Davidin uni - sujuvaa saippuaoopperaa

On kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa. Tämä on yksi niistä. Anthony Doerrin Davidin uni alkaa hienolla kuvauksella rakkaudesta ja lähes psykoottisesta rakkauden kokemuksesta. Päähenkilö, alaskalainen hydrologi David Winkler, kokee näkevänsä enneunia eli unia joiden tapahtumat toteutuvat lähitulevaisuudessa. Näitä unia hän on nähnyt lapsesta asti. David on omalla tavallaan herkkä, omaan maailmaansa vangittu mies. Unet toteutuvat, olivatpa ne painajaisia tai päiväunen kaltaisia toiveita. David on uniensa vanki. Ja tarina vie mukanaan siten, että siitä on vaikea irrottautua. Jollain tavalla sen lukeminen on unenomaista painajaista, se ei virkistä.

David Winklerille elämän hetkistä tulee lahjoja, jotka ovat kuin kohtauksia tarinasta, josta hän ei enää pääse pois. Hydrologina David tutkii lumikiteitä ja niiden muodostumista. Kirjan vertauskuvallisuus kiteiden ja ihmisen elämän välillä on ilmeinen ja suora. David joutuu pohtimaan, onko elämän tapahtumien muodostuminen samalla tavoin "kohtalonomaista", luonnon lakien tai säännönmukaisuuksien määrittämää, kuin lumikiteiden. Tuloksena on kuitenkin, ei ensisijaisesti samakaltaisuutta, vaan erilaisuutta. Jokainen lumikide/elämä on yksilöllinen, mutta samalla ennalta määrätty.

Kirjan filosofinen teema on muunnelma Aristoteleen kiteyttämästä ongelmasta: onko huominen meritaistelu totta jo tänään. David siis pyristelee elämän lumimyrskyssä eikä oikein onnistu ratkaisemaan dilemmaa. Ja tästä seuraa syvästi vastenmielinen piirre koko kirjan ajatusmaailmassa. (Vastenmielisyys" ei tietenkään ole argumentti, että kirjan maailmankuva olisi epätosi). Kirjan juoni kulkee vastustamattomasti kohti lopun suurta sovitusta, kuolemaa, anteeksiantoa, suurta vaikkakin kivuliasta kohtaamista. Ihmiset kohtaavat itsensä, toisensa ja oman tarinansa. David löytää tiensä takaisin kadotettuun perheeseen, kuin eksyksissä leijaillut lumikide. Oih, kuinka amerikkalaista (fundamentalistista) familismia. Perhe ja vain perhe on tärkeää.

Kirja on melko laaja, 426 sivua. Ja kun Davidin tytär Grace tekee tekstissä metakriittisen huomion, lukijana yhdyn siihen. Grace toteaa: Mitä tämä on oikein olevinaan. (...) Jotain saakelin saippuaoopperaa?

Liekkien viemät

  Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät on kokoelma Argentiinaan sijoittuvia tarinoita. Tyylilajia on luonnehdittu goottikauhuksi. Realistinen, mystinen ja yliluonnollinen sekoittuvat keskenään. Keskiössä on kuitenkin yhteiskunnallisesti tärkeät teemat: naisiin kohdistuva väkivalta, rikollisuus, luonnon saastuminen, köyhyys, korruptio, ihmisten välinpitämättömyys ja kyvyttömyys tai voimattomuus saada asioihin muutosta. Tekstiä voi siis lukea monella eri tavalla.

Tyylilaji ei ole omin innostuksen lähteeni, eikä tämäkään kirja saa mieltäni taipumaan. Asiat ovat tärkeitä, Enriquez on epäilemättä taitava ja sujuva kertoja. Kauhu ei tartu, paikoin tuntemukset ovat kuvotus ja iljetys, mutta "katarttisia" kokemuksia se ei tuota. Realismin ja antirealismin suhde jää epäselväksi ja siksi kirja ei palvele oikein informatiivisena lähteenäkään. Tuntuma on enemmänkin "tulipa tällainenkin kuunnelluksi".

 

Mestarillista

 

Lydia Davisin Kafka valmistaa päivällistä. Valitut novellit on mestarillinen osoitus kokeellisesta ja uuttaluovasta ja samalla helppolukuisesta kirjallisuudesta. Novellit ovat lyhyitä, osa vain vajaan sivun mittaisia, aforistisia toteamuksia arjen sattumuksista ja kirjallisuuden ja ”todellisuuden” suhteesta. Lukija pidetään valppaana siitä, että kyse on kirjoittamisesta, lukemisesta ja tulkinnasta. 

Novellit ovat toisistaan erillisiä, mutta osa teemoista ja kirjoitustekniikoistakin toistuu. Kaikissa teksteissä kuulee kirjoittaja oman äänen, tyylin ja tavan kokea maailma. Näin fragmenteista muodostuu väistämättä kuva, joskin pirstaleinen. Arjen tapahtumat saavat kafkamaista piirteitä, kun niihin liittyy loputon kehämäinen ja tuskainen reflektointi tapahtumien merkityksistä itselle ja muille ihmisille.

Davis käyttää taitavasti ja napakasti sitä mitä hän sanoo, mutta jättää paljon tyhjää sen ympärille. Joskus on vain vastaukset, kysymykset jätetään lausumatta vähän samaan tapaan kuin joissain Maria Jotunin teksteissä. 

Tao Te Ching

 

Pyrkimys hahmottaa kokonaisuus, kaikki, ja halu toimia oikein kokonaisuuden kannalta on yksi perimmäisiä inhimillisiä pyrkimyksiä. Uskonnot ja ideologiat pyrkivät koodaamaan tämän tarpeen kirjalliseen muotoon, olipa kyseessä Raamattu, Hegelin Logiikan tiede, Marxin Pääoma tai nyt kyseessä oleva "kiinalaisen filosofian suuri ja pieni perusteos", Tao Te Ching.

Suomentaja kiinalainen TaoLin edustaa Taon käytännöllistä puolta Te:ta. Hän on opiskellut suomen kielen ja tehnyt pitkän matkan ymmärtääkseen ja kääntääkseen jo aiemmin suomeksi käännetyn teoksen entistä selkeämpään ja teoksen henkeä vastaavaan asuun. Tuloksena on sujuva, mutta samalla myös yksi, TaoLin tulkinta teoksesta. Tao ei ole ikuinen ja olematon on ainainen. Näin astumme mysteerien mysteerin ääreen, kaikkien salaisuuksien ovelle. Juuri tämän askeleen ottaminen on olennaista ja kohtalokasta.

Lähtökohta on aika lähellä Hegelin olemisen ja ei-olemisen vastakohtaisuutta, samuutta ja dialektiikkaa. Tai jos vielä venytetään ja historiallistetaan pääoman, ihmisten väliseksi abstraktis-konkreettiseksi suhteeksi ymmärrettynä, kaikialla läsnäolevuuteen ja näkymättömyyteen, saadaan vertauskohtia sille, mistä Tao Te Chingissä on kysymys. Paikoitellen tekstissä on varsin yksityiskohtaisiakin ohjeita: 

Kansaa on vaikea hallita, kun kansalla on liikaa tietoa. Siksi kun hallitaan valtiota tiedolla, valtio kärsii; kun valtiota ei hallita tiedolla, valtio menestyy. 

Tämä oppi saattaa päteä nykyiseenkin Kiinaan, mutta on ironiaa tai kriittistä kommentointia suhteessa länsimaisen valistuksen ja demokratian ihanteiden mukaisessa katsannossa. On siis oltava tarkkana, kenen tiedon perään kääntyy. Mutta äskeisen lausuman jälkeen heti onkin viisas ohje: jos haluaa olla kansan edellä, on itse oltava takana.

Tao Te Ching taipuu siis moneen ja siksi teoksen tulkinta onkin sen arvokkainta, kestävintä ja mehevintä antia.

Kun nykyään luovutaan lempeydestä ja ollaan vain rohkeita, luovutaan yksinkertaisuudesta ja ollaan vain laajoja, luovutaan olemisesta takana ja ollaan vain edessä, kuollaan.

Lempeydellä taisteleva voittaa ja sillä puolustautuva kestää. 

Kompromissi - vaikea tie faktoista totuuteen

 

Joiltain se käy: Sergei Dovlatovin Kompromissi onnistuu olemaan samalla hauska ja ilakoiva sysisynkistä tarinoistaan huolimatta tai sen tähden. Mustaa huumoria parhaimmillaan.

Dovlatov kursivoi tekstissä uutisia joita on kirjoittanut Tallinnan vuosinaan venäjänkieliselle Sovetskaja Estonian palstoille 1973-1976. Kunkin jutun jälkeen hän kertoo miten juttu oli syntynyt, miten se oli mennyt "pieleen" ja mitä pyyhkeitä tai rangaistuksia seurasi, kun juttu syystä tai toisesta tai aivan syyttäkin ei vastannut sille asetettuja tiukkoja ehtoja. Tarinat ovat uskottavia ja huumori syntyy myös siitä, että vainon ja kiusaamisen kohteeksi joutuvat toimittajat ja valokuvaajat, Dovlatov itse etunenässä, eivät ole mitään kirkasotsaisia vapauden puolesta taistelevia sankareita, vaan juopottelevia ja muutoinkin epämoraalisia veikkoja (ei tovereita), jotka yrittävät selvitä työelämän asettamista haasteita Neuvosto-Virossa.

Dovlatov saa kyllä kiitosta työssäänkin taitavana sanankäyttäjänä, mutta hänen nokkeluutensa tahtoo aina osua valtaapitäviin, tarkoituksella ja aivan luonnostaan, kuin sattumalta. Puolueen moraalinvartijoiden, lehtien linjasta vastuussa olevien ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen astettamiin tiukkoihin raameihin on mahdoton yhdistää totuuteen pyrkivää journalismia olipa sitten kiinnostavasta ihmisestä tai lehmän sankarilypsäjästä. "Luokkanäkökulma" on otettava kaikessa huomioon, esimerkiksi eri valtioiden nimiä ei jutussa saa esittää aakkosjärjestyksessä ja sosialististen maiden sisälläkin on tarkka sosialistinen sanajärjestys.

Karua luettavaa, laatukirjallisuutta. Nevostoliitto kaatui, neuvostososialismi oli ja meni. Putin kuitenkin jatkaa perinnettä: mustan huumorin kirjoittajille riittää tehtävää.

Kissa ja hiiri

 Peltirumpu (1959) on parhaiten tunnettu osa Günter Grassin (1927 - 2015) Danzig-trilogiaa. Toinen osa Kissa ja hiiri kuljettaa kertomusta koulupoikien maailmassa. Kertomuksen keskiössä on erikoinen poika Mahlke, josta sittemmin kuoriutuu sotasankari kertojana toimivan pojan tarinassa. Kertomus rakentuu hienosti, toinen maailmansota, Saksa ja Puola, katolisuus ja poikien kasvu miehiksi kuvataan viittauksin ja vertauksin. Lukijan mielikuvitukselle ja arvauksille jää paljon tilaa.

Grass syntyi Danzigissa, siis nykynimeltään Gdanskissa, eli samassa kaupungissa mihin teoksen tapahtumat sijoittuvat. Grass oli ollut myös vapaaehtoisena rintamalla, Venäjällä kuten Mahlke. Omaelämänkerrallisessa ei ole kuitenkaan kyse. Tämän jälkeen ilmestyi trilogia päätös Koiran vuosia (1963).

Pienikokoinen kirja viehättää kirjallisten ansioidensa lisäksi myös harmaalla nostalgisella ulkoasullaan. Kuvallinen kansilehti on piilossa kovien kansien sisällä, kuin helmi simpukassa tai uponneen laivan uumenissa etsijäänsä odottava messinkiromu.

Muistiin piirtyvä Pietari

 Nyt kun Pietari on käytännössä suomalaisturisteiltakin sulkeutunut kaupunki, on kiinnostavaa lukea sen historiaa kaunokirjallisesti tyyliteltynä sukutarinana. Lajityyppi, sukukronikka tai perhetarina, sortuu usein sentimentaalisuuteen, paatokseen tai liialliseen yksityiskohtaisuuteen. Mutta ei tälläkertaa.

Pietarilaiskirjailija Jelena Tšižova (s. 1957) onnistuu romaanissaan Muistista piirretty kaupunki luomaan karun, mutta elämänmakuisen, useamman sukupolven tarinat koostavan kertomuksen. Se yhdistää tarinat kuteiden tavoin historian loimilankoihin ja tuloksena on värikäs räsymatto, joka yhdistää ihmisten elämän, kaupungin ja Venäjän historian käänteet toisiinsa. Tarina keskittyy 1900-lukuun ja siten pääosin Leningradiin. Teoksessa on neljä kertojapolvea: isomummo, mummo, äiti, tytär. Naisista nuorin, Tšižovaa muistuttava, kirjaa muistiin, artikuloi ja kontekstualisoi omia ja etenkin edeltäjiensä elämänmuistoja. Se mihin Venäjä sotatoimillaan nyt ajaa ihmisiä  Ukrainassa, erityisesti Mariupolissa ja Odessassa, on osin ja soveltaen Leningraadin historiasta tuttua. Synkkää, pimeää ja vaikeasti käsitettävää.

Tšižova onnistuu sitomaan tekstiinsä sopivan kudoksen, jossa muistot, faktat, vaihtoehtoiset kertomukset ja keskenään ristiriitaiset sankari- ja kärsimystarinat punoutuvat eläväksi ja vakuuttavaksi, vuolaaksi ja paikoin unenomaiseksikin virraksi. Ihmiset ajelehtivat mukana, eivät tahdottomina, mutta kuitenkin aika ajoin ja usein voimattomina kuljettamaan oman elämänsä paattia. Pietari on saari ja saareke tuossa virrassa. Se elää ja sen asukkaat elävät omaa elämämäänsä tai ainakin yrittävät vähimmillään ja hyvin kovakouraisestikin selvitä pyörteissä, koskissa ja suvannoissa.

Tarina jatkuu. Ukrainan sota syöksee Venäjän ja sen myötä Pietarinkin taas uuteen kurimukseen, kuinka syvään sen vain aika näyttää. Olen vieraillut kaupungissa neljästi 2008-2019. Kiinnostava ja kiehtova kaupunki. Muisti on piirtänyt kaupungin omaankin mieleeni. Ei ole syytä unohtaa menneisyyttä, mutta tulevaisuuden rakentaminen on myös nykypietarilaisten vastuulla. Nyt näyttää siltä, että portti Pietariin avautuu vain muistin ja muiden lähteiden kautta. Voi olla, ettei sinne ole enää paluuta. 

Taivaallinen vastaanotto

Arvellen, epäillen, aluksi takellellen. Tämä oli vastaanoton alku, mutta alun jälkeen polku oli hyvä: hieno, yllättävä, älykäs. Kirjallisesti nokkela, mutta ei kuitenkaan temppuileva. Toisaalta aika ärsyttävän sisäpiiriläinen, itsekeskeinen, jopa snobistinen. Finlandiansa ansainnut, vaikka Viikilän aiempaan verraten ei niin raikas, vaan hieman tunkkainen.

Kirjailija valmistautuu avaamaan sydämensä lukijalle, mutta jättää kuitenkin odottamaan kestääkö elossa tuon avauksen. Ja kestäisikö lukija kuitenkaan ”aidon” veren näkemistä. Kirjan sisäiset viittaukset itseensä avaavat monta tulkintamahdollisuutta ja kirja kestäisi uudelleenlukemisenkin. Mutta tällaisenaan on kauniimpaa tyytyä katsomaan himmelin kevyttä liikettä. Liika koskeminen ja analyysi rikkoo rakennelman ja jättäisi jäljelle vain kasan pahnoja.

Ulkomuseo

Sergei Dovlatovin Ulkomuseo (ap. 1983, suom. 1980) on pieni helmi venäläisessä kirjallisuudessa. Se on surumielinen katsaus neuvostoajan ja venäläisyyden maisemaan, omalla erikoisella tavallaan viehättävä kuvaus umpikujasta pitkän (kirjallisen) historiallisen perinteen yhdestä vaiheesta. Venäjä, venäläisyys, Puškin, menneisyys, Neuvostoliitto, nykyisyys, Amerikka, viina, taide ja elämisen ehdot.

Kirjan kertoman Puškin museon alueella on nykyään myös Dovlatov-museo. Vakavaa mustaa huumoria sekin.

Vanessa, Lolita ja kirjallisuus

Epäilin tarttua tähän kirjaan - onko se vain ”kioskikirja” tai ratsastaako se halvasti #metoo liikehdinnän aallonharjalla? Aloitin, kuuntelin, tarina vei mukanaan. Hieno, psykologisesti tarkka, mieltä vavisuttava kertomus groomingista, nymfeteistä ja  seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ei uuttaluovaa kirjallisuutta sinänsä, mutta hienosti kirjoittettu ja kerrottu tarina tärkeästä aiheesta.

Kertojana kirjassa on Vanessa, kertomahetkellä 32-vuotias hotellin vastaanotossa työskentelevä, kirjallisuutta opiskellut, traumatisoitunut nainen. Kirjan juonen voisi tiivistää lyhyeksi:  kirjallisuuden opettaja vietteli ja käytti Vanessaa hyväksi sisäoppilaitoksessa hänen ollessaan 15-vuotias 2000-luvun alussa. Kirjan kertomuksen hetkellä 2017 #metoon noustessa myös Vanessan odotetaan avautuvan ja kertovan julkisesti kokemuksensa. 

Juoni on yksinkertainen, tarinan kulku on monilta osin ennalta arvattavissa, mutta kuinka  taitavasti  kirjailija Kate Elizabeth Russell tarinan  kertookaan. Hän tavoittaa hienosti groomingin, henkisen  manipuloinnin  ja rankan itsetutkiskelun ja julkisuuden/yksityisen vaikeuden.  Kertomuksen sijoittaminen kirjallisuuden, sisäoppilaitoksen ja nykykeskustelun kontekstiin mahdollistaa Nabokovin ”Lolitan”  mukaanottamisen luontevasti ydinkertomukseksi. Samoin on mahdollista tuoda monitasoisesti pohdittavaksi kertojen luotettavuus, kuka manipuloi, miten, kuka pettää itseään ja miten kirjailija houkuttelee lukijan tarinansa henkilöiden pään sisään. Kirja on myös hieno kuvaus siitä, miten tarinallistamme elämäämme ja haluamme uskoa itse kertomaamme elämäntarinaan, vaikka monet kontrafaktuaaliset seikat osoittaisivat tarinan vahingollisiksi, valheelliseksi ja hätävalheen kaltaiseksi psyykkiseksi puolustusmekanismiksi. 

Vaikka itsellä ei olisi omia hyväksikäytön tai hyväksikäyttäjän rankkoja kokemuksia omassa elämässä, kirja antaa hyvänä pohjan pohtia niitä elämän kohtia jolloin on  suostutellut  tai tullut suostutelluksi asioihin, jotka eivät sittemmin ole tuntuneet eettisesti oikeilta tai kestäviltä valinnoilta. 

Lukija ei voi tietää kuinka luottettava kertoja kirjailija on esipuheessa tai jälkisanoissa, mutta ne kannattaa lukea.Varsinkin kirjan lopussa oleva synnyn tarina on itsessään koskettava.

Virkistävää vikkelöintiä

Patrik Ouředníkin Europeana: 20. vuosisadan lyhyt historia on poikkeuksellisen virkistävä lukukokemus. Kirja ei asetu selvästi mihinkään lajiin. Ouředník on syntyjään tšekki, mutta asuu nykyään Ranskassa. Kirjasta henkii kyseisten maiden älyllis-humoristinen perinne, muistuttaa jossain määrin vaikkapa Kunderan tai Menzelin synkkiä iloitteluja.


Tietopohjainen, kaunokirjallinen, jutusteleva, paikoin shokeeraava ja provosoiva. Ouředník käy 20. vuosisadan kimpuun kertomalla monista asioista poukkoillen ja toisteisuutta tehokeinona käyttäen. Viime vuosisata näyttää melkoiselta sopalta, jossa koomiset, traagiset ja tragi-koomiset tapahtumat, ajatukset, ideologiat ja tieteelliset keksinnöt ja harha-askelet kieppuvat ja muodostavat välillä kiehtovan, välillä karmivan keitoksen. Englanninkielisessä esittelyssä asia sanotaan jotenkin siten, että kyseessä on Euroopan historiallisen muistin mieto dekonstruktio.


Hyvää ajatusjumppaa. Maukasta bouillabaissea tumman oluen kera.

Verikuu ja Kroktiiliyö

Chastity Riley jatkaa elämäänsä ja tutkimuksiaan Simone Bucholzin oivissa rikosromaaneissa Verikuu ja Krokotiiliyö.

Kirjailija Simone Buchholzilla on toimittajan koulutus ja se myös näkyy kirjoissa. Pohjatyö on tehty hyvin, mietityttämään jää kuinka tosia kirjan kertoma on. Buchholzin ensimmäinen rikosromaani Revolverherz ilmestyi Saksassa vuonna 2008. Se aloitti Hampuriin sijoittuvan, syyttäjä Chastity Rileystä kertovan dekkarisarjan. Revolverherz on suomennettu nimellä Revolverisydän (suom. Anne Kilpi, Kustantamo Huippu 2019). Saksassa Chastity Riley -sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi yhdeksän romaania ja 10. on tulossa. Suomennettuja on neljä, tässä edellä mainittujen lisäksi Mexikoring.

Luettavaa ja käännettävää siis riittää. Krokotiiliyö kertoo karua tarinaa eurooppalaisesta huumebisneksestä. Chastity matkaa työtoverinsa kanssa Hampurista itäiseen Saksaan Leipzigiin ja Dresdeniin ja siitä edelleen Tsekkeihin. He pyrkivät selvittämään huumekaupan lähteitä ja reittejä. Verikuussa puolestaan ollaan tekemisissä sisäoppilaitoksen kiusaamisen ja työpaikkojen hierarkisen rakenteen, tehostamisen ja epäihmillistämisen maailmassa. Kilpailu joukkotiedostuksessa, mediassa ja rikollisuudessa kiristyy, koston kierre on ankara. Poliisin ja oikeuslaitoksen tutkimustavat, oikeudenmukaisuus ja laillisuus synnyttävät tässä verkossa liikkuville kovia paineita.

Kirjan henkilöt eivät ole perinteiseen tapaan hyviä ja pahoja. Hyvän ja pahan kamppailu on heidän sisällään. Raja oikean ja väärän välillä on olemassa, mutta sen rajoilla liikkuva ei säästy repiviltä ristiriidoilta omassa itsessään.

Yhteisön säännöt ja käytös määrittävä hyvän ja oikean ajattelun rajoja ja sallittuja ylityksiä niin oikeuden ja lain tällä kuin tuolla puolella olevien.

Chastity Riley määrittää itsensä anarkistiksi, vaikka toimii oikeuslaitoksen ytimessä.

Varkaat ja gangsterit vallan kahvassa?

Venäjä. Mark Galeottin Valta ja voima. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa on vaikuttava selvitys Venäjän "laillisten varkaiden" historiasta ja nykyisyydestäkin. Varkaat noudattavat lakia, mutta eivät Venäjän valtion tai Neuvostoliiton, vaan omaansa. Mutta lait muuttuvat, myös varkaiden. Onko varkaiden liittoutumat, järjestäytynyt rikollisuus (venäläinen mafia) Kremlin valvonnassa, vai Kreml näiden roistojen valvonnassa? Vai ovatko ne (vain) kietoutuneet ja sekoittuneet toisiinsa peruuttamattomasti rikollis-valtiolliseksi verkostoksi?

Galeottin tekstiä lukiessa selviää, että kysymys vallasta Venäjällä on voimakysymys. Kuka käyttää laillista (valtio)valtaa ja kuka alistuu tai hyväksyy vallan käytön, se on monisyinen kysymys. Mihin Vladimir Putinin käyttämä valta lopulta nojaa? Miksi on tärkeää erottaa (vai onko) valtiollinen laillinen voimankäyttö laittomasta gangsterien voimankäytöstä ja miten nämä voiman ja vallankäytön muodot eroavat heimo-  ja/tai nationalistisperäisistä valtamuodostumista, tyyppiä tsetseenit, gruusialaiset? Minkälaisia erilaisia järjestysmuotoja varkaiden yhteisöllä on?

Haastavia kysymyksiä, joihin Galeottin kirja antaa paljon aineistoa ja historiallista perspektiiviä. Hienoa olisi lukea vielä enemmän sosiologis-historiallista analyysia aiheesta? Onko sellaista?

Karmivaa luettavaa joka tapauksessa. Suositeltavaa silmänavausta. Myös nykytilanteessa keskustelu Ukrainasta, Natosta ja etupiiriajattelusta asettuu erilaiseen valoon, jos Putin toimijana nähdäänkin myös eräänlaisena "jengijohtajana" ei pelkästään valtiomiehenä ja vallanhaluisena poliitikkona.

Revolverisydän

 

Uuden löytäminen on hienoa. Dekkarit eivät ole keskeistä lukemistoani. Aikonaan, vuosikymmeniä sitten, luin Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa enemmänkin yleissivistystä täydentävänä, kuin varsinaisesta kiinnostuksesta. Sen jälkeen olen lukenut yhden tai kaksi dekkaria vuodessa, ensin Chandleria ja sittemmin Nesbøn kirjoja, joitakin muitakin, ruotsalaisia ja suomalaisiakin. Nyt Simone Bucholzin myötä taitaa kääntyä uusi sivu. Aloitin  lukemmalla kirjan Mexikoring. Se ei avautunut aivan helpolla. Nyt lukemani Revolverisydän oli helpompi ja vei mukanaan päähenkilö Chastity Rileyn maailmaan. Bucholzin tapa kertoa on kiehtova: tarina etenee sujuvasti kertojan ja kertojien päänsisäisten liikkeiden (ajatusten) maailmasta ulkoiseen sanalliseen dialogiin ja tapahtumien kuvaukseen. Tapahtumapaikkana on Hampuri,  St. Paul ja Reeperbahn.

Syyttäjä Chastity Riley sekä hänen työtoverinsa ja ystävänsä ovat taustoiltaan monikansallinen ja muutoinkin "sekalainen seurakunta". Heidän tutkimansa rikkollisjoukko on myös etnisesti monipuolinen joukko. Kirjan viehätys perustuukin siihen, että niin roistot kuin poliisit ovat monella tavalla rikkinäisiä ihmisiä ja heidän toimissaan kaikuu nykyeuroopplaisen elämänmenon karhea soundi postpunkin ja hevimetallin kovuudella, mutta kuitenkin siinä on sävyjä menneestä maailmasta, film noirin ja 1950-luvun tupakansavuisesta, oluen, viskin ja cooljazzin maailmasta. Italoiskelmäkin revähtää autoradion soittimesta joskus. Sydämessä läikähtää hetkittäin muutakin kuin murha, kosto tai pimeä myrkky.

Kerronnallisesti taitavaa työtä. Bucholzilta on julkaistu useita teoksia. Arvelematta siis seuraavaa kehiin: Revolverisydän on savuaa vielä, kun kaupungin ylle lankeaa Krokotiiliyö .

Katri Vala - Kulkuri&näkijä

Vuosikymmeniä sitten sain kirjeen, jonka kirjoittaja lainasi Katri Valan Pajupilli -runoa: 

En ole lipunkantaja,

en kotkansydäminen tiennäyttäjä

matkallamme aamun maahan. 

Olen virran rannalla paju,

jonka lävitse tuulet puhaltavat,

josta maailman kapinallinen henki

taittaa yksinkertaisen pillin

soittaakseen sävelmän,

jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta

ja hiukan aamunsarastusta. 

(KOKOELMASTA Paluu 1934)

Kyseessä oli erokirje, jossa kirjoittaja koki, ettei hän ollut valmis seuraamaan ajan melskeen eturintamaa, vaan samaistui mieluummin omaan lyyriseen maailmantunteeseensa. Sittemmin maailmanmelske sammui ja tukahtui (ei maailmasta vaan monien mielestä). Myös lyyrinen maailmantunne vaihtui melankoliaan ja suruun. Musta aurinko nousee ja sen valo on pimeyttä.

Pajupilli on  myös yksi Minna Maijalan valitsema esimerkkiruno hänen oivassa kirjassaan  Katri Vala - Kulkuri&näkijä.  Katri Vala, oikealta nimeltään Karin Wedenström 1901-1943, on keskeinen lyyrikko Tulenkantajiksi nimetyssä ryhmässä. Maijala tulkitsee ja oikoo aikaisempaa käsitystä sekä Valan suhteesta suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen suomalaiseen kirjallisuuteen että Tulenkantajiin.  Maijala myös taustoittaa runojen syntytaustaa, ajan poliittista ja sosiaalista ilmapiiriä sekä Valan henkilökohtaisen elämän käänteitä ja niiden merkitystä ja vaikutusta hänen runoihinsa.

Valan kirjailijanura asettui vaikeaan aikaan ja tuosta ajasta lukeminen on edelleen aika tuskastuttavaa. Tulenkantajat, niin Vala kuin muutkin, näkivät jo hyvissä ajoin 1930-luvun alussa minkälaista katastrofia kohti Saksa, Eurooppa ja Suomi ovat nousevan ja voimistuvan nationalismin myötä kulkemassa. Tuon ajan merkit politiikassa ja yhteiskunnassa ovat kammottavan tutun oloisia ja helposti nähtävissä meidän nykyaikanamme, tietysti muutettavat muuttaen. Sodan uhka, taudit ja mielen sairaudet piinaavat ihmisiä, aamun sarastusta ei näy, ikihämärä, usva idästä ja myrsky lännestä, on asettumassa pysyväksi matalapaineeksi. Ja kuitenkin: kevät tulee, tavalla tai toisella.

Lukutaidon monet muodot

 

Matematiikan ja erityisesti lukuteorian filosofia on kiinnostavaa pohdittavaa. Japanilainen kirjailija Yoko Ogawa on pukenut eräitä lukuteorian haasteita romaanimuotoon kirjassaan Professori ja taloudenhoitaja.

Keskushenkilönä on onnettomuudessa muistinsa vammauttanut matematiikan professori. Hän muistaa vain 80 minuuttia taaksepäin, mutta kylläkin aiemmat tapahtumat ennen vuotta 1975 sekä matematiikan teorian. Professori on siis toistaitoinen elämän arjessa, mutta kykenee edelleen ratkomaan matemaattisia pulmia. Kertojana on hänen taloudenhoitajansa, joka poikansa kanssa auttaa professoria selviämään arjesta. Professori puolestaan haastaa heidät oppimaan lukuteorian visaisia probleemoja. Vähitellen heidän välilleen kehittyy erityinen ystävyyden side. Matematiikan lisäksi yhdistäjänä on baseball ja harsonohut menneisyyden arvoitus.

Kirjalla on siis kiinnostava asetelma perustanaan. Ogawa on Japanissa varsin suosittu kirjailija ja osaa kyllä tarinankerronnan hienosti ja hienovaraisesti. Se ei kuitenkaan herkullisista aineksista huolimatta antanut itselleni täyttymyksen tuntua. Lukuteoriaa kyllä selviteltiin ymmärrettäväsi ja paikoin laveastikin, mutta kuitenkin jollain tavalla naiivisti. Toki kirjan professori korostaakin sitä, että lukuihin ja niiden ihmeisiin tulee suhtautua lapsenomaisesti ja niiden arvoituksia tulee ratkoa, ainakin aluksi, intuitiivisesti. Matematiikka on lopulta ajattelua. Tuntuu kuitenkin, että jotkut ongelmat käsitellään kovin yksipuolisesti. Lukujen ontologinen status on filosofia historiassa hyvin haastava. Ja koska luvuissa on käsitykseni mukaan enemmän kysymys yhdestä erityisestä kielestä, tavasta puhua, kuvata ja jäsentää todellisuutta, lukuteoriassa usein kääntyvät nurinniskoin. Etsitään lukujen vastaavuutta reaalimaailman kanssa ja hämmennytään, kun positiivisilla kokonaisluvuilla kaikki näyttää helpolta (¨Numero 1 = kivi/sormi/tms."), mutta kun siirrytään kokonaisluvuista murto- ja desimaalilukuihin asia ei olekaan enää yhtä helppoa, puhumattakaan, kun siirrytään 0:n kaltaisiin ”omituisuuksiin”, negatiivisiin kokonaislukuihin tai pohditaan äärettömiä lukusarjoja, alkulukuja ja niin edelleen. Kielifilosofian ja yleisen ontologian ratkaisut tulevat näin ennen kuin päästään matematiikan ja lukuteoria kestäviin erityisyyteen ja niiden ontologisiin ratkaisuihin.

Mutta nyt onkin kysymys romaanista, tarinasta, jossa romaanihenkilöt ratkovat niin matemaattisia kuin elämän ongelmia. Kelpo kirja ja aihepiiriltään piristävä.  Lukutaitoa tämäkin edistää.

Eurooppa - turistien ulkoilmamuseo?

 Ilja Leonard Pfeijffer on kirjoittanut pippurisen, mutta myös mädänhajuisen kuvauksen Euroopasta. Esikuvina on ollut Thomas Mannin Taikavuori ja Spenglerin Länsimaiden perikato. Näihin Pfeijffer kirjassaan viittaa (s.327). Näiden opusten klassisuuteen tai suuruuteen kirja ei arvattavasti ja luonnollisesti yllä, eikä voikaan yltää. Kirjan omassa pohdinnassa on avain kirjan itsensä kriittiseen arviointiin. Kirja on kyllä lukemisen, ajattelemisen ja arvioinninkin arvoinen.

Kirjassa on kolme juonnetta: rakkaustarina, aarteenetsintäjuoni ja turismin kriittinen arviointi. Kahdessa ensimmäisessä Pfeijfferin tuotos on kehno ellei sitä ota ironiana kyseisiä kirjoitusgenrejä vastaan, ja silloinkin ironia ei ole onnistunutta. Turismin kritiikkinä Pfeijffer onnistuu parhaiten. Hän onnistuu kuvaamaan ilmiötä monelta kannalta ja valaisee Euroopan tulevaisuutta synkällä valolla. Tulevaisuus on synkkä vai olisiko ainoa pilkahdus siinä, että me eurooppalaiset pian asumme kaikki suuressa vapaa-ajan puistossa? Ehkä sekin on vain haave. Tuo puisto on kuitenkin läpikaupallistettu disneyland-elämyspuisto. Ja me emme ole huvipuistossa aikaamme tuhlaavina vierailijoina vaan palveluja tuottavina yrittäjinä ja työntekijöinä.

Kirjan kolme kertomusta sidotaan yhteen hotellissa nimeltä Grand Hotel Europa.  Vanhassa perinteikkäässä hotellissa, joka on nyt siirtynyt kiinalaisomistukseen, kirjan kertoja, Ilja Leonard Pfeijffer, muistelee rakatettuaan Clioa, arvioi kitkerästi turismille antautunutta Eurooppaa, erityisesti Hollantia, Italiaa ja sen kahta kaupunkia Genovaa ja Venetsiaa. Eurooppa on tuhoutuva maanosa, vain kauniin ja arvokkaan historiansa varassa kituuttava mennyt maailma. Rakkaimpansa kanssa kadonnutta Caravaggion maalausta etsiessään tarinamme sankari matkustaa Italian lisäksi muun muassa Maltalle. Maltan siirtolais- ja maahanmuuttopolitiikan kautta Pfeijffer tematisoi  kirjassaan köyhien pakolaisten ja maahanmuuttajien tulvan Afrikasta Eurooppaan ja toisaalta massoittain suhteellisten varakkaiden turistien vuoksen Kiinasta ja muualta Aasiasta ja Euroopan sisältä. Kummasta on lopulta enemmän haittaa, kummasta hyötyä? Ja kenelle?

Kreikan 2015 tapahtumiin kulminoitui paljon. Pakolaisvirta koettiin haitalliseksi, koska se oli haitaksi turistivirralle. Kuitenkin Euroopan tulevaisuudelle uusien asukkaiden saaminen olisi uudistumisen edellytys. Turismi muuttaa ja tuhoaa eurooppalaisen kulttuurin parhaat perinteet. Kaupungit muuttuvat turistirysiksi, aikuisten disneylandeiksi, josta alkuperäiset asukkaat pakenevat lähiympäristöön ja käyvätpalvelemassa ulkoa tulevia matkailijoita (turisteja). Kirjassa on vaikuttavia kuvauksia Amsterdamista ja Venetsisasta. Pfeijffer kärjistää monasti reippaasti, niin tässäkin. Muuta keinoa turismin rajoittamiseksi ei näytä olevan kuin terrorismi. Barcelonan turistien määrä saaatiin, ainakin tilapäisesti, terroriteolla laskemaan. Grand Hotel Europassa eletään koronaa edeltävää aikaa. Koronan positiivisiin vaikutuksiin voitaneen lukea turismin, matkustamisen ja sen haittojen (tilapäinen) pieneneminen.

Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta jokaiselle meille, turistille tai itseään matkailijaksi tai jopa tutkimukselliseksi kulttuurimatkaajiksi itsensä mieltävälle. Dekkarimaisessa Caravaggion teoksen metsästyksessä kirja ei onnistu niinkään. Kirjoittaja ilmeisesti ironisoi Da Vincin Koodia ja Indiana Jonesin kaltaista seikkailukerrontaa, mutta onnistuu olemaan lähes yhtä tylsä (ainakin Da Vincin Koodi on mielestäni niin elokuvana kuin kirjan yksinkertaisesti tylsä, Indiana Jones elokuvana onnistuu kyllä viihdyttämään oivasti).

Päähenkilön ja Clion rakkaus- ja parisuhteen kuvaus on vain joiltain osin onnistunutta. Seksikuvaukset, joita HS:n kriitikko Kaj Kalin (HS 2.10.2021) kutsui haukotuttaviksi, ovat nekin ehkä pornografisten tekstien ironisointia. Vai pyrinkö vain näin pelastamaan kiistatta taitavan kirjoittajan, Pfeijfferin, epäonnistumiset?

Nykyajan kuvauksena kirja on kaikessa tyylikkyydessään ja tyylittelyyssään myös oiva esimerkki (postmodernista) tyylittömyydestä. Intertekstuaalisuutta ja metakirjallisuutta, itseironiaa ja sisäistä kritiikkiä on runsaasti. Kirjoittaja pohtii sitä, miten onnistuu kirjoittamisessaan ja yrittää arvata lukijan kriittistä positiota. Pfeijffer myös vieraannuttaa lukijaa tekstistä ja muistuttaa tarpeen tullen, että kirjassa on kysymys fiktiosta, liioittelusta, kärjistykisistä ja tehokeinoista. Jos romaanin historian katsotaan taidemuotona alkaneen Don Quiotesta ja päättyneen Karamazovin veljeksiin, niin Pfeijfferin Grand Hotel Europa on tuon perinteen mätä hedelmä. Romaanin historian puuhun on oksastettu vähän sitä, vähän tätä. Ylevän ja vulgaarin yhdistäminen, ironian ja kyynisyyden sävyt ovat toki ajallemme vähintäänkin välttämättömiä. Usko valistuksen paatokselliseen kauneuden, totuuden ja vapauden rajattomaan kasvuun on illuusio rajattoman talouskasvun tavoin. Pfeijffer onnistuu myös kuvaamaan EU:n päätöksenteon vaikeuksia oivallisesti rinnastamalla hotellinsa asukkaiden lähes mahdotonta pyrkimystä päästä yhteisymmärrykseen nykyisestä tilanteestaan. Demokratialla on heikkoutensa, mutta tarpeettomaksi se ei silti muutu. Elämä on kuoleman rinnalla pienempi paha ja joskus jopa nautinto.

Kammottavan viihdyttävää ja viihdyttävän kammottavaa. Kirjaan pätee hienosti Max Weberin Protestanttisen etiikan alussa pohtima ongelma: miten on mahdollista, että länsimaissa, kuten meillä on taipumus ajatella, on syntynyt universaalisesti arvokasta,  hienoa, kaunista ja suurta kulttuuria (maalaustaiteessa, musiikissa, arkkitehtuurissa, kirjallisuudessa etc.) ja samalla se on perusta myös kuolettavalle fakki-idiotismille, byrokratialle ja kaikensyövälle markkinalle/markkinoille?

Samanaikaisesti havaitsemme kapitalismin buustaaman länsimaisen kulttuurin alistuvan markkinatalouden ylivertaisuudelle, joskus jopa hurmoksellisesti huutaen, vaikka kyse onkin enemmänkin sen ylivertaisesta tuhovoimasta. Jos emme usko ikuiseen kiertokulkuun Spenglerin ja Nietzschen tapaan, uskommeko kuitenkin ääriliberaaliin "creative destruction" ajatteluun? Kysymmekö vain kepeästi: entä sitten, mitä tuhon jälkeen, mitä seuraavaksi?

Mexikoring

 

Aloitan dekkarin usein silloin, kun kaipaan selkeästi etenevää tarinaa ja suhteellisen helppolukuista tekstiä. Simone Buchholzin Mexikoringin otin luettavaksi kuitenkin kritiikin perusteella ja mainesanalla ”vuoden 2019 saksan paras dekkari”. Teksti osoittautuikin vaativammaksi ja kunnianhimoisemmaksi kuin osasin odottaa. 

Juonen taustoitus oli tiheää: henkilöitä suhteellisen paljon ja selviteltäväksi otettava murhatapaus taustoitetaan melko perusteellisesti Lähi-idän etnisiin kiemuroihin ja Saksan maahanmuuttajien ja poliisin sekä oikeusvaltion välisiä suhteita kuvaavilla tapauksilla. 

En siis oikein aluksi päässyt mukaan siihen, kuka kukin on, miten kerronta etenee ja onko tarinassa sankareita, roistoja vai vain eri joukoissa ja jengeissä traumoistaan kärsiviä ihmisiä. Puolessavälissä teksti ja tarina vähitellen jäsentyi ja osoitti voimansa.

Buchholzin teksti pudottaa lukijan keskelle saksalaista, miksei eurooppalaistakin, todellisuutta. Poliisi ja oikeuslaitos on monien suurien haasteiden edessä ja keskellä. Aina muinaisista heimokulttuureista juontuva perheen ja suvun oikeuksien ja kunnian puolustaminen muuntuu maahanmuutoliikkeen myötä järjestäytyneeksi rikollisuudessa rikollinen järjestäytynyt rikolliudeksi ja kietoutuu ja sotkee uuden nousevan sukupolven mahdollisuudet tulla osaksi nykyistä saksalaista monikulttuurista todellisuutta. Ristiriidat ja halkeamat jakavat yhteisöjä, perheitä ja ihmisten mieliä. Tätä tilannetta Buchholz onnistuu kuvaamaan väkevästi. Kirja ei ole dekkariksi kovin helppo ja romaaniksikin kovin katkelmallinen, mutta lopultakin kuitenkin vaikuttava. 

Veriveljet

Jo Nesbøn Valtakunta on varsin taitava perhe-kirja ja trilleri. Pääosassa ei ole dekkari vaan norjalainen vuoristokylä asukkaineen. Keskiössä on Opgardin veljekset Carl ja Roy. Isoveli Roy pyörittää kylän bensa-asemaa ja korjaamoa, pikkuveli Carl, puolestaan haluaa rakennuttaa kylään hienon hotellin joukkorahoituksen turvin, mutta tarvitsee myös lainan  ja tuen paikkakunnan iso- ja korkokenkäisiltä.

Nesbø pyörittää tarinassaan monimutkaista yhteiskunnan, yhteisön ja perheen suhteiden pohdintaa.  Pienessä Osin vuoristokylässä omat vanhemmat ja muut kyläläiset sitovat yksilön kehityksen ja mahdollisuudet monin sitein, solmuin ja mutkin tiiviiseen verkkoon. Kylä on kuin yhtä perhettä, ei idyllisessä vaan karussa veren tahrimassa kytköksessä.  Ihmiset rimpuilevat verkkoon takertuneina ja irti pääsemiseksi ei ole muuta tietä kuin viiltää auki silmukoita, lopullinen ratkaisu, murha eri muodoissa, näyttää ainoalta tieltä avoimeen veteen. Tosiasiallisesti murha kuitenkin sitoo entistä lujemmin jo ennestään sotkuiseen suhdesumppuun. 

Nesbø onnistuu pitämään juonen käänteet hyvin hallussa, pyörät eivät lipsu liukkaissa kaarteissa vaikka lähellä rotkon reunaa käydään. Erilaist ratkaisuvaihtoehdot pysyvät mahdollisina aivan viimeisiin loppukaarteisiin saakka. Kuolemaa on paljon ja tulevalle elämälle annetaan vain pieniä häivähdyksiä. Paikallisella bensiksellä, hotellityömaalla, liukkailla teillä ja rotkoissa sekä paikallisella kalamajalla tapahtuu. Muutamia kertoja toki poiketaan hieman kauemmas, lähikaupunkiin ja kyliin. Onpa toinen veljeksistä yrittänyt aiemmin irtiottoa Norjasta, kodista ja veljestään aina aavan meren tuollepuolen, Torontoon, mutta heikoin tuloksin. Veri vetää takaisin petoksen ja hyväksikäytön kotoisiin sidoksiin.

Hyvin kirjoitettua, sujuvaa, vain paikoin uskottavuuden rajoja koettelevaa kerrontaa. Onko päähenkilö sympaattinen murhamies, joka tekee mitä miehen on tehtävä suojellakseen läheisiään ja itseään vai pelkästään päästään vajaa psykopaatti, jonka tunteisiin ja tajuntaan heijastuu joskus ja vain joskus hivenen vinoa valoa, se  jää lukijan arvuutteluun.

Murakamin tarinaa

Haruki Mukarakamin Vieterilintukronikka on megalomaaninen tarina.  Sivuja on yhteensä 872, mutta sitä ei tarvitse pelästyä. Murakami on armottoman viihdyttävä kertoja. Vieterilintukronikalla on myyttinen maine ja sitä pidetään yhtenä Murakamin pääteoksista, eikä syyttä. Tulkintahorisontissa on monia mahdollisuuksia.

Juoni on selkeä, lyhytkin, mutta tarina polveilee, etenee kronologisesti alusta loppuun. Päähenkilö Toru Okadan vaimo on poissa tolaltaan, sillä heidän kissansa on kadonnut. Vaimo etääntyy Torusta päivä päivältä. Ehkä juuri siksi Toru päättää olla kertomatta saamistaan kummallisista puhelinsoitoista. Niiden soittaja tuntuu tietävän hänestä kaiken. Vähä vähältä Torun siisti, moitteeton ja arkisen harmaa elämä alkaa purkautua. Edessä on yliluonnollisesti sävyttynyt matka, jolla oppaina toimii vaihteleva joukko hahmoja, joista jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan.

Murakamin kirjassa arkinen ja yliluonnollinen, historiaan kiinnittyvä ja universaali pohdinta kietoo lukijan erikoisella tavalla mukaansa. Kieli on suhteellisen yksinkertaista, tarina ei ole realistisessa mielessä uskottava. Kertomuksessa tehdään "tyylistä poiketen" pitkähköjä ekskursioita Japanin-Kiinan-Neuvostoliiton sotatapahtumiin ja yksittäisiin sotilaallisiin operaatioihin, poiketaan istumaan kaivonpohjalle, harrastetaan seksiä niin uni- kuin kirjan reaaliolentojen kanssa. Tuttuus ja outous vaihtelevat paikkoja varoittamatta, yllättävät niin päähenkilön kuin lukijan. Osa Kirjassa hahmoista on jatkanut "elämäänsä" Murakamin myöhemmissä teoksissa.

Kiehtovaa luettavaa, vaikka on vaikeaa sanoa oikeastaan miksi näin on. Ehkä juuri siksi.