New York -ihmisen kaupunki

 

Vivian Gornick sanoo tietäneensä jo hyvin nuorena, että maailmalla on keskipiste ja pääkaupunki. New York ja erityisesti Manhattan on ihmisten välisen vuorovaikutuksen tihentymä, jossa elämä sykkii, tiivistyy ja kukoistaa. Menestys, älykkyys, kahvilat ja keskustelu on polttovoima, jossa yksinäisyys viihtyy. Ihmisen pyrkimys saada selville oman olemisensa vieraus mahdollistuu ja tarve päästä siitä eroon käy tarpeettomaksi. Mutta ei siitä puhuminen ja kirjoittaminen.

Erikoisen naisen kaupunki: Muistelma kertoo ihmisistä, joita pelottaa luonnossa oleminen. Elämä tuntuu vaaralliselta, jos lähietäisyydellä ei ole metroasemaa tai taidemuseota. He tuntevat kauhua, ehkä aivan heideggerilaiseen tapaan, autiomaan kasvaessa. Kun tuo autiomaa valtaa alaa omassa mielessä, lähimmällä metrolla saattaa vielä päästä pakoon tai kadun satunnainen sattumus läikäyttää elämän voiman oman mielen sopukkaan (tai ainakin siitä voi kirjoittaa muistiinpanon tulevia tekstejä rikastuttamaan).

Jostain syystä tämä on samalla kertaa kiehtovaa ja kammottavaa: Vivian Gornick antaa kaupungin puhua kauttaan kieltä, jota on helppo ymmärtää, vaikka kokemus New Yorkista on melko etäinen (vaikka tunnen sen kyllä paremmin kuin Lappeenrannan, Kuopion tai sanokaamme Delhin tai Pekingin).

Vivian Gornickin keskipisteenä on hänen oman ajattelunsa kaupunki. Hienosti hän kuvaa rakkauden ja ystävyyden samuutta ja eroa. Niiden syntymistä, kestoa ja katoavaisuutta. Kaipuuta yksinäisyyteen, joka on mahdollista vain joukossa kaltaisia. Lähin ystävä löytyy toisesta, jonka löytää omasta itsestään.