Empusion, Symposio ja Taikavuori

 

Aiemmin lukemani Olga Tokarczukin kirjat (Rumpujen kaupunki, Vaeltajat, Päivän talo, Yön talo, Aja aurasi vainajain luitten yli, Alku ja muuta ajat) virittivät suuret odotukset uusimpaan suomennokseen Empusion. Kun vielä ilmeni, että on teos viitaa niin Platonin Symposioon ja tarina mukaelee Thomas Mannin Taikavuorta, niin mielessä kävi, että huh huh. Rohkeat esikuvat ja iso urakka. Vain uhkarohkea lähtee kisaamaan näiden klassikoista mainioimpien kanssa. Ajallamme on kuitenkin ominaista, että nykykirjailijat pyrkivät uudelleenkirjoittamaan aiempaa ja oikomaan niiden nykykatsannon kannalta vinoutuneita näkökulmia, olipa kyseessä sitten postkolonialismi tai misogynia.

Tokarczuk selvityy kuitenkin kiitettävästi, vaikka kirja ei kaikilta osin oikein tahdo itselleni avautua. Hän ei etene aivan samoja reittejä, vaan kiipeää hengen vuorelle omia reittejään. Toki hän viittaa samoihin ajan ilmiöihin ja ajan teoreettikoihin eli poikkeaa samoille etappipaikoille Mannin kirjan henkilöiden kanssa.

Tarinassa puolalainen insinööriopiskelija Mieczysław Wojnicz saapuu syyskuussa 1913 vuoristoilmaan Görbersdorfin parantolaan lievittämään tuberkuloosiaan. Hän kuuntelee parantolan miesten keskustelua päivänpolttavista kysymyksistä: sodasta, hallitusmuodosta, demoneista. Usein keskustelu kääntyy lopulta naiseen. Voiko nainen olla aktiivinen toimija? Mieczysławiakin askarruttavat paikalliset tarinat vuoriston oudoista tapahtumista ja naisten selittämättömät kuolemantapaukset. 

Empusiossa eletään samaa eurooppalisuuden aikkaa, kuin  Taikavuoressa. Molemmat tapahtuvat vuoriston parantolassa ja henkilötkin muistuttavat, aina nimiä myöten, tyyliin Augustus vs. Settembrini, toisiaan. Fokus on kuitenkin toinen - naiset tai paremminkin miehinen puhe naisista. Teemat kuolemasta, seksuaalisuudesta, sivistyksestä ja menneitten aikojen pimeistä myyteistä ja maagisista voimista ja seremonioista valottuvat miehisen puheen kautta.

Ymmäärtämättömyyteni selitystä etsin kirjoittajan puolalaisuudesta. Onko niin, että Tokarczukin maailma on tässä jotenkin kansallisesti spesifi? En kykene ymmärtämään sen merkitystä omassa maailmassani. Miesten sovinistinen puhe ei hätkähdytä, se on kuultu jo aiemmin. Asioiden filosofinen pohdiskelu oli Mannin Taikavuoressa aikalaiskuvausta, tässä taas etäännyttää meidän ajastamme yli 100-vuoden taakse. Asia - miesten ja naisten erilaisuus ja tasa-arvo- ovat edelleen ja entistä kuumottavammin esillä niin Puolassa kuin Suomessa, mutta mitä uutta Tokarczukilla asiasta sanoo? Vai onko kysymys sittenkin sukupuolesta? Eikö tämänkaltainen feministisyys aukene vai onko se auennut jo aiemmin? Toki Mannin Taikavuori on aikansa "miespuhetta" ja Tokarczuk puolestaan aikamme "naispuhetta", mutta jotenkin rinnastus kuitenkin ontuu. Turhalta tuntuu vertaus Symposioon, filosofinen kirkkaus Empusionista puuttuu.

Kelpo kirja, mutta enemmän odotin. Ehkä siksi pieni pettymys.

Viha ja kauneus

 

Kokoelmassa Viha ja rakkaus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta Mihail Šiškinin on kuin  Roomeo tunnetuissa säkeissä:

Paljon aikaan saa viha, 

rakkaus viel' enemmän. 

Vihaava rakkaus! Rakastava viha!

Oi kaikkisuus, sa tyhjyydestä luotu! 

Keveys raskas! turhuus arvokas!

Oi kaaos muodoton ja muotokaunis 

Oi höyhen lyijyinen ja savu kirkas,

jääkylmä tuli, sairas terveys! 

Oi valvas uni,vastakohtas ihan!

Näin rakastan ja rakkauteen saan vihan. (Shakespeare)

Šiškinin rakkauden kohde on Venäjä, vihan kohde on Venäjä, kaunis, kiehtova, intohimon kohde, synnyinmaa. Venäjä maantieteellis-historiallisena, sotaa käyvänä imperialistisena suurvaltana, Venäjä kirjallisuutena, taiteena ja kulttuurina. Venäjä ortodoksisena uskon keskuksena.

Šiškinin käyttää itse paljon kysymysmerkkiä. Paljon hän myös lainaa tekstejä, joissa huutomerkki on yleinen, kuten Raamatun kehotuksissa. Huutomerkki on ehkä Šiškinille tarpeetonkin, koska itse teksti on lähes kokonaan tykkitulta, ohjusiskuja ja raketteja kohti Venäjää, sen ideaa menneisyydessä ja nykyisyydessä. Viha on vallitseva tunne nykyisiin päättäjiin ja eliittiin, Putiniin, Kremliin. Mutta kansakaan ei pääse helpolla. Venäjän kansa elää Šiškinin tekstissä keskiaikaa, valitsee muutoksen sijaan auktoriteetin. Valitsee kerta toisensa jälkeen uuden tsaarin, kuolleen tai valetsaarin korvaajaksi, vaikenee, selviytyy. Vain venäläinen kulttuuri ja kirjallisuus edustaa ihanaa Venäjää, mutta sen ääni on vain keveitä huutoja ja kuiskauksia lukevan eliitin korvissa.

Hienoa Šiškinin armottoman kovassa tekstissä on sen syväluotaus uskonnon ja politiikan suhteen kietotumisesta Veneäjän politiikassa. Venäjän ortodoksian tehtävänä on pelastaa maailma länsimaisen rationalismin, liberalismin, ateismin ja roomalaiskatolisen luopuruuden ahdingosta. Aatehistoria kulkee Šiškinin tekstissä jotenkuinkin siten, että kun rationalismi 1500-1600-luvulla ajoi oikeauskoiset ahtaalle, roomalaiskatolinen kirkko ja luterilaisuus pettivät sen. Tilalle asettui, ainakin osittain, myös ateismi, joka antaa ihmisen eksistentiaaliselle tyhjiölle vain nollan jumalkaipuun tilalle. Ortodoksinen kirkko, Venäjän kirkko, tarjoaa ideologisen pohjan Suur-Venäjän imperiumille, Venäjälle maailman keskuksena ja johtajana. Tsaari ja valtio ovat tuon taivaallisen tehtävän maallisia toteuttajia. Ainoat voimat kaaosta, moraalista rappiota ja arvonihilismiä vastaan.

Šiškinin rakastaa epäilemättä luomaansa kulttuurista Venäjää ja Venäjän ideaa yli kaiken. Ja samalla hän vihaa nykyistä maantieteellistä ja poliittista Venäjää yli kaiken. Vain nykyisen Venäjän tuho voi pelastaa sen ja sitä myötä Venäjän kultuurisen idean. Vladimir Putinin Venäjän on hävittävä samalla tavalla kuin Hitler kukistettiin ja vain täydellinen historian uudelleenlukeminen voi tuoda "syntien" anteeksiannon ja pelastuksen. Hallinnon, eliitin ja johdon vaihto ei yksin auta. Venäjän kansan ja jokaisen venäläisen on kannettava itse vastuu omasta ja maansa tekemisistä. Kansalaiset ovat vastuussa maansa politiikasta - tätä eivät Venäjän kansalaiset suureksi osaksi ole vielä omaksuneet oman toimintansa perustaksi. Vakaus, järjestys ja "on tultava toimeen jollain tavalla" on vallitseva mentaliteetti. Uskonnon tarjoama yhteisöllisyys on illuusio, jonka varjolla voi välttää vastuun Venäjän sotilaallisista ja poliittisista toimista.

Vaikuttavasti Šiškinin lukee venäläisiä klassikoita - Puškinia, Dostojevskia, Tolstoita, Turgenjevia, Tšehovia ... Näiden tulkintojen jälkeen ei ole koskaan enää mahdollista lukea näitä klassikoita samalla tavalla kuin ennen. Varsinkin Dostojevskin tekstit avautuivat itselleni varsin uudella tavalla ja tuntuu, etten ole niitä juuri ymmärtänyt aiemmin lukiessani. Tai en ole niitä ymmärtänyt ainakaan suhteessa venäläiseen mielenmaisemaan ja reaalipolitiikkaan. Toki tiesin, että kirjailija Dostojevski oli kova slavofiili ja isänmaansa ystävä. Mutta tämä musta nationalismi peittyi hänen mestarilliseen kirjalliseen taituruuteensa. Eikä tuo mestarillisuus tietenkään mihinkään niistä ole kadonnut. Lukijana vain saa niistä vielä enemmän, jos osaa lukea niiden kontekstia paremmin. 

Tarkkaan Šiškinin on myös lukenut Thomas Mannin tekstejä ja niiden suhdetta muutettavat muuttaen 1930-lukujen Saksaan ja 1990-1920 -luvun Venäjään. Šiškinin pistot eivät rajoitu vain kirjallisuuteen. Musiikin vaikuttajat kuten Šostakovits ja Rahmaninov saavat ansaitsemansa osan Venäjän tarinassa, niin hyvässä kuin pahassa. 

Venäjää vaivaa paatos. Šiškinin asettaa sen lukijan eteen raadollisena. Hänen sanomaansa kuuntelee ja se on hyvä kuulla. Saarna on kuitenkin saarna, maallinenkin.

Šiškinin, Mihail, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Suom. Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen, WSOY, Helsinki 2024, ISBN 978-951-0-50633-2

Robert Musil

Paperivaltakunnan kuningas, itävaltalaissyntyinen Robert Musil (1880-1942),  oli omana aikanaan melko tuntematon, varakkaan suvun vesa ja monien mahdollisuuksien mies. Lopulta kirjoittaminen vei hänet mukanaan ja hän eli köyhtyneenä kirjailijana ja maanpakolaisena jatkuvassa rahapulassa. Ystäviensä avustusten varassa eläneenä hän kuoli Sveitsissä suhteellisen nuorena, 62 vuotiaana. Lahjakkuus riittää hänellä moneen, mutta vain siirtyminen aina uuteen tuo tyydytystä, jos sekään. Musil oli koulutukseltaa upseeri, insinööri ja psykologi, mutta sielultaan kirjailija.

Keskeistä Musilin vihätyksessä itselleni on, että hän pyrkii etsimään tapaa, jolla sovittaa tieteellinen ja taiteellinen keskenään. Hän tarkastelee maailmaa tieteen objektiivisuusvaatimusten ankaruudella, mutta samalla ymmärtää, että elämästä tieteellä ei ole juurikaan sanottavaa. Musil on myöntänyt taipuvansa mystiikkaan, mutta määrittelee sen olevan eine Tagehelle Mystik. Kirkas ja looginen, järkeen perustuva mystiikka muistuttaa monella tapaa nuoren Ludvig Wittgensteinin (1889-1951) ajatusta siitä että, mikä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi ja kaikki muu on tyhjää pauhua. Mutta toisin kuin nuori Wittgenstein, Musil ei halunnut vaieta siitä, mistä ei voi puhua, vaan täytti arkin toisensa jälkeen, kirjoitti uudestaan, korjasi ja hioi tekstiään. Näin syntyi Der Mann ohne Eigenschaften, keskeneräiseksi jäänyt sivumäärältään laaja teos, kootuissa teoksissa yhteensä 1672 sivua. Teos on siis monin verroin laajempi kuin vaikkapa Thomas Mannin Taikavuori. 

Mannin ja Musilin teosten erot eivät rajoitu vain laajuuteen. Molemmat tarkastelevat kutakuinkin samaa ajankohtaa, 1900-luvun alun ensimmäisten vuosikymmenten eurooppalaista hengenmaisemaa. Ilmanala on käymässä vaaralliseksi tai myrskyisäksi, elämän ja elämänmenon ymmärtäminen käy vaikeaksi. On kuitenkin perusteltua asettaa nämä kirjat ja kirjailijat Kunderan tavoin (Kundera 2001, 179) estetiikoiltaan romaanin historian eri vaiheisiin. Mannin Taikavuori on kuvaileva romaani. Sen älyllisyys ilmenee romaanissa käytyjen aatteiden dialogeissa. Musilin teksti puolestaan on ajatteleva romaani. Mann huomauttaakin siitä, että Musilin teos ei ole enää mikään romaani (ks. Kallio-Visapää 1955, 254), mutta viittaa Goetheen, jonka mukaan kaiken lajissaan täydellisen täytyy kasvaa yli lajinsa rajojen ja tulla joksikin muuksi, vertaansa vailla olevaksi. (emt., 254)

Musil ei eteneyhtä pitkälle kuin Kafka, jolle maailma esittäytyy absurdina koneistona. Musilin henkilöt yrittävät epätoivoisesti, mutta kuitenkin, tavoittaa ajan henkeä valmistellessaan Kakanian eli Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian paralleeliaktiota. Ulrich, kirjan keskushenkilö, on Irma Rantavaaran luonnehdinnan mukaan hilpeän renessanssi-ihmisen ja kontemplatiivisen mystikon sekoitus. (Rantavaara 1963, 17). Itselleni tulee enemmän mieleen ajatus vapaana leijuvasta sivistyneistöstä. Weimarin tasavallan ajan sivistyneistöä, joskus myös loismaiseksi sivistyneistöksi syytettyä, on moitittu siitä, että he eivät tarttuneet teoin nousevaa fasismia vastaan, vaan vatvoivat loputtomasti sitä, mistä oikein on kysymys ja pyrkivät ymmärtämään ajan hengen liikkeitä ja pyörteitä ja huomaamatta olevansa tuon pyörteen vietävissä.

Musilin asenne henkii jotain samaa kuin Walter Benjaminin myöhemmin edustama flaneeraus - kuljeskellaan vapaasti kauppakeskusten pasaaseissa, kirjastojen hyllyjen välissä, poiketaan kahvilaan, keskustellaan. Nuorempana kirjastot ja kirjakaupat olivat itsellenikin keskeinen vaeltelun kohde, sittemmin myös kauppakeskukset ovat tarjonneet virikettä. Kahvilakulttuuri on omalla kohdalla jäänyt vähäiseksi, mutta muilla mailla käydessä olen kyllä poikennut katsomaan paikallisten intellektuellien suosimia kahviloita ja ravintoloita.

Kuulin Robert Musilista ja Herman Brochista saksalaisen professorin yliopistoluennolla 1970-luvun puolivälin aikoihin. Luennossa hän vertaili Frans Emil Sillanpään (1888-1964) tuotantoa näihin klassikoihin. Sain myös vihjeen siitä, että eksistentialistisilla virityksillä saattaisi olla yhteyksiä ihmisiin suviyössä. Ymmärsin suomalaisen kulttuuriymmärryksen rajoittuneisuuden  ja oman tietämykseni eurooppalaisesta kirjallisesta perinnöstä kovin vajaavaiseksi. Odotin kiihkeästi 1970-luvulla  Musilin pääteoksen suomennosta; oma saksankielen taitoni ei ollut riittävä, jotta olisin arvannut tarttua alkuperäistekstiin. 

Sittemmin Musilin pääteos Mies vailla ominaisuuksia käännettiin, ensimmäinen osa ilmestyi 1980 ja toinen 1984.  Myös Hermann Brochin Unissakulkijat trilogia sai suomenkielisen asunsa 1988-1994. Musilin teksti teki ja tekee yhä vaikutuksen, niin sisältönsä kuin tyylinsäkin puolesta. Esseemäinen elämä, jota siis loismaiseksikin on kutsuttu, viehättää täsmällisyyden ja epämääräisyyden kiehtovana ja kieputtavana yhdistelmänä. Aristoteles taisi sanoa, että kutakin asiaa pitää tarkastella sille sopivalla tarkuudella. Essee ja romaani ovat sopivan (epä)tarkkoja elämän "mittaamiseen". 

Eräillä­ henkisen­ toiminnan­ aloilla­ miehen­ ylpeytenä­ eivät­ ole­ isot­ kirjat,­ vaan­ pienet­ tutkielmat.­ Jos­ esimerkiksi­ joku­ huomaisi­ kivien­ voivan­ puhua­ tietyissä­ olosuhteissa,­ jotka­ ovat­ tähän­ asti­ jääneet­ vaille­ huomiota,­ hän­ tarvitsisi­ näin­ mullistavan­ ilmiön­ kuvaamiseen­ ja­ selittämiseen­ vain­ pienen­ määrän­ sivuja.­

(Robert­ Musil:­ Mies­ vailla­ ominaisuuksia)

Hienon kuvauksen Mies vailla ominaisuuksia teoksesta antaa Sinikka Kallio-Visapää jo 1955 ilmestyneessä kirjassan (Kallio-Visapää 1955, 255-294).  Hän viittaa aluksi Thomas Mannin ja Herman Brochin luennehdintoihin, jonka mukaan Musil on historian eksaktein kirjailija ja hänen teoksensa on esseen ja eepillisen huvinäytelmän välimuoto. Visapää avaa teoksen teemoja oivallisesti omassa tekstissään.

Pääteoksensa lisäksi Musililta kannattaa ehdottomasti lukea hänen kaksi erinomaista pienimuotoista romaaniaan: Oppilas Törlessin harhapolut (Musil 1963) ja Kolme naista (Musil 1961). Törless-kirja teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen. Se kuvasi mystisen hienosti nuoren miehen ajatuksia ja tuntemuksia tavalla, jota oli vaikea tavoittaa. Tunnelma on ahdistavan uhkaava ja oli vaikea käsittää mitä kaikkea oikeastaan tapahtuu sotilasakatemian punaisen ullakkohuoneen sadistisissa orgioissa ja sen ulkopuolella. Musilin tekstissä eksitentiaaliset perustuntemukset, pelko, ahdistus ja rajakokemus saivat hienoja sävyjä. Littymäkohta elämään kärsimyksenä ja sen sietämisenä saa liittymäkohtia myös stoaalaisuuteen ja buddhalaisuuteen. Musil on toistuvasti kiistänyt olevansa psykologinen kirjailija. Hänen tavoitteensa on toisaalla. (Ks. Rantavaara 1963, 12)

Tavoitteenani ei ole päästä tässä samalle viivalle Musil tutkijoiden tai edes Musilin tuotantoon kriitikon asiantuntemuksella paneutuneiden kanssa. Anssi Sinnemäen teksti Musilista (Sinnemäki 2017, 52-66) on hyvä johdanto tämän tyyppiseen tarkasteluun. Musilia lukiessa olennaista on huomata se, miten se liittyy omaan ajatteluun ja elämänhistoriaan: jokainen merkittävä teksti liittyy lukijan yksityiseen maailmankuvaan. Tutkimuksen myrskyinen mutta yhteinen meri alkaa subjektiivisuuden saarelta. (Veivo 2000, 41)

En lähde purjehtimaan tämän kauemmas subjektiivisuuden saarelta. Toisaalta en myöskään lähde saaren synkiin viidakoihin pitkin Kongo-jokea tai kiipeile vuoren jyrkille rinteille. Joutilas ja raukea katselu saaren rannalla riittäköön.

Jos tuhatjalka alkaisi miettiä askeljärjestystä, menisivät jalat solmuun alta aikayksikön. (Tšehov, Sinnemäki 2017, 13 mukaan)

Muistotaulu Berliinissä Ku´damilla

Musil, Robert,

Kolme naista, ap. 1924, suom. Hilkka Suomi,  Arvi A. Karisto Oy, Helsinki 1961

Oppilas Törlessin harhapolut, ap. 1906, suom. Hilkka Suomi-Orava, Arvi A. Karisto Oy, Helsinki 1963

Mies vailla ominaisuuksia 1ja 2,  ap. 1930-1943, suom. Kristiina Kivivuori, WSOY, Helsinki, 1980 ja 1987. ISBN 951-0-08822-6 ja ISBN 951-0-14093-7*

 

 

 

Muut lähteet: 

*Musil-suomennoksen mutkikkaat vaiheet. HS 26.4.1990. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002977542.html. Luettu 3.9.2024

Berghan, Wilfried, Robert Musil. ap. 1963, Rowohlt, Reinbek bei Hamburg 1988. 980-ISBN 3499500817

Kallio-Visapää, Sinikka, Kuvista ja kuvaamisesta. Esseitä taiteen ja kirjallisuuden ilmiöistä. Otava, Helsinki 1955

Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Ap. Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt, WSOY, Helsinki 2001. ISBN 951-0-24879-7 

Pankakoski, Timo, Kesäklassikko: Aatteiden aava ja avohakkuu (23.8.2006) https://kiiltomato.net/critic/robert-musil-mies-vailla-ominaisuuksia-1%E2%80%932-der-mann-ohne-eigenschaften/. Luettu 3.9.2024

Rantavaara, Irma, Robert Musil, teoksessa Musil 1963, s. 5-17

Sinnemäki, Anssi, Näkökulmia Musiliin, Tieteessä tapahtuu 7/2010; myös teoksessa Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä. Tamara Press, Helsinki 2017. ISBN 978-951-8994-09-4

Tontti, Jarkko, Maa vailla ominaisuuksia (Parnasso 4/2017). Julkaistu netissä osoitteessa:  https://jarkkotontti.net/esseet-ja-arvostelut/maa-vailla-ominaisuuksia/ (luettu 3.9.2024)

Veivo, Harri, Kokemuksesta kieleen ja tekstiin: indeksiaalisuuden käsite kirjallisuuden semiotiikassa.  Teoksessa Rajatapauksia. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 53, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000, ss. 27-43. ISBN: 951-746-235-2

Kirjoituksia kellarista

 

Sanon teille juhlallisesti, että olen monta kertaa halunnut muuttua hyönteiseksi. (Kirjoituksia kellarista, 17)

Samaan aikaan (nyt syksyllä 2024), kun keskustellaan lasten eläinleikeistä on kiinnostavaa, että monet aikuisetkin ovat leikkineet (?) ajatuksella muuttua eläimeksi. Kuin Kafkan Muodonmuutosta ennakoivasti Dostojevski antaa päähenkilönsä pohtia muuttumista eläimeksi, ei söpöksi kissaksi tai agressiiviseksi koiraksi, vaan hyönteiseksi. Elämä maailman abstrakteimmassa ja harkituimmassa kaupungissa (Pietarissa) on käynyt tiedostavalle ihmiselle sairauden kaltaiseksi. Toiminnan ihmiset laittavat asioita kuntoon ja Venäjän ajattelu johtaa satiiriseen, mustaan kuvaan tietoisuuden sairaudesta. Dostojevskin Kirjoituksia kellarista on tähtikirkasta pimeyttä puhtaimmillaan.

Alunperin kirja ilmestyi 1864, hyllystäni löytyy Esa Adrianin suomentamana painos vuodelta 1996. Nyt uudelleenluettuna Dostojevski avautuu uudella tavalla, hirtehisenä ja oivaltavana kuvana sen ajan, mutta yllättävästi myös meidän aikamme Venäjästä ja maailmasta. Dostojevski eli kyllä eri aikaa kuin me, mutta hänen aikanaankin ihminen oli jo sama kuin nykyään. Eurooppalainen romaani oli yhdistänyt ajattelevan ihmiskunnan, tai ainakin sen eurooppalaisen osan, yhdeksi, siten, että ruutitynnyri, joka sittemmin 1900-luvulla räjähti, alkoi täyttyä. Dostojevskin teksti on mestarillisen tarkkaa, ristiriitaista, purevaa. Tunnevoimaista ja hyytävää.

Maailmanhistoriasta voi siis sanoa ihan kaikkea, kaikkea mitä sairainkin mielikuvitus voi vain keksiä. Mutta yhtä ei voi sanoa - että se olisi järkevää. (Kirjoituksia kellarista, 45)

Dostojevski, Fedor, Kirjoituksia kellarista, ap. 1864, suom. ja jälkisanat kirjoittanut Esa Adrian, Gummerus, Helsinki 1996. ISBN 951-20-4956-2

Tilavuuden laskemisesta III

 

Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta III jatkaa tarinaa. Sana viehättävä tuntuu vähättelevältä, mutta sitä tämä kirja on. Juoni on yksinkertainen, tarina monitasoinen ja käsiteltviä teemoja juoksutetaan hienosti koko tarinan ajan. Marruskuun 18. - päivä johon tarinan kertoja on juuttunut toistuu, tapahtumat toistuvat, mutta niihin luodaan alati uusiutuvia näkökulmia. Pieni juonipaljastus: alussa on vain yksi henkilö, aina II osan loppuun. Silloin löytyy toinen, lopulta kaksi lisää ja aivan päätöksessä portiolla odottaa vielä viisi lisää.

On vaikea sanoa, mikä tekstissä lopulta viehättää. Toistoa, selkeää kerrontaa, pohdintaa. Hienointa on miten Balle onnistuu kuvaamaan miten eri tavoin ihmiset suhtautuvat uppo-oputoon tilanteeseen. Tavarat ja niiden pysyvyys on yksi keskeisistä teemoista. Kulutamme maailmaa loppuun. Jos voisimme elää tämän päivän uudestaan, mitä tekisimme toisin, jos mitään.

KIRJAILIJAT

Cervantes, Miguel de

Hemingway, Ernest

Kafka, Franz

Kundera, Milan 

Mann, Thomas 

Musil, Robert

Sebald,W.G.

Sota

 

Sain sodan pääni sisään. ( GUERRE/SOTA, käsikirjoitus, ensimmäinen sivu)

Louis-Ferdinand Célinen SOTA on keskeneräisenä teoksena järkyttävän hyvä. Se on brutaali ja hienostunut, traaginen ja koominen, mustaakin mustempi kuvaus sodan seurauksesta. Siitä miten sota tulee, on, ja pysyy pään sisällä.

Sodan pauhu on on asettunut kirjoittajan ja kirjan minäkertojan päähän, ruumiiseen. Kauhunsirpaleista hän kokoaa tarinaa, jossa todellinen, kuviteltu, fantasioitu, kerrottu muuttuu kirjallisuudeksi, välittyy lukijalle rumana ja kauniina todistuksena sodan kauhusta. Tarina on kerrottu tarkkaan, mutta muistin siivilöimänä: 

Menneisyys on paskiainen, aina unohduksesta juovuksissa, varsinainen lurjus joka on oksentanut kaikille vanhoille jutuille jotka olit ehtinyt jo järjestää, pinota - ja jotka toisin sanoen olivat inhottavia, viimeisillään korisevia - omaan ruumisarkkuusi sen jälkeen kun olet kuollut omaan tekopyhyyteesi.

Kauhut muuttuvat kauhuksi, yhdeksi totaaliseksi näkökulmaksi, jota ei voi sivuuttaa. Sotaa ei käydä vain rintamalla, sitä käydään ennen taistelua ja varsinkin taistelun jälkeen. Sota ylittää ja läpäisee, iskee fyysisesti, vammauttaa, iskee yli henkisen kestokyvyn ja tunkeutuu hermokaasun tavoin myös sinne, missä taistelun kumu kuuluu vain etäisesti ja aseiden suuliekit välkkyvät vain kuvissa.

Sotaan pätee jatkuvuus, siitä huolimatta, että joskus aseet vaikenevat ainakin hetkeksi. Mutta aina on myös mahdollisuus siihen, että aseet vaikenevat lopullisesti: Jatkavatko ne kunnes mitään ei ole jäljellä? Mihin ne sitten menevät? Elämä on kuitenkin aika mieletön juttu. Joka käänteessä eksyy.

Jos tarinaa ei olisi kerrottu näin taitavasti, se olisi vain tympeä, veriroiskeinen ja roisi tarina. Nyt se on kirkas ja hauras, pakahduttava ja aidon oloinen.

Louis-Ferdinand Céline, SOTA, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-272-0

Thomas Mann

Thomas Mann Nico-koiransa kanssa 

Mies istuu kevyessä varjossa pihan rottinkipenkillä mustan puudelinsa kanssa. Vaalea puku, kissimirri kaulassa, valkoiset kengät ja sukat jotka eivät oikein istu kokonaisuuteen. Olkihattu asetelmallisesti tuolilla vieressä, vasemmassa kädessä rannekello. Katse suunnattuna kuvasta poispäin, itsetietoisesti kuin viestittäen: näen jotain sellaista mitä te ette näe, mutta jos maltatte kerron teille. Kuva henkii porvarillista tyyneyttä, hillintää ja hallintaa. Se sopii miehelle, joka on saanut kasvatuksen, jonka keskeinen kehotus oli  assez - nyt riittää.

Mies on Thomas Mann (1875-1955), kirjailija jota on pidetty yhtenä 1900-luvun alkupuolen suurimpana ja merkittävimpänä. Hän asettui suuruuksien joukkoon laajalla sukukuvauksella, jonka ainekset sai omasta taustastaan. Buddenbrookit (1901) on romaani, jossa Mann piirtää kaaren suvun noususta vaurauteen ja sen menettämiseen. Taikavuori teoksessa (1924), hän laajentaa tarkastelua Euroopan aatteelliseen tilanteeseen.  Mielen syvyyksiin, eroksen ja thanatoksen maailmaan, hän oli sukeltanut Kuolema Venetsiassa (1912) teoksessa  ja lopulta Tohtori Faustus (1947) kaivautuu saksalaisen mytologian juuriin. Mann kirjoitti myös laajan raamatuntulkinnan Joosef-kirjasarjassa (Joosef ja hänen veljensä, 1933-1943).Thomas Mann eli omassa elämässään eurooppalaisen poliittisen tragedian ja kirjoitti pessimistisenä humanistina siitä tutkielmia koko 1900-luvun ensimmäisen puoliskon. 

Syvä on menneisyyden kaivo. Eikö sitä pitäisi sanoa tutkimattomaksi? (Mann 1947, 7)

Edellä mainitut Mannin teokset ovat itselleni hänen tärkeimmät teoksensa. Tämän lisäksi on muutama muu, hyvä, kuten Tonio Kröger (1903) ja Huijari Felix Krullin tunnustukset (1954). Joosef ja hänen veljensä sisään en ole koskaan päässyt, sen lukeminen on jäänyt kesken ja ehkä jääkin.

Mutta palataan alun kuvaan. Kuvassa oleva koira, Niko, piti kirjoista kuten isäntänsäkin. Marla Morris viittaa Stanley Gongordin kertomaan tarinaan (https://pesaagora.com/columns/thomas-mann-and-nikos-cassirer/). Sen mukaan Nikolla ei ollut lupa mennä isäntänsä työhuoneeseen. Kerran kuitenkin kävi näin ja Niko nappasi hyllystä kirjan. Niko söi, tarinan mukaan, Ernst Cassirerin kirjan. Tarina ei kerro, mikä niistä oli kyseessä, mutta koiralla oli joka tapauksessa hyvä kirjallinen maku.

Thomas Mann ja Ernst Cassirer, saksalainen uuskantilaiseksi leimautunut filosofi, purjehtivat samoihin aikoihin ja samoilla totuudenetsijöiden myrskyisillä ulapoilla ja etsivät oikeaa tietä vuoristojen kivisillä ja kiemuraisilla poluilla kohti maailmanymmärrystä. Cassirer on vain vuoden Mannia vanhempi. Molemmat ovat intohimoisen kiinnostuneita myyttien ja järjenkäytön suhteesta. Milan Kundera  toteaa arvioidessaan Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä teosta (Kundera 2001, 15-16) sen tutkivan myyttien vaikutusta, myyttien jotka aikojen perukoilta kauko-ohjaavat askeliamme. (Kundera 1993, 13). Mann nimenomaan tutkii, minkälainen vaikutus myyteillä (tai psykologisoiden jungilaisilla arkkityypeillä) on meidän toimiimme. Mann kuitenkin tuntuu esittävän Cassirerin tavoin, että myytit ovat yksi, ja vain yksi, ymmärtämisen muoto, jonka moderni aika pyrkii korvaamaan tieteellisillä selityksillä. "Kollektiivisessa tajunnassa" niiden merkitys ei ole kuitenkaan hävinnyt. 

Taikavuoren henkilöstössä humanisti Lodovico Settembrinin ja jesuiitta Leo Naphtan rooleihin on esitetty erilaisia vaihtoehtoja. Useimmiten Naphtan esikuvana on nähty unkarilainen filosofi Georg Lukács (1885 –1971)  ja Settembrinin kenkiin on asteltu brittiläistä Herbert Spenceriä (ks. esim. Oittinen 1987, Toiviainen 1977) . Wolfram Eilenberger (Eilenberger 2019, 24) puolestaan antaa roolit Cassirerille ja Martin Heideggerille (1989-1976). Taikavuoren tapahtumapaikoilla Davosissa järjestettiin muutama vuosi Taikavuoren ilmestymisen jälkeen, vuonna 1927, näiden kahden filosofin väittely. Boris Sutškov puolestaan näkee Leo Naphtassa fasistisen ideologian teesejä kehittelevän filosofoivan jesuiitan. (Sutškov 1976, 372) Joka tapauksessa Leo Naphta edustaa totalitarismia, Settembrini liberaalia demokratiaa. Mannin taitoa kirjailijana kuvaa juuri se, että hän ei aseta romaaniensa henkilöhahmoiksi todellisia henkilöitä yksi yhteen. Kyseessä on romaanihenkilö. He ovat mahdollisia, vaikkakin kuviteltuja henkilöitä, joiden kautta kirjailija tarkastelee olemassaolevia historiallisia tilanteita ja vaihtoehtoja niiden ratkaisemiseen. Puhuva henkilö romaanissa on aina jossain määrin "ideologi" . (Bahtin 1979, 153) Taikavuori on edelleen kiehtovaa luettavaa, rintamalinjat rationalismin ja irrationalismin, konservativismin ja liberalismin, demokratian ja totalitarismin välillä on nähtävillä, vaikka järki ja tunteet eivät aina kovin sensitiivisesti huomaisikaan eroa massayhteiskunnan ja -informaation ja disinformaation virrassa.

Vierailin kesällä 2012 Goethen synnyintalon rekonstruktiossa Frankfurt am Mainissa. Thomas Mann vieraili myös, vuosia ennen minua, Goethen kotitalossa. Hän tunsi olonsa kotoisaksi. Saksalaisen kulttuurin kaksi heerosta kohtasi. Molemmat olivat kulkeneet kauas kotoaan, mutta matka tuntui yhteiseltä. Itselleni katse oli historialliseen menneisyyteen, joskin jossain mielessä myös henkiseen kotiin. Mann ja Cassirer,mutta myös Heidegger, edustavat aikaa ennen minua, aikaa josta sitten Kafka, Camus ja Kundera erottautuivat, puhumattakaan Ludwig Wittgensteinista, joka aluiksi ratkaisi aiemman filosofian kaikki ongelmat, kuten hän arveli, ja loi pohjan kokonaan uudenlaiselle tarkastelutavalle myöhemmässä filosofiassaan. He ovat enemmän minun aikaani.

Goethe-talon huone, Frankfurt am Main 26.7.2012 

 

Noiden portaiden ja huoneiden tyyli, vire ja ilmapiiri olivat minulle vanhastaan tutut. Ne merkitsivät "synnyinsijoja", kuten kirjassa - elämäni kirjassa - sanotaan, ja samalla kertaa alkua jollekin valtavalle. Olin "kotona" , ja silti ujo ja myöhäinen vieras neron alkulähteillä. Koti ja suuruus koskettivat toisiaan. Porvarillinen patriisimiljöö (...) kuinka kauas taakseen hän sen jättikään! (Mann 1987, 65) 

Goethe-talon seinällä on Frankfurt am Mainin Großer Hirschgrabenin varrella on Johann Heinrich Wilhelm Tischbeinin  teos Die Stärke des Mannes. Siinä kaksi herraa, vai lienevätkö sittenkin alastomia heeroksia, ratsastaa tyynesti kohti auvoisaa tulevaisuutta. Luonto on kukistettu ja villit eläimet ihmisen saaliiksi saatu tai kesytetty vierellä kulkemaan. Tischbein ja Goethe elivät vielä aikaa jolloin ajatus siirtymästä luonnon hallinnasta sen tuhoutumiseen ja ihmisen asettumisesta itsensa viholliseksi oli todellisesti vasta nousemassa horisonttiin. Thomas Mannille tuo siirtymä oli jo vakava sairaus, joka oireili irrationaalisen ideologian nousuna ja humanistisen luonnon sivistämisen kääntymisenä luonnon raiskaukseen ja teollisen yhteiskunnan massatuotannon kirouksiksi. Järjen hallitsema maailma muuntuu maailman hallitsemaksi järjeksi, nouseva demokratia kääntyy totalitarismiksi. Kulttuuri kulttuuriteollisuudeksi. Luonnon vitsauksia ei voiteta, vaan modernin teollinen yhteiskunta kulkee kohti itsetuhoa.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                 

Johann Heinrich Wilhelm Tischbein 1787: Die Stärke des Mannes

 ( Myös "järkikuvaksi" kutsuttu - ihminen hallitsee järjellään muuta luomakuntaa.) 

Tuntuu oudolta väittää Tischbeinin kuvaa "järkikuvaksi". Paremminkin ihmisen järki on siinä johtanut pahasti harhaan. Luontoa pyritään hallitsemaan miekoin ja keihäin. Vain aseiden kehittymättömyys oli luonnon puolella. 150-vuotta kuvan valmistumisen jälkeen tilanne oli jo toinen. Luonnon tuhoaminen mahdollistui, aseet kääntyivät entistä tehokkaampina toista ihmistä kohti, järki tuhotui. Vai olisiko sittenkin ollut mahdollista rakentaa jonkinlainen "järjen kansanrintama"  kuten Georg Lukács esitti?

Thomas Mannin ja Franz Kafkan suhde vertautuu filosofiassa Ernst Cassiserin ja Martin Heideggerin suhteeseen. Thomas M. ja Ernst C. olivat vanhan liiton miehiä, joiden herrasmiesmäinen, klassinen ja konservatiivinen maailma sai väistyä Franz K:n ja Martinin  H:n paremmin maailman absurdiksi kokevaan elämäntuntoon. Georg Lukács on tämän vastakkaisen käsityksen ilmaissut realismin ja irrationalismin vastakkaisuuden kautta. Siinä missä realistisen lähestymistavan ideana on kuvata totuudenmukaisesti todellisuutta ja paljastaa ja näyttää sen epäkohdat, irrationalistisen käsityksen mukaan taide puhkaisee fasadin, jonka totalitaarinen ideologia on luonut  joko propagandan tai kulttuuriteollisuuden lumemaailman lupauksin. Taide ei ole maailman peilikuva, ei edes ikkuna josta sitä katsotaan vaan aktiivinen vasara, jolla sitä taotaan tai veitsi, joka puhkaisee maailmaa peittävän kalvon. Taiteen tehtävänä on tarvittaessa raastaa ja provosoida. Joskus viillot eivät auta, on tuhottava panssari, joka erottaa meidät "todellisuudesta".

Mann on porvari, mutta ei pikkuporvarillisessa mielessä. Häneen sopii hyvin ne sanat jotka hän osoittaa Goethelle (Mann 1987, 65-105). Mannin mukaan Goethen elämänasenteessa, elämänkansalaisuudessa, on jotain uhmakkaan positiivista. On kuljettava varmoin askelin elämässä. Ollaan lähellä aristokraattien elämänasennetta, mutta samalla siinä on jotain brutaalia. Goethen tavoin Mann tuskin tunsi itseään onnelliseksi. Hän varmaankin jakoi Goethen tuntemuksen, jonka mukaan hän ei pitkästä elämästään ollut onnellinen kuin vajaat neljä viikkoa. Elämäni oli ikuista kiven kääntämistä, kiven, joka yhä uudestaan tahtoi tulla nostetuksi. Onko asia totta vai tarua, se ainakin kuvaa hyvin suvaitsevaisuutta ilman lempeyttä. Goethe ja Mann ovat saksalaisia porvareita, tapakonservatiiveja, mutta samalla ankaria ja radikaaleja sulkeutuneen pikkuporvarillisuuden kriitikkoja. He taistelevat (omasta mielestään) ihmisyyden puolesta ja pyrkivät pelastamaan ihmiset poroporvareiden verkostoista. 

Mann, Thomas,

Buddenbrookit. Erään suvun rappio, ap.1901, suom. Ilona Nykyri, WSOY, Helsinki 2010. ISBN 978-951-0-32360-1

Kuolema Venetsiassa (novelli, 1912), teoksessa Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-4847-8 

Taikavuori, ap. 1924, suom. Kai Kaila, WSOY, Helsinki 1982. ISBN 951-0-11328-X

Joosef-sarja (Joosef ja hänen veljensä)

Jaakobin tarina , ap.1933, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1947 

Nuori Joosef , ap.1934, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1947 

Joosef Egyptissä, ap. 1936, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1948 

Joosef ruokkija, ap.1943, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1948 

Tohtori Faustus. Sakasalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erään hänen ystävänsä kertomana. ap.1947, suom. Sinikka Kallio, Weilin+Göös, Helsinki 1979. ISBN 951-35-1256-8

Huijari Felix Krullin tunnustukset , ap.1954, suom. Kai Kaila, Gummerus, Helsinki 2005. ISBN: 951-20-6926-1 

Totuudesta ja kauneudesta. Esseitä kirjallisuudesta ja filosofiasta. Suom. Vesa Oittinen, Otava, Helsinki 1987. ISBN 951-1-09741-5

Muut lähteet ja aineistot,

Eilenberger, Wolfram. Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929. Ap. 2018. Suom. Tommi Uschanov, Siltala, Helsinki 2019. ISBN 978-952-234-550-9
Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Suom. Jan Blomstedt. WSO, Helsinki 2001

Kundera, Milan, Romaanin taide. Suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, Siltala, Helsinki 1993

Oittinen, Vesa, Saatteeksi, teoksessa Mann, Thomas 1987

Oksala, Teivas, Homeroksesta Alvar Aaltoon. Eurooppalaisia klassikkoja ja humaisteja. Weilin& Göös, Helsinki 1985. ISBN 951-35-3662-9 

 Morris, Marla, Thomas Mann and Niko’s Cassirer. https://pesaagora.com/columns/thomas-mann-and-nikos-cassirer/ Luettu 6.8.2024

Saariluoma, Liisa, Faust ja saksalaisuus: myyttinen "olemusajattelu" Thomas Mannin romaanissa "Tohtori Faustus". Teoksessa: Saariluoma, Liisa (toim.) Keijujen kuningas ja musta Akhilleus. Myytit modernissa kirjallisuudessa, SKS, Helsinki 2000. ISBN 951-746-195-X

Sutškov, Boris, Realismin historialliset kohtalot. Edistys, Neuvostoliitto 1976

Toiviainen, Seppo, Nuori Lukács. Kriittinen esitys Georg Lukácsin varhaisesta ajattelusta ja toiminnasta (1906-1929). Kansankulttuuri, Helsinki 1977. ISBN 951-615-142-6

 

Tilavuuden laskemisesta I ja II

 

Solvej Ballenin Tilavuuden laskemisesta I ja II ovat osa seitsenosaiseksi tarkoittettua teossarjaa. Kolmannen osan on tarkoitus ilmestyä suomeksi Sanna Mannisen kääntämänä joulukuun alussa 2024. Varsin nautittava tarinan päähenkilö ja kertoja on Tara Selter, antikvaaristen kirjojen kauppias, on juuttunut marraskuun 18. päivään. Aika on mennyt rikki, kukaan ei ole loukkaantunut, ei ole tarvittu ambulanssia, ei ole mitään hätää. Tara tutkii kerta toisensa jälkeen tapahtunutta.  Hän herää aina samaan päivään, muu maailma aina uuteen aamuun. Tara yrittää selvittää mitä on tapahtunut ja millä tavalla hän pääsisi takaisin aikaan. Hän itse vanhenee, mutta päivä toistuu aina samanlaisena, samana. Tai ei siis aivan samana koska Tara muistaa aina jo elämänsä päivän.

Tanskalainen, minimilastiseksi kutsutun  kirjallisuuden edustajaksi kutsuttu, Ballen on onnistunut luomaan kiehtovan kirjallisen maailman, jossa voi tutkia arjen havaintoja, ihmisen kaipuuta ja pyrkimystä ymmärtää elämää ja elämäänsä. Kerta toisensa jälkeen toistuvatkaan asiat eivät aukea,  kuin kirjan sivut, ovet tai ikkunat, päivä ei käynnisty uutena ja raikkaana aamukasteen tavoin, virkistävänä kahvintuoksuisena tuoreen kroisantin kanssa nautittuna. Mikään ei ratkea, vaikka käyttää päivästä toiseen aikaa vain tähän yhteen ja ainokaiseen pulmatehtävään. Tara kokee, että vaikka hän kuinka yrittää selittää omaa kokemustaan, aluksi miehelleen Thomasille, sitten vanhemmilleen ja pikkusiskolleen, he eivät kykene ymmärtämään tai uskalla lähteä mukaan hänen tarinaansa. Vähitellen Tara alkaa sovittaa maailmaa elämäänsä, etsii kadotettuja vuodenaikoja matkustamalla, pyrkii rakentamaan päivään ajan rakenteita. Hän alkaa myös kertoa tarinoita, valehdella, siitä mitä on oikeastaan tekemässä ja kokemassa. Paikoin kertomus houkuttaa selittämään Taran kokemusta mielenterveyden ongelmana. Mutta ei, Tara ei ole hullu - aika on mennyt rikki, kukaan ei ole loukkaantunut, ei ole tarvittu ambulanssia, ei ole mitään hätää. On marraskuun 18. päivä. Tara on säiliössä, tilassa vaan ei ajassa siten kuin sen yleensä ymmärrämme.

Tarinan rakenteella Ballen on onnistunut luomaan tavan käsitellä huolella arjen yksityiskohtia, olemisen tyhjyyttä silloin kuin kaikki on hyvin, eksistentiaalista ahdistusta. Ei sitä miten tai miksi asiat ovat, vaan sitä, että ne ovat niin kuin ne ovat. Ehkä Tara etsii hyväksyntää sille, että asiat ovat niin kuin ne ovat ja ihmisen osana on jättää maailma silleen. (Olen nyt lukenut siis tarinan alun ja eksistentiaalinen jännitysnäytelmä jatkuu. Siinä ei ole mitään uutta. Elämäkin jatkuu ja jatkuu, kunnes eräänä päivänä tarina loppuu. )

Ballenin teksti on pitkää kaunista proosarunoutta. Toistoa on paljon. Ballenilla on taito löytää kutkuttavia kielikuvia, sanojen ja asioiden yhtymiä, vertauksia ja havainnollistuksia. Kuitenkin siten, että se ei vaikuta kikkailulta. Kieli on kaunista ja kuultavaa, usvan kaltaista, läpikuultavaa ja haurasta, mutta samalla hämähäkinseitin ohutta, vahvaa ja vangitsevaa. Innostavaa.

Balle, Solvej, Tilavuuden laskemisesta I ja II, Kosmos 2024. ISBN 978-952-352-240-4 ja ISBN 978-952-352-243-5.

Syvissä vesissä

Patricia Highsmithin Syvissä vesissä on tarina Vic van Allenista ja hänen vaimostaan Melindasta. Vic on yhteisönsä arvostama, varakas ja jalo yksilö, aina kohtelias ja ystävällinen herrasmies. Hän on suvaitseva, jopa siinä määrin, että hyväksyy, ainakin ulkoapäin katsoen, vaimonsa Melindan rakastajat, toinen toisensa jälkeen. Vic on hieman outo, kasvattaa autotallissa etanoita ja luteita, tutkii niiden elämää ja pariutumisriittejä. Yksi Melindan rakastajista tapetaan ja Vic alkaa levittämään huhua, jonka mukaan hän on tuo tappaja. Huhu osoittautuu kuitenkin perättömäksi tappajan löydyttyä.  Sitten Vic kuitenkin tappaa ensin yhden sitten toisen. Joutuuko Vic kiinni? Miten vaimo suhtautuu asiaan, kun aavistaa asioiden laidan? Onko Vic skitsofreenikko? Vai mitä? Tähän perustuu kirjan juonellinen jännite.

Vic van Allen on sukua Patricia Highsmithin parhaiten tunnetun hahmon, Herra Ripleyn, kanssa. Katsoin hiljattain kaikki neljä tietämääni ja saatavilla olevaa Ripley elokuvaa ja myös Netflix- sarjan Ripley. Yle Areenassa on myös nähtävillä oivallinen dokumentti Patricia Highsmith ja rakkauden kaipuu. Se avasi hienolla tavalla tämän erikoisen, eksentrisen ja taitavan kirjoittajan persoonaa ja yhteyksiä viime vuosisadan kulttuuri- ja seksuaalipoliittisiin kysymyksiin.

Paperimaailmat: Franz Kafka

FB tulkitsee linkit Paperimaailma/t blogiin roskapostiksi, joten laitan linkin tätä kautta. Torakka ryömii listoja pitkin:

 https://paperimaailma.blogspot.com/2024/08/franz-kafka-1883-1924.html

Franz Kafka

"Everything you love will probably be lost, but in the end, love will return in another way."

Kaiken rakastamasi todennäköisesti menetät, mutta lopulta rakkaus palaa toisella tavalla.

Gregor Samsan herääminen levottomista unistaan vaikutti aamuepresson tavoin, kun luin sen yli 50-vuotta sitten. Espresso oli tuolloin itselleni tuntematon eikä se muutoinkaan kuulu Kafkan maailmaan. Mutta Kafkan kuvaama maailma on todempi tänään kuin aikanaan yli 100-vuotta sitten.

On vaikea kuvata niitä säikeitä, joiden kautta Kafka on vaikuttanut maailmaan, itseen ja käsitykseen maailmasta. Tuntuu kuitenkin tarpeelliselta kerrata käsitystä Kafkasta. Ja mitä enemmän sitä nyt tein, heinäkuussa 2024, sitä harhaisemmalta aiempi kuva näyttää. Mustavalkoisen, pelkistyneen jyrkän ja synkän Kafkan kuva alkaa väreillä valoa ja värejä. Ehkä olenkin ollut syöpäläinen, joka vasta nyt herää ihmisenä?

Idea Gregor Samsan tarinan kääntämisestä ei tosin ole omani tai edes omaperäinen.

Mainio brittikirjailija Ian McEwan käänsi kirjassaan syöpäläisen, tällä kertaa konkreettisemmin  torakan, jaloilleen. Torakka herää aamulla ja huomaa muuttuneensa ihmiseksi. McEwan taitaa satiirin, vaikka ei yllä kafkamaiseen kylmäävään viileyteen. Näin Petteri Orpon hallituksen aikana (20. kesäkuuta 2023 - ) on kitkerää, vaikkakin myös virkistävää, lukea 2019 ilmestynyttä fiktiota brittihallituksen touhusta ja tohinasta 2000-luvun alussa, 100-vuotta Kafkan maailmaa myöhemmin. McEwan kuvailee herkullisesti "torakoiden" pyrkimystä kääntää kaikki päälaelleen. Ihmisen olo kevenee niin, että pian ei yksilö tunne painavansa enää mitään kun hallitus opettaa kansaa kurjuuteen. Maailman painoa asettuu hartioille, ei niinkään aivoihin ja ajatteluun. Kyky nähdä tai uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin heikkenee ja vaihtoehdot käyvät vähiin. On ryömittävä ihmisten tavoin mukana historian valtavirrassa tai piilouduttava torakan tavoin lattialistan taakse, marginalisoiduttava ihmisyyden viimeisille rannoille. Maailmanhenki ei nouse ratsun selkään tai asetu Teslan rattiin. Historian nykyisten "suurmiesten" on parempi suojautua panssariautoon, kuin asettua julkiselle paikalle viuhuvien luotien armoille.

Mutta oliko Kafkan maailma lohduton? Vai oliko niin, että vain Kafkan kirjojen maailma on lohduton? Ainakaan Kafka ei tunnu itse olevan lohduton, hän kuvaa maailman lohduttomuutta, mutta tuntuu suhtautuvan siihen myös hilpeän tai synkän ironisesti.

Dora Diamant, Kafkan viimeinen elämänkumppani, on muistelmissaan kertonut hienon tarinan Kafkasta ja nukkensa kadottaneesta pikkutytöstä. He olivat olleet Kafkan kanssa kävelyllä Berliinin Tiergartenissa.  He tapavat pikkutytön, joka on kadottanut nukkensa. Lohduttaakseen tyttöä, Kafka kertoo hänelle, että nukke ei ollut kadonnut, vaan lähtenyt matkalle. Kafka kirjoittaa tytölle päivittäin nuken nimissä kirjeitä, joissa nukke kertoo matkastaan. Lopulta Kafka ostaa tytölle uuden nuken. Myöhemmin, Kafkan jo kuoltua, tyttö, nyt jo nuori nainen, löytää nuken sisältä kirjeen, jossa todetaan, että vaikka tämä nukke näyttää erilaiselta kuin tytön kadottama, niin pitkällä matkalla voi muuttua. 

Kirjailija ja toimittaja Jordi Sierra i Fabra on kirjoittanut romaanin  (alkuperäinen espanjankielinen teos Kafka y la muñeca viajera), joka perustuu tähän tarinaan ja tuo sen laajemman yleisön tietoisuuteen. Myös Paul Auster on sisällyttänyt tarinan omaan kirjaansa Sattumuksia Brooklynissä. (Auster 2005) Austerin tarina päättyy tosin hieman eri tavoin, mutta idea on sama.

Kafkalla on ylivertaisen hieno taito kertoa tarinaa jossa unenomainen ja reaalinen eivät vain sekoitu, vaan ovat yhtä. Koskaan ei voi oikein varmasti tietää, mitä todella (?) tapahtuu - tapahtuuko vain kirjan henkilön päässä outoja vai onko hän vajonnut oman todellisuutensa unimaailmaan. Vaikka Kafka ei ollut vieraillut Yhdysvalloissa hän kirjoittaa elävästi maan eroista Eurooppaan teoksessa Amerikka. Kafka oli vain kahdeksan vuotta nuorempi kuin Thomas Mann (s. 1875). Mannin keskeinen teos Taikavuori ilmestyi Kafkan kuolinvuonna 1924. Vertailu Hans Castorpin, Taikavuoren nuorenmiehen, ja Amerikan Karl Rossmannin välillä osoittaa miten eri maailmoissa Kafka ja Mann elivät. Mannille lumous oli  katoamassa eurooppalaisesta sivistyksestä. Eurooppa ja maailma sen myötä oli pahasti sairas. Se kaipasi huolta ja hoitoa parantolassa. Kafka taas itse sairastuu tuberkuloosiin ja hänen sankarinsa karkoitetaan Amerikkaan, jossa eurooppalaisella sivistyksellä ei oikein edes pyyhitty tähteitä pöydältä, vaan se oli muuttunut hyödyttömäksi tai jopa haitalliseksi.

Kafkan Päiväkirjoista on kiinnostava lukea hänen harjoitelmiaan. Osa noista harjoitelmista päätyi sittemmin myös julkaisuiksi. Kafkan maine on usein ylittänyt, ohittanut tai sumentanut hänen kirjalliset ansionsa. Kunderan tavoin on syytä pitää erillään kirjailija ja kirjailijan teokset. Tämä on entistä tärkeämpää näinä moraalisen närkästyksen kulta-aikoina, jolloin taiteen tuotokset saatetaan heittää pesuveden mukana, kun kirjailijan likapyykkiä pestään, usein hänen kuolemansa jälkeen (viittaan tässä esimerkiksi Alice Munron, Picasson, Woody Allenin ja Roman Polańskin  tapauksiin). Kirjallisuuden ja taiteen tekijällä on toki intiimi suhde omiin töihinsä, mutta suhde ei ole suora. Usein kirjailija tuo tekstisään esiin kokeilevia puolia omasta egostaan ja asettaa henkilöihinsä myös pimeitä sektoreita, kulkipa hän niitä omassa elämässään julkisesti, pimennossa tai ei ollenkaan.

Tuberkuloosifragmenteissa Kafka tiivistää ajatteluaansa hienosti:

20 Sinä itse olet harjoitus. Et suinkaan opiskelija. (Kafka 2012, 28)

Ville-Juhani Sutinen on nimennyt esipuheessa Tuberkuloosifragmentteihin Kafkan mietelmät maallisiksi Talmudeiksi. (Sutinen 2012, 5) Kafka tuntuu sanova, että meidän ihmisten tulee etsiä ja harjoittaa itseämme, ratkaisua tai ratkaisuja ei löydy itsemme ulkopuolelta. Jeesuksen tavoin, minä olen tie, totuus ja elämä, ei siis hän, Jeesus. Ja Jeesushan sanoo myös, minä olen hän. Kukin meistä on minä ja voimme pyrkiä kohottamaan itsemme jumalaksi, mutta samalla pitäisi olla nöyrä (mahdottoman) tehtävän edessä. Pahuus vaanii, hyvyys on meissä. Siksi,

30 Hyvyys on tietyssä mielessä lohduttomuutta. (Kafka 2012, 31)

Kaikesta tästä "syvähenkisyydestä" huolimatta ja sen tähden synkkä hilpeys, kuten Sutinen sen nimeää, on yksi mahdollinen valita suhteessa maailman absurdiuteen. Karl Rossmann, Amerikka-teoksen päähenkilö, on hyvä esimerkki hyvästä ihmisestä, joka asettuu lohduttomaan asemaan yhteiskunnassa ja kulttuurissa joka on peruuttamattomasti vieras, kuin labyrintti tai muotoaan muuttava kartanorakennus, seikkailu, joka ei johda Graalinmaljan löytymiseen tai kohoamiseen korkeammalle. Ihminen on vieras itselleen ja muille.

Kafkologia on oma maailmansa. Mikäli Kafkan lisäksi haluaa perehtyä siihen, hyvä aloitus on tutustuminen Kai Laitisen Nälkätaiteilijan esipuheeseen (Laitinen 1999). Sitäkin tärkeämpi on kuitenkin Milan Kunderan teksti Petetyissä testamenteissa  (Kundera 1993).

JK. 3.2.2025.  Yle Areenassa on nyt tammikuusta 2025 lähtien (poistuu 27.1. 2027) ollut nähtävissä erinomainen itävaltalaisohjaaja David Schalkon sarja Kafka. Alku on enteilee kevyttä ja jopa kosiskelevaa Kafka-myytin krnevalisointia, mutta edetessään tarina syvenee. Itse pidin erityisesti sarjan 5/6 jaksosta. Siinä Franz Kafka tapaa Milenan (roolissa valloittava Liv Lisa Fries). Heidän keskustelunsa ja rakastumisensa kuvataan hienossa puiston rauhassa. Tuossa hetkessä virtaavan veden äärellä raja kirjallisuuden ja elämän välillä saattoi hetkeksi ylittyä tai lomittua.

Kafka, Franz,

Amerikka. Ap. Amerika(1927). Suom. Elvi Sinervo, Tammi, Helsinki 1965. Ilmestynyt myös nimellä Mies joka katosi.  Suom. Markku Mannila. Jälkisanat Otto Mattsson. Otava, Helsinki 2000. ISBN 951-1-16488-0.

Linna. Ap. Das Schloss (1926). Suom. Aarno Peromies, Otava, Helsinki 1996. ISBN 951-1-11142-6

Muodonmuutos & Rangaistussiirtolassa. Ap. Die Verwandlung (1915) ja In der Strafkolonie (1919). Suom. Aarno Peromies. Otava, Helsinki 2007. ISBN-13: 978-951-1-21919-4

Oikeusjuttu. Ap. Der Prozess (1925). Suom. Aarno Peromies, Otava, Helsinki 2002. ISBN 951-1-18402-4

Nälkätaiteilija. Novelleja. Saksankielisistä kokoelmista suom. Aarno Peromies, Kristiina Kivivuori ja Eeva-Liisa Manner. Gummerus, Jyväskylä 1999. ISBN 951-20-5580-5

Päiväkirjat 1909-1923. Ap. osia 1937, suomennos perustuu Fisherin laitokseen vuodelta 2008. Suom. Panu Turunen, Sammakko, Turku 2024.  ISBN 978-952-483-434-6

Tuberkuloosifragmentit. Suom. Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas, Turku-Tampere 2012. ISBN 978-952-268-045-7

Muu kirjallisuus ja lähdeaineisto:

Auster, Paul, Sattumuksia Brooklynissä. Ap. The Brooklyn Follies. Suom. Erkki Jukarainen. WSOY, Helsinki 2005. ISBN 978-951-31-4067-0

Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Ap. Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt, WSOY, Helsinki 2001. ISBN 951-0-24879-7

Laitinen, Kai, Franz Kafka.  Esipuhe teoksessa Kafka, Franz, Nälkätaiteilija (Kafka 1999) 

Majander, Antti, HS 16.6.2024

McEvan, Ian, Torakka.  Ap. The Cockroach (2019) Suom. Jaakko Kankaanpää, Otava, Helsinki 2019.

Der Spegel 1.6.2024

Sutinen, Ville-Juhani, Esipuhe. Teoksessa Tuberkuloosifragmentit,  Kafka 2012 

 

Amerikka

Franz Kafka ei saanut teostaan Amerikka koskaan valmiiksi. Kirjassa kerrotaan  kuusitoistavuotiaan Karl Rossmannin taipaleesta Amerikassa sen jälkeen, kun hänen vanhempansa ovat lähettäneet hänet rapakon tuollepuolen Euroopassa tapahtuneen skandaalin jälkeen. Suurten lupausten ja uusien kulttuuristen käytäntöjen kohtaaminen on Karlille hämmentävää. Asia toisensa jälkeen johtaa uusiin seikkailuihin, mutta Karl ei ole, eikä hänestä tule, valistusromaanin kehittyvä oman elämänsä sankari. Hän on käsittämättömästi käyttäytyvien ihmisten hyväksi käyttämä ja naiivi heittopussi, joka hyvistä aikomuksistaan ja esimerkillisestä käyttäytymisestään huolimatta (tai sen tähden) tulee kerta toisensa jälkeen manipuloiduksi. Karlin maailman logiikka on unen logiikkaa, vaikka ei koskaan muutukaan karnevaaliksi, vaan pysyttelee uskottavan ja reaalisen rajamailla. Juuri tässä on Kafkan romaanitaiteen hienous. Itse tarina, sen henkilöt ja tapahtumat ovat samaniakaisesti toden tuntuisia ja kuitenkin kaikki on outoa - pimeys on tiheää, käytävät pitkiä, talot sokkeloisia ja ihmisten käyttäytyminen selittämätöntä - olipa se ystävällistä tai vihamielistä.

Teosta on sanottu positiivisemmaksi kuin Kafkan Linna ja Oikeusjuttu. Amerikan koneisto jauhaa päähenkilöä lähempää - vastassa ovat nyt kulttuuriset ja sosiaaliset koneistot. Karl ei niitä ymmärrä, mutta silti hänen mielesssään väikkyy loistava tulevaisuus - kunhan ensin vain pääsisi alkuun, hissipoikana, palvelijana, näyttelijänä tai vaikkapa neekerinä, joka avustaa teatterissa. Mitäpä muuta voisi olettaa eurooppalaisen sivistyksen omaavalta Amerikan kultamailla? Pohjalta on ponnistettava. Kaikki entinen on vain painolastia.

Oletettavasti olen lukenut kirjan yli 50-vuotta sitten edellisen kerran. Muistikuvaa siitä ei ole jäänyt, vaikka joistain muista Kafkan kirjoista tunnelma on edelleen muistissa. Kirja ilmestyi Elvi Sinervon kääntämänä Keltaisessa kirjastossa 1965. Alunperin ilmestymisvuosi oli 1927, kolme vuotta Thomas Mannin Taikavuoren jälkeen. Kafka ei Taikavuorta ennättänyt oletettavasti lukemaan, eikä hänen "sankarillaan" ole edellytyksiä sinne kulkea, saatikka palata sieltä elävien kirjoissa takaisin. Karl Rossmannin ja Hans Castorpin tarinat ovat kovin erilaiset. Siinä missä Hans nuoren miehen kiihkolla pyrkii selvittämään mitä maailmassa tapahtuu oudon taudin viedessä ystäviä jääkelkalla parantolasta haudan lepoon, Karl kulkee kuin omiin uniinsa eksyynenä, ja jo Euroopasta karkoitettuna. Lumous on kadonnut, mutta painajainen jaksaa vielä houkuttaa.

Kafka, Franz, Amerikka. Ap. Amerika 1927. Suom. Elvi Sinervo. Tammi, Helsinki 1965. Ilmestynyt myös nimellä Mies joka katosi. Suom. Markku Mannila. Otava, Helsinki 2000. ISBN 951-1-16488-0.

Matkalainen käännytetään rajalta

 

Tätä kirjoittaessani huominen on 12.7.2024. Tuolloin Suomen eduskunta äänestää niin kutsutusta käännytyslaista. On selvää, että esitys on kansainvälisen oikeuden ja EU-oikeuden vastainen. Ennen äänestyspäätöksen tekemistä jokaisen edustajan olisi ollut hyvä lukea Ulrich Alexander Boschwitzin (1915-1942) kirja Matkalainen. 

Boschwitz on kirjoittanut kirjan alunperin 1930 luvun loppupuolella, kirjan ensimmäiset versiot ilmestyivät Englannissa 1939 ja Yhdysvalloissa 1940. Käsikirjoituksella on kiinnostavat vaiheet ja nyt Peter Grafin toimittava versio on ilmestynyt suomeksi 2024 Raija Nylanderin suomentamana. 

Kirja on todistusvoimainen kuvaus siitä, miten Saksa luisui 1930-luvulla vähä vähältä natsihallinnon syliin, juutalaisten ja muidenkin vähemmistöjen oikeudet poljettiin sekä lopulta suuri osa heistä tuhottiin keskitysleireillä. Sitä ennen oli kuitenkin vaiheita, joissa juutalaisten omaisuutta ryöstettiin, matkustusoikeuksia vaikeutettiin ja edes pakeneminen Saksasta ei ollut mahdollista. Boschwitz kuvaa taiturimaisesti kirjan päähenkilön, sotaveteraanin ja menestyneen liikemies Otto Silbermannin mielenliikkeitä ja toimia, kun hänelle vähä vähältä mutta vääjäämättömästi selkenee, että juutalaisvainot ja tuhoaminen ovat totisinta totta myös hänelle. Silbermannilla on arjalainen ulkonäkö, arjalainen vaimo ja arjalainen liikekumppani. Hänellä on myös arjalaisia liikekumppaneita, jotka osoittautuvat natsivallan myötäilijöiksi ja pyrkivät hyötymään talaoudellisesti "likaisista juutalaisista". Silbermannilta viedään hänen omaisuutensa, painostamalla ja huijaamalla, hänen kotinsa ryöstetään.

Kun Silbermann lähtee pakomatkalle, hän onnistuu pakenemaan Belgiaan, mutta sieltä hänet käännytetään takaisin Saksaan, kohti lopullista tuhoa. Hän reilaa junalla Saksaa ristiin rastiin eikä juuri tapaa kunnollisia tai oikeudentuntoisia saksalaisia saksalaisia  ja huomaa pian itsekin välttelevänsä muiden juutalaisten seuraa pelätessään paljastuvansa tai joutuvansa kiinni. Kirjan hienous piilee siinä, että sen henkilöt käyttäytyvät, toimivat ja ajattelevat vivahteikkaasti. Kirjassa pohditaan vastarinnan mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia Otto Silbermannin näkökulmasta.

Kirjan jälkisanoissa Peter Graf kertoo kirjoittajan Ulrich Alexander Boschwitzin elämänvaiheista ja hänen hukkumisestaan 27-vuotiaana saksalaisen sukellusveneen U-575 upotettua  torpeedolla matkustajalaiva M.V. Abossonin.  Matkalainen on hieno kirja riippumatta siitä, tunteeko käsikirjoituksen historian tai kirjoittajan traagiset elämänvaiheet. Mutta niiden tunteminen lisää kyllä ymmärrystä ja kunnioitusta tekstin tarkkanäköisyydestä. Toisin kuin Matkalaisen kirjoittaja, me tiedämme tai meidän pitäisi tietää, mitä tapahtui kirjailija Boschwitzin kuoleman (1942) jälkeen ja meidän pitää ymmärtää, että se ei ole vain unohdettavissa olevaa historiaa. Tämä tarina jatkuu ja näyttää siltä, että tänä vuonna 2024 Suomen hallitus ja suuri osa eduskunnan kansanedustajista ei osaa tai halua asettua oikeuden ja ihmisarvon puolelle muuttuneista oloista huolimatta.

Boschwitz, Ulrich Alexander, Matkalainen. Ap. Der Reisende 2018, suom. Raija Nylander. WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-0-50306-5

Kolmas valtakunta

 Knausgårdin aamutähti-trilogian viimeisen osan Kolmas valtakunta esitetekstiin on kirjoitettu, että teos tutkii sitä, mitä emme voi ymmärtää. Aika lähellä on myös lukija tuota ymmärtämisen rajaa. Edelliset osat Aamutähti ja Ikuisuuden sudet jäsentyivät tarinallisesti ja olivat omalla tavallaan jänteviä ja jännittäviä.  Kolmas valtakunta jää tarinallisesti kovin löyhäksi. Taiturimainen kertoja Knausgård on edelleen, siitä ei ole epäilystä. Kiehtovalla tavalla hän vie lukijan mukaan henkilöidensä maailmaan, usein epäilevän, rikkoutuneen tai hajoavan mielen syövereihin. Erityisesti Toven tarina kirjassa on koskettava. 

Tunnelma kirjan lukijana on kuin Mr. Jonesilla Bob Dylanin tunnetussa laulussa. Jotakin on tapahtumassa, mutta et tiedä mitä. Muutoksesta on tuntuma, mutta kiinni sen luonteesta ei saa, koska on tapahtumien ulkopuolella. Knausgårdin maailma on eri tavalla mystinen tai pelottava kuin omani. Henkilöt elävät arkeaan ja samalla kun hörppivät aamukahviaan, välillä pohtivat syntyjä syviä, elämän ja kuoleman sekä kuolemattomuuden teemoja. Päivittäinen touhu, tohina ja jorina hukuttavat alleen niin sanotun todellisen muutoksen, mikä se sitten lieneekin. Se mikä vaikuttaa todelta, onkin hälyä ja valhetta, se mikä on todellista vaikuttaa hämyiseltä, kätketyltä ja tuonpuoleiselta.

Knausgårdin kolmas valtakunta ei ole leikkisä, kyyninen tai humoristinen kuten vaikkapa Kunderan romaaneien maailma, mutta se ei ole myöskään skarppi ja loogisen armoton Joosef K.:n valtakunta. Elämää eletään, oli taivaalla uusi tähti tai ei, ratkeaako ikuisen elämän tai kuolemattomuuden kysymykset lääketieteen, uskonnollisen heräämisen, saatananpalvonnan tai rikostutkimuksen avulla, vai ei. Illalla nukkumaan, uni tulee tai ei. Aamulla herätään uuteen päivään. Näinhän se on.

Karl Ove Knausgård on kirjailijana edelleen arvoitus. Taitava, monisanainen, tärkeäkin. Mutta mitä hän sanoo tai mitä kuulen hänen sanovan. En ymmärrä, mutta entäs sitten?