta henkilönä vähemmän miellyttävä. Henkilökohtainen viehätys, johon monet kai lankesivat, perustui enemmän manipulointitaitoon.

Älä käy yöhön yksin

Hej, Kjell Westö,  Älä käy  yöhön yksin. Teoksellasi saat päätökseen matkan, jonka aloitit teoksella Leijat Helsingin yllä ja jota hän jatkoi teoksillaan  Älä käy  yöhön yksin ja Isän nimeen ja Missä kuljimme kerran.  Isän nimeen - teosta en ole lukenut. Näistä ehdottomasti paras on Missä kuljimme kerran.

Älä käy yksin yöhön kirjan luinkyllä sujuvasti. Kirjan kertoja on syntynyt 1961 (samoin kuin sinä itse). Suurin osa kerrotusta historiasta, poliittisista tapahtumista, musiikista, vaatteista, on minulle tuttua ja tunnistettavaa, vaikka olenkin syntynyt jo 1954. Helsinki ympäristönä on riittävän tuttua, suomenruotsalaisuuden erityispiirteet eivät niinkään. Silti kirjasta jää jollainlailla valju tunnelma - ehkä se on muutaman päähenkilön kuvaama kalvo itsen ja todellisuuden välillä. Kaikki tapahtuu kerronalla etäännytetyllä viileydellä. Lopun käännekään ei synnytä kliimaksia, jostain syystä on  tuntuu, että vai niin, näinkö tarina kulkikin.

Kunnioitettavaa kuitenkin on, että olet jaksanut synnyttää 600-sivuisen opuksen, jonka kyllä lukee sujuvasti. Silti paikka paikoin on keskeneräisyyden makua - tuntuu, kuin näkisi, miten kirjailija Wästö on kerännyt kirjastoista ja historiallisista dokumenteista aineistoa, mutta ei aina ole jaksanut työstää niitä orgaaniseksi osaksi kertomusta. Ne jäävät taustaksi ja kulissiksi tapahtumille.

Päätät teoksen jälisanat kesäkuussa 2009: Te ehkä luulette tietävänne miten paljon te merkitsette minulle, mutta ette te sitä tiedä. (s.604)

Samat sanat Sinulle, Kjell, et tiedä mitä merkitset minulle, et todella. Enkä osaisi sitä edes kertoa, jos edes haluaisin.

Bremer ja Takala

Sekä Cai Bremerillä että Antero Takalalla on näyttely auki Helsingissä. Miehillä on kymmenen vuotta ikäeroa, molemmat ovat helsinkiläisiä, kuvaavat pääasiassa mustavalkoista, kävivät Lapissa kuvaamassa, toinen ihmisiä, toinen maisemaa. Hienot näyttelyt molemmilla, vaikea kuvitella, että mitään samantapaistakaan syntyisi enää koskaan. He edustavat valokuvauksen kultakautta, eivät enää pioneereja, mutta vielä aikaa jolloin oli luotava kaikki lähes alusta.

Antero Takala esitteli meille näyttelynsä privaatisti 3.4.2010, ja hyvin sympaattisesti. Mindscapes vaatii näkemystä, työtä, kärsivällisyyttä, määrätietoisuutta ja aikaa.  Mustavalkoisuus pelkistää kuvaa ja sanomaa. Edelleen kuitenkin ajattelen, että väri on tärkeä elementti. Sen käyttö on kuitenkin todella vaativaa.

Yksinäisyyden matematiikkaa

Mattian ja Alice eivät sovi yhteen, molemmat ovat yksinäisyyden leimaamia. Voiko rakastaessaan olla koskaan täysin ehjä? Näin kysyy Paolo Giordano kirjassaan Alkulukujen yksinäisyys.

Kirja on maltillisesti kirjoitettu ja sen tunnelma viehättää - riittävästi karuja lähikuvia ihmiselon nurjuudesta tuo romanttiseen kuvaukseen rosoa intensiteetin nostattamiseksi. Mutta eipä silti valitettavasti enempää.

Rauhaton mies

Wallanderin seikkailut päättyivät. ja hyvä nin. Lukijana aloin olla jo yhtä huolestunut päähenkilön taantumisesta kuin hän itsekin. Masentunut ja masentava. Harmillista. En oikein päässyt Mankellin ideasta kiinni - kyynisyyttä vai uskon menettämistä kriittisen dekkarin mahdollisuuksiin?

Haluaisin keskustella valtion kanssa...

Haluaisin keskustella valtion kanssa.

Stieg Larssonin trilogia on huolella punottu tarina Lisbeth Salanderista, tytöstä, jolla on asiaa Ruotsin valtiolle. Kirjan tarina on uskottavan uskomaton. Demokratian ja tiedotusvälineiden ylistys maailmassa jossa kylmän sodan juonittelu asettuu yksilön oikeusturvan edelle, tuhoaa nuoren tytön elämän.

Larssonin menestyskirja(t) on hienosti kerrottu ja kirjoitettu. Yhteiskunnan viranomaiset, poliittinen koneisto, turvallisuuspalvelu, poliisi ja psykiatrian väärinkäyttö muodostaa uhkan yksilön vapaudelle, silloin kun valtion etu ja turvallisuus joutuu riistiriitaan yksilön oikeusturvan kanssa. Tyttö joka tietää liikaa julistetaan hulluksi ja holhouksenalaiseksi. Vain sananvapaus ja tiedotusvälineet, tässä tapauksesssa Milennium  lehti ja sen tutkiva journalistisankari, lempinimeltään Kalle Blomqvist, voivat pelastaa Lisbeth Salanderin ja samalla uskon ruotsalaiseen demokratiaan.

Hienoa kirjassa on tarinankerronta. Kaikista uskomattomista käänteistään huolimatta, tarina on fiktiivisesti uskottava. Tarinan käänteet ovat joskus arvattavia, joskus arvaamattomia. Lukijaa kuljetetaan mukana niin tunteiden kuin tiedollisellakin puolella. Lukija otetaan myös hyvin huomioon kertaamalla asioita ja tekemällä tiivistelmiä aiemmasta.

Larssonin kirjan päähenkilö on journalismi, kriittinen, totuuden esiin kaivava, peloton, ehdoton ja valtaa kumartamaton. Tutkiva journalismi on demokratian viimeinen toivo korruptoituneen valtiokoneiston, poliisin kieroutuneen ja byrokratisoituneen rikostutkinnan ja rikollisten maailman lepppymättömänä vihollisena, yksilön ja  vähemmistöjen pettämätön tukena. Tätä ilmentää Kalle Blonkvist, puhtoinen sankari työssään, vaikkakin melkoinen tapaus ykistyishenkilönä.

Larsson on tiukkaa tekstiä verrattuna Mankellin väljähtäneeseen otteeseen, Wallander onkin tullut jo tiensä päähän Rauhattomassa miehessä.

3 x Väisänen

Hienoa Hannu, että olet saanut trilogiasi päätökseen. Vaikka taiteilijanurasi vasta alkaa tämän teoksen lopussa, niin omalla tavalla se päättyy klassisesti isän kuolemaan. Eikös se ollut itse Sigmund, joka sanoi, että vapautus tulee vasta isän kuolemassa. Ja Jeesuskin taitaa symboloida juuri tätä vapautumista.

 Moni ei vain tahdo olla vapaa - pako vapaudesta on helpompi kuin elää itse.Vapaus on suloinen sana. Osalle vapaus on liikaa, on löydettävä normit ulkopuolelta, ilmoituksesta. Osa asettaa norminsa itse ja taitavimmat luovat näin hienoja tuotoksia. Oikeastaan ehkä siinä onkin lähtökohta - arvioida itseään ankarilla kriteereillä.

Vapaus ei ole edellytyksetöntä. Pitää olla voimavaroja olla vapaa, ja pitää olla edellytykset toimia vapaasti. Sartre oli kovin oikeassa puhuessaan situaatiosta ja faktisuudesta. Kun Sartreen lisätään käsitys yhteisöstä ja ryhmästä yksilöä ja yhteiskuntaa yhdistävänä lenkkinä, ollaan lähellä konstruktionistista ajattelutapaa, sellaista ajattelutapaa, jossa yksilö ei rakenna itseään yksin vaan yhdessä omassa ajassaan ja ympäristössään. Kun voimavaroja on riittävästi, kuten sinulla Hannu näyttää olevan, ympäristön historialliset rajoitetteet ylittyvät. Marx harmitteli jossain sitä, miten maaseudun idiotismi esti Feurbachin filosofian kukoistuksen kasvun. Näin ei onneksi käynyt sinulle. Helsinki ja Budapest riittivät sillaksi maalta maailmaan. Kuperat ja koverat asettuivat elämässä sijoilleen.

Photography Next

Valokuvauksen opetuksen eri vaihtoehdot saivat havainnollisen esityksen Photography Next konferenssissa Tukholmassa 4.- 5.2.2010.  Iso-Britannian kolmessa valokuvaopettajan puheenvuoroissa mentiin pimiöstä yhteiskunnan kautta verkkoon.

Hugh Hamilton (Nottingham Trent University, UK) linjasi valokuvan koulutusta  esitelmässään Teaching the aspiring practitioner: on palattava takaisin pimiöön ja käsityömäiseen perinteeseen jotta digikuvauksen salat aukeaisivat perinteestä lähtien. 
 

David Noble (Staffordshire University, UK) puolestaan lähti kriittisestä  teoriasta ja valokuvan yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta esitelmässään The Distance Between Theory and Practice.

Edistyneintä ja kiinnostavinta linjaa edusti  Paul Lowe (London College of Communication, UK) esityksessään Building a virtual community of practice with postgraduate photography students. Lowen pedagoginen lähtökohta on Wengerin käytäntöyhteisöjen luomisessa ja sen soveltamisessa virtuaaliyhteisön muodostamiseen. Opiskelijan yksilöllinen oppimisverkosto (PLN= Personal Learning Network) on tavoite johon tulee pyrkiä ja jossa Paul Lowe oli omassa työssään saanut hyviä kokemuksia. Teknisenä ympäristönä on Wimba, Ning, Twitter ja muut  yhteisöllisen (sosiaalisen) median välineet. Hänen opiskelijansa olivat postgraduate –opisekelijoita.

Go Rin No Sho

Myös Ihmisyys on alennusmyynnissä. Se on Joathan Gloverin kirjoittama 1900-luvun moraalihistoria (Like, 5.p.,  Helsinki 2008). Kirjojen alennusmyynnit alkoivat. Ostin Gloverin lisäksi otsikon Miyamoto Musashin  Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys (Otava, Helsinki 1974), Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella (WSOY, 16.p., 2008) ja Siegmund Freudin Tapauskertomukset  (Teos, Helsinki 2006).

Hetkeksi siis lukemista.

Larssonin dekkaritrilogian ensimmäisen osan Miehet jotka vihaavat naisia sain luetuksi toissailtana. Se on yksi harvoista kirjoista, jotka koukkaavat mukaansa: ei heti alkuun, mutta hetken päästä. Otsikko oli alussa vaikeahko yhdistää sisältöön ja on vieläkin - talousrikollisuus, murhamysteerit ja sadistinenkin väkivalta toki kietoutuvat toisiinsa, mutta minkälainen niiden yhteys on? Otsikko voikin siis olla pelkkä nimi kuvatuille ilmiöille ja tarinan nimi. Hyvin kirjoitettu, faktaa ja taustaa, yksityiskohtia, henkilöittämistä, parisuhdekiemuroita, hakkerointia ja kidutusta riittää. Viimeiset käänteet menevät kyllä jo yli uskottavuuden, mutta joka tapauksessa Larsson voittaa maanmiehensä Mankelliin kyllästyneen lukijan hienosti...

Echoes of Light/Valon kaikuja

Nanna Hännisen, Rita Jokirannan, Sandra Kantasen ja Ea Vaskon valokuvia on näytteillä TR1:ssä 9.1.-7.2.2010.

Olin avajaisissa noin 40: n muun kiinnostuneen kanssa. Maisema, viiva, pallo ja liike - valokuvan ja videon (kamerataiteen) keinoin. Vanha aasialainen maisemamaalaus, modernin maalaustaiteen pensselinvedot photosohopin työkaluin yhdistettynä, veitsenterävä, kookas, teknisesti tarkka ajan ja valon muovaama abstrakti mutta kuvaajan hengityksen tahtiin elävä valokuva, ohjelmana - pelkistä, pelkistä, synnytä oma tyylisi.

Vai myös kapeuta, kapeuta, etsi paikasi brändissä Helsinki School of Photography?

Intohimosta ...

Almodovar kuvaa intohimoa tai halua: Intohimon laki, Intohimon labyrintti on nyt tullut katsotuksi - vaikkakin ilman intohimoa. Katso on enemmän analyyttinen - näin A:n elokuvat ovat kehittyneet. Samat teemat - perhe, sukupuolisuus, erilaisuus, (musta)huumori, leikillisyys, väkivalta - kietoutuu elokuvallisin viitein kerronnaksi, tarinoinniksi.

Lissä katsottavaa on hyllyssä.

Hable con ella

Parahin Pedro.

Luin kirjoittamiasi tekstejä ja  sinusta kirjoitettuja tekstejä Frédéric Straussin kirjasta Almodóvar on Almodóvar ( Like, Helsinki 2008). Tai paremminkin kirjassa kerrotaan elokuvistasi. Olen nähnyt niistä ainakin Korkeat korot, Matador, Naisia hermoromahduksen partaalla, Huono kasvatus, Kaikki äidistäni, Kika, Lihan värinä, Puhu hänelle ja Volver. Lisäksi hyllyssäni on Intohimon laki; sen katson pikkoin.

Elokuvasi ovat vaikuttaneet minuun suuresti. Matadorin (1985-1986) katsoin aikoinaan tietämättä Almodóvarista mitään. Elokuva osui syvälle rakkauden ja kuoleman poimuihin. Se on tenhoava ja pelottavan kiehtova. Tällä hetkellä Puhu hänelle tuntuu läheiseltä. Miehet puhuvat naisilleen (tulematta kuulluksi), itselleen ja keskenään.

Ajatuksesi siitä, että kaikki kerronta alkaa naisten keskinäisestä puheesta ja toisaalta siitä, että dialogiin pääseminen edellyttää  monologia koomassa oleville, on vaikuttava. Benigno, Marco, Lydia ja Alicia - neljä ihmistä, kolme paria, kaksi sukupuolta, neljä yksilöä.


Kaikki äidistäni on hieno elokuva,  samoin Volver. Korkeat korot hengästyttävän upea. Lihan värinään ja Kikaan on vaikeampi päästä mukaan ja ne ovat teknisesti aika rosoisia.

Elokuvasi ihmiset elävät elämäänsä. Viehättävää, että et moralisoi ja arvioi heitä. Heidän kauttaa maailma avautuu sellaisena kuin se on joltain kannalta katsottuna. Vaikka sinun nuoruutesi Espanjan maaseutu ja myöhemmin Madridin "kuohuva 60-luku" poikkeaa kovin paljon omasta elämismaailmastani, niin silti tunnistan vierauden jota olet kokenut ja sen vaikeuden miten puhua muille omalla äänellään.

Odotan uusia elokuviasi ja yritän saada vanhat elokuvasi omaan kirjastooni.

Viimeistä päivää

Taikavuori on vaihtunut. Viimeisenä päivänä 2009 näkymä on tällainen, aurinko paistaa, tähteä ei näy, kirkasta, hämärää.

Lukulistalla Almodóvaria, Stieg Larssonia. Ehkä ensi vuona vuorelta näkyy muutakin kuin kirjojaja, tekstiä, sanoja.

Hyvää Uutta Vuotta 2010.

Tähtiyöt

Jorma Luhdan Tähtiyöt -kirjan nimi tuo ensikis mieleen Taviani-veljesten elokuvan Tähtikirkaat yöt. Mutta tämä kirja elää omilla ansioillaan. Kuvat ovat upeita, teksti omanlaatuistaan. Tarina yllättää sisällöllään, sen henkilökohtaisuudella ja koskettavuudella.

Valokuva on väline tutkia maailmaa, yritys ymmärtää - sen mikä on, ja mikä on ollut.

Itse en ole yöpuolelle vielä juuri yltänyt- siksi tähteni ei näy.

Tuohtumus, Mies pimeässä ja Matkoja kirjoittajankammiossa

Philip Rothin Tuohtumus (WSOY 2009, ap. Indignation, 2008) kertoo kasvukertomus 1950-luvun alun Yhdysvalloissa ja Yhdysvalloista. Korean sota varjostaa Marcus Mesnerin elämää, eikä syyttä. Nuorta miestä hämmentää, että elämässä eipärjääkkään vain olemalla hyvä ja kunnollinen. Ongelmia syntyy isän, huonetoverien, tyttöystävän ja lopulta oppilaitoksen edustajien kanssa.

Roth kuvaa hienosti nuoren miehen ristiriitaista kehittymistä - lukijanakin väillä miettii onko vikana sittenkin Marcuksen sopeutumattomuus vai olot,jotka asettavat hänelle ylipääsemättömän ahtaat puitteet.

Hienosti kerrottu, selkeä ja yhteiskunnallisesti avartava kirja.

Roth ei pettänyt. Toisin kävi Paul Austerin, jonka kaksoisjulkiasu,  Mies pimeässä. Matkoja kirjoittajankammiossa, oli pettymys.Varsinkin jälkimmäinen jäi minule arvoitukseksi - liekö syksyn väsymystä. Auster on taitava, mutta sotkeutuuko hän joskus omiin koukeroihinsa jo liikaa.

Syksyn koontia

Unkarilaisten mestarien valokuvanäyttely TR1:ssä on yksi syksyn huippukohtia. Hannu Vanhanen on kirjoittanut hyvän, tiiviin ja luettavan johdannon näyttelyyn, Unkarilaisten valokuvaajien Odysseija. Valokuva alkaa elää enemmän ja enemmän kuvattavan ehdoilla. Kamera on vain väline ja siinä mielessä "valokuvien" perheyhtäläisyys on usein melko etäistä sukulaisuutta.

Robert Capasta luin myös Alex Kershawn Sotaa ja samppanjaa: Robert Capan elämä. (Blood and champagne: The life and times of Robert Capa, 2002, Otava, Helsinki , 2003) - kiinnostava elämä myös identiteetin rakentamisen näkökulmasta.

Istuva Härkä - Intiaaninäyttely Vapriikissa oli sekin hieno, vei mukavasti lapsuuden leikkeihin ja nuoruuden vähemmistöjen aseman poliittisiin yhteyksiin.

Richard D. Zakian Perception and Imaging -kirja on hyvä valokuvauksen ja kuvan yleisimminkin oppikirja. Se olisi saatava suomeksi jollakin keinoin.

Richard Eldridgen Johdatus taiteenfilosofiaan (Gaudeamus 2009) ei ainakaan aluksi ole tehnyt kovin syvää vaikutusta, mutta hyvä, että julkaistaan.

Paul Austerin Mies pimeässä. Matkoja kirjoittajakammiossa. on luvussa - vaikuttaa hyvältä, mutta ei taida kuitenkaan yltää Yksinäisyyden äärellä kirjan tasolle (se onkin aivan huippu).

Hyvä löytö oli myöskin Janne Seppäsen Katseen voima - kohti visuaalista lukutaitoa (Vastapaino, Tampere 2001). En ollut aiemmin kirjan tutustunut ja jostain syystä en ollut sitä edes huomannut ennen.

Luin myös Lauri Meren Tauno Palo -kirjan. Kirjallisena esityksenä ei llut kvin merkittävä, mutta itse tarina on kiinnostava työläiskodista kansankunnan kaapinpäälle -tarina.

Hieno kirja on J.M.G. Le Clezion Autiomaa - erinomiasesti kirjoittetua (lukukokemukseni pitkittyi ja juonessa mukanapysyminen kärsi), pitkiä kuvauksia, havaintomaailman kirjaamista, eläytyvää kokemuksellisuutta.

Kuvaamista, sanoilla, kameran välityksellä.

Kesän kirjat

Sontag, Capa, Dostojevski, Barhes, Tauno Palo, Creta Carbo ... tällaisten hahmojen kanssa kesän lukuhetket taittuivat. Aika vaan vierähti niin, että yksilöidympää kirjoittamista ei jakasa nyt tehdä. Capalta on tulossa näyttelyyn kuvia Tampereelle nyt syksyllä, kiinnostavaa ja valokuvan teoriaa olen opiskeluut muutoin vain lisää.

Yksinäisyyden äärellä

Paul Austerin "paras kirja" HS:n mukaan, tietää kansilehti kertoa. Ei ehkä paras, mutta hyvin, erittäin vaikuttava. Kirja koostuu kahdesta osasta - Näkymättömän miehen muotokuva ja Muistin kirja. Ensimmäinen osa on Austerin isästään kirjoitama muistelma, julmin kuvaus isästä mitä olen lukenut. Kuullessaan isänsä kuolemasta hän ei pystynyt loihtimaan mieleenä ainuttakaan ylevää ajatusta.

Toinen osa Muistin kirja käsittelee kirjoittamista, muistamista ja nykyisyyden kaipuuta.

Hienoa. Ajatuksia ja tunteita koskettava.