Martti Lintunen on vaikuttava persoona. Hänen puheensa, kirjoituksensa ja myös kuvansa ovat ensivaikutelmaltaan rahvaanomaisia, suorasukaisia, ei-esteettisiä tai provosoivia. Kirjan Baabelin kuvat lukija kuitenkin huomaa Lintusen kokeneisuuden ja lukeneisuudenkin. Tosin esitystavan jutusteleva muoto pitää lukijan hereillä - onkohan asiat nyt aivan näin vai liverteleekö Martti omiaan. Mutta samalla kannustaa ottamaan kantaa.

Lintunen pyrkii palauttamaan kuvan siihen itseensä, ei-kieleen, ei-luonnontieteellisesti ymmärrettyyn todellisuuteen. Lintusen kuvakäsitys on "sosiaalista konstruktivisimia" - kuvan merkitys rakentuu katsomisen ja katsojan kontekstissa, ei abstraktisti katsojan silmässä, vaan kultuuriin kiinnikasvaneen ihmisen merkitysmaailmassa.

Lintusen ohjeet kuvaajalle ovat myös rohkaisevia - kehitä intuitiivista otetta kuvaamiseen; päinvastoin kuin monissa muissa oppaissa. Mutta katso silti tarkasti ja käytä nykytekniikkaa hyväksesi.

Vanikan paloja

Hannu Väisäsen Vanikan palat on hieno kirja. Alku on hämmentävä. Olin jo lopettaa lukemisen ennen kuin pääsin tekstiin kiinni. Mutta kun on alkuun päässyt, loppu onkin juhlaa - dokumentaarisen tuntuista fantasiaa - kovaa ja samalla mustan huumorin kyllästämää, visuaalisesti vahvaa ja erikoisilla kielikuvilla liikkuvaa tekstiä.

Italialaiset kengät

Joulun kirjalahjoissa oli Henning Mankellin Italialaiset kengät ja Vuoden Luontokuva 2007. Vaimon kontissa lisäksi Hannu Väisäsen Vanikan palat.
Mankellin Italialaiset kengät jatkaa Syvyys-kirjan teemoja, mutta ei kaikilta osin tyyliä. Vanhahko mies kohtaa menneisyytensä vuosien takaa ja pyrkii löytämään sovitusta. Saariston kuvaus, arjen yksityiskohdat yhdistyvät Syvyyden sävähenkisyyteen, muttamuutoin kirjassa on jopa karnevalistisia käänteitä. Luettavaa, sujuvaa. Pidin enemmän realistisesta alusta kuin epäuskottavista käänteistä myöhemmässä tekstissä. Kirja on pohjoismainen. Se tuo hyvin esille myös suomalaisuuden -on melko helppo kuvitella suomalainen kesäsade, mutta minkälainen on kirjassa ihaillen kuvatt ruotsalainen kesäsade?

Kirja innostaa hankkimaan tekijän Kennedyn aivot - teoksen. Se on jostain syystä jäänyt väliin.

Adolfin linna

Norman Mailerin kirja on hätkähdyttävä. Alkuperäisteos The Castle in the Forest on luonnehtivasti käännetty sisältöön viittaavaksi Adolfin linnaksi, turhaan. Kirjan viimesivuilla avautuva otsikko olisi toiminut myös nimikkeellä Metsälinna jos Linna metsässä olisi tuntunut pitkältä ja kömpelöltä.

Kirjassa miellyttää hieno, yksinkertainen, lähes ilmeetön kerronta yhdistyneenä lähes inhonaturalistiseen sisältöön. Yksityiskohtaisesti Dieter, kirjan kertojahahmo, kuvaa Adolf Hitlerin lapsuutta kuvitteellisesti, mutta kuitenkin tausta-aineistoon nojautuen. Lukijaa ei sinänsä vaivata sillä mikä on faktaa tai fiktiota (koska jälkimmäinen on selviö, mutta ensimainitusta on vain niukkoja aineistoja) ja myös kertojan paholais-SS-tiedusteluryhmän jäsenen kaksoisrooli korostaa lukijalle tarinan tarinallisuutta.

Adolfia lähestytään kiertäen, isän, äidin, veljien ja siskojen kautta. Itse Adolfista kerrotaan suhteellisen niukasti kirjan liki kuudellasadalla sivulla, pääosassa on isä Alois, erikoinen yhdistelmä ankaraa isää, virkamiestä, originellia mehiläistarhaajaa ja "naistenmiestä".

Kirjan lopussa kirjan kertoja, ehkä myös Mailer, antaa elämänohjeen: Se mikä auttaa paholaista selviytymään, on se että olemme riittävän viisaita ymmärtääksemme, ettei ole vastauksia - on vain kysymyksiä.

Kirja jäi Mailerin viimeiseksi, mikäli jäämistössä ei ole yllätyksiä. Mailer ennätti saada kirjan seksikuvauksista myös palkinnon. Ne ovat vuoden huonoimmat. Mutta toisaalta, minkälainen kirja olisi ollut jos sen vahavat seksuaalisten perversioiden kuvaukset olisivat olleet kiehtovia. Nyt ne tukevat vastenmielisyydessään hyvin sisältöä.

Adolf ei ole kiehtova, mutta kysymys Adolf H:n kehityksestä kyllä. Hyvä Mailer, pisteet ei-niin-helposta kirjasta.

Valokuvaamisen taito

Kaunokirjallisella puolella olen jatkanut Brinkin teosten lukemista ja välipalana luin myös erinomaisen Alexander Trocchin kirjan Nuori Adam. Teoksen perusteella on tehty samanniminen elokuva.

Valokuvaamisen taito on Michael Freemanin oikein hyvä valokuvauksen opaskirja - ei niinkään tekniikkaa, vaan kuvien sommitteluun ja suunnitteluun keskittyvä. Kirjoittaja tuo esille teoreettiset taustansa -Bauhaus ja hahmopsykologia.Tekstistä huokuu sisäistetty ammattikuvaajan ote ja vuosien kokemuksen tuoma varmuus. Kirjoittajalla on näkemystä asioista:esimerkiksi valokuvauksen käsitetaiteena Freeman laittaa paikoilleen - käsite on siinä taidon korvike. Se auttaa asettamaan ko. luomukset "taiteen kenttään" ja Freeman hyväksyy ne taiteena, mutta ajaa sen samalla valokuvauksen kentän ulkopuolelle.

Valokuvaus vie aikani

Kirjoittaminen on jäänyt vähiin. Olen käyttänyt aikaani valokuvaamisen opiskeluun, valokuvien käsittelyn opiskeluun, luonut työnkulkuja ja saanut aikaiseksi myös esitystavan.

Tuloksiin voi tutustua sivuilla:

kalliphotographia.

Prahassa, Kafkan kaupungissa

Täällä käymässa - taas. Ja mielellään tänne palaa. Ei lainkaan kafkamaista.

(Kuvia Prahasta: kalliphotographia.net)

Huolimattomat

Kari Hotakaisen huolimattomat tuo mieleeni miehen vanhemman kirjan Bronx vuodelta 1993. Tyylilaji on ronskimpi kuin Hotakaisen suuren yleisön suosikiksi tuoneiden. Kielellisesti Hotakainen on mestari, yksittäisiä hienoja lauseita riittää. Mutta silti mikään suuri lukuelämys kirja ei ollut.

Missä kuljimme kerran

Immer so dunkel, immer so nass, man kann doch ohne Licht nicht leben. Nämä Westön kirjan sanat oli helppo sijoittaa suomalaiseen joulunjälkeiseen "talveen". Nyt tilanne on jo korjautunut. Meteorologinen tausta elämälle on ollut vaikea. Uudessa Yhteishyvässä Westö pohti muistojaan säätiloista ja suhtautumista historiaan. Samaa pohdin minäkin aamupäivällä - menneisyys vaikuttaa paremmalta ja arvokkaammalta kuin nykyisyys. Se johtunee kuitenkin siitä, että muistojemme menneisyydestä on huuhtoutunut pois paljon kuonaa ja tarpeetonta kun taas nykyisyydessä se tahtoo peittää alleen kaiken tärkeän ja arvokkaan. Muistin tylsät luistimet eivät pure kirkkaseen, lujaan ja kiiltävään menneisyyden teräsjäähän.

Elämä. Käyttöohje. Romaaneja

Kuvitelkaa mies, jonka omaisuudelle vetää vertoja vain hänen välinpitämättömyytensä sitä kohtaan, mies, jonka ylväänä haaveena olisi vangita, kuvata , tyhjentää, ei koko maailmaa - se projekti tuhoutuisi jo kun sen lausuu ääneen - vaan sen fragmentti: viedä maailman kaoottisen epäjohdonmukaisuuden edessä loppuun ohjelma, joka tosin on rajallinen, mutta silti kokonainen, ehjä ja supistamaton.

Meidän ei tarvitse enää kuvitella tällaista miestä, koska hän on jo ollut olemassa Pariisissa, Ranskassa. Hänen nimensä on Georges Perec, kirjalilija, jonka kirjasta Elämä Käyttöohje yllä oleva katkelma on (s. 145). Perec kirjoitti kirjaansa 1969-1978, se julkaistiin viimeksimainittuna vuonna, neljä vuotta ennen kirjailijan varhaista kuolemaa 46 -vuotiaana.

Perecin kirjan yksi luku vastaa pariisilaisen kerrostalon yhtä huonetta: viiden kerroksen huoneista luetellaan huonekalut ja koriste-esineet, kerrotaan omistajavaihdokset ja asukkaiden sekä heidän esi-isiensä ja jälkeläistensä elämä. Huoneistoista muodostuu shakkilauta, jonka kymmenen kertaa kymmenen ruudukolla Perec liikkuu hevosen liikkeellä tietyssä järjestyksessä. Näin hän voi käydä kaikissa ruuduissa. Perec noudattaa tiukkoja sääntöjä, liike ei ole mieleivaltaista, vaikka itse säännöt ovat mieltä vailla.

Perecin kuvittelema mies on kiehtovin kuva koko kirjassa. Nimeltään hän on Percival Barlebooth (1900-1975). Barlebooth päätti eräänä päivänä järjestää koko elämänsä yhden ainoan projektin ympärille, jonka mielivaltaisella välttämättömyydellä ei olisi muuta päämäärää kuin se itse. Barlebooth kehitteli ideaansa ja vähitellen hamottui konkreettisesti seuraavanlainen ohjelma:

Kymmenessä vuodessa, vuodesta 1925 vuoteen 1935, Barlebooth opettelisi akvarellimaalauksen taidon.
Kahdenkymmenen vuoden ajan, vuodesta 1935 vuoteen 1955, hän matkustaisi ympäri maailmaa maalaten yhden akvarellin kahden viikon välein, viisisataa saman kokoista (65 x 50 cm ) maisemamaalausta jotka esittävät merisatamia. Aina merimaiseman valmistuttua se lähetettäisiin harjaantuneelle käsityöläiselle ( Gaspard Winckler ), joka liimaisi sen ohuelle puulevylle ja sahaisi sen seitsemänsadanviidenkymmenen palan palapeliksi.
Kahdenkymmenen vuoden ajan, vuodesta 1955 vuoteen 1975, Ransakaan palannut Barlebooth kokoaisi samassa järjestyksessä näin valmistellut palapelit, yhden kahdessa viikossa, Kun palapelit olisi saaatu valmiiksi, merimaisemat "eheytettäisiin" siten, että ne voitaisiin irrottaa taustalevystään, kuljettaa sinne, missä ne kaksikymmentä vuotta aiemmin maalattiin, ja upottaa puhdistavaan liuokseen, josta nostettaisiin ylös vain koskemattoman neitseellinen Whatman-paperi.

Operaatiosta, joka pitäisi tekijänsä viidenkymmenen vuoden ajan työn touhussa, ei jäisi mitään jälkeä. (146)

Perecin teos on mestarillinen - se ei tule enää häviämään, vaikka teokset poltettaisiin tai upotettaisiin happoon. Musilin Mies vailla ominaisuuksia -teoksen tavoin se on osa maailmaamme. Jos Musilia kutsuttiin paperivaltakunnan kuninkaaksi, minkä arvonimen Perec ansaitsisi? Ehkä Master of (Paper)Universe ilman tähtitieteellistä kokardia olisi sopiva.

Kirja-addikti parantui

Kirja-addikti parantui eräänä päivänä sateen jälkeen. En tiedä mitä hänelle tapahtui, mutta edellisessä viestissä olevasta linkistä pääsee diagnostoimaan tilannetta.

Keskeneräisistä kirjoista, luettavana tai kirjoitettavana, en halua kirjoitaa ja itse tekemäni rajaus tälle blogille tuottaa melko vähän tekstiä. Pitäisikö minunkin avautua uuteen blogiin ja valita jokin toinen puoli tai osa näyttämölle?

Kirja- addiktioko?

Kyllä minullakin on jonkinasteinen kirja-addiktio, mutta vakavampiakin tapauksia löytyy. Seuraan muun muassa kirja-addiktin blogia jossa välillä on hienoja juttuja välillä taas menee oman elämänpiirini ulkopuolelle niin paljon, etten jaksa ja halua seurata kirjoittajan tekstinjuoksua tai kommentoida sitä.

André Brink: Sateen enteitä

Sateen enteitä (Rumours of Rain, suom. Seppo Loponen, WSOY, Hki 1978) ilmestyi kaksi vuotta Soweton kansannousun jälkeen 1978. Kirjan päähenkilö, Martin Mynhardt, keski-ikäinen, varakas liikemies, menestyvä afrikaaneri, tilittää elämäänsä ja pohtii Etelä-Afrikan tilanteeseen. Hän ei kuitenkaan koskaan ylitä oman kulttuurinsa rajaoja vaan pysyy sen sisällä oivaltamatta miksi kaikki hajoaa ympärillä, yhteiskunta, oma perhe, ystävyyssuhteet. Ne kaikki kietyotuvat yhteen: Martin Mynhardt ei voi saavuttaa elämäsään aitoa olemista koska hän ei ole valmis luopumaan vanhasta: ei puolusta ystäväänsä, koska se vaarantaisi oman yhteiskunnallisen asemansa, ei voi luoda suhdetta poikaansa jonka ajatukset ovat jo tulevaisuudessa, ei rakastajaansa koska ei ole valmis luopumaan vaimostaan, ei äitiinsä koska taloudelliset edut ajavat edelle.

Brinkin kirjassa on paljon samoja elementtejä kuin uusimmassa Kun vielä muistan teoksessa: yksilöllinen kietotuu yhteiskunnaliseen ja historialliseen kudokseen. Historiallinen totuus yksilölliseen kokemukseen. Päähenkilön, kaíkesta vastenmielisuýydestään huolimatta ja sen tähden, on ihminen jolla on hetkensä ja erityisesti ne menetetyt hetket vievät lukijan mukaansa.

Suomen muuttolinnut

Kesälukemiset ovat keskittyneet lintukirjoihin ja valokuva- ja valokuvauskirjoihin. Niistä harva yltää kaunokirjalliselle tasolle, niiden ansiot ovat muunlaisia. Iiris Kalliolan toimittama Suomen muuttolinnut on joka tapauksessa huolellisesti tuotettu teos: teksti, taitto ja kuvitus kulkevat hienosti yhteen. Tieteenomaisen esityksen lomassa on lyhyitä tietoiskuja linnuista ja pienoiskertotomuksia kohtaamisista lintujen kanssa eri puolilla maailmaa. Kirjaa oli nautinto lukea ja katsoa.


Myös Lasse J. Laineen Suomalainen lintuopas on kauniisti ja selkeästi kuvitettu ja tekstitetty.

Luontoaiheisten kuvakirjojen ongelmana on kuvien hallitsevuus - teksti ei tahdo usein nousta lentoon upeiden kuvitusten keskeltä, vaikka tekstit sinänsä olsiivat hyviä kuten esimerkiksi Seppo Keräsen Elämää suistossa (teksti Janne Lampolahti).

Andre Brink: Kun vielä muistan

Kun vielä muistan on hyvä kirja. Vanheneva kirjailija muistelee elmäänsä, naisia, politiikkaa, luopumista ja täydellistymistä. Kuvaamista ilman kameraa.

Cante jondo - Syvä laulu

Juha Varto ja Hakim Attar ovat luoneet syvähenkisen kirjoituksen ihmisen vapauden kaipuusta, illuusiosta, aitoudesta, toivosta ja toivottomuudesta.

Olet perikatoon tuomittu
vähänpä sinulla koskaan oli ymmärrystä;
silmäsi tulevat olemaan
kaksi menetyksiäsi itkevää lähdettä

Flamenco on syvän laulun perinnettä, viihteeksi muuttuvaa, mutta silti siitä häivähdyksen säilyttävää. Kerrotaan, että Billie Holiday olisi yhtenä sateisena päivänä tullut William Duftyn asuntoon. Asunnossa oli soinut Pastora Pavónin laulu. Pavónin, joka tunnetaan mustalaisten keskuudessa nimellä "La Niña de los Peines" lauloi espanjaksi, kielellä jota Billie ei osannut. Hänen kerrotaan kuitenkin sanoneen: Oh my God, that poor bitch is in trouble. Flamenco-laulu ei vaadi klassisessa mielessä hyvää ääntä, mutta siitä voi tunnistaa tunteen, kärsimyksestä vaikertavan sielun ja melankolian.

Myös Billie Holidayn ohjelmistoon kuuluu blues nimeltä Deep Song (Cory-Cross). Edelleen jazz-muusikko Kurt Rosenwinkel on julkaisut tällä nimellä CD:n ja tulkitsee kyseisen kappaleen. Kun tulkintaa seuraa näin: Cante jondo-blues-jazz, huomaa miten raivoisa tuska muuntuu melankolian kautta lähes luopumisen ikävyyttä huokuvaan harmoniaan. Teknisestä alkuvoimaisuudesta siirrytään karhean taiturimaisuuden kautta teknisesti täydelliseen ilmaisuun. Originelli ekspressiivinen raivokkuus muuttuu introvertiksi arroganssiksi. Romanin kunnia muuntuu taiteilijan ilmaisuksi; molemmat myydään globaaleilla markkinoilla.

Paradoksi elää:

Jos maailmassa olisi joku
joka voisi antaa minulle vapauden,
laittaisin polttomerkin kasvoihini
ja ryhtyisin hänen orjakseen.

Vai voisiko ylemmyytensä alentaa vaikka seuraavalla muunnelmalla (suluissa muuntamani sana):

Olen jumalaa mahtavampi,
sillä jumala ei anna sinulle (minulle) anteeksi sellaista,
mitä minä annan

Tämän saman kirjoitin vuosia sitten toisin: Jos uskoisin jumalaan, hän ei antaisi tekojani anteeksi. Silloin en tiennyt. Nyt tiedän.

Pamisoksen purkaus

Suomalainen kirjallisuus on omaa lajiaan. Kieli on rikasta ja nykysuomea, toisin kuin usein kääntäjien kieli.
Raittilan kirja on aikalaisromaani. Tämä nostaa sen arvoa entisestään. Maittavaa luettavaa.

Kirjan sisällön ja tekstin yllättävät käänteet vievät lukijaa niin kognitiivisesti kuin paatoksellisestikin. Raittila onnistuu vangitsemaan hyvin yksioikoisen insinööriajattelun stereotypian (jolla ei ole juurikaan tekemistä innovatiivisen teknisen kehittelyn kanssa) ja tyhjän mediapersoonien luovan "sisällöntuotannon" - molemmat työskentelevät paskavatkaamossa, jonka kirjailija Raittilan kertoja on luonut todellisuuden lastuista, höyhenistä ja tervasta.

Eco revisited

Econ kirjan sain loppuun vihdoin viimein. Pitkästyttävästi etenevä ja käsittääkseni täysin vailla jännitettä - ei siis romaani lainkaan. Mutta omalla tavllaan dokumentti ajastaan.

Umberto Eco

Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki

Aika kulkee. Lukeminen on jäänyt vähälle. Olen käyttänyt paljon aikaa valokuvauksen ja Photoshopin opiskeluun. Luvun alla on Econ teos Kuningatar Loanan arvoitukselliunen liekki.

Kuusikymppinen kirja-antikvariaatin pitäjä Giambattista Bodoni eli Yambo virkoaa sairauskohtauksen jälkeen. Hän on menettänyt osan muistiaan: hän muistaa vain lukemiaan asioita, ei itse elettyjä, kaikki tunteisiin liittyvä on hävinnyt. Peilistä häntä katsovat vieraat kasvot, ja vaimoaankaan hän ei tunnista. Econ kirjan alussa on mielenkiintoista treoriaa muistista: semanttinen ja episodimuisti erkaantuvat ja näin deklaratiivinen muisti muuttuu oudoksi.

Kiinnostavaa on myös eurooppalainen kulttuurihistiria. Laähes kaikki aianistro on tavalla tai toisella tuttua jostakin omankin elämän vaiheesta vaikka Eco ja Econ romaanihenkilö elävät Italiassa. Hauskaa on myös kuvitettu romaani, joka on toteutteu myös melko korkeatasoisesti.

Arviota en esitä, palaan siihen myöhemmin.

Enkelit ja demonit

Luin sitten minäkin monien muiden tavoin Dan Brownin Enkelit ja demonit (WSOY, Helsinki 2005) Verrattuna DaVinci -koodiin kirja on heikompi. Edelleen viehättää liikkuminen turistille tutuissa paikoissa (vierailin Roomassa helmikuussa 2004) sekä kulttuurihistorian yhdistäminen viihteelliseen juoneen. Rasittaavaa sen sijaan on kirjoittajan rutinoitunut tapa kuljettaa juonta - sujuvaa mutta hieman pitkästyttävää.

Varsinkin kirjan lopussa on kliseemäistä, saippuaopperamaista esitystä jota voisi toki rinnastaa vaikka 1700-luvun lopun romantiikan henkilökuviin. Uskomattomia paljastuksia, äkillisiä oivalluksia ja käänteitä. Kirjan tapahtumasisällön määrän ja ajankulun epäsuhta on räikeä. Vuorokauteen ei yksinkertiasesti mahdu noin paljon tapahtumia ja paikallisia siirtymiä vaikka avuksi otetaan milloin erikoisnopea X-33 lentokone, helikopteri tai renkaat vinkuen kulkeva Alfa Romeo. Kun kirjailija muutoin ei tarjoile ironiaa, niin lopun latteuksiin vaipuva sänkykohtaus joogamesarin kanssa ei tunnu tahalliselta floppaukselta vaan siltä, että kirjoittaja on itsekin jo väsynyt vääntämään tarinaa. Vai päättyykö kirja symmetriaan lihasta lihaan. Alussa on liha, palavaa ja käryävää ja lopussa treenattua ja halukasta.

Luettavaa, mutta ei "suurta" kirjallisuutta.