Jäähyväiset uskonnolle - kohti henkisyyttä

Jätin jäähyväiset uskonnolle jo viisikymmentäyksi vuotta sitten. Minut on kastettu, rippikoulu on käyty ja herran ehtoollinen nauttittu kerran ja vain kerran. Pakanaa minusta ei saa tekemälläkään, en minä itse eikä kukaan muukaan. Kirkostakin erosin heti 18 v. täytettyäni. Tehtyäni pesäeron uskontoon katsoin kuitenkin viisaaksi olla liittymättä "taistelevaan ateismiin" tai muutenkaan kiihkoilla uskonasioissa. Kantaani voisi kutsua post-ateismiksi, aivan kuten Timo Airaksinen nimeää omaa suhtautumistaan uskontoon ja hengellisyyteen kirjassaan Jäähyväiset uskonnolle. Henkisyyden puolustus (Bazar Kustannus Oy, Helsinki 2020). Airaksisen tavoin ihmettelen ja jätän uskonnon silleen, ainakin melkein, mutta samaa huvittenuisuutta, jonka Timo A. itselleen sallii, en oikein tavoita. Uskovaiset ovat filosofien tavoin purjehtijoita totuuden myrskyisellä merellä. Leikki on siitä usein kaukana, mutta sijansa saakoon.

Kirja on raikas, railakas ja pilke silmässä kirkastuu sitä lukiessa. Airaksinen on armoton tarinankertoja ja päästää itsensä valloilleen, poikkeaa joskus sivupoluille, mutta palaa aina keskeiseen teemaan. Miten elää henkistä elämää maailmassa, jossa hengellisyys tunkee oppejaan, käsityksiään, arvojaan, uskomuksiaan, rituaalejaan, valojaan, sotiaan, virsiään ja muita rituaaleja ovista ja ikkunoista, pyrkii juurruttamaan, täällä meillä Suomessa ja muuallakin, kristillisiä arvoja elämän perustaksi niin koulussa, armeijassa, valtiollisissa menoissa, häissä ja hautajaisissa, kasteessa, puhumattakaan kirkosta instituutiona pappeineen ja muine virkailijoineen?

Airaksinen erottaa tiukasti henkisyyden ja hengellisyyden: Henkinen ja henkistyminen, kuten henkinen elämä ja henkisyyden kokeminen, merkitsevät suuntautumista aineellisesta maailmasta, yhteiskunnasta ja ihmisistä kohti jotain korkeampaa, olennaista, tuonpuoleista ja suuremmoista ilman, että antaisi sille muodon ja loisi siitä kuvan. (s. 25) Monissa uskonnoissa kuvan tekeminen on kyllä kielletty, mutta hengellisyys jatkaa mielikuvituksen voimin kohti tuonpuoleista, mystistä ja mysteeriä, pyrkii ratkaisemaan ratkaisemattoman, luo uskonnon, kirkon, jumalan ja jumaluuden, valemaailman vailla vertaa. Ihmisen mieli ei hevin taivu ajatukseen tuntemattomattomasta, rajan tuolla puolla olevasta, siitä mistä emme voi nähdä tai kokea, jota emme saavuta rationaalisin tai josta emme saa muillakaan keinoin saada varmaa varmuutta. On vaikea hyväksyä, että joskus kaikki päättyy. Ikuisen elämän ajatus lohduttaa.

Itselleni ajatus jumalasta, jumalista tai Jumalasta kaatui ja kaatuu helposti, monen mielestä ehkä liiankin helposti: jos jumala on kaikkeus, kaikkivoipa, taivaan ja maailman luoja eikö hän samalla ole ei-mikään, nimeämätön, hän josta ei voi puhua, nimetä. Hegeliä lukieassani juuri tämä viehätti hänen dialektiikassaan: olemisen ja ei-olemisen identiteetti, josta kaikki alkaa ja johon kaikki päätyy. Werdenin-prosessi käynnistyy. Logiikan tiede, hengen fenomenologia. Airaksinen ei Hegeliin viittaa, ei ehkä koskisi tikullakaan, hänen filosofinen kotinsa on muualla ja oikea kotikin on Vaasassa, josta ponnistettaan erilaisin eväin.

Airaksinen on sujuva kirjoittaja ja oiva retoorikko. Usein hän tyytyy myös, joskin ehkä kieroa vaatimattomuuttaan (!) toteamaan, että ei tiedä tai ymmärä mistä on kysymys. Mutta näinhän se on. Tunnen itsekin lukuisia ns. tapakristittyjä, muutamia uskossa olevaa tosikristittyä ja joitakin "vierasuskoisia". Jotkut heistä varsin fiksuja ihmisiä. En kuitenkaan millään jaksa ymmärtää miten heillä on otsaa heittäytyä Jumalan ja uskonnon huomaan. Ei vaikka näen heidän onnellisen ilmeensä ja uskonsa autuuden. Tunnen myös ateisteja, jotka jaksavat jatkuvasti ihmetellä ja kamppailla uskon ja uskonnon asioiden piirissä, vierailla kirkoissa, ihailla niitä ja samalla vihata sitä vahinkoa, jota uskonto ja uskonnot maailmaan tuovat ja ovat tuoneet. Väitteeni on, että en voi tietää olisiko maailma parempi ilman uskontoa, vaikka uskon niin, mutta se ei oikeuta päättelemään, että maailma uskontojen kanssa on paras mahdollinen maailma. Uskonnot ovat kuitenkin olemassa omalla tavallaan ja miksi näin on, siihen Airaksinen antaa mainioita vihjeitä.

Kirja on ensimmäinen osa trilogiasta. Toinen osa käsittelee vanhuutta, vanhenemista ja vanhustenhuoltoa, kolmas seksiä. Tätä ensimmäistä voi kyllä suositella kaikille luettavaksi. Kiinnostavaa olisi kuulla miten siihen suhtautuu Airaksisen kanssa eri linjoilla oleva. Itselleni kirja oli terapeuttista luettavaa, sen verran vuosien mittaan on korvennut pakollinen osallistuminen erilaisiin valtakulttuurin uskonnollisiin rituaaleihin ja menoihin. Niitä ei voi välttää helposti loukkaamatta tuota itsestään selvänä pidettyä kristillis-mustaa perinnettä, eikä oikein halua tai jaksa teutaroida sitä vastaankaan. Ylimielisesti on helpompi ajatella antavansa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä tai oikeastaan ymmärrä, mitä tekevät. Uskonto on kansan oopiumia murheen laaksossa, ei siis vain pappien tarjoamaa oopiumia kansalle. Uskontoa henkisempiä asioita on  tarjolla ja tekemistä riittää.

Tyhjää ei kannata täyttää mielikuvitusolennoilla. Tyhjä on tyhjää vaikka voimme ihmisinä (onneksi) kuvitella sitä, tätä ja tuota. Mutta vaarallinen sivuluisu alkaa, kun sekoitamme toden ja mieleikuvituksen luomat. Vai onko myös niin, että filosofia on oppineen eliitin tapa älyllistää ja vieraantua herran armosta?