Ole luonani aina

Kathy H. valvoja, Ruth ja Tommy, luovuttajat, siinä Kazuo Ishiguron hienosti kertoman todellisuus-utopian keskeiset henkilöt. Ihmisen elimet ovat yksi aikamme valuutta. Kurt Wallander elokuvassa oli arvio ihmisen hinnaksi 120 000 dollaria. Tämä on myyntihinta, ostohinta voi olla mitätön tai rikollksesti hankittuna hankkijalle pyöreä nolla. Uhri voi saada jotain jos myy itsensä osina kuten kiinalaisnuorukainen myydessään munuaisensa saadakseen iPadin.

Mutta Ishiguro ei mene yksityiskohtiin. Hän kertoo tarinansa mestarillisesti. Elimien kasvattaminen, kloonaten tai muutoin, on kannattavaa, siksi ei liene vaikea kuvitella sen toteutuvan tavalla tai toisella. Kuolemattomuuden tavoittelu voi johtaa toisten kuolevaisuuden lisääntymiseen. Eikös juuri hiljattain Briteissä esitetty ajatus elimien myynnin sallimisesta (jotta opikelijat voisivat esim. maksaa opintovelkansa).

Ishiguron kyky kertoa tarinansa rauhallisesti ja ikäänkuin tunteettomasti tekee siitä pakahduttavan. Maailma on niin kuin se on.

Ranskalainen testamentti

Andreï Makinen Ranskalainen testamentti on jätte bra teos. Naisen kauniista hymystä (pe-tite-pomme) käynnistyvä teos virtaa verkkaisen joen tavoin Venjältä Ranskaan ja, toisin kuin joki, takaisin. Kirja on varsinaisen sisältönsä lisäksi hieno tarina tarinoista ja niiden merkityksestä. Kirjailijan venäläinen päähenkilö hukkaa ranskalaisuutensa ja löytää sen jälleen. Hän ei halua ja haluaa olla sekä venäläinen, ranskalainen, mies ja ihminen. Merkityksellistä on historia, vaikka se on myös onnistunutta terrorismia, vallankumousta, sortoa ja vääryyttä. Historia pysyy, ihmiset häviävät, sanat jäävät. Viehättävä hymy säilyttää voimansa salongeissa ja vankileireillä.

Edifioiva valokuva

Richard Rorty teki tunnetuksi aikoinaan ajatuksen edifioivasta filosofiasta. Edifiointi ei ole varsinaisesti kasvatusta (education), se on toimintaa joka ylevöittää mieltä, luo henkeä ja vie keskustelua eteenpäin. Valokuvien "tenhovoimassa" (auraattisuudessa) on jotain samaa: kuvaamme ja katsomme kuvia pääasiassa siksi, että ne elävöittävät mieltämme, auttavat meidät muistamaan tarinamme parhaat puolet ja käänteet. Mutta myös muistamaan hetket joihin emme haluasi joutua tai joita pitäisi välttää (esim. uutiskuvat ja dokumnetaarisen valokuvaus).

Edifioiva valokuva/valokuvaus ei ole osa valokuvaterapian tai voimauttavan valokuvauksen työtapoja, vaikka sieltä voi ammentaa käsitystä siitä, miksi kuvat vaikuttavat. Edifioiva valokuva/valokuvaus on enemmänkin yksilön ja yhteisön pyrkimystä oman itsensä rakentamiseen (autonoesis). Edifioiva valokuva/valokuvaus on yksi itsen konstruktiivista välineistä.

Asuuko henki lammessa?

Eero Ojanen

Asuuko henki lammessa?  

Oriveden Opisto 1909-2009
Kansanvalistusseura, Helsinki 2010. 303 s.


Kirjan kansikuvassa, ei siis tässä vieressä olevassa kuvassa,  kaksi nuorta naista, toinen valkoisessa toinen mustassa mekossa, istuu nurmella. Molemmat ovat juuri maistamassa juomaa kahvikupeista. Molemmat naiset ovat huoliteltuja. Sormukset ja rannerenkaat koristavat käsiä ja paljaita käsivarsia. Taustalla siintää maalaismaisemassa oleva lampi. Kuva on kirjan kannessa ja kanteen on kirjoitettu kysymys: Asuuko henki lammessa? Ja kuin lupauksena vastauksesta alaotsikkona on Oriveden Opisto 1909-2009. Kuvan merkityksen kuulee vasta kun yhdistää sen ympäristöönsä, voi kuulla kesän äänen, luonnon ja kahvikuppien kulttuurisen kilahduksen puheensorinan keskeltä.

Sitäkö Oriveden Opiston henki on? Kevyehköä keskustelua kahvikupin ääressä, luonnon ja kulttuurin maisemassa?

Oriveden Opiston ottaminen kirjan päähenkilöksi on vaativa tehtävä. Opisto on toki ollut maantieteellisesti lähes paikoillaan koko satavuotisen historiansa, mutta maailma sen ympärillä on pyörähtänyt monta kertaa. Kirjan otsikon kysymyksen ymmärtää jos on käynyt opistolla, varsinkin kesäaikaan. Lammen symbolinen arvo on muodostunut historian myötä: lampikin syntyi vasta 1929 opiston valmistautuessa 20-vuotisjuhliinsa. Henki ei siis ole tullut luonnosta, vaan se on ihmisten rakentamaa.

Opiston perustamisvuonna 1909 idän taivas oli harmaata harmaampi, mutta tänään aurinko loistaa lännestä, ehkäpä se on jo laskemassa länteen. Opisto on elänyt erilaisissa valoissa ja varjoissa: Suomi ei ollut vielä itsenäinen opiston syntyessä ja jatkaa toimeaan aikana jolloin Suomi ei enää ole perinteisessä mielessä itsenäinen; Suomi on liudentumassa osaksi euroopan yhteisöä. Alun yhteiskunnallinen intomieli on vaihtunut taiteiden tekoon, maatalousyhteiskunnan kädentaidot tietoyhteiskunnan kulttuurituotantoon. Opisto on etsinyt itseään ja tehtäviään kautta aikansa. Ja koko opiston historian aikana on voitu sanoa: opistolla on maineikas ja kunniakas historia ja hieno tulevaisuus - mutta juuri nyt elämme vaikeita aikoja.

Eero Ojanen on valinnut viisaan linjan kirjoittaessaan Opiston historiaa: Opisto ja sen vaiheet ovat pääosassa, vaikka opistoon ovat vaikuttaneet useat henkilöt. Kyseessä ei siis ole henkilöhistoriallinen (“suurmies”) kuvaus yhdestä Suomen keskeisestä kansanopistosta, vaan opisto elää elämäänsä yhteiskunnallisena toimijana, mutta myös yhteiskunnallisten tavoitteiden toimittajana.

Tullessani Opiston opettajaksi 1970-luvun lopussa, opistossa vietettiin 70-vuotisjuhlia (1979). Tehtäväni oli ohjata juhliin saapuvia vieraita. Paikalliset pankinjohtajat kiistelivät “leikkisästi” siitä, kenelle kuuluisi paras paikka salissa. Osalle näistä pankeista kävi huonosti 90-luvulle tultaessa. Opisto puolestaan on selvinnyt ajan aalloissa ja myrskyissä hyvin. Tuolloin ei julkaistu historiaa, vaan toimitettiin kokoelma Nykyihmisen etiikka ja moraali. Oriveden Opiston 70-vuotisjuhlakirja. Aikaisempia historiikkeja olivat Arvi Laaksovirran Oriveden opisto 1909-1929 ja Arvo Oksasen Oriveden Opisto 1909-1959 ja Oriveden Opisto 1909-1984. Liekö kulttuurin saralla moraalinen kestävyys sittenkin vahvempaa  kuin taloudessa. Talouden ja talouselämän arvoilla ei taida, ainakaan sellaisenaan, syntyä mitään kestävää.

Tuolloin 1970-luvulla “aika” oli muuttumassa. Ensimmäiset mieleeni jääneet keskustelut liittyvät opettajan asemaan yhteisössä, Open Univerisity -opiskeluun ja siihen sallitaanko muiden kuin kihloissa olevien eri sukupuolta olevien opiskeleijoiden asua yhdessä ja samassa opiskelijahuoneessa. Poliittinen opiskelijaliike oli talttumassa, mutta vielä Toveri-liiton, Opiston opiskelijoiden yhdistyksen, vaalikokoukset olivat kiihkeitä: opiskeltiin kokoustekniikkaa ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Rauhanmarsseille lähdettiin sankoin joukoin Tampereella ja järjestettiin myös omia kulkueita Orivedellä. Yhteiskunnallinen linja oli laaja, muistaakseni ensimäisillä sosiaalipolitiikan luennoillani oli lähes 70-opiskelijaa.

Aika oli siis jo vaihtunut, jälleen kerran Opiston historiassa. Eero Ojanen jakaa kirjansa kolmeen pääjaksoon: Kannatusyhdistyksen aika 1909-1946, Kansanvalistusseuran aika vuodesta 1946 ja Uuteen aikaan 1970-luvulta 2000-luvulle. Ensimmäistä kautta kannatteli kansallisuusaate ja maatalousyhteiskunnan sivistystarve (“Kalevalaa ja hevoshoitoa”), toinen kausi oli suomalaisen yhteiskunnan sodanjälkeistä jällenrakennusta, tietopuolisen koulutuksen kasvun ja taideopetuksen eriytymisen ja itsenäistymisen kautta. Ja lopulta kolmas kausi 1970-luvulta lakaisee maaseutuopiston historiaan, ja vähitellen yhteiskunnallisesta opistosta tulee monialainen taideoppilaitos. Samalla myös Kansanvalistuseuran kirjeopisto yhdistyy Opiston kanssa.

Vaikka opiston päätoimintamuotona on ollut nuorille aikuisille suunnatut pitkät (syksystä seuraavaan kevääseen)  kurssit, joiden aikana kirjan nimessä mainittu lampi on pääasiassa jäässä, opiston henki on puhaltanut virikkeisestä lyhytkurssitoiminnasta ja Oriveden Suvesta. Klemetti-Opisto, Topelius-Akatemia, yhteiskunnalliset seminaarit ja kuvataidekurssit ovat koonneet vaikuttavan joukon suomalaisen kulttuurin kulloisiakin merkkihenkilöitä ja tulevia suunnannäyttäjiä koolle. Opisto on tajonnut tilaa keskustelulle ja vuorovaikutukselle. Talven pitkät kurssit ovat luoneet kuitenkin perustan monelle eri alan osaajalle. Joillekin Opistovuosi on ollut välivuosi, mutta monille myös se vuosi, jota kautta elämä on saanut suuntansa.

Opiston on “huippuyksikkö” ja se on “brändännyt” suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria jo kauan ennen kuin kyseiset termit keksittiin.Tuloksia korostavassa ajassamme olisi todella tärkeää, että esimerkiksi kirjoittajakoulutus vihdoin saisi sille ansaitun paikan Suomessa. Kurjuuden filosofia, opiston toimnnan merkitykseen nähden niukka rahoitus, on toki synnyttänyt monia hienoja tuloksia, mutta tuskin sen tähden, vaan siitä huolimatta.

Ojanen kirjoittaa sujuvasti ja hyvin luettavasti. Tekstin tyyli ei ole järeää ja usein kuivaksi jäävää historiallista dokumentointia, mutta ei myöskään kepää tarinointia. Sopivasti siitä väliltä. Kirjassa on mittava määrä kuvia vuosien varrelta ja erityinen kiitos on annettava myös Jenni Noposelle kirjan hienosta graafisesta asusta. Tekstin lukemisen jälkeenkin on hieno palata selailemaan kirjaa.

Lammen hengestä merten yli eurooppalaisen kulttuurin ytimiin ei ole pitkä matka. Mutta niinpä taisi kulttuurihistorioitsija Wofgang Schivelbusch jo aikoinaa todeta, että kupillinen kahvia sitoo meidät tiivisti yhteiskuntaan. Kirjan kansikuvien neidot siis eivät varmaankaan vain rupattele huolettomasti euroopppalaisen kulttuurin tilasta, vaan esittävät siitä ja koko globaalista maailmantaloudesta sattuvia huomioita. Taiteella jos millä on meidän aikanamme vielä jonkinasteista kriittistä potentiaalia. Jospa lamen henki omalla tavallaan pitää sitä edelleen yllä.

Eero Ojasen kirjoittama historia vie kansiin tärkeän jakson suomalaista kulttuurihistoriaa.

Sacred Places - Pyhät paikat

Juha Suonpään Sacred Places - Pyhät paikat tarttui Kilo-kirjan alennusmyynnistä alle kuudella eurolla mukaan. Kirjan arvoa on toki moninkertainen. Kuvat, taitto ja kirjan teksti ovat hyvässä sopusoinnussa keskenään. Pelkistyksen taito on Suonpäällä on: kuvat ovat panoraamakuvia turistikohteista, tekstit ovat minimalistisia ja tekstisivujakin on niukasti, vaikkakin suomen lisäksi myös englanniksi.

Suonpää on kääntänyt monissa kuvissa Robert Capan ohjeen (If your pictures aren't good enough, you're not close enough.) käänteiseksi. Hän on astunut turistikohteissa askeleen taaksepäin ja saanut kohteen lisäksi, tai pelkästään useimmiten kuvan ulkopuolelle rajatut turistit mukaan kuvaan. Suonpää reflektoi kuvillaan kuvaamista ja turismia. Hän esiintyy kuvaajana, turistina ja tutkijana. Tutkijuuttaan hän reflektoi niukasti kuvaamalla projektiaa etnografiseksi.

Panoraamakuvat ovat hienoja ja hallittuja, pikkukuvat Tobleronepötköstä, hotellihuoneista ja vihjeet matkojen raadollisuudesta tekstissä sekä niukaakin niukemmat karttapiirrokset inhimillistävät viiltävän analyysin terävyyttä. Näin elämme oman elämämme turisteina, sankareina, aviopuolisoina ja perheenjäseninä, työssä ja vapaalla. Kuvissa ja kuvina, sanoissa ja sanoina.

Uusi kirjavuosi 2010 - 2011

Kirjavuosi 2010 

oli hyvä. Ainoastaan loppuvuonna väsymys uuvutti myös lukuinnon. Kesken jäi Italo Calvinon Koko kosmokomikka ja Don DeLillon Valkoinen kohina. Joulunajan parhaita kokemuksia tarjosi vanha veikko Michel Foucault tuoreella suomennoksella Sanat ja asiat. Oli pitkästä aikaa mukava lukea vaativaa ja kaunista tekstiä. Eihän siitä kaikkea voi ymmärtää, mutta se kuulunee asiaan (ja sanoihin). Foucalt nostaa jälleen ajatukset teorettiseen antihumanismiin - tietessä katsotaan asioita "ei kenenkään erityisesti" näkökulmasta tai sitten tietoisesti jostakin näkökulmasta. Kirjan ensimmäinen luku Hovinaiset on ehdotonta herkkua.

Nyt vuoden vaihduttaua on mahdollista tutkia joko sähköiset kirjat tarjoavat luettavaa ja voipiko niitä oikeasti lukea. Ainakin ne tuovat ulottuville vanhempaa kirjallisuutta (koska niiden copyright -oikeudet ovat menneet).

Näkymätön, tuntematon... mitattavissa oleva?

Andrei Makinen Tuntemattoman miehen elämä  ja Paul Austerin Näkymätön ovat molemmat niin hienoja kirjoja, ettei haluaisi niistä paljon kirjoittaa, ettei tärvelsi niiden henkeä. Seppo Jokisen  Kuka sellaista tekisi ja Liza Marklundin  Elinkautinen  ovat taas toisentyyppisiä lukukokemuksina.

Andrew Robinsonin Mittaamisen historia puolestaan on hienosti kuvitettu ja ainakin (trivia) tietoa sisältävä kirja:  On outoa... että vaikka tutkijat arvostavat suuresti tieteen persoonattomuutta, he suhtautuvat hyvin henkilökohtaisesti tieteeseen ja mittaamiseen. Aiemminkin olen kysynyt: Mitä eroa on Nietzschen filosofian ja Newtonin fysiikan välillä? Ei siis sisällöllä vaan sisällön ja sen luojan suhteella? Onko filosofia enemmän omaa kuin fysiikka? Ja kenen omaa?

Lukuonni siis jatkuu. Kirjallisuudessa taitaa sittenkin olla ihmisen paras.

Terroristin viikonloppu

Bernhard Schlinkin Viikonloppu purkaa myöhempää saksalaista kansallistraumaa,970-luvun vasemmistoradikaalia terrorismia, kärkenä RAF.

Voiko terroriteot sovittaa vankilassa?  Oliko kysesssä sota vai siviilioikeudellinen toiminta. Miten murha muuttuu ajan myötä tekijöiden, kokijoiden mielessä? Miten nuoremmat polvet tulkitsevat vanhempiensa tekoja.

Asetelmallisesta näyttämöllepanosta huolimatta Schlink onnistuu hyvin kysymään hyviä kysymyksiä.

Eikä menneisyyden kanssa koskaan pääse tasapainoon. Aika muuttaa perspektiivä ja vähtellen asiat painuvat muistojen syvyyteen. Jää jäljelle vain myöhempien aikojen tulkintaa - vääristynyttä, mutta ainoaa. Alkuperä katoaa, jää vain ajan tulkinta.

Kirjaonnea

Viimeiset kolme kirjaa ovat olleet onnekkaita valintoja: Tim Birkheadin lintutieteen historia Lintujen viisaus, Andrei Makinen Tuntemattoman miehen elämä ja Mauno Saaren Haavikko-niminen mies ovat kaikki omalla tavallaan erinomaisia kirjoja.

Birkheadin kirjan sain hyvityslahjana kaukoputkikaupan yhteydessä ja luulin saavani keveitä tarinoita "ystävistämme linnuista", mutta kyseessä onkin haukankatseen terävyydellä kirjoitettu ornitologian historia. Birkehead osoitta hienosti miten (lintu)tieteessä on tarvittu sekä havaintoja että kokeita teoreettisen ja systematisoivan ajattelun lisäksi. Haraastajien kenttätyöskentely ja museoihmisten luokittelu kulkivat pitkään erillään ja siksi ei aina ymmärretty mitä havaittiin ja toisaalta ei osattu havainnoida sitä, mitä olisi ollut tarpeen erilaisten olettamusten testaamiseksi. Näiden välittäjän kokeellisilla menetelmillä ja systemaattisella havainnoinnilla on aivan oma sijansa.

Kirjassa on lisäksi erinomainen kuvitus.

Makinen kirja on hienosti toteutettu lukijan kuljetus alun hilpeästä postmodernista klassiseen realistiseen kerrontaan: vanheneva Pariisiin emigroitunut Venäläiskirjailija on ex-toisinajattelija. Hän ei löydä paikkaansa nykyisyydessä, ei Pariisissa, ei Pietarissa. Mutta myös menneisyys on paradoksi: nuoruuden muistot sijoittuvat neuvostoaikaan, jota ei voi toivoa takaisin, mutta jonka henkilökohtaisesti tärkeitä aikoja ei voi kuljettaa myöskään nykyaikaan.

Saaren Haavikko-kirja on samalla erinomainen että masentava. Haavikko on vaikea sijoitettava: älykkö, originelli, runoilija, liikemies, sairas monella tavalla - ehkä mieleltäänkin, ainakin poikkeusyksilö, epäilemättä. Tarpeellinen vanhuuden vaikeuksien ja sairauden kuvaus on tarpeellinen, mutta kirjan saama kohujulkisuus on johdattanut Saaren harhaan - loppu ei ole kiinnostava Haavikon kannalta, ja Saari ei ole ainakaan tässä yhteydessä kiinnostava persoona.

Yhtenä mottona on: Tosi herkut ovat raakoja, osterit, lohi, ja valta. 
Ja toisena: Sillä kaksi väärää käsitystä ihmisestä, se joka on hänellä itsellänsä, ja se joka hänestä on muilla. [Miksei: Kaksi väärä käsitystä ihmisestä, oma ja muiden.]

Puolikas keltaista aurinkoa

Muistatko Biafran?

Vaikka et olisi elänytkään tuollon, 1960-luvulla, saatat muistaa. Chimamanda Ngozi Adichie (s.1977) ei elänyt silloin, mutta kirjoitti, kuin muistista, kirjansa 2000-luvulla. Kirjan henkilöt elävät elämäänsä historian käänteessä, maailman unohduksessa ja kuitenkin edelleen muistissamme.

Vaikuttava, hieno kirja.

Häivähdys punaista...

Erkki Tuomiojan kirjan otsikko on melko ovela. Kirjan luettuaan voi huomata, että Hella Wuolijoki ja sisarensa eivät vain häivähtäneet punaiselta vaan olivat hyvin punaisia eli kaukana ei ollut roiskahdus punaista. Vai tarkoittaako Erkki, että kun punaisuutta raaputtaa, niin alta paljastuu toisaalta omista eduistaan tiukasti kiinnipitävä maatalonomistaja ja toisaalta politiikan yli, läpi ja ohi näkevä aito taiteilija-kirjailija H.W.?

Historialliseen tarkkuuteen pyrkivä, mutta myös suostuttelevasti puhutteleva kirja on kyllä mielenkiintoinen. Hella Wuolijoki on matroona, joka jää Suomen historiaan sekä poliittisena toimijana että kirjailijana. Niskavuori elää jälleen uutta tulemistaan niin elokuvissa kuin näyttämöllä. Wuolijoki on kuin Brecht - epäilemättä kovin lahjakas, älykäs ja taitava, mutta henkilönä vähemmän miellyttävä. Henkilökohtainen viehätys, johon monet kai lankesivat, perustui enemmän manipulointitaitoon.

Älä käy yöhön yksin

Hej, Kjell Westö,  Älä käy  yöhön yksin. Teoksellasi saat päätökseen matkan, jonka aloitit teoksella Leijat Helsingin yllä ja jota hän jatkoi teoksillaan  Älä käy  yöhön yksin ja Isän nimeen ja Missä kuljimme kerran.  Isän nimeen - teosta en ole lukenut. Näistä ehdottomasti paras on Missä kuljimme kerran.

Älä käy yksin yöhön kirjan luinkyllä sujuvasti. Kirjan kertoja on syntynyt 1961 (samoin kuin sinä itse). Suurin osa kerrotusta historiasta, poliittisista tapahtumista, musiikista, vaatteista, on minulle tuttua ja tunnistettavaa, vaikka olenkin syntynyt jo 1954. Helsinki ympäristönä on riittävän tuttua, suomenruotsalaisuuden erityispiirteet eivät niinkään. Silti kirjasta jää jollainlailla valju tunnelma - ehkä se on muutaman päähenkilön kuvaama kalvo itsen ja todellisuuden välillä. Kaikki tapahtuu kerronalla etäännytetyllä viileydellä. Lopun käännekään ei synnytä kliimaksia, jostain syystä on  tuntuu, että vai niin, näinkö tarina kulkikin.

Kunnioitettavaa kuitenkin on, että olet jaksanut synnyttää 600-sivuisen opuksen, jonka kyllä lukee sujuvasti. Silti paikka paikoin on keskeneräisyyden makua - tuntuu, kuin näkisi, miten kirjailija Wästö on kerännyt kirjastoista ja historiallisista dokumenteista aineistoa, mutta ei aina ole jaksanut työstää niitä orgaaniseksi osaksi kertomusta. Ne jäävät taustaksi ja kulissiksi tapahtumille.

Päätät teoksen jälisanat kesäkuussa 2009: Te ehkä luulette tietävänne miten paljon te merkitsette minulle, mutta ette te sitä tiedä. (s.604)

Samat sanat Sinulle, Kjell, et tiedä mitä merkitset minulle, et todella. Enkä osaisi sitä edes kertoa, jos edes haluaisin.

Bremer ja Takala

Sekä Cai Bremerillä että Antero Takalalla on näyttely auki Helsingissä. Miehillä on kymmenen vuotta ikäeroa, molemmat ovat helsinkiläisiä, kuvaavat pääasiassa mustavalkoista, kävivät Lapissa kuvaamassa, toinen ihmisiä, toinen maisemaa. Hienot näyttelyt molemmilla, vaikea kuvitella, että mitään samantapaistakaan syntyisi enää koskaan. He edustavat valokuvauksen kultakautta, eivät enää pioneereja, mutta vielä aikaa jolloin oli luotava kaikki lähes alusta.

Antero Takala esitteli meille näyttelynsä privaatisti 3.4.2010, ja hyvin sympaattisesti. Mindscapes vaatii näkemystä, työtä, kärsivällisyyttä, määrätietoisuutta ja aikaa.  Mustavalkoisuus pelkistää kuvaa ja sanomaa. Edelleen kuitenkin ajattelen, että väri on tärkeä elementti. Sen käyttö on kuitenkin todella vaativaa.

Yksinäisyyden matematiikkaa

Mattian ja Alice eivät sovi yhteen, molemmat ovat yksinäisyyden leimaamia. Voiko rakastaessaan olla koskaan täysin ehjä? Näin kysyy Paolo Giordano kirjassaan Alkulukujen yksinäisyys.

Kirja on maltillisesti kirjoitettu ja sen tunnelma viehättää - riittävästi karuja lähikuvia ihmiselon nurjuudesta tuo romanttiseen kuvaukseen rosoa intensiteetin nostattamiseksi. Mutta eipä silti valitettavasti enempää.

Rauhaton mies

Wallanderin seikkailut päättyivät. ja hyvä nin. Lukijana aloin olla jo yhtä huolestunut päähenkilön taantumisesta kuin hän itsekin. Masentunut ja masentava. Harmillista. En oikein päässyt Mankellin ideasta kiinni - kyynisyyttä vai uskon menettämistä kriittisen dekkarin mahdollisuuksiin?

Haluaisin keskustella valtion kanssa...

Haluaisin keskustella valtion kanssa.

Stieg Larssonin trilogia on huolella punottu tarina Lisbeth Salanderista, tytöstä, jolla on asiaa Ruotsin valtiolle. Kirjan tarina on uskottavan uskomaton. Demokratian ja tiedotusvälineiden ylistys maailmassa jossa kylmän sodan juonittelu asettuu yksilön oikeusturvan edelle, tuhoaa nuoren tytön elämän.

Larssonin menestyskirja(t) on hienosti kerrottu ja kirjoitettu. Yhteiskunnan viranomaiset, poliittinen koneisto, turvallisuuspalvelu, poliisi ja psykiatrian väärinkäyttö muodostaa uhkan yksilön vapaudelle, silloin kun valtion etu ja turvallisuus joutuu riistiriitaan yksilön oikeusturvan kanssa. Tyttö joka tietää liikaa julistetaan hulluksi ja holhouksenalaiseksi. Vain sananvapaus ja tiedotusvälineet, tässä tapauksesssa Milennium  lehti ja sen tutkiva journalistisankari, lempinimeltään Kalle Blomqvist, voivat pelastaa Lisbeth Salanderin ja samalla uskon ruotsalaiseen demokratiaan.

Hienoa kirjassa on tarinankerronta. Kaikista uskomattomista käänteistään huolimatta, tarina on fiktiivisesti uskottava. Tarinan käänteet ovat joskus arvattavia, joskus arvaamattomia. Lukijaa kuljetetaan mukana niin tunteiden kuin tiedollisellakin puolella. Lukija otetaan myös hyvin huomioon kertaamalla asioita ja tekemällä tiivistelmiä aiemmasta.

Larssonin kirjan päähenkilö on journalismi, kriittinen, totuuden esiin kaivava, peloton, ehdoton ja valtaa kumartamaton. Tutkiva journalismi on demokratian viimeinen toivo korruptoituneen valtiokoneiston, poliisin kieroutuneen ja byrokratisoituneen rikostutkinnan ja rikollisten maailman lepppymättömänä vihollisena, yksilön ja  vähemmistöjen pettämätön tukena. Tätä ilmentää Kalle Blonkvist, puhtoinen sankari työssään, vaikkakin melkoinen tapaus ykistyishenkilönä.

Larsson on tiukkaa tekstiä verrattuna Mankellin väljähtäneeseen otteeseen, Wallander onkin tullut jo tiensä päähän Rauhattomassa miehessä.

3 x Väisänen

Hienoa Hannu, että olet saanut trilogiasi päätökseen. Vaikka taiteilijanurasi vasta alkaa tämän teoksen lopussa, niin omalla tavalla se päättyy klassisesti isän kuolemaan. Eikös se ollut itse Sigmund, joka sanoi, että vapautus tulee vasta isän kuolemassa. Ja Jeesuskin taitaa symboloida juuri tätä vapautumista.

 Moni ei vain tahdo olla vapaa - pako vapaudesta on helpompi kuin elää itse.Vapaus on suloinen sana. Osalle vapaus on liikaa, on löydettävä normit ulkopuolelta, ilmoituksesta. Osa asettaa norminsa itse ja taitavimmat luovat näin hienoja tuotoksia. Oikeastaan ehkä siinä onkin lähtökohta - arvioida itseään ankarilla kriteereillä.

Vapaus ei ole edellytyksetöntä. Pitää olla voimavaroja olla vapaa, ja pitää olla edellytykset toimia vapaasti. Sartre oli kovin oikeassa puhuessaan situaatiosta ja faktisuudesta. Kun Sartreen lisätään käsitys yhteisöstä ja ryhmästä yksilöä ja yhteiskuntaa yhdistävänä lenkkinä, ollaan lähellä konstruktionistista ajattelutapaa, sellaista ajattelutapaa, jossa yksilö ei rakenna itseään yksin vaan yhdessä omassa ajassaan ja ympäristössään. Kun voimavaroja on riittävästi, kuten sinulla Hannu näyttää olevan, ympäristön historialliset rajoitetteet ylittyvät. Marx harmitteli jossain sitä, miten maaseudun idiotismi esti Feurbachin filosofian kukoistuksen kasvun. Näin ei onneksi käynyt sinulle. Helsinki ja Budapest riittivät sillaksi maalta maailmaan. Kuperat ja koverat asettuivat elämässä sijoilleen.

Photography Next

Valokuvauksen opetuksen eri vaihtoehdot saivat havainnollisen esityksen Photography Next konferenssissa Tukholmassa 4.- 5.2.2010.  Iso-Britannian kolmessa valokuvaopettajan puheenvuoroissa mentiin pimiöstä yhteiskunnan kautta verkkoon.

Hugh Hamilton (Nottingham Trent University, UK) linjasi valokuvan koulutusta  esitelmässään Teaching the aspiring practitioner: on palattava takaisin pimiöön ja käsityömäiseen perinteeseen jotta digikuvauksen salat aukeaisivat perinteestä lähtien. 
 

David Noble (Staffordshire University, UK) puolestaan lähti kriittisestä  teoriasta ja valokuvan yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta esitelmässään The Distance Between Theory and Practice.

Edistyneintä ja kiinnostavinta linjaa edusti  Paul Lowe (London College of Communication, UK) esityksessään Building a virtual community of practice with postgraduate photography students. Lowen pedagoginen lähtökohta on Wengerin käytäntöyhteisöjen luomisessa ja sen soveltamisessa virtuaaliyhteisön muodostamiseen. Opiskelijan yksilöllinen oppimisverkosto (PLN= Personal Learning Network) on tavoite johon tulee pyrkiä ja jossa Paul Lowe oli omassa työssään saanut hyviä kokemuksia. Teknisenä ympäristönä on Wimba, Ning, Twitter ja muut  yhteisöllisen (sosiaalisen) median välineet. Hänen opiskelijansa olivat postgraduate –opisekelijoita.

Go Rin No Sho

Myös Ihmisyys on alennusmyynnissä. Se on Joathan Gloverin kirjoittama 1900-luvun moraalihistoria (Like, 5.p.,  Helsinki 2008). Kirjojen alennusmyynnit alkoivat. Ostin Gloverin lisäksi otsikon Miyamoto Musashin  Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys (Otava, Helsinki 1974), Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella (WSOY, 16.p., 2008) ja Siegmund Freudin Tapauskertomukset  (Teos, Helsinki 2006).

Hetkeksi siis lukemista.

Larssonin dekkaritrilogian ensimmäisen osan Miehet jotka vihaavat naisia sain luetuksi toissailtana. Se on yksi harvoista kirjoista, jotka koukkaavat mukaansa: ei heti alkuun, mutta hetken päästä. Otsikko oli alussa vaikeahko yhdistää sisältöön ja on vieläkin - talousrikollisuus, murhamysteerit ja sadistinenkin väkivalta toki kietoutuvat toisiinsa, mutta minkälainen niiden yhteys on? Otsikko voikin siis olla pelkkä nimi kuvatuille ilmiöille ja tarinan nimi. Hyvin kirjoitettu, faktaa ja taustaa, yksityiskohtia, henkilöittämistä, parisuhdekiemuroita, hakkerointia ja kidutusta riittää. Viimeiset käänteet menevät kyllä jo yli uskottavuuden, mutta joka tapauksessa Larsson voittaa maanmiehensä Mankelliin kyllästyneen lukijan hienosti...

Echoes of Light/Valon kaikuja

Nanna Hännisen, Rita Jokirannan, Sandra Kantasen ja Ea Vaskon valokuvia on näytteillä TR1:ssä 9.1.-7.2.2010.

Olin avajaisissa noin 40: n muun kiinnostuneen kanssa. Maisema, viiva, pallo ja liike - valokuvan ja videon (kamerataiteen) keinoin. Vanha aasialainen maisemamaalaus, modernin maalaustaiteen pensselinvedot photosohopin työkaluin yhdistettynä, veitsenterävä, kookas, teknisesti tarkka ajan ja valon muovaama abstrakti mutta kuvaajan hengityksen tahtiin elävä valokuva, ohjelmana - pelkistä, pelkistä, synnytä oma tyylisi.

Vai myös kapeuta, kapeuta, etsi paikasi brändissä Helsinki School of Photography?

Intohimosta ...

Almodovar kuvaa intohimoa tai halua: Intohimon laki, Intohimon labyrintti on nyt tullut katsotuksi - vaikkakin ilman intohimoa. Katso on enemmän analyyttinen - näin A:n elokuvat ovat kehittyneet. Samat teemat - perhe, sukupuolisuus, erilaisuus, (musta)huumori, leikillisyys, väkivalta - kietoutuu elokuvallisin viitein kerronnaksi, tarinoinniksi.

Lissä katsottavaa on hyllyssä.

Hable con ella

Parahin Pedro.

Luin kirjoittamiasi tekstejä ja  sinusta kirjoitettuja tekstejä Frédéric Straussin kirjasta Almodóvar on Almodóvar ( Like, Helsinki 2008). Tai paremminkin kirjassa kerrotaan elokuvistasi. Olen nähnyt niistä ainakin Korkeat korot, Matador, Naisia hermoromahduksen partaalla, Huono kasvatus, Kaikki äidistäni, Kika, Lihan värinä, Puhu hänelle ja Volver. Lisäksi hyllyssäni on Intohimon laki; sen katson pikkoin.

Elokuvasi ovat vaikuttaneet minuun suuresti. Matadorin (1985-1986) katsoin aikoinaan tietämättä Almodóvarista mitään. Elokuva osui syvälle rakkauden ja kuoleman poimuihin. Se on tenhoava ja pelottavan kiehtova. Tällä hetkellä Puhu hänelle tuntuu läheiseltä. Miehet puhuvat naisilleen (tulematta kuulluksi), itselleen ja keskenään.

Ajatuksesi siitä, että kaikki kerronta alkaa naisten keskinäisestä puheesta ja toisaalta siitä, että dialogiin pääseminen edellyttää  monologia koomassa oleville, on vaikuttava. Benigno, Marco, Lydia ja Alicia - neljä ihmistä, kolme paria, kaksi sukupuolta, neljä yksilöä.


Kaikki äidistäni on hieno elokuva,  samoin Volver. Korkeat korot hengästyttävän upea. Lihan värinään ja Kikaan on vaikeampi päästä mukaan ja ne ovat teknisesti aika rosoisia.

Elokuvasi ihmiset elävät elämäänsä. Viehättävää, että et moralisoi ja arvioi heitä. Heidän kauttaa maailma avautuu sellaisena kuin se on joltain kannalta katsottuna. Vaikka sinun nuoruutesi Espanjan maaseutu ja myöhemmin Madridin "kuohuva 60-luku" poikkeaa kovin paljon omasta elämismaailmastani, niin silti tunnistan vierauden jota olet kokenut ja sen vaikeuden miten puhua muille omalla äänellään.

Odotan uusia elokuviasi ja yritän saada vanhat elokuvasi omaan kirjastooni.

Viimeistä päivää

Taikavuori on vaihtunut. Viimeisenä päivänä 2009 näkymä on tällainen, aurinko paistaa, tähteä ei näy, kirkasta, hämärää.

Lukulistalla Almodóvaria, Stieg Larssonia. Ehkä ensi vuona vuorelta näkyy muutakin kuin kirjojaja, tekstiä, sanoja.

Hyvää Uutta Vuotta 2010.

Tähtiyöt

Jorma Luhdan Tähtiyöt -kirjan nimi tuo ensikis mieleen Taviani-veljesten elokuvan Tähtikirkaat yöt. Mutta tämä kirja elää omilla ansioillaan. Kuvat ovat upeita, teksti omanlaatuistaan. Tarina yllättää sisällöllään, sen henkilökohtaisuudella ja koskettavuudella.

Valokuva on väline tutkia maailmaa, yritys ymmärtää - sen mikä on, ja mikä on ollut.

Itse en ole yöpuolelle vielä juuri yltänyt- siksi tähteni ei näy.

Tuohtumus, Mies pimeässä ja Matkoja kirjoittajankammiossa

Philip Rothin Tuohtumus (WSOY 2009, ap. Indignation, 2008) kertoo kasvukertomus 1950-luvun alun Yhdysvalloissa ja Yhdysvalloista. Korean sota varjostaa Marcus Mesnerin elämää, eikä syyttä. Nuorta miestä hämmentää, että elämässä eipärjääkkään vain olemalla hyvä ja kunnollinen. Ongelmia syntyy isän, huonetoverien, tyttöystävän ja lopulta oppilaitoksen edustajien kanssa.

Roth kuvaa hienosti nuoren miehen ristiriitaista kehittymistä - lukijanakin väillä miettii onko vikana sittenkin Marcuksen sopeutumattomuus vai olot,jotka asettavat hänelle ylipääsemättömän ahtaat puitteet.

Hienosti kerrottu, selkeä ja yhteiskunnallisesti avartava kirja.

Roth ei pettänyt. Toisin kävi Paul Austerin, jonka kaksoisjulkiasu,  Mies pimeässä. Matkoja kirjoittajankammiossa, oli pettymys.Varsinkin jälkimmäinen jäi minule arvoitukseksi - liekö syksyn väsymystä. Auster on taitava, mutta sotkeutuuko hän joskus omiin koukeroihinsa jo liikaa.

Syksyn koontia

Unkarilaisten mestarien valokuvanäyttely TR1:ssä on yksi syksyn huippukohtia. Hannu Vanhanen on kirjoittanut hyvän, tiiviin ja luettavan johdannon näyttelyyn, Unkarilaisten valokuvaajien Odysseija. Valokuva alkaa elää enemmän ja enemmän kuvattavan ehdoilla. Kamera on vain väline ja siinä mielessä "valokuvien" perheyhtäläisyys on usein melko etäistä sukulaisuutta.

Robert Capasta luin myös Alex Kershawn Sotaa ja samppanjaa: Robert Capan elämä. (Blood and champagne: The life and times of Robert Capa, 2002, Otava, Helsinki , 2003) - kiinnostava elämä myös identiteetin rakentamisen näkökulmasta.

Istuva Härkä - Intiaaninäyttely Vapriikissa oli sekin hieno, vei mukavasti lapsuuden leikkeihin ja nuoruuden vähemmistöjen aseman poliittisiin yhteyksiin.

Richard D. Zakian Perception and Imaging -kirja on hyvä valokuvauksen ja kuvan yleisimminkin oppikirja. Se olisi saatava suomeksi jollakin keinoin.

Richard Eldridgen Johdatus taiteenfilosofiaan (Gaudeamus 2009) ei ainakaan aluksi ole tehnyt kovin syvää vaikutusta, mutta hyvä, että julkaistaan.

Paul Austerin Mies pimeässä. Matkoja kirjoittajakammiossa. on luvussa - vaikuttaa hyvältä, mutta ei taida kuitenkaan yltää Yksinäisyyden äärellä kirjan tasolle (se onkin aivan huippu).

Hyvä löytö oli myöskin Janne Seppäsen Katseen voima - kohti visuaalista lukutaitoa (Vastapaino, Tampere 2001). En ollut aiemmin kirjan tutustunut ja jostain syystä en ollut sitä edes huomannut ennen.

Luin myös Lauri Meren Tauno Palo -kirjan. Kirjallisena esityksenä ei llut kvin merkittävä, mutta itse tarina on kiinnostava työläiskodista kansankunnan kaapinpäälle -tarina.

Hieno kirja on J.M.G. Le Clezion Autiomaa - erinomiasesti kirjoittetua (lukukokemukseni pitkittyi ja juonessa mukanapysyminen kärsi), pitkiä kuvauksia, havaintomaailman kirjaamista, eläytyvää kokemuksellisuutta.

Kuvaamista, sanoilla, kameran välityksellä.

Kesän kirjat

Sontag, Capa, Dostojevski, Barhes, Tauno Palo, Creta Carbo ... tällaisten hahmojen kanssa kesän lukuhetket taittuivat. Aika vaan vierähti niin, että yksilöidympää kirjoittamista ei jakasa nyt tehdä. Capalta on tulossa näyttelyyn kuvia Tampereelle nyt syksyllä, kiinnostavaa ja valokuvan teoriaa olen opiskeluut muutoin vain lisää.

Yksinäisyyden äärellä

Paul Austerin "paras kirja" HS:n mukaan, tietää kansilehti kertoa. Ei ehkä paras, mutta hyvin, erittäin vaikuttava. Kirja koostuu kahdesta osasta - Näkymättömän miehen muotokuva ja Muistin kirja. Ensimmäinen osa on Austerin isästään kirjoitama muistelma, julmin kuvaus isästä mitä olen lukenut. Kuullessaan isänsä kuolemasta hän ei pystynyt loihtimaan mieleenä ainuttakaan ylevää ajatusta.

Toinen osa Muistin kirja käsittelee kirjoittamista, muistamista ja nykyisyyden kaipuuta.

Hienoa. Ajatuksia ja tunteita koskettava.

Rajalan Waltari

Panu Rajalan Waltari-teos, Unio Mystica, on hyvin sujuvaa luettavaa. Waltarista piirtyy kattava kuva, kerronta on yksityiskohtaista, mutta sisältää riittävästi keventävää aineistoa, jotta sitä lukee lähes herpaantumatta. Ainoastaan lopun teosten yksityiskohtaisissasiältökuvauksisaa ote tahtoo herpaantua. Rajala pidättäytyy lähes kiitettävästi kommentoimasta Waltarin edesottamuksia.

Waltari oli ja on edelleen suomalaisessa kirjallisuudessa poikkeuksellinen. Laajasti oppinut, lavea kertoja, tuotteliaisuudessaan ylivertainen, laaja-alaisuudessaan häkellyttävä: historiallisia romaaneja, pienoisromaaneja, novelleja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, lehtijuttuja, tiedotteita, puheita, Kiekuja ja Kaikuja.

Waltarin persoona on kaksijakoinen - uskonnollisesta kilvoittelijasta löytyy epäilijä, maanisen kirjoittamisen vastapainona masennus, ryyppääminen ja huoraaminen. Jos ei Jumala tahdo avautua Waltarille, niin naiset ovat lähes yhtä mystisen kiehtovia. Vaimon ohella riittää ihastuksia, seuralaisia ja myös rakastajattaria.

Poliittisestikin Waltari on haasteellinen - oikeistolainen isänmaanystävä, joka ei lopuun saakka mene Natsi-Saksan ihailijaksi, vanhemmiten radikaalikin sananvapauden puolustaja, joka ei kuitenkaan koe 1960-luvun uutta nuorisoa hengenheimolaisekseen.

Waltarini luin joskus 1960-luvun lopussa tai 1970-luvun alussa - Sinuhe, Turms kuolematon, Suuri Illusiooni ehkä muutakin. Ja Sinuhesta kirjoitin myöhemmin yhden esseenkin, yli kymmenen vuotta sitten. Tässä sen teksti sellaisenaan.


---



SINUHE EGYPTILÄINEN TOTUUDEN TAPAHTUMANA

Sinä, joka olet yksinäinen


Elämässä ja kuolemassa ei menesty kukaan, joka ei osaa kirjoittaa opettaa Senmut kasvattipoikaansa Mika Waltarin teoksessa Sinuhe egyptiläinen. Kasvattiäiti Kipa on löytänyt Sinuhen pienestä kaislaveneestä. Lukijalle on esitetty arvoitus Sinuhen alkuperästä ja isän suulla annetaan vihje sen ratkaisemisesta. Teoksen alussa kirjan kertoja, Sinuhe, vakuuttaa kirjoittavansa vain itselleen, ei jumalien eikä ihmisten tähden. Mutta miksi sitten kirjoittaa? Jos Senmutin oppi pitää paikkansa, kirjoittamisella on elämää suurempi merkitys. Senmut ei väitä kirjoittamista vain elämän menestymisen ehdoksi, vaan paljon enemmän: myös kuolemassa menestyminen edellyttää kirjoitustaitoa. Kertomalla tarinansa Sinuhe etsii oman alkuperäänsä, itseään. Vanhuuden tullessa hänen mielensä palaa linnun tavoin takaisin lapsuuden päiviin ja siihen salaperäiseen hetkeen, josta kaikki on saanut alkunsa.

Senmut opastaa pojalleen muitakin elämän perusasioita. Nuori Sinuhe haluaa sotilaaksi. Senmut vie hänet suurten sotien ainoan elossa olevan sankarin, Intebin luo. Sinuhen väitteeseen, jonka mukaan sotilaan ammatti on kaikista ammateista kunniakkain, Inteb vastaa: Kunnia ja maine, ne ovat sontaa, pelkkää sontaa, joka elättää vain kärpäsiä. Kun sotilaan ammatista on karistettu sädekehä, Senmut johdattaa poikansa lääkärin ammattiin ja sen elämää palvelevaan tehtävään.

Isä ohjaa poikaansa kohtuulliseen viininjuontiin ja varoittaa toisen sukupuolen edustajista : Varo naista, joka sanoo 'kaunis poika' ja houkuttelee sinua luokseen, sillä hänen sydämensä on verkko ja pyydys ja hänen sylinsä polttaa pahemmin kuin tuli.

Näillä opetuksilla isä suuntaa poikansa elämää, mutta varoituksen sanat istuttavat Sinuhen mieleen myös kaiken pelottavan viehätyksen. Sinuhe yrittää pysyä puhtaana. Hän pyytää kohtaamaansa kaunista naista, Neferneferneferiä, armahtamaan häntä houkutukselta, turhaan. Nefernefernefer siirtää pukunsa syrjään, laittaa Sinuhen käden paljasta rintaansa vasten ja antaa Sinuhen tuntea sydämensä sykkivän. Nainen pyytää Sinuhea mukaansa juomaan viiniä ja iloitsemaan kanssaan. Sinuhe ei kuitenkaan lähde, mutta saa naiselta sormuksen. Näin Sinuhe on jo sidoksissa naiseen: Neferneferneferistä tulee Sinuhen palavan rakkauden kohde. Nefernefer riistää Sinuhelta kaiken omaisuuden ja kunnian.

Myöhemmin Sinuhe pääsee faaraon kallonporaajan Ptahorin apulaiseksi. Tältä hän saa kuulla, että kuin ihmeen kaupalla faaraon rakastajattarille ei synny lainkaan poikavauvoja. Sinuhe alkaa epäillä omaa syntyperäänsä. Näin tarina jatkuu. Lukija kohtaa Sinuhen elämän eri tilanteissa. Samalla lukijalla on mahdollisuus kohdata oman elämänsä peruskysmyksiä: mistä olen tullut, miksi olen se mikä olen. Sinuhe ei poraudu vain potilaidensa kalloon, vaan myös lukija on kohteena. Liikkeellä on rekikunta mielen syvyyksiin. Koska Sinuhe ei tiedä omaa alkuperäänsä, hän on yksinäinen.


Mielen labyrintti


Sinuhe ei ainoastaan poraudu mielen syvyyksiin sananmukaisesti vaan monella muulla tavalla. Sinuhe ja hänen palvelijansa Kaptah etsivät Minea-neitoa kreetalaisten jumalan labyrintista:

"Kreetan jumala asui sokkelotalossa, ja Babylonin papit olivat opettaneet minulle, että sokkelotalot rakennetaan uhrieläinten suolten mukaan. Siksi uskoin löytäväni oikean tien, niin usein olin nähnyt uhrattaessa härkien suolia ja arvelin, että Kreetan sokkelotalo oli varmaan muinoin rakennettu härkien suolten mukaisesti."

Kaptah ei luota kuitenkaan pelkkään tietoon, vaan sitoo langan lähtöpaikkaan, jotta lankaa pitkin voi löytää tien takaisin. Sinuhe ja Kaptah kulkevat labyrintin sisään. Vaikka haju käytävissä kävi yhtä hirvittävämmäksi ja hengitys kävi hankalaksi, Sinuhen henki riemuitsi hänen tietäessään pian tulevansa perille. Perillä he löytävät uhrattujen nuorukaisten ja neitojen ruumiin jäännöksiä sekä kuolleen eläimen jäännökset, eläimen, joka oli suurempi ja kammottavampi kuin milloinkaan ihminen voi kuvitella. Jumala oli kuollut jo kuukausia sitten, mutta tieto siitä ei ollut tullut ihmisille. Näkemänsä jälkeen Sinuhe tiesi ja ymmärsi kaiken, puhkesi hirveään huutoon ja putosi polvilleen menettäen tajuntansa ja olisi varmaan syöksynyt jyrkänteeltä alas Minean luokse ellei Kaptah olisi häntä pelastanut.

Waltarin kuvauksessa on ilmeinen symboliikka matkasta mielen syvyyksiin, tuhoavaan, eläimelliseen alkuun. Sinuhe ajattelee selviävänsä perille ja takaisin tietonsa perustella, Kaptah kehittää välineitä oikealla tiellä pysymiseksi. Tieto jumalan kuolemasta on tuhota Sinuhen, mutta kuin ihmeen kaupalla hän selviää. Italialaisen filosofi Giorgio Collin mukaan arkkityypppinä, alkuperäisenä ilmiönä, labyrintti ei voi ennakoida muuta kuin logosta, järkeä. Mitä muuta kuin logos on se ihmisen tekemä, johon ihminen katoaa ja jonne hän hukkuu? Jumala teetti labyrintin taivuttaakseen, johtaakseen ihmisen takaisin eläimellisyyteen: mutta Theseus, alkuperäisen myytin sankari, käytti labyrinttia ja naisjumaluuden hänelle antamaa labyrintin hallintaa voittaakseen eläinjumaluuden. Arthur Schopenhauerin termein : järki on eläimellisyyden, elämäntahdon palveluksessa; mutta järjen välityksellä saavutetaan tietoisuus tuskasta ja tie tuskan voittamiseksi, siis elämäntahdon kieltäminen. Filosofia, kirjallisuus ja viihde palvelevat omalla tavallaan elämänahdistuksen lievittäjinä.

Olemisen paljastuminen ja peittyminen


Kiistellyn saksalaisen filosofi Martin Heideggerin yksi keskeinen lähtökohta on ajatus taiteesta totuuden tapahtumana. Heideggerille totuus on paljastuneisuutta. Totuudessa todellisuus paljastuu meille sellaisena kuin se itsessään on. Suuri taide merkitsee totuuden asettumista teokseen ja teoksen kokeminen merkitsee maailman avautumista siitä peittyneisyydestä jona sen koemme esillä ja käsillä olevana jokapäiväisyytenä. Taideteos ei kuitenkaan aseta kysymystä ihmisen eksistentiaalisesta erityislaadusta suoraan, vaan avaa ihmisen kysymisen tilaan. Vaimentamalla itse kysymyksen kysymysmuodosssa taideteos antaa mahdollisuuden ymmärrykseen. Totuuden tavoittaminen taiteen tapahtumana ei merkitse valloittajan asennetta valloitettavaan, vaan kokijan ja koettavan ykseyttä.

Sinuhe egyptiläisessä lukija löytää teoksesta itsensä ja maailman uudella tavalla tai uudesta näkökulmasta. Lukemalla teosta lukija näkee todellisuuden, itsensä ja osan itsensä ulkopuolisuutta, syvemmin tai laajemmin. Hän asettaa itsensä maailmaan ei vain heitettynä, vaan myös itseään määrittävänä. Kirja on peili, jonka läpi kuljetaan toiseen maailmaan, kuten lapsi C.E. Lewisin Narnijassa. Tuo maailma ei ole ensisijaisesti muinainen Egypti tai Waltarin ajan Suomi, vaan lukijan oma maailma.

Kirjat, elokuvat ja muut kulttuurituotteet auttavat meitä selviytymään. Hyvin usein ihmiset lukevat mielellään juuri sellaista kirjallisuutta, joka käsittelee lapsuudesta tuttuja aiheita. Kirjat "nostavat kissoja pöydälle", avaavat arkoja aiheita ja osoittavat, että se mikä meistä tuntuu kaikkein yksityisimmältä, onkin yleistä. Ne auttavat tuntemaan ja käsittelemään tunteita, opettavat suvaitsevaisuutta saadessaan meidät ymmärtämään paremmin itseämme ja muita ihmisiä. Kirjat eivät kuitenkaan sinällään palvele todellisuuden paljastumista, vaan ne voivat myös johtaa olemisen unohtumiseen. Kirjalla on Janus-kasvot.

Myös kokemusperäisesti ihmiset tunnistavat nämä molemmat kirjallisuuden tehtävät. Ben Furman kertoo kirjassaan Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus:

"Minua ovat auttaneet kirjat!" kirjoittaa nimimerkki Sirpale, joka ei muista, että häntä olisi koskaan kotona kiitetty tai kehuttu. Hänen kuvaavin ja kipein lapsuudenmuistonsa on se, kun hän kertoi äidilleen, miksi hän halusi isona tulla, ja hänen äitinsä vastasi siihen: "Minusta tuntuu, ettei sinusta tule mitään." "Luin paljon ja kaikenlaista", hän jatkaa, "kirjan kanssa koi elämän ilot ja surut. Kirjat antoivat lohtua, opettivat ymmärtämään, antoivat uusia näkökulmia. Kirjat olivat minulle peili, josta peilasin itseäni koko ajan. Ne auttoivat minua kasvamaan."

Mutta kirjat ovat monelle ihmiselle olleet myös tarpeellista viihdettä, jonka avulla he ovat hetkellisesti voineet unohtaa huolensa ja vaikeutensa.

"Olen aina ollut kova lukemaan", kirjoittaa Raija, joka koki vanhempiensa riitaisan avioeron hyvin vaikeana. "Elin ja elän vieläkin joskus kirjojen mielikuvitusmaailmassa ja unohdan ikävän todellisuuden. Suuri apu selviytymisessä on ollut myös unohtamisen taito. Olen halunnut pyyhkiä pois mielestäni ikävät asiat joiden penkominen on ollut tuskallista."

Ero taiteen ja viihteen välillä kulkee teoreettisessa mielessä yhdeltä ulottuvuudeltaan juuri tässä. Lukijan tilanteesta kuitenkin riippuu, mikä teos toimii mitenkin ja minkälaisen teoksen lukija on valmis vastaanottamaan. Joskus on hyvää ja armollista unohtaa ja antaa itselleen anteeksi. Toisinaan taas on uskaltauduttava mielen labyrintin salaisuuksiin tuhoutumisenkin uhalla.

Tanssi maailman kanssa

Juha Varto on vaikuttava kirjoittaja. Oppinut, selkeä, sujuva ja hänellä on sanoma. Tanssi maailman kanssa on Yksittäisen ontologiaa. Varton mukaan "Yksittäisellä ihmisellä ei 1900-luvun maailmassa ollut todellisuutta: hän oli korkeintaan abstraktio tai satunnaisuus, joka saattoi olla tiellä, kun pohdittiin edistystä." Varto on hyvässä seurassa: "Minkä arvoista on edistys, jos sen vuoksi virtaa yhdenkään lapsen kyynel." (Dostojevski) Ja kyyneliä virtasi, enemmän, niin paljon, että uusi vedenpaisumus oli lähellä.
Vartolta ei puutu rohkeutta haastaa 1800-luvun höyrypäitä Kantia, Fichteä, Hegeliä ajatuksineen yleisestä, universaalista, kategorisesta, joka koski kaikkia ihmisiä, eläviä ja kuolleita, menneitä ja tulevia.

Olisiko Napoleon siis voinut astua ratsailta? Voisimmeko tuntea 1900-luvun merkittävän kuvataitelija Adolf Hitlerin natsi-Hitlerin sijaan? Mitä tietäisimme pappisseminaarin kasvatti Josef Stalinista jos hän olisi tyytynyt etsimään yhteyttä vain jumalaan historian sijasta? Olisiko kaikki voinut olla toisin? Voiko kaikki tulla toisin?

Varton mukaan tehtävämme on hyvin täsmällinen: kuinka löytää keinoja ajatella ja toimia toisin? Ketkä me? Olenko minäkin me vaikka olenkin yksilö? Eikö olekaan niin kuin Claude Levi-Strauss ilmaisee: me emme ajattele, meissä ajatellaan, me emme puhu, meissä puhutaan? Kuka siis puhuu (kirjoittaa), kun Juha Varto puhuu (kirjoittaa) - kenen ääni?

Universaali totuus on vallan väline. Ja valta ottaa sanojan käyttöönsä meistä riippumatta. Nietzschen yli-ihminen palvelee nöyrästi erilaisia isäntiä ja nykyisin entistä useammin myös emäntiä. Varton mukaan meissä puhuu kuitenkin liha, jos vain olemme valmiit kuulemaan "lihan värinää". (Alussa oli sana. Ja sana tuli lihaksi.) Mutta toiset synnyttävät lihan värinän - ja lihalla Varto ei tarkoita pelkästään äänihuulia tai käsiä, joiden kautta kirjoitamme. Ketkä saavat Juha Varton lihan värisemään? Pelosta, halusta, vihasta?

Mae West, Meister Eckhart, Michel Foucult, Martin Heidegger, Herakleitos, Michel Henry, Jamake Highwater,Pierre Klossowski, Maine de Biran, Maurice Merleay-Ponty, Friedrich Nietzsche, Camille Paglia, Virgilio Pinera, Elaine Scarry, Robert Mapplethorpe, Heli Rekula, Stelarc.

Värisyttävää!

J.M.G. Le Clézio: Kaupunki nimeltä Onitsha

Hienoa kuvausta, Afrikka: Oli aurinko oli meri.

Afrikka poltteleee kuin salaisuus, kuin kuume. Nuoren pojan silmin,korvin ja jalkapohjin Onitsha on muuta kuin Marseille tai Lontoo.

Orjat ja brittisiirtomaaherrat, muuttuva aika. Ikiaikaisten traditioiden häviäminen ja hävittäminenen. Itsi -kuviot.

Kiehtovaa ja samalla viileää - kuumaa.

Schlink: Kotiinpaluu

Ikuinen kotiinpaluu, mutta mihin? Juurille, omaan kotiin, uuteen vai vanhaan, nyt vai myöhemmin? Kotiinpaluu edellyttää lähtemistä.

Schlink käsittelee kirjassaan totuuden luominen ongelmaa niin yksilön omassa kuin maailmanhistoriassakin.

Kultainen laki sanoo, että meidän tulisi kohdella toisia siten kuin tahtoisimme itseäämme kohdeltavan. Mutta se johtaa rautaiseen lakiin, jossa sallimme itselllemme sen, minkä teemme toiselle.
Näin sotilas tappaa, koska sallii itsensä tulla tapetuksi, alistaja alistaa, ja tulee alistetuksi-

Goethe ja Napolen, suurmiehiä molemmat, kovin eri tavoin. Vai eivätkö olekaan? Sanotaanhan Hegelin sanoneen, että Napoleon on hevosen selkään noussut maailmanhenki.

Saiha merellä

Markku Saiha on kirjoittanut taas hyvän kirjan - kuvista puhumattakaan.

Porilaiseen huumoriin uppoutuu kalastajan ja kuvaajan arjen vaativuus.

Nostalgiaa, haikeutta, katoavia kuvia. Menneen ajan kovan työn (romanttia) kuvia, pieni pilkahdus luonnon selviämisen mahdollisuuksita. Kuinka käy ihmisen, eläimen, joka voi vain itse suojella itseään?

Minkkinen ja Hautala - kaksi kuvaajaa

Arno Rafael Minkkisen Suomen kuvat on vaikuttava teos. Minkkisen monomaaniset kuvat yhdistyvät rentoon, koskettavaan ja tyylillisesti yllättävään kerrontaan - kerrontaan, jossa kuljetaan ylevästä arkiseen, syväluotaavasta pinnalliseen. Minkkisen kuvisssa Suomen luonto on läsnä hänessä itsessään - manipuloimattomana, suorana ja herkkänä. On vaikea ajatella minkälainen on väärennetty Minkkinen (valokuvana), Minkkisen jäljittelijöitä, seuraajia ja hänen valokuva-ajatteluaan kehittäviä kuvaajia kyllä löytyy. Minkkisen suuruus onkin varmaan myös siinä, että hän on tuonut kuvillaan ja teoillaan opettajana valokuvaukseen jotakin uutta. Minkkisen kuvissa on auraattisuutta, näin väitän.

Hannu Hautalan elämää kuvaava Markku Turusen teos taas herättä enemmän myötähäpeän tunnetta - luonnonkuvaajien riitaisain ja itsekeskeisyyttä puhkuvan joukon keskinäisen torailun kuvaus ei mieltä ylennä. Ehkä olisi ollut parempi jättää koko kirja lukematta. Hautalan kuvat ovat kyllä katsottavia, mutta persoona kuvien takana ei kiehdo. Itsekeskeisyyttä on monenlaista.

Jopa näiden kirjojen vierekkäinen esittäminen arvelluttaa. Ajallisesti ne vain sattuivat lukulistalleni peräkkäin - tahattomasti.

Aiempi epäilykseni Hautalaa kohtaan voimistui, mutta Minkkisen arvostaja minusta tuli kerrralla. Kuusamoon tuskin matkustan, mutta Minkkisen tämän vuotinen näyttely Lahdessa olisi hieno nähdä.

Elämä alkaa unessa, päättyy valokuvassa (A.R.M.)

McNally, Sebald

Viimevuonna luin varsin veikeän Valokuvauksen salaisuudet -kirjan, tekijänä Joe McNally (ja toimittajia). Esipuheen kirjoittaja on Scott Kelby ja teksti on kaikilta osin, ah niin, amerikkalaista. Alanko tottua jo tyyliin, koska se on kevyttä, simppeliä, havainnollista ja suorasukaista. Annetaan vinkkejä (Kuvaa mistä pidät, Pidä silmäsi okulaarissa, Valon voi aina heijastaa jostain, Vie kamera erikoiseen paikkaan, Käänny ympäri, Ole sinnikäs, Anna malliesi osallistua ...). Kirja rakentuu kuvista, niiden syntytarinasta ja teknisistä & sosiaalisista vinkeistä. Ainakin viihdyttävää ja ehkä opettavaistakin.

W.G. Sebaldin keltaisen kirjaston Vieraalla maalla (Tammi, Helsinki 2004) sisältää neljä kertomusta. Erikoista kirjassa on, että se on kuvitettu mustavalkoisin pienin, vaatimattomasti tulostetuin otoksin. Kuvat tukevat kirjoitusten dokumentaarisluonteista kerrontaa ja synnyttävät myös yhtymäkohtia ja muistoja omiin ja vanhempien valokuva-albumien kuvastoon. Nyt teksti vain ei oikein vienyt mukanaan, mutta lajityyppinä kiinnostava.

Optimistit

Turha syyttää siitä kieltä: kielellä oli omat asiansa ajateltavanaan, se kiinnostui itsestään sitä enemmän, mitä uutterammin sitä käytti, ja kaikki sen totuudet asettuivat omituisiin kulmiin hänen totuuksiinsa nähden. ( s. 335) Näin pohtii Clem Glass, Andrew Millerin Optimistit -kirjan päähenkilö. Clem Glass on valokuvaajasta joka näkee ja kuvaa jotain "liikaa". Hän menettää uskonsa itseensä, ihmiseen, totuuteen.

Kirjan tausta-aineistona on Ruandan kansanmurha 1994. Kirjan päähenkilö, arvostettua ja itseään arvostava valokuvaaja, menettää olemisensa perustan nähdesään riittävästi raakuutta ja pahutta, jolla ei tunnu olevan perustetta. Itse tarina on parantumistarina, jossa Clem Glass oppii näkemään myös myötätuntoa, optimismia, mutta myös itsepetosta. Kerronta on sujuvaa ja aihepiiri tärkeä, muta silti jotain jää uupumaan - paikoin tarina junnaa paikoillaan ja päähenkilön toiminta, ajattelu ja uskottavuus ei kosketa.

Valokuvan ja näköhavainnon tulkinnan kannalta tärkeää on kuvan tai todellisuuden näkemisen ja kokemisen peruuttamattomuus. Kun näemme jotakin, emme voi enää peruuttaa. Kuva tai todellisuusden havaitseminen vaikuttaa sellaisenaan, sitä ei voi poistulkita vaikka haluaisikin. Uudelleentulkinta on mahdollista, mutta vaatii paljon psyykkistä työtä. Valokuva ei toimi vain tunteensiirtäjänä, vaan edustaa määrätyllä tavalla tulkittua peruskokemusta, jonka tulkintahorisonttia ei voi valita.

Millerin kirjan viimeisen, neljännen osan mottona on Wittgensteinin Tracatatuksesta lainatut sanat. 3.01 Tosien ajatusten kokonaisuus on maaiman täydellinen kuva. Wittgensteinin ajatus on rajaviiva kahden maailman välillä: toisella puolella ajatuksen ja kielen totuuteen uskovat, mahdollisesti realitsieen tieteeseen uskovat, ja toisella puolella konstruktionistit, joiden mukaan jokainen ajatus, lause tai kuva rajaa ulkopuolelleen jotain - siksi jokainen lause ja kuva on epätotuus. Aina kun sanomme tai kuvaamme jotakin jätämme maailman ulkopuolelle. Emme yksinkertaisesti vois sanoa kaikkea, nähdä kaikkea tai (valo)kuvata kaikkea. "Tosien ajatusten kokonaiuus" on siis lähtökohtaisesti cointradictio in adjecto, koska se perustuu perustuu atomistiseen köäsitykseen todellisuudesta. Ehkä juuri tämän vuoksi suuri taide on samalla suurta illuusiota - kirjallisuus, elokuva, teatteri, ooppera, kuvataide (mukaanlukien valokuva) luo illusoorisen kokonaisuuden, jonka haluamme muistuttavan maailman täydellistä kuvaa - tosien ajatusten kokonaisuutta.

Millerin kirjan alussa on lainaus Fergal Keanelta - En ollut voinut mitenkään valmistautua sen mittasuhteisiin, mitä jouduin todistamaan. Varmaan näin on, emme voi koskaan valmistautua siihen mitä maailma tuo eteemme - voimme korkeintaan valita kuljemmeko sitä kohti vai pyrimmekö piiloutumaan maailmalta. Joka tapauksessa maailma voi yllättää.

Valokuvaaja haastatteluja

Seppo Saves on haastatellut valokuvaajakollegoitaan vuosina 1999-2008 ja julkaisut näyttävin kuvakoostein varustettuna haastattelut hienona kirjana. Kirja on hyvin luettava, tyyli on kotoisa, rupattelevakin, mutta sisältää paljon erityyppistä tietoa eri valokuvaajista ja valokuvauksen, erityisesti lehtivalokuvaajien työstä, taustoista, työtavoista, koulutuksesta, oppimimisesta ja sattumuksista työuran kuluessa. Saves valottaa hienosti erilaisia persoonallisuuksia ja lähestymistapoja.

Henkilöesittylyjen läpi kulkee erilaisia teemoja. Näistä erityisesti jäin pohtimaan Saveksen ja yleisemminkin suomalaisten ammattivalokuvaajien suhtautumista koulutukseen, taidevalokuvaukseen ja yleensäkin kuvan historialliseen perinteeseen. Monet haastatelluista sanovat arvostavansa koulutusta, mutta tekstistä henkii kuitenkin itseoppimisen ylistys. Eikä siinä mitään: viimekädessä olemme kaikki itseoppineita. Suurimmalla osalla kirjan valokuvaajista ei ollut mahdollisuuksia valokuvakoulutukseen. Ja nuoremmilla haastatelluilla kokemukset koulutuksesta ovat olleet huonot ( Liisa Takala, Juha Metso) tai koulutuksen merkitys lähes sivuutetaan (Hannes Heikura).

Taidevalokuvaus henkilöidään kirjassa useaan otteeseen Elina Brotherukseen. Hänelle annetaan kyllä arvonsa, mutta samalla hänen seuraajilleen tai matkijoilleen kuten termi tuntuu kuuluvan, ei juuri arvoa anneta. Jan Eerala esittää kuitenkin asian hienosti: Sanotaan nyt niin, että tämä valokuvataideilmiö - nämä nuoret naiset - syntyi hierarkioiden kaatumisesta. Ja hierarkioiden kaatumisella tarkoitan sitä, että tänään maalaus, grafiikka ja valokuvaus ovat yhden ja saman otsakkeen, eli kuvataiteen alla. Eerala kuvailee tässä tilanteen jossa ollaan. Ja eivätkö valokuvaajat juuri itse ole halunneet nostaa valokuvauksen myös osaksi taidemaailmaa? Nyt kun portti on avautunut siitä ei haluta kulkea tai ei uskalleta kulkea. Vai onko niin, että puuttuu kuitenkin se taiteellinen kyky kulkea eteenpäin tai laajentaa omaa otetta? Esimerkiksi Liisa Takala sanoo: Näyttelyssä käydessä tulee monesti sellainen olo, että olisi mentävä opiskelemaan taidehistoriaa osatakseen tulkita niissä olevia töitä. Ja hetken päästä hän lisää: Koska en ole perehtynyt taidehistoriaan, minun on katseltava kuvia vain omien kokemusteni pohjalta. Olen sillä tavalla alkeellinen, että tykkään perusasioista. Ne riittävät minulle, jos ne on hyvin tehty. Tämä pätee kaikkeen valokuvaukseen.

Takalan ajatus menee kyllä ytimeen, mutta viimeisen lauseen pätevyys (pätee kaikkeen valokuvaukseen) rajoittukoon vain Takalan oman kokemuksen piiriin. Oivalluksena tulisi kai olla, että juuri tämä taidehistorian tuntemattomuus ja tässä mielessä syvällinen kuvallisen kulttuurin tuntemus puuttuu monelta valokuvaajalta. Juuri tästä syystä kuvallinen ilmaisu jää rajalliseksi. Jan Eerala näkeekin asia mielestäni oikein korostamalla, että näitä nuoria naisia ... moittivat lähinnä valokuvaajat - eivät muut kuvataiteilijat. Ja edelleen Eeralan credo on hieno: Kaikki elää ja muuttuu, ei valokuvauskaan voi pysyä omassa historiassaan kautta aikojen. Jotta voi syntyä jotain uutta, on mentävä rajojen yli, mentävä myös hyvän maun toiselle puolelle. Ei riskitöntä uudistumista ole olemassakaan. Näen tämän hierarkioiden kaatumisen, tämän uusien medioiden valokuvauksen valloituksen, voittona valokuvalle. Siitäkin huolimatta, että se samalla merkitsee valokuvauksen historian, valokuvan perinteen heikkenemistä.

Oivallista. Eerala ilmaisee asian myös seuraavasti: Ellei hän (=valokuvaaja) ymmärrä sitä, että valokuvaus käsitteenä on paljon laajempi kuin se valokuvahistoriallinen käsitys, joka meillä oli vielä 1980-luvulla, hän jää vaille hyvin suuria mahdollisuuksia ilmaista itseään.

Eeralan työt myös puhuvat puolestaan( ks. http://www.rupuranta.net).

Valokuva mediana on niin laaja-alainen, että sen käyttö kattaa tänäpäivänä lähes koko elämän kirjon. Rajojen kaatuminen on näkynyt myös esimerkiksi vuoden 2008 luontokuvasta käydyssä keskustelussa, jossa tiivistyy vaikkapa "lintukuvauksen" jaottuminen valokuvauksen/lintuharrastuksen osana.

Edelleen valokuvauksen nouseminen akteemisen tutkimuksen piiriin ( Suomessa esim. väitöskirjat Harri Laakso Valokuvauksen tapahtuma (Tutkijaliito, Helsinki 2003) ja Mikko Elo Valokuvan medium (Tutkijaliitto, Helsinki 2005) luo valokuvaukselle kulttuurista perustaa, jolta valokuvaus voi laajentaa omaa historiaansa (historiahan ei ole jokin, joka olisi olemassa, vaan historia luodaan uudestaa nykyisyyden perspelktiivistä).

Kiinnostava ajatuskulku: valokuvauksen suhde taiteeseen on rinnasteinen filosofian suhteeseen tieteeseen. Valokuvaus ei varmasti ole vain taidetta, mutta se on myös taidetta. Samoin filosofia ei ole vain tiedettä, mutta se on myös tiedettä. Toisaalta filosofia määrittää itseään, valokuvaus ei tee sitä ajatusmuotona, mutta kylläkin toimintana.

Saveksen kirja on hyvin inspiroiva ja ajatuksia herättävä. Kuvat ovat loistavasti toimitettuja, teksti on sujuvaa. Harmi vain, että viimeinen oikoluku on jäänyt tekemättä: pieniä kirjoitusvirheitä, toistoja ja epäjatkuvuuksia on jäänyt, jopa otsikoihin, esim. s. 136 Sammalalhti po. Sammallahti, s. 147 Vorumaa, Viro 2994, po. ilmeisesti 1994.)

Katsokaa. Lukekaa. Nauttikaa.

Sattumuksia Brooklynissa

Kirjojen voimaa ei pidä koskaan aliarvioida kirjoittaa Paul Auster kirjansa toiseksi viimeisessä luvussa (s.361). Mutta hän päättää teoksensa kuitenkin siihen, miten päähenkilö kokee olevansa onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt. Onnellinen loppu siis.

Austerin kirja on jälleen hienosti kirjoitettu tarina. Luin sen ennen kuin Rothin Haamu poistuu. Liekö sattumaa, mutta myös Austerin päähenkilö on Nathan, vanheneva ja jo kuolemaan kääntyvä mies, joka kirjan kulussa löytää elämänlangan uudestaan. Auster on Rothia nuorempi, mutta molempia kiinnostaa vanhenevat miehet, kirjallisuus, Amerikka. Roth on yhteiskunnallisuudessaan kriittisempi ja tiukempi, Auster taas punoo juontaan kerroksisemmin ja monihaaraisemmin. Yhtäkaikki, molemmat "suuria amerikkalaisia kertojia".

Rothin Haamu

Olen pitänyt tapana lukea Philip Rothin (tai joskus joidenkin hänen amerikanjuutalaisten kollegoidensa Malamud, Bradbury) teoksia noin yhden vuodessa, mutta nyt tuntuu siltä, että tahti on kiihtynyt: Roth on julkaissut tasaiseen tahtiin uusia kiinnostavia kirjoja ja aikaisempaa tuotantoa on ollut kasautuneena varastoksi, josta on voinut tarvittaessa hakea sopivaa luettavaa. Ja osa on jo niin kaukaisessa muistossa, että uudelleenlukeminenkin voisi tulla kysymykseen.

Rothin tuotannossa on kiinnostavaa ajallinen jatkuvauus: kirjailija vanhenee, Rothin usean kirjan päähenkilö Nathan Zuckerman vanhenee, ja lukijana itse vanhenen. Jos Nathan Zuckermanin elämän ongelmat nuorempana tuntuivat kovin kaukaisilta, niin nyt vanhenevan kirjailijan vanhuudenvaivat luovat synkähkön ja ironisen tulevaisuudennäkymän.

Rothin Zuckerman -kirjat ovat hyvin kirjallisia: kirjoittamisen taidonnäytteitä, joissa Rothin kerronta ja Zuckermanin kuvitteellinen kerronta pitää lukijan valppaana.

Rothin kirjan yhtenä teemana on biografisen kirjallisuus"kritiikin" asema ja merkitys. Auttaako vai haittaako kirjan ja kirjailijan ymmärtämistä se tunteeko kirjoittajan henkilöhistorian tai kirjoittajan tavoitteet? Tutkimuksellisestihan on osoitettu miten paljon vaikuttaa tulkintaan jos tiedämme (tai meitä harhaanjohdetaan) kirjoittajasta - tekstiä ei kuitenkaan ole olemassa ilman kontekstia. Mutta missä kontekstissa luemme, haluamme lukea tai joudumme lukemaan (kauno)kirjallista tekstiä? Mutta ehkä tässä kuitenkin pätee vanha sanonta: kyllä maailmaan ääntä mahtuu.

Oksanen: Puhdistus

Oksasen "Puhdistuksen" sain luetuksi juuri sopivasti kun kirjoittaja sai tunnustuksensa Finlandia-palkintona. Kirja on kiistatta hienosti kirjoitettu, kypsää tekstiä ja havahduttavaa kuvausta. Sen aihe on tärkeä ja vaikeakin. Osa on historiallisesti sidoksissa tosiasioihin, osa taas yleisinhimillistä (ja epäinhimillistä) ihmisen heikkoutta, petturuutta, selviytymistä oloissa, jossa oikean ja väärä asettuvat rakkauden ja kuoleman maastoon väijymään. Mustasta tulee valkoinen ja värit hämärtyvät harmaaseen.

Oksasen kuvaus on kirkasta ja selkeää - samalla kantaaottavaa ja viileästi tarkkailevaa.

Jälleen kerran huomaa, että suomalaista kirjallisuutta kannattaa lukea. Eikä vähiten kielen takia - alkuperäinen kieli voittaa käännetyn. Oksasen kirjassa on paljon oudohkoja sanoja ja myös sellaisia jotka eivät avaudu kerralla. Virkistävää.

Brink: Suurlähettiläs

Brink on kestosuosikkini: hyvin kirjoitettua, selkeästi etenevää tarinankerrontaa usein yhden henkilön kokemana taustalla (ja perustana) yhteiskunnalliset muutokset ja murrokset. Suurlähettiläs kokee eksistentiaalista kriisiään diplomaatin vaativassa työssä. Ratkaisua ei löydy, mutta entiseen ei ole paluuta.

Nainen ja apina

Nainen ja apina on mukaansatempaava tarina naisesta, miehestä ja apinasta. Tai ihmisestä, luonnonvaltiaasta ja eläimestä. Jonkin kriitikon mukaan kirja on krijoittajansa julkaistuista heikoin - mielenkiinnolla odotan seuraavia lukukokemuksia hänen kirjoistaan.

Scifi tai tulevaisuuteen sijoittuvat fantasiatarinat eivät ole mieleilukemistoani, mutta tämä kyllä kannatti lukea. Siitäkin huolimatta että tarina on naiivi, yksinkertainen ja kaavamainenkin.

Kesän loppuun

Kesä on mennyt, siltä ainakin tuntuu. Luin melko niukasti: Paul Austerin Orakkeliyön, Christien ja Thompsonin toimittaman Scorsese on Scorsese, Mankellin Kadonnien miesten metsä.
Auster oli oivallinen tarinan kerronnassaan, jälleen kerran, Mankell ihan hyvää kesälukemista ja Scorsesen ajatukset innostivat hankkimaan hänen elokuviaan DVD-versioina (Sudenpesä, Kuin raivohärkä, Casino, Cape Fear, Lentäjä, Kristuksen viimeiset kärsimykset), Taksikuski vielä puuttuu, ja muutakin.
Yön ritarikin tuli nähdyksi elokuvateatterissa, Jokerin esitys oli vakuuttava (samoin kuin Juudaksen rooli JVK:ssä).

Laineen lumoissa

Lasse J. Laine on julkaisuut lintu-, luonto-, eläin- ja vähän kulttuuriretkistäänkin hienon kirjan, Luonnon lumoissa ( Otava, Helsinki 2008). Ensimmäiset retkikuvaukset ovat vuodelta 1970 ja viimeisimmät vuodelta 2007.

Yli 5000 lintua nähnyt mies matkustaa milloin perheensä milloin muussa seurassa ympäri maailmaa ja mantereita. Teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja uskottavaa, kuvat hienoja ja itsekehukin pysyy siedettävissä rajoissa (sillä Laineen ansiot ovat varmaan kiistattomia omalla alallaan).

Ylivertainen maailmanmatkaaja, ei edes kateeksi käy. Mutta lukukokemuksena suositeltava.