Yksinäisyyden äärellä

Paul Austerin "paras kirja" HS:n mukaan, tietää kansilehti kertoa. Ei ehkä paras, mutta hyvin, erittäin vaikuttava. Kirja koostuu kahdesta osasta - Näkymättömän miehen muotokuva ja Muistin kirja. Ensimmäinen osa on Austerin isästään kirjoitama muistelma, julmin kuvaus isästä mitä olen lukenut. Kuullessaan isänsä kuolemasta hän ei pystynyt loihtimaan mieleenä ainuttakaan ylevää ajatusta.

Toinen osa Muistin kirja käsittelee kirjoittamista, muistamista ja nykyisyyden kaipuuta.

Hienoa. Ajatuksia ja tunteita koskettava.

Rajalan Waltari

Panu Rajalan Waltari-teos, Unio Mystica, on hyvin sujuvaa luettavaa. Waltarista piirtyy kattava kuva, kerronta on yksityiskohtaista, mutta sisältää riittävästi keventävää aineistoa, jotta sitä lukee lähes herpaantumatta. Ainoastaan lopun teosten yksityiskohtaisissasiältökuvauksisaa ote tahtoo herpaantua. Rajala pidättäytyy lähes kiitettävästi kommentoimasta Waltarin edesottamuksia.

Waltari oli ja on edelleen suomalaisessa kirjallisuudessa poikkeuksellinen. Laajasti oppinut, lavea kertoja, tuotteliaisuudessaan ylivertainen, laaja-alaisuudessaan häkellyttävä: historiallisia romaaneja, pienoisromaaneja, novelleja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, lehtijuttuja, tiedotteita, puheita, Kiekuja ja Kaikuja.

Waltarin persoona on kaksijakoinen - uskonnollisesta kilvoittelijasta löytyy epäilijä, maanisen kirjoittamisen vastapainona masennus, ryyppääminen ja huoraaminen. Jos ei Jumala tahdo avautua Waltarille, niin naiset ovat lähes yhtä mystisen kiehtovia. Vaimon ohella riittää ihastuksia, seuralaisia ja myös rakastajattaria.

Poliittisestikin Waltari on haasteellinen - oikeistolainen isänmaanystävä, joka ei lopuun saakka mene Natsi-Saksan ihailijaksi, vanhemmiten radikaalikin sananvapauden puolustaja, joka ei kuitenkaan koe 1960-luvun uutta nuorisoa hengenheimolaisekseen.

Waltarini luin joskus 1960-luvun lopussa tai 1970-luvun alussa - Sinuhe, Turms kuolematon, Suuri Illusiooni ehkä muutakin. Ja Sinuhesta kirjoitin myöhemmin yhden esseenkin, yli kymmenen vuotta sitten. Tässä sen teksti sellaisenaan.


---



SINUHE EGYPTILÄINEN TOTUUDEN TAPAHTUMANA

Sinä, joka olet yksinäinen


Elämässä ja kuolemassa ei menesty kukaan, joka ei osaa kirjoittaa opettaa Senmut kasvattipoikaansa Mika Waltarin teoksessa Sinuhe egyptiläinen. Kasvattiäiti Kipa on löytänyt Sinuhen pienestä kaislaveneestä. Lukijalle on esitetty arvoitus Sinuhen alkuperästä ja isän suulla annetaan vihje sen ratkaisemisesta. Teoksen alussa kirjan kertoja, Sinuhe, vakuuttaa kirjoittavansa vain itselleen, ei jumalien eikä ihmisten tähden. Mutta miksi sitten kirjoittaa? Jos Senmutin oppi pitää paikkansa, kirjoittamisella on elämää suurempi merkitys. Senmut ei väitä kirjoittamista vain elämän menestymisen ehdoksi, vaan paljon enemmän: myös kuolemassa menestyminen edellyttää kirjoitustaitoa. Kertomalla tarinansa Sinuhe etsii oman alkuperäänsä, itseään. Vanhuuden tullessa hänen mielensä palaa linnun tavoin takaisin lapsuuden päiviin ja siihen salaperäiseen hetkeen, josta kaikki on saanut alkunsa.

Senmut opastaa pojalleen muitakin elämän perusasioita. Nuori Sinuhe haluaa sotilaaksi. Senmut vie hänet suurten sotien ainoan elossa olevan sankarin, Intebin luo. Sinuhen väitteeseen, jonka mukaan sotilaan ammatti on kaikista ammateista kunniakkain, Inteb vastaa: Kunnia ja maine, ne ovat sontaa, pelkkää sontaa, joka elättää vain kärpäsiä. Kun sotilaan ammatista on karistettu sädekehä, Senmut johdattaa poikansa lääkärin ammattiin ja sen elämää palvelevaan tehtävään.

Isä ohjaa poikaansa kohtuulliseen viininjuontiin ja varoittaa toisen sukupuolen edustajista : Varo naista, joka sanoo 'kaunis poika' ja houkuttelee sinua luokseen, sillä hänen sydämensä on verkko ja pyydys ja hänen sylinsä polttaa pahemmin kuin tuli.

Näillä opetuksilla isä suuntaa poikansa elämää, mutta varoituksen sanat istuttavat Sinuhen mieleen myös kaiken pelottavan viehätyksen. Sinuhe yrittää pysyä puhtaana. Hän pyytää kohtaamaansa kaunista naista, Neferneferneferiä, armahtamaan häntä houkutukselta, turhaan. Nefernefernefer siirtää pukunsa syrjään, laittaa Sinuhen käden paljasta rintaansa vasten ja antaa Sinuhen tuntea sydämensä sykkivän. Nainen pyytää Sinuhea mukaansa juomaan viiniä ja iloitsemaan kanssaan. Sinuhe ei kuitenkaan lähde, mutta saa naiselta sormuksen. Näin Sinuhe on jo sidoksissa naiseen: Neferneferneferistä tulee Sinuhen palavan rakkauden kohde. Nefernefer riistää Sinuhelta kaiken omaisuuden ja kunnian.

Myöhemmin Sinuhe pääsee faaraon kallonporaajan Ptahorin apulaiseksi. Tältä hän saa kuulla, että kuin ihmeen kaupalla faaraon rakastajattarille ei synny lainkaan poikavauvoja. Sinuhe alkaa epäillä omaa syntyperäänsä. Näin tarina jatkuu. Lukija kohtaa Sinuhen elämän eri tilanteissa. Samalla lukijalla on mahdollisuus kohdata oman elämänsä peruskysmyksiä: mistä olen tullut, miksi olen se mikä olen. Sinuhe ei poraudu vain potilaidensa kalloon, vaan myös lukija on kohteena. Liikkeellä on rekikunta mielen syvyyksiin. Koska Sinuhe ei tiedä omaa alkuperäänsä, hän on yksinäinen.


Mielen labyrintti


Sinuhe ei ainoastaan poraudu mielen syvyyksiin sananmukaisesti vaan monella muulla tavalla. Sinuhe ja hänen palvelijansa Kaptah etsivät Minea-neitoa kreetalaisten jumalan labyrintista:

"Kreetan jumala asui sokkelotalossa, ja Babylonin papit olivat opettaneet minulle, että sokkelotalot rakennetaan uhrieläinten suolten mukaan. Siksi uskoin löytäväni oikean tien, niin usein olin nähnyt uhrattaessa härkien suolia ja arvelin, että Kreetan sokkelotalo oli varmaan muinoin rakennettu härkien suolten mukaisesti."

Kaptah ei luota kuitenkaan pelkkään tietoon, vaan sitoo langan lähtöpaikkaan, jotta lankaa pitkin voi löytää tien takaisin. Sinuhe ja Kaptah kulkevat labyrintin sisään. Vaikka haju käytävissä kävi yhtä hirvittävämmäksi ja hengitys kävi hankalaksi, Sinuhen henki riemuitsi hänen tietäessään pian tulevansa perille. Perillä he löytävät uhrattujen nuorukaisten ja neitojen ruumiin jäännöksiä sekä kuolleen eläimen jäännökset, eläimen, joka oli suurempi ja kammottavampi kuin milloinkaan ihminen voi kuvitella. Jumala oli kuollut jo kuukausia sitten, mutta tieto siitä ei ollut tullut ihmisille. Näkemänsä jälkeen Sinuhe tiesi ja ymmärsi kaiken, puhkesi hirveään huutoon ja putosi polvilleen menettäen tajuntansa ja olisi varmaan syöksynyt jyrkänteeltä alas Minean luokse ellei Kaptah olisi häntä pelastanut.

Waltarin kuvauksessa on ilmeinen symboliikka matkasta mielen syvyyksiin, tuhoavaan, eläimelliseen alkuun. Sinuhe ajattelee selviävänsä perille ja takaisin tietonsa perustella, Kaptah kehittää välineitä oikealla tiellä pysymiseksi. Tieto jumalan kuolemasta on tuhota Sinuhen, mutta kuin ihmeen kaupalla hän selviää. Italialaisen filosofi Giorgio Collin mukaan arkkityypppinä, alkuperäisenä ilmiönä, labyrintti ei voi ennakoida muuta kuin logosta, järkeä. Mitä muuta kuin logos on se ihmisen tekemä, johon ihminen katoaa ja jonne hän hukkuu? Jumala teetti labyrintin taivuttaakseen, johtaakseen ihmisen takaisin eläimellisyyteen: mutta Theseus, alkuperäisen myytin sankari, käytti labyrinttia ja naisjumaluuden hänelle antamaa labyrintin hallintaa voittaakseen eläinjumaluuden. Arthur Schopenhauerin termein : järki on eläimellisyyden, elämäntahdon palveluksessa; mutta järjen välityksellä saavutetaan tietoisuus tuskasta ja tie tuskan voittamiseksi, siis elämäntahdon kieltäminen. Filosofia, kirjallisuus ja viihde palvelevat omalla tavallaan elämänahdistuksen lievittäjinä.

Olemisen paljastuminen ja peittyminen


Kiistellyn saksalaisen filosofi Martin Heideggerin yksi keskeinen lähtökohta on ajatus taiteesta totuuden tapahtumana. Heideggerille totuus on paljastuneisuutta. Totuudessa todellisuus paljastuu meille sellaisena kuin se itsessään on. Suuri taide merkitsee totuuden asettumista teokseen ja teoksen kokeminen merkitsee maailman avautumista siitä peittyneisyydestä jona sen koemme esillä ja käsillä olevana jokapäiväisyytenä. Taideteos ei kuitenkaan aseta kysymystä ihmisen eksistentiaalisesta erityislaadusta suoraan, vaan avaa ihmisen kysymisen tilaan. Vaimentamalla itse kysymyksen kysymysmuodosssa taideteos antaa mahdollisuuden ymmärrykseen. Totuuden tavoittaminen taiteen tapahtumana ei merkitse valloittajan asennetta valloitettavaan, vaan kokijan ja koettavan ykseyttä.

Sinuhe egyptiläisessä lukija löytää teoksesta itsensä ja maailman uudella tavalla tai uudesta näkökulmasta. Lukemalla teosta lukija näkee todellisuuden, itsensä ja osan itsensä ulkopuolisuutta, syvemmin tai laajemmin. Hän asettaa itsensä maailmaan ei vain heitettynä, vaan myös itseään määrittävänä. Kirja on peili, jonka läpi kuljetaan toiseen maailmaan, kuten lapsi C.E. Lewisin Narnijassa. Tuo maailma ei ole ensisijaisesti muinainen Egypti tai Waltarin ajan Suomi, vaan lukijan oma maailma.

Kirjat, elokuvat ja muut kulttuurituotteet auttavat meitä selviytymään. Hyvin usein ihmiset lukevat mielellään juuri sellaista kirjallisuutta, joka käsittelee lapsuudesta tuttuja aiheita. Kirjat "nostavat kissoja pöydälle", avaavat arkoja aiheita ja osoittavat, että se mikä meistä tuntuu kaikkein yksityisimmältä, onkin yleistä. Ne auttavat tuntemaan ja käsittelemään tunteita, opettavat suvaitsevaisuutta saadessaan meidät ymmärtämään paremmin itseämme ja muita ihmisiä. Kirjat eivät kuitenkaan sinällään palvele todellisuuden paljastumista, vaan ne voivat myös johtaa olemisen unohtumiseen. Kirjalla on Janus-kasvot.

Myös kokemusperäisesti ihmiset tunnistavat nämä molemmat kirjallisuuden tehtävät. Ben Furman kertoo kirjassaan Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus:

"Minua ovat auttaneet kirjat!" kirjoittaa nimimerkki Sirpale, joka ei muista, että häntä olisi koskaan kotona kiitetty tai kehuttu. Hänen kuvaavin ja kipein lapsuudenmuistonsa on se, kun hän kertoi äidilleen, miksi hän halusi isona tulla, ja hänen äitinsä vastasi siihen: "Minusta tuntuu, ettei sinusta tule mitään." "Luin paljon ja kaikenlaista", hän jatkaa, "kirjan kanssa koi elämän ilot ja surut. Kirjat antoivat lohtua, opettivat ymmärtämään, antoivat uusia näkökulmia. Kirjat olivat minulle peili, josta peilasin itseäni koko ajan. Ne auttoivat minua kasvamaan."

Mutta kirjat ovat monelle ihmiselle olleet myös tarpeellista viihdettä, jonka avulla he ovat hetkellisesti voineet unohtaa huolensa ja vaikeutensa.

"Olen aina ollut kova lukemaan", kirjoittaa Raija, joka koki vanhempiensa riitaisan avioeron hyvin vaikeana. "Elin ja elän vieläkin joskus kirjojen mielikuvitusmaailmassa ja unohdan ikävän todellisuuden. Suuri apu selviytymisessä on ollut myös unohtamisen taito. Olen halunnut pyyhkiä pois mielestäni ikävät asiat joiden penkominen on ollut tuskallista."

Ero taiteen ja viihteen välillä kulkee teoreettisessa mielessä yhdeltä ulottuvuudeltaan juuri tässä. Lukijan tilanteesta kuitenkin riippuu, mikä teos toimii mitenkin ja minkälaisen teoksen lukija on valmis vastaanottamaan. Joskus on hyvää ja armollista unohtaa ja antaa itselleen anteeksi. Toisinaan taas on uskaltauduttava mielen labyrintin salaisuuksiin tuhoutumisenkin uhalla.

Tanssi maailman kanssa

Juha Varto on vaikuttava kirjoittaja. Oppinut, selkeä, sujuva ja hänellä on sanoma. Tanssi maailman kanssa on Yksittäisen ontologiaa. Varton mukaan "Yksittäisellä ihmisellä ei 1900-luvun maailmassa ollut todellisuutta: hän oli korkeintaan abstraktio tai satunnaisuus, joka saattoi olla tiellä, kun pohdittiin edistystä." Varto on hyvässä seurassa: "Minkä arvoista on edistys, jos sen vuoksi virtaa yhdenkään lapsen kyynel." (Dostojevski) Ja kyyneliä virtasi, enemmän, niin paljon, että uusi vedenpaisumus oli lähellä.
Vartolta ei puutu rohkeutta haastaa 1800-luvun höyrypäitä Kantia, Fichteä, Hegeliä ajatuksineen yleisestä, universaalista, kategorisesta, joka koski kaikkia ihmisiä, eläviä ja kuolleita, menneitä ja tulevia.

Olisiko Napoleon siis voinut astua ratsailta? Voisimmeko tuntea 1900-luvun merkittävän kuvataitelija Adolf Hitlerin natsi-Hitlerin sijaan? Mitä tietäisimme pappisseminaarin kasvatti Josef Stalinista jos hän olisi tyytynyt etsimään yhteyttä vain jumalaan historian sijasta? Olisiko kaikki voinut olla toisin? Voiko kaikki tulla toisin?

Varton mukaan tehtävämme on hyvin täsmällinen: kuinka löytää keinoja ajatella ja toimia toisin? Ketkä me? Olenko minäkin me vaikka olenkin yksilö? Eikö olekaan niin kuin Claude Levi-Strauss ilmaisee: me emme ajattele, meissä ajatellaan, me emme puhu, meissä puhutaan? Kuka siis puhuu (kirjoittaa), kun Juha Varto puhuu (kirjoittaa) - kenen ääni?

Universaali totuus on vallan väline. Ja valta ottaa sanojan käyttöönsä meistä riippumatta. Nietzschen yli-ihminen palvelee nöyrästi erilaisia isäntiä ja nykyisin entistä useammin myös emäntiä. Varton mukaan meissä puhuu kuitenkin liha, jos vain olemme valmiit kuulemaan "lihan värinää". (Alussa oli sana. Ja sana tuli lihaksi.) Mutta toiset synnyttävät lihan värinän - ja lihalla Varto ei tarkoita pelkästään äänihuulia tai käsiä, joiden kautta kirjoitamme. Ketkä saavat Juha Varton lihan värisemään? Pelosta, halusta, vihasta?

Mae West, Meister Eckhart, Michel Foucult, Martin Heidegger, Herakleitos, Michel Henry, Jamake Highwater,Pierre Klossowski, Maine de Biran, Maurice Merleay-Ponty, Friedrich Nietzsche, Camille Paglia, Virgilio Pinera, Elaine Scarry, Robert Mapplethorpe, Heli Rekula, Stelarc.

Värisyttävää!

J.M.G. Le Clézio: Kaupunki nimeltä Onitsha

Hienoa kuvausta, Afrikka: Oli aurinko oli meri.

Afrikka poltteleee kuin salaisuus, kuin kuume. Nuoren pojan silmin,korvin ja jalkapohjin Onitsha on muuta kuin Marseille tai Lontoo.

Orjat ja brittisiirtomaaherrat, muuttuva aika. Ikiaikaisten traditioiden häviäminen ja hävittäminenen. Itsi -kuviot.

Kiehtovaa ja samalla viileää - kuumaa.

Schlink: Kotiinpaluu

Ikuinen kotiinpaluu, mutta mihin? Juurille, omaan kotiin, uuteen vai vanhaan, nyt vai myöhemmin? Kotiinpaluu edellyttää lähtemistä.

Schlink käsittelee kirjassaan totuuden luominen ongelmaa niin yksilön omassa kuin maailmanhistoriassakin.

Kultainen laki sanoo, että meidän tulisi kohdella toisia siten kuin tahtoisimme itseäämme kohdeltavan. Mutta se johtaa rautaiseen lakiin, jossa sallimme itselllemme sen, minkä teemme toiselle.
Näin sotilas tappaa, koska sallii itsensä tulla tapetuksi, alistaja alistaa, ja tulee alistetuksi-

Goethe ja Napolen, suurmiehiä molemmat, kovin eri tavoin. Vai eivätkö olekaan? Sanotaanhan Hegelin sanoneen, että Napoleon on hevosen selkään noussut maailmanhenki.

Saiha merellä

Markku Saiha on kirjoittanut taas hyvän kirjan - kuvista puhumattakaan.

Porilaiseen huumoriin uppoutuu kalastajan ja kuvaajan arjen vaativuus.

Nostalgiaa, haikeutta, katoavia kuvia. Menneen ajan kovan työn (romanttia) kuvia, pieni pilkahdus luonnon selviämisen mahdollisuuksita. Kuinka käy ihmisen, eläimen, joka voi vain itse suojella itseään?

Minkkinen ja Hautala - kaksi kuvaajaa

Arno Rafael Minkkisen Suomen kuvat on vaikuttava teos. Minkkisen monomaaniset kuvat yhdistyvät rentoon, koskettavaan ja tyylillisesti yllättävään kerrontaan - kerrontaan, jossa kuljetaan ylevästä arkiseen, syväluotaavasta pinnalliseen. Minkkisen kuvisssa Suomen luonto on läsnä hänessä itsessään - manipuloimattomana, suorana ja herkkänä. On vaikea ajatella minkälainen on väärennetty Minkkinen (valokuvana), Minkkisen jäljittelijöitä, seuraajia ja hänen valokuva-ajatteluaan kehittäviä kuvaajia kyllä löytyy. Minkkisen suuruus onkin varmaan myös siinä, että hän on tuonut kuvillaan ja teoillaan opettajana valokuvaukseen jotakin uutta. Minkkisen kuvissa on auraattisuutta, näin väitän.

Hannu Hautalan elämää kuvaava Markku Turusen teos taas herättä enemmän myötähäpeän tunnetta - luonnonkuvaajien riitaisain ja itsekeskeisyyttä puhkuvan joukon keskinäisen torailun kuvaus ei mieltä ylennä. Ehkä olisi ollut parempi jättää koko kirja lukematta. Hautalan kuvat ovat kyllä katsottavia, mutta persoona kuvien takana ei kiehdo. Itsekeskeisyyttä on monenlaista.

Jopa näiden kirjojen vierekkäinen esittäminen arvelluttaa. Ajallisesti ne vain sattuivat lukulistalleni peräkkäin - tahattomasti.

Aiempi epäilykseni Hautalaa kohtaan voimistui, mutta Minkkisen arvostaja minusta tuli kerrralla. Kuusamoon tuskin matkustan, mutta Minkkisen tämän vuotinen näyttely Lahdessa olisi hieno nähdä.

Elämä alkaa unessa, päättyy valokuvassa (A.R.M.)

McNally, Sebald

Viimevuonna luin varsin veikeän Valokuvauksen salaisuudet -kirjan, tekijänä Joe McNally (ja toimittajia). Esipuheen kirjoittaja on Scott Kelby ja teksti on kaikilta osin, ah niin, amerikkalaista. Alanko tottua jo tyyliin, koska se on kevyttä, simppeliä, havainnollista ja suorasukaista. Annetaan vinkkejä (Kuvaa mistä pidät, Pidä silmäsi okulaarissa, Valon voi aina heijastaa jostain, Vie kamera erikoiseen paikkaan, Käänny ympäri, Ole sinnikäs, Anna malliesi osallistua ...). Kirja rakentuu kuvista, niiden syntytarinasta ja teknisistä & sosiaalisista vinkeistä. Ainakin viihdyttävää ja ehkä opettavaistakin.

W.G. Sebaldin keltaisen kirjaston Vieraalla maalla (Tammi, Helsinki 2004) sisältää neljä kertomusta. Erikoista kirjassa on, että se on kuvitettu mustavalkoisin pienin, vaatimattomasti tulostetuin otoksin. Kuvat tukevat kirjoitusten dokumentaarisluonteista kerrontaa ja synnyttävät myös yhtymäkohtia ja muistoja omiin ja vanhempien valokuva-albumien kuvastoon. Nyt teksti vain ei oikein vienyt mukanaan, mutta lajityyppinä kiinnostava.

Optimistit

Turha syyttää siitä kieltä: kielellä oli omat asiansa ajateltavanaan, se kiinnostui itsestään sitä enemmän, mitä uutterammin sitä käytti, ja kaikki sen totuudet asettuivat omituisiin kulmiin hänen totuuksiinsa nähden. ( s. 335) Näin pohtii Clem Glass, Andrew Millerin Optimistit -kirjan päähenkilö. Clem Glass on valokuvaajasta joka näkee ja kuvaa jotain "liikaa". Hän menettää uskonsa itseensä, ihmiseen, totuuteen.

Kirjan tausta-aineistona on Ruandan kansanmurha 1994. Kirjan päähenkilö, arvostettua ja itseään arvostava valokuvaaja, menettää olemisensa perustan nähdesään riittävästi raakuutta ja pahutta, jolla ei tunnu olevan perustetta. Itse tarina on parantumistarina, jossa Clem Glass oppii näkemään myös myötätuntoa, optimismia, mutta myös itsepetosta. Kerronta on sujuvaa ja aihepiiri tärkeä, muta silti jotain jää uupumaan - paikoin tarina junnaa paikoillaan ja päähenkilön toiminta, ajattelu ja uskottavuus ei kosketa.

Valokuvan ja näköhavainnon tulkinnan kannalta tärkeää on kuvan tai todellisuuden näkemisen ja kokemisen peruuttamattomuus. Kun näemme jotakin, emme voi enää peruuttaa. Kuva tai todellisuusden havaitseminen vaikuttaa sellaisenaan, sitä ei voi poistulkita vaikka haluaisikin. Uudelleentulkinta on mahdollista, mutta vaatii paljon psyykkistä työtä. Valokuva ei toimi vain tunteensiirtäjänä, vaan edustaa määrätyllä tavalla tulkittua peruskokemusta, jonka tulkintahorisonttia ei voi valita.

Millerin kirjan viimeisen, neljännen osan mottona on Wittgensteinin Tracatatuksesta lainatut sanat. 3.01 Tosien ajatusten kokonaisuus on maaiman täydellinen kuva. Wittgensteinin ajatus on rajaviiva kahden maailman välillä: toisella puolella ajatuksen ja kielen totuuteen uskovat, mahdollisesti realitsieen tieteeseen uskovat, ja toisella puolella konstruktionistit, joiden mukaan jokainen ajatus, lause tai kuva rajaa ulkopuolelleen jotain - siksi jokainen lause ja kuva on epätotuus. Aina kun sanomme tai kuvaamme jotakin jätämme maailman ulkopuolelle. Emme yksinkertaisesti vois sanoa kaikkea, nähdä kaikkea tai (valo)kuvata kaikkea. "Tosien ajatusten kokonaiuus" on siis lähtökohtaisesti cointradictio in adjecto, koska se perustuu perustuu atomistiseen köäsitykseen todellisuudesta. Ehkä juuri tämän vuoksi suuri taide on samalla suurta illuusiota - kirjallisuus, elokuva, teatteri, ooppera, kuvataide (mukaanlukien valokuva) luo illusoorisen kokonaisuuden, jonka haluamme muistuttavan maailman täydellistä kuvaa - tosien ajatusten kokonaisuutta.

Millerin kirjan alussa on lainaus Fergal Keanelta - En ollut voinut mitenkään valmistautua sen mittasuhteisiin, mitä jouduin todistamaan. Varmaan näin on, emme voi koskaan valmistautua siihen mitä maailma tuo eteemme - voimme korkeintaan valita kuljemmeko sitä kohti vai pyrimmekö piiloutumaan maailmalta. Joka tapauksessa maailma voi yllättää.

Valokuvaaja haastatteluja

Seppo Saves on haastatellut valokuvaajakollegoitaan vuosina 1999-2008 ja julkaisut näyttävin kuvakoostein varustettuna haastattelut hienona kirjana. Kirja on hyvin luettava, tyyli on kotoisa, rupattelevakin, mutta sisältää paljon erityyppistä tietoa eri valokuvaajista ja valokuvauksen, erityisesti lehtivalokuvaajien työstä, taustoista, työtavoista, koulutuksesta, oppimimisesta ja sattumuksista työuran kuluessa. Saves valottaa hienosti erilaisia persoonallisuuksia ja lähestymistapoja.

Henkilöesittylyjen läpi kulkee erilaisia teemoja. Näistä erityisesti jäin pohtimaan Saveksen ja yleisemminkin suomalaisten ammattivalokuvaajien suhtautumista koulutukseen, taidevalokuvaukseen ja yleensäkin kuvan historialliseen perinteeseen. Monet haastatelluista sanovat arvostavansa koulutusta, mutta tekstistä henkii kuitenkin itseoppimisen ylistys. Eikä siinä mitään: viimekädessä olemme kaikki itseoppineita. Suurimmalla osalla kirjan valokuvaajista ei ollut mahdollisuuksia valokuvakoulutukseen. Ja nuoremmilla haastatelluilla kokemukset koulutuksesta ovat olleet huonot ( Liisa Takala, Juha Metso) tai koulutuksen merkitys lähes sivuutetaan (Hannes Heikura).

Taidevalokuvaus henkilöidään kirjassa useaan otteeseen Elina Brotherukseen. Hänelle annetaan kyllä arvonsa, mutta samalla hänen seuraajilleen tai matkijoilleen kuten termi tuntuu kuuluvan, ei juuri arvoa anneta. Jan Eerala esittää kuitenkin asian hienosti: Sanotaan nyt niin, että tämä valokuvataideilmiö - nämä nuoret naiset - syntyi hierarkioiden kaatumisesta. Ja hierarkioiden kaatumisella tarkoitan sitä, että tänään maalaus, grafiikka ja valokuvaus ovat yhden ja saman otsakkeen, eli kuvataiteen alla. Eerala kuvailee tässä tilanteen jossa ollaan. Ja eivätkö valokuvaajat juuri itse ole halunneet nostaa valokuvauksen myös osaksi taidemaailmaa? Nyt kun portti on avautunut siitä ei haluta kulkea tai ei uskalleta kulkea. Vai onko niin, että puuttuu kuitenkin se taiteellinen kyky kulkea eteenpäin tai laajentaa omaa otetta? Esimerkiksi Liisa Takala sanoo: Näyttelyssä käydessä tulee monesti sellainen olo, että olisi mentävä opiskelemaan taidehistoriaa osatakseen tulkita niissä olevia töitä. Ja hetken päästä hän lisää: Koska en ole perehtynyt taidehistoriaan, minun on katseltava kuvia vain omien kokemusteni pohjalta. Olen sillä tavalla alkeellinen, että tykkään perusasioista. Ne riittävät minulle, jos ne on hyvin tehty. Tämä pätee kaikkeen valokuvaukseen.

Takalan ajatus menee kyllä ytimeen, mutta viimeisen lauseen pätevyys (pätee kaikkeen valokuvaukseen) rajoittukoon vain Takalan oman kokemuksen piiriin. Oivalluksena tulisi kai olla, että juuri tämä taidehistorian tuntemattomuus ja tässä mielessä syvällinen kuvallisen kulttuurin tuntemus puuttuu monelta valokuvaajalta. Juuri tästä syystä kuvallinen ilmaisu jää rajalliseksi. Jan Eerala näkeekin asia mielestäni oikein korostamalla, että näitä nuoria naisia ... moittivat lähinnä valokuvaajat - eivät muut kuvataiteilijat. Ja edelleen Eeralan credo on hieno: Kaikki elää ja muuttuu, ei valokuvauskaan voi pysyä omassa historiassaan kautta aikojen. Jotta voi syntyä jotain uutta, on mentävä rajojen yli, mentävä myös hyvän maun toiselle puolelle. Ei riskitöntä uudistumista ole olemassakaan. Näen tämän hierarkioiden kaatumisen, tämän uusien medioiden valokuvauksen valloituksen, voittona valokuvalle. Siitäkin huolimatta, että se samalla merkitsee valokuvauksen historian, valokuvan perinteen heikkenemistä.

Oivallista. Eerala ilmaisee asian myös seuraavasti: Ellei hän (=valokuvaaja) ymmärrä sitä, että valokuvaus käsitteenä on paljon laajempi kuin se valokuvahistoriallinen käsitys, joka meillä oli vielä 1980-luvulla, hän jää vaille hyvin suuria mahdollisuuksia ilmaista itseään.

Eeralan työt myös puhuvat puolestaan( ks. http://www.rupuranta.net).

Valokuva mediana on niin laaja-alainen, että sen käyttö kattaa tänäpäivänä lähes koko elämän kirjon. Rajojen kaatuminen on näkynyt myös esimerkiksi vuoden 2008 luontokuvasta käydyssä keskustelussa, jossa tiivistyy vaikkapa "lintukuvauksen" jaottuminen valokuvauksen/lintuharrastuksen osana.

Edelleen valokuvauksen nouseminen akteemisen tutkimuksen piiriin ( Suomessa esim. väitöskirjat Harri Laakso Valokuvauksen tapahtuma (Tutkijaliito, Helsinki 2003) ja Mikko Elo Valokuvan medium (Tutkijaliitto, Helsinki 2005) luo valokuvaukselle kulttuurista perustaa, jolta valokuvaus voi laajentaa omaa historiaansa (historiahan ei ole jokin, joka olisi olemassa, vaan historia luodaan uudestaa nykyisyyden perspelktiivistä).

Kiinnostava ajatuskulku: valokuvauksen suhde taiteeseen on rinnasteinen filosofian suhteeseen tieteeseen. Valokuvaus ei varmasti ole vain taidetta, mutta se on myös taidetta. Samoin filosofia ei ole vain tiedettä, mutta se on myös tiedettä. Toisaalta filosofia määrittää itseään, valokuvaus ei tee sitä ajatusmuotona, mutta kylläkin toimintana.

Saveksen kirja on hyvin inspiroiva ja ajatuksia herättävä. Kuvat ovat loistavasti toimitettuja, teksti on sujuvaa. Harmi vain, että viimeinen oikoluku on jäänyt tekemättä: pieniä kirjoitusvirheitä, toistoja ja epäjatkuvuuksia on jäänyt, jopa otsikoihin, esim. s. 136 Sammalalhti po. Sammallahti, s. 147 Vorumaa, Viro 2994, po. ilmeisesti 1994.)

Katsokaa. Lukekaa. Nauttikaa.

Sattumuksia Brooklynissa

Kirjojen voimaa ei pidä koskaan aliarvioida kirjoittaa Paul Auster kirjansa toiseksi viimeisessä luvussa (s.361). Mutta hän päättää teoksensa kuitenkin siihen, miten päähenkilö kokee olevansa onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt. Onnellinen loppu siis.

Austerin kirja on jälleen hienosti kirjoitettu tarina. Luin sen ennen kuin Rothin Haamu poistuu. Liekö sattumaa, mutta myös Austerin päähenkilö on Nathan, vanheneva ja jo kuolemaan kääntyvä mies, joka kirjan kulussa löytää elämänlangan uudestaan. Auster on Rothia nuorempi, mutta molempia kiinnostaa vanhenevat miehet, kirjallisuus, Amerikka. Roth on yhteiskunnallisuudessaan kriittisempi ja tiukempi, Auster taas punoo juontaan kerroksisemmin ja monihaaraisemmin. Yhtäkaikki, molemmat "suuria amerikkalaisia kertojia".

Rothin Haamu

Olen pitänyt tapana lukea Philip Rothin (tai joskus joidenkin hänen amerikanjuutalaisten kollegoidensa Malamud, Bradbury) teoksia noin yhden vuodessa, mutta nyt tuntuu siltä, että tahti on kiihtynyt: Roth on julkaissut tasaiseen tahtiin uusia kiinnostavia kirjoja ja aikaisempaa tuotantoa on ollut kasautuneena varastoksi, josta on voinut tarvittaessa hakea sopivaa luettavaa. Ja osa on jo niin kaukaisessa muistossa, että uudelleenlukeminenkin voisi tulla kysymykseen.

Rothin tuotannossa on kiinnostavaa ajallinen jatkuvauus: kirjailija vanhenee, Rothin usean kirjan päähenkilö Nathan Zuckerman vanhenee, ja lukijana itse vanhenen. Jos Nathan Zuckermanin elämän ongelmat nuorempana tuntuivat kovin kaukaisilta, niin nyt vanhenevan kirjailijan vanhuudenvaivat luovat synkähkön ja ironisen tulevaisuudennäkymän.

Rothin Zuckerman -kirjat ovat hyvin kirjallisia: kirjoittamisen taidonnäytteitä, joissa Rothin kerronta ja Zuckermanin kuvitteellinen kerronta pitää lukijan valppaana.

Rothin kirjan yhtenä teemana on biografisen kirjallisuus"kritiikin" asema ja merkitys. Auttaako vai haittaako kirjan ja kirjailijan ymmärtämistä se tunteeko kirjoittajan henkilöhistorian tai kirjoittajan tavoitteet? Tutkimuksellisestihan on osoitettu miten paljon vaikuttaa tulkintaan jos tiedämme (tai meitä harhaanjohdetaan) kirjoittajasta - tekstiä ei kuitenkaan ole olemassa ilman kontekstia. Mutta missä kontekstissa luemme, haluamme lukea tai joudumme lukemaan (kauno)kirjallista tekstiä? Mutta ehkä tässä kuitenkin pätee vanha sanonta: kyllä maailmaan ääntä mahtuu.

Oksanen: Puhdistus

Oksasen "Puhdistuksen" sain luetuksi juuri sopivasti kun kirjoittaja sai tunnustuksensa Finlandia-palkintona. Kirja on kiistatta hienosti kirjoitettu, kypsää tekstiä ja havahduttavaa kuvausta. Sen aihe on tärkeä ja vaikeakin. Osa on historiallisesti sidoksissa tosiasioihin, osa taas yleisinhimillistä (ja epäinhimillistä) ihmisen heikkoutta, petturuutta, selviytymistä oloissa, jossa oikean ja väärä asettuvat rakkauden ja kuoleman maastoon väijymään. Mustasta tulee valkoinen ja värit hämärtyvät harmaaseen.

Oksasen kuvaus on kirkasta ja selkeää - samalla kantaaottavaa ja viileästi tarkkailevaa.

Jälleen kerran huomaa, että suomalaista kirjallisuutta kannattaa lukea. Eikä vähiten kielen takia - alkuperäinen kieli voittaa käännetyn. Oksasen kirjassa on paljon oudohkoja sanoja ja myös sellaisia jotka eivät avaudu kerralla. Virkistävää.

Brink: Suurlähettiläs

Brink on kestosuosikkini: hyvin kirjoitettua, selkeästi etenevää tarinankerrontaa usein yhden henkilön kokemana taustalla (ja perustana) yhteiskunnalliset muutokset ja murrokset. Suurlähettiläs kokee eksistentiaalista kriisiään diplomaatin vaativassa työssä. Ratkaisua ei löydy, mutta entiseen ei ole paluuta.

Nainen ja apina

Nainen ja apina on mukaansatempaava tarina naisesta, miehestä ja apinasta. Tai ihmisestä, luonnonvaltiaasta ja eläimestä. Jonkin kriitikon mukaan kirja on krijoittajansa julkaistuista heikoin - mielenkiinnolla odotan seuraavia lukukokemuksia hänen kirjoistaan.

Scifi tai tulevaisuuteen sijoittuvat fantasiatarinat eivät ole mieleilukemistoani, mutta tämä kyllä kannatti lukea. Siitäkin huolimatta että tarina on naiivi, yksinkertainen ja kaavamainenkin.

Kesän loppuun

Kesä on mennyt, siltä ainakin tuntuu. Luin melko niukasti: Paul Austerin Orakkeliyön, Christien ja Thompsonin toimittaman Scorsese on Scorsese, Mankellin Kadonnien miesten metsä.
Auster oli oivallinen tarinan kerronnassaan, jälleen kerran, Mankell ihan hyvää kesälukemista ja Scorsesen ajatukset innostivat hankkimaan hänen elokuviaan DVD-versioina (Sudenpesä, Kuin raivohärkä, Casino, Cape Fear, Lentäjä, Kristuksen viimeiset kärsimykset), Taksikuski vielä puuttuu, ja muutakin.
Yön ritarikin tuli nähdyksi elokuvateatterissa, Jokerin esitys oli vakuuttava (samoin kuin Juudaksen rooli JVK:ssä).

Laineen lumoissa

Lasse J. Laine on julkaisuut lintu-, luonto-, eläin- ja vähän kulttuuriretkistäänkin hienon kirjan, Luonnon lumoissa ( Otava, Helsinki 2008). Ensimmäiset retkikuvaukset ovat vuodelta 1970 ja viimeisimmät vuodelta 2007.

Yli 5000 lintua nähnyt mies matkustaa milloin perheensä milloin muussa seurassa ympäri maailmaa ja mantereita. Teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja uskottavaa, kuvat hienoja ja itsekehukin pysyy siedettävissä rajoissa (sillä Laineen ansiot ovat varmaan kiistattomia omalla alallaan).

Ylivertainen maailmanmatkaaja, ei edes kateeksi käy. Mutta lukukokemuksena suositeltava.

Kennedyn aivot

Hennig Mankellin Kennedyn aivot on hyvin vaikuttava kuvaus maailman raadollisesta, rahan pyörittämästä ihmiskaupasta, aidsista ja ruotsalaisesta/länsimaisesta hengenmaisemasta. Mankell kertoo tarinaansa jälleen taitavasti. Maailmalla liikutaan, Kreikassa, Ruotsissa, Espanjassa, Australiassa ja Mosambikissa. Ehkä menoa on liikaakin, globaalisuus taitaa nykyää olla paremmin aistittavissa pysymällä paikallaan.

Hieno kirja, vaikka Syvyys on edelleen hienoin Mankellin kirjoista. En kutsuisi kirjaa dekkariksi, vaikka siinä on jännitystä ja etsintää. Kyse on kuitenkin samasta ihmiselosta mistä arkemmekin on rakennettu. Emme vain uskalla katsoa niin syvälle kuin on tarpeen - mutta kuka varasti Kennedyn aivot?

Toiset kengät

Hannu Väisänen parantaa kerrontaansa edelleen Vanikan paloista jatkavassa kirjassaan Toiset kengät (Otava, Helsinki 2007).

Paljon on tuttua Anteron ja veljien kasvussa pojista nuoriksi miehiksi, vaikka itselleni vieraassa kaupungissa, Oulussa liikutaankin. Vaikuttavaa kuvausta, huumoria ja viiltävää perhe-elämää. Myös opettajien tärkeä rooli, niin hyvässä kuin pahassa, on läsnä.

Anteron eideettinen kyky tuodaan myös teoreettisesti taitavalla tavalla esiin psykolgian oppituntien kuvauksissa. En vain tiedä voitetaanko tuolla eidoksen näkemisellä paljonkaan suhtessa mielikuvituksen, luovuuden ja tarinankerronan taitojen lisänä. Ehkäpä tuo visuaalisointi on kuitenkin samaa mitä valokuvauksessa haetaan, kykyä nähdä ennalta asioiden mahdollinen tila ja kulku. Kun siihen liittyy tekninen taito kuvat asia, joko sanoin tai kuvin, ollaan taidon ja taiteen äärellä. Väisänen on sekä näkijä että kertoja.

Martti Lintunen on vaikuttava persoona. Hänen puheensa, kirjoituksensa ja myös kuvansa ovat ensivaikutelmaltaan rahvaanomaisia, suorasukaisia, ei-esteettisiä tai provosoivia. Kirjan Baabelin kuvat lukija kuitenkin huomaa Lintusen kokeneisuuden ja lukeneisuudenkin. Tosin esitystavan jutusteleva muoto pitää lukijan hereillä - onkohan asiat nyt aivan näin vai liverteleekö Martti omiaan. Mutta samalla kannustaa ottamaan kantaa.

Lintunen pyrkii palauttamaan kuvan siihen itseensä, ei-kieleen, ei-luonnontieteellisesti ymmärrettyyn todellisuuteen. Lintusen kuvakäsitys on "sosiaalista konstruktivisimia" - kuvan merkitys rakentuu katsomisen ja katsojan kontekstissa, ei abstraktisti katsojan silmässä, vaan kultuuriin kiinnikasvaneen ihmisen merkitysmaailmassa.

Lintusen ohjeet kuvaajalle ovat myös rohkaisevia - kehitä intuitiivista otetta kuvaamiseen; päinvastoin kuin monissa muissa oppaissa. Mutta katso silti tarkasti ja käytä nykytekniikkaa hyväksesi.