Katri Vala - Kulkuri&näkijä

Vuosikymmeniä sitten sain kirjeen, jonka kirjoittaja lainasi Katri Valan Pajupilli -runoa: 

En ole lipunkantaja,

en kotkansydäminen tiennäyttäjä

matkallamme aamun maahan. 

Olen virran rannalla paju,

jonka lävitse tuulet puhaltavat,

josta maailman kapinallinen henki

taittaa yksinkertaisen pillin

soittaakseen sävelmän,

jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta

ja hiukan aamunsarastusta. 

(KOKOELMASTA Paluu 1934)

Kyseessä oli erokirje, jossa kirjoittaja koki, ettei hän ollut valmis seuraamaan ajan melskeen eturintamaa, vaan samaistui mieluummin omaan lyyriseen maailmantunteeseensa. Sittemmin maailmanmelske sammui ja tukahtui (ei maailmasta vaan monien mielestä). Myös lyyrinen maailmantunne vaihtui melankoliaan ja suruun. Musta aurinko nousee ja sen valo on pimeyttä.

Pajupilli on  myös yksi Minna Maijalan valitsema esimerkkiruno hänen oivassa kirjassaan  Katri Vala - Kulkuri&näkijä.  Katri Vala, oikealta nimeltään Karin Wedenström 1901-1943, on keskeinen lyyrikko Tulenkantajiksi nimetyssä ryhmässä. Maijala tulkitsee ja oikoo aikaisempaa käsitystä sekä Valan suhteesta suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen suomalaiseen kirjallisuuteen että Tulenkantajiin.  Maijala myös taustoittaa runojen syntytaustaa, ajan poliittista ja sosiaalista ilmapiiriä sekä Valan henkilökohtaisen elämän käänteitä ja niiden merkitystä ja vaikutusta hänen runoihinsa.

Valan kirjailijanura asettui vaikeaan aikaan ja tuosta ajasta lukeminen on edelleen aika tuskastuttavaa. Tulenkantajat, niin Vala kuin muutkin, näkivät jo hyvissä ajoin 1930-luvun alussa minkälaista katastrofia kohti Saksa, Eurooppa ja Suomi ovat nousevan ja voimistuvan nationalismin myötä kulkemassa. Tuon ajan merkit politiikassa ja yhteiskunnassa ovat kammottavan tutun oloisia ja helposti nähtävissä meidän nykyaikanamme, tietysti muutettavat muuttaen. Sodan uhka, taudit ja mielen sairaudet piinaavat ihmisiä, aamun sarastusta ei näy, ikihämärä, usva idästä ja myrsky lännestä, on asettumassa pysyväksi matalapaineeksi. Ja kuitenkin: kevät tulee, tavalla tai toisella.

Lukutaidon monet muodot

 

Matematiikan ja erityisesti lukuteorian filosofia on kiinnostavaa pohdittavaa. Japanilainen kirjailija Yoko Ogawa on pukenut eräitä lukuteorian haasteita romaanimuotoon kirjassaan Professori ja taloudenhoitaja.

Keskushenkilönä on onnettomuudessa muistinsa vammauttanut matematiikan professori. Hän muistaa vain 80 minuuttia taaksepäin, mutta kylläkin aiemmat tapahtumat ennen vuotta 1975 sekä matematiikan teorian. Professori on siis toistaitoinen elämän arjessa, mutta kykenee edelleen ratkomaan matemaattisia pulmia. Kertojana on hänen taloudenhoitajansa, joka poikansa kanssa auttaa professoria selviämään arjesta. Professori puolestaan haastaa heidät oppimaan lukuteorian visaisia probleemoja. Vähitellen heidän välilleen kehittyy erityinen ystävyyden side. Matematiikan lisäksi yhdistäjänä on baseball ja harsonohut menneisyyden arvoitus.

Kirjalla on siis kiinnostava asetelma perustanaan. Ogawa on Japanissa varsin suosittu kirjailija ja osaa kyllä tarinankerronnan hienosti ja hienovaraisesti. Se ei kuitenkaan herkullisista aineksista huolimatta antanut itselleni täyttymyksen tuntua. Lukuteoriaa kyllä selviteltiin ymmärrettäväsi ja paikoin laveastikin, mutta kuitenkin jollain tavalla naiivisti. Toki kirjan professori korostaakin sitä, että lukuihin ja niiden ihmeisiin tulee suhtautua lapsenomaisesti ja niiden arvoituksia tulee ratkoa, ainakin aluksi, intuitiivisesti. Matematiikka on lopulta ajattelua. Tuntuu kuitenkin, että jotkut ongelmat käsitellään kovin yksipuolisesti. Lukujen ontologinen status on filosofia historiassa hyvin haastava. Ja koska luvuissa on käsitykseni mukaan enemmän kysymys yhdestä erityisestä kielestä, tavasta puhua, kuvata ja jäsentää todellisuutta, lukuteoriassa usein kääntyvät nurinniskoin. Etsitään lukujen vastaavuutta reaalimaailman kanssa ja hämmennytään, kun positiivisilla kokonaisluvuilla kaikki näyttää helpolta (¨Numero 1 = kivi/sormi/tms."), mutta kun siirrytään kokonaisluvuista murto- ja desimaalilukuihin asia ei olekaan enää yhtä helppoa, puhumattakaan, kun siirrytään 0:n kaltaisiin ”omituisuuksiin”, negatiivisiin kokonaislukuihin tai pohditaan äärettömiä lukusarjoja, alkulukuja ja niin edelleen. Kielifilosofian ja yleisen ontologian ratkaisut tulevat näin ennen kuin päästään matematiikan ja lukuteoria kestäviin erityisyyteen ja niiden ontologisiin ratkaisuihin.

Mutta nyt onkin kysymys romaanista, tarinasta, jossa romaanihenkilöt ratkovat niin matemaattisia kuin elämän ongelmia. Kelpo kirja ja aihepiiriltään piristävä.  Lukutaitoa tämäkin edistää.

Eurooppa - turistien ulkoilmamuseo?

 Ilja Leonard Pfeijffer on kirjoittanut pippurisen, mutta myös mädänhajuisen kuvauksen Euroopasta. Esikuvina on ollut Thomas Mannin Taikavuori ja Spenglerin Länsimaiden perikato. Näihin Pfeijffer kirjassaan viittaa (s.327). Näiden opusten klassisuuteen tai suuruuteen kirja ei arvattavasti ja luonnollisesti yllä, eikä voikaan yltää. Kirjan omassa pohdinnassa on avain kirjan itsensä kriittiseen arviointiin. Kirja on kyllä lukemisen, ajattelemisen ja arvioinninkin arvoinen.

Kirjassa on kolme juonnetta: rakkaustarina, aarteenetsintäjuoni ja turismin kriittinen arviointi. Kahdessa ensimmäisessä Pfeijfferin tuotos on kehno ellei sitä ota ironiana kyseisiä kirjoitusgenrejä vastaan, ja silloinkin ironia ei ole onnistunutta. Turismin kritiikkinä Pfeijffer onnistuu parhaiten. Hän onnistuu kuvaamaan ilmiötä monelta kannalta ja valaisee Euroopan tulevaisuutta synkällä valolla. Tulevaisuus on synkkä vai olisiko ainoa pilkahdus siinä, että me eurooppalaiset pian asumme kaikki suuressa vapaa-ajan puistossa? Ehkä sekin on vain haave. Tuo puisto on kuitenkin läpikaupallistettu disneyland-elämyspuisto. Ja me emme ole huvipuistossa aikaamme tuhlaavina vierailijoina vaan palveluja tuottavina yrittäjinä ja työntekijöinä.

Kirjan kolme kertomusta sidotaan yhteen hotellissa nimeltä Grand Hotel Europa.  Vanhassa perinteikkäässä hotellissa, joka on nyt siirtynyt kiinalaisomistukseen, kirjan kertoja, Ilja Leonard Pfeijffer, muistelee rakatettuaan Clioa, arvioi kitkerästi turismille antautunutta Eurooppaa, erityisesti Hollantia, Italiaa ja sen kahta kaupunkia Genovaa ja Venetsiaa. Eurooppa on tuhoutuva maanosa, vain kauniin ja arvokkaan historiansa varassa kituuttava mennyt maailma. Rakkaimpansa kanssa kadonnutta Caravaggion maalausta etsiessään tarinamme sankari matkustaa Italian lisäksi muun muassa Maltalle. Maltan siirtolais- ja maahanmuuttopolitiikan kautta Pfeijffer tematisoi  kirjassaan köyhien pakolaisten ja maahanmuuttajien tulvan Afrikasta Eurooppaan ja toisaalta massoittain suhteellisten varakkaiden turistien vuoksen Kiinasta ja muualta Aasiasta ja Euroopan sisältä. Kummasta on lopulta enemmän haittaa, kummasta hyötyä? Ja kenelle?

Kreikan 2015 tapahtumiin kulminoitui paljon. Pakolaisvirta koettiin haitalliseksi, koska se oli haitaksi turistivirralle. Kuitenkin Euroopan tulevaisuudelle uusien asukkaiden saaminen olisi uudistumisen edellytys. Turismi muuttaa ja tuhoaa eurooppalaisen kulttuurin parhaat perinteet. Kaupungit muuttuvat turistirysiksi, aikuisten disneylandeiksi, josta alkuperäiset asukkaat pakenevat lähiympäristöön ja käyvätpalvelemassa ulkoa tulevia matkailijoita (turisteja). Kirjassa on vaikuttavia kuvauksia Amsterdamista ja Venetsisasta. Pfeijffer kärjistää monasti reippaasti, niin tässäkin. Muuta keinoa turismin rajoittamiseksi ei näytä olevan kuin terrorismi. Barcelonan turistien määrä saaatiin, ainakin tilapäisesti, terroriteolla laskemaan. Grand Hotel Europassa eletään koronaa edeltävää aikaa. Koronan positiivisiin vaikutuksiin voitaneen lukea turismin, matkustamisen ja sen haittojen (tilapäinen) pieneneminen.

Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta jokaiselle meille, turistille tai itseään matkailijaksi tai jopa tutkimukselliseksi kulttuurimatkaajiksi itsensä mieltävälle. Dekkarimaisessa Caravaggion teoksen metsästyksessä kirja ei onnistu niinkään. Kirjoittaja ilmeisesti ironisoi Da Vincin Koodia ja Indiana Jonesin kaltaista seikkailukerrontaa, mutta onnistuu olemaan lähes yhtä tylsä (ainakin Da Vincin Koodi on mielestäni niin elokuvana kuin kirjan yksinkertaisesti tylsä, Indiana Jones elokuvana onnistuu kyllä viihdyttämään oivasti).

Päähenkilön ja Clion rakkaus- ja parisuhteen kuvaus on vain joiltain osin onnistunutta. Seksikuvaukset, joita HS:n kriitikko Kaj Kalin (HS 2.10.2021) kutsui haukotuttaviksi, ovat nekin ehkä pornografisten tekstien ironisointia. Vai pyrinkö vain näin pelastamaan kiistatta taitavan kirjoittajan, Pfeijfferin, epäonnistumiset?

Nykyajan kuvauksena kirja on kaikessa tyylikkyydessään ja tyylittelyyssään myös oiva esimerkki (postmodernista) tyylittömyydestä. Intertekstuaalisuutta ja metakirjallisuutta, itseironiaa ja sisäistä kritiikkiä on runsaasti. Kirjoittaja pohtii sitä, miten onnistuu kirjoittamisessaan ja yrittää arvata lukijan kriittistä positiota. Pfeijffer myös vieraannuttaa lukijaa tekstistä ja muistuttaa tarpeen tullen, että kirjassa on kysymys fiktiosta, liioittelusta, kärjistykisistä ja tehokeinoista. Jos romaanin historian katsotaan taidemuotona alkaneen Don Quiotesta ja päättyneen Karamazovin veljeksiin, niin Pfeijfferin Grand Hotel Europa on tuon perinteen mätä hedelmä. Romaanin historian puuhun on oksastettu vähän sitä, vähän tätä. Ylevän ja vulgaarin yhdistäminen, ironian ja kyynisyyden sävyt ovat toki ajallemme vähintäänkin välttämättömiä. Usko valistuksen paatokselliseen kauneuden, totuuden ja vapauden rajattomaan kasvuun on illuusio rajattoman talouskasvun tavoin. Pfeijffer onnistuu myös kuvaamaan EU:n päätöksenteon vaikeuksia oivallisesti rinnastamalla hotellinsa asukkaiden lähes mahdotonta pyrkimystä päästä yhteisymmärrykseen nykyisestä tilanteestaan. Demokratialla on heikkoutensa, mutta tarpeettomaksi se ei silti muutu. Elämä on kuoleman rinnalla pienempi paha ja joskus jopa nautinto.

Kammottavan viihdyttävää ja viihdyttävän kammottavaa. Kirjaan pätee hienosti Max Weberin Protestanttisen etiikan alussa pohtima ongelma: miten on mahdollista, että länsimaissa, kuten meillä on taipumus ajatella, on syntynyt universaalisesti arvokasta,  hienoa, kaunista ja suurta kulttuuria (maalaustaiteessa, musiikissa, arkkitehtuurissa, kirjallisuudessa etc.) ja samalla se on perusta myös kuolettavalle fakki-idiotismille, byrokratialle ja kaikensyövälle markkinalle/markkinoille?

Samanaikaisesti havaitsemme kapitalismin buustaaman länsimaisen kulttuurin alistuvan markkinatalouden ylivertaisuudelle, joskus jopa hurmoksellisesti huutaen, vaikka kyse onkin enemmänkin sen ylivertaisesta tuhovoimasta. Jos emme usko ikuiseen kiertokulkuun Spenglerin ja Nietzschen tapaan, uskommeko kuitenkin ääriliberaaliin "creative destruction" ajatteluun? Kysymmekö vain kepeästi: entä sitten, mitä tuhon jälkeen, mitä seuraavaksi?

Mexikoring

 

Aloitan dekkarin usein silloin, kun kaipaan selkeästi etenevää tarinaa ja suhteellisen helppolukuista tekstiä. Simone Buchholzin Mexikoringin otin luettavaksi kuitenkin kritiikin perusteella ja mainesanalla ”vuoden 2019 saksan paras dekkari”. Teksti osoittautuikin vaativammaksi ja kunnianhimoisemmaksi kuin osasin odottaa. 

Juonen taustoitus oli tiheää: henkilöitä suhteellisen paljon ja selviteltäväksi otettava murhatapaus taustoitetaan melko perusteellisesti Lähi-idän etnisiin kiemuroihin ja Saksan maahanmuuttajien ja poliisin sekä oikeusvaltion välisiä suhteita kuvaavilla tapauksilla. 

En siis oikein aluksi päässyt mukaan siihen, kuka kukin on, miten kerronta etenee ja onko tarinassa sankareita, roistoja vai vain eri joukoissa ja jengeissä traumoistaan kärsiviä ihmisiä. Puolessavälissä teksti ja tarina vähitellen jäsentyi ja osoitti voimansa.

Buchholzin teksti pudottaa lukijan keskelle saksalaista, miksei eurooppalaistakin, todellisuutta. Poliisi ja oikeuslaitos on monien suurien haasteiden edessä ja keskellä. Aina muinaisista heimokulttuureista juontuva perheen ja suvun oikeuksien ja kunnian puolustaminen muuntuu maahanmuutoliikkeen myötä järjestäytyneeksi rikollisuudessa rikollinen järjestäytynyt rikolliudeksi ja kietoutuu ja sotkee uuden nousevan sukupolven mahdollisuudet tulla osaksi nykyistä saksalaista monikulttuurista todellisuutta. Ristiriidat ja halkeamat jakavat yhteisöjä, perheitä ja ihmisten mieliä. Tätä tilannetta Buchholz onnistuu kuvaamaan väkevästi. Kirja ei ole dekkariksi kovin helppo ja romaaniksikin kovin katkelmallinen, mutta lopultakin kuitenkin vaikuttava. 

Veriveljet

Jo Nesbøn Valtakunta on varsin taitava perhe-kirja ja trilleri. Pääosassa ei ole dekkari vaan norjalainen vuoristokylä asukkaineen. Keskiössä on Opgardin veljekset Carl ja Roy. Isoveli Roy pyörittää kylän bensa-asemaa ja korjaamoa, pikkuveli Carl, puolestaan haluaa rakennuttaa kylään hienon hotellin joukkorahoituksen turvin, mutta tarvitsee myös lainan  ja tuen paikkakunnan iso- ja korkokenkäisiltä.

Nesbø pyörittää tarinassaan monimutkaista yhteiskunnan, yhteisön ja perheen suhteiden pohdintaa.  Pienessä Osin vuoristokylässä omat vanhemmat ja muut kyläläiset sitovat yksilön kehityksen ja mahdollisuudet monin sitein, solmuin ja mutkin tiiviiseen verkkoon. Kylä on kuin yhtä perhettä, ei idyllisessä vaan karussa veren tahrimassa kytköksessä.  Ihmiset rimpuilevat verkkoon takertuneina ja irti pääsemiseksi ei ole muuta tietä kuin viiltää auki silmukoita, lopullinen ratkaisu, murha eri muodoissa, näyttää ainoalta tieltä avoimeen veteen. Tosiasiallisesti murha kuitenkin sitoo entistä lujemmin jo ennestään sotkuiseen suhdesumppuun. 

Nesbø onnistuu pitämään juonen käänteet hyvin hallussa, pyörät eivät lipsu liukkaissa kaarteissa vaikka lähellä rotkon reunaa käydään. Erilaist ratkaisuvaihtoehdot pysyvät mahdollisina aivan viimeisiin loppukaarteisiin saakka. Kuolemaa on paljon ja tulevalle elämälle annetaan vain pieniä häivähdyksiä. Paikallisella bensiksellä, hotellityömaalla, liukkailla teillä ja rotkoissa sekä paikallisella kalamajalla tapahtuu. Muutamia kertoja toki poiketaan hieman kauemmas, lähikaupunkiin ja kyliin. Onpa toinen veljeksistä yrittänyt aiemmin irtiottoa Norjasta, kodista ja veljestään aina aavan meren tuollepuolen, Torontoon, mutta heikoin tuloksin. Veri vetää takaisin petoksen ja hyväksikäytön kotoisiin sidoksiin.

Hyvin kirjoitettua, sujuvaa, vain paikoin uskottavuuden rajoja koettelevaa kerrontaa. Onko päähenkilö sympaattinen murhamies, joka tekee mitä miehen on tehtävä suojellakseen läheisiään ja itseään vai pelkästään päästään vajaa psykopaatti, jonka tunteisiin ja tajuntaan heijastuu joskus ja vain joskus hivenen vinoa valoa, se  jää lukijan arvuutteluun.

Murakamin tarinaa

Haruki Mukarakamin Vieterilintukronikka on megalomaaninen tarina.  Sivuja on yhteensä 872, mutta sitä ei tarvitse pelästyä. Murakami on armottoman viihdyttävä kertoja. Vieterilintukronikalla on myyttinen maine ja sitä pidetään yhtenä Murakamin pääteoksista, eikä syyttä. Tulkintahorisontissa on monia mahdollisuuksia.

Juoni on selkeä, lyhytkin, mutta tarina polveilee, etenee kronologisesti alusta loppuun. Päähenkilö Toru Okadan vaimo on poissa tolaltaan, sillä heidän kissansa on kadonnut. Vaimo etääntyy Torusta päivä päivältä. Ehkä juuri siksi Toru päättää olla kertomatta saamistaan kummallisista puhelinsoitoista. Niiden soittaja tuntuu tietävän hänestä kaiken. Vähä vähältä Torun siisti, moitteeton ja arkisen harmaa elämä alkaa purkautua. Edessä on yliluonnollisesti sävyttynyt matka, jolla oppaina toimii vaihteleva joukko hahmoja, joista jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan.

Murakamin kirjassa arkinen ja yliluonnollinen, historiaan kiinnittyvä ja universaali pohdinta kietoo lukijan erikoisella tavalla mukaansa. Kieli on suhteellisen yksinkertaista, tarina ei ole realistisessa mielessä uskottava. Kertomuksessa tehdään "tyylistä poiketen" pitkähköjä ekskursioita Japanin-Kiinan-Neuvostoliiton sotatapahtumiin ja yksittäisiin sotilaallisiin operaatioihin, poiketaan istumaan kaivonpohjalle, harrastetaan seksiä niin uni- kuin kirjan reaaliolentojen kanssa. Tuttuus ja outous vaihtelevat paikkoja varoittamatta, yllättävät niin päähenkilön kuin lukijan. Osa Kirjassa hahmoista on jatkanut "elämäänsä" Murakamin myöhemmissä teoksissa.

Kiehtovaa luettavaa, vaikka on vaikeaa sanoa oikeastaan miksi näin on. Ehkä juuri siksi.

Susanin vaikutus

c

Joudu ilta kaunis

 Jos Karl Ove Knausgårdin Aamutähti (2021) ei olisi loistava kirja olisi helppo kritisoida sitä. Kirjan rakenne on katkelmallinen, juonta ei ole juuri nimeksikään, kirjan henkilöiden elämäntarinat katkeilevat ja heidän tarinansa eksyvät filosofis-teologisiin pohdintoihin kesken kaiken, raamatun ja muiden lähteiden suoria lainauksia on melko paljon. Kirjan päättävä essee "Kuolemasta ja kuolleista" puolestaan ei ole essee, vaan siinä kirjan fiktiivinen henkilö, Egil Stray,  eksyy esseestään takaisin oman elämänsä tarinaan.

Kirjalla on siis teema: kuolevaisten ihmisten arkinen raadollinen elämä tässä ja nyt ja mahdollinen kuoleman jälkeinen elämä rajan tuolla puolen. Arkinen aherrus, tuska ja taival jatkuu, vaikka kirjan maailmassa taivahalle syttyy uusi tähti, kenties Supernova tai jokin muu, ken tietää. Kirjan päähenkilöt, Arne, Kathrine, Emil, Iselin, Solveig, Jostein, Turid, Egi, Vibeke elävät omissa lokeroissaan. He pohtivat enemmän tai vähemmän tukalaa elämäntilannettaan, havaitsevat tähden taivaalla, jatkavat arkielämäänsä virheineen kaikkineen. Osalla on tavanomaisittain ajatellen harhanäkyjä vai eikö sittenkään. Olisko mahdollista, että kuolleet olisivat jollakin tavalla keskuudessamme? Ainakin joillekin meistä?

Aivan ihmeellisellä tavalla Knausgård onnistuu pitämään lukijan mukana keitoksessa, jossa huonomalla kirjoittajalla vain mensi puurot, vellit, viinat ja villasukat sekaisin. Samalla joutuu jatkuvasti pohtimaan kuka kirjassa on äänessä: ilman muuta kirjoittaja Karl Ove, mutta onko jokin kirjan henkilöistä, erityisesti hänen äänensä? Vai leikitteleekö kirjoittaja vain lukijan mielikuvituksella?

Knausgårdin Taisteluni 1-6 -sarja (2011-2016) oli ainutlaatuinen ja hieno kokonaisuus, autofiktiona sen viittauskohdat olivat selkeämmät (mutta eivät selkeät). Vuodenaikasarja Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä ei puolestaan vakuuttanut, kirjoittaja vaikutti väsyneeltä perheenisältä, jota Knausgård tuolloin olikin, hän ei pystynyt luomaan arjen kuvista lukijaa kiehtovaa kuvaa. Nyt Aamutähti on puhtaammin fiktiota, teksti kulkee, hengittää ja yskii henkilöidensä mukana. On aivan ihmeellistä huomata kuinka Knausgård onnistuu pääsemään luomiensa hahmojen pään sisään uskottavasti. Tunnetasolla hän kuljettaa sankarit konniksi ja konnat sankareiksi. Kukaan ei säästy, mutta miksi säästyisi? Pinnallinen ja syvällinen kietoutuvat toisiinsa vyyhdeksi, jossa hyvät aikomukset ja lupaukset sortuvat juuri ennen seuraavan normi päivän valkenemista. Vielä ennen käänteentekevää keskustelua, ratkaisua oman elämän suunnasta tai vaikean asian puheeksi ottoa, on syytä nauttia ystävien kanssa katkarapuja, taskurapuja ja kallistaa muutama lasillinen, ehkä useampikin, valkoviiniä, viinaa, olutta tai mitä sattuu löytymään.  Tai ajaa juovuspäissään kolari, jäädä ylitöihin, tehdä oman uran nousuun kääntävä skuuppi joukkomurhasta, tai muuta vastaavaa. Illan jälkeen tulee yö. Ja aamu. Tähti valaisee.

Sinun, Margot

 

Meri Valkaman Sinun, Margot on hämmentävän onnistunut esikoisteos. Kertomus Erichistä/Markuksesta, Margotista/Luisesta, Rosasta ja Viljasta onnistuu sitomaan itseensä erinomaisesti kertomuksen 1980-luvun DDR:sta aina 2010-luvulle saakka. Sivuhenkilöiden kautta saadaan mukaan myös Ukraina ja Tsernobyl, vähän myös Afrikan maiden ongelmia. Toki näitä sivupolkuja olisi voinut karsiakin, jotta tarina olisi entisestään tiivistynyt, nyt rönsyilyn vaara on lähellä.

Mutta tärkeintä on kokonaisuuden toimivuus uskomattoman hyvin. Harvinaisen hienosti päähenkilö Viljan lisäksi muut henkilöt, Viljan isä Markus, äiti Rosa sekä Viljan päiväkodin hoitaja/Markuksen elämän rakkaus Luise piirtyvät uskottavasti tarinassa kokonaisina ihmisinä. Kukaan ei ole varsinaisesti sankari tai konna, kukin elää elämäänsä oikeine ja väärine valintoineen. (Vaikka lukijana muutaman vinkin etenkin Markukselle saattaisi mielellään antaakin :-))

Poliittisesti Meri Valkaman kirjan sanoma on selkeä. Saksojen yhdistyminen ei ole yhtä ehyt ja voittoisa tarina, kuin "yleisesti ajatellaan". Itäinen Saksa oli ja on alakynnessä, monet asiat muuttuivat toisin, kuin DDR:n muutokseen pyrkivä oppositio 1980-luvulla tavoitteli: demokraattisen sosialismin tavoite ei toteutunut ja kapitalismin raakuus löi armottomasti läpi yhteiskunnan. Monille DDR:n kansalaisille maan kaatuminen oli tragedia, sekä poliittisesti että henkilökohtaisesti. Muuri ei vain estänyt pakoa länteen tai ollut vapauden este, se myös suojasi DDR:n yhteiskunnan onnistuneita ratkaisuja. Sinun, Margot -kirja laventaa monipuilisesti kuvaa maan tapahtumista hienosti yhdistäen ulkopuolisen, Markus on suomalaisen lehden ulkomaankirjeenvaihtaja Berliinissä, näkökulman maan omien kansalaisten, päiväkodin hoitaja Luisen, naapurien ja tuttavien Annen ja  Uten ja eräiden muiden näkemyksiä siitä, mitä tapahtuu todella.

Henkilökuvaus on vaikuttavaa. On helppo samaistua kolmiodraaman henkilöiden tuntemuksiin - jokaisella heistä on omat vaikuttimensa, haavoittuvina ja haavoittavina kukaan ei säästy. Eivät aikuiset omissa parisuhteissaan saatika lapset, joilla itsellään ei lähtökohtaisesti ole osaa eikä arpaa syntyneisiin tilanteisiin, ei politiikassa eikä aikuisten ihmisuhdeverkostojen sotkeutumisessa.

Hienoa, että jälleen on saatu uusi kirjailija rikastuttamaan kirjallisuuttamme.

JK. Kirjan juoni, rakenne ja tapahtumien kuvaus olisi oiva pohja myös elokuvalle tai televisiosarjalle. Toivottavasti tekijöitä löytyy ja riittävää rahoitusta. Sekä osaamista, joka yltää kirjan tasolle. 

Voi Teresaa, voi luontoa!

 Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän on uskomaton teos, jopa epäuskottava. Kirjan kertojana on Teresa. Hän kertoo tarinansa nuoresta tytöstä ensimmäistä lastaan odottavaksi naiseksi. Keskiössä on Teresan rakastettu Bern, poika ja intomielinen nuorimies, joka fasinoituu permakulttuurista, lapsen saannista, oliivipuiden suojelusta terroritekoihin saakka ja lopulta päätyy uhrikuolemaan. Tapahtumien päänäyttämönä on italialainen kylä Speziale Apuliassa. Siellä joukko nuoria pyrkii ekologiseen elämäntapaan tuottamalla  luonnonmukaisesti oliiviöljyä, kasvattamalla mehiläisiä ja pyrkimällä mahdollisimman pieneen luonnonvarojen kulutukseen.

Kaiken oikeuttaa ja kruunaa rakkaus: Teresa uskoo tuntevansa ensikatseesta Bernin ja lopulta Bern välkehtii taivaalla ja sykkii elämää Teresassa. Symbioosi ei purkaudu erossa. Se kietoo henkilöt yhteen ei vain maan päällä vaan myös taivaissa!

Heidän muodostamansa kommuuni kuitenkin hajoaa ja vaiheiden kautta matkat suuntautuvat niin Saksaan, lumiseen ja kylmään (kliseisesti kuvattuun) Ukrainan Kiovaan kuin lopulta revontulien rikinkatkuiseen Islantiin. Giordanon ansioksi on pyrkimys kirjoittaa aikalaiskirjallisuutta, mutta nyt hän on haukannut aivan liian ison ja epäuskottavan palan: luonnonmukainen viljely, terrorismi, keinohedelmöitys, alkuperäinen luonto, etelän ja pohjoisen välinen ristiriita Italiassa, vanhempien ja lasten väliset jännitteet, tieteen ja perinteisten uskomusten suhde ja kamppailu, uskonnollisuuden ja maallisuuden jännitteet, rakkauden syvin olemus, toisen ihmisen tunteminen ... kaikki toki aiheita, jotka saattavat oudolla tavalla kietoutua yhdenkin ihmisten elämään. Mutta kuitenkin, liika on liikaa. 

En oikein tiedä miksi lopulta jaksoin kuunnella kirjan loppuun. Tarina hajosi liian moneen suuntaan, henkilöt eivät olleet uskottavia eivätkä lopulta herättäneet juuri myötätuntoakaan. Mutta joskus näin.

Synkkiä aikoja

 

Wolfram Eilenberger onnistuu erinomaisesti Vapauden tuli-teoksessa kertomaan neljän filosofin reagoinnin ja luovan kehittelyn tarinan synkkinä vuosina 1933-1943.  Hanna Arendt, Simone Beauvoir, Simone Weil ja Ayn Rand pyrkivät kukin tahollaan selviämään elämän haasteista ja samalla kehittämään ajatteluaan monin ajoin uskomattoman vaikeissa oloissa.

Eilenberger on luonut hienon konseptin filosofian esittämisestä ajallisessa ja historiallisessa kontekstissaan. Hän hallitsee hyvin kirjoittamansa aineiston, ei eksy liialliseen pikkutarkuuteen tai sivupoluille, yhdistää sopivasti filosofista ja elämänkerrallista aineistoa ja kytkee näiden neljän filosofin ajatteluponnistukset maailmanpolitiikan asettamiin kysymyksiin. Hän ei myöskään arvota filosofeja keskenään, vaan antaa aineistopohjaisesti heidän äänensä kuulua. Rajaamisesta mestari tunnetaan.

Itselleni eniten uutta oli Simone Weilin ja Ayn Randin ajatusten tarkastelussa. Tuntuukin, että Weil on kirjoittajalle läheisin ja Rand etäisin, ymmärrettävästi. He myös edustavat jyrkimmin toisilleen vastakkaisia kantoja ihmisenä olemisen peruskysymyksissä. Eilenberger onnistuu myös muuttamaan kuvaani kyseisistä filosofeista: myös käsitykseni Beauvoirin 1930-luvun vaiheista muuttui ja Arendtin arvostus kasvoi entisestään.

Eilenbergerin tapa käsitellä filosofian  historiaa on tässä, samoin kuin aiemmin suomennetussa Taikurien aika -teoksessa,  pedagogisesti oivalta. Usein filosofiaa opetetaan ja opiskellaan kovin yksilökeskeisesti ja yhteydet filosofin ja filosofian yhteyksistä aikaansa ja toisiin filosofeihin ja kulttuurin muihin vaikuttajiin jää kovin ohueksi. Vapauden tuli antaa myös hyviä eväitä kansallisen ja etnisen identiteetin suhteen pohdinnalle. Teema on edelleen hyvin ajankohtainen kansallisvaltioiden, muuttoliikkeen ja moni- ja ylikansallisten virtausten vyöryssä kohti tulevaa.

Robottiystävä Klara

 

Ajatuksia herättävä, hämmentävä, ei kuitenkaan yltänyt aivan Ishiguron aiemman Ole luonani aina (2005) teoksen vaikuttavuuteen. Klara ja Aurinko (2021) on kuitenkin ehdottomasti aikamme hienointa kirjallisuutta.

Tekoälyn soveltaminen ihmisuhteiden korjaamiseen ja korvaamiseen, ihmisen geeniperimän korjaus ja parantelu ovat jo lähellä jokapäiväistä todellisuuttamme. Kazuo Ishiguron Klara ja Aurinko kirjassa kertojana on Klara, keinoystävä, joka yrittää havainnoimalla ihmisten käyttäytymistä oppia ei vain tunnistamaan ja tietämään mikä mitäkin on, vaan Klara pyrkii myös ymmärtämään mitkä tunteet liittyvät erilaisiin tekoihin ja ihmisten väliseen toimintaan. Klara pyrkii oppimaan mitä missäkin tilanteessa pitää tuntea, hän siis ei tunne, vaan, mikäli oppii asian, esittää tuntevansa (psykopaatin tavoin). Vai kuinka?

Ishiguro onnistuu hienolla tavalla luomaan maailman jossa toisaalta robotit inhimillistyvät ja samalla ihmiset joutuvat kysymään oman inhimillisyytensä perään. Voisimmeko rakastua robottiin, joka on (täydellinen) kopio elävästä ihmisestä? Entä olemmeko ihmisiä, jos omaa käyttäytymistämistämme manipuloidaan ja "parannellaan" niin, että omaksumme robottimaisia piirteitä? 

Ehkäpä ongelmana maailmassamme ei olekaan koneiden inhimillistyminen vaan ihmisten epäinhimillistyminen, koneistuminen. Kysymys tunteiden kognitiivisista ulottuvuuksista ja järjen ja tunteen suhteesta on sekä filosofian että kirjallisuuden perusainesta. Siinä missä valtaosassa romaaneja pyritään eri tavoin kuvaamaan ja jäljittelemään todellisuutta, Ishiguro onnistuu luomaan kokonaan oman maailmassa ja todellisuuden jonka mimesis auttaa suurennuslasin tavoin näkemään aikamme ratkaisevia haasteita selkeämmin kuin muutoin olisi mahdollista. 

Klaran oppimisprosessia kuvataan tarkkaan ja paikoin jopa pitkästyttävän huolellisesti, mutta se lienee tarpeen, jotta lukijalle selviää kuinka vaativaa on ymmärtää ihmisten välisen vuorovaikutuksen perusteita ja nyansseja. Samalla lukija asetetaan Klaran asemaan selvittämään mistä kirjan henkilöiden välisissä suhteissa ja Ishiguron luomassa todellisuudessa oikein on kysymys. Hienosti Ishiguro jättää myös vastaamatta. Lukijan on ratkaistava joka tapauksessa itse oma kantansa lukemaansa, näkemäänsä ja lähitulevaisuudessa kokemusmaailmaansa tulevien ilmiöiden luonteesta.

Yksinäisyyden jälkeen

Sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin Yksinäisyyden jälkeen on kertomus kolmen sisaruksen elämästä. Romaanin kertoja, Jules, etsii elämänpolkuaan. Hänen elämänsä on monien menetysten varjostamaa sivullista vaeltelua; vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa, sisarusten keskinäiset suhteet ovat hyvin haastavat, päähenkilö itse ajaa moottoripyöräonnettomuuden ja lähes kuolee, elämän suuri rakkaus, Alva, nai toisen miehen ja onni saa odottaa ja menestysromaanin kirjoittaminenkaan ei tahdo sujua. Kun rakkaus vihdoin Alvan kera koittaa, sekin päättyy lopulta vaimon syöpään ja ennenaikaiseen kuolemaan. Tekeillä oleva kirjakin syntyy vain erikoisen nekrofiilisen tempun kautta.

Ainekset reiluun eksistentiaaliseen tuskaan ja itsensälöytämiseen ovat, mutta jokin ei kuitenkaan täsmää. Minulle kirja ei avautunut herkkänä, kirkkaana tai ainutlaatuisena kuvana, kuten osalle kirjaa ylistäneille kriitikoille ja lukijoille. Vaikutelma oli nuiva, vaikka kerronta olikin varsin sujuvaa ja teksti kaikin puolin luettavaa.

Taustalla on kirjailijan oma elämäntarina. Elämäntarina koskettaa, mutta kirjana jää kuitenkin vajaaksi.

Keskipäivän maa

Eero Hämeeniemen Napolista etelään on virkistävä kirja. Hämeenniemi tarinoi elämästä, ruuasta, ihmisistä, yhteiskunnasta ja yhteisöistä, jonka elämänmuodon ymmärtäminen täältä pohjolasta on usein vaikeaa. Kirjan ansio on  kirjoittajan onnistunut tavassa yhdistää merkittävä määrä vakuuttavalta tuntuvaa kokemukseen perustuvaa tietoa ja tunnelmaa Il Mezzogiornon (Keskipäivän maa) alueen historiaan tarinoimalla omasta kokemuksestaan. 

Eero Hämeeniemi on viettänyt yhdeksän kevättä Palermon sydämmessä ja tehnyt sieltä retkiä Sisiliaan, Calabriaan, Basilicataan, Apuliaan ja Campaniaan. Kirjoittaja tunnetaan paitsi kirjailijana myös säveltäjänä ja pianistina - varsinainen renessannsipersoona. Jos tuo maailmankolkka hiukankin kiinnostaa tai Italia kokonaisuudessaan, kanttaa siihen tutustua myös tämän kirjan avustuksella.

Klik - valokuvan historiaa uusiksi

Jari Järvelän Klik laittaa valokuvan historian uusiksi. Romaanin päähenkilö on kasvultaan pienikokoinen Iiris. Hän onnistuu seikkailemaan ympäri Euroopaa ja vähän muuallakin tuntemiemme mestarivalokuvaajien Henri Cartier-Bresonin, Robert Capan, Helmut Newtonin ja monen muun mukana. Jujuna on, että juuri Iiris otti suurimman osan tunnetuista valokuvista, jotka kuvittavat viime vuosisadan historiaa tai oikeastaan luovat kuvakertomuksen historiasta: mies hyppäämästä ratkaisevalla hetkellä vesilätäkköön, kuoleva sotilas Espanjan sisällissodassa, sotilaat nousemassa maihin Normandiassa …

Iiriksellä on omakin tarinansa joka sitoo kohtaamiset valokuvaajien ja kuvien kesken. Rakenne on toisaalta näppärä, mutta toisaalta kömpelö, kuitenkin. Yksittäiset tarinat on kuitenkin kerrottu hyvin, kirjoitettu sujuvasti.  Viihdyttävä lukukokemus.

Kirjan tarina

Irene Vallejo kertoo loistavasti kirjan tarinan: Papyrus: kirjan katkeamaton tarina on upea osoitus siitä kuinka hienosti (populaaria) tietokirjallisuutta voidaan kirjoittaa. 

Lainatessani kirjan ajattelin katsovani sen kursorisesti läpi, epäilin jaksaisinko perehtyä yli 600-sivuiseen opukseen yksityiskohdin. Ensimmäiset sivut veivät kuitenkin mukanaan ja tarina vietteli vaihtelemalla menneisyyden, nykyisyyden, yleisen sekä kirjoittajan ja lukijan yksityisyyden maastossa vuolasti Niilin suistosta, Alexandriasta ja Lähi-Idästä aina New Yorkiin, Lontoon museoihin. Hieroglyfit, nuolenpoääkirjoitukset, papayrykset ja savitaulut elävät nykykirjan sivuilla, edeltäjinä, vertaisina ja nykyisyyden mahdollistajina. Omalla tavallaan Vallejo osoittaa, että historiamme on kulkenut Alexandrian kirjaston ideaalista kohti internetin globaalia kirjastoa. Borgesin Baabelin kirjaston inkarnaationa saattaa kuitenkin tulla todeksi vaara, jossa kukaan ei lue. Satunnaisten sivujen uuvuttava ylenpalttisuus tukahduttaa lukemisen ilon. Ihmisen kaikki energia menee etsimiseen ja selvitystyöhön.

Tulevaisuuden utuiset kasvot saattavat peittyä virtuaalilaseihin, korvat kuulokkeisiin ja tuntoaistillekin tarjontaa on tulossa. Runsauden yhteiskunnassa harva asia kuitenkin kuolee kokonaan pois. Kirja lienee yksi vielä pitkää käyttökelpoinen väline esineiden maailmassa. Kirjalla on erityinen taito yhdistää kirjoittajan ja lukijan maailmat aina uudella tavalla uudessa ajassa ja paikassa. 

Vallejon kirja on rohkaiseva myös jatkon kannalta. Taitaville kirjoittajille ja tutkijoille on työsarkaa monissa kirjaan, kirjallisuuteen ja muihin kultuurihistoriallisiin aiheisiin liittyen. Minkälaisille alustoille kirja lopulta tulevaisuudessa päätyy, sitä emme tiedä. Mutta jossain muodossa tarina jatkuu, katkeamatta.

Hiljaa virtaa Don I,II ja III

Minua on varoitettu lukemasta uudelleen aikoinaa mieleen jääneitä hyviä kirjoja. Väitetään sen olevan vanhuuden merkki ja tuottavan usein pettymyksen. Päätin kuitenkin kuunnella aikoinanani lukemani Mihail Šolohovin laajan suomeksi kolmiosaisena julkaistun Hiljaa virtaa Don -teoksen. Enkä kadu. Kirja on perinteisellä tavalla hieno kertomus, jolla on alku, keskikohta ja loppu, tässä järjestyksessä. Juhani Konkan käännös on kielellisessä rikkaudessaan hieno. Äänikirjakin on alunperin julkaistu jo 1988-89. Veikko Honkasen lukemana kirjan kuuntelu on nautinto. Hiljattain katsoin kirjan perusteella tehdyn Sergei ja Mihail Bondarshuckin ohjaaman minisarjan, joka ei vetänyt vertoja Sergei Gerasimovin nevostoaikaiselle mestarilliselle elokuvalle.

Alkuperäinen teos julkaistiin neljänä niteenä vuosina 1928 -1940. Kirja kertoo Donin kasakoiden kamppailusta puna-armeijaa vastaan sisällissodan aikana ja on merkittävä siksi, ettei siinä ole yhtään positiivista bolševikkihahmoa.

Päähenkilönä kirjassa on Grigori Melehovin ja hänen perheensä tarina, ja sitä kautta kasakoiden ja Venäjän vallankumouksen. Tarina on kiehtova, ankara kertomus valinnoista historian käänteessä, se on samalla rakkaustarina, perhetarina, sotaromaanikin. Grigori on epäilemättä sankari, mutta ei millään tavalla puhtoinen. Hänelle ei avaudu mahdollisuuksia valita mielekkäästi ja oikein elämän ja historian ristipaineessa, ei politiikassa sen paremmin kuin parisuhteissaan. Lopulta hän menettää lähes kaiken, vaimon, Aksinja rakastettunsa, tyttärensä ja suuren osan muusta perheestään. Kunniakkaasta kasakkasoturista jää jäljelle katkera sodan runtelema mies, joka ensin osallistuu vastentahtoisesti rosvokoplaksi muuttuneen joukkion toimiin ja lopulta heittää aseensa Doniin, palaa kotitalolleen. Siellä on vain isänsä hämillisenä vastaanottava poika ja melko varma tuomituksi tulemisen tulevaisuus.

 kuvasi teksteissään hänelle tuttua Donin kasakkaseutua. Hän kirjoo loisteliaan rikkaasti alueen tapoja ja miljöötä. Henkilökuvaus onkin kirjan vahvinta perintöä historiallisen kuvauksen ohella. Kasakkakylän elämästä vuosina 1912–1922 mullistui. Kiinnostavaa olisi nähdä ja kuula mitä tuolla alueella tapahtuu nyt, uudempien mullistusten jälkeen.

Piikikäs puutarhuri

Jeffrey Eugenideksen  Oikukkaat puutarhat -kokoelman tarinoissa tutkitaan ihmiseloa perinteikkään tunne itsesi vaateen nojalla. On tutkittava oman itsen mikrokosmosta ja sen sijoittumista makrokosmokseen. Mutta etsinnän tulos ei johdakaan selkeään tai tasapainoiseen käsitykseen maailmasta tai itsestä. Elämä on oikukas puutarha, jossa vallitsee kaaos.  Johtopäätös on hirtehisen synkkä: 

Oma maa oli kuin oma itse. Mitä enemmän siitä sai selville, sitä enemmän hävettävää oli.

Ehkä Eugenides ei etsi riittävän lavealta tai syvältä? Hänen tekstinsä konteksti on korostetun amerikkalainen, hän keskittyy amerikkalaiseen, keskiluokkaiseen elämäntapaan. Päähenkilöt rimpuilevat oman elämänlaadun ehtojen ja niiden parantamisen mahdottomuuden välisen kuilun yläpuolella. Horisontti ei lavene, vaikka tarinoiden henkilöt matkaisivat maailman ääriin tai pakenisivat ongelmiaan Yhdysvalloista Eurooppaan. Heidän näkökulmansa on tarkasti rajoittunut, eikä heillä ole keinoja nähdä omaa itseä ja omaa yhteiskuntaa radikaalisti toisin. Horisontin toisella puolella on korkeintaan pimeyttä, rikollisuutta, petosta, väärinymmärrystä. Oman elämän sankarit ovat tragedian pääosassa.

Kirjoitukset ovat kerrottu hyvässä mielessä jollain lailla vanhanaikaisesti, vaikka tapahtumat sijoittuvat lähimenneisyyteen. Tekstissä vielä kauhistellaan Bush-Clinton klaanien elitismiä, eikä vielä ei nähdä tai kuulla trumpilaisuuden sudenulvontaa. Maaperä sille on kuitenkin kylvetty. Eugenides on taitava ja terävä kirjoittaja, vaikka jostain syystä tuntuu, että tämän on jo aiemmin lukenut. Jos on puutarha oikukas, niin on puutarhurikin piikikäs.

Olive, taas

 

Elizabeth Strout onnistuu jälleen, ei täydellisesti, mutta kuitenkin. Olive, taas (ap. 2019, suom. 2021) jatkaa mainion Olive Kitteridge (ap. 2008, suom. 2020) tarinaa. Kerronta etenee osin lähes itsenäiseltä tuntuvien jaksojen kautta. Olive on vanha nainen, lopulta kahden miehen leski ja päätyy arvioimaan elämänsä kulkua ja tekemiään valintoja palvelutaloon. Hän löytää lopulta myös ystävän.

Eletään nykypäivää. Strout onnistuu tarkkana havainnoijana ja paikoin kitkerän terävänä sanankäyttäjänä jatkamaan ja luomaan Olivesta kaikessa sietämättömyydessään sympaattisen hahmon. Kirja on aikalaiskirja ja siinä on sen vahvuus, mutta myös heikko kohta. Oliven ja hänen lähipiirinsä kännykät, tekstiviestit, internet ja muutamat muut viittaukset tuntuvat osin päälleliimatuilta, kuin erään, jo uudelleen valitsematta jääneen, presidentin mainostarra auton puskurissa. Ilman niitäkin olisi tarkoitus tullut selväksi. Hieman epäuskottavalta tuntuu myös Oliven hyväätarkoittava sillanrakentelu demokraattien ja republikaanien välille, niin suotavaa kuin se reaalimaailmassa olisikin.

Joka tapauksessa raikasta luettavaa. Oliven kamppailu vanhuuden tuomia vitsauksia vastaan on kovin tuttua, jos ei vielä aivan omakohtaisesti, niin oman ikäpolveni vanhempien maailmasta. Vanhuus tuo, jos hyvin käy, hieman lisää hengen viisautta, mutta ruumis vaatii entistä enemmän huomiota ja vie veronsa. 

Suositeltavaa luettavaa ja ajatuksia herättävää, taiturimaista kerrontaa.

Ihmemaa Italia

Italia on ihmemaa, jossa olen käynyt muutaman kerran: Milanossa, Venetsiassa, Triestessä ja Roomassa. Italiasta on tuttua ruuat,  pizza etunenässä, espresso, cappuccino, mutta myös hienot teolliset ja muodin tuotteet: Ferrari, Alfa Romeo, Sonus Faber. Puhumattakaan elokuvista ja niiden ohjaajista tai italialaisvaikutteisuudesta amerikkalaisessa elokuvassa. Kirjalijoista ja filosofeista puhumattakaan: Umberto Eco, Antonio Gramsci, Alberto Moravia, Italo Calvino, Claudio Magris, Elane Ferrante ...

Maan elämä ja tavat ihastuttavat, kummeksuttavat ja ihmetyttävät. Kieli kuulostaa kauniilta, käytöstavat meluisilta ja yhteiskunta eri tavoin sekavalta, rajattomalta ja korruptoituneelta. Katsomalla sisilialaista elämää komisario Salvo Montalbanon vinkkelistä ei voi kuin ihmetellä miten ihmiset yleensä voivat luottaa hetkeäkään viranomaisiin tai toisiinsa; eivät kai voikaan, on vain opittava selviytymään.

Italialaisilla on paljon serkkuja, jotka eivät suomalaisittain ole serkkuja. Firenzeläiset syövät suolatonta leipää, buona ja brutta figura on yleistermi hyvälle ja huonolle, alkoholia käytetään kohtuudella, elämä on syömistä varten, tavat ja pukeutuminen, kielen nyanssit erottelevat jne...

Kaikkeen tähän ja muuhun tutustuin kevyillä lukemistoilla kahdelta italialaistuneelta toimittajalta: Sirkku Salovaara on kirjoittanut kirjan La Mia Italia: Ihana, mahdoton Italiani ja Ella Kanniselta samalla nimellä suomeksi Minun Italiani. Molemmat kertovat omakohtaisin tarinoin Italiastaan. Kannisen kirjassa on enemmän yhteiskunnasta, politiikasta ja ajankohtaisista aiheista, mutta yhtä kaikki hänen teoksensa perkaa Italiaa kirjaimellisesti asia kerrallaan – A:sta Z:taan.

Näillä kahdella ja Elane Ferranten kirjoilla pääsee jyvälle italialaisuudesta, vaikka kuten usein, syntyy enemmän uusia kysymyksiä kuin kirjat kykenevät vastamaan.

Ja lopulta voi päätyä Firenzessä kokemaan Stendhalin syndroomaksi nimetyn huimaavan taidekokemuksen tai Goethen tavoin lausuu Napolin vierailun (1787) jälkeen: Sieh(e) Neapel und stirb.

Kenties! Ehkä. Jos matkustaminen mahdollistuu taas jonain päivänä ja elon päiviä riittää...