Valkoinen kirja

 

Han Kangin Valkoinen kirja on proosan, runouden ja aforismin yhdistelmää. Teemana on valkoisen värin assosioima suru lapsen kuolemasta, siitä mitä olisi voinut olla ilman sitä ja niistä muistoista joita asiaan liittyy. Valkoinen (maito, lumi, riisi, kuu  ...) yhdistää tätä. Sen käyttö näin voisi tuntua keinotekoiselta tai temppuilulta, mutta Han Kang kirjoittaa niin kauniisti ja vaikuttavasti, että tekstistä vain nauttii. Melankolia huokuu jokaisen kirjaimen, sanan, lauseen ja kappaleen valkoisista väleistä.

Kirjassa on myös muutamia tarkoin harkittuja minimalistisia harmaasävykuvia. Ne tuovat mieleen W.G. Sebaldin, mutta kuvat eivät viittaa ihmiseen, vaan valkoisen eri ilmentymiin.

Han Kang ei uppoa pateettiseen vaikerrukseen. Hän sukeltaa kauniisti syvälle murheen ja surumielisyyden alhoon, armotta, rehellisesti. 

Han Kang, Valkoinen kirja. Suom. Taru Salminen, Gummerus, Helsinki 2016. ISBN 978-951-24-2393-4

Vegetaristi

 

Vegetaristi on oivallinen kirja. Han Kang onnistuu kertomaan kauniilla ja yksinkertaisella kielellä tarinan, joka hämmentää ja mietityttää. Kolmiosaisessa jaottelussa vegetaristiksi ryhtyvän naisen, Yeong-hyen, mies kertoo pelottavan unen nähneen vaimonsa muutoksesta. Vaimo muuttuu etäiseksi, riutuu, käyttäytyy oudosti ja kukaan hänen lähipiiristään ei ymmärrä miksi hän ei voi enää syödä lihaa. Toisessa jaksossa Yeong-hyen sisaren mies, videotaiteilija, kertoo samaa tarinaa toisesta näkökulmasta ja vie tarinaa eteenpäin ja lopulta kolmannessa jaksossa vegetaristin sisar In-hyen kertoo tarinaa edelleen ja kertaa tapahtumia. Vegetaristista itsestään saamme kuvan ainoastaan muiden kuvauksena ja kursiivilla erotettujen unenomaisten kokemuksellisten kuvausten avulla. 

Tarina on kerrottu äärimmäisen aistivoimaisesti. Erityisesti toisen osan eroottinen lataus on hivelevä. Halun, hyväksikäytön, petoksen ja auttamisen teemat kietoutuvat montaasinomaisesti toisiinsa. Varsinaista selitystä Yeong-hyen toimille ei anneta, vaikka loppupuolella lääkärienkin lausumat mielen sairaudesta esitetään. Kukaan ei kuitenkaan pääse Yeong-hyen kokemukseen mukaan, ei ainakaan ilman, että astuu itse tavanomaisen kokemusmaailmamme tuollepuolen.

Han Kang onnistuu viemään ihmisen halujen ja mielen rajoille. Ankara tarina, kiehtova tarina, pelottavakin.

Márquezin viimeinen

 

Petettyjen lupausten joukkoon oman lisänsä kirjallisuuden historiassa tuo Gabriel García Márquezilta kesken jäänyt Elokuussa nähdään. Kirjailijan pojat ovat sen sallineet vastoin kirjoittajan toivomusta ja kustannustoimittaja on todistuksensa mukaisesti suurella vaivalla saattanut lukijoille.

Kelpo kirja, vaikka paikoin kömpelö. Tarina kertoo viisikymppisestä naisesta, joka vuosittain matkustaa yksin kotoaan perheensä luota etäämmällä olevalle saarelle äitinsä haudalle viemään miekkaliljoja.

Hän yöpyy hotellissa ja nauttii kerran vuodessa intohimoisen yön satunnaisen rakastajan sylissä. Hän ei ole lähdössä oman miehensä tai perheensä luota, kunhan vain etsii itseään, menneisyyttään ja saa kaikupohjaa omille valinnoilleen. Pettäjän mieltä kuitenkin vaivaa kiinnijäämisen pelko, pelko myös siitä, että oman miehen syrjähypyt rikkoisivat vakaan elämän kulun. Ensimmäisillä kerroilla hän ei miehiä jää kaipipaamaan, mutta lopulta myös ikävä intohimoisen rakastajan syliin myös syttyy. Márquez kertoo tarinan koruttomasti, ei ilkikurisesti tai moralisoiden, maagisiakaan elementtejä ei juuri ole. Tarina etenee osin toisteisesti, mutta tietynlainen ratkaisukin löytyy lopussa, yllättäen.

Kelpo pikku kirja itsessään ja pikantti lisä kirjailijan tuotantoon.

Márquez, Gabriel Garsía, Elokuussa nähdään. Ap. 2024, suom. Jyrki Lappi-Seppälä, WSOY, Helsinki 2025. ISBN 978-951-0-51018-6

Helmifarmi

 

Liza Marklund on epäilemättä taitava kirjoittaja. Aiemmin lukemani kirjat ( ks. tunniste Liza Marklund) ovat olleet hyviä tai jopa oikein hyviä. Helmifarmi hämmentää. Useamman kuin kerran huomasin ajattelevani, miksi ihmeessä luen tätä. Kirja on outo yhdistelmä kioskikirjallisuutta, jännärä ja yhteiskunnallista paatosta.

Päähenkilö on Manihiki-atolilla varttunut luonnonlapsi Kiona. Erilaisten sattumusten kautta hän pariutuu ruotsalaisen Erikin kanssa, saa pari lasta, sisko on hukkunut. Kiona on helmenkalastaja, sukeltaa 40 metriin. Samalla hän myös innokas lukija ja kirjallisuuden suositut perusteokset ovat hallussa. Erik kuitenkin joutuu pakenemaan ja sillä kohtaa kirja saa uuden vaihteen - pian Kiona onkin Erikiä etsimässä, ensin  Los Angelesissa, sitten Lontoossa ja Dar es Salaamissa. Sieltä koukataan Ruotsin ja pankin tallelokeron kautta takaisin Rarotongaan ja Manihikiin. Päähenkilökin "kuolee" matkalla (väjhintään henkisesti) ja on Haadeksessa, mutta toiminta jatkuu. Pyyörityksessä on kuitenkin perustana vakava asia. Venäjä ja Kiina ynnä joukko kriminaaleja pyrkii Cookin saarilla sijaitsevan pankin kautta organisoimaan verkoston, joka pystyisi kaappaamaan Yhdysvaltojen keskuspankin haltuunsa.

Kirjan rakkaustarina ei oikein vakuuta, suhde kuvataan vain ja ainoastaan Kionan näkökulmasta. Se ei ainakaan minua tavoittanut. Loikat ympäri maailmaa ovat toimintaelokuvamaisia, muut henkilöt vahvan karrikoidun oloisia ja siirtymissä on vaikea pysyä mukana. Pankkijärjestelmän ja kansainvälisen rahoituksen kuvioita selvitetään melko huolella lukemalla Erikin väitöskirjaa ja elämän suuria kysymyksiä rakkautta, kuolemaa, uskontoa ym. käsitellään kyllä laveastikin, mutta ainekset jäävät leijumaan jonnekin kirjalliseen avaruuteen tai painottomaan tilaan, kun eivät asetu oikein luontevasti Kionaan, eivätkä lukijaankaan. Värikkään ja toiminnantäyteisen elokuvan tästä voisi tehdä, mutta sisäisesti ehyeksi romaaniksi tästä ei ole.

Marklund, Liza, Helmifarmi. Suom. Laura Beck. Otava, Helsinki 2018. ISBN 978-951-1-33387-6 

Vapaus

Angela Merkel on minua yksitoista päivää vanhempi, olemme 1954-vuosikertaa. Hän eli 35 ensimmäistä elinvuottaan DDR:ssä ja sen jälkeen muurin kaaduttua nousi Saksan kristillisdemokraattisen unionin CDU:n puheenjohtajaksi ja Saksan liittokansleriksi vuosiksi 2005-2021. Hänen muistelmiensa seuraaminen on siksi kiinnostavaa monessakin mielessä. Kirja on hieno perus- ja kertauskurssi 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alkuvuosikymmenien poliittiseen historiaan. Merkel kuvaa kuvaa tarkkaan oman toimintansa perustoja, syntyneiden ratkaisujen perusteita olipa kyseessä kansainväliset kriisit, maahanmuuttopolitiikka, ympäristökysymykset tai koronan vastainen toiminta. Tuota hän teki tuolloin, ajatteli ja toimi näin siinä ja siinä tilanteessa.

Kirja ei ole kirjallisesti erityisen ansiokas, mutta selkeälukuinen ja huolella kirjoitettu kyllä. Merkelin elämässä tapahtui paljon ja osin kirjassakin on joudutta paikoin turvautumaan luettelomaiseen esitykseen. Kiinnostavaa on varsinkin kirjan alkupuoli, lapsuuden ja nuoruuden kuvaus, maailmankatsomuksen muototuminen ja elämänolojen pakottama kyky (?) kompromisseihin. Angela M. antaa itsestään varsin sympaattisen kuvan eteenpäinpyrkivänä nuorena, joka on kuitenkin tarvittaessa valmis venyttämään sietokykyään, jotta pääsee tavoitteisiinsa. 

Kiinnostavaa on politiikan käänteiden kuvaus Saksojen yhdistymisprosessissa ja vielä silloinkin, kun Merkel on itse keskeisesti vallan kahvassa. Loppua kohden omahyväinen oikeassa oleminen jo alkaa tympiä, vaikka epäilemättä AM uskoi, uskoo ja todennäköisesti tulee aina uskomaan, että hän teki aina parhaansa ja useimmiten oli myös oikeassa, vaikka historia näyttää nyt tuomitsevan monet hänen tekemänsä ratkaisut. Mutta kyseessä on klassinen filosofinen kysymys: onko huominen meritaistelu totta jo tänään? Mielestäni Merkel pyrki vilpittömästi moniin hyviin päämääriin, vaikka nyt näyttää, että "historia" kääntää hänelle selkänsä. Minervan pöllö on aloittanut lentonsa myös Saksan viime vuosikymmenien menneisyyden hämärään. Merkeliä se ei vielä ole tavoittanut, hän jatkaa omavaloisesti edelleen vakuuttuneena siitä, että näin sen oli oltava.

Merkelin työtä on kyllä syytä arvostaa.  Kun nyt tuuleet puhaltavat Saksassakin oikealta ja Merkelin aiemmin tieltään syrjäyttämä Friedrich Merz hioo sapeleitaan vallankäyttöön, on helppo nähdä, että kristillisdemokraattinen laupeusajattelu ei enää ohjaa CDU:n toimia. Merkel kertoo, että AfD:n synty oli suoraa seurausta hänen (väitetystä) vaihtoehdottomuudestaan erityisesti finanssikriisin hoidossa. Aluksi hän puhui siitä, että ei ole muuta vaihtoehtoa, sitten hän pehmensi vähän ja sanoi, ettei ole muuta järkevää vaihtoehtoa. Samaan aikaan niin Valdimir Putin idässä kuin Donald Trump lännessä vetoaa kristillisiin arvoihin. "Länsimaisen perikadon" vastaiset voimat herättävät hämmennystä ja syystä. Merkelin "Vapaus" ei oikein maistu, sen parasta ennen päiväys on jo ohi.

Merkel, Angela ja Baumann Beate, Vapaus. Muistelmat 1954-2021.Suom. Tähti Schmidt, Kari Koski ja Kirsimarja Tielinen. Tammi, Helsinki 2024. ISBN 978-952-04-5691-7

Liza Marklund, Uutispommi

 

Liza Marklund on erityisen tunnettu "dekkari" sarjasta, vaikka dekkarina ei olekaan etsivä, vaan iltapäivälehden rikostoimittaja Annika Bengtzon. Kirjasarjan ensimmäinen osa Uutispommi ilmestyi ruotsiksi jo 1998 ja suomeksikin jo vuonna 2000 Outi Knuuttilan kääntämänä. Jos oikein Wikipedian listauksesta laskin, niitä on suomennettu yhteensä 11 kappaletta.

Halusin lukea vaihteeksi jotain suorasukaisempaa, mutta kuitenkin hyvin kirjoittettua ja tartuin siksi nyt osaan1. Näin Marklundeja on tarjolla itselleni kymmenen ja voin turvatua niihin tarvittaessa.

Suurta kirjallisuutta tai romaanin taidetta kirjat eivät ole. Marklund kirjoittaa selkeästi ja kiinnittää tapahtumapaikkoihin ja ympäröivään yhteiskuntaan runsaasti huomiota. Tämä tekee Uutispommi -kirjasta nyt jo vanhahtavan, mutta myös siksi toisaalta kiinnostavan. 1990-luvun Ruotsi on riittävän tuttu ja nyt kirjaa lukiessa huomaa kuinka maailma on 30-vuodessa muuttunut. Marklund kuvaa tarkkaan ja huolellisesti ja nykykatsannossa huvittavastakin tekniikan ihmeitä. Sitä, miten matkapuhelin voidaan jäljittää, miten tietokannasta voidaan etsiä tietoja ja tallentaa niitä levykkeille, miten puhelinvastaajien viestejä luetaan. Älypuhelimien ihmeaika on vielä edessä. Suomalaisena myös huvittaa, kun Fazerin sininen mainitaan tai naisella on Palmroothin kengät jalassaan.

Annika liikkuu maantieteellisesti suhteellisen pienellä alueella Tukholmassa, työpaikan, kodin ja päiväkodin kolmiossa. Työssän hän kuitenkin joutuu "pimeyden syöveriin", mutta selviää ratkomaan ja kertomaan vielä monesta uudesta rikoksesta seuraavissa kirjoissa.

Marklund, Liza, Uutispommi. Suom. Outi Knuuttila. Otava, Helsinki 2000. ISBN 978-951-1-37083-3

Kirjailija kadoksissa?

 Maria Stepanovalta on julkaistu suomeksi kaksi kirjaa. Aiempi,   Muistin muistolle, on erinomainen, samoin nyt julkaistu Kadoksiin. Kirjan kertoja, kirjailija M., on jättänyt kotimaansa, Pedon. Kotimaassaan kirjailijana menestynyt nainen alkaakin nyt maanpaossa, aiemman kasvun ja kehittymisen sijaan, tuntea uudenlaista merkityksettömyyttä. Aikaisempi ajatus vaikka vain älytön omaksi itseksi kasvu, vaihtuu pelkoon, että kasvussa olikin kyseessä pitkällinen kasvatus ja ruokintaprosessi,  joka toi mieleen siipikarjakasvattamon tai karjatilan, jossa rakastavaa huolenpitoa on tarjolla vaaditun painorajan saavuttamiseen asti. ( ss. 21-22)

Kirjan M. pohtii ja pelkää myös sitä mahdollisuutta, että peto on onnistunutkin kasvattamaan hänessä piilevän pedon, joka vain odottaa tullakseen esiin. Kyse on kotimaasta, kielestä ja etnisestä taustasta. Asioista, joita ei näe silmin.

Kun hän sitten huomaa eron aiemman kotimaansa ja uuden (toisin sanoen Venäjän ja Saksan, vaikka maita ei nimetä suoraan) välillä turhautuminen kasvaa. Venäjällä kirjoja lukeva yleisö haluaa nähdä kirjailijan, koska tämän kirja  on kiinnostava, hyvä tai merkittävä, uudessa kotimaassa taas kirja luetaan, koska kirjailija koetaan kiinnostavaksi. Kun M. sitten lähtee markkinoimaan teostaan ja matka ei suju suunnitelman mukaan, hän ajautuu outoon tilanteeseen. Pakopaikasta ei löydy ulospääsyä, lisäaika ei auttaisi. Onko syytä jättää kaikki taakse ja aloittaa omana itsenään, tuntemattomana, kiertelevä elämä satunnaisten ihmisten kanssa? 

Maria Stepanovan kirja on hieno juuri siinä, että kirjan tarina on herkullinen jos sattuu kuulumaan populaatioon, joka rakastaa ja ymmärtää paperille oikeaan järjestykseen aseteltuja kirjaimia ja jonka mielestä keskustelu kirjailijan kanssa raottaa jotain oventapaista paperiseinässä. (s. 24) Usein tuo kohtaaminen voi olla pettymys, puolin ja toisin. Kadoksiin kirjan kirjailija M on mukava kohdata. On kuitenkin pidettävä mielessä, että kirjoittaja M.S. on kirjailija - jotain hän raottaa avaamalla oventapaista, mutta itse kirjailija ei tässäkään tapauksessa ole tärkeä. Tarina on. Tiet ja jalkakäytävät ovat autioita ja odottavat kulkijaa. On mahdotonta selvittää, millä matkaosuudella toimintaan oli livahtanut virhe. 

Stepanova, Maria, Kadoksiin. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-351-2

Mirabilis

 

Anni Kytömäki on jo aiemmin osoittanut mestarillisen kiellellisen kyvykkyytensä ja aihepiiriensä omaperäisen käsittelytavan. Mirabilis on hieno kirja, taitava ja yllätyksellinen. Laaja, positiivisessa mielessä myös niin sanottu lukuromaani.

Kirjan kantta on arvosteltu kauheaksi. Tekemisessä on käytetty keinoälyä. Tyylillisesti se on vanhahtavan oloinen, teknisesti kömpelö ja sisällöllisesti aika suoraviivainen. Tiikeri viittaa kirjan ambaan, nainen on ilmeisesti Ella, yksi kirjan keskeisistä henkilöistä ja aava myrskyävä meri viitannee Amurinmaahan ja muihin seikkailuihin ja tutkimusmatkoihin Beringin salmelle  ja muualle sekä "elämän myrskyisällä merellä" seikkaileviin ja ajelehtiviin ihmisiin. Kirjan henkilöiden, niin ihmisten kuin eläinten, vaiheet ovat haastavia, kamppailua elämästä, kuolemanvaaran läsnäoloa ja osalle, kuten Stellerin lehmälle ja kormoraatille, aika on käynyt loppuun, laji on kuollut sukupuuttoon.

Kytömäki kuvaa ihmistä yhtenä eläinlajina ja eläimiä yhtenä ihmislajina. Jos luonnonkuvausta usein on syytetty luonnon inhimillistämisestä, niin Kytömäkeä voinee "syyttää" ihmisen upottamisesta osaksi luontoa, animaalistamisesta. Luonto ja ihminen ovat osa animea (sanan latinalaisessa merkityksessä), elävää kokonaisuutta. Kytömäen teksti on omaperäisen viehättävää yhdistäessään historian, paikoin kielellisen vanhahtavuuden moderniin ajatusmaailmaan ja hienoihin sanastollisiin valintoihin. Näkeekö tuon yhdistämisen anakronistisena vai taitavana yhdistämisenä vaatii kyllä tyylitajua. Kannen kuvan arviointi on oma asiansa. Kytömäen teksti kyllä puhuu puolestaan.

Erityisen koskettava on Ellan tarina. Hän on itsensä vanki monessa mielessä, eikä kykene vapautumaan, vaikka on fyysisesti taitava sirkustaiteilija, intohimoisesti maailman eri kolkista ja ihmis- ja eläinlajien tulevaisuudesta murheen taakkaa kantava, itseoppinut ajattelija. Maailma on hänelle lopulta synkkä luola, jossa voi edetä vain kohti pimeää. Sidottuna maahan, maaksi on jälleen tultava, sulauduttava yhteen kuoleman kanssa.

Tämän päivän löytöretkeilijät eivät voi löytää sitä, mikä on ikiajoiksi kadotettu. Luonnosta tulee muisto museoissa tai kirjoihin kirjattu muistelma. Mutta silti, vain ihminen muistaa, kirjaa ja kirjoittaa.

Kytömäen kirja on taiturimaista kulkua synkkyyden ja kauneuden trapetsilla.

Kytömäki, Anni, Mirabilis. Gummerus, Helsinki 2024. ISBN (sähkökirja): 978-951-24-4237-9

Anna In maailman hautakammioissa

 

Mutta jokaisella heistä on ruumiinsa sisällä, aivojensa labyrintissa kysymys, jota ei voi esittää. Ole rohkea, veljeni, esitä se minulle. Minä vastaan: kyllä. (s. 136)

Olga Tokarczukin Anna In ei avaudu lukijalleen aivan helposti. Jälkisanoissaan Tokarczuk kertoo taustaa omalle tulkinnalleen muinaisesta sumerilaisesta Inanna-myytistä. Ei ole haitaksi vaikka nuo jälkisanat lukisi ensiksikin, esipuheena. Aiemmissa kirjoissaan erinomaiseksi kirjoittajaksi osoittautunut Olga T. ei petä tälläkään kertaa.  Kieli on kirkasta ja selkeää vaikka liikutaankin myyttisissä maailmoissa, laskeudutaan manalaan, esineet saavat elämänkipinän ja erilaisia hahmoja tulee mukaan tarinan edetessä.

Tokarczuk on taustaltaa psykologi, perusviritykseltään feministi ja käyttää jungilaisuuden tulkinta-apparaattia hyväkseen. Ajatuksena on, että on olemassa ihmisestä riippumattomia malleja, rakenteita, narratiivisia algoritmeja, joihin jokainen yksittäinen olemassaolon piirre voidaan sovittaa. Jälkisanoissa hän kirjoittaa "Kaikki on jo joskus tapahtunut" ... Emme me kerro kyseisistä malleista, vaan päinvastoin: ne kertovat meistä. Tällä ajattelutavalla on pitkä filosofianhistoria aina Platonin niin kutsutusta ideaopista aina vaikkapa Karl Popperin kolmeen maailmaan. Pidemmällekin voi mennä. Muistaakseni Claude Lévi-Strauss muotoili asian niin, että me emme puhu, meissä puhutaan, me emme ajattele, meissä ajatellaan. Nyt AI:n (keinoälyn) aikaan mahdollisuudet tuon puhunnan manipulointiin ovat entistä vahvemmat. Kirjailijan työ voidaankin nähdä tuon ikiaikaisen tarinankerronnan uusintamisena, parhaimmillaan luovana uusintamisena.

Anna In on myös sähäkkä naisheeroksen kuvaus ja ylistys. Tasa-arvo miesten ja naisten välille on Tokarczukin mukaan palaamassa myyttien maailmaan. Maailman ensimmäinen tunnettu ja nimeltä mainittu kirjailija on tämän mukaan Enhuduanna, sumerilaisen kuningas Sargonin tytär. Modernin projektin feministisellä haarautumalla onkin työsarkaa, kun maailmankirjallisuus kirjoitetaan uusiksi uudesta näkökulmasta. Tokarczuk on tehnytkin näin  Empusion -teoksellaan varioiden Thomas Mannin Taikavuorta.

Anna In, Inanna elää kyllä omasta voimastaan. Hieno teos.

Tokarczuk, Olga, Anna In maailman hautakammioissa. Ap. 2006, suom. Tapani Kärkkäinen. Särötär, Helsinki 2024. ISBN 978-952-6964-4-8

Cervantes, Miguel de

Don Quijoten patsas (yksityiskohta) kotimuseon edessä
Alcalá de Hernanesissa 5.6.2018

Miguel de Cervantesia (1547-1616) pidetään romaanikirjallisuuden perustajana. Don Quijoten ritari-hahmo on ylevä lähtökohta romaanikirjallisuudeen hahmoille, kutsuuttinpa hahmoa sitten mieleväksi, neuvokkaaksi, surulliseksi tai murheelliseksi. Käännökset vaihtelevat ja sävyjen kokonaisuudessa saattaa piillä totuus. Tuulimyllyjen vastaisesta taistelustaan parhaiten tunnettu hahmo ei ole vain hölmö idealisti, vaan myös monipuolisesti maailmaa tarkkaileva, havainnoiva ja kokeva ratsumies palvelijansa Sanzo Panzan kanssa vaeltaessaan.

Cervantes oli William Shakespearen (1564-1616) aikalainen ja sattumoisin he kuolivatkin samana vuonna, vaikka oikeastaan vain heidän maallinen vaelluksensa päättyi. Kirjoitukset jäivät elämään ja elävät edelleen. Niiden merkitys kasvaa. Moneen kertaan on sanottu romaanin olevan kuollut, viimeistään Dostojevskin Karamazovin tai Mannin Taikavuoren vietyä romaanimuodon täydellisyyteen ja päätökseen. Tarve kertoa tarinoita kuitenkin jatkuu ja se löytää muotonsa muuttuvassa maailmassa.

Olen kohdannut Don Quijoten ja hänen välityksellään Cervantesin useasti. J.A. Hollon suomentaman kolmiosaisen pokkariversion (Cervantes 1974) luin Näsinneulan lähellä Haarlan paperitehtaan kesätöissä yövuorojen aikaan kesällä 1974. Hollon käännös on vuosilta 1927–1928 ja siinä olevat runot suomensi ja suometti Yrjö Jylhä. Hyllyssäni on myös Jyrki Lappi-Seppälän käännös, joka ilmestyi vuonna 2013. Sen runot on tulkitsi puolestaan Jukka Koskelainen. Uutta käännöstä en ole kokonaisuudessaan lukenut, mutta verrannut joitain kohtia, kuten Erich Auerbachin mainiosti analysoimaa jaksoa lumotusta Dulcineasta ( ks. Auerbach 1992, 361-386). Välirullaajan apulaisellekin lukeminen yövuorossa oli sallittua, päivävuorossa lukemisen katsottiin laskevan työmoraalia. Jotain olin mielestäni jo tuolloin nähnyt, lukenut ja kokenut. Usko siihen, että hyvälle ihmiselle ei voi sattua mitään pahaan, ei elämässä eikä kuolemassa, oli vahva, vaikka vähitellen usko omaan hyvyyteen taisi karista, mutta usko siihen, että on toimittava parhaan käsityksensä mukaan säilyi vankkana. Historia meidät sitten tuomitsee, vaikkakin historiaa ei tässä yhteydessä pidä ymmärtää jonain suurena tuomarina, maailmanhengen toteutumana, vaan tarinana, jonka hallitsevana muotona on voittajien tarina. Raamatun suurta kertomusta ei näistä tarinoista kerry ja kommunistinen utopiakin, tuolloin, oli vasta alkutaipaleella. Ja niinpä Cervantesin monista tarinoista punoutuva kertomus ja Don Quijoten vaellus näyttää nyt viitisenkymmentä vuotta myöhemmin vahvimmalta ehdokkaalta "suureksi kertomukseksi" - läpi illuusioiden, harhojen ja ulkopuolisuuden kokemuksena koko maailma on, Shakespearen sanoin, näyttämö, ja miehet, naiset, kaikki siin´ esiintyvät. Käsikirjoittajana on suuri tuntematon.

Kesäkuussa 2018 nousin junaan Madridin Atochan rautatieasemalta päämääränä Alcalá de Hernanes, Cervantesin syntymäkaupunki. Miguel syntyi siellä 1547, mutta muutti sieltä jo nelivuotiaana perheensä mukana Valladoliiniin.   Alcalá de Hernanesissa on Cervantesin kotimuseo, jossa voi kurkistaa tuon ajan varakkaan espanjalaisperheen kotiin. Kaksikerroksisen atriumtalon tilat on jaettu osiin, tiloja on työlle, aterioille, naisille ja lapsille, joita Miguelin lisäksi syntyi vielä kuusi, sekä perheen isälle. Isä oli alun perin cordóbalainen välskäri Rodrigo de Cervantes. Vastaanottotilojen alla on tilava viinikellari, kuinkas muuten. On helppo kuvitella talon vilkkautta lasten leikkiessä ja isän kohdatessa elämän käännekohdat vastaanotollaan.

Don Quijote -teos alkoi niittää mainettaan vasta 58-vuotta kirjailijan syntymää myöhemmin. Don Quijote on tarina miehestä, joka luettuaan "liikaa" ritariromaaneja, irtautuu omaan maailmaansa puolustamaan ritarihyveitä. Kiinnostavaa on, miten Don Quijoten havaintomaailma taipuu hänen mielensä mukaan. Uljas ratsu on pahainen kaakki, ihana rakastettu, ylhäisöön lukeutuva kaunotar Dulcinea onkin rumaksi väitetty maalaisnainen. Mitkään tosiasiat ja faktat eivät saa Don Quijotea luopumaan harhoistaan. Vai ovatko ne harhoja? Pitäisikö paremminkin puhua tajunnan perusluonteesta.

Tajunnan intentionaalisuus on yksi filosofian ja miksei myös psykologian kiehtovimmista kysymyksistä. 

Cervantesin isän työhuone kotimuseo Alcalá de Hernanesissa 5.6.2018


Edmund Husserlin kirjoituksissa intentionaalisuus sai laajan huomion nykyaikaisessa filosofiassa. Jean-Paul Sartre identifioi intentionaalisuuden teoksessaan Oleminen ja ei-oleminen (1943) tietoisuuteen, koska piti näitä kahta erottamattomina toisistaan. Edelleen Martin Heidegger määritteli teoksessaan Oleminen ja aika (1927) intentionaalisuuden "huoleksi" (Sorge), tilaksi, jossa yksilön eksistentiaalisuus ja faktisiteetti kohtaa.

Jos ja kun matkallamme kohtaamme vihollisen tai rakastetun, kannattaa olla huolellinen siinä miten kohteen valitsee. Vai onko niin, että kohde valitsee meidät?

Niin tai näin. Oman itsen säilyttäminen on nuorallatanssia oman mielen voiman ja sille  ulkoisena maailmana näyttäytyvän paineen, tuulen ja tuiskun, ilmanalassa. 

Eteenpäin, päättäväisesti Cervantesin viitoittamaa tietä!

Auerbach, Erich, Mimesis. Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa. SKS, Helsinki 1992. ISBN 951-717-675-0

Cervantes, Miguel de,  Don Quijote. Suom. Jyrki Lappi-Seppälä, runot Jukka Koskelainen. WSOY, Helsinki. ISBN 978-951-0-34901-4

Cervantes, Miguel de,  Don Quijote I-III. Suom. J.A. Hollo. 5.p. WSOY, Helsinki 1974. ISBN 951-0-06111-5

Lehmä synnyttää

 

Pajtim Statovci leikkaa suoraan tapahtumien keskelle samaan tapaan kuin Caravaggio tauluissaan. Lehmä synnyttää yöllä kirjan kuvaukset  ovat unenomaisen vahvoja, aistivoimaisia, väkivaltaisia ja usein myös kuvottavia. Todellisuus Suomessa ja Kosovossa on rankka, lukijaa ei päästetä pakoon; näin tapahtui, näin koin sen tapahtuvan, näin kuvittelin sen tapahtuvan. Pään sisäinen tapahtuma on ainoaa kiistatonta todellisuutta, kokijan näkökulmasta horisontti on vinossa, nurinpäin tai ylösalaisin. Tervetuloa ahdistukseen. Teksti on totta, halusipa tai ei.

Statovci on taitava. Pitkät, hengästyttävät lauseet kiemurtavat mieleen. Samalla, kun kuvaus pakottaa eläytymään kirjan päähenkilön, pienen pojan ja sittemmin menestyneen kirjailijan, mielen vihanhuuruiseen maisemaan, se myös pakottaa katsomaan maailmaa ja "ihmisen osaa" yksilön sisäisen maailman näkökulmasta. Lukiessa joutuu tekemään töitä sen suhteen, mikä on tämän kirjan todellisuutta. Statovci on painottanut, että kirja ei ole autofiktiota. Epäilemättä se on fiktiota, mutta miten se ankkuroituu todellisuuteen: kirjailijan, kirjan kertojan, Suomen ja Kosovon, maailman todellisuuteen? Kirjan maailmassa on myös ilmeisen epärealistinen maailma, joka skitsofreenisten kuvitelmien tavoin esittäytyy kokijalleen totena. Toden totta, on myös kuvitteellinen ja taiteellinen totuus, joka onnistuu puhkomaan lukijan toden maailman.

Päähenkilö, kirjailija, joka on kovasti Statovcin itsensä näköinen, on monessa mielessä vihansa vanki. Anteeksi ei annetta, ei haluta antaa tai ei kyetä antamaan, ei albaaneille, ei serbeille, ei isälle, ei äidille, ei Suomen hallitukselle tai kirjakustantamoille, ei koulukiusaajille. Moneen vihaan on helppo samaistua ja vaikka kirjan päähenkilökin katuu (?) nykyhallitukselle vuodattamaansa sapekasta tekstiään, lukijana se myös riemastuttaa. Joskus on kihelmöivää päästellä täysillä, tältä se tuntuu. Vaikka se ei ole sivistynyttä sanoa sitä ääneen tai kirjoittaa siitä edes somealustoilla, ei ainakaan omalla nimellä, ei ainakaan tällä tyylillä. Pahalla ololla on tekijänsä, se ei ole laskeutunut meidän keskuuteemme Jumalan armosta tai Saatanan synnyttämänä. Statovci on vanginnut vihan kirjallisesti taidokkaaseen maailmaan. Siellä se on katsottavissa, osin koettavissa. Sieltä sen ei soisi pääsevän irti kuin paha Pandoran lippaasta. 

Statovcia kannatta lukea päivänvalossa, kohti kevättä menessä. Yöllä on synkkää ja pimeää jo omasta takaa.

Statovci, Pajtim, Lehmä synyttää yöllä. Otava, Helsinki 2024. ISBN 978-951-1-49338-9

Olemattomiin

 

Michel Houellebecqin Olemattomiin on hämmentävä lukukokemus. Kirjaa oli nautinto lukea, kieli on selkeää, konstailematonta. Luvut ja kappaleet lyhyitä, juonenkuljetus kronologinen ja helppo seurata. Sisältö kiinnostava ja koskettava. Ranskan ja Euroopan lähitulevaisuutta tarkastellaan katseen tasolta päähenkilö Paulin, korkearvoisen virkamiehen näkökulmasta poliittisen eliitin ytimessä. Presidentinvaalit lähenevät, jännitys kasvaa. Minkälaisin manööverein äärioikeiston ehdokas on lyötävissä, miten salaperäisiä viestejä ja terroritekoja toteuttavat piilossa toimivat ääriliikkeet paljastetaan ja estetään tulevat iskut.

Kaikki tämä kuitenkin valuu hukkaan, olemattomiin kirjan kuluessa. Vaikka Paulin ja vaimo Prudencen etäinen suhde yllättäen lämpenee, kaikki muu kulkee kohti tuhoa. Paulin isä tekee kuolemaa, hänen kaappaamisensa kotioitoon laukaisee pikkuveljen kuoleman, vaimo harjoittaa uuspakanallista ja feminististä wiccaa.

Olemattomiin kirjan suomalaisessa painoksessa on 570 sivua. Arvioni mukaan tämänlaajuisessa kirjassa on usein noin 100 sivua johdantoa. Se valmistelee lukijaa johonkin sellaiseen kuvaukseen, jota ei voi heti tarjota vasten kasvoja. Houellebacq vie lukijaansa lähes 450 sivua päästäkseen viiltäviin asioihin päähenkilö Paulin omassa elämässä. Uhkana on kielen menetys. Monipolvisesti kirjassa on viitattu kuolemaan, elämän päättymiseen olemattomuuteen. Houellebecq onnistuu ripottelemaan tekstiinsä sopivasti filosofisita ja tieteellistä pohdintaa, mutta ei liikaa. Paul pohtii välillä sitä oliko David Hilbert Jumalan kollega, mutta Paulin kiinnostus filosofiaan oli herännyt seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden iässä ja lopahtanut tasan kahdeksantoistavuotiaana. (s. 399) 

Houellebecq viittaa kiitossanoissaan kirjan lopussa lääketieteelliseen asiantuntemukseen, lääkäreihin, joita hän on konsultoinut teostaan varten. Kuolema ja sairaus ei tule tässä teoksessa lukijalle filosofisena hattarafilosofiana, rajakokemuksena, vaan tarkkaan kuvattuna biologis-fysiologisena ja lääketieteellisenä prosessikuvauksena. Houellebacq onnistuu kuvaamaan hienosti myös päähenkilönsä psykofyysisen maailman ja hänen suhteensa lähimmäisiinsä, erityisesti vaimoon.

Kirjan juonenkuljetus ja monien teemojen jäämisen vaille ratkaisua voi nähdä heikkoutena tai sitten kirjailijan pyrkimyksenä sanoa ja korostaa sitä, mikä lopulta on yksittäiselle ihmiselle olennaista. Ennen loppulukuja mielessä kävi usein, onko Houellebecq vain erittäin ammattitaitoinen kirjailija, joka onnistuu tarinankerrontataidollaan laskelmoidusti viemään lukijaa mukanaan, mutta kyllä, tarina on vaikuttava, ajatuksia herättävä ja ajassamme elävä. Mukana on myös hämmentäviä mustan huumorin helmiä, viittauksia populaarikulttuurin ikonisiin hamoihin ja kirjallisuusanalyysiakin on sopivasti tarinaa tukemassa. Suorasukaisia seksikuvauksia on sopivasti siellä ja täällä ja loppulukujen intiimit hetket Paulin ja hänen vaimonsa välillä ovat kuvauksina lajissaan ainoalaatuisia. Loppukin on omalla tavallaan onnellinen. Tie kohti olematonta on väistämätön, lohtuna vaellukselle voi olla seksin, rakkauden ja morfiinin lisäksi vaikkapa Sherlock Holmesin viimeinen lause: Matkaan, Watson, on tullut aika lähteä.

Houellebecq, Michel, Olemattomiin. Suom. Lotta Toivanen, WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-0-49371-7

Ernest Hemingway

Ernest Kuubassa 1952. Ap. A. Eisenstadt (yksityiskohta).

 

Ernest Hemingwayn (1889-1961) tapa kirjoittaa on yksi ihanteistani. Turhat sanat ja kuvailut karsitaan, jäljelle jää selkeä, kirkas teksti. Tyyli periytyy, näin väitetään,  1920-luvun alusta, ajalta jolloin Hemingway toimi Toronto Daily Star lehden Euroopan kirjeenvaihtajana ja lähetti lyhyitä viestejä Atlantin toiselle puolelle. Tiivistys, pelkistys ja pyrkimys osua asian ytimeen. Ja kaikesta ja jokatapauksessa, kirjoitus pysäyttää elävän liikkeen, sanat kuolettavat. 

Ristiriita Hemingway machomaisen aiheenkäsittelyn ja herkän kuvauksen välillä luo jännitettä samalla kun tarinoiden asetelmat ovat tasapainoisia. 

Nykykatsannossa Hemingwayta voi toki lukea vaikkapa "toksisen maskuliinisuuden" perikuvana. Kirjojen naishahmot ovat yksiulotteisia, maskuliinisuutta ihannoidaan, väkivalta ja aggressiivisuus ovat osa romantisoitua arkipäivää ja kirjojen sankarit ovat emotionaalisesti pidättyväisiä ja etäisiä.

Mutta, mutta. Juuri tuon kuvauksen kautta Hemingway onnistuu kuvaamaan yksinäisyyttä, eristyneen yksilön kyvyttömyyttä liittyä mukaan ihannoimaansa elämän virtaan. Ihminen on saari virrassa, yksin hän ei voi mitään ja ajautuu sivullisena irti itsestään ja muista ihmisistä. Kuori suojaa ja eristää. Tarkkailija ja raportoija näkee ja kokee syvästi, mutta myös kokee viiltävää syyllisyyttä kyvyttömyydestään muuttaa asioiden kulkua.

Eksistentiaalinen rajatilanne on Hemingwayn sankarille polttorauta, olipa kysymys rakkaudesta tai kuolemasta.  Aivojen poimuihin jää jälki, jota ei voi poistaa. Olipa rakkaus itse koettu, rujon kuoleman todistaminen sodassa tai metsästyksessä itse aiheutettu toisen (eläimen) kuolema. Härkätaistelu, suurriistan metsästys, kalastus, sota - kuoleman läheisyys, kauheus ja kauneus. Aihe eri kirjoissa vaihtuu, mutta teemat säilyvät ja perusvire on sama. Tarina etenee ilmeettömästi, mutta jokin sana, pieni tapahtuma tai resignaatio kääntää ulkoisen tarinan sisäiseksi. Itse koettu kääntyy mestarilliseksi tarinaksi kuten  Afrikan vihreät kunnaat (1935) teoksessa. Se on metsästyksestä kertova "tietokirja", mutta sen ydin ja pysyväisarvo ei ole sittenkään metsästyksessä tai luontokuvauksen hienoudessa. Varhaisten tarinoiden, Kilimandšaron lumet niistä tunnetuin,  novellit tarttuvat pienissä hetkissä suuriin kysymyksiin. Hemingwayn kuolemaan jälkeen julkaistu Saaret ja virta kuvaa ihmisen yksinäisyyttä elämän virrassa. Kirjava satama -teoksen (1937) Harry Morgan, rohkea sankari, individi, toteaa lopussa Yksin ei mies voi mitään. Ei kukaan yksin voi. Hän oli tarvinnut koko elämänsä oppiakseen sanomaan sen mitä halusi. (s. 207) Ja lopulta tarina ei ole vastaus, tarina on kysymys.

Kirjallisuuden, puhun romaanitaiteesta, ydin on siinä, että muodon on oltava sisältö. Mikäli kirjan teksti ei kykene ulottumaan inhimillisesti universaaliin, tekstin kertova sisältö ei tavoita. Teksti on laiva, joka kuljettaa miehistön, lastin ja matkustajat. Jos laiva vuotaa, se purjehtii huonosti, pahimmillaan uppoaa. Hemingway onnistuu viemään meidät, ainakin minut, sotaan, savanneille, härkätaisteluihin ja tyrskyävälle merelle. Kokemaan sen mitä en oikeasti haluaisi kokea, mutta jonka kohtaaminen on kuitenkin historiallisesti välttämätöntä, vai onko?

Aika jolloin Hemingwayni olen lukenut on jo kaukana, suurin osa 40- 50-vuoden takana. Yksityiskohtia ei muista, ei edes tarinoita. Muisto ja kysymyksenasettelu on kuitenkin edelleen tuore. Halusipa sen olevan tai ei.

Viides vuodenaika

Skotlantilainen nykykirjailija Ali Smith jatkaa vuodenaikasarjaansa (Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä) teoksella Viides vuodenaika. Aiemmat teokset ovat loistokkaita aikalaisteoksia, ja myös tämä teos on varsin hyvä, vaikka ei aivan yllä samaan kuin aiemmat. Smith yhdistelee taitavasti korona-ajan kuvaukseen tasoja aina keskiajasta nykyisyyteen. Museaalinen rautalukko tuo viestin menneisyyden sepäntaidoista ja yhdistää aiempien sukupolvien kärsimykset ja saavutukset meihin. Kuovin kutsut ja huovien rankomisen synnyttämät tuskanhuudot liittyvät nykyisen brexit-Britannian huutoihin ja kuiskauksiin.

Smithin teoksessa on otteita runoista ja myös hienoja tulkintoja matkalla runojen maailmaan. Kristiina Drews on kehinyt jälleen hienoa suomennosta, nautittavaa luettavaa.

Mainio teos, vaikka ei kaikin osin avautunutkaan aivan niin hienosti kuin sarjan aiemmat teokset. Nyt jos koskaan kannattaa lukea koko sarja, kun se vielä on tuore ja omassa muistissa viimeisten vuosikymmenten tapahtumat.

Smith, Ali, Viides vuodenaika. Suom. Kristiina Drews, Kosmos, Heslinki 2024. ISBN 978-952-352-294-7

En suostu

 

Per Pettersonin En suostu ristivalaisee kahden lapsuudenystävän, 
Jimin ja Tommyn, elämänvaiheita nuoruudesta myöhäiseen keski-ikään. Satunnainen kohtaaminen joen varressa, sillalla, on risteyskohta, josta on viiltävää nähdä miten elämä on kuljettanut ja heitellyt heitä eri suuntiin ja kokea se, mitä menneisyys on nykyisyydessä.

Petterson kuvaa hienoin välähdyksin ystävyyden monimutkaisuutta ja sitä, miten lapsuuden kokemukset muovaavat myös aikuisuutta. Rakkautta, menetystä, katumusta ja toivoa. Vääriä käsityksiä, itsesyytöksiä, ylpeyttä.

Kirjan tarina on melankolisen surullinen. Lapsuuden lähtökohdat ovat aikuisuudelle tärkeät, mutta vaikutus elämän tapahtumiin ei ole yksioikoinen. Onnistuuko elämässä saamaan varallisuutta ja hienon auton alleen ajatettavakseen vai pettääkö mielenterveys juuri kun työelämässä avautuu uusi mahdollisuus, sitä ei tiedä etukäteen, ei itse, eivät toiset.

Parasta Pettersonin kirjassa on hänen tapansa kertoa tarinaa pitkin, polvelevin, usein myös toistoa tehokeinona käyttävin lausein, joissa arjen pienet tapahtumat piirtyvät valokuvan tarkasti ja samalla menneisyyden muistot ja elämän karut kokemukset musertavat mielen, saavat tarinan henkilöt itkemään, katumaan, epäröimään. Elämän tuskassa on myös hetkiä ja kimalluksia, hetkiä, jolloin mahdollisuus parempaan on auki. Vääryyteen, kohtaloon ei ole pakko suostua, mutta se tapahtuu silti.

Murakami ja (toinen) todellisuus

 

Haruki Murakamilla on taito yhdistää selkeä ja kevyt kerronta pintaa syvemmälle menevään pohdintaan. Kaupunki ja sen epävakaa muuri kirja alkaa aiemmin Murakamia lukeneelle tutulla asetelmalla. Nuoruuden rakkaus on menetetty. Keski-iän koittaessa päähenkilöön iskee psykoottisella voimalla kaipuu menneeseen ja pyrkimys löytää aito ja oikea tunne, löytää vieraaksi käynyt minä uudestaan. 

Tarina tuntui aluksi kiusallisen tutulta ja hetken ajattelin tämä on kuultu ja luettu, Murakami toistaa itseään. Tarina kuitenkin vie mennessään ja loppua kohti sen kiehtovuus vain kasvaa. Kirjan jälkisanoissa Murakami myös kertoo, että useimmat kirjailijat kirjoittavat samaa kirjaa aina uudestaan, pyrkien ilmaisemaan jotain, jota ei sanoin kuitenkaan voi kuvata. Tämän kirjan taustana on aiempi jo 1980 ilmestynyt teksti, jota nuori aloitteleva kirjailija Murakami ei pitänyt edes ilmestyessään onnistuneena. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, koronan aikaan hän kirjoitti siitä kolmen vuoden aikana uuden version.

Murakamin tuotannossa Kaupunki ja sen epävakaa muuri asettuu parhaimmistoon. Itselleni Kafka rannalla (suom. 2009) on edelleen yksi suosikeista, neliosainen 1Q84  (suom. 2009, 2010 ja 2013) on laajuudessaan hieno ja vaikuttava. Lukijan kannalta vaativammat Komtuurin surma (suom. 2018) ja Vietärilintukronikka 1-3 ( suom. 2021) osoittavat Murakamin ammattitaidon; hän osaa rakentaa vaativaa kirjallisuutta halutessaan, mutta on omimmillaan kuitenkin jouhesti etenevässä todellisuuden rajoja venyttävässä tarinassa. Vielä on mainittava parhaimmistoon kuuluvana Rajasta etelään, auringosta länteen (suom. 2017), tarina jossa ei varsinaisesti liikuta "tuonpuoleisessa".

Murakamin häikäisevä ammattitaito on myös hänen heikkoutensa. Jokin viimeinen silaus puuttuu, kaikesta huolimatta. Kirjailijan oma persoona vaikuttaa ohuelta ja hän itsekin toteaa olevan noloa kutsua itseään ammattikirjailijaksi. Särmä, kirurgin veitsen viiltävyys puuttuu. Ominaisuus, joka on joillain hänen kollegoillaan. Ajattelen Kafkaa, Mannia, Márquezia, Hemingwaytä, Faulkneria tai vaikkapa Kunderaa ja Šiškiniä, joitain mainitakseni. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta (suom. 1990) rinnastuu tematiikaltaankin Murakamiin, mutta on ylittämätön kuvaus siitä, miten kelloa ei voi kääntää taaksepäin. (Jossain vaiheessa olisi ehkä pitänyt palauttaa Sein und Zeit kirjastoon ja katsoa mihin elämä vie, mutta tuo aika on ohi.)

Kaupunki ja sen epävakaa muuri kertoo tarinaa niin oman itsen kuin kadotetun rakkauden kaipuusta ja etsinnästä. Ympäristö on kirjallinen. Tarina käynnistyy alkuasetelman jälkeen siitä, että kustannusalalla työskentelevä päähenkilö, keski-ikäinen mies, sanoo itsensä irti ja hakeutuu pieneen Z:n kaupunkiin Japanin syrjäseudulle. Suuri osa siellä ja epävakaan muurin rajaamassa tuonpuoleisessa kaupungissa tapahtuu kirjastossa, paikassa jossa voi kohdata niin eläviä kuin kuolleita, paikassa jossa voi kohdata itsensä yksin tietoisuuden avaruudessa. Kirjat ja varastoidut unet, raskaat ja kevyet muistot risteävät, omat varjot heijastuvat kynttilän tai takkatulen loimussa seiniin, mutta ne voivat myös irtaantua meistä tai saatamme erehtyä luulemaan omaa varjoamme itseksemme. Vieraassa kaupungissa jota ei ole, olemme kotonamme, etsimme ja löydämme, mutta meitä ei siellä tunnisteta, olemme kadotettuja toisillemme, kaupungin muille asukkaille.

Murakami antaa kirjassaan paljon vihjeitä tulkinnalle. Hän rinnastaa tekstinsä García Márqueziin, jolla ei ollut tarvetta erotella eläviä ja kuolleita. Murakami, tai vähintään hänen kirjallinen minäkertojansa, päätyy kuitenkin siihen, että todellinen ja epätodellinen on olemassa. Niiden välinen muuri on äärettömän epävakaa. Tilanteen ja ihmisen mukaan se muuttaa lujuuttaan ja muotoaan.

Murakami ei ole Kafka, tarinat onnistuvat olemaan jollain erityisellä tavalla keveitä. Päähenkilöt kokevat kyllä painajaismaisia asioita, mutta he eivät koe niitä painajaisina. Tunnelma ei ole kohtalokas, vaikka tapahtumien kulku on vääjäämätöntä. Tapahtumat ja asiat ovat vain niin kuin ne ovat. Murakami ei ole myöskään Márquez. Tapahtumila ei ole maagista tai mystistä tunneulottuvuutta, tuonpuoleinen on outo, mutta samalla selkeä ja johdonmukainen. Välillä saattaisi olla taipumusta pohtia onko tarinan minäkertoja psyykisesti epävakaa ja siksi hänen kokemuksensa todellisuudesta heilahtaa tuonpuoleiseen fantasiamaailmaan. Mutta ei. Päähenkilö on monella tapaa samaistuttava, tavallinen ihminen, joka vain uppoaa oman minänsä syvyyksiin.

Vierauden ja sivullisuuden tuntemukset saattavat hetkittäin väistyä, muuri murtuu ja koemme saavuttavamme yhteyden itseemme, toiseen ihmiseen, todellisuuteen. Nuo hetket elämässä ovat harvassa; orgastinen pieni kuolema, zen-kokemus pyöräillessä, hukkuminen kumppanin silmiin rakkauden huumassa, kirjastossa, välähdyksenä luonnon jylhyydessä, metsässä, myrskyn silmässä, merellä, taipaleella vuoren jyrkkyydessä. Todentuntuisessa unessa. Kaikkeuden kokemus. Kaipaus ikuisesti menetettyyn, taikuuden katoaminen. Olemisen ja ei-olemisen ykseys... pää tyhjenee kokonaan, on kuin näkisi unta keskellä kirkasta päivää, mitään muuta ei voi ajatella ... Tuota kokemusta odottaa, vaikka tietää, ettei sitä enää tule. Ei täällä, eikä tuonpuoleisessa, koska ne ovat yhtä.

Murakami on oiva opas todellisuuden ja todellisuuskokemuksen pohtimiseen. Kaupunkioppaan tavoin tämäkin kirja on vain yritys johdatella epävakaaseen muuttuvaan kaupunkiin, mutta itse kaupunki on koettava kulkien ja katsoen, aistittava kaupungin ambienssi tässä ja nyt, hetkessä. Opaskirja on jätettävä hotellihuoneen pöydälle ja unohdettava sen mailleen menneet ohjeet ja top-ten lupaukset.

Hetken hetki kestää

ei hetkeekään enempää

hetkee ei voi estää

sitä ei voi venyttää

Se on täynnä kummaa taikaa

se huumaa ja juovuttaa

jättää rintaan kaipauksen

josta eroon pääse en

(Pauli Hanhiniemi)

Klinge

Oliko professori Matti Klinge (1936-2023)  keikarimaisesti pukeutuva ja käyttäytyvä akateeminen friikki tomppeli vai originelli arrogantti, uusia näkökulmia historiaan luova toisinajattelija? Kuoleman jälkeen häntä sopii sekä nälviä että tölviä. Vai sopiiko? Itse asiassa häntä kyllä tölvittiin ja nälvittiin jo eläessään.

Klingeä en ole juuri lukenut. En häpeä lukemattomuuttani, kuten ei professori emeritus Arto Mustajokikaan omassa tunnustuksessaan kirjan sivuilla, mutta en sillä nyt erityisesti ylpeilekkään.*

Kai Ekholm haluaa kutsua teostaan "tutkivaksi henkilökuvaksi" (s. 475).  Kustantajalle ja kirjakaupoille se on kuitenkin elämäkerta. Kirja luo henkilökuvaa, mutta muokkaa myös näkymää Klingen historiatutkimukseen ja toimintaan intellektuellina. 

Ekholm rajaa teoksen statusta sopivasti monen tyyppisen krittiikin ulkopuolelle. Aiempi teos Jörn Donnerista oli varsin onnistunut ja niin tämä Klinge -kirjakin. Omassa ja osin itse luodussa sarjassaan, tietysti. Tasapainoilu (akateemisten) juorujen, faktan, tarinan ja anekdoottien keinuvalla nuoralla onnistuu viihdyttävästi ja lähteet on dokumentoitu vakuuttavasti. Monesti huomaa, että tekijä olisi halunnut tehdä enemmän, mutta aika, projektin rahoitus ja rahkeet eivät riitä. Ideoita jatkotutkimukselle, niin itselle kuin muille, on jaossa paljon. 

Teksti kulkee sujuvasti vaikka kokonaisuus on monipolvinen ja monet teemat ja lähteet esiintyvät ristiin ja rastiin. Perinteistä "kuivaa" elämäkertaa tuskin olisin jaksanut lukea ja Ekholmin mehevä tarkastelu kyllä viihdyttää, vaikka samalla nostattaa pintaan omia rajoja ja rajoituksiaan. Klingen kirja on näkymä tietynlaiseen akateemiseen kulttuuriin, jota olen aina vierastanut, en ihaillut. Toivottavasti kirja onnistuu purkamaan Klinge-myyttiä ja osoittaa, että Klingen kaltaiset mestari-toimijat ovat mennyttä maailmaa siitä huolimatta, että monissa asioissa Klinge puolustikin aidosti sivistystä ja historiallisen perinteen kunnioittamisen ja ymmärtämisen asiaa. Yksi Klinge, Donner tai Nykänen (Ekholm on kirjoittanut hänestäkin) kyllä mahtuu Suomeen hyvin, mutta henkilöinä heistä ei ole esikuviksi. Teokset ja tuotokset arvioitakoon erikseen ja myös se millä tavalla niihin on päästy.

Yhden miehen vetämänä projektilla on rajansa ja kirja on saatava tehdyksi jotta se olisi ensimmäinen post-Klinge henkilökuva tai elämäkerta. Yhdellä lukemalla kirjasta on vaikea löytää varsinaista juonta, rakenne on onnistuneesti kyllä kaleidoskooppimainen. Jonkinkinverran tekstissä on toistoja. Lukutuntuma on hyvin samankaltainen kuin Donner-kirjassa - milloin johdanto päättyy ja päästään itse asiaan. Lukijan vastuulle jätetään paljon. Kiusalliseksi olon tekee se, että Ekholm kutsuu lukijan kurkistelemaan sinne, mihin ei vakavasti otettava elämäkerta usein ei tähyä ja ruokkii pikkuilkeilyä, joka otetaan aika itsestäänselvästi Klingen akateemiseen ja intellektuaaliseen ympäristöön kuuluvaksi. Myytin rakentamisen ja purkamisen raja on häilyvä.

Klinge onnistuu nostamaan monia omista oppilaistaan akateemiseen eliittiin, mutta montako lupaavaa historijoitsijaa hän on onnistunut nujertamaan tai nöyryyttämään? Miten Klingen kukkoilu on tuonut arvostusta historiankirjoitukselle ja hänen edustamalleen akateemiselle yhteisölle? Kirjassa monet kollegat antavat kovin murskaavia lausuntoja osasta Klingen hengentuotteista. Useat Klingen suosioon päässeet oppilaat kyllä arvostavat häntä paneutuvana ja kannustavana opettajana. Näin varmaan onkin. Sen arvioiminen kuinka paljon jäi pimentoon tai painettiin sivuun on luonnollisesti vaikeaa, mutta ehkä tätä akateemisen kulttuurin mustaa pedagogiikkaa olisi syytä avata perusteellisemmin jossakin yhteydessä.

Kai Ekholmin painiotteessa on aiemmin ollut Donnerin lisäksi Matti Nykänen, Anselm Hollo ja Juha Nurminen (näitä en ole lukenut). Ovatko he kaikki suomalaisia suurmiehiä? Rankihierarkiassa kaikki ovat toki Ekholmia ylempänä, ainakin jollakin mittarilla mitattuna, Hollo taiteellisesti, Nurminen ainakin taloudellisesti. Matti Nykänen hyppäsi mäkeä pidemmälle, ja oli verbaalisestikin varsin taitava, samoin kuin heistä henkilökuvan kirjoittanut sanailija. Vaikea on olla näkemättä myös Ekholmin omaa kunnianhimoa ja pyrkimystä kansakunnan kaapinpäälle, vaikka omien sanojensa mukaan hän ei kaipaa julkisuutta. Akateeminen ja muukin eliitti tarvisee kuitenkin erilaisia kerrostumia, suurmestareita, tarinankertojia, narreja tai jengeistä tuttuja kilpimiehiä.

Klinge on epäilemättä henkilö, joka metsien mies, David Henry Thoreau, kuvasi  hyvin jo ennen hänen syntymäänsä; vaateripustin, oman tyylinsä vaalija, muita oppimestarimaisesti opettava ja ihmisiä tyypittelevä, kelvoton tärkeilijä. Sivistys on toki kykyä tehdä erotteluja ja arvovalintoja, mutta sivistymättömyyttä on on nostaa itseään polkemalla muita. Ekholm tuo kyllä tämän erittäin vastenmielisen piirteen Klingessä hyvin esille.

Ekholmin kirja vahvistaa aiempia käsityksiäni Klingestä, ei mullista, mutta tuo kyllä paljon lisää tietoa ja sattuvia anekdootteja akateemisen maailman kukkoilusta, julkisuuden ja arvostuksen hausta sekä ankarasta hierarkisesta kiipeilystä. Itsellenikin oli jo opiskeluaikojen loppuvaiheissa, siis 1970-luvulla, käsitys siitä, että maalaistohtorit eivät akateemisissa ympyröissä ole kovin korkealle arvostettuja ja mikäli aikoisi yliopistotutkijaksi, olisi viisainta hakeutua Helsingin professoreiden ohjattavaksi, tapauksessani siis filosofian reviirejä valvovien portinvartijoiden pakeille.

"Tutkiva henkilökuva" Matti Kilingestä on siis paljon enemmän kuin jokin jonninjoutava paljastuskirja tai laajennettu tölväisy Seiskan tai IS:n tapaan. En osaa arvioida Klingen asemaa historiankirjoittajana nykyisen tietämykseni valossa. Klingen kasvot jäänevät yhdeksi osaksi kansallista galleriaa, jota sitten myöhemmin arvuutellaan, kuka on kukin -visailuissa. Samaistumisen ja erottautumisen ristiveto säilyy, kukin pukeutuu tyylillään. Klinge "kansakunnan yliminänä" ei paljoakaan häirinnyt tuulipukukansan elämää ja hänen oman aikansa intellektuellit ja eliitti suurilta osilta ymmärsivät antaa hänelle vain hänen oman arvonsa. Kukin makunsa mukaan.

*Hyllystäni piti löytyä  Klingen Bernadotten ja Leninin välissä. Tutkielmia kansallista aiheista. (WSOY, Helsinki 1975. 170 s. (Taskutieto). Etsin sitä tuloksetta. Kirjasta löytyy vain kortti, joka on sopivasta Georg Klausin  Kybernetik -kirjan ja Klimaszewskyn materialistisen dialektiikan metodologiaan selvittelevän teoksen korttien välissä ja tämän jälkeen onkin jo Komissarovin Suomi löytää linjansa vuodelta 1973. Ahdistavaa, kun sitä ei löydy hyllystä.  Kirja oli kyllä 1970-luvun jälkipuoliskon peruslukemistoa ja muistan sen nähneeni vielä jokin aika sitten, mutta olkoon.

Ekholm, Kai, Mies jolla oli Matti Klingen kasvot. WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-1-47941-3

Empusion, Symposio ja Taikavuori

 

Aiemmin lukemani Olga Tokarczukin kirjat (Rumpujen kaupunki, Vaeltajat, Päivän talo, Yön talo, Aja aurasi vainajain luitten yli, Alku ja muuta ajat) virittivät suuret odotukset uusimpaan suomennokseen Empusion. Kun vielä ilmeni, että on teos viitaa niin Platonin Symposioon ja tarina mukaelee Thomas Mannin Taikavuorta, niin mielessä kävi, että huh huh. Rohkeat esikuvat ja iso urakka. Vain uhkarohkea lähtee kisaamaan näiden klassikoista mainioimpien kanssa. Ajallamme on kuitenkin ominaista, että nykykirjailijat pyrkivät uudelleenkirjoittamaan aiempaa ja oikomaan niiden nykykatsannon kannalta vinoutuneita näkökulmia, olipa kyseessä sitten postkolonialismi tai misogynia.

Tokarczuk selvityy kuitenkin kiitettävästi, vaikka kirja ei kaikilta osin oikein tahdo itselleni avautua. Hän ei etene aivan samoja reittejä, vaan kiipeää hengen vuorelle omia reittejään. Toki hän viittaa samoihin ajan ilmiöihin ja ajan teoreettikoihin eli poikkeaa samoille etappipaikoille Mannin kirjan henkilöiden kanssa.

Tarinassa puolalainen insinööriopiskelija Mieczysław Wojnicz saapuu syyskuussa 1913 vuoristoilmaan Görbersdorfin parantolaan lievittämään tuberkuloosiaan. Hän kuuntelee parantolan miesten keskustelua päivänpolttavista kysymyksistä: sodasta, hallitusmuodosta, demoneista. Usein keskustelu kääntyy lopulta naiseen. Voiko nainen olla aktiivinen toimija? Mieczysławiakin askarruttavat paikalliset tarinat vuoriston oudoista tapahtumista ja naisten selittämättömät kuolemantapaukset. 

Empusiossa eletään samaa eurooppalisuuden aikkaa, kuin  Taikavuoressa. Molemmat tapahtuvat vuoriston parantolassa ja henkilötkin muistuttavat, aina nimiä myöten, tyyliin Augustus vs. Settembrini, toisiaan. Fokus on kuitenkin toinen - naiset tai paremminkin miehinen puhe naisista. Teemat kuolemasta, seksuaalisuudesta, sivistyksestä ja menneitten aikojen pimeistä myyteistä ja maagisista voimista ja seremonioista valottuvat miehisen puheen kautta.

Ymmäärtämättömyyteni selitystä etsin kirjoittajan puolalaisuudesta. Onko niin, että Tokarczukin maailma on tässä jotenkin kansallisesti spesifi? En kykene ymmärtämään sen merkitystä omassa maailmassani. Miesten sovinistinen puhe ei hätkähdytä, se on kuultu jo aiemmin. Asioiden filosofinen pohdiskelu oli Mannin Taikavuoressa aikalaiskuvausta, tässä taas etäännyttää meidän ajastamme yli 100-vuoden taakse. Asia - miesten ja naisten erilaisuus ja tasa-arvo- ovat edelleen ja entistä kuumottavammin esillä niin Puolassa kuin Suomessa, mutta mitä uutta Tokarczukilla asiasta sanoo? Vai onko kysymys sittenkin sukupuolesta? Eikö tämänkaltainen feministisyys aukene vai onko se auennut jo aiemmin? Toki Mannin Taikavuori on aikansa "miespuhetta" ja Tokarczuk puolestaan aikamme "naispuhetta", mutta jotenkin rinnastus kuitenkin ontuu. Turhalta tuntuu vertaus Symposioon, filosofinen kirkkaus Empusionista puuttuu.

Kelpo kirja, mutta enemmän odotin. Ehkä siksi pieni pettymys.

Viha ja kauneus

 

Kokoelmassa Viha ja rakkaus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta Mihail Šiškinin on kuin  Roomeo tunnetuissa säkeissä:

Paljon aikaan saa viha, 

rakkaus viel' enemmän. 

Vihaava rakkaus! Rakastava viha!

Oi kaikkisuus, sa tyhjyydestä luotu! 

Keveys raskas! turhuus arvokas!

Oi kaaos muodoton ja muotokaunis 

Oi höyhen lyijyinen ja savu kirkas,

jääkylmä tuli, sairas terveys! 

Oi valvas uni,vastakohtas ihan!

Näin rakastan ja rakkauteen saan vihan. (Shakespeare)

Šiškinin rakkauden kohde on Venäjä, vihan kohde on Venäjä, kaunis, kiehtova, intohimon kohde, synnyinmaa. Venäjä maantieteellis-historiallisena, sotaa käyvänä imperialistisena suurvaltana, Venäjä kirjallisuutena, taiteena ja kulttuurina. Venäjä ortodoksisena uskon keskuksena.

Šiškinin käyttää itse paljon kysymysmerkkiä. Paljon hän myös lainaa tekstejä, joissa huutomerkki on yleinen, kuten Raamatun kehotuksissa. Huutomerkki on ehkä Šiškinille tarpeetonkin, koska itse teksti on lähes kokonaan tykkitulta, ohjusiskuja ja raketteja kohti Venäjää, sen ideaa menneisyydessä ja nykyisyydessä. Viha on vallitseva tunne nykyisiin päättäjiin ja eliittiin, Putiniin, Kremliin. Mutta kansakaan ei pääse helpolla. Venäjän kansa elää Šiškinin tekstissä keskiaikaa, valitsee muutoksen sijaan auktoriteetin. Valitsee kerta toisensa jälkeen uuden tsaarin, kuolleen tai valetsaarin korvaajaksi, vaikenee, selviytyy. Vain venäläinen kulttuuri ja kirjallisuus edustaa ihanaa Venäjää, mutta sen ääni on vain keveitä huutoja ja kuiskauksia lukevan eliitin korvissa.

Hienoa Šiškinin armottoman kovassa tekstissä on sen syväluotaus uskonnon ja politiikan suhteen kietotumisesta Veneäjän politiikassa. Venäjän ortodoksian tehtävänä on pelastaa maailma länsimaisen rationalismin, liberalismin, ateismin ja roomalaiskatolisen luopuruuden ahdingosta. Aatehistoria kulkee Šiškinin tekstissä jotenkuinkin siten, että kun rationalismi 1500-1600-luvulla ajoi oikeauskoiset ahtaalle, roomalaiskatolinen kirkko ja luterilaisuus pettivät sen. Tilalle asettui, ainakin osittain, myös ateismi, joka antaa ihmisen eksistentiaaliselle tyhjiölle vain nollan jumalkaipuun tilalle. Ortodoksinen kirkko, Venäjän kirkko, tarjoaa ideologisen pohjan Suur-Venäjän imperiumille, Venäjälle maailman keskuksena ja johtajana. Tsaari ja valtio ovat tuon taivaallisen tehtävän maallisia toteuttajia. Ainoat voimat kaaosta, moraalista rappiota ja arvonihilismiä vastaan.

Šiškinin rakastaa epäilemättä luomaansa kulttuurista Venäjää ja Venäjän ideaa yli kaiken. Ja samalla hän vihaa nykyistä maantieteellistä ja poliittista Venäjää yli kaiken. Vain nykyisen Venäjän tuho voi pelastaa sen ja sitä myötä Venäjän kultuurisen idean. Vladimir Putinin Venäjän on hävittävä samalla tavalla kuin Hitler kukistettiin ja vain täydellinen historian uudelleenlukeminen voi tuoda "syntien" anteeksiannon ja pelastuksen. Hallinnon, eliitin ja johdon vaihto ei yksin auta. Venäjän kansan ja jokaisen venäläisen on kannettava itse vastuu omasta ja maansa tekemisistä. Kansalaiset ovat vastuussa maansa politiikasta - tätä eivät Venäjän kansalaiset suureksi osaksi ole vielä omaksuneet oman toimintansa perustaksi. Vakaus, järjestys ja "on tultava toimeen jollain tavalla" on vallitseva mentaliteetti. Uskonnon tarjoama yhteisöllisyys on illuusio, jonka varjolla voi välttää vastuun Venäjän sotilaallisista ja poliittisista toimista.

Vaikuttavasti Šiškinin lukee venäläisiä klassikoita - Puškinia, Dostojevskia, Tolstoita, Turgenjevia, Tšehovia ... Näiden tulkintojen jälkeen ei ole koskaan enää mahdollista lukea näitä klassikoita samalla tavalla kuin ennen. Varsinkin Dostojevskin tekstit avautuivat itselleni varsin uudella tavalla ja tuntuu, etten ole niitä juuri ymmärtänyt aiemmin lukiessani. Tai en ole niitä ymmärtänyt ainakaan suhteessa venäläiseen mielenmaisemaan ja reaalipolitiikkaan. Toki tiesin, että kirjailija Dostojevski oli kova slavofiili ja isänmaansa ystävä. Mutta tämä musta nationalismi peittyi hänen mestarilliseen kirjalliseen taituruuteensa. Eikä tuo mestarillisuus tietenkään mihinkään niistä ole kadonnut. Lukijana vain saa niistä vielä enemmän, jos osaa lukea niiden kontekstia paremmin. 

Tarkkaan Šiškinin on myös lukenut Thomas Mannin tekstejä ja niiden suhdetta muutettavat muuttaen 1930-lukujen Saksaan ja 1990-1920 -luvun Venäjään. Šiškinin pistot eivät rajoitu vain kirjallisuuteen. Musiikin vaikuttajat kuten Šostakovits ja Rahmaninov saavat ansaitsemansa osan Venäjän tarinassa, niin hyvässä kuin pahassa. 

Venäjää vaivaa paatos. Šiškinin asettaa sen lukijan eteen raadollisena. Hänen sanomaansa kuuntelee ja se on hyvä kuulla. Saarna on kuitenkin saarna, maallinenkin.

Šiškinin, Mihail, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Suom. Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen, WSOY, Helsinki 2024, ISBN 978-951-0-50633-2

Robert Musil

Paperivaltakunnan kuningas, itävaltalaissyntyinen Robert Musil (1880-1942),  oli omana aikanaan melko tuntematon, varakkaan suvun vesa ja monien mahdollisuuksien mies. Lopulta kirjoittaminen vei hänet mukanaan ja hän eli köyhtyneenä kirjailijana ja maanpakolaisena jatkuvassa rahapulassa. Ystäviensä avustusten varassa eläneenä hän kuoli Sveitsissä suhteellisen nuorena, 62 vuotiaana. Lahjakkuus riittää hänellä moneen, mutta vain siirtyminen aina uuteen tuo tyydytystä, jos sekään. Musil oli koulutukseltaa upseeri, insinööri ja psykologi, mutta sielultaan kirjailija.

Keskeistä Musilin vihätyksessä itselleni on, että hän pyrkii etsimään tapaa, jolla sovittaa tieteellinen ja taiteellinen keskenään. Hän tarkastelee maailmaa tieteen objektiivisuusvaatimusten ankaruudella, mutta samalla ymmärtää, että elämästä tieteellä ei ole juurikaan sanottavaa. Musil on myöntänyt taipuvansa mystiikkaan, mutta määrittelee sen olevan eine Tagehelle Mystik. Kirkas ja looginen, järkeen perustuva mystiikka muistuttaa monella tapaa nuoren Ludvig Wittgensteinin (1889-1951) ajatusta siitä että, mikä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi ja kaikki muu on tyhjää pauhua. Mutta toisin kuin nuori Wittgenstein, Musil ei halunnut vaieta siitä, mistä ei voi puhua, vaan täytti arkin toisensa jälkeen, kirjoitti uudestaan, korjasi ja hioi tekstiään. Näin syntyi Der Mann ohne Eigenschaften, keskeneräiseksi jäänyt sivumäärältään laaja teos, kootuissa teoksissa yhteensä 1672 sivua. Teos on siis monin verroin laajempi kuin vaikkapa Thomas Mannin Taikavuori. 

Mannin ja Musilin teosten erot eivät rajoitu vain laajuuteen. Molemmat tarkastelevat kutakuinkin samaa ajankohtaa, 1900-luvun alun ensimmäisten vuosikymmenten eurooppalaista hengenmaisemaa. Ilmanala on käymässä vaaralliseksi tai myrskyisäksi, elämän ja elämänmenon ymmärtäminen käy vaikeaksi. On kuitenkin perusteltua asettaa nämä kirjat ja kirjailijat Kunderan tavoin (Kundera 2001, 179) estetiikoiltaan romaanin historian eri vaiheisiin. Mannin Taikavuori on kuvaileva romaani. Sen älyllisyys ilmenee romaanissa käytyjen aatteiden dialogeissa. Musilin teksti puolestaan on ajatteleva romaani. Mann huomauttaakin siitä, että Musilin teos ei ole enää mikään romaani (ks. Kallio-Visapää 1955, 254), mutta viittaa Goetheen, jonka mukaan kaiken lajissaan täydellisen täytyy kasvaa yli lajinsa rajojen ja tulla joksikin muuksi, vertaansa vailla olevaksi. (emt., 254)

Musil ei eteneyhtä pitkälle kuin Kafka, jolle maailma esittäytyy absurdina koneistona. Musilin henkilöt yrittävät epätoivoisesti, mutta kuitenkin, tavoittaa ajan henkeä valmistellessaan Kakanian eli Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian paralleeliaktiota. Ulrich, kirjan keskushenkilö, on Irma Rantavaaran luonnehdinnan mukaan hilpeän renessanssi-ihmisen ja kontemplatiivisen mystikon sekoitus. (Rantavaara 1963, 17). Itselleni tulee enemmän mieleen ajatus vapaana leijuvasta sivistyneistöstä. Weimarin tasavallan ajan sivistyneistöä, joskus myös loismaiseksi sivistyneistöksi syytettyä, on moitittu siitä, että he eivät tarttuneet teoin nousevaa fasismia vastaan, vaan vatvoivat loputtomasti sitä, mistä oikein on kysymys ja pyrkivät ymmärtämään ajan hengen liikkeitä ja pyörteitä ja huomaamatta olevansa tuon pyörteen vietävissä.

Musilin asenne henkii jotain samaa kuin Walter Benjaminin myöhemmin edustama flaneeraus - kuljeskellaan vapaasti kauppakeskusten pasaaseissa, kirjastojen hyllyjen välissä, poiketaan kahvilaan, keskustellaan. Nuorempana kirjastot ja kirjakaupat olivat itsellenikin keskeinen vaeltelun kohde, sittemmin myös kauppakeskukset ovat tarjonneet virikettä. Kahvilakulttuuri on omalla kohdalla jäänyt vähäiseksi, mutta muilla mailla käydessä olen kyllä poikennut katsomaan paikallisten intellektuellien suosimia kahviloita ja ravintoloita.

Kuulin Robert Musilista ja Herman Brochista saksalaisen professorin yliopistoluennolla 1970-luvun puolivälin aikoihin. Luennossa hän vertaili Frans Emil Sillanpään (1888-1964) tuotantoa näihin klassikoihin. Sain myös vihjeen siitä, että eksistentialistisilla virityksillä saattaisi olla yhteyksiä ihmisiin suviyössä. Ymmärsin suomalaisen kulttuuriymmärryksen rajoittuneisuuden  ja oman tietämykseni eurooppalaisesta kirjallisesta perinnöstä kovin vajaavaiseksi. Odotin kiihkeästi 1970-luvulla  Musilin pääteoksen suomennosta; oma saksankielen taitoni ei ollut riittävä, jotta olisin arvannut tarttua alkuperäistekstiin. 

Sittemmin Musilin pääteos Mies vailla ominaisuuksia käännettiin, ensimmäinen osa ilmestyi 1980 ja toinen 1984.  Myös Hermann Brochin Unissakulkijat trilogia sai suomenkielisen asunsa 1988-1994. Musilin teksti teki ja tekee yhä vaikutuksen, niin sisältönsä kuin tyylinsäkin puolesta. Esseemäinen elämä, jota siis loismaiseksikin on kutsuttu, viehättää täsmällisyyden ja epämääräisyyden kiehtovana ja kieputtavana yhdistelmänä. Aristoteles taisi sanoa, että kutakin asiaa pitää tarkastella sille sopivalla tarkuudella. Essee ja romaani ovat sopivan (epä)tarkkoja elämän "mittaamiseen". 

Eräillä­ henkisen­ toiminnan­ aloilla­ miehen­ ylpeytenä­ eivät­ ole­ isot­ kirjat,­ vaan­ pienet­ tutkielmat.­ Jos­ esimerkiksi­ joku­ huomaisi­ kivien­ voivan­ puhua­ tietyissä­ olosuhteissa,­ jotka­ ovat­ tähän­ asti­ jääneet­ vaille­ huomiota,­ hän­ tarvitsisi­ näin­ mullistavan­ ilmiön­ kuvaamiseen­ ja­ selittämiseen­ vain­ pienen­ määrän­ sivuja.­

(Robert­ Musil:­ Mies­ vailla­ ominaisuuksia)

Hienon kuvauksen Mies vailla ominaisuuksia teoksesta antaa Sinikka Kallio-Visapää jo 1955 ilmestyneessä kirjassan (Kallio-Visapää 1955, 255-294).  Hän viittaa aluksi Thomas Mannin ja Herman Brochin luennehdintoihin, jonka mukaan Musil on historian eksaktein kirjailija ja hänen teoksensa on esseen ja eepillisen huvinäytelmän välimuoto. Visapää avaa teoksen teemoja oivallisesti omassa tekstissään.

Pääteoksensa lisäksi Musililta kannattaa ehdottomasti lukea hänen kaksi erinomaista pienimuotoista romaaniaan: Oppilas Törlessin harhapolut (Musil 1963) ja Kolme naista (Musil 1961). Törless-kirja teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen. Se kuvasi mystisen hienosti nuoren miehen ajatuksia ja tuntemuksia tavalla, jota oli vaikea tavoittaa. Tunnelma on ahdistavan uhkaava ja oli vaikea käsittää mitä kaikkea oikeastaan tapahtuu sotilasakatemian punaisen ullakkohuoneen sadistisissa orgioissa ja sen ulkopuolella. Musilin tekstissä eksitentiaaliset perustuntemukset, pelko, ahdistus ja rajakokemus saivat hienoja sävyjä. Littymäkohta elämään kärsimyksenä ja sen sietämisenä saa liittymäkohtia myös stoaalaisuuteen ja buddhalaisuuteen. Musil on toistuvasti kiistänyt olevansa psykologinen kirjailija. Hänen tavoitteensa on toisaalla. (Ks. Rantavaara 1963, 12)

Tavoitteenani ei ole päästä tässä samalle viivalle Musil tutkijoiden tai edes Musilin tuotantoon kriitikon asiantuntemuksella paneutuneiden kanssa. Anssi Sinnemäen teksti Musilista (Sinnemäki 2017, 52-66) on hyvä johdanto tämän tyyppiseen tarkasteluun. Musilia lukiessa olennaista on huomata se, miten se liittyy omaan ajatteluun ja elämänhistoriaan: jokainen merkittävä teksti liittyy lukijan yksityiseen maailmankuvaan. Tutkimuksen myrskyinen mutta yhteinen meri alkaa subjektiivisuuden saarelta. (Veivo 2000, 41)

En lähde purjehtimaan tämän kauemmas subjektiivisuuden saarelta. Toisaalta en myöskään lähde saaren synkiin viidakoihin pitkin Kongo-jokea tai kiipeile vuoren jyrkille rinteille. Joutilas ja raukea katselu saaren rannalla riittäköön.

Jos tuhatjalka alkaisi miettiä askeljärjestystä, menisivät jalat solmuun alta aikayksikön. (Tšehov, Sinnemäki 2017, 13 mukaan)

Muistotaulu Berliinissä Ku´damilla

Musil, Robert,

Kolme naista, ap. 1924, suom. Hilkka Suomi,  Arvi A. Karisto Oy, Helsinki 1961

Oppilas Törlessin harhapolut, ap. 1906, suom. Hilkka Suomi-Orava, Arvi A. Karisto Oy, Helsinki 1963

Mies vailla ominaisuuksia 1ja 2,  ap. 1930-1943, suom. Kristiina Kivivuori, WSOY, Helsinki, 1980 ja 1987. ISBN 951-0-08822-6 ja ISBN 951-0-14093-7*

 

 

 

Muut lähteet: 

*Musil-suomennoksen mutkikkaat vaiheet. HS 26.4.1990. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002977542.html. Luettu 3.9.2024

Berghan, Wilfried, Robert Musil. ap. 1963, Rowohlt, Reinbek bei Hamburg 1988. 980-ISBN 3499500817

Kallio-Visapää, Sinikka, Kuvista ja kuvaamisesta. Esseitä taiteen ja kirjallisuuden ilmiöistä. Otava, Helsinki 1955

Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Ap. Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt, WSOY, Helsinki 2001. ISBN 951-0-24879-7 

Pankakoski, Timo, Kesäklassikko: Aatteiden aava ja avohakkuu (23.8.2006) https://kiiltomato.net/critic/robert-musil-mies-vailla-ominaisuuksia-1%E2%80%932-der-mann-ohne-eigenschaften/. Luettu 3.9.2024

Rantavaara, Irma, Robert Musil, teoksessa Musil 1963, s. 5-17

Sinnemäki, Anssi, Näkökulmia Musiliin, Tieteessä tapahtuu 7/2010; myös teoksessa Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä. Tamara Press, Helsinki 2017. ISBN 978-951-8994-09-4

Tontti, Jarkko, Maa vailla ominaisuuksia (Parnasso 4/2017). Julkaistu netissä osoitteessa:  https://jarkkotontti.net/esseet-ja-arvostelut/maa-vailla-ominaisuuksia/ (luettu 3.9.2024)

Veivo, Harri, Kokemuksesta kieleen ja tekstiin: indeksiaalisuuden käsite kirjallisuuden semiotiikassa.  Teoksessa Rajatapauksia. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 53, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000, ss. 27-43. ISBN: 951-746-235-2