Robert Musil

Paperivaltakunnan kuningas, itävaltalaissyntyinen Robert Musil (1880-1942),  oli omana aikanaan melko tuntematon, varakkaan suvun vesa ja monien mahdollisuuksien mies. Lopulta kirjoittaminen vei hänet mukanaan ja hän eli köyhtyneenä kirjailijana ja maanpakolaisena jatkuvassa rahapulassa. Ystäviensä avustusten varassa eläneenä hän kuoli Sveitsissä suhteellisen nuorena, 62 vuotiaana. Lahjakkuus riittää hänellä moneen, mutta vain siirtyminen aina uuteen tuo tyydytystä, jos sekään. Musil oli koulutukseltaa upseeri, insinööri ja psykologi, mutta sielultaan kirjailija.

Keskeistä Musilin vihätyksessä itselleni on, että hän pyrkii etsimään tapaa, jolla sovittaa tieteellinen ja taiteellinen keskenään. Hän tarkastelee maailmaa tieteen objektiivisuusvaatimusten ankaruudella, mutta samalla ymmärtää, että elämästä tieteellä ei ole juurikaan sanottavaa. Musil on myöntänyt taipuvansa mystiikkaan, mutta määrittelee sen olevan eine Tagehelle Mystik. Kirkas ja looginen, järkeen perustuva mystiikka muistuttaa monella tapaa nuoren Ludvig Wittgensteinin (1889-1951) ajatusta siitä että, mikä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi ja kaikki muu on tyhjää pauhua. Mutta toisin kuin nuori Wittgenstein, Musil ei halunnut vaieta siitä, mistä ei voi puhua, vaan täytti arkin toisensa jälkeen, kirjoitti uudestaan, korjasi ja hioi tekstiään. Näin syntyi Der Mann ohne Eigenschaften, keskeneräiseksi jäänyt sivumäärältään laaja teos, kootuissa teoksissa yhteensä 1672 sivua. Teos on siis monin verroin laajempi kuin vaikkapa Thomas Mannin Taikavuori. 

Mannin ja Musilin teosten erot eivät rajoitu vain laajuuteen. Molemmat tarkastelevat kutakuinkin samaa ajankohtaa, 1900-luvun alun ensimmäisten vuosikymmenten eurooppalaista hengenmaisemaa. Ilmanala on käymässä vaaralliseksi tai myrskyisäksi, elämän ja elämänmenon ymmärtäminen käy vaikeaksi. On kuitenkin perusteltua asettaa nämä kirjat ja kirjailijat Kunderan tavoin (Kundera 2001, 179) estetiikoiltaan romaanin historian eri vaiheisiin. Mannin Taikavuori on kuvaileva romaani. Sen älyllisyys ilmenee romaanissa käytyjen aatteiden dialogeissa. Musilin teksti puolestaan on ajatteleva romaani. Mann huomauttaakin siitä, että Musilin teos ei ole enää mikään romaani (ks. Kallio-Visapää 1955, 254), mutta viittaa Goetheen, jonka mukaan kaiken lajissaan täydellisen täytyy kasvaa yli lajinsa rajojen ja tulla joksikin muuksi, vertaansa vailla olevaksi. (emt., 254)

Musil ei eteneyhtä pitkälle kuin Kafka, jolle maailma esittäytyy absurdina koneistona. Musilin henkilöt yrittävät epätoivoisesti, mutta kuitenkin, tavoittaa ajan henkeä valmistellessaan Kakanian eli Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian paralleeliaktiota. Ulrich, kirjan keskushenkilö, on Irma Rantavaaran luonnehdinnan mukaan hilpeän renessanssi-ihmisen ja kontemplatiivisen mystikon sekoitus. (Rantavaara 1963, 17). Itselleni tulee enemmän mieleen ajatus vapaana leijuvasta sivistyneistöstä. Weimarin tasavallan ajan sivistyneistöä, joskus myös loismaiseksi sivistyneistöksi syytettyä, on moitittu siitä, että he eivät tarttuneet teoin nousevaa fasismia vastaan, vaan vatvoivat loputtomasti sitä, mistä oikein on kysymys ja pyrkivät ymmärtämään ajan hengen liikkeitä ja pyörteitä ja huomaamatta olevansa tuon pyörteen vietävissä.

Musilin asenne henkii jotain samaa kuin Walter Benjaminin myöhemmin edustama flaneeraus - kuljeskellaan vapaasti kauppakeskusten pasaaseissa, kirjastojen hyllyjen välissä, poiketaan kahvilaan, keskustellaan. Nuorempana kirjastot ja kirjakaupat olivat itsellenikin keskeinen vaeltelun kohde, sittemmin myös kauppakeskukset ovat tarjonneet virikettä. Kahvilakulttuuri on omalla kohdalla jäänyt vähäiseksi, mutta muilla mailla käydessä olen kyllä poikennut katsomaan paikallisten intellektuellien suosimia kahviloita ja ravintoloita.

Kuulin Robert Musilista ja Herman Brochista saksalaisen professorin yliopistoluennolla 1970-luvun puolivälin aikoihin. Luennossa hän vertaili Frans Emil Sillanpään (1888-1964) tuotantoa näihin klassikoihin. Sain myös vihjeen siitä, että eksistentialistisilla virityksillä saattaisi olla yhteyksiä ihmisiin suviyössä. Ymmärsin suomalaisen kulttuuriymmärryksen rajoittuneisuuden  ja oman tietämykseni eurooppalaisesta kirjallisesta perinnöstä kovin vajaavaiseksi. Odotin kiihkeästi 1970-luvulla  Musilin pääteoksen suomennosta; oma saksankielen taitoni ei ollut riittävä, jotta olisin arvannut tarttua alkuperäistekstiin. 

Sittemmin Musilin pääteos Mies vailla ominaisuuksia käännettiin, ensimmäinen osa ilmestyi 1980 ja toinen 1984.  Myös Hermann Brochin Unissakulkijat trilogia sai suomenkielisen asunsa 1988-1994. Musilin teksti teki ja tekee yhä vaikutuksen, niin sisältönsä kuin tyylinsäkin puolesta. Esseemäinen elämä, jota siis loismaiseksikin on kutsuttu, viehättää täsmällisyyden ja epämääräisyyden kiehtovana ja kieputtavana yhdistelmänä. Aristoteles taisi sanoa, että kutakin asiaa pitää tarkastella sille sopivalla tarkuudella. Essee ja romaani ovat sopivan (epä)tarkkoja elämän "mittaamiseen". 

Eräillä­ henkisen­ toiminnan­ aloilla­ miehen­ ylpeytenä­ eivät­ ole­ isot­ kirjat,­ vaan­ pienet­ tutkielmat.­ Jos­ esimerkiksi­ joku­ huomaisi­ kivien­ voivan­ puhua­ tietyissä­ olosuhteissa,­ jotka­ ovat­ tähän­ asti­ jääneet­ vaille­ huomiota,­ hän­ tarvitsisi­ näin­ mullistavan­ ilmiön­ kuvaamiseen­ ja­ selittämiseen­ vain­ pienen­ määrän­ sivuja.­

(Robert­ Musil:­ Mies­ vailla­ ominaisuuksia)

Hienon kuvauksen Mies vailla ominaisuuksia teoksesta antaa Sinikka Kallio-Visapää jo 1955 ilmestyneessä kirjassan (Kallio-Visapää 1955, 255-294).  Hän viittaa aluksi Thomas Mannin ja Herman Brochin luennehdintoihin, jonka mukaan Musil on historian eksaktein kirjailija ja hänen teoksensa on esseen ja eepillisen huvinäytelmän välimuoto. Visapää avaa teoksen teemoja oivallisesti omassa tekstissään.

Pääteoksensa lisäksi Musililta kannattaa ehdottomasti lukea hänen kaksi erinomaista pienimuotoista romaaniaan: Oppilas Törlessin harhapolut (Musil 1963) ja Kolme naista (Musil 1961). Törless-kirja teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen. Se kuvasi mystisen hienosti nuoren miehen ajatuksia ja tuntemuksia tavalla, jota oli vaikea tavoittaa. Tunnelma on ahdistavan uhkaava ja oli vaikea käsittää mitä kaikkea oikeastaan tapahtuu sotilasakatemian punaisen ullakkohuoneen sadistisissa orgioissa ja sen ulkopuolella. Musilin tekstissä eksitentiaaliset perustuntemukset, pelko, ahdistus ja rajakokemus saivat hienoja sävyjä. Littymäkohta elämään kärsimyksenä ja sen sietämisenä saa liittymäkohtia myös stoaalaisuuteen ja buddhalaisuuteen. Musil on toistuvasti kiistänyt olevansa psykologinen kirjailija. Hänen tavoitteensa on toisaalla. (Ks. Rantavaara 1963, 12)

Tavoitteenani ei ole päästä tässä samalle viivalle Musil tutkijoiden tai edes Musilin tuotantoon kriitikon asiantuntemuksella paneutuneiden kanssa. Anssi Sinnemäen teksti Musilista (Sinnemäki 2017, 52-66) on hyvä johdanto tämän tyyppiseen tarkasteluun. Musilia lukiessa olennaista on huomata se, miten se liittyy omaan ajatteluun ja elämänhistoriaan: jokainen merkittävä teksti liittyy lukijan yksityiseen maailmankuvaan. Tutkimuksen myrskyinen mutta yhteinen meri alkaa subjektiivisuuden saarelta. (Veivo 2000, 41)

En lähde purjehtimaan tämän kauemmas subjektiivisuuden saarelta. Toisaalta en myöskään lähde saaren synkiin viidakoihin pitkin Kongo-jokea tai kiipeile vuoren jyrkille rinteille. Joutilas ja raukea katselu saaren rannalla riittäköön.

Jos tuhatjalka alkaisi miettiä askeljärjestystä, menisivät jalat solmuun alta aikayksikön. (Tšehov, Sinnemäki 2017, 13 mukaan)

Muistotaulu Berliinissä Ku´damilla

Musil, Robert,

Kolme naista, ap. 1924, suom. Hilkka Suomi,  Arvi A. Karisto Oy, Helsinki 1961

Oppilas Törlessin harhapolut, ap. 1906, suom. Hilkka Suomi-Orava, Arvi A. Karisto Oy, Helsinki 1963

Mies vailla ominaisuuksia 1ja 2,  ap. 1930-1943, suom. Kristiina Kivivuori, WSOY, Helsinki, 1980 ja 1987. ISBN 951-0-08822-6 ja ISBN 951-0-14093-7*

 

 

 

Muut lähteet: 

*Musil-suomennoksen mutkikkaat vaiheet. HS 26.4.1990. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002977542.html. Luettu 3.9.2024

Berghan, Wilfried, Robert Musil. ap. 1963, Rowohlt, Reinbek bei Hamburg 1988. 980-ISBN 3499500817

Kallio-Visapää, Sinikka, Kuvista ja kuvaamisesta. Esseitä taiteen ja kirjallisuuden ilmiöistä. Otava, Helsinki 1955

Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Ap. Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt, WSOY, Helsinki 2001. ISBN 951-0-24879-7 

Pankakoski, Timo, Kesäklassikko: Aatteiden aava ja avohakkuu (23.8.2006) https://kiiltomato.net/critic/robert-musil-mies-vailla-ominaisuuksia-1%E2%80%932-der-mann-ohne-eigenschaften/. Luettu 3.9.2024

Rantavaara, Irma, Robert Musil, teoksessa Musil 1963, s. 5-17

Sinnemäki, Anssi, Näkökulmia Musiliin, Tieteessä tapahtuu 7/2010; myös teoksessa Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä. Tamara Press, Helsinki 2017. ISBN 978-951-8994-09-4

Tontti, Jarkko, Maa vailla ominaisuuksia (Parnasso 4/2017). Julkaistu netissä osoitteessa:  https://jarkkotontti.net/esseet-ja-arvostelut/maa-vailla-ominaisuuksia/ (luettu 3.9.2024)

Veivo, Harri, Kokemuksesta kieleen ja tekstiin: indeksiaalisuuden käsite kirjallisuuden semiotiikassa.  Teoksessa Rajatapauksia. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 53, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000, ss. 27-43. ISBN: 951-746-235-2

Kirjoituksia kellarista

 

Sanon teille juhlallisesti, että olen monta kertaa halunnut muuttua hyönteiseksi. (Kirjoituksia kellarista, 17)

Samaan aikaan (nyt syksyllä 2024), kun keskustellaan lasten eläinleikeistä on kiinnostavaa, että monet aikuisetkin ovat leikkineet (?) ajatuksella muuttua eläimeksi. Kuin Kafkan Muodonmuutosta ennakoivasti Dostojevski antaa päähenkilönsä pohtia muuttumista eläimeksi, ei söpöksi kissaksi tai agressiiviseksi koiraksi, vaan hyönteiseksi. Elämä maailman abstrakteimmassa ja harkituimmassa kaupungissa (Pietarissa) on käynyt tiedostavalle ihmiselle sairauden kaltaiseksi. Toiminnan ihmiset laittavat asioita kuntoon ja Venäjän ajattelu johtaa satiiriseen, mustaan kuvaan tietoisuuden sairaudesta. Dostojevskin Kirjoituksia kellarista on tähtikirkasta pimeyttä puhtaimmillaan.

Alunperin kirja ilmestyi 1864, hyllystäni löytyy Esa Adrianin suomentamana painos vuodelta 1996. Nyt uudelleenluettuna Dostojevski avautuu uudella tavalla, hirtehisenä ja oivaltavana kuvana sen ajan, mutta yllättävästi myös meidän aikamme Venäjästä ja maailmasta. Dostojevski eli kyllä eri aikaa kuin me, mutta hänen aikanaankin ihminen oli jo sama kuin nykyään. Eurooppalainen romaani oli yhdistänyt ajattelevan ihmiskunnan, tai ainakin sen eurooppalaisen osan, yhdeksi, siten, että ruutitynnyri, joka sittemmin 1900-luvulla räjähti, alkoi täyttyä. Dostojevskin teksti on mestarillisen tarkkaa, ristiriitaista, purevaa. Tunnevoimaista ja hyytävää.

Maailmanhistoriasta voi siis sanoa ihan kaikkea, kaikkea mitä sairainkin mielikuvitus voi vain keksiä. Mutta yhtä ei voi sanoa - että se olisi järkevää. (Kirjoituksia kellarista, 45)

Dostojevski, Fedor, Kirjoituksia kellarista, ap. 1864, suom. ja jälkisanat kirjoittanut Esa Adrian, Gummerus, Helsinki 1996. ISBN 951-20-4956-2

Tilavuuden laskemisesta III

 

Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta III jatkaa tarinaa. Sana viehättävä tuntuu vähättelevältä, mutta sitä tämä kirja on. Juoni on yksinkertainen, tarina monitasoinen ja käsiteltviä teemoja juoksutetaan hienosti koko tarinan ajan. Marruskuun 18. - päivä johon tarinan kertoja on juuttunut toistuu, tapahtumat toistuvat, mutta niihin luodaan alati uusiutuvia näkökulmia. Pieni juonipaljastus: alussa on vain yksi henkilö, aina II osan loppuun. Silloin löytyy toinen, lopulta kaksi lisää ja aivan päätöksessä portiolla odottaa vielä viisi lisää.

On vaikea sanoa, mikä tekstissä lopulta viehättää. Toistoa, selkeää kerrontaa, pohdintaa. Hienointa on miten Balle onnistuu kuvaamaan miten eri tavoin ihmiset suhtautuvat uppo-oputoon tilanteeseen. Tavarat ja niiden pysyvyys on yksi keskeisistä teemoista. Kulutamme maailmaa loppuun. Jos voisimme elää tämän päivän uudestaan, mitä tekisimme toisin, jos mitään.

KIRJAILIJAT

Cervantes, Miguel de

Hemingway, Ernest

Kafka, Franz

Kundera, Milan 

Mann, Thomas 

Musil, Robert

Sebald,W.G.

Sota

 

Sain sodan pääni sisään. ( GUERRE/SOTA, käsikirjoitus, ensimmäinen sivu)

Louis-Ferdinand Célinen SOTA on keskeneräisenä teoksena järkyttävän hyvä. Se on brutaali ja hienostunut, traaginen ja koominen, mustaakin mustempi kuvaus sodan seurauksesta. Siitä miten sota tulee, on, ja pysyy pään sisällä.

Sodan pauhu on on asettunut kirjoittajan ja kirjan minäkertojan päähän, ruumiiseen. Kauhunsirpaleista hän kokoaa tarinaa, jossa todellinen, kuviteltu, fantasioitu, kerrottu muuttuu kirjallisuudeksi, välittyy lukijalle rumana ja kauniina todistuksena sodan kauhusta. Tarina on kerrottu tarkkaan, mutta muistin siivilöimänä: 

Menneisyys on paskiainen, aina unohduksesta juovuksissa, varsinainen lurjus joka on oksentanut kaikille vanhoille jutuille jotka olit ehtinyt jo järjestää, pinota - ja jotka toisin sanoen olivat inhottavia, viimeisillään korisevia - omaan ruumisarkkuusi sen jälkeen kun olet kuollut omaan tekopyhyyteesi.

Kauhut muuttuvat kauhuksi, yhdeksi totaaliseksi näkökulmaksi, jota ei voi sivuuttaa. Sotaa ei käydä vain rintamalla, sitä käydään ennen taistelua ja varsinkin taistelun jälkeen. Sota ylittää ja läpäisee, iskee fyysisesti, vammauttaa, iskee yli henkisen kestokyvyn ja tunkeutuu hermokaasun tavoin myös sinne, missä taistelun kumu kuuluu vain etäisesti ja aseiden suuliekit välkkyvät vain kuvissa.

Sotaan pätee jatkuvuus, siitä huolimatta, että joskus aseet vaikenevat ainakin hetkeksi. Mutta aina on myös mahdollisuus siihen, että aseet vaikenevat lopullisesti: Jatkavatko ne kunnes mitään ei ole jäljellä? Mihin ne sitten menevät? Elämä on kuitenkin aika mieletön juttu. Joka käänteessä eksyy.

Jos tarinaa ei olisi kerrottu näin taitavasti, se olisi vain tympeä, veriroiskeinen ja roisi tarina. Nyt se on kirkas ja hauras, pakahduttava ja aidon oloinen.

Louis-Ferdinand Céline, SOTA, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-272-0

Thomas Mann

Thomas Mann Nico-koiransa kanssa 

Mies istuu kevyessä varjossa pihan rottinkipenkillä mustan puudelinsa kanssa. Vaalea puku, kissimirri kaulassa, valkoiset kengät ja sukat jotka eivät oikein istu kokonaisuuteen. Olkihattu asetelmallisesti tuolilla vieressä, vasemmassa kädessä rannekello. Katse suunnattuna kuvasta poispäin, itsetietoisesti kuin viestittäen: näen jotain sellaista mitä te ette näe, mutta jos maltatte kerron teille. Kuva henkii porvarillista tyyneyttä, hillintää ja hallintaa. Se sopii miehelle, joka on saanut kasvatuksen, jonka keskeinen kehotus oli  assez - nyt riittää.

Mies on Thomas Mann (1875-1955), kirjailija jota on pidetty yhtenä 1900-luvun alkupuolen suurimpana ja merkittävimpänä. Hän asettui suuruuksien joukkoon laajalla sukukuvauksella, jonka ainekset sai omasta taustastaan. Buddenbrookit (1901) on romaani, jossa Mann piirtää kaaren suvun noususta vaurauteen ja sen menettämiseen. Taikavuori teoksessa (1924), hän laajentaa tarkastelua Euroopan aatteelliseen tilanteeseen.  Mielen syvyyksiin, eroksen ja thanatoksen maailmaan, hän oli sukeltanut Kuolema Venetsiassa (1912) teoksessa  ja lopulta Tohtori Faustus (1947) kaivautuu saksalaisen mytologian juuriin. Mann kirjoitti myös laajan raamatuntulkinnan Joosef-kirjasarjassa (Joosef ja hänen veljensä, 1933-1943).Thomas Mann eli omassa elämässään eurooppalaisen poliittisen tragedian ja kirjoitti pessimistisenä humanistina siitä tutkielmia koko 1900-luvun ensimmäisen puoliskon. 

Syvä on menneisyyden kaivo. Eikö sitä pitäisi sanoa tutkimattomaksi? (Mann 1947, 7)

Edellä mainitut Mannin teokset ovat itselleni hänen tärkeimmät teoksensa. Tämän lisäksi on muutama muu, hyvä, kuten Tonio Kröger (1903) ja Huijari Felix Krullin tunnustukset (1954). Joosef ja hänen veljensä sisään en ole koskaan päässyt, sen lukeminen on jäänyt kesken ja ehkä jääkin.

Mutta palataan alun kuvaan. Kuvassa oleva koira, Niko, piti kirjoista kuten isäntänsäkin. Marla Morris viittaa Stanley Gongordin kertomaan tarinaan (https://pesaagora.com/columns/thomas-mann-and-nikos-cassirer/). Sen mukaan Nikolla ei ollut lupa mennä isäntänsä työhuoneeseen. Kerran kuitenkin kävi näin ja Niko nappasi hyllystä kirjan. Niko söi, tarinan mukaan, Ernst Cassirerin kirjan. Tarina ei kerro, mikä niistä oli kyseessä, mutta koiralla oli joka tapauksessa hyvä kirjallinen maku.

Thomas Mann ja Ernst Cassirer, saksalainen uuskantilaiseksi leimautunut filosofi, purjehtivat samoihin aikoihin ja samoilla totuudenetsijöiden myrskyisillä ulapoilla ja etsivät oikeaa tietä vuoristojen kivisillä ja kiemuraisilla poluilla kohti maailmanymmärrystä. Cassirer on vain vuoden Mannia vanhempi. Molemmat ovat intohimoisen kiinnostuneita myyttien ja järjenkäytön suhteesta. Milan Kundera  toteaa arvioidessaan Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä teosta (Kundera 2001, 15-16) sen tutkivan myyttien vaikutusta, myyttien jotka aikojen perukoilta kauko-ohjaavat askeliamme. (Kundera 1993, 13). Mann nimenomaan tutkii, minkälainen vaikutus myyteillä (tai psykologisoiden jungilaisilla arkkityypeillä) on meidän toimiimme. Mann kuitenkin tuntuu esittävän Cassirerin tavoin, että myytit ovat yksi, ja vain yksi, ymmärtämisen muoto, jonka moderni aika pyrkii korvaamaan tieteellisillä selityksillä. "Kollektiivisessa tajunnassa" niiden merkitys ei ole kuitenkaan hävinnyt. 

Taikavuoren henkilöstössä humanisti Lodovico Settembrinin ja jesuiitta Leo Naphtan rooleihin on esitetty erilaisia vaihtoehtoja. Useimmiten Naphtan esikuvana on nähty unkarilainen filosofi Georg Lukács (1885 –1971)  ja Settembrinin kenkiin on asteltu brittiläistä Herbert Spenceriä (ks. esim. Oittinen 1987, Toiviainen 1977) . Wolfram Eilenberger (Eilenberger 2019, 24) puolestaan antaa roolit Cassirerille ja Martin Heideggerille (1989-1976). Taikavuoren tapahtumapaikoilla Davosissa järjestettiin muutama vuosi Taikavuoren ilmestymisen jälkeen, vuonna 1927, näiden kahden filosofin väittely. Boris Sutškov puolestaan näkee Leo Naphtassa fasistisen ideologian teesejä kehittelevän filosofoivan jesuiitan. (Sutškov 1976, 372) Joka tapauksessa Leo Naphta edustaa totalitarismia, Settembrini liberaalia demokratiaa. Mannin taitoa kirjailijana kuvaa juuri se, että hän ei aseta romaaniensa henkilöhahmoiksi todellisia henkilöitä yksi yhteen. Kyseessä on romaanihenkilö. He ovat mahdollisia, vaikkakin kuviteltuja henkilöitä, joiden kautta kirjailija tarkastelee olemassaolevia historiallisia tilanteita ja vaihtoehtoja niiden ratkaisemiseen. Puhuva henkilö romaanissa on aina jossain määrin "ideologi" . (Bahtin 1979, 153) Taikavuori on edelleen kiehtovaa luettavaa, rintamalinjat rationalismin ja irrationalismin, konservativismin ja liberalismin, demokratian ja totalitarismin välillä on nähtävillä, vaikka järki ja tunteet eivät aina kovin sensitiivisesti huomaisikaan eroa massayhteiskunnan ja -informaation ja disinformaation virrassa.

Vierailin kesällä 2012 Goethen synnyintalon rekonstruktiossa Frankfurt am Mainissa. Thomas Mann vieraili myös, vuosia ennen minua, Goethen kotitalossa. Hän tunsi olonsa kotoisaksi. Saksalaisen kulttuurin kaksi heerosta kohtasi. Molemmat olivat kulkeneet kauas kotoaan, mutta matka tuntui yhteiseltä. Itselleni katse oli historialliseen menneisyyteen, joskin jossain mielessä myös henkiseen kotiin. Mann ja Cassirer,mutta myös Heidegger, edustavat aikaa ennen minua, aikaa josta sitten Kafka, Camus ja Kundera erottautuivat, puhumattakaan Ludwig Wittgensteinista, joka aluiksi ratkaisi aiemman filosofian kaikki ongelmat, kuten hän arveli, ja loi pohjan kokonaan uudenlaiselle tarkastelutavalle myöhemmässä filosofiassaan. He ovat enemmän minun aikaani.

Goethe-talon huone, Frankfurt am Main 26.7.2012 

 

Noiden portaiden ja huoneiden tyyli, vire ja ilmapiiri olivat minulle vanhastaan tutut. Ne merkitsivät "synnyinsijoja", kuten kirjassa - elämäni kirjassa - sanotaan, ja samalla kertaa alkua jollekin valtavalle. Olin "kotona" , ja silti ujo ja myöhäinen vieras neron alkulähteillä. Koti ja suuruus koskettivat toisiaan. Porvarillinen patriisimiljöö (...) kuinka kauas taakseen hän sen jättikään! (Mann 1987, 65) 

Goethe-talon seinällä on Frankfurt am Mainin Großer Hirschgrabenin varrella on Johann Heinrich Wilhelm Tischbeinin  teos Die Stärke des Mannes. Siinä kaksi herraa, vai lienevätkö sittenkin alastomia heeroksia, ratsastaa tyynesti kohti auvoisaa tulevaisuutta. Luonto on kukistettu ja villit eläimet ihmisen saaliiksi saatu tai kesytetty vierellä kulkemaan. Tischbein ja Goethe elivät vielä aikaa jolloin ajatus siirtymästä luonnon hallinnasta sen tuhoutumiseen ja ihmisen asettumisesta itsensa viholliseksi oli todellisesti vasta nousemassa horisonttiin. Thomas Mannille tuo siirtymä oli jo vakava sairaus, joka oireili irrationaalisen ideologian nousuna ja humanistisen luonnon sivistämisen kääntymisenä luonnon raiskaukseen ja teollisen yhteiskunnan massatuotannon kirouksiksi. Järjen hallitsema maailma muuntuu maailman hallitsemaksi järjeksi, nouseva demokratia kääntyy totalitarismiksi. Kulttuuri kulttuuriteollisuudeksi. Luonnon vitsauksia ei voiteta, vaan modernin teollinen yhteiskunta kulkee kohti itsetuhoa.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                 

Johann Heinrich Wilhelm Tischbein 1787: Die Stärke des Mannes

 ( Myös "järkikuvaksi" kutsuttu - ihminen hallitsee järjellään muuta luomakuntaa.) 

Tuntuu oudolta väittää Tischbeinin kuvaa "järkikuvaksi". Paremminkin ihmisen järki on siinä johtanut pahasti harhaan. Luontoa pyritään hallitsemaan miekoin ja keihäin. Vain aseiden kehittymättömyys oli luonnon puolella. 150-vuotta kuvan valmistumisen jälkeen tilanne oli jo toinen. Luonnon tuhoaminen mahdollistui, aseet kääntyivät entistä tehokkaampina toista ihmistä kohti, järki tuhotui. Vai olisiko sittenkin ollut mahdollista rakentaa jonkinlainen "järjen kansanrintama"  kuten Georg Lukács esitti?

Thomas Mannin ja Franz Kafkan suhde vertautuu filosofiassa Ernst Cassiserin ja Martin Heideggerin suhteeseen. Thomas M. ja Ernst C. olivat vanhan liiton miehiä, joiden herrasmiesmäinen, klassinen ja konservatiivinen maailma sai väistyä Franz K:n ja Martinin  H:n paremmin maailman absurdiksi kokevaan elämäntuntoon. Georg Lukács on tämän vastakkaisen käsityksen ilmaissut realismin ja irrationalismin vastakkaisuuden kautta. Siinä missä realistisen lähestymistavan ideana on kuvata totuudenmukaisesti todellisuutta ja paljastaa ja näyttää sen epäkohdat, irrationalistisen käsityksen mukaan taide puhkaisee fasadin, jonka totalitaarinen ideologia on luonut  joko propagandan tai kulttuuriteollisuuden lumemaailman lupauksin. Taide ei ole maailman peilikuva, ei edes ikkuna josta sitä katsotaan vaan aktiivinen vasara, jolla sitä taotaan tai veitsi, joka puhkaisee maailmaa peittävän kalvon. Taiteen tehtävänä on tarvittaessa raastaa ja provosoida. Joskus viillot eivät auta, on tuhottava panssari, joka erottaa meidät "todellisuudesta".

Mann on porvari, mutta ei pikkuporvarillisessa mielessä. Häneen sopii hyvin ne sanat jotka hän osoittaa Goethelle (Mann 1987, 65-105). Mannin mukaan Goethen elämänasenteessa, elämänkansalaisuudessa, on jotain uhmakkaan positiivista. On kuljettava varmoin askelin elämässä. Ollaan lähellä aristokraattien elämänasennetta, mutta samalla siinä on jotain brutaalia. Goethen tavoin Mann tuskin tunsi itseään onnelliseksi. Hän varmaankin jakoi Goethen tuntemuksen, jonka mukaan hän ei pitkästä elämästään ollut onnellinen kuin vajaat neljä viikkoa. Elämäni oli ikuista kiven kääntämistä, kiven, joka yhä uudestaan tahtoi tulla nostetuksi. Onko asia totta vai tarua, se ainakin kuvaa hyvin suvaitsevaisuutta ilman lempeyttä. Goethe ja Mann ovat saksalaisia porvareita, tapakonservatiiveja, mutta samalla ankaria ja radikaaleja sulkeutuneen pikkuporvarillisuuden kriitikkoja. He taistelevat (omasta mielestään) ihmisyyden puolesta ja pyrkivät pelastamaan ihmiset poroporvareiden verkostoista. 

Mann, Thomas,

Buddenbrookit. Erään suvun rappio, ap.1901, suom. Ilona Nykyri, WSOY, Helsinki 2010. ISBN 978-951-0-32360-1

Kuolema Venetsiassa (novelli, 1912), teoksessa Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-4847-8 

Taikavuori, ap. 1924, suom. Kai Kaila, WSOY, Helsinki 1982. ISBN 951-0-11328-X

Joosef-sarja (Joosef ja hänen veljensä)

Jaakobin tarina , ap.1933, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1947 

Nuori Joosef , ap.1934, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1947 

Joosef Egyptissä, ap. 1936, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1948 

Joosef ruokkija, ap.1943, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1948 

Tohtori Faustus. Sakasalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erään hänen ystävänsä kertomana. ap.1947, suom. Sinikka Kallio, Weilin+Göös, Helsinki 1979. ISBN 951-35-1256-8

Huijari Felix Krullin tunnustukset , ap.1954, suom. Kai Kaila, Gummerus, Helsinki 2005. ISBN: 951-20-6926-1 

Totuudesta ja kauneudesta. Esseitä kirjallisuudesta ja filosofiasta. Suom. Vesa Oittinen, Otava, Helsinki 1987. ISBN 951-1-09741-5

Muut lähteet ja aineistot,

Eilenberger, Wolfram. Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929. Ap. 2018. Suom. Tommi Uschanov, Siltala, Helsinki 2019. ISBN 978-952-234-550-9
Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Suom. Jan Blomstedt. WSO, Helsinki 2001

Kundera, Milan, Romaanin taide. Suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, Siltala, Helsinki 1993

Oittinen, Vesa, Saatteeksi, teoksessa Mann, Thomas 1987

Oksala, Teivas, Homeroksesta Alvar Aaltoon. Eurooppalaisia klassikkoja ja humaisteja. Weilin& Göös, Helsinki 1985. ISBN 951-35-3662-9 

 Morris, Marla, Thomas Mann and Niko’s Cassirer. https://pesaagora.com/columns/thomas-mann-and-nikos-cassirer/ Luettu 6.8.2024

Saariluoma, Liisa, Faust ja saksalaisuus: myyttinen "olemusajattelu" Thomas Mannin romaanissa "Tohtori Faustus". Teoksessa: Saariluoma, Liisa (toim.) Keijujen kuningas ja musta Akhilleus. Myytit modernissa kirjallisuudessa, SKS, Helsinki 2000. ISBN 951-746-195-X

Sutškov, Boris, Realismin historialliset kohtalot. Edistys, Neuvostoliitto 1976

Toiviainen, Seppo, Nuori Lukács. Kriittinen esitys Georg Lukácsin varhaisesta ajattelusta ja toiminnasta (1906-1929). Kansankulttuuri, Helsinki 1977. ISBN 951-615-142-6

 

Tilavuuden laskemisesta I ja II

 

Solvej Ballenin Tilavuuden laskemisesta I ja II ovat osa seitsenosaiseksi tarkoittettua teossarjaa. Kolmannen osan on tarkoitus ilmestyä suomeksi Sanna Mannisen kääntämänä joulukuun alussa 2024. Varsin nautittava tarinan päähenkilö ja kertoja on Tara Selter, antikvaaristen kirjojen kauppias, on juuttunut marraskuun 18. päivään. Aika on mennyt rikki, kukaan ei ole loukkaantunut, ei ole tarvittu ambulanssia, ei ole mitään hätää. Tara tutkii kerta toisensa jälkeen tapahtunutta.  Hän herää aina samaan päivään, muu maailma aina uuteen aamuun. Tara yrittää selvittää mitä on tapahtunut ja millä tavalla hän pääsisi takaisin aikaan. Hän itse vanhenee, mutta päivä toistuu aina samanlaisena, samana. Tai ei siis aivan samana koska Tara muistaa aina jo elämänsä päivän.

Tanskalainen, minimilastiseksi kutsutun  kirjallisuuden edustajaksi kutsuttu, Ballen on onnistunut luomaan kiehtovan kirjallisen maailman, jossa voi tutkia arjen havaintoja, ihmisen kaipuuta ja pyrkimystä ymmärtää elämää ja elämäänsä. Kerta toisensa jälkeen toistuvatkaan asiat eivät aukea,  kuin kirjan sivut, ovet tai ikkunat, päivä ei käynnisty uutena ja raikkaana aamukasteen tavoin, virkistävänä kahvintuoksuisena tuoreen kroisantin kanssa nautittuna. Mikään ei ratkea, vaikka käyttää päivästä toiseen aikaa vain tähän yhteen ja ainokaiseen pulmatehtävään. Tara kokee, että vaikka hän kuinka yrittää selittää omaa kokemustaan, aluksi miehelleen Thomasille, sitten vanhemmilleen ja pikkusiskolleen, he eivät kykene ymmärtämään tai uskalla lähteä mukaan hänen tarinaansa. Vähitellen Tara alkaa sovittaa maailmaa elämäänsä, etsii kadotettuja vuodenaikoja matkustamalla, pyrkii rakentamaan päivään ajan rakenteita. Hän alkaa myös kertoa tarinoita, valehdella, siitä mitä on oikeastaan tekemässä ja kokemassa. Paikoin kertomus houkuttaa selittämään Taran kokemusta mielenterveyden ongelmana. Mutta ei, Tara ei ole hullu - aika on mennyt rikki, kukaan ei ole loukkaantunut, ei ole tarvittu ambulanssia, ei ole mitään hätää. On marraskuun 18. päivä. Tara on säiliössä, tilassa vaan ei ajassa siten kuin sen yleensä ymmärrämme.

Tarinan rakenteella Ballen on onnistunut luomaan tavan käsitellä huolella arjen yksityiskohtia, olemisen tyhjyyttä silloin kuin kaikki on hyvin, eksistentiaalista ahdistusta. Ei sitä miten tai miksi asiat ovat, vaan sitä, että ne ovat niin kuin ne ovat. Ehkä Tara etsii hyväksyntää sille, että asiat ovat niin kuin ne ovat ja ihmisen osana on jättää maailma silleen. (Olen nyt lukenut siis tarinan alun ja eksistentiaalinen jännitysnäytelmä jatkuu. Siinä ei ole mitään uutta. Elämäkin jatkuu ja jatkuu, kunnes eräänä päivänä tarina loppuu. )

Ballenin teksti on pitkää kaunista proosarunoutta. Toistoa on paljon. Ballenilla on taito löytää kutkuttavia kielikuvia, sanojen ja asioiden yhtymiä, vertauksia ja havainnollistuksia. Kuitenkin siten, että se ei vaikuta kikkailulta. Kieli on kaunista ja kuultavaa, usvan kaltaista, läpikuultavaa ja haurasta, mutta samalla hämähäkinseitin ohutta, vahvaa ja vangitsevaa. Innostavaa.

Balle, Solvej, Tilavuuden laskemisesta I ja II, Kosmos 2024. ISBN 978-952-352-240-4 ja ISBN 978-952-352-243-5.

Syvissä vesissä

Patricia Highsmithin Syvissä vesissä on tarina Vic van Allenista ja hänen vaimostaan Melindasta. Vic on yhteisönsä arvostama, varakas ja jalo yksilö, aina kohtelias ja ystävällinen herrasmies. Hän on suvaitseva, jopa siinä määrin, että hyväksyy, ainakin ulkoapäin katsoen, vaimonsa Melindan rakastajat, toinen toisensa jälkeen. Vic on hieman outo, kasvattaa autotallissa etanoita ja luteita, tutkii niiden elämää ja pariutumisriittejä. Yksi Melindan rakastajista tapetaan ja Vic alkaa levittämään huhua, jonka mukaan hän on tuo tappaja. Huhu osoittautuu kuitenkin perättömäksi tappajan löydyttyä.  Sitten Vic kuitenkin tappaa ensin yhden sitten toisen. Joutuuko Vic kiinni? Miten vaimo suhtautuu asiaan, kun aavistaa asioiden laidan? Onko Vic skitsofreenikko? Vai mitä? Tähän perustuu kirjan juonellinen jännite.

Vic van Allen on sukua Patricia Highsmithin parhaiten tunnetun hahmon, Herra Ripleyn, kanssa. Katsoin hiljattain kaikki neljä tietämääni ja saatavilla olevaa Ripley elokuvaa ja myös Netflix- sarjan Ripley. Yle Areenassa on myös nähtävillä oivallinen dokumentti Patricia Highsmith ja rakkauden kaipuu. Se avasi hienolla tavalla tämän erikoisen, eksentrisen ja taitavan kirjoittajan persoonaa ja yhteyksiä viime vuosisadan kulttuuri- ja seksuaalipoliittisiin kysymyksiin.

Paperimaailmat: Franz Kafka

FB tulkitsee linkit Paperimaailma/t blogiin roskapostiksi, joten laitan linkin tätä kautta. Torakka ryömii listoja pitkin:

 https://paperimaailma.blogspot.com/2024/08/franz-kafka-1883-1924.html

Franz Kafka

"Everything you love will probably be lost, but in the end, love will return in another way."

Kaiken rakastamasi todennäköisesti menetät, mutta lopulta rakkaus palaa toisella tavalla.

Gregor Samsan herääminen levottomista unistaan vaikutti aamuepresson tavoin, kun luin sen yli 50-vuotta sitten. Espresso oli tuolloin itselleni tuntematon eikä se muutoinkaan kuulu Kafkan maailmaan. Mutta Kafkan kuvaama maailma on todempi tänään kuin aikanaan yli 100-vuotta sitten.

On vaikea kuvata niitä säikeitä, joiden kautta Kafka on vaikuttanut maailmaan, itseen ja käsitykseen maailmasta. Tuntuu kuitenkin tarpeelliselta kerrata käsitystä Kafkasta. Ja mitä enemmän sitä nyt tein, heinäkuussa 2024, sitä harhaisemmalta aiempi kuva näyttää. Mustavalkoisen, pelkistyneen jyrkän ja synkän Kafkan kuva alkaa väreillä valoa ja värejä. Ehkä olenkin ollut syöpäläinen, joka vasta nyt herää ihmisenä?

Idea Gregor Samsan tarinan kääntämisestä ei tosin ole omani tai edes omaperäinen.

Mainio brittikirjailija Ian McEwan käänsi kirjassaan syöpäläisen, tällä kertaa konkreettisemmin  torakan, jaloilleen. Torakka herää aamulla ja huomaa muuttuneensa ihmiseksi. McEwan taitaa satiirin, vaikka ei yllä kafkamaiseen kylmäävään viileyteen. Näin Petteri Orpon hallituksen aikana (20. kesäkuuta 2023 - ) on kitkerää, vaikkakin myös virkistävää, lukea 2019 ilmestynyttä fiktiota brittihallituksen touhusta ja tohinasta 2000-luvun alussa, 100-vuotta Kafkan maailmaa myöhemmin. McEwan kuvailee herkullisesti "torakoiden" pyrkimystä kääntää kaikki päälaelleen. Ihmisen olo kevenee niin, että pian ei yksilö tunne painavansa enää mitään kun hallitus opettaa kansaa kurjuuteen. Maailman painoa asettuu hartioille, ei niinkään aivoihin ja ajatteluun. Kyky nähdä tai uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin heikkenee ja vaihtoehdot käyvät vähiin. On ryömittävä ihmisten tavoin mukana historian valtavirrassa tai piilouduttava torakan tavoin lattialistan taakse, marginalisoiduttava ihmisyyden viimeisille rannoille. Maailmanhenki ei nouse ratsun selkään tai asetu Teslan rattiin. Historian nykyisten "suurmiesten" on parempi suojautua panssariautoon, kuin asettua julkiselle paikalle viuhuvien luotien armoille.

Mutta oliko Kafkan maailma lohduton? Vai oliko niin, että vain Kafkan kirjojen maailma on lohduton? Ainakaan Kafka ei tunnu itse olevan lohduton, hän kuvaa maailman lohduttomuutta, mutta tuntuu suhtautuvan siihen myös hilpeän tai synkän ironisesti.

Dora Diamant, Kafkan viimeinen elämänkumppani, on muistelmissaan kertonut hienon tarinan Kafkasta ja nukkensa kadottaneesta pikkutytöstä. He olivat olleet Kafkan kanssa kävelyllä Berliinin Tiergartenissa.  He tapavat pikkutytön, joka on kadottanut nukkensa. Lohduttaakseen tyttöä, Kafka kertoo hänelle, että nukke ei ollut kadonnut, vaan lähtenyt matkalle. Kafka kirjoittaa tytölle päivittäin nuken nimissä kirjeitä, joissa nukke kertoo matkastaan. Lopulta Kafka ostaa tytölle uuden nuken. Myöhemmin, Kafkan jo kuoltua, tyttö, nyt jo nuori nainen, löytää nuken sisältä kirjeen, jossa todetaan, että vaikka tämä nukke näyttää erilaiselta kuin tytön kadottama, niin pitkällä matkalla voi muuttua. 

Kirjailija ja toimittaja Jordi Sierra i Fabra on kirjoittanut romaanin  (alkuperäinen espanjankielinen teos Kafka y la muñeca viajera), joka perustuu tähän tarinaan ja tuo sen laajemman yleisön tietoisuuteen. Myös Paul Auster on sisällyttänyt tarinan omaan kirjaansa Sattumuksia Brooklynissä. (Auster 2005) Austerin tarina päättyy tosin hieman eri tavoin, mutta idea on sama.

Kafkalla on ylivertaisen hieno taito kertoa tarinaa jossa unenomainen ja reaalinen eivät vain sekoitu, vaan ovat yhtä. Koskaan ei voi oikein varmasti tietää, mitä todella (?) tapahtuu - tapahtuuko vain kirjan henkilön päässä outoja vai onko hän vajonnut oman todellisuutensa unimaailmaan. Vaikka Kafka ei ollut vieraillut Yhdysvalloissa hän kirjoittaa elävästi maan eroista Eurooppaan teoksessa Amerikka. Kafka oli vain kahdeksan vuotta nuorempi kuin Thomas Mann (s. 1875). Mannin keskeinen teos Taikavuori ilmestyi Kafkan kuolinvuonna 1924. Vertailu Hans Castorpin, Taikavuoren nuorenmiehen, ja Amerikan Karl Rossmannin välillä osoittaa miten eri maailmoissa Kafka ja Mann elivät. Mannille lumous oli  katoamassa eurooppalaisesta sivistyksestä. Eurooppa ja maailma sen myötä oli pahasti sairas. Se kaipasi huolta ja hoitoa parantolassa. Kafka taas itse sairastuu tuberkuloosiin ja hänen sankarinsa karkoitetaan Amerikkaan, jossa eurooppalaisella sivistyksellä ei oikein edes pyyhitty tähteitä pöydältä, vaan se oli muuttunut hyödyttömäksi tai jopa haitalliseksi.

Kafkan Päiväkirjoista on kiinnostava lukea hänen harjoitelmiaan. Osa noista harjoitelmista päätyi sittemmin myös julkaisuiksi. Kafkan maine on usein ylittänyt, ohittanut tai sumentanut hänen kirjalliset ansionsa. Kunderan tavoin on syytä pitää erillään kirjailija ja kirjailijan teokset. Tämä on entistä tärkeämpää näinä moraalisen närkästyksen kulta-aikoina, jolloin taiteen tuotokset saatetaan heittää pesuveden mukana, kun kirjailijan likapyykkiä pestään, usein hänen kuolemansa jälkeen (viittaan tässä esimerkiksi Alice Munron, Picasson, Woody Allenin ja Roman Polańskin  tapauksiin). Kirjallisuuden ja taiteen tekijällä on toki intiimi suhde omiin töihinsä, mutta suhde ei ole suora. Usein kirjailija tuo tekstisään esiin kokeilevia puolia omasta egostaan ja asettaa henkilöihinsä myös pimeitä sektoreita, kulkipa hän niitä omassa elämässään julkisesti, pimennossa tai ei ollenkaan.

Tuberkuloosifragmenteissa Kafka tiivistää ajatteluaansa hienosti:

20 Sinä itse olet harjoitus. Et suinkaan opiskelija. (Kafka 2012, 28)

Ville-Juhani Sutinen on nimennyt esipuheessa Tuberkuloosifragmentteihin Kafkan mietelmät maallisiksi Talmudeiksi. (Sutinen 2012, 5) Kafka tuntuu sanova, että meidän ihmisten tulee etsiä ja harjoittaa itseämme, ratkaisua tai ratkaisuja ei löydy itsemme ulkopuolelta. Jeesuksen tavoin, minä olen tie, totuus ja elämä, ei siis hän, Jeesus. Ja Jeesushan sanoo myös, minä olen hän. Kukin meistä on minä ja voimme pyrkiä kohottamaan itsemme jumalaksi, mutta samalla pitäisi olla nöyrä (mahdottoman) tehtävän edessä. Pahuus vaanii, hyvyys on meissä. Siksi,

30 Hyvyys on tietyssä mielessä lohduttomuutta. (Kafka 2012, 31)

Kaikesta tästä "syvähenkisyydestä" huolimatta ja sen tähden synkkä hilpeys, kuten Sutinen sen nimeää, on yksi mahdollinen valita suhteessa maailman absurdiuteen. Karl Rossmann, Amerikka-teoksen päähenkilö, on hyvä esimerkki hyvästä ihmisestä, joka asettuu lohduttomaan asemaan yhteiskunnassa ja kulttuurissa joka on peruuttamattomasti vieras, kuin labyrintti tai muotoaan muuttava kartanorakennus, seikkailu, joka ei johda Graalinmaljan löytymiseen tai kohoamiseen korkeammalle. Ihminen on vieras itselleen ja muille.

Kafkologia on oma maailmansa. Mikäli Kafkan lisäksi haluaa perehtyä siihen, hyvä aloitus on tutustuminen Kai Laitisen Nälkätaiteilijan esipuheeseen (Laitinen 1999). Sitäkin tärkeämpi on kuitenkin Milan Kunderan teksti Petetyissä testamenteissa  (Kundera 1993).

JK. 3.2.2025.  Yle Areenassa on nyt tammikuusta 2025 lähtien (poistuu 27.1. 2027) ollut nähtävissä erinomainen itävaltalaisohjaaja David Schalkon sarja Kafka. Alku on enteilee kevyttä ja jopa kosiskelevaa Kafka-myytin krnevalisointia, mutta edetessään tarina syvenee. Itse pidin erityisesti sarjan 5/6 jaksosta. Siinä Franz Kafka tapaa Milenan (roolissa valloittava Liv Lisa Fries). Heidän keskustelunsa ja rakastumisensa kuvataan hienossa puiston rauhassa. Tuossa hetkessä virtaavan veden äärellä raja kirjallisuuden ja elämän välillä saattoi hetkeksi ylittyä tai lomittua.

Kafka, Franz,

Amerikka. Ap. Amerika(1927). Suom. Elvi Sinervo, Tammi, Helsinki 1965. Ilmestynyt myös nimellä Mies joka katosi.  Suom. Markku Mannila. Jälkisanat Otto Mattsson. Otava, Helsinki 2000. ISBN 951-1-16488-0.

Linna. Ap. Das Schloss (1926). Suom. Aarno Peromies, Otava, Helsinki 1996. ISBN 951-1-11142-6

Muodonmuutos & Rangaistussiirtolassa. Ap. Die Verwandlung (1915) ja In der Strafkolonie (1919). Suom. Aarno Peromies. Otava, Helsinki 2007. ISBN-13: 978-951-1-21919-4

Oikeusjuttu. Ap. Der Prozess (1925). Suom. Aarno Peromies, Otava, Helsinki 2002. ISBN 951-1-18402-4

Nälkätaiteilija. Novelleja. Saksankielisistä kokoelmista suom. Aarno Peromies, Kristiina Kivivuori ja Eeva-Liisa Manner. Gummerus, Jyväskylä 1999. ISBN 951-20-5580-5

Päiväkirjat 1909-1923. Ap. osia 1937, suomennos perustuu Fisherin laitokseen vuodelta 2008. Suom. Panu Turunen, Sammakko, Turku 2024.  ISBN 978-952-483-434-6

Tuberkuloosifragmentit. Suom. Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas, Turku-Tampere 2012. ISBN 978-952-268-045-7

Muu kirjallisuus ja lähdeaineisto:

Auster, Paul, Sattumuksia Brooklynissä. Ap. The Brooklyn Follies. Suom. Erkki Jukarainen. WSOY, Helsinki 2005. ISBN 978-951-31-4067-0

Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Ap. Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt, WSOY, Helsinki 2001. ISBN 951-0-24879-7

Laitinen, Kai, Franz Kafka.  Esipuhe teoksessa Kafka, Franz, Nälkätaiteilija (Kafka 1999) 

Majander, Antti, HS 16.6.2024

McEvan, Ian, Torakka.  Ap. The Cockroach (2019) Suom. Jaakko Kankaanpää, Otava, Helsinki 2019.

Der Spegel 1.6.2024

Sutinen, Ville-Juhani, Esipuhe. Teoksessa Tuberkuloosifragmentit,  Kafka 2012 

 

Amerikka

Franz Kafka ei saanut teostaan Amerikka koskaan valmiiksi. Kirjassa kerrotaan  kuusitoistavuotiaan Karl Rossmannin taipaleesta Amerikassa sen jälkeen, kun hänen vanhempansa ovat lähettäneet hänet rapakon tuollepuolen Euroopassa tapahtuneen skandaalin jälkeen. Suurten lupausten ja uusien kulttuuristen käytäntöjen kohtaaminen on Karlille hämmentävää. Asia toisensa jälkeen johtaa uusiin seikkailuihin, mutta Karl ei ole, eikä hänestä tule, valistusromaanin kehittyvä oman elämänsä sankari. Hän on käsittämättömästi käyttäytyvien ihmisten hyväksi käyttämä ja naiivi heittopussi, joka hyvistä aikomuksistaan ja esimerkillisestä käyttäytymisestään huolimatta (tai sen tähden) tulee kerta toisensa jälkeen manipuloiduksi. Karlin maailman logiikka on unen logiikkaa, vaikka ei koskaan muutukaan karnevaaliksi, vaan pysyttelee uskottavan ja reaalisen rajamailla. Juuri tässä on Kafkan romaanitaiteen hienous. Itse tarina, sen henkilöt ja tapahtumat ovat samaniakaisesti toden tuntuisia ja kuitenkin kaikki on outoa - pimeys on tiheää, käytävät pitkiä, talot sokkeloisia ja ihmisten käyttäytyminen selittämätöntä - olipa se ystävällistä tai vihamielistä.

Teosta on sanottu positiivisemmaksi kuin Kafkan Linna ja Oikeusjuttu. Amerikan koneisto jauhaa päähenkilöä lähempää - vastassa ovat nyt kulttuuriset ja sosiaaliset koneistot. Karl ei niitä ymmärrä, mutta silti hänen mielesssään väikkyy loistava tulevaisuus - kunhan ensin vain pääsisi alkuun, hissipoikana, palvelijana, näyttelijänä tai vaikkapa neekerinä, joka avustaa teatterissa. Mitäpä muuta voisi olettaa eurooppalaisen sivistyksen omaavalta Amerikan kultamailla? Pohjalta on ponnistettava. Kaikki entinen on vain painolastia.

Oletettavasti olen lukenut kirjan yli 50-vuotta sitten edellisen kerran. Muistikuvaa siitä ei ole jäänyt, vaikka joistain muista Kafkan kirjoista tunnelma on edelleen muistissa. Kirja ilmestyi Elvi Sinervon kääntämänä Keltaisessa kirjastossa 1965. Alunperin ilmestymisvuosi oli 1927, kolme vuotta Thomas Mannin Taikavuoren jälkeen. Kafka ei Taikavuorta ennättänyt oletettavasti lukemaan, eikä hänen "sankarillaan" ole edellytyksiä sinne kulkea, saatikka palata sieltä elävien kirjoissa takaisin. Karl Rossmannin ja Hans Castorpin tarinat ovat kovin erilaiset. Siinä missä Hans nuoren miehen kiihkolla pyrkii selvittämään mitä maailmassa tapahtuu oudon taudin viedessä ystäviä jääkelkalla parantolasta haudan lepoon, Karl kulkee kuin omiin uniinsa eksyynenä, ja jo Euroopasta karkoitettuna. Lumous on kadonnut, mutta painajainen jaksaa vielä houkuttaa.

Kafka, Franz, Amerikka. Ap. Amerika 1927. Suom. Elvi Sinervo. Tammi, Helsinki 1965. Ilmestynyt myös nimellä Mies joka katosi. Suom. Markku Mannila. Otava, Helsinki 2000. ISBN 951-1-16488-0.

Matkalainen käännytetään rajalta

 

Tätä kirjoittaessani huominen on 12.7.2024. Tuolloin Suomen eduskunta äänestää niin kutsutusta käännytyslaista. On selvää, että esitys on kansainvälisen oikeuden ja EU-oikeuden vastainen. Ennen äänestyspäätöksen tekemistä jokaisen edustajan olisi ollut hyvä lukea Ulrich Alexander Boschwitzin (1915-1942) kirja Matkalainen. 

Boschwitz on kirjoittanut kirjan alunperin 1930 luvun loppupuolella, kirjan ensimmäiset versiot ilmestyivät Englannissa 1939 ja Yhdysvalloissa 1940. Käsikirjoituksella on kiinnostavat vaiheet ja nyt Peter Grafin toimittava versio on ilmestynyt suomeksi 2024 Raija Nylanderin suomentamana. 

Kirja on todistusvoimainen kuvaus siitä, miten Saksa luisui 1930-luvulla vähä vähältä natsihallinnon syliin, juutalaisten ja muidenkin vähemmistöjen oikeudet poljettiin sekä lopulta suuri osa heistä tuhottiin keskitysleireillä. Sitä ennen oli kuitenkin vaiheita, joissa juutalaisten omaisuutta ryöstettiin, matkustusoikeuksia vaikeutettiin ja edes pakeneminen Saksasta ei ollut mahdollista. Boschwitz kuvaa taiturimaisesti kirjan päähenkilön, sotaveteraanin ja menestyneen liikemies Otto Silbermannin mielenliikkeitä ja toimia, kun hänelle vähä vähältä mutta vääjäämättömästi selkenee, että juutalaisvainot ja tuhoaminen ovat totisinta totta myös hänelle. Silbermannilla on arjalainen ulkonäkö, arjalainen vaimo ja arjalainen liikekumppani. Hänellä on myös arjalaisia liikekumppaneita, jotka osoittautuvat natsivallan myötäilijöiksi ja pyrkivät hyötymään talaoudellisesti "likaisista juutalaisista". Silbermannilta viedään hänen omaisuutensa, painostamalla ja huijaamalla, hänen kotinsa ryöstetään.

Kun Silbermann lähtee pakomatkalle, hän onnistuu pakenemaan Belgiaan, mutta sieltä hänet käännytetään takaisin Saksaan, kohti lopullista tuhoa. Hän reilaa junalla Saksaa ristiin rastiin eikä juuri tapaa kunnollisia tai oikeudentuntoisia saksalaisia saksalaisia  ja huomaa pian itsekin välttelevänsä muiden juutalaisten seuraa pelätessään paljastuvansa tai joutuvansa kiinni. Kirjan hienous piilee siinä, että sen henkilöt käyttäytyvät, toimivat ja ajattelevat vivahteikkaasti. Kirjassa pohditaan vastarinnan mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia Otto Silbermannin näkökulmasta.

Kirjan jälkisanoissa Peter Graf kertoo kirjoittajan Ulrich Alexander Boschwitzin elämänvaiheista ja hänen hukkumisestaan 27-vuotiaana saksalaisen sukellusveneen U-575 upotettua  torpeedolla matkustajalaiva M.V. Abossonin.  Matkalainen on hieno kirja riippumatta siitä, tunteeko käsikirjoituksen historian tai kirjoittajan traagiset elämänvaiheet. Mutta niiden tunteminen lisää kyllä ymmärrystä ja kunnioitusta tekstin tarkkanäköisyydestä. Toisin kuin Matkalaisen kirjoittaja, me tiedämme tai meidän pitäisi tietää, mitä tapahtui kirjailija Boschwitzin kuoleman (1942) jälkeen ja meidän pitää ymmärtää, että se ei ole vain unohdettavissa olevaa historiaa. Tämä tarina jatkuu ja näyttää siltä, että tänä vuonna 2024 Suomen hallitus ja suuri osa eduskunnan kansanedustajista ei osaa tai halua asettua oikeuden ja ihmisarvon puolelle muuttuneista oloista huolimatta.

Boschwitz, Ulrich Alexander, Matkalainen. Ap. Der Reisende 2018, suom. Raija Nylander. WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-0-50306-5

Kolmas valtakunta

 Knausgårdin aamutähti-trilogian viimeisen osan Kolmas valtakunta esitetekstiin on kirjoitettu, että teos tutkii sitä, mitä emme voi ymmärtää. Aika lähellä on myös lukija tuota ymmärtämisen rajaa. Edelliset osat Aamutähti ja Ikuisuuden sudet jäsentyivät tarinallisesti ja olivat omalla tavallaan jänteviä ja jännittäviä.  Kolmas valtakunta jää tarinallisesti kovin löyhäksi. Taiturimainen kertoja Knausgård on edelleen, siitä ei ole epäilystä. Kiehtovalla tavalla hän vie lukijan mukaan henkilöidensä maailmaan, usein epäilevän, rikkoutuneen tai hajoavan mielen syövereihin. Erityisesti Toven tarina kirjassa on koskettava. 

Tunnelma kirjan lukijana on kuin Mr. Jonesilla Bob Dylanin tunnetussa laulussa. Jotakin on tapahtumassa, mutta et tiedä mitä. Muutoksesta on tuntuma, mutta kiinni sen luonteesta ei saa, koska on tapahtumien ulkopuolella. Knausgårdin maailma on eri tavalla mystinen tai pelottava kuin omani. Henkilöt elävät arkeaan ja samalla kun hörppivät aamukahviaan, välillä pohtivat syntyjä syviä, elämän ja kuoleman sekä kuolemattomuuden teemoja. Päivittäinen touhu, tohina ja jorina hukuttavat alleen niin sanotun todellisen muutoksen, mikä se sitten lieneekin. Se mikä vaikuttaa todelta, onkin hälyä ja valhetta, se mikä on todellista vaikuttaa hämyiseltä, kätketyltä ja tuonpuoleiselta.

Knausgårdin kolmas valtakunta ei ole leikkisä, kyyninen tai humoristinen kuten vaikkapa Kunderan romaaneien maailma, mutta se ei ole myöskään skarppi ja loogisen armoton Joosef K.:n valtakunta. Elämää eletään, oli taivaalla uusi tähti tai ei, ratkeaako ikuisen elämän tai kuolemattomuuden kysymykset lääketieteen, uskonnollisen heräämisen, saatananpalvonnan tai rikostutkimuksen avulla, vai ei. Illalla nukkumaan, uni tulee tai ei. Aamulla herätään uuteen päivään. Näinhän se on.

Karl Ove Knausgård on kirjailijana edelleen arvoitus. Taitava, monisanainen, tärkeäkin. Mutta mitä hän sanoo tai mitä kuulen hänen sanovan. En ymmärrä, mutta entäs sitten?

Uusi "Paperimaailmat" -blogini on avautunut

Lisäys 9.8.2024: Lopetin erillisenä Paperimaailmat blogin ja siirsin sen aineiston tänne Taikavuoreen.

---

Hyvä Taikavuoren lukija!

Aloitin uuden blogin "Paperimaailmat". Sen sivuilla kerron kirjailijoista ja käsityksiäni kirjallisuudesta.

Taikavuoren blogi avautui vajaa 19-vuotta sitten vuonna 2005. Olen tähän kirjoittanut merkintöjäni lukemistani romaaneista ja muutamista muistakin kirjoista. Nyt koin tarpeelliseksi kirjoittaa kirjojen kirjoittajista, kirjailijoista. Aloitin Milan Kunderasta. Hän on kirjoittanut romaanin taiteesta ja hänen käsityksensä olen monilta osin jakanut arvioidessani lukemaani kaunokirjallisuutta. Yhtä ankara en ole, kuin Kundera, mutta jonkinlaisena mittapuuna tuota ajattelutapaa pidän.

Pyrin postaamaan "Paperimaailmaan" yhden kirjoituksen yhdestä kirjailijasta jokaisen kuukauden  alussa, jos ennätän. Seuraavana on Franz Kafka. Hänen tuotantoaa, samoin kuin Kunderankin, luin valtaosin jo ennen Taikavuorta, joten muistot kirjoista ovat väistämättä haalistuneet ja muuntuneet. Mutta kuitenkin aion yrittää palauttaa mieleen, pohtia mikä on olennaista ja miksi Kundera, Kafka ja moni muu on onnistunut pääsemään täysivaltaiseksi asukkaaksi, ja päästääpä vielä lukijansakin ainakin katsomaan, "paperimaailmaan". Ja miksi päästän heidät osaksi omaa maailmaani.

---

Milan Kundera

Sillä koko ihmiselämä on vain taistelua vieraasta korvasta. (Kundera 1983, 97)

Milan Kundera (1929-2023) on kirjailija, kulttuuripersoona, poliitikko ja teoreetikko. Kundera on itsessään jo käsite ja hän onnistui luomaan teoksia, jotka jäävät kirjallisuuden historiaan. Näin Kundera itse halusikin. Kirjailija on hänen teoksensa, kaikki muu on turhaa.

Seuraavassa muutamia sanoja Kunderasta kirjailijana ja romaanin teorian kehittäjänä.  Poliittikko ja kulttuuripersoona Kunderan elämä jää toisaalle, jätän ne väistyväksi näkökulmaksi. Kunderan avulla yritän varastaa sinulta korvan ja silmän, hetkeksi tai toiseksi. Kirjoitan Kunderaa osaksi omaa tarinaani. Se ei ehkä käy aina selville tekstistä, ei sinulle lukijani, mutta ei minullekaan.

Mikä hänestä tekee kiinnostavan itseni kannalta? Hän on kirjailijana urbaani ateisti, individualisti, filosofisesti virittynyt maailmankansalainen, antinationalisti, voltairelaisen myrkyllisen älyllisyyden perillinen, eurooppalaisen romaanikirjallisuuden ja humanismin jälkeläinen, huumorintajuinen ja leikittelevä. Myöhäinen modernisti, joka elää mahdollisuuksien maailmassa. Hänen kirjoissaan miehet ja naiset valitsevat onnensa historian antamissa puitteissa, keveästi raskaissa oloissa. He eivät pakene vastuuta, vaan luovat oman onnensa maailmassa tragedian sankarin tai paremminkin modernin antisankarin tavoin. Saaret, meri, meitä viekottelevat seireenit ja palaamaan kutsuva Ithaka ovat nykyään sisimpämme ääniä. (Kundera 1983, 109) Haluamme palata kotiin jota ei ole, mutta jonka voimme luoda tai kuvitella.

Cervantesin perillinen

Kundera on kuvaillut itseään Cervantesin perilliseksi ja modernin eurooppalaisen ihmisen puolustajaksi. Hänen esikoisromaaninsa Pila ilmestyi vuonna 1967 Tšekkoslovakiassa, nyt jo historian hämärään vajoavassa sosialistisessa valtiossa. Suomeksi se julkaistiin alunperin vuonna 1974 nimellä Tšekkiläinen pila.  Myöhemmin nimi korjattiin alkuperäisen mukaiseksi (Žert - Pila). Nimen vaihdos on tärkeä. Kunderan ajatus romaanin taiteesta korostaa kirjallisuuden kykyä ylittää kansalliset rajat ja rajoitteneisuudet. Pila ei ole pila, jos se on tšekkiläinen tai vaikkapa suomalainen. Kansallinen taide on määrityksen ristiriita, oppineiden termein contradictio in adjecto. 

Korostamalla kirjan tai kirjailijan kansallisuutta pilataan hänen maineensa. Kundera ei ole ensisijaisesti tšekkiläinen tai ranskalainen kirjailija. Kirjailijana toimiminen on siirtymistä paperimaailmaan. Sinne voi hakea turvapaikkaa vain sillä edellytyksellä, että on mahdollisuus ja taito kirjoittaa romaaneja, kaunokirjallisuutta. Jos rajan ylitys ei onnistu kansallisvaltiossa, on vaihdettava maata ja kansallisuutta. Näin tapahtui Kunderalle. Kirjailijan on ylitettävä raja itsenäisesti ja katsottava selviääkö hän omin avuin. Lukijat ja kriitikot ratkaisevat, mutta joutuvat myös tekemään osansa päästäkseen tuohon maailmaan. Joskus myönnetään väliaikainen oleskelulupa, joskus pysyvä. Kirjailijalle tuon maailman jäsenyys on pysyvä niin kauan kuin hänen kirjansa on olemassa. Paperilla tai nyttemmin jossakin datamuodossa. Lukija on vapaa kulkemaan kirjailijan avaamasta portista tuohon maailmaan tai jäämällä ulkopuolelle.

Kaksoiskansalaisuus oli Kunderalle muutoinkin tuttua. Hän eli Tšekkoslovakiassa aikana jolloin kirjallisuus ei voinut siellä enää elää tai kukoistaa, siirtyi Ranskaan olojen pakottamana vuonna 1975, vaihtoi kirjoittamansa kielen tšekistä ranskaksi. Mutta yhtä kaikki. Juuret ovat syvällä Euroopassa, sen kirjallisuudessa, kansojen historiassa ja syvemmällä, ihmisyyden alkulähteille saakka. Kunderan kirjallinen puu ulottaa lehtensä ja latvansa kohti taivasta paperimaailmassa, jonka maisemassa se erottuu vehreänä tammena pilvistä taivasta vasten auringon painuessa jo mailleen. Jos Milan Kunderan taival tšekkiläisestä ranskalaiseksi kirjailijaksi oli haastava, kaksoiskansalaisuus reaalimaailman ja paperimaailman jäsenenä on hänelle drastinen. Lopultakin Kundera on eurooppalainen ei asuinpaikkansa vaan mielenlaatunsa mukaan.  Eurooppalainen: se joka kaipaa Eurooppaa. (Kundera 1987, 129)

Kirjallisen uransa Kundera aloitti runoilijana. Jo vuonna 1953 hän julkaisi runokokoelman Člověk zahrada širá (Ihminen: Laaja puutarha). Teoksessa hän käsitteli sosialistista realismia kommunistisesta näkökulmasta. Ennen esikoisromaaniaan Kundera oli julkaissut 1960-luvulla kolme novellikokoelmaa. Ne tunnetaan koottuna nimellä Naurettavien rakkauksien kirja (Kundera1988). Hänen runojaan en tunne, mutta kirjoissaan hän on hylännyt nuoruuteen kuuluvan lyyrisen asenteen ja siirtynyt novellistiksi tutkimaan arkipäivän proosallista elämää. ) (Ks. Kundera 2006) Novellistin eli kirjailijan on tuotettava jotakin uutta, valaistava ihmisen olemista uudella tapaa tai ainakin asetettava ihmisen olemisen tapa uusiin historiallisiin tai lokaalisiin puitteisiin.

Kunderan kirjat ovat syntyneet kansallisvaltioiden Euroopassa. Ne ovat matkaoppaita paperimaailmaan, jonka passin saa kirjoittamalla hyvin. Lukijana pääsemme niiden myötä katsomaan maahan jota ei ole, unelmien, tragedioiden ja draamojen pariin. Maihin joihin haluamme tutustua, ehkä muuttaa pysyvästikin, mutta johon meillä ei ole muulla tavalla pääsyä. Kirjoittamalla Kunderasta, toistaa ihmisten puheen tapaa, jossa toinen keskeytetään fraasilla Minulle kävi aivan samoin ... Tosiassa se on vain keino aloittaa oma kertomus ja miehittää vastustajan korva hyökkäyksellä. Mutta suosion salaisuus on kuunteleminen. Tamina kantaa kahvia ja omenaviinaa asiakkaille ja menee baaritiskin taakse. Hän osaa kuunnella, hän ei sano koskaan minulle kävi samoin. (Kundera 1987, 97)

Jotta tarinan voi kuulla tarvitaan hiljaisuutta. Thomas Manniin viitaten Kundera kuvittelee Taminan suuhun kultasormuksen. Hiljainen heleä metallinen ääni, kuin kultasormus putoaisi hopeapannuun. Äänen jälkeen on tyhjyys ja sen täyttää tarina. Mutta Tamina ei ymmärrä kuulemaansa. Hänelle kapakan miesten tarinat ovat strutsien kaakatusta. Ne kilpailevat keskenään kiivaan hyökkäävästi, sillä maailmassa ei ole mitään tärkeämpää kuin se minkä ne halusivat hänelle kertoa. Kirjoja kirjoittava luo maailmankaikkeuden ja asettaa itsensä alttiiksi kritiikille. Kirjoja kirjoittavat ovat ei mitään.

Urbaani ateisti

Kundera on urbaani ja ateistinen kirjailija. Pila-kirjan alussa  päähenkilö Ludvìk tulee kotiin, rumaan kuvitteelliseen määriläiseen kaupunkiin Kosteleciin. Kaupungin esikuvaksi voi ajatella Brnon,  Kunderan syntymäkaupungin. Hänen henkilönsä katsoo menneisyyttä etäältä, välttää sentimentaalista nostalgiaa ja pyrkii tunnistamaan siitä tuttuja elementtejä. 

Elämisen keveyden tuntee parhaiten juuri kaupungissa. Yksittäisen ihmisen merkitys on siellä pienempi kuin harvaan asutulla seudulla. Väestöntiheyden kasvaessa keveys käy sietämättömäksi, niin globaalisesti kuin paikallisestikin. Yksilö ei ole suhteessa maailmaan ulkoisesti vaan osana maailmaa aistii sen painon itsessään. Suhde on siis kääntäen verrannollinen lokaalisti. Maailmanmitassa keveys lisääntyy absoluuttisesti. Keveyden teema on siis esillä alusta asti. Se nousee pääosaan Kunderan tunnetuimman teoksen nimessä Olemisen sietämätön keveys  (Kundera 1991)

Nuoruuteni hilpeä ja piikittelevä ateismi katosi yhdellä iskulla kuin teini-iän hullutus. (...) minun epäuskoni ja heidän uskonsa (kristittyjen ystävien - PK) olivat kummallisen lähellä toisiaan. (Kundera 2001, 17) Ehkä tämäkin on houkutellut Kunderan pariin. Taistelevan ateismin olen aina kokenut vieraaksi. Uskovaiset ovat veljiä ja siskoja filosofien rinnalla totuudenetsijöiden myrskyisällä merellä. He ovat tosin väärässä ja usein tunnen Nietzschen tavoin, että  kristinusko on ollut tuhoisinta ylimielisyyttä, mitä tähän mennessä on esiintynyt.

Kunderan maailmassa-oleminen

Näin olemmekin jo uppoamassa Kunderan kirjalliseen universumiin. Hän on hyvin tietoinen koodatessaan maailmaa valikoimiensa käsitteiden avulla. Romaani taide -teoksessa on luettelo keskeisimmistä sanoista. Ks.  Kuusikymmentä kolme sanaa (R.S.) (Kundera 1987, 123-156).

Näiden sanojen (termien) käsitteellinen perusta hahmottuu kuitenkin vasta, kun avaa Kunderan käsitteistön perustaa. Luettelossa ei ole olemista, mutta samassa kokoelmassa Kundera niittaa oman käsityksensä yhteen Martin Heideggerin perustuvaan analyysiin olemisesta (in-der-Welt-sein). ( Ks. Heidegger 2000 )

Ihminen on yhteydessä maailmaan niin kuin etana kotiloonsa. Hän on maailmaa, maailma on hänen ulottuvuutensa, ja sitä mukaa kuin maailma muuttuu myös hänen olemisensa (in-der-Welt-sein) muuttuu.  (Kundera, 1987,43)

Kundera välttää leimautumista teoreetikoksi professoreiden kritiikkiä välttääkseen. Eikä ole olennaista miten johdonmukaisesti tai päättäväisesti hän sitoutuu valitsemiensa käsitteiden koherenssiin. Kiinnostavaa on kuitenkin pohtia sitä, miten Kundera ajattelee puolustavansa eurooppalaista ihmistä vaikka hän tuntuu jatkuvasti todistavansa kirjoissaan miten yksilön asema muuttuu entistä kevyemmäksi suhteessa historian painoon. Kundera on tuulimyllyjä vastustava Don Quiote, mutta myös Josef K. Muuttuuko hänen individualistinen eksistentialisminsa romaanissa strukturalistisen pakkorakenteen rikkoutuneeksi kuvaksi?

 

Antropologinen ihmiskäsitys ja grafomania

Liisa Saariluoman käsityksen mukaan Kunderan ihmiskuva on antropologinen. Ihminen on sen mukaisesti muuttumaton tai häntä määrittää antropologiset vakiot. Historia on kuin maastossa raivokkaasti etenevä ratsu, joka talloo alleen, mikäli ei itse istu sen satulassa. Hegeliläinen järjen viekkaus on yli-inhimillinen ja vain nauru voi tavoittaa sen ironian, joka kuvaa ihmisen pyrkimyksiä historian ratsun taltuttamiseksi.

Kuulluksi tuleminen on Kunderan mukaan minuudelle keskeinen asia. Kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule. Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.

Tapa jolla kerromme tarinamme on kuitenkin kullekin ominainen. Kunderan tapa on kehitellä vaihtohetoisia ja kokeilevia minuuksia. Romaanin henkilöt ovat itsessään kokeiluja erilaisista mahdollisuuksista, eräänlaisia ideaalityyppejä. Ja itse romaanihenkilöt myös pyrkivät usein aktiivisesti muokkaamaan omaa tarinaansa muuttuvissa oloissa. Heidän muistinsa valikoi sopivia elementtejä menneisyydestä, sen lisäksi, että muisto jo itsessään rajaa menneisyydestä vain osia.  Muisto ei ole unohduksen vastakohta. Muisto on eräänlaista unohdusta. (Kundera 2001, 139)

Tyylillisesti Milan Kundera on poikkeuksetta korrekti, vaikka ironia onkin romaanin yksi keskeinen vaikuttava elementti. Hänen kirjansa käsittelevät aistivoimaisesti elämän eri puolia ja eroottinen viritys on hohkaa tekstistä. Paskasta puhutaan, muun muassa kitshin yhteydessä, mutta ihmisten ruumiillisissa toiminnoissa ei edetä aivan naturalistisiin kuvauksiin, toisin kuin vaikkapa Karl Ove Knausgårdin tekstissä. Siinä missä Milan Kundera antaa kirjojensa kautta vilkaista peiliin ja antaa häivähdyksiä ihmiselosta niin ruokapöydässä kuin sängyssä, esimerkiksi Karl-Ove Knausgård räväyttää lukijan eteen panoraaman. Knausgårdin kirjoissa lukija joutuu katsomaan elämää kameralla, jonka näkymä ei avaudu vain jääkaapin sisältä, kuten elokuvissa, vaan myös vessanpöntöstä johon päivittäisten tarpeiden lisäksi myös oksennetaan.

Kunderan näkemys grafomaniasta asettuu linjaan valistuksen dialektiikan kanssa. Järjen hallitsema maailma muuntuu maailman hallitsemaksi järjeksi. Theodor Adornon ryöpytys biografista roskakirjallisuutta vastaan osuu hyvin jo Kunderan aikaan 1900-luvun lopulle, mutta eritysesti 2000-luvun "kirjallisuuteen". Jonkin kertominen tarkoittaa, että on jotain erityistä sanottavaa, ja juuri tämä on estetty hallinnoidussa, ikuisesti samanlaisessa ja standardisoidussa maailmassa. [...] ikään kuin maailmanmenossa olisi vielä kysymys individuaatiosta, [...]ikään kuin yksityisen ihmisen sisin kykenisi vielä saamaan välittömästi aikaan jotakin: kaikkialle levinnyt elämänkerrallinen roskakirjallisuus on romaanimuodon hajoamistuote.  (lainattu, Saariluoma 2003, 314 mukaan) 

Naurun ja unohduksen kirjassa (Kundera 1983, 110) grafomanian (pinttymys kirjoittaa kirjoja) kehittyminen joukkoepidemiaksi selittyy kolmen perusehdon täyttymisellä:

(1)  yleisen hyvinvoinnin korkean tason suodessa ihmisille mahdollisuuden harjoittaa hyödytöntä toimintaa

(2) yhteiskunnallisen elämän atomisoituessa niin että seurauksena on yksilöiden yksinäistyneisyyden yleistyminen ja

(3) suurten radikaalien yhteiskunnallisten muutosten puuttuessa kansan sisäisestä elämästä

Kirjoittamisesta tulee ansa, jonka sisälle yksilöt asettuvat. Kunderan puolustama romaanitaide on selkeästi populaarikulttuurin massailmiöitä vastaan. Se on myös linjassa kirjoissa esiintyvän musiikin suhteen. Kunderan teoksien musiikki on klassista tai kansanmusiikkia.  Epäsuorasti Kundera torjuu Adornon ajattelun tavoin kulttuuriteollisuuden tuotteet unohtuneisuuden välineiksi. Naurun ja unohduksen kirjassa Kundera on laittanut filosofian professorin tupruttelemaan piippuaan ja kätkeytymään savuverhon taa ikään kuin ujostellen. Jo James Joyce on sanonut, hän sanoi, - että elämämme suurin seikkailu on seikkailun puute. (Kundera 1983, 109) Kirjoittaminen on kuitenkin tärkeää ja kirjoituksen sanoilla, kuten esimerkiksi Ludvikin Pilassa (Kundera 2003, 39) kirjoittaman postikortin tekstillä, on objektiivinen ulottuvuus. Tekstin merkitys ja tarkoitus karkaavat kirjoittajalta ja hänen on mahdotonta, ja erityisesti totalitaarisessa yhteiskunnassa, kontrolloida tai vaikuttaa siihen, miten kirjoitettua tekstiä tulkitaan tai käytetään alkuperäisestä kontekstista irroitettuna.

Kritisoitu essentialisti väsyy?

Kundera on pidetty, ihailtu, paljon luettu, runsaasti tutkittu, kritisoitu, mutta myös torjuttu, hyljeksitty ja kritisoitu. 

Kunderan ihmis-, historia- ja kirjallisuusnäkemykset ovat saaneet paljon kritiikkiä. Painavinta on ollut poliittinen "kritiikki” jonka perusteella hän ei kyennyt jatkamaan kirjailijana Tsekkoslovakiassa.  Hänet pyrittiin sulkemaan historian ulkopuolelle. Teoreettis-poliittisessa kritiikissä häntä on syytetty elitistismistä ja estetismistä, historiallisen ja poliittisen kontekstin vähättelystä ja trivialisoinnista, romaanin luonteen essentialisoinnista ja individualismista. Näin tietysti on, jos noita seikkoja pitää kritiikkinä. Kundera on myös erittäin Eurooppakeskeinen, eurosentrismin voi nähdä joko perusteltuna tai rajoitteneisuutena. Romaani on eurooppalainen synnyltään ja tyypiltään. Globalisaation ja kulttuuri-imperialismin myötä se on levittäytynyt maailmanlaajuiseksi. Kansalliset kirjallisuudet kiistelevät oman maansa kirjallisuuden rajoista ja omivat kirjailijoita itselleen. Kunderan antropologinen ihmiskäsitys kuitenkin korostaa päinvastaista samalla kun hän torjuu ajatuksen historian lopusta. Voiko  romaanien "uudellenkirjoittaminen" tuoda lisänsä romaanitaiteeseen? Ajattelen  tässä sellaisia kirjoja kuin Kamel Daoudin Tapaus Meursault (Daoud 2022), jossa Albert Camusin Sivullinen saa uuden valotuksen.

Vaikka Kundera eri tavoin väittää välttävänsä filosofista ja koukeroista, käsitteellistä kieltä, hän antaa monia hienoja esimerkkejä siitä, miten käsitteet mahdollistavat asioiden ymmärtämisen.

Tämä tulee erityisen selkeästi esiin yhden käsitteen teoksissa, joissa tarinaa avataan käsiteanalyysin ja sanojen etymologian keinoin.  Kirjailijanuransa loppuvaiheessa Kundera kirjoitti sarjan pienoisromaaneja Kiirettömyys (Kundera 1995), Tietämättömyys (Kundera 2002), Esirippu (Kundera 2005),  Merkityksettömyyden juhla (Kundera 2013) sekä esseekokoelman Petetyt testamentit (Kundera 1993). Pienoisromaanit muodostavat sarjan aiemman Identiteetti (Kundera 1988) -teoksen kanssa. Näiden välissä on kuitenkin vielä täysimittainen Kuolemattomuus (Kundera 1992). 

Kiirettömyys alkaa muutaman tapausesimerkin jälkeen hedonismin käsitteestä ja Choderos de Laclosin Vaarallisia suhteita saa ylistyksen yhtenä kaikkien aikojen suurimmista romaaneista. (Kundera 1995, 11)  Esiripussa on oivallisia käsitteellisiä erotteluja. Vaikkapa kirjallisuuden historian tarkastelu suppeassa ja laajassa kontekstissa. Niiden avulla voi helposti arvioida, minkälaisiin taide- ja kulttuuripoliittisiin umpikujiin ajaudumme, jos ryhdymme tarkastelemaan kultuuria kansallisista, suppeista konteksteista emmekä näe niitä ihmisyyden toteutumina. Keskustelu unkarilaisesta kansallisuuden korostamisesta tai perussuomalaisesta  taiteesta asettuu kerralla oikeisiin puitteisiin. Taide, tiede ja filosofia ylittävät kansalliset ja kielelliset rajat ja juuri siinä on niiden voima.

Tietämättömyyden alussa hän jälleen kerran ottaa esiin Odysseuksen ja hänen paluunsa ja paluun taian. Hän erittelee nostalgia sanan etymologiaa kreikan nostos (paluu) ja algos (kärsimys) sanojen kautta ja vertailee nostalgia-sanan käyttöä ja sanan sävyjä ja sivumerkityksiä euroopan eri kielissä. Kaipaamme johonkin josta meidät on karkoitettu, haaveilemme kotiinpaluusta, mutta tuo matka on ikuista. Muistomme kaipauksen kohteesta muuntuu, (koti)maa johon kaipaamme on landet som icke är.

Milan Kunderan Esirippu (Kundera 2013) avaa maailman ja kirjallisuuden huumaavalla tavalla. Esirippu aukeaa ja tuntuu, kuin näkisi maailman näyttämöllä - kunnes taas huomaa, että näytelmässä esitetään näytelmää. Maailma on kuin Bunuelin elokuvan intohimon hämärä kohde. Tai ehkä vielä enemmän. Maailmassa voi käydä kuin Lynchin Lost Highway elokuvassa. Kesken esitystä näyttelijät vaihtuvat, mutta tarina jatkuu. Epäjatkuvuus luo unenomaista tuttuutta, outo on tuttua ja tuttu outoa. 

Niin taitava kirjoittaja kuin Milan Kundera onkin, ei hän aina onnistu. Viimeiseksi jäänyt teos Merkityksettömyyden juhla (Kundera 2015) jää valjuksi vanhan miehen pilaksi. Kirja eri ole merkityksetön, mutta se jää vajaaksi: esseen, tarinan ja tarinoinnin kudelma on sujuva - nykypäivä ja historia lomittuvat sujuvasti. Näyttämönä on Pariisi ja "vitsin" kautta neuvostoaikainen Stalinin hovi Kremlissä.

Kirja on pitkähkö, poimuileva anekdootti - sen lukee kyllä, mutta syvällistä kokemusta siitä ei saa. Merkityksettömyyden juhla ei ole ranskalaisen keveä tai nokkela, mutta siinä ei ole alkutuotannon syvää  tsekkiläistä mustaa huumoriakaan. Se ei kohoa romaanin taiteen parnasson kirkkauteen. Kirjasta huokuu katkeruus, ei nauru. Katkeruus eurooppalaisuuden laskusta mailleen, unohdukseen. Kirjan alku, jossa kirjan henkilö Alain pohdiskelee naisellisen viehätysvoiman keskittymisen ulottuvuuksia (sääret, takamus, rinnat, napa) kuulostaa vanhan miehen tunkkaiselta jorinalta.

Romaanin ja romaaniteorian siirtymä psykologisista  selityksistä eksistentiaalisten tilanteiden kuvaamiseen auttaa ymmärtämään, miksi kysymys identiteetistä  ei palaudu yksilöön vaan yksilöön yhteiskunnallisessa tilanteessa, vuorovaikutuksessa aikaansa, historiaansa ja toisiin ihmisiin (myös omaan toiseuteensa). Identiteettityö ei merkitse vaipumista omaan sisäiseen, yksilölliseen minään, vaan oman itseyden tutkimusta historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Faktuaalisen  muistin ohella eksistentiaalinen muisti määrittää sitä mitä olemme nyt ja mitä olemme olleet. Unohdus pyyhkii, muisti muuntaa. Kundera käsittelee hienosti byrokraattisen maailman eksistentiaalista tilannetta ja sen ilmentymistä niin kirjallisuudessa (Adalbert Stiftler) kuin sosiologiassa (Max Weber) aina Kafkaan ja meidän päiviimme saakka. Esiripun hieno havainto on myös se, että monet asiat nousevat tarkasteluun juuri silloin kuin ne ovat uusia ja vielä usein huomaamattomia, eivätkä silloin, kun ne ovat jo valloittaneet elämämme, mielemme.

Kunderan tekstissä näkyy myös itsekriittinen näkemys nuoruuden ja varttuneen iän eroista. Vasta varttuneemmalla iällä on mahdollista nähdä oma elämä ja ajan historia, ei oikein, mutta uudessa valossa: Tämän kokemuksen jälkeen ... tietää, ettei kukaan olekaan se, jona itseään pitää, että tämä väärinkäsitys on yleinen, perustuvanlaatuinen, ja että se heijastaa ihmisiin (...) komiikan lempeän kajon.  (Kundera 2013, 82)

Kundera asettuu päättävästi vastustamaan "storyn" ylivaltaa. Romaani ylittää monella tavalla yksinkertaisen tarinan. Tarinallisuus (narratiivisuus) kaikessa muodikkuudessaan johtaa narratuksi tulemiseen. Hyvät tarinat ovat edelleen intensiivisiä siksi, että ne ovat sekä kompleksisia että harmoonisia. Hetken päästä lukija on pyyhkinyt pois mielestään suuren osan lukemastaan.  Ja muistaa muunneltuna lukemansa. Emme voi hallita menneisyyttä tai tulevaisuutta, mutta voimme valita mitä luemme, kirjoitamme tai puhumme. Tai ainakin uskoa, että asia on näin, juuri nyt. Romaanin tulee asettaa peliin enemmän, aina uudestaan, miten voisi löytää uuden, kätketyn aspektin "ihmisluonnosta".  Koska tuollaista essentiaalista ihmisluontoa ei ole, sitä ei löydy. Onneksi. Mutta kenkiä voi etsiä kaapista, vaikka niitä ei siellä olisikaan, kuten Ludwig Wittgenstein nokkelasti on todennut.

Käytetetyt lähteet:

Kundera, Milan,

Esirippu. Tutkielma seitsemässä osassa. Ap. Le rideau. Essai en sept parties, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2013.

Identiteetti. Ap. L´identité 1998. Suom. Annikki Suni, WSOY, Helsinki 1998. ISBN 951-022772-2

Kiireettömyys. Ap. La lenteur 1995. Suom. Annikki Suni, WSOY 1995. ISBN 951-020527-3

Kuolemattomuus. Ap. Nesmrtelnost 1990. Suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1992. ISBN 951-0-17202-2

Merkityksettömyyden juhla. Ap. La fête de l´insignifiance,  2013, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2015. ISBN 978-952-234-277-5

Naurettavien rakkauksien kirja. Ap. Směšné lásky, 1970, suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1988.

Naurun ja unohduksen kirja. Ap. Kniha smíchu a zapomněni 1978, suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1983. ISBN 951-0-11711-0

Olemisen sietämätön keveys. Ap. Nesnesitelná Lehkost bytí,1983, suom. Kirsti Siraste. 7.p. WSOY, Helsinki 1991. ISBN 951-013075-3

Petetyt testamentit. Ap. Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt, WSOY, Helsinki 2001. ISBN 951-0-24879-7

Pila. Ap. Žert, ap. suomennos Maire Uusitalo (Tšekkiläinen pila (1974) tarkistettu ranskankielisen laitoksen La plaisanterie (1985) mukaan. WSOY, Helsinki 2003. ISBN 951-0-28199-9 

Romaanin taide. Ap. L´art du roman, 1986, suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, WSOY, Helsinki 1987. ISBN 951-0-14552-1; 2. p. 1993, ISBN 951-0-18651-1

Tietämättömyys. Ap. L´ignorance 2000. Suom. Annikki Suni, WSOY, Helsinki 2002

What is novelist? New York Times 9.10.2006. Lainattu 28.6.2024, http://www.newyorker.com/magazine/2006/10/09/what-is-a-novelist

Muut lähteet:

Bahtin, Mihail, Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia, suom. Kerttu Kyhälä,

-Juntunen ja Veikko Airola. Kustannusliike Progress, Moskova 1979

Daoud, Kamel, Tapaus Meursault, suom. Leena Rantanen, Aviador 2022. ISBN: 978-952-381-070-9

Heidegger, Martin, Oleminen ja aika. Ap. Sein und Zeit, suom. Reijo Kupiainen. Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2000. ISBN 951-768-054-6

Nietzsche, Friedrich, Hyvän ja pahan tuolla puolen: Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös, suomentanut J. A. Hollo. 3. painos (1. painos 1966). Otava, Helsinki 2007. ISBN 978-951-1-22231-6

Saarenheimo, Marja, Muistamisen vimma. Vastapaino, Tampere 2012 ISBN978-951-768-401-9

Saariluoma, Liisa, Milan Kundera - viimeinen modernisti. Faros, Turku 2003. ISBN 952-99497-0-7

Prahan maisemissa keväällä 1979