Sota

 

Sain sodan pääni sisään. ( GUERRE/SOTA, käsikirjoitus, ensimmäinen sivu)

Louis-Ferdinand Célinen SOTA on keskeneräisenä teoksena järkyttävän hyvä. Se on brutaali ja hienostunut, traaginen ja koominen, mustaakin mustempi kuvaus sodan seurauksesta. Siitä miten sota tulee, on, ja pysyy pään sisällä.

Sodan pauhu on on asettunut kirjoittajan ja kirjan minäkertojan päähän, ruumiiseen. Kauhunsirpaleista hän kokoaa tarinaa, jossa todellinen, kuviteltu, fantasioitu, kerrottu muuttuu kirjallisuudeksi, välittyy lukijalle rumana ja kauniina todistuksena sodan kauhusta. Tarina on kerrottu tarkkaan, mutta muistin siivilöimänä: 

Menneisyys on paskiainen, aina unohduksesta juovuksissa, varsinainen lurjus joka on oksentanut kaikille vanhoille jutuille jotka olit ehtinyt jo järjestää, pinota - ja jotka toisin sanoen olivat inhottavia, viimeisillään korisevia - omaan ruumisarkkuusi sen jälkeen kun olet kuollut omaan tekopyhyyteesi.

Kauhut muuttuvat kauhuksi, yhdeksi totaaliseksi näkökulmaksi, jota ei voi sivuuttaa. Sotaa ei käydä vain rintamalla, sitä käydään ennen taistelua ja varsinkin taistelun jälkeen. Sota ylittää ja läpäisee, iskee fyysisesti, vammauttaa, iskee yli henkisen kestokyvyn ja tunkeutuu hermokaasun tavoin myös sinne, missä taistelun kumu kuuluu vain etäisesti ja aseiden suuliekit välkkyvät vain kuvissa.

Sotaan pätee jatkuvuus, siitä huolimatta, että joskus aseet vaikenevat ainakin hetkeksi. Mutta aina on myös mahdollisuus siihen, että aseet vaikenevat lopullisesti: Jatkavatko ne kunnes mitään ei ole jäljellä? Mihin ne sitten menevät? Elämä on kuitenkin aika mieletön juttu. Joka käänteessä eksyy.

Jos tarinaa ei olisi kerrottu näin taitavasti, se olisi vain tympeä, veriroiskeinen ja roisi tarina. Nyt se on kirkas ja hauras, pakahduttava ja aidon oloinen.

Louis-Ferdinand Céline, SOTA, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-272-0